"Kyllä, näet kuinka myöntyväinen olen."
"Haa, juuri tämä sävyisyys, joka on niin outo teidän luonteellenne ja tavoillenne, minua kauhistuttaa!"
"Vai niin, siinäkö sinä nyt taas olet epäoikeutettuine epäluuloillesi; hitto vieköön sinut! Kas vain! Sattumalta tapahtuu minulle kerran, että muistan olevani ihminen, että minun tulee auttaa vertaisiani vastoinkäymisessä, ja sinä olet itsepäinen etkä tahdo uskoa minun sanojani."
"Haa! Lempo vie! Kuinka voisikaan olla toisin? Tienne ovat niin pimeät ja käyttämänne keinot siinä määrin erilaisia kuin ne, joita käytetään tämänlaisissa tapauksissa, että, vaikka hyvin tunnenkin luonteenne, niin en kuitenkaan koskaan voi käsittää vehkeilyjenne todellista tarkoitusta."
Riemuitseva hymy valaisi vielä kerran silmänräpäyksen Tiikerikissan kasvot, mutta hävisi melkein heti, jättääkseen sijaa isälliselle ja leikkisälle ilmeelle.
"Kuitenkin on tarkoitukseni kaikessa tässä hyvin helppo nähdä, lapsikin voisi sen aavistaa."
"Siinä tapauksessa täytyy minun olla hyvin tyhmä, sillä minä en kykene ensinkään aavistamaan sitä; sentähden olisinkin teille erittäin kiitollinen, jos tahtoisitte sanoa minulle aivan avomielisesti, mihin tahdotte päästä."
"Saada tyttö ihailemaan sinua, kies'avita!"
"Minua!" huudahti nuori mies, hämmästyneenä tästä selityksestä ja tullen kasvoiltaan tulipunaiseksi.
"Ja ketä muuten, jollei sinua? Ethän vain suinkaan luule minun olevan kysymyksessä?"
"Voi, ei", nuori mies jatkoi surullisesti pudistaen päätään, "se on mahdotonta, kaikki erottaa meidät; te ette ole ajatellut kuka hän on ja kuka minä olen, minä, Kivisydän, mies, jonka paljas nimikin, lausuttuna jollekin raja-asukkaalle, saattaa hänet vapisemaan pelosta; ei, ei, se on mielettömän unelma; sellainen rakkaus olisi aivan kuulumaton. Toistan sen, se on mahdotonta."
Tiikerikissa kohautti halveksivasti olkapäitään.
"Sinulla on vielä paljon opittavaa, poikani", hän sanoi, "mitä tulee tuohon enkelistä ja paholaisesta kokoonpantuun monipuoliseen olentoon, tuohon kaikkien hyvien ominaisuuksien ja kaikkien paheiden eriskummaiseen yhtymään, jolle on annettu nimeksi nainen, niin tee se itsellesi täydelleen selväksi, poikani, että nainen aina äitimme Eevan ajoista asti ei ole yhtään muuttunut, siinä on aina sama petos ja sama uskottomuus, aina tiikerin kissanluonne yhtyneenä käärmeen yhtä kiemurtelevaan viekkauteen. Voimakkaiden luonteiden täytyy joko voittaa nainen, taikka sitten täytyy naisen antautua toivoon voida itse voittaa ne; hän tulee aina halveksimaan sitä miestä, jota kohtaan hän ei salaa tunne pelkoa ja jota kohtaan hän ei tunne tahtomattansakin kunnioitusta. Sinulla on lukemattomia keinoja tunkea doña Hermosan sydämeen ja asettua sinne hallitsijaksi. Sinä olet henkipatto ja nimesi on pelätty; usko minua, poikani, rakkaus elää vastakohdista, se ei tunne mitään välimatkoja ja se halveksii niitä esteitä, joita inhimillinen turhamaisuus asettaa sen tielle. Varmimmin onnistuu naisten parissa ainoastaan se mies, jonka maailman silmissä pitäisi olla enin heidän inhoamansa."
"Riittää", nuori mies huudahti kiivaasti, "teidän hirmuiset periaatteenne ovat jo liiankin paljon hämmentäneet ajatuksiani ja raadelleet sydäntäni; lopettakaamme, tämä keskustelu väsyttää minua; mitä aijotte tehdä vangeillenne?"
"Minä toistan vielä kerran, että heidän kohtalonsa riippuu aivan kokonaan sinusta, se on sinun käsissäsi."
"Jos niin on, niin ei heidän pidä olla kauan tässä hirveässä luolassa; huomenna päivän sarastaessa on heidän lähdettävä."
"Ei mikään ole minusta mieluisampaa, poikani."
"Minä itse rupean heidän oppaakseen; te annatte heille takaisin kaikki mitä olette heiltä ottanut, hevoset ja tavarat?"
"Sinä voit itse antaa ne heille takaisin; sinun on helppo keksiä jokin juttu antaaksesi heille takaisin heidän omaisuutensa, saattamatta minua huonoon valoon heidän silmissään."
"Teitä huonoon valoon!" Kivisydän sanoi, nauraen pilkallisesti.
"Lempo soikoon!" Tiikerikissa vastasi viekkaasti hymyillen, "pidän kiinni ainoasta hyvästä työstä, minkä koskaan olen tehnyt, enkä tahdo kadottaa sen tuottamaa kunniaa."
"Asia on siis varmasti sovittu meidän kesken, te ette petä minulle antamaanne lupausta?"
"Ole rauhassa, minä en petä sitä."
"Hyvää yötä sitten, näemme toisemme huomenna, menen laittamaan valmiiksi kaikki."
"Hyvää yötä, poikani, mutta älä vaivaa itseäsi, minä pidän kyllä huolen asiasta."
Molemmat miehet erosivat.
Tiikerikissa kuunteli tarkkaan poikansa askeleita, jotka kuuluivat yhä heikommin ja heikommin. Kun taas oli aivan hiljaista, levisi hänen kasvoilleen huolestunut ilme, ja hän pudisti monta kertaa rauhattoman näköisenä päätään.
"Rakkaus tekee tarkkanäköiseksi", hän mutisi hiljaisella äänellä, "älkäämme antako hänelle tilaisuutta arvata suunnitelmiani, sillä jo monta vuotta sitten suunnittelemani koston menestyminen olisi ikuisesti mennyttä juuri siinä silmänräpäyksessä, kun olen sen saavuttamaisillani."
Sen sijaan että olisi oikaissut itsensä vuoteelleen, ukko tarttui melkein loppuun palaneeseen soihtuun ja lähti luolasta.
Huolimatta tukalan asemansa aiheuttamasta levottomuudesta ihmisten keskuudessa, joiden hurja ulkomuoto ja raaka käytös olivat sangen vähän luottamusta herättäviä, matkustajat olivat viettäneet jotenkin rauhallisen yön. Ei mikään levottomuutta herättävä ääni ollut häirinnyt heidän lepoansa, ja lyhyen keskustelun jälkeen he olivat, väsymyksestä uupuneina ja erilaisten tänä onnettomana päivänä tuntemiensa mielenliikutusten riuduttamina, vihdoinkin nukkuneet. Doña Hermosa oli, kun hän heräsi aamun sarassa, tuntenut itsensä aivan täydellisesti parantuneeksi edellisen päivän kärsimyksistä. Metsästäjän haavalle paneman lääkkeen vaikutuksesta alkoi käärmeenpurema, joka nyt ei enää tuottanut mitään vaaraa, jo arpeutua, ja nuori tyttö tunsi jo saaneensa kylliksi voimia voidakseen istua hevosen selässä ja ilman liian suurta vaivaa jatkaakseen matkaa.
Tämä ilahduttava uutinen hajoitti aivan täydelleen ne tummat pilvet, jotka olivat synkentäneet hacienderon otsaa, ja hän odotti vilkkaan kärsimättömästi isäntänsä varhaista käyntiä, jonka tämä todennäköisesti pian tulisi tekemään hänen luokseen.
Kun Tiikerikissa otaksui, että niiden, joille hän oli tarjonnut vieraanvaraisuuttaan, pitäisi olla hereillä, hän todellakin tuli heidän luokseen kuulemaan, kuinka he olivat viettäneet yönsä.
Haciendero kiitti häntä lämpimästi, vakuuttaen että kaikki olivat reippaita ja terveitä ja että doña Hermosakin tunsi itsensä melkein parantuneeksi.
"Sitä parempi", Tiikerikissa vastasi, heittäen hehkuvan katseen nuoreen tyttöön. "Olisi ollut sääli, jos niin ihastuttava olento olisi menehtynyt niin kurjalla tavalla. Mutta mitä aijotte tehdä? Älkää käsittäkö väärin kysymystäni, olisin onnellinen, jos saisin pitää teidät luonani, ja mitä kauemmin viivytte täällä, sitä suuremman ilon valmistatte minulle."
"Kiitän teitä hyväntahtoisesta tarjouksestanne", don Pedro vastasi, "mutta valitettavasti en voi ottaa sitä vastaan; haciendassa ollaan hyvin levottomia minun tähteni, ja pidän tärkeänä päästä itse mahdollisimman pian rauhoittamaan heitä, joihin viivästynyt poissaoloni on täytynyt tehdä tuskallisen vaikutuksen."
"Se on totta; te aijotte siis lähteä?"
"Mahdollisimman pian, sen myönnän; onnettomuudeksi ei minulla ole hevosia, joilla voisin tehdä tuon tuskin parin penikulman pituisen matkan, jonka tähden tahtoisin pyytää teitä vielä lisäämään hyväntahtoista vierasvaraisuuttanne, josta en todellakaan tiedä kuinka voisin kiittää teitä, antamalla minun ostaa ne eläimet, joita tarvitsen päästäkseni kotiin, samalla kuin olisin teille kiitollinen oppaasta, joka ohjaisi meidät tästä metsästä, mikä oli tulemaisillaan minun haudakseni, niin että voin päästä oikealle tielle. Kuten näette, caballero, luotan suuresti kohteliaisuuteenne."
"Te ette pyydä ollenkaan liian paljon, señor. Koetan täyttää toivomuksenne. Mutta mistä johtuu, että olette ollut näin jalkaisin eksyneenä keskellä aarniometsää niin kaukana asutuilta paikoilta?"
Haciendero loi epäluuloisen syrjäkatseen isäntäänsä, mutta tämän kasvot olivat kylmät ja rauhalliset.
Don Pedro kertoi hänelle silloin seikkaperäisesti odottamattomasta hyökkäyksestä, jonka uhriksi hän oli joutunut.
Tiikerikissa kuunteli sangen rauhallisena keskeyttämättä, ja kun haciendero oli lopettanut kertomuksensa, hän sanoi:
"Kaikki tämä tuntuu minusta käsittämättömältä; olen pahoillani, ettei minulle jo eilen illalla ilmoitettu tätä tapausta; nyt on kaiketi myöhäistä — tahdon kuitenkin yrittää, ehkä onnistun hankkimaan takaisin mitä teiltä on otettu. Joka tapauksessa varustan teidät niin, että voitte turvassa palata kotiinne. Älkää siis pelätkö mitään siinä suhteessa. En kuitenkaan luule, että aijotte lähteä paastoten. Heti aamiaisen jälkeen voitte lähteä matkalle; pyydän ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä antaakseni tarpeellisia määräyksiä matkaanne varten. Tunnin kuluttua annan teille tiedon."
Näin sanoen hän poistui, jättäen matkustajat hyvin hämmästyneinä ja ennen kaikkea suuresti ymmälle hänen todellisen luonteensa suhteen, siinä määrin nopeasti vaihteli hänen käytöksensä ja puheensa.
Puolitoista tuntia kului don Pedron kuulematta mitään isännästänsä; vihdoinkin, tämän ajan kuluttua, näyttäytyi eräs intiaani, joka puhumatta sanaakaan antoi matkustajille merkin seurata itseään.
Nämä tottelivat epäröimättä.
Muutaman minuutin käveltyään he olivat teocalin harjalla, jota he edellisenä iltana kuutamossa olivat pitäneet jonakin kumpuna.
Täältä korkealta oli matkustajien silmäin edessä laaja näköala ja he nauttivat ihanasta maisemasta, mikä vielä oli puoliksi hautaantunut aamusumuun, mutta jota siellä ja täällä valaisivat auringon häikäisevät säteet, jotka saivat aikaan valtavia valovaikutteita, keskellä tätä ruohoaavikkojen keskeyttämää puiden ja vuorien sekasotkua, mikä laajeni loppumattomiin.
Aamiainen oli asetettu suurien mahonkilehtien peittämälle ruohomättäälle.
Muutamia harvoja punaihoisia, hajaantuneina sinne tänne kummulla, asestettuina ja maalattuina taisteluasuun, käveli edestakaisin välinpitämättömän näköisenä, näyttämättä huomaavan vieraiden läsnäoloa.
"Olen pitänyt parempana asettaa aamiaisen tänne", Tiikerikissa sanoi, "jotta voitte nauttia ihanasta näköalasta."
Don Pedro kiitti häntä, ja ukon uudistetusta kehoituksesta hän asettui tyttärensä ja don Lucianon kanssa mättään viereen.
Peonit söivät erikseen.
Ateria oli kehno.
Siihen kuului punaisia frijoleja [jonkunlaisia papuja] ryytipippurin kanssa, tasajoa [kuivaa, savustettua tai suolattua lihaa], muutamia paloja metsänriistaa tortillas de mais'in [maissikaakkuja] kanssa, mikä kaikki huuhdottiin alas smilaxvedellä ja pulquella [puualoen mehusta valmistettua juovutusjuomaa].
Se oli oikea metsästäjäateria.
"Syökää ja juokaa", Tiikerikissa sanoi, "sillä teillä on jotenkin pitkä matka edessänne."
"Ettekö kunnioita meitä ottamalla osaa ateriaan, jonka niin kohteliaasti tarjoatte meille?" don Pedro kysyi, kun hän näki, että ukko jäi seisomaan.
"Suonette anteeksi, caballero", Tiikerikissa vastasi kohteliaasti, mutta järkähtämättömästi, "olen syönyt suurusta jo kauan sitten."
"Ah!" haciendero sanoi, tyytymättömänä tähän vastaukseen, "sepä oli ikävää; ainakin tyhjennätte kaiketi tämän pulque-sarven terveydekseni?"
"Olen todellakin pahoillani täytyessäni kieltäytyä, mutta se on minulle mahdotonta", hän vastasi kumartaen.
Tämä uudistettu kielto teki, huolimatta ukon näennäisesti hyväntahtoisesta vieraanvaraisuudesta, äkisti hänen ja hänen vieraidensa välit kylmiksi. Amerikalaiset Uudessa Espanjassa ovat siinä suhteessa arabialaisten kaltaisia, etteivät he koskaan syö ja juo muiden kuin ystäviensä kanssa.
Don Pedron aivojen läpi lensi epämääräinen epäluulo, ja hän heitti tutkivan katseen ukkoon, mutta mikään isännän hymyilevissä piirteissä ei näyttänyt vahvistavan hänen epäluuloansa.
Ateria jatkui hiljaisuuden vallitessa.
Sen päätyttyä doña Hermosa kysyi, sitten kun hän oli kiittänyt Tiikerikissaa tämän ylevämielisestä vieraanvaraisuudesta, eikö hän ennen lähtöä saisi tavata metsästäjää, joka edellisenä iltana oli tehnyt hänelle niin suuren palveluksen.
"Hän on poissa nyt juuri, señorita", ukko vastasi hymyillen, "poissa teidän palveluksessanne, mutta luulen, että hän pian tulee takaisin."
Nuori tyttö aikoi juuri pyytää selitystä näihin sanoihin, kun joku kaukaisen ukkosen kaltainen jyminä kuului metsästä ja lisääntyi joka hetki.
"Niinkuin juuri arvelinkin, señorita", Tiikerikissa sanoi, "se henkilö, jota haluatte nähdä, on tulossa. Muutaman minuutin kuluttua hän on täällä. Kuulemanne jymy aiheutuu hänen tuomiensa hevosten nelistämisestä."
VI.
MATKA.
Jonkun hetken kuluttua matkustajat näkivät todellakin jotenkin lukuisan ratsastajajoukon tulevan esiin metsästä.
Kivisydän ratsasti tämän joukon edessä, ja don Pedro näki suureksi mielihyväkseen, että häneltä niin rohkeasti ryöstetyt hevoset ja kuormamuulit tulivat ratsuosaston jäljessä.
"Ahaa!" hän sanoi, "luulen että rosvot ovat olleet pakotetut jättämään saaliinsa."
"Siltä näyttää", ukko vastasi melkein huomaamattomasti hymyillen.
Metsästäjä oli sillä välin pysähdyttänyt joukon teocalin alapuolelle, itse hän oli astunut alas hevosen selästä ja lähti matkustajia kohti, joiden luo hän pian saapui.
"Kuten näen, on retkenne onnistunut", Tiikerikissa sanoi ivallisesti.
"Kyllä", vastasi metsästäjä jyrkästi, kääntäen hevosensa poispäin.
"Olen sen johdosta onnellinen", sanoi ukko kääntyen don Pedroon, "näin ollen voitte matkustaa kotiin omilla hevosillanne ja kadottamatta mitään tavaroistanne."
"En todellakaan tiedä, kuinka voisin osoittaa kiitollisuuttani kaikesta hyväntahtoisuudestanne", don Pedro sanoi liikutetulla äänellä.
"Siten, ettette ollenkaan kiitä minua; esiintymiseni teitä kohtaan on ollut aivan luonnollista ja vain sen osanoton aiheuttamaa, minkä onneton asemanne on minussa herättänyt."
Vaikka Tiikerikissan tarkoitus nähtävästi oli vastata kohteliaasti, lausuttiin nämä sanat niin ivallisella äänellä ja niin huomattavan ilkkuvalla äänenpainolla, että hänen sanansa tekivät aivan toisenlaisen vaikutuksen, kuin hän oli aikonut. Tietämättä oikein minkätähden, don Pedrosta tuntui aivankuin hän olisi kohteliaisuuden asemasta ottanut vastaan loukkauksen.
"Lopettakaamme", Kivisydän sanoi jyrkästi, "aurinko on jo korkealla, on aika lähteä matkaan, jos tahdomme ehtiä metsän läpi ennen yön tuloa."
"Aivan niin", Tiikerikissa myönsi, "niin ikävää kuin minusta onkin, etten saa pitää teitä kauemmin luonani, on kuitenkin velvollisuuteni ilmoittaa teille, että jollei mikään enää pidätä teitä täällä, niin on parasta, että lähdette."
Don Pedro ja hänen seuralaisensa nousivat, ja molempien metsästäjien seuraamana he läksivät alas tasangolle.
Teocalilla tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana intiaaniratsastajat olivat poistuneet, jättäen meksikolaisten hevoset ja muulit siihen paikkaan, johon he alkujaan olivat pysähtyneet.
Ennenkuin haciendero asettui satulaan, hän käänsi katseensa useita kertoja sinne päin, mihin intiaanit olivat kadonneet.
"Mitä etsitte, señor?" ukko kysyi, levottomana tästä uudistetusta liikkeestä.
"Suonette anteeksi", don Pedro vastasi, "mutta pelkään ilman opasta lähteä tuohon eksyttävään metsään, enkä näe sitä, jonka hyväntahtoisesti olette luvannut minulle."
"Kuitenkin hän on edessänne, señor", Tiikerikissa sanoi, osoittaen metsästäjää.
"Niin", tämä vastasi, luoden uhmaavan katseen ukkoon, "minä näytän teille tien ja lupaan teille, että mitä esteitä eteemme sattuukin, tulkoon ne sitten ihmisten tai villieläinten taholta, niin vien teidät vahingoittumattomina haciendaan."
Tiikerikissa ei vastannut näihin sanoihin, jotka nähtävästi tarkoittivat häntä. Hän tyytyi kohauttamaan vain olkapäitään, samalla kuin vaikeasti käsitettävä hymyily leikki hänen tiukasti yhteen puristetuilla huulillaan.
"Oh!" haciendero sanoi, "jos te, señor, saatatte meitä, niin ei meillä ole mitään pelättävää, sillä teidän jalomielinen menettelynne aikaisemmin on minulle varmana takeena tulevaisuudesta."
"Lähtekäämme!" metsästäjä lausui, "olemme jo hukanneet aikaa liiankin paljon."
Matkustajat nousivat satulaan vastaamatta.
"Hyvästi ja onnea matkalle!" Tiikerikissa sanoi, nähdessään heidän aikovan lähteä liikkeelle.
"Vielä sana, jos sallitte, caballero", haciendero lausui, kumartuen hieman isäntänsä puoleen.
Tämä astui pari askelta eteenpäin kohteliaasti kumartaen,
"Puhukaa, señor", hän sanoi, "voinko tehdä teille jonkun uuden palveluksen?"
"Ette", meksikolainen vastasi, "olen jo liiankin suuressa kiitollisuuden velassa teille. Mutta ennenkuin eroan teistä, kenties ainaiseksi, tahtoisin sanoa teille, että, tahtomatta tutkia vaikutteitanne, jotka ovat saattaneet teidät menettelemään minua kohtaan kuten olette tehnyt, teidän käytöksenne on näennäisesti ollut siksi sydämellistä ja siksi jaloa, jotta minun täytyy lausua siitä täysi tunnustukseni. Ja mitä tapahtuneekin, señor, ja kunnes minulle täysin osoitetaan asian olevan päinvastoin, katson olevani teille velkaa, ja jos tilaisuus siihen joskus tarjoutuu, niin tiedän maksaa velkani, johon olen teille joutunut."
Ja ennenkuin Tiikerikissa, hämmentyneenä tästä hyvästijättöpuheesta, joka osoitti, ettei hacienderoa oltu täysin johdettu harhaan, oli ehtinyt saavuttaa kylmäverisyytensä, meksikolainen kannusti hevostaan ja poistui äkkiä saavuttaakseen seurueensa, joka oli muutaman askeleen häntä edellä.
Ukko seisoi liikkumatta, katse matkustajiin tähdättynä, kunnes nämä viimein katosivat metsään. Sitten hän palasi teocaliin, mumisten kolkolla äänellä:
"Olisiko hän huomannut tarkoitukseni? Ei, se on mahdotonta. Hänen epäluulonsa on kuitenkin herännyt, en ole ollut kyllin varovainen."
Sillä välin matkustajat olivat tunkeutuneet metsään aivan Kivisydämen kintereillä. Tämä ratsasti yksikseen muutamia askeleita edelläpäin, pää painuksissa ja nähtävästi synkkiin ajatuksiin vaipuneena.
Lähes kaksi tuntia he kulkivat siten eteenpäin, vaihtamatta sanaakaan. Metsästäjä ratsasti aivankuin hän olisi ollut yksin, piittaamatta vähääkään niistä, joille hän näytti tietä, ja kääntämättä edes päätään nähdäkseen seurasivatko nämä vai ei.
Tämä käytös ei erikoisesti ihmetyttänyt hacienderoa, joka siihen katsoen, millä tavoin hän edellisenä iltana oli tutustunut metsästäjään, odottikin tämän luonteessa olevan erinäisiä omituisuuksia. Kuitenkin hän tunsi mielessään loukkaantuvansa tämän miehen osoittamasta kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, vaikka hän oli koettanut voittaa hänen suosiotaan hyväntahtoisuudellaan. Eikä hän yrittänytkään katkaista hiljaisuutta ja tekeytyä ystävällisemmäksi.
Vähän ennen kahtatoista matkustajat saapuivat jotenkin suurelle avonaiselle paikalle, jonka keskellä kartiomaisesti sangen korkealle kohoavan yksinäisen kallion ra'oista pulppusi esiin raikas ja kristallikirkas lähteensilmä, raivaten kapeana purona tiensä tiheän kurjenmiekkapensaikon läpi.
Tämä aukeama, ympäröivien tuuheiden jättiläispuiden varjostamana, tarjosi väsyneille matkustajille suloisen lepopaikan.
"Vartokaamme tässä, kunnes pahin auringonhelle on ohi", sanoi opas, joka nyt ensi kerran avasi suunsa teocalista lähdettyä.
"Olkoon menneeksi", haciendero vastasi hymyillen, "muutoin paikka ei voisi olla paremmin valittu."
"Erään kuormamuulin selässä on ruokavaroja ja virvokkeita, joita voitte käyttää hyväksenne, jos haluatte; ne on pantu mukaan teidän varallenne", metsästäjä lisäsi.
"Entä te, teettekö meille seuraa?" haciendero kysyi.
"En ole nälissäni enkä janoissani; älkää siis huolehtiko minusta, minulla on muita asioita ajateltavana."
Huomattuaan ettei maksanut vaivaa olla itsepäinen, don Pedro astui hevosen selästä, jonka jälkeen hän otti tyttärensä syliinsä, nostaen hänet nurmikolle puron varrelle.
Hevoset pantiin liekaan ja kukin ajatteli vain nauttia muutaman hetken lepoa.
Kun Kivisydän oli ääneti auttanut peoneita purkamaan ruokavaroja kantaneen muulin taakan ja levittänyt ne don Pedron ja hänen tyttärensä eteen, hän poistui pitkin askelin ja katosi metsään.
"Omituinen mies!" capatazi mutisi, käyden ahnaasti käsiksi edessään oleviin ruokavaroihin.
"Hänen käytöksensä on käsittämätön", don Pedro vastasi.
"Huolimatta hänen tylystä esiintymisestään uskon kuitenkin hänestä hyvää", doña Hermosa huomautti lempeästi. "Aina tähän asti hänen käytöksensä meitä kohtaan on ollut moitteeton."
"Se on totta", hänen isänsä sanoi; "kuitenkin hän näyttää osoittavan kylmyyttä, joka, myönnän sen, tekee minut levottomaksi, tietämättäni minkä vuoksi."
"Emme voi ajatella pahaa miehestä, joka kaikesta huolimatta on tähän asti tehnyt meille vain hyvää", toisti nuori tyttö lempeästi, "meidän on häntä kiittäminen hengestämme, etenkin minun, jonka hän on pelastanut varmasta ja kauheasta kuolemasta."
"Se on totta, kaikkea tätä on vaikea saada sopimaan yhteen."
"Ei ollenkaan, isäni. Tuo mies, tottuneena elämään intiaanien tavoin, on tietämättään omaksunut heidän äänettömyytensä ja pidättyväisen tapansa. Se mikä teistä tuntuu kylmyydeltä, on todennäköisesti vain arkuutta henkilöiden seurassa, joiden kanssa hän ei nähtävästi ole tottunut seurustelemaan eikä tapojamme tuntematta tiedä kuinka hän heidän kanssaan puhuisi."
"Saattaa niin olla, kun tarkoin ajatellaan; kenties olet oikeassa, lapseni. Kuitenkin tahdon saada siitä varmuuden, enkä erkane hänestä, sen lupaan, ennenkuin olen saanut hänet hiukkasenkaan puhumaan."
"Mitä hyödyttää kiusata häntä, isä kulta? Emmehän voi vaatia häneltä muuta kuin että hän uskollisesti näyttää meille tien haciendaan saakka. Anna hänen siis toimia niinkuin hän itse haluaa, kunhan hän vain täyttää meille antamansa lupauksen."
"Aivan niin, señorita", huomautti capatazi, "mutta myöntäkää, että joutuisimme pahaan pulaan nyt, ellei hän suvaitsisi palata."
"Tuo otaksuma on mahdoton, don Luciano, hänen hevosensahan on lie'assa meidän hevostemme joukossa. Muuten mitä syytä hänellä olisi menetellä niin arvottoman petollisesti?"
"Tuo mies on valkoisesta ihostaan huolimatta enemmän intiaani kuin meidän värisemme olento, ja oikein tai väärin, señorita, minä olen äärettömän epäluuloinen intiaaneja kohtaan."
"Sitäpaitsi", don Pedro lisäsi, "minä en voi käsittää mikä välttämätön pakko hänen oli jättää meidät tällä tavoin ja lähteä metsään."
"Kuka tietää, isä kulta", nuori tyttö sanoi hienosti hymyillen, "kenties hänen aikomuksensa on siten tehdä meille jokin palvelus."
"Joka tapauksessa, señorita", capatazi toisti, "ainoa seikka, minkä varmasti voi huomata tässä asiassa, on se, että jos tuo mies ei palaa, niin asemamme on kauheampi kuin se, mistä hän pelasti meidät eilen, sillä silloin meillä oli ampuma-aseet, ja tänään olemme aivan aseettomia ja kykenemättömiä puolustamaan itseämme, jos ihmiset tai villit eläimet hyökkäisivät kimppuumme."
"Se on totta", haciendero huudahti kalveten, "meiltä on anastettu aseet nukkuessamme; sitä en tullut ajatelleeksi. Mitähän se merkitsee? Olisimmeko joutuneet satimeen ja olisiko tuo mies todellakin petturi?"
"Ei isä kulta", nuori tyttö vastasi vilkkaasti, "hän on viaton, siitä olen vakuutettu. Saat heti nähdä epäilyksiesi olevan vääriä."
"Jumala suokoon sen!" don Pedro mumisi, tukahduttaen huokauksensa.
Tällä hetkellä kuului terävä ja pitkä vihellys jotenkin kaukaa.
Kuullessaan tämän äänen metsästäjän hevonen lakkasi tähän asti rauhallisesta syönnistään, kohotti päänsä ja höristi korviaan, jonka jälkeen se äkkiä läksi sinne päin, mistä vihellys oli kuulunut, hirnahtaen iloisesti, ja hävisi metsään.
"Mitä minä sanoin, señorita", capatazi huudahti, "uskotteko nyt minua?"
"En", tyttö vastasi vakavasti, "en usko teitä, tuo mies ei ole mikään petturi! Kuinka paljon ulkonaiset seikat näennäisesti todistavatkin häntä vastaan, niin saatte kuitenkin kohta nähdä, että olette erehtynyt."
"Tällä kertaa, tyttäreni, olen täysin samaa mieltä don Lucianon kanssa. On selvää, että tuo onneton syystä tai toisesta on jättänyt meidät oman onnemme nojaan."
Nuori tyttö pudisti kieltävästi päätään, mutta ei vastannut.
Haciendero jatkoi:
"Mitä on tehtävä? Meidän täytyy tehdä päätös, emme voi tähän jäädä odottamaan yön tuloa."
"Luullakseni", capatazi sanoi, "meillä ei ole mitään muuta neuvoa kuin heti lähteä matkaan. Kenties tuo lurjus tällä hetkellä valmistautuu hyökkäämään kimppuumme kaltaistensa rosvojen etunenässä?"
"Niin, mutta mihin menemme? Eihän kukaan meistä tunne tietä", haciendero huomautti.
"Hevosilla on pettämätön vaisto, joka aina johtaa heidät asutuille seuduille. Annamme heidän ohjaamatta mennä minne haluavat."
"Kenties sitä voisi koettaa, ehkä se voi onnistua. Lähtekäämme matkaan viipymättä."
"Jumalan tähden, isä kulta!" doña Hermosa huudahti rukoillen, "ajatelkaa mitä teette! Älkää tehkö mitään hätäpäissänne, jota piankin saatte katua, siitä olen vakuutettu. Vartokaa vielä hetkinen! Kellohan on tuskin kahtatoista, eihän tunti sinne tai tänne merkitse mitään."
"Minä en odota minuuttiakaan, en sekuntiakaan!" haciendero huudahti, nousten kiivaasti pystyyn. "Kas niin, pojat! Satuloikaa hevoset nopeasti, me lähdemme."
Peonit valmistuivat täyttämään käskyä.
"Malttakaa, isä kulta", nuori tyttö sanoi, "kuulen hevoskavioiden kapsetta metsästä, oppaamme palaa."
Epäillen ja vasten tahtoaan haciendero, tyttärensä vakuuttavan äänen johdosta, painautui vielä kerran nurmikolle, viitaten seuralaisilleen, että tekisivät samaten.
Doña Hermosa ei ollut erehtynyt; hänen kuulemansa ääni ei kylläkään tuntunut johtuvan hevoskavioista, sillä se oli hidas ja raskas, mutta joka tapauksessa suurikasvuisesta eläimestä. Se läheni muuten kuuluvasti.
"Kenties se on harmaa karhu", haciendero mumisi.
"Tahi puuma saalista tavoittamassa", capatazi lisäsi matalalla äänellä.
Matkustajat olivat hyvin levottomia. Ollen aseettomina ja voimatta puolustaa itseään täällä metsässä he huomasivat, että jos joku peto hyökkäisi heidän kimppuunsa, he olisivat tuhon omia, sillä pakokin oli mahdoton paikallistuntemuksen puutteessa.
"Te erehdytte", sanoi nuori tyttö, joka yksin oli säilyttänyt kylmäverisyytensä ja mielenmalttinsa, "ei mikään vaara uhkaa meitä. Katsokaa, hevosethan syövät yhä, osoittamatta vähintäkään levottomuutta."
"Se on totta", don Pedro myönsi, "jos ne olisivat tunteneet pedon tympeän hajun, niin ne olisivat tulleet pelästyksestä hurjiksi ja jo lähteneet karkuun."
Äkkiä pensaat hajosivat ja metsästäjä tuli näkyviin taluttaen hevostaan suitsista.
"Olin varma siitä", nuori tyttö huudahti riemuissaan, samalla kuin hänen isänsä ja capatazi, noloina epäluulojensa takia, punehtuivat ja painoivat päänsä alas.
Metsästäjän kasvot olivat yhtä kylmät ja liikkumattomat kuin hänen lähtiessään aukeamalta, mutta hänen katseensa oli vieläkin synkempi.
Hänen hevosensa selässä oli raskas, pitkähkö käärö, kiedottuna purjelangalla huolellisesti käärittyyn puhvelin vuotaan.
"Suonette anteeksi, että jätin teidät niin äkkiä", hän sanoi vähän liikutuksesta väräjävällä äänellä, "mutta minä huomasin vasta liian myöhään, että teiltä oli otettu aseenne, jollette te, kuten en voi otaksua, olleet unohtaneet niitä teocaliin; ja kun erämaassa on erittäin tärkeää olla hyvin aseistettuna ja sitäpaitsi on enemmän kuin todennäköistä, että teidän täytyy puolustautua ennenkuin pääsette pois tästä metsästä, niin olen ollut hankkimassa teille kaipaamianne aseita."
"Sen vuoksi te siis jätitte meidät?"
"Miksi muuten olisin niin tehnyt?" metsästäjä vastasi koruttomasti. "Olen tuonut teidät tähän paikkaan, koska minulla muutaman askeleen päässä täältä on muuan noita piilopaikkoja, joita me metsästäjät laitamme sinne tänne metsään, saadaksemme käsiimme mitä tarvitsemme. Mutta", hän lisäsi katkerasti hymyillen, "se oli löydetty ja ryöstetty, jonka vuoksi minun oli pakko mennä toiseen vähän kauempana olevaan, ja sen takia vihelsin hevostani, jonka apu nyt oli minulle välttämätön. Ilman tätä onnettomuutta olisin palannut jo puoli tuntia sitten."
Tämän selityksen metsästäjä antoi ilman mahtipontisuutta ja sellaisella äänellä kuin olisi hänen tekonsa ollut luonnollisin asia maailmassa.
Hän purki hevosen kuorman ja avasi käärön. Siinä oli viisi amerikalaista kivääriä, veitsiä, suoria sapeleita, nimeltään machetes, ruutia, luoteja ja kirveitä.
"Aseistautukaa; nuo kiväärit ovat hyviä, eivätkä petä teitä, kun hetki tulee ja teidän täytyy käyttää niitä."
Meksikolaiset eivät odottaneet toista käskyä, vaan olivat pian aseissa aina hampaisiin asti.
"Nyt", metsästäjä sanoi, "voitte ainakin puolustautua miesten tavoin, sallimatta teurastaa itseänne kuten antiloopit."
"Ui!" nuori tyttö mumisi, "tiesinhän että hän menettelisi siten."
"Kiitos, señorita!" metsästäjä vastasi, "kiitos siitä, että olette luottanut minuun."
Hänen näin lausuessaan hänen kasvonpiirteensä olivat vilkastuneet ja salama oli leimahtanut hänen katseestaan, mutta heti sen jälkeen hän saavutti marmorimaisen jäykkyytensä ja sanoi: "Olen luvannut viedä teidät vahingoittumattomina kotiin ja teen niin."
"Pelkäättekö siis jotakin vaaraa?" don Pedro kysyi.
"On aina olemassa vaaroja", metsästäjä vastasi katkerasti, "etenkin salomaalla."
"Uhkaisiko meitä jokin petos?"
"Älkää kysykö minulta mitään, en voi vastata; käyttäkää vain hyväksenne sanojani. Jos tahdotte säilyttää päänahkanne, niin teidän täytyy, mitä tahansa näettekin minun tekevän tai sanovan ja kuinka tahansa käyttäydynkin, ehdottomasti luottaa minuun ja totella minua ilman epäilyä ja pelkoa kaikessa mitä käsken, sillä kaikilla toimillani on vain yksi päämäärä, nimittäin pelastaa teidät. Suostutteko näihin ehtoihin?"
"Kyllä!" doña Hermosa huudahti vilkkaasti, "mitä hyvänsä tapahtuneekin, me emme epäile teidän rehellisyyttänne, ja toimimme vain teidän ohjeittenne mukaan."
"Sen vannon teille", haciendero vahvisti.
"Hyvä on, nyt vastaan kaikessa puolestanne, älkää pelätkö mitään. Älkää puhuko mitään enää minulle, minun täytyy koota ajatukseni hetkiseksi."
Kumarrettuaan kevyesti hän poistui muutamia askeleita ja istuutui erään puun juurelle.
Sillä välin meksikolaisten uteliaisuus oli äärettömästi jännityksissä, he näkivät että vakava vaara epäilemättä uhkasi heitä ja että metsästäjä koetti mielessään keksiä jotakin keinoa sen välttämiseksi. Mutta sitten kun heillä nyt oli hyvät aseet, sarvet ruutia ja luoteja täynnään, he katselivat asemaansa aivan toisessa valossa, ja vaikka he olivatkin hyvin levottomia, niin he eivät kuitenkaan epäilleet voivansa välttää satimia, joita heille oli viritetty.
Kun metsästäjä oli istunut liikkumatta kuin kuvapatsas noin puolen tuntia, hän kohotti päänsä, laski puiden varjojen pituuden ja nousi vilkkaasti.
"Ratsaille!" hän sanoi, "on aika meidän lähteä."
Ja kädenkäänteessä hevoset olivat kunnossa ja matkustajat satulassa.
"Eteenpäin!" metsästäjä lausui, "intiaanilaisessa kulkujärjestyksessä, ja seuratkaa tarkoin liikkeitäni."
Erämaassa tarkoitetaan intiaanilaisella kulkujärjestyksellä kulkemista jäljekkäin, jättääkseen mahdollisimman vähän jälkiä matkastaan.
Mutta sen sijaan että olisi jatkanut entiseen suuntaan, metsästäjä ohjasi hevosensa puroon, jonka juoksua hän seurasi aina erääseen kauempana olevaan paikkaan, jossa kaksi muuta vesistöä yhtyi siihen. Kivisydän poikkesi vasemmanpuoliselle vesistölle, jonka juoksua hän seurasi.
Meksikolaiset olivat täsmälleen noudattaneet tätä liikettä ja seurasivat jäljessä, niin että kunkin hevosen pää oli edellä kulkevan lautasilla.
Kuumuus oli painostava metsässä, jossa ilmanliike lehdistön ehkäisemänä oli tuskin huomattava. Syvin hiljaisuus vallitsi kaikkialla, linnut, kyyköttäen lehtien seassa, olivat lakanneet laulamasta, vain lukemattomien lammikkojen päällä kuhisevien moskiittimäärien yksitoikkoinen surina kuului.
Sillä välin laajeni se puro, jota he seurasivat, yhä enemmän ja kasvoi vähitellen joeksi. Jo näkyi siellä täällä mustia chicoteja [Chicoteiksi sanotaan juurineen irti temmattuja puita, joita virrat vievät mukanaan. Nämä tuottavat usein vakavia vaaroja laivaliikkeelle.], joilla seisoi yhdellä jalalla flamingoja ja haikaroita. Rannat alkoivat tulla jyrkiksi molemmin puolin ja hevosten oli jo toisinaan pakko uida.
Tämä tuntematon joki, jonka siniset aallot eivät vielä koskaan olleet kuvastaneet muuta kuin taivaan sineä tai sen rantojen yli epäsäännöllisesti nojaavien puiden vihreätä kupua, tarjosi suurenmoisen ja majesteetillisen näyn, joka toi sydämeen eräänlaisen suloisen ja uskonnollisen raskasmielisyyden.
Matkustajat kiiruhtivat yhä eteenpäin, ääneti kuin aaveet uiden hitaasti virran uomassa oppaansa jälkeen, jonka kotkansilmä tarkasti joen rantoja.
Tultuaan paikalle, jossa suunnaton kallionlohkare kohosi yksinäisen vartian tavoin ja muodosti ikäänkuin tavattoman suuren holvin veden päälle, Kivisydän poikkesi vähän suunnasta, ja liukuen hevosensa selästä, jonka ohjat hän antoi jäljessään tulevalle don Pedrolle, hän heittäytyi veteen ja ui holvin alle, viittaamalla kehoitettuaan seuralaisiaan jatkamaan matkaansa. Pian metsästäjä taas näyttäytyi. Hän istui nyt tuollaisessa intiaanilaisessa kanootissa, jotka tehdään lämpimällä vedellä kiskotusta tuohesta ja ovat tavattoman keveitä.
Muutamalla melan vedolla hän oli saavuttanut matkustajat. Nämä siirtyivät kanoottiin, joten hevoset, vapautuneina ratsastajiensa painosta, voivat uida helpommin.
Doña Hermosa oli ihastunut tähän muutokseen. Kärsien vielä haavastaan hänestä alkoi tuntua hyvin vaikealta pysytellä hevosen selässä, huolimatta kaikista yrityksistään salata väsymystään.
Mutta metsästäjän tarkka silmä oli huomannut nuoren tytön väsymyksen, ja tämän takia hän olikin noutanut kanootin.
He jatkoivat siten matkaansa noin tunnin ajan, minkään herättämättä heissä levottomuutta tai saattamatta heitä epäilemään vihollisen läheisyyttä. Vihdoin he saapuivat eräälle kohdalle jokea, jossa rannat jotenkin pitkän matkaa kohosivat äkkijyrkkinä melkoisen korkealle, pusertaen joen kahden kohtisuoran kallionseinän väliin.
Keskellä jokea kohousi harmahtava, noin kuudenkymmenen metrin laajuinen graniittikallio. Tätä kalliota kohti metsästäjä ohjasi kanootin.
Meksikolaiset, jotka aluksi ihmettelivät tätä liikettä, käsittivät kuitenkin pian sen. Kun he olivat vain vähän matkan päässä kalliosta, niin he huomasivat, että eräs sen kyljistä oli loiva ja että tällä puolen oli ammottava luolan suu.
Kanootti saapui rantaan ja matkustajat astuivat maihin. Päästyään kalliolle he kiiruhtivat taluttamaan sinne hevosensa. Eläinparat olivat milt'ei menehtyä väsymyksestä.
"Tulkaa", metsästäjä sanoi nostaen kanootin hartioilleen.
Meksikolaiset seurasivat häntä.
Luola oli avara ja näytti ulottuvan kauas veden alle.
Hevoset kytkettiin luolan peräosaan ja niille annettiin ruokaa.
"Täällä", metsästäjä sanoi, "olemme turvassa sikäli kuin erämaassa on mahdollista. Ellei mitään odottamatonta tapahdu, vietämme yön täällä antaaksemme väsyneitten hevostemme levätä. Voitte tehdä tulen pelkäämättä, sillä aukot, joista päivänvalo tunkeutuu tänne, hajoittavat savun ja tekevät sen näkymättömäksi. Vaikka luulenkin johtaneeni vainoojaamme väärille jäljille, teen kuitenkin tiedustelumatkan ympäristöön. Älkää olko levottomia, lähellä ja kaukana ollen vartioin teitä. Tunnin kuluttua palaan. Ennen kaikkea älkää näyttäytykö. Erämaassa ei milloinkaan tiedä kenen tarkastettavaksi antautuu. Hyvästi hetkiseksi."
Hän läksi jättäen seuralaisensa sitäkin suuremman levottomuuden valtaan, kun he, vaikkakin aavistivat suuren vaaran heitä uhkaavan, eivät voineet arvata, mistä tai miten tämä vaara heidät kohtaisi, ja koska he olivat kokonaan riippuvia miehestä, jonka todellista luonnetta ja tarkoitusta heidän oli mahdoton saada selville.
VII.
KAHAKKA.
Luonnolla on kuitenkin vaatimuksensa, joista se ei milloinkaan luovu. Niin suuresti levottomia kuin meksikolaiset olivatkin, niin ne rasitukset, joita he tämän pitkän päivämatkan aikana olivat saaneet kestää, vaikuttivat, että he tunsivat ehdotonta tarvetta saada voimansa takaisin. Hetken mietittyään sitä jännittävää, melkein epätoivoista asemaa, jossa he nyt olivat, don Pedro käski sen vuoksi peonien tehdä tulen ja laittaa illallisen.
On huomattavaa, että ihmiset, joiden elämä on enemmän ruumiillista kuin henkistä, eivät koskaan ole syömättä ja nukkumatta, mihin asemaan sattuma heidät saattaakin. Ruokahalua ja unta ei heiltä puutu milloinkaan. Syy siihen on varsin yksinkertainen. Ollen joka hetki vaarassa mahdollisesti joutua taisteluun elämästä ja kuolemasta joko ihmisiä tai luonnon voimia vastaan, heidän voimiensa täytyy olla niiden ponnistusten tasalla, joihin heidän on pakko alistua voittaakseen heitä kohtaavat esteet tai heitä uhkaavat vaarat.
Ateria nautittiin synkän hiljaisuuden vallitessa. Jokainen tunsi levottomuutta yön lähetessä, sen vuorokauden ajan, jonka punaihoiset tavallisesti valitsevat hyökätäkseen vihollistensa kimppuun pimeän turvissa, minkä vuoksi meksikolaiset eivät ajatelleet vaihtaa ajatuksia keskenään.
Metsästäjä viipyi kauan poissa. Kaksi tuntia oli jo kulunut siitä kun aurinko oli kadonnut korkeiden vuorenhuippujen taakse. Maa peittyi synkkään pimeyteen, aivankuin kääreeseen; tähteäkään ei tuikkinut taivaalla. Suuria mustia pilviä kulki taivaalla, verhoten kuun täydelleen.
Haciendero ei ollut tahtonut kenellekään muulle kuin itselleen uskoa tehtävää valvoa yleistä turvallisuutta. Maaten pitkänään kalliolla, jottei mikään näkymätön vihollinen häntä huomaisi, hän tähysteli levottomasti pitkin joen mustaa uomaa, rinnallaan capatazi, joka yhtä vähän kuin hänkään tahtoi etsiä lepoa, koska tuntemansa levottomuus teki sen mahdottomaksi.
Joen korkeat äyräät olivat paljaat ja yksinäiset. Ainoastaan sillä kohdalla, mistä pääsi rannalle, näkyi toisinaan mustia varjoja, jotka liikkuivat hetkisen, päästellen kumeita kiukkuisia mörähdyksiä ja sen jälkeen taas kadoten.
Nämä varjot olivat nähtävästi villipetoja, jotka menivät takaisin pesiinsä, sammutettuaan janonsa virrassa.
"Tulkaa!" matala mutta terävä ääni kuiskasi äkkiä meksikolaisen korvaan.
Don Pedro kääntyi ympäri, tukahduttaen ihmetyksen huudahduksen.
Metsästäjä seisoi hänen vieressään pyssyynsä nojaten.
Nuo kolme miestä menivät luolan sisään.
Illallisen laittamista varten tehdyn tulen jäljellä olevat kekäleet levittivät tarpeeksi valoa, jotta voitiin erottaa esineet.
"Olette viipynyt kauan", haciendero sanoi.
"Olen kulkenut pitkän matkan sen jälkeen kuin teidät jätin", metsästäjä vastasi, "mutta se ei kuulu tähän. Muuan mies, jota teidän ei nykyisin maksa vaivaa tuntea, on saanut päähänsä estää teidät pääsemästä viljelyksillenne. Varovaisuustoimenpiteistäni huolimatta en ole onnistunut salaamaan jälkiäni noilta viekkailta hornanhengiltä, joiden läpitunkeva katse voisi keksiä kotkan jäljet ilmassa. Intiaanit ovat pystyttäneet leirinsä aivan lähelle, he valmistavat juuri lauttoja ja kanootteja hyökätäkseen kimppuumme."
"Onko heitä paljon?" haciendero kysyi.
"Ei, korkeintaan parikymmentä, joista vain viidellä tai kuudella on ampuma-aseet; muilla on vain nuolet ja keihäät. Tiedetään teidän olevan aseettomia, tai ainakin luullaan niin, ja toivotaan saatavan teidät kiinni tarvitsematta ampua laukaustakaan."
"Mutta kuka voi vainota meitä niin kiihkeästi?"
"Sehän on samantekevää. Se on muuan omituinen ja salaperäinen olento, jonka elämä on yhtämittaisia synkkiä salajuonia. Hänen sydämensä on kuilu, jota kukaan ei ole uskaltanut tutkia ja jonka pohjaan hän ehkä itsekin pelkää katsoa, vaikkei hän muuten pelkääkään mitään maailmassa. Mutta jättäkäämme tämä. Kahden tunnin kuluttua hyökätään kimppuumme. Teillä on tarjona kolme keinoa välttääksenne teitä uhkaavaa kohtaloa."
"Mitkä nämä keinot ovat?" haciendero kysyi vilkkaasti.
"Ensimmäinen on pysyä paikoillaan, odottaa hyökkäystä ja taistella miehuullisesti. Apachit, pelästyksissään siitä, että tapaavat miehet, jotka he toivoivat yllättävänsä turvattomina, asestettuina ja varuillaan, menettävät kenties rohkeutensa ja vetäytyvät pois."
Doña Hermosa, herättyään puhelevien ääneen, oli lähestynyt ja kuunteli levottomana.
Haciendero pudisti päätään.
"Tämä keino näyttää minusta vaaralliselta", hän sanoi, "sillä jos vihollistemme onnistuu saada pysyvä jalansija kalliolla, niin he lopuksi lukumäärällään voittavat ja saavat meidät haltuunsa."
"Todennäköisesti niin tapahtuu", metsästäjä lausui kylmästi.
"Kuulkaamme toista keinoa, sillä nyt esittämämme näyttää mahdottomalta."
"Tämä kallio on maanalaisen käytävän kautta, joka kulkee joen uoman alta, yhteydessä toisen kallion kanssa, joka on jotenkin kaukana tästä paikasta, missä nyt olemme. Sinne tultuamme asetumme kanoottiin ja kun olemme päässeet toiselle rannalle, nousemme taas hevosen selkään ja koetamme pelastua pakenemalla."
"Minä pitäisin tätä keinoa parempana, elleivät hevosemme olisi niin lopen väsyneitä ja ellei pako erämaan kautta olisi melkein mahdoton."
"Punanahat tuntevat yhtähyvin kuin minäkin tämän kallion, jonne nyt olemme paenneet, kenties he jo ovat miehittäneet uloskäytävän, jonka kautta toivomme pääsevämme karkuun."
"Aijai", haciendero sanoi surullisena, "huolimatta hyvästä tahdostanne eivät ehdottamanne keinot ole onnistuneita."
"Tiedän sen. Paha kyllä ei riipu minusta, ettei asian laita ole toisin."
"No niin", don Pedro mumisi alistuvasti, "kuulkaamme viimeistä keinoa."
"Pelkään, että pidätte sitä vielä mahdottomampana kuin molempia toisia. Se on hullu ja epätoivoinen yritys, joka kenties tarjoaisi menestymisen mahdollisuuden, ellei mukanamme olisi naista, jota emme saa asettaa vaaraan pelastaaksemme hänet toisesta."
"Sitten ei maksa vaivaa puhua siitä", haciendero sanoi, luoden tuskallisen silmäyksen tyttäreensä.
"Anteeksi isäni", doña Hermosa huudahti vilkkaasti, "kuulkaamme minkälainen keino on, kenties se päinvastoin on ainoa, todella mahdollinen. Selittäkää, señor", hän jatkoi metsästäjään kääntyen. "Sen jälkeen mitä olette tehnyt puolestamme, olisi kiittämätöntä olla noudattamatta neuvojanne. Mitä te epäilette sanoa meille minun tähteni, on, siitä olen vakuutettu, ainoa mahdollinen jäljellä oleva pelastuskeino."
"Kenties", metsästäjä vastasi, "mutta minä toistan, señorita, tämä mahdollisuus on teidän mukananne mahdoton."
Nuori tyttö suoristautui, ivallinen hymy väreili hänen huulillaan, hänen vastatessaan hieman pilkallisella äänellä:
"Te luulette siis minua hyvin heikoksi ja araksi, señor, koska ette rohkene puhua? Olen kyllä vain nainen, heikko kuten me kaikki olemme, mutta luulen osoittaneeni niinä muutamina tunteina, jotka olemme yhdessä matkustaneet, että sydämeni on vieras aralle pelvolle ja että, vaikkeivät ruumiilliset voimani vedäkään vertoja sielunvoimilleni, niin tahtoni voittaa kuitenkin tuon heikkouden, joka, sen pahempi, vaivaa sukupuoltani, ja asettaa minut aina tapahtumain tasalle, olkoot ne minkälaisia tahansa."
Kivisydän oli tarkkaavasti kuunnellut nuoren tytön sanoja. Se välinpitämättömyyden naamio, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli sulanut tämän sointuvan äänen vaikutuksesta ja heleä puna oli levinnyt hänen poskilleen.
"Suokaa anteeksi, señorita", hän vastasi äänellä, jonka hänen sisäinen liikutuksensa sai väräjämään, "olen ollut väärässä, minä puhun."
"Hyvä", tyttö sanoi hellästi hymyillen, "tiesinhän, että vastaisitte minulle."
"Apachit ovat, kuten jo olen maininnut, pystyttäneet leirinsä vähän matkan päähän täältä joen rannalle. Vakuutettuina siitä, ettei heitä häiritä, he eivät ole asettaneet mitään vahteja, vaan nukkuvat, juovat tulivettä tai polttavat, odottaessaan hetkeä, jolloin he hyökkäävät kimppuumme. Meitä on kuusi hyvin aseistettua ja päättäväistä miestä, sillä me tiedämme, että pelastuksemme riippuu yrityksemme onnistumisesta. Jos nousemme maihin saarella, yllätämme punanahat ja hyökkäämme voimakkaasti heidän kimppuunsa, niin onnistumme kenties aukaisemaan itsellemme tien, ja silloin olemme pelastetut, sillä tappionsa jälkeen he eivät uskalla ajaa meitä takaa. Tätä olen tahtonut ehdottaa."
Syntyi jotenkin pitkä äänettömyys. Doña Hermosa katkaisi sen.
"Olitte väärässä epäillessänne tehdä meille tämän ehdotuksen", hän sanoi vilkkaasti, "sillä se on tosiaankin ainoa mahdollinen. On parempi urhoollisesti käydä kohti vaaraa, kuin pelkurimaisesti vavista sitä odotellen. Liikkeelle, liikkeelle, emme saa menettää sekuntiakaan."
"Tyttäreni", don Pedro huudahti, "sinä olet järjiltäsi, ajattelehan, että antaudumme melkein varmaan kuolemaan."
"Olkoon niin, isäni", tytär vastasi kiihkeän voimakkaasti, "kohtalomme on Jumalan kädessä, hänen suojeluksensa on ollut liiankin huomattava tähän asti, jotta hän nyt jättäisi meidät."
"Señorita on oikeassa", capatazi huudahti, "menkäämme savustamaan nuo hornanhenget pesästään. Muuten olen vakuutettu siitä, että tämä metsästäjä, jolta nöyrimmästi pyydän anteeksi, että hetkisen olen epäillyt hänen luotettavuuttaan, hankkii meille tilaisuuden huomaamatta päästä aina apachien leiriin asti."
"Ainakin teen kaiken voitavani siihen suuntaan", metsästäjä vastasi koruttomasti.
"No, olkoon menneeksi, koska välttämättä niin tahdotte", haciendero sanoi huoaten.
Vaikkeivät peonit olleet ottaneet osaa keskusteluun, niin he kuitenkin tarttuivat kivääreihinsä päättäväisen näköisinä, joka osoitti, että he olivat päättäneet tehdä velvollisuutensa.
"Seuratkaa minua", metsästäjä sanoi sytyttäen ocotepuusta tehdyn soihdun valaistakseen tietä.
Sivumennen he ottivat hevosensa, jotka muutaman tunnin nyt levättyään olivat tulleet taas täysiin voimiinsa.
Matkustajat jatkoivat matkaansa luolan kautta. He kuulivat päänsä päällä laineiden kumean, yhtämittaisen äänen. Tuhansittain yölintuja, äkillisen tulenvalon häikäiseminä, heräsi kulkijain matkatessa ja kierteli heidän ympärillään, kirkuen kamalasti, korvia vihlovasti.
Kuljettuaan rivakasti eteenpäin noin kaksikymmentäyksi minuuttia metsästäjä pysähtyi.
"Vartokaa minua tässä", hän sanoi, jättäen soihdun capatazille ja poistuen juosten.
Hän ei viipynyt kauan poissa.
"Tulkaa", hän sanoi, "kaikki on hyvin."
He seurasivat häntä taas. Äkkiä he tunsivat kasvoillaan raikkaan ja purevan ilman, ja edessään pimeässä he näkivät pari kolme loistavaa pistettä; he olivat tulleet toiselle kalliolle.
"Nyt meidän täytyy olla kaksinverroin varovaisia", metsästäjä sanoi, "nuo loistavat pilkut, jotka näette sumun läpi, ovat apachien leiritulia. He ovat tarkkakuuloisia, pieninkin kolina ilmaisisi heille läsnäolomme."
Kanootti laskettiin taas veteen ja meksikolaiset astuivat siihen. Capatazi, joka istui tuon hauraan aluksen perässä, piti käsissään kaikkien, perässä uivien hevosten ohjaksia.
Joen yli mentiin muutamassa minuutissa. Kanootti karahti pian kumeasti rantahiekkaan.
Metsästäjä oli valinnut paikan taidokkaasti. Korkea kallio loi veteen pitkälti niin synkän varjon, että olisi ollut mahdoton erottaa matkustajia kymmenen askeleen päästä.
Metsä, joka oli tuskin kahdenkymmenen askeleen päässä rannalta, tarjosi heti suojaa tiheiköissään pakolaisille.
"Señorita saa jäädä tähän yhden peonin kanssa vartioimaan hevosia", metsästäjä sanoi äkkiä, "sillä välin kun me teemme yllätysyrityksemme."
"Ei", nuori tyttö sanoi päättävästi, "minä en tarvitse ketään. Sen miehen, jonka jättäisitte luokseni, tarvitsette paremmin itse. Antakaa minulle pistooli, jotta voin puolustaa itseäni siinä tuskin luultavassa tapauksessa, että kimppuuni hyökättäisiin, ja lähtekää menemään."
"Kuitenkin, señorita", nuori mies väitti…
"Minä tahdon niin", tyttö sanoi ratkaisevasti, "menkää ja Jumala olkoon kanssanne."
Haciendero painoi kouristuksen tapaisesti tytärtään rintaansa vasten.
"Rohkeutta, isäni!" tytär sanoi syleillen häntä, "kaikki käy kyllä hyvin."
Hän otti isältään pistoolin ja poistui nopeasti, viitaten kädellään jäähyväisiksi.
Metsästäjä kehoitti vielä kerta tovereitaan varovaisuuteen, ja pieni joukko tunkeutui hänen jäljessään metsään.
Kuljettuaan peräkanaa noin neljännestunnin, he huomasivat apachien tulien loistavan lähellä.
Metsästäjän annettua merkin meksikolaiset heittäytyivät maahan ja alkoivat ryömiä hiljaa ja erittäin varovasti tuuma tuumalta, jännittyneen tarkasti, valmiina ampumaan huomatessaan vihollistensa tekevän vähimmänkin epäiltävän liikkeen.
Mutta mitään liikettä ei huomattu. Apachit nukkuivat, suurimmaksi osaksi, kuten helposti saattoi arvata, vahvasti päihdyksissä, väkijuomien liiallisen nauttimisen johdosta.
Ainoastaan kolme tai neljä sotilasta, jotka hiuksiin korvan yläpuolelle pistetystä korppikotkan sulasta voi tuntea päälliköiksi, istui kumartuneena tulen ääressä polttaen tupakkaa itsetietoisen arvokkaasti, kuten intiaanien tapa on.
Metsästäjän käskystä meksikolaiset nousivat hiljaa, ja kukin haki suojaa puunrungon takaa.
"Minä jätän nyt teidät", metsästäjä sanoi matalalla äänellä, "menen leiriin. Pysykää liikkumatta paikoillanne ja mitä tapahtuukin, niin älkää ampuko ennenkuin näette minun heittävän lakkini maahan."
Meksikolaiset nyökkäsivät hiljaa ja metsästäjä katosi pensastoon.
Siitä paikasta, jossa matkustajat olivat väijyksissä, he voivat helposti nähdä mitä tapahtui punaihoisten leirissä, vieläpä kuullakin mitä siellä puhuttiin, sillä vain muutama kymmenen metriä erotti heidät tulesta, jonka ympärillä päälliköt istuivat kyykistyneinä.
Eteenpäin kumartuneina, sormi kiväärin liipasimella ja silmät tähdättyinä leiriin meksikolaiset odottivat kuumeisen levottomina ampumismerkkiä.
Ne muutamat minuutit, jotka kuluvat ennen hyökkäystä, ovat juhlallisia. Mies, jääneenä yksin ajatustensa valtaan, aikoen pelata elämästään armottomassa taistelussa, tuntee, olkoon hän kuinka urhoollinen tahansa, että hänet vaistomaisesti valtaa pelko, joka panee hänen kaikki jäsenensä värisemään. Tänä juhlallisena hetkenä hän näkee koko elämänsä huimaavaa vauhtia kiitävän ohitseen ikäänkuin unessa, ja omituista kyllä mahtavimmin vaikuttaa hänen mieleensä ajatus siitä mikä häntä odottaa haudan tuolla puolen, pelko tuntemattomasta.
Noin kymmenen minuuttia oli kulunut metsästäjän lähdöstä, kun heikkoa kahinaa kuului pensaista leirin toiselta puolen.
Apachipäälliköt käänsivät välinpitämättömästi päätään, pensaat väistyivät ja Kivisydän näyttäytyi vahtitulien synnyttämässä valovyössä.
Metsästäjä astui hitain askelin päälliköiden luo. Tultuaan heidän luokseen hän pysähtyi ja kumarsi juhlallisesti, mutta mitään puhumatta.
Päälliköt vastasivat hänen tervehdykseensä varsin kohteliaalla tavalla, joka on synnynnäistä punaihoisille.
"Veljeni on tervetullut", muuan päälliköistä sanoi, "tahtooko hän istua neuvottelutulen ääreen."
"Ei", metsästäjä vastasi kuivasti, "minulla on kiire."
"Veljeni on viisas", päällikkö jatkoi, "hän on jättänyt valkonaamat oman onnensa nojaan, koska hän tietää, että Tiikerikissa on antanut heidät alttiiksi apachisoturien pitkille, rihlatuille nuolille."
"Minä en ole jättänyt valkonaamoja oman onnensa nojaan, veljeni erehtyy. Olen vannonut suojelevani heitä ja teen myös niin."
"Tiikerikissan käsky sotii sitä vastaan."
"Minä en ole velvollinen tottelemaan Tiikerikissaa, minä vihaan petosta. Minä en salli apachisoturien panna täytäntöön mitä heillä on mielessä."
"Ooah!" päällikkö sanoi, "veljeni puhuu hyvin kopeasti. Olen kuullut haarahaukan ärsyttävän kotkaa, mutta siipensä kärjellä kaikkivaltias lintu on musertanut sen tomuksi."
"Lopeta pilasi, päällikkö; sinä olet heimosi kuuluisimpia sotureita, älä salli itseäsi tehtävän häpeällisen petoksen välikappaleeksi. Tiikerikissa on ottanut vastaan nämä matkustajat kattonsa alle, on tarjonnut heille vieraanvaraisuuttaan. Sinä tiedät, että kestiystävyys on pyhä aavikolla."
Apachi nauroi ylenkatseellisesti.
"Tiikerikissa on suuri päällikkö, hän ei ole halunnut syödä eikä juoda valkonaamojen kanssa."
"Se on arvotonta petosta."
"Valkonaamat ovat varastelevia koiria, apachit nylkevät heidän päänahkansa."
"Roisto!" metsästäjä huudahti kiukuissaan, "minäkin olen valkonaama; tulehan tänne nylkemään päänahkaani!"
Ja nopeana kuin ajatus hän syöksyi intiaanipäällikön kimppuun, samalla kuin hän heitti karvalakkinsa maahan ja painoi puukkonsa hänen sydämeensä.
Äkkiä pamahti viisi laukausta ja muut tulen ympärille kokoontuneet päälliköt vierivät kuolettavasti haavoitettuina maahan.
Nämä päälliköt olivat ainoat, joilla oli ampuma-aseet.
"Eteenpäin! Eteenpäin!" metsästäjä huusi, tarttuen kiväärinsä piippuun ja syöksyen hämmennyksiin joutuneitten apachien keskelle.
Meksikolaiset olivat heti ensi laukauksen jälkeen hyökänneet leiriin oppaansa avuksi.
Nyt raivosi kauhea verilöyly, sitä kauheampi, kun jokainen tiesi ettei mitään sääliä ollut odotettavana.
Onneksi oli valkoisilla pistoolinsa, jotka he laukaisivat aivan vasten vihollistensa rintaa, ja sen jälkeen hyökkäsivät heidän kimppuunsa sapeleineen.
Intiaanit olivat tulleet niin täydelleen yllätetyiksi, he kun eivät ollenkaan olleet odottaneet niin ankaraa hyökkäystä miesten taholta, jotka näyttivät nousseen maasta ja joiden lukumäärästä ei heillä ollut aavistustakaan, että puolet heistä olivat jo saaneet surmansa, ennenkuin toiset olivat saavuttaneet taas kylmäverisyytensä ja ajattelivat vakavasti puolustaa itseään. Mutta kun he aikoivat ryhtyä vakavaan vastarintaan, niin se oli myöhäistä, sillä meksikolaiset ahdistivat heitä niin kovasti että enempi taistelu oli mahdotonta.
"Lopettakaa!" metsästäjä huusi.
Valkoiset ja punanahat laskivat aseensa aivankuin yhteisestä sopimuksesta.
Metsästäjä jatkoi:
"Apachisoturit, heittäkää pois aseenne!"
Nämä tottelivat.
Oppaansa viittauksesta meksikolaiset sitoivat nyt apachit, näiden yrittämättä tehdä vähääkään vastarintaa.
Kun punaihoiset huomaavat joutuneensa häviölle, he taipuvat äärimmäisen tunteettomina ja kohtaloonsa alistuen sen lain alle, olkoon se sitte kuinka ankara tahansa, jonka voittaja suvaitsee heille määrätä.
Kahdestakymmenestä apachisoturista eli enää vain kahdeksan, muut olivat saaneet surmansa.
"Auringon noustessa tulen itse päästämään teidät vapaiksi; älkää siihen mennessä tehkö mitään yritystä katkoa siteitänne. Te tunnette minut, minä annan anteeksi kerran, en koskaan kahdesti."
Meksikolaiset kokosivat intiaanien pois heittämät aseet ja poistuivat.
Apachien hevoset olivat lieassa leirin toisessa päässä. Kivisydän laski ne irti ja ajoi metsään, jonne ne katosivat pitkin hyppäyksin.
"Palatkaamme nyt señoritan luo", metsästäjä sanoi.
"Aijotteko todellakin palata takaisin ja päästää nuo miehet vapaiksi", haciendero kysyi.
"Aijon kyllä; tahdotteko että jätän heidät villipetojen syötäväksi?"
"Siitä ei olisi mitään erikoista vahinkoa", kostonhaluinen capatazi huomautti.
"Ovathan he ihmisiä niinkuin mekin."
"Oh", capatazi sanoi, "sitä ne ovat niin vähän, ettei maksa vaivaa puhua siitä."
"Niinmuodoin te uskallatte antautua noiden villien ihmisten käsiin, jotka on saatettu äärimmäiseen mielentilaan tappionsa kautta", haciendero huomautti. "Ettekö pelkää että he tappavat teidät?"
"Hekö?" metsästäjä vastasi halveksivan ylimielisesti. "He eivät uskaltaisi."
Don Pedro ei voinut olla osoittamatta ihmettelyään.
"Punanahat ovat kaikkein kostonhimoisimpia ihmisiä", hän sanoi.
"Niin", metsästäjä vastasi, "mutta minä en olekaan heidän mielestään mikään ihminen."
"Mikä te olette sitten?"
"Paha henki", metsästäjä mumisi kumealla äänellä.
Tällä välin he olivat saapuneet siihen paikkaan, johon he olivat jättäneet hevosensa.
Taistelun melske oli tunkeutunut aina doña Hermosan korviin, mutta tuo uskalias nuori tyttö, tällä tavoin jätettynä keskelle aarniometsää, oli, antamatta tuntemansa varsin luonnollisen pelvon ollenkaan vallata itseään ja tajuten hänelle uskotun hevosten vartioimisen tärkeyden, pysynyt järkähtämättä paikoillaan samassa paikassa pistooli kummassakin kädessään, kuunnellen levottomana erämaan ääniä, valmiina puolustamaan itseään ja ennemmin päättäneenä kuolla kuin antautua intiaanien käsiin.
Hänen isänsä selitti hänelle muutamin sanoin mitä oli tapahtunut, jonka jälkeen lähdettiin matkalle, niin nopeasti kuin hevoset voivat juosta.
Ratsastusta kesti koko yön kuvaamattomalla vauhdilla. Auringon noustessa oli päästy ulos metsästä. Alaston erämaa levisi taivaanrantaa vasten.
He jatkoivat vielä kaksi tuntia tällä tavoin vauhtia hiljentämättä.
Viimein pysähdyttiin.
"Tiemme eroavat tässä", metsästäjä sanoi lujalla äänellä, vaikkakin siinä tuntui raskasmielisyyttä, jota hän ei kokonaan voinut salata.
"Nyt jo", nuori tyttö sanoi viattomasti.
"Kiitos ilmaisemastanne kaipauksesta, señorita, mutta niin täytyy tapahtua, teillähän on vain muutaman penikulman matka haciendaanne. Tien löydätte nyt helposti, apuni on teille täst'edes tarpeeton."
"Me emme saa erota siten, señor", haciendero sanoi, ojentaen hänelle kätensä, "olen teille suuressa kiitollisuuden velassa."
"Unohtakaa se, caballero", nuori mies sanoi vilkkaasti, "unohtakaa minutkin, me emme saa enää nähdä toisiamme. Te palaatte sivistyneeseen elämään, minä palaan erämaahan. Meidän tiemme ovat erilaiset. Sekä teidän että minun itseni takia ette saa toivoa, että sattuma jälleen toisi meidät yhteen. Mutta", hän lisäsi, kohottaen silmänsä nuoreen tyttöön, "minä vien mukanani muiston, joka ei milloinkaan unohdu! Ja nyt hyvästi! Tuolla tulee jo joukko vaqueroja haciendastanne teitä vastaan, te olette turvassa." Ja kumartuen aina hevosensa kaulaan asti hän kääntyi ja nelisti pois.
Mutta kohottaessaan päänsä hän näki doña Hermosan ratsastavan rinnallaan.
"Pysähtykää!" tyttö sanoi.
Metsästäjä totteli koneellisesti.
"Kas tässä", tyttö jatkoi liikutettuna ojentaen hänelle kapean kultasormuksen, "kas tässä kaikkein kalliin mitä minulla on. Tämä sormus on kuulunut äidilleni, jota minulla ei ole onni ollut tuntea — pitäkää se muistona minulta, señor."
Ja laskettuaan sormuksen hänen käteensä nuori tyttö palasi antamatta hänelle aikaa vastata.