IX.
Kun Hall palasi lyhyeltä Euroopanmatkaltaan, aikoi hän ensi työkseen lähteä tapaamaan Elinor rouvaa. Mutta sitä ennen hän pistäytyi konttoriinsa, jossa ikävät uutiset olivat häntä vastassa.
Tohtori Tom Coyne oli useamman kerran käynyt häntä etsimässä, kertoi kirjanpitäjä; hänellä oli varmaankin ollut tärkeitä asioita, sillä hän oli näyttänyt hermostuneelta ja oli tiedustellut milloin johtaja palaisi kotiin. Hän oli varmaankin lähtenyt jo kaupungista, mutta jättänyt kirjeen mr Hallille.
Sähköteitse oli Hall jo aikaisemmin kuullut Tomin käynneistä, samoinkuin hänelle oli ilmoitettu hänen muista asioistansa, mutta nyt vasta hän aikoi aavistaa, että hänen käyntinsä takana piili jotain ikävyyttä.
— Puh, sanoi hän itsekseen astuessaan omaan työhuoneeseensa. — Mitä tekemistä minulla on tuon pitkäsäärisen Tomin kanssa? Tosin hän on tuleva lankoni, mutta sellaisena hän pysyköön minusta loitolla; älköön tunkeilko Elinorin ja minun väliini.
Hän otti esille Tomin kirjeen. Se oli aivan lyhyt ja asiallinen. Hän kirjoitti hänelle vain lyhyesti sisarensa puolesta, ettei Hall tästä lähin enää saisi panna Elinorin ja hänen alaikäisen lapsensa rahoja päättömiin keinotteluihin, jotka olivat ala-arvoisia siksi hyvälle ja hienolle liikkeelle kuin Pattersonin, sekä että hänen tästä lähin tuli aina neuvotella mr C.J. Lawsonin kanssa liikkeen konttorissa, »miehen, jolla oli kunnioitetun lankoni täysi luottamus ja jolla on paljoa suurempi kokemus liikeasioissa, kuin mitä Teillä näyttää olevan».
Hall rypisteli otsaansa ja puristi nyrkkiään.
— Tuo hävytön nulikka uskaltaa läksyttää minua! huudahti hän. Hän, mieletön lääkäri, joka tuhlaa omaisuutensa armeliaisuuslaitoksiin! Paras neuvomaan minua. Mikä hävyttömyys!
Hän astui myrskyaskelin edestakaisin huoneensa permannolla.
— Jollei hän olisi Elinorin veli, kostaisin tämän hänelle. Tämän jälkeen me olemme vihamiehiä, poikaseni!
Hän kävi istumaan pöytänsä ääreen, kääri kirjeen sytykkeeksi ja sytytti sillä sikarinsa. Vetäessään sauhuja hän tuumi itsekseen viekkaan hymyilyn karehtiessa hänen huulillaan:
— Jos tuo lurjus tietäisi, että Pattersonin firman hävittämät rahat tulevat sittenkin hänen sisarensa hyödyksi, niin ehkä hän pitäisi vähemmän melua. Varmaankin hän on samaa mieltä minun kanssani siitä, että miehelle on mieluisampaa lahjoittaa rikkautta vaimolleen kuin ottaa kaikki häneltä vastaan. Lahjat vaativat köyhältä nöyryyttävää kiitollisuutta. No niin, minä kuittaan edeltäpäin osan kiitollisuudenvelkaani…
Hänen ajatuksensa kiintyivät niin kokonaan Elinoriin ja mieluisiin tulevaisuudenunelmiin, ettei hänen tehnyt mielensä ryhtyä työhön.
— Elinorin luo! sanoi hän itsekseen. Se on tärkeintä.
Ja sillä välin kuin hänen autonsa kiiti katuja pitkin, tuumi hän mielessään, miten hän puolustaisi itseään ja saisi Elinorin vakuutetuksi kyvystään hoitaa liikeasioita sekä täydellisestä luotettavuudestaan.
— Kukapa tietää, vaikka suoriutuisin tästä pulmasta voitokkaasti ja pääsisin entistä lähemmäksi päämäärääni.
Äkkiä kohosivat hänen sisäisen silmänsä eteen laihat, surunvoittoiset kasvot, joita ympäröi vaalea, pörröinen parta ja joista loisti häntä vastaan epäilevä, likinäköinen katse. Mutta hän pakotti tuon näyn katoamaan, ja sen sijalle kohosivat Elinor rouvan kauniit, alakuloiset kasvot, naisen, jota hän petti ja himoitsi ja jonka tähden hän oli valmis taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan.
Elinor otti hänet kylmästi vastaan, mutta samalla koko hänen olentonsa ilmaisi syvintä alakuloisuutta. Hall päätti käyttää tätä hänen mielialaansa hyväkseen ja aikoi heti puhua liikeasioista.
— Olen kovin pahoillani, etten tavannut veljeänne voidakseni selittää hänelle asiaa, sanoi hän. Teiltä olisin tahtonut säästää nämä ikävyydet. Naiset, jotka eivät ymmärrä liikeasioita — ja miehet myöskin — arvostelevat aina tuloksen mukaan, mikä kuitenkin on sattuman leikkiä, eivätkä huomaa sitä älykästä suunnitelmaa, joka on kaiken pohjana. Tässä tapauksessa suunnitelma oli todellakin älykäs. Älkää luulko, että kehun sillä itseäni. Tuuma oli kokonaan teidän miesvainajanne.
Elinor rouva veti syvältä henkeään, ja hiukan punaa kohosi hänen kalpeille poskilleen.
— Hänen määräystensä mukaan minä ostin ja möin, jatkoi Hall; itse en olisi uskaltanut ryhtyä niin monimutkaisiin keinotteluihin, mutta Henryn jälkeenjättämät ohjeet olivat sitovia minulle, joskin yksi ja toinen varoitti minua. Moititteko te minua siitä?
Hall katsoi rukoilevasti Elinoriin. Tämä pudisti vain päätään katsomatta toiseen.
— Ja sanoakseni totuuden, oli jo liian myöhäistä vetäytyä pois jutusta. Henry oli näet jo ennen matkaansa tehnyt sitoumuksia, joita minä en tahtonut rikkoa. Ajatelkaahan asemaani, mrs Elinor! Toisaalta Henryn määräykset ja sitoumukset — toisaalta pörssivaihtelut, joita ei kukaan voi edeltäpäin aavistaa ja jotka näyttivät olevan meille erittäin edulliset. Uskokaa minua, jollei odottamattomia seikkoja olisi tullut väliin, niin teidän omaisuutenne olisi nyt kaksinkertainen. Henry oli suunnitellut sen niin erinomaisesti. Antakaas kun selitän tarkemmin…
Hall kumartui eteenpäin ja ojensi kätensä sisäpuolen ikäänkuin käyttäen sitä todistelutaulukkona. Hän ei aikonut kuitenkaan selittää Elinorille mitään, sillä hän oli laskenut edeltäpäin, että nuori rouva kieltäytyisi kuuntelemasta.
— Hyvä mr Hall, älkää vaivautuko, sanoi Elinor omituisella äänenpainolla. Minä en kuitenkaan ymmärtäisi siitä mitään. Minä tahdoin vain tietää, oliko Henryllä mitään osaa siinä. Ja koska te sanotte toimineenne hänen määräyksiensä mukaan, olen minä tyytyväinen. Ei puhuta siitä sen enempää.
Elinor nousi paikaltaan ja järjesteli kukkia pöydällä.
— Sanokaa, rouva, sanoi Hall nousten myöskin, sanokaa, että annatte minulle anteeksi.
— Eihän minulla ole mitään anteeksiannettavaa.
Hall astui askelta lähemmäksi. Hän hengitti kiivaasti ja ääni kuului kiihoittuneelta.
— Ojentakaa kätenne osoitteeksi, ettei tämä asia ole järkyttänyt teidän luottamustanne minuun, pyysi hän.
Elinor teki minkä toinen pyysi, mutta käänsi katseensa pois. Hänen kätensä lepäsi kylmänä ja tunteettomana Hallin kädessä, mutta se poltti häntä. Hän aikoi suudella sitä, mutta samassa hän kohtasi Elinor rouvan katseen, ja hän laski käden irti. Hänen oli mahdoton selittää nuoren rouvan katseen ilmettä. Voitto, jonka hän kekseliäillä valheillaan juuri luuli saavuttaneensa ja joka tuntui hänestä suuremmalta kuin mikään tuomiosalissa saavuttamansa voitto, oli äkkiä muuttunut kiduttavaksi epäluuloksi. Ja kiusallisen epävarman tunteen vallassa hän kävi jälleen istumaan. Hän ei tiennyt mitä uskoa. Elinorin käytös oli yhä jäykkä ja kylmä. Painostava hiljaisuus seurasi.
— Kertokaa jotain matkastanne, sanoi Elinor vihdoin. Tehän kävitte
Lontoossa?
— Kävin kyllä, valehteli Hall häikäilemättä, sillä asian laita oli sellainen, ettei hän ollut käynyt Liverpoolin rajojen ulkopuolella niinä parina, kolmena päivänä, jotka hän oli oleskellut Englannissa. —
Minä koetan parhaillaan saada sekä kotimaassa että ulkomailla rahoja erästä yritystä varten, joka on tuottava kauniita summia. Se on toistaiseksi salaisuus, mutta voinhan kernaasti sanoa teille, että meillä on toiveita voittaa takaisin kaikki, minkä kadotimme, ja enemmänkin. Minun kauttani te ette joudu kärsimään, mrs Patterson. Te voitte luottaa minuun, että tulen onnistumaan.
Hallin tarmokas ja päättävä puhetapa teki Elinoriin jälleen valtavan vaikutuksen, samalla kuin se hiukan peloitti hänen ajatellessaan, miten riippuvainen hän taloudellisessa suhteessa oli tuosta miehestä.
Hall kertoi sitten matkastaan, tai oikeastaan sepitti siitä juttuja. Hän kertoi hälinästä Lontoon kaduilla ja muotimakasiinien uusimmista keksinnöistä Strandilla ja Fleetstreetin varrella. Hän osasi olla huvittava, kun oikein pani parastaan, ja Elinor rouva totesi tämän uuden puolen hänessä.
Mutta eräs kysymys oli koko ajan Elinorin huulilla. Vihdoin se pujahti esiin.
— Kävittekö Lontoossa Valkean Tähtilinjan konttorissa?
— En, vastasi Hall ihmeissään, mitä minulla olisi ollut siellä tekemistä?
Elinor rouva epäröi.
— Minä ajattelin — minä toivoin — että he olisivat löytäneet jälkiä onnettomista uhreista — Henrystä?
— Oo, sanoi Hall venytellen. Äkillinen, mieletön epäilys sai hänessä vallan: mitäs jos Patterson!… Mutta olihan se mahdotonta. Olihan hän parasta aikaa matkalla Austraaliaan — tuo Henrik Petterson Porvoosta, Suomesta. Olihan hän itse saattanut hänet junalle Liverpoolin asemalla.
— Pelkään, sanoi Hall toinnuttuaan äkillisestä pelästyksestään, että siinä suhteessa on turha enää toivoa. Olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, mutta varmaankin Henry raukan ruumis on niiden monien joukossa, joita meri ei anna takaisin. Koettakaa tyyntyä, minä pyydän teidän itsenne tähden. Te ette voi koristaa kukilla hänen hautaansa; se tuntuu varmaan kovin vaikealta, mutta sama kohtalo on monella muullakin leskellä. Teillä on kuitenkin se lohdutus, että voitte pitää hänen muistoaan pyhänä ja korkeana.
Elinor nyökkäsi päätään. Kiitollisena hän tällä kertaa ojensi Hallille kätensä. Hall hyväili sitä.
— Te olette onnellisempi surussanne, Elinor rouva, kuin moni muu ilossansa, sanoi Hall kuiskaten. Minäkin toivoisin joskus, että minulla olisi joku surtavana; yksinäisyys, täydellinen yksinäisyys vaikuttaa joskus painostavasti. Ja elämä on vailla kaikkea tarkoitusta…
Hänen lähtiessään pois oli entinen ja luottava suhde heidän välillään taaskin rakentunut.
Mutta Hall ei ollut sittenkään tyytyväinen. Hän voitti liian vähän joka kerta — asia edistyi kovin hitaasti. Hänen tunteensa kiihtyivät kiihtymistään. Hänen sydämensä ei ollut enää tyytyväinen tähän etanankulkuun. Se alkoi tulla rauhattomaksi ja vaativaksi.
Vasta ollessaan erossa Elinorista matkansa aikana oli Hall käsittänyt, että tämä asia ei ollut hänelle enää mikään affääri, vaan sydämenasia. Kaipaus oli hänessä niin voimakas, ettei hän voinut enää olla sokea mielentilalleen. Hän oli tähän asti koettanut vakuuttaa itselleen, ettei Elinor ollut lainkaan hänen tyyliinsä, hän oli aina pitänyt enemmän tummaverisistä kuin vaaleista. Mutta noiden tummaveristen naisten vaikutus häneen oli aina ollut ohimenevä, eivätkä ne koskaan olleet jättäneet mitään jälkeä hänen sydämeensä.
Niin, hän rakasti Elinoria. Se oli tunne, joka vaati oikeutensa, joka ohjasi häntä sen sijaan että hän olisi pitänyt sitä ohjaksissa — se oli intohimo, joka hinnalla millä hyvänsä vaati omansa. Pakosta hänen oli täytynyt seurata sitä tietä, jota hän nyt kulki, kun hän sattumalta Liverpoolissa ollessaan sanomalehtiuutisen nojalla oli päässyt nuoruudenystävänsä jäljille, joka nyt toista kertaa, ja tällä kertaa entistään vakavammassa merkityksessä, oli tullut hänen kilpailijakseen. Mitäpä hän siitä välitti, vaikka tuo tie oli konnan tie. Hänen omatuntonsa oli elämäntaistelussa niin monta kertaa saanut vaieta, ettei se enää vaivannut häntä.
Omatunto ei myöskään estänyt häntä käyttämästä kaikkein tehokkainta keinoa, jota roisto käyttää tahtoessaan tehdä kanssaihmisensä vaarattomaksi. Hän vain ei ollut vielä kylliksi raaka tehdäkseen itsensä syypääksi murhaan. Olisihan ollut parasta toimittaa Patterson kerrassaan tieltä, mutta vaikka vaara ei olisi ollut suuri, niin ei hän sittenkään voinut ryhtyä väkivallantekoon. Siksi hän oli valinnut helpomman tien, toivoen, että luonto täyttäisi sen, mikä häneltä jäi keskeneräiseksi. Olihan Henry Petterson kuollut, ja mitä tuohon puolihupsuun Henrik Pattersoniin tuli, niin jos lääkäri hänen suhteensa olisikin erehtynyt, niin murhaava ilmanala ja rasittava elämä Austraaliassa tekisi kylläkin lopun tuosta puolisairaasta raukasta, jonka hän oli lähettänyt sinne.
Tulos olisi joka tapauksessa sama, vaikkei hän tahraisikaan käsiään viattoman verellä.
X.
— Hyvä Jumala! huudahti Jack Douglas päästäen irti morsiamensa käden.
Luulenpa näkeväni kummituksia keskellä päivää.
He kävelivät Piccadillyllä lämpimässä kesäkuun auringossa, miss Ruth
Darrell ja hän, kun hän äkkiä seisahtui keskelle ihmistungosta.
— Mikä sinun on, kultaseni! kysyi pikku miss Darrell pelästyen sulhasensa kasvojen ilmettä.
— Tule — pian! Douglas tarttui morsiantaan käsivarteen ja veti hänet mukanaan välittämättä ihmisten töytäyksistä. Pikku miss Ruth oli purskahtaa itkuun, niin kovassa puristuksessa hänen käsivartensa oli, ja hänen iso hattunsa joutui aivan viistoon, hänen voimatta auttaa sitä oikealle tolalle.
Hän alkoi ponnistella kaikin voimin vastaan.
— Jack, sinä et saa kohdella minua tällä tavalla, huusi hän itku kurkussa. Se on inhottavaa! Katsohan hattuani!
Douglas pysähtyi huitoen hurjasti käsiään.
— Armaani, huusi hän, jos hidastelet nyt, niin kadotamme hänet näkyvistä. Tule, kiiruhda! Vähät hatusta!
Ja hän tarttui häntä jälleen käsivarresta kiinni. Mutta miss Ruth väänsi itsensä irti.
— Ei, minä en seuraa sinua. Sinä olet julma, Jack!
— Jumalan tähden, Ruth, seuraa minua. Hän meni juuri Lyonin ovesta sisään. Kultaseni, tule pian! Muuten hän voi kadota meiltä jälleen!
Miss Ruth leppyi yhtä nopeasti kuin hän suuttuikin, ja pyyhkien silmiään hän hymyili suloisesti sulhaselleen.
— Kunhan vain asetat suoraan hattuni, Jack. Etkä saa myöskään nipistää minua niin kovasti käsivarteen — se on varmaankin aivan sininen ja keltainen…
Jack Douglas koetti varovaisesti siirtää hattua vasemmalta korvalta oikealle, mutta kun kasvojen ilme lierin alla näytti jälleen vihamieliseltä, työnsi hän sen niskaan. Sitten he astuivat Lyonille.
Suuri kahvila Piccadillyn varrella oli täynnä aamiaisvieraita. Kaikki pöydät olivat ennätetyt, melkein joka tuolikin. Orkesteri soitti, mutta sitä äänekkäämpi oli veitsien ja kahvelien kilinä.
Douglas vei miss Ruthin mukanaan lehterille voidakseen paremmin nähdä yli suuren salin. Portaissa miss Ruth kysyi ketä hän etsi.
— Hyttitoveriani »Titanicista», tai hänen haamuaan…
— Eikö hän hukkunut?
— Niin on väitetty. Mutta minä en sitä nähnyt, ehkeipä kukaan muukaan.
Voisin panna pääni pantiksi, että näin hänet äsken.
Nimellä »Titanic» oli salaperäinen kaiku useitten brittien korvissa, eikä vähimmin miss Ruthin, sillä sitä onnettomuutta hän sai kiittää sulhasestaan. Sillä jollei »Titanic» olisi haaksirikkoontunut, ei Jack Douglas olisi saanut tilaisuutta pelastaa hänen äitiään, ei koskaan olisi tutustunut tyttäreen, eikä koskaan kosinut häntä.
Eipä siis kumma, että miss Ruth oli yhtä innokas löytämään sulhasensa hyttitoveria kuin hän itsekin. He saivat kuitenkin etsiä hyvän aikaa, ennenkuin he äkkiä huomasivat hänet lehterillä, aivan orkesterin vieressä. Douglas kiiruhti pöytien lomitse ja ennätti aivan hengästyneenä hänen luokseen.
Muitta mutkitta hän löi toista niin voimakkaasti olalle, että tämä säikähtäneenä hyppäsi pystyyn.
— Hyvä ystävä! huudahti Douglas innoissaan. Ojentakaa kätenne minulle — oi, älkää pelätkö, minä vain hivelen sitä. Tervetuloa kuolleista!
Toinen katsoi ihmeissään häneen. Näyttipä siltä kuin hän olisi halunnut heittää rauhanhäiritsijän käsikaiteen yli, mutta nähdessään miss Ruthin, joka oli ennättänyt paikalle, hän hillitsi itseään.
— Te erehdytte varmaankin, sanoi hän rypistäen kulmakarvojaan. Minä en tunne teitä enkä välitäkään tuntea. Neuvoisin teitä, että toisella kertaa katselisitte tarkemmin, ennenkuin häiritsette ventovieraiden ruokarauhaa.
Ja hän kävi istumaan kääntyen heihin selin.
Douglas katsoi häneen suu auki.
— Mutta katsokaahan toki minuun, pyysi Jack Douglas hämillään. Ettekö tunne hyttitoverianne onnettomalta matkaltamme. Nimeni on Douglas, Jack Douglas — ettekö muista todellakaan?
— Olen aivan varma siitä, etten koskaan ole nähnyt teitä, sanoi toinen kääntymättä häneen.
Sitten merkillinen mies pisti lihapalan suuhunsa ja puri sitä äkäisenä.
— Tule pois, kuiskasi Ruth levottomana ja veti Douglasta takinhihasta.
Eihän se ole hän, sehän on selvää.
— Pääni pantiksi, hän se on! huudahti Douglas. Mr Patterson, te saatte selittää tämän asian minulle. »Titanic» laivalla…
Tuo nimi vaikutti kuin sähköisku aterioivaan mieheen. Hän kääntyi ympäri ja hänen kasvonsa näyttivät peloittavilta, kun hän ärjäisi:
— Jättäkää minut rauhaan, muuten kutsun palvelusväen avuksi!
Douglas, joka alkoi nyt kiivastua, astui askeleen lähemmäksi. Mutta miss Darrell riippui koko painollaan hänen käsivarressaan ja kuiskasi tuskissaan:
— Älä lyö häntä, Jack, oma kulta Jack! Älä pane toimeen skandaalia täällä — ajattele minua ja äitiä; me emme kestäisi sellaista häpeää. Tule pois, Jack!
Hän veti yhä häntä takista. Vihdoin Douglas rauhoittui, ja luotuaan halveksivan katseen mieheen hän seurasi morsiantaan. Kaikki ympärillä olevat katsoivat pilkallisesti nauraen heihin. Sitä kulkua ei miss Ruth voinut koskaan unohtaa.
Mutta portaissa mr Douglas löi nyrkkinsä käsikaiteeseen ja kirosi ja vannoi, että mies tuossa oli Henry Patterson Chicagosta. Ja ulkona kadulla hän huusi:
— Pääni pantiksi, tuo ajamaton hullu oli Henry Patterson!
Jack Douglasilla oli se paha tapa, että hän sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa oli valmis panemaan päänsä pantiksi, mutta tällä kertaa hän oli oikeassa. Se oli Henry Patterson, alias Henrik Petterson, joka tänä kirkkaana kesäkuun päivänä söi yksin aamiaistaan Lyonilla Lontoossa, kun merimieslakko sekä Englannin että Ranskan satamissa oli tehnyt hänen Austraalian matkansa tyhjäksi. Mutta se ei ollut sama Henrik Petterson, jonka ihmiset Porvoon seuduilla tunsivat hyvätapaiseksi ja älykkääksi nuorukaiseksi, eikä myöskään Henry Patterson, jota Chicagon kauppamaailmassa pidettiin taitavana liikemiehenä ja jota Elinor Coyne rakasti. Se oli ärtyisä ja synkkä Patterson, jonka kiivas luonne useamman kuin yhden kerran oli tuottanut hänelle ikävyyksiä, sen jälkeen kun hän oli päässyt vapaaksi sairaalasta (hulluinhuoneesta, niinkuin hän sitä nimitti). Hän ihmetteli usein itsekin sitä muutosta, mikä hänessä oli tapahtunut, sillä hyppäys hiljaisesta, miellyttävästä nuorukaisesta tähän vastenmieliseen olentoon, joka kiusasi itseään katkeralla mielellä tai syvällä alakuloisuudella ja vain harvoin tunsi olevansa tasapainossa, oli niin suuri, ettei se jäänyt häneltä itseltäänkään huomaamatta. Mutta hän ei käsittänyt mistä tämä muutos johtui. Olipa paljon muutakin, mitä hän ei ymmärtänyt. Päästyään vapaaksi sairaalasta oli hänen täytynyt ulkonaisesti mukautua aikansa tasolle: kuin lapsi koulupenkillä oli hän saanut oppia, mikä päivä ja kuukausi ja vuosi oli, sekä tuhansia muitakin asioita, joista hän oli aivan epätietoinen. Se oli ollut kovaa ja hän oli useamman kerran joutunut raivoihinsa, ennenkuin oli voinut oppia näitä alkeistietoja, mutta lopulta hän oli tyytynyt kohtaloonsa ja mukautunut. Koko maailma esimerkiksi kirjoitti nyt kesäkuun 1912 — hänen täytyi seurata esimerkkiä, jollei tahtonut käydä mielettömästä. Koko maailma puhui hirveästä onnettomuudesta valtamerellä, jossa »Titanic» niminen laiva oli hukkunut, ja itsepäisesti oli hänet yhdistetty tähän tapahtumaan kaikista hänen vastaväitteistään huolimatta. Hänelle oli annettu rahalahjoja, joihin hänellä mielestään ei ollut oikeutta, ja häntä oli surkuteltu onnettomuuden johdosta, joka ei koskaan ollut kohdannut häntä. Mutta tässäkin suhteessa kokemus oli opettanut häntä malttamaan mielensä, sillä kerran Southamptonissa hän oli vähällä joutua jälleen hulluinhuoneeseen, kun oli väittänyt olleensa mukana »Norjan» onnettomuudessa, eikä koskaan astunut jalallaan »Titanic» nimiseen laivaan. Hän ei ollut oppinut vain olemaan vaiti ja myöntymään, vaan hän oli alkanut huomata, että hänellä »Titanic»-uhrina, joksi hänet välttämättä tahdottiin saattaa, oli etuja, joita hän nykyisessä tilassaan ei saanut halveksia.
Koko elämä oli muuttunut hänelle arvoitukseksi. Hän tunsi itsensä ikäänkuin Marsin asukkaaksi, joka äkkiä on joutunut Maahan. Kaikki oli hänestä käsittämätöntä. Jos koko maailma oli oikeassa ja hän väärässä — missä hän oli sitten ollut noina kahdeksana vuonna? Hän puhui helposti ympäristönsä kieltä, ja hän ymmärsi kaikenlaisia asioita, joista hänellä ei ollut ennen ollut aavistustakaan. Kun auto suhahti hänen ohitseen, ei hän pysähtynyt sitä töllistelemään, niinkuin hän Suomessa olisi tehnyt, vaan hän oli perillä sen monimutkaisesta koneistosta ja saattoi sen äänestä arvioida moottorin hevosvoimaluvun. Samoin oli laita monen muunkin asian, joita hän näki Englannin kaupunkien vilinässä — kaikki oli hänelle tuttua; ihmiset, talot, liike, maanalaiset junat, näyttelyikkunat. Eikä hän kuolemakseenkaan voinut kuitenkaan sanoa, milloin ja miten hän oli ne nähnyt.
Siinä oli syy hänen suureen alakuloisuuteensa. Hän mietti ja murehti alituisesti. Ja sillä välin ei tarvittu kuin joku pieni sattuma, niinkuin äskeinen Lyonilla, jotta hän joutuisi raivon valtaan pitkiksi ajoiksi. Varsinkin »Titanic» nimeä hän vihasi. Se yksin saattoi tehdä koko elämän hänelle vihatuksi, sillä se oli keskipisteenä siinä julmassa kohtalon kujeilussa, jonka alaiseksi hän luuli joutuneensa.
Päivät ja yöt läpeensä hän oli tuijottanut silmänsä sokeiksi siihen läpinäkymättömään verhoon, joka varjosti viimeksi kuluneita kahdeksaa vuotta. Hän oli raadellut sielunsa verille koettaessaan vapauttaa sen kahleistaan. Kun hän tapasi Jack Douglasin, oli hän jo liian väsynyt jaksaakseen enää jatkaa taistelua, vaan hän oli jo menehtyä kokonaan. Hän oli jo tulla mielisairaaksi, joksi jotkut jo olivat nimittäneet häntä. Henrik Petterson oli tullut sille asteelle, ettei hän tahtonut enää tietää mitään Henry Pattersonista, ja hän raivostui kun sitä nimeäkin vain hänelle mainittiin.
Sen raivon vallassa, jonka Jack Douglas oli loihtinut hänessä vallalle, hän päätti matkustaa länteen. Lontoossa hän ei mielestään enää ollut turvassa, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, että Amerikassa hän oli sitä vielä vähemmän.
XI.
Kun Hall väitti Elinor rouvalle, että se »älykäs» tuuma, jonka nojalla Pattersonin firma oli kadottanut satoja tuhansia, oli Henry Pattersonin, ei hän ollutkaan aivan väärässä. Sillä itse ajatus olikin Henry Pattersonin. Mutta syynä firman vahinkoon oli se, että Hall, joka ajoi firman asioita, samalla oli sen vastustaja. Sen, minkä firma kadotti, sen Hall korjasi omaan taskuunsa.
Liikkeen palveluksessa olevia henkilöitä ihmetytti suuresti, miksikä Hall varasi itselleen kolmannen osan sen yhtiön osakkeista, jonka oli määrä toteuttaa Pattersonin suurenmoinen kastelusuunnitelma. He eivät ymmärtäneet myöskään, miksikä tämä yritys, jonka Patterson oli ajatellut jäävän firman omaksi, muodostettiin osakeyhtiöksi, josta kolmannen osan omisti firma, toisen kolmanneksen Hall ja viimeinen kolmannes jaettiin pienemmille merkitsijöille. Vahingonvaara ei sivullisesta tuntunut niin suurelta, ettei firma olisi jaksanut sitä yksin kestää.
Varsinkin oli Hallin käytös harmittanut vanhaa Lawsonia, sillä hänestä tuntui aivan väärältä, että Hall tahtoi itselleen riistää kolmannen osan voitosta, joka olisi kuulunut kokonaisuudessaan firmalle. Hän oli niin hermostunut, ettei Hallkaan voinut olla sitä huomaamatta — ja hän luuli myös tietävänsä syyn siihen. Lawson ei ollut koskaan sietänyt Hallia, nyt hän suorastaan säihkyi sappea ja vihaa.
Lawson, joka oli täysin luotettava ja uskollinen isäntä-»vainajaansa» sekä liikettä kohtaan, oli aina ollut Hallin silmätikku, ja hän odotti vain tilaisuutta, milloin hän voisi päästä hänestä eroon. Erottaa häntä hän ei voinut — se olisi ollut isku vasten Elinor rouvan kasvoja, hän kun pani suurta arvoa tähän vanhaan mieheen. Hall oli koettanut monella tavalla osoittaa Lawsonille, ettei häntä enää tarvittu liikkeen palveluksessa, saadakseen hänet itsestään eroamaan. Mutta Lawson oli paksunahkainen. Eivät mitkään viittaukset tepsineet häneen. Päinvastoin hän kävi vain sitä ärhäkämmäksi, mitä enemmän hän pääsi uuden johtajan kujeiden perille. Päivä päivältä hän kävi siten epämukavammaksi Hallille. Hänen täytyi vapautua hänestä.
Ukko Lawson hämmästyi aika tavalla, kun hänet eräänä päivänä korotettiin konttoripäälliköstä uuden Kasteluosakeyhtiön johtajaksi paria tuhatta dollaria suuremmalla palkalla. Hän aikoi ensin kieltäytyä tarjouksesta, sillä hän vainusi jotakin sen takana. Hall oli varmaankin järjestänyt asian täten, joskin asia kävi johtokunnan nimissä. Mutta hän huomasi, ettei hän kaikesta murisemisestaan huolimatta voinut estää asioiden kehitystä Pattersonin firmassa, jota vastoin hän Wyomingissa, jossa nuo suurenmoiset kastelusuunnitelmat aiottiin toteuttaa, voisi tehdä suuria palveluksia Henry Pattersonin leskelle. Johtaja-»vainaja» oli ennen onnetonta matkaansa useasti puhunut tästä suunnitelmasta, jonka merkitys kansantaloudelliselta kannalta katsottuna oli tavattoman suuri. Ja Lawson oli saanut sen käsityksen, että tämä yritys oli paljoa tärkeämpi Pattersonin firmalle, kuin mitä Hall itse aavistikaan.
Kun hän lupasi ottaa vastaan tarjouksen ja muuttaa Cheyeneen, päätti hän lujasti, ettei Henry Pattersonin lempiajatus ainakaan saisi tulla pilatuksi tai väärinkäytetyksi.
Kun hän yhdessä insinööri Hillbergin kanssa, joka oli johtanut töitä paikalla, ensi kerran kävi siellä, täytyi hänen myöntää, että Pattersonin tuuma näytti vielä paljoa edullisemmalta todellisuudessa kuin kartalta katsottuna. Kaikki poraus- ja patorakennustyöt olivat suoritetut jo keväällä, ja vuorivirta, joka kuohuen kohisi Pine Mountainin rosoista seinää alas, oli ihmiskäden pakotuksesta johdettu suureen vesisäiliöön, aivankuin järveen, joka osittain oli hakattu vuoreen, osittain keinotekoisesti rakennettu. Tarkoitus oli näet, että talvisin ja keväisin kerättäisiin vettä tähän säiliöön, jotta kuivina kesinä voitaisiin siitä kastella sitä laajaa tasankoa, joka levisi silmänkantamattomiin vuoren eteläpuolella. Siellä täällä oli jo alettu viljellä pieniä maapaloja, eikä kestäisi niinkään monta vuotta, ennenkuin koko autio preeria olisi muuttunut aaltoilevaksi, viljavaksi pelloksi. Tämä tehtävä oli sellaisen miehen kuin Pattersonin arvoinen, ja Lawson surkutteli vain, ettei hän itse saanut nähdä yrityksensä toteuttamista.
Kaikki näytti olevan parhaassa kunnossa. Lawson, joka tähän mennessä oli nähnyt vain insinöörien piirustuksia ja karttoja, hämmästyi suunnitelman laajuutta, kun hän mr Hillbergin kanssa käveli jokivartta pitkin suurta johtokanavaa kohti, joka oli kaivettu alangon läpi.
Maa oli täällä vuoren alapuolella tiheää pensaikkoa, joka jokirannassa muuttui pajumetsiköksi. Tunkeutuessaan tiheikön läpi joutuivat he äkkiä paikalle, missä jokiuoma oli levennyt tuntuvasti, ja sen epätasaiset, alasvierineet äyräät todistivat ihmiskäden jälkiä. Lawson pysähtyi ja katseli ihmeissään ympärilleen. Hän tarkasteli kallionkuvetta, joka muodosti yhden lammikon sivuista. Pensaitten takaa häämöitti jotain, mikä ei ollut kasvullisuutta eikä kivimuodostusta.
Hän tunkeutui paikalle ja joutui siten rakennusraunioitten luo. Oikeastaan ei ollut muuta kuin kivijalka jäljellä, sekin sammaleen ja heinän peitossa. Seuraten äkillistä mielijohdetta hän palasi jokirantaan, kurkisteli veteen ja vihelsi pitkään.
— Oliko teillä tästä aavistusta? kysyi hän.
Insinööri, joka oli seurannut ukon liikkeitä puoleksi huvitetuin, puoleksi levottomin ilmein, naurahti. Lawsonin ketteryys ja tarmo ihmetytti häntä, sillä hän oli lyhytkasvuinen, lihavanpuoleinen mies ja kaikkea muuta kuin tottunut liikkuvaan elämään.
— Oli kyllä, vastasi hän. Että täällä on kerran ollut pieni mylly ja pato, ei ole mikään salaisuus.
Lawson katseli lakkaamatta veteen. Se oli kahdeksan tai kymmenen jalan syvyistä, mutta kirkasta kuin kristalli, ja siksipä saattoi selvästi erottaa virran pohjalla joukon suuria kiviä, jotka yhdessä rivissä kulkivat uoman poikki. Kauempana oli yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan paaluja, joiden päät pistivät ulos vedestä.
Lawson tuumi.
— Tiedättekö, onko yhtiö ostanut oikeuden tähän veteen? kysyi hän.
— Mr Hall sanoo, ettei siinä ole mitään ostettavaa, vastasi insinööri. Me emme polje kenenkään oikeutta, jos annammekin veden virrata siinä uomassa, jossa se aina on kulkenut.
— Kenen oma tuo mylly on?
— En tiedä. Luultavasti ei kenenkään. Sehän on useita vuosia jo ollut autiona, niinkuin näette.
— Entäs maa — kuka sen omistaa?
— Yhtiö. Aina tuon kukkulan juurelta saakka, missä maja seisoo. Se on Pattersonin perheen oma. Mr Patterson asui siinä, kun hän teki täällä laskujaan.
— Kuka omisti majan aikaisemmin?
— Myllynomistaja varmaankin. Kukaan ei tiedä kuka hän oli. Hän kuoli varmaankin kauan sitten.
Vanha Lawson pudisti päätään. Hänestä tuntui varsin merkilliseltä, ettei vanha mylly eikä lampi ollut yhtiön karttoihin merkitty. Hall ei ollut myöskään koskaan maininnut niistä sanaakaan. Voisi koitua paljonkin ikävyyksiä, jollei tätä seikkaa otettaisi huomioon. Lawson tiesi liiankin hyvin, miten kokematon ja huolimaton Hall saattoi olla, siksipä tämäkään laiminlyönti ei ihmetyttänyt häntä.
Lawson kirjoitti heti asiasta Hallille, ja samalla hän antoi salapoliisitoimistolle toimeksi ottaa selkoa, kuka oli vanhan myllyn omistaja. Hallin vastaus viipyi kauan. Sen sijaan salapoliisitoimisto ilmoitti jonkun viikon kuluttua, että pari kuukautta sitten mylly oli joutunut uudelle omistajalle. Entinen omistaja, vanha Tarssney niminen köyhä ukko, joka asui kauempana sisämaassa, oli myönyt myllyn kaikkine oikeuksineen eräälle chicagolaiselle välittäjälle, Rudolf Salelle, joka luultavasti oli ostanut sen toisen henkilön nimessä. Kuka se oli, siitä ei toimisto ollut saanut selkoa.
Nämä tiedot tuottivat Lawsonille suurta levottomuutta. Varmaankin jotakin juonta punottiin yhtiötä vastaan, ja vanha mylly oli siinä valttina. Ja Rudolf Sale, tuo huonomaineinen keinottelija, jota ei kuitenkaan voitu saada edesvastuuseen teoistaan, piteli juonen lankoja käsissään. Kuka hänen takanaan mahtoi seisoa?
Vanha Lawson muisti nähneensä välittäjän nimen hankkeiden yhteydessä, joiden hän tiesi lähteneen Hallista. Mitäpä, jos asian laita olisi samoin nytkin? Tuo ajatus pani rehellisen Lawsonin pään aivan pyörälle. Tähän saakka hän oli pitänyt Hallia tyhmänrohkeana pelaajana, kokemattomana keinottelijana, joka oli huonolla onnella leikitellyt hänelle uskotuilla varoilla, mutta hän ei ollut epäillyt hänen rehellisyyttään. Nyt epäilys iski hänen päähänsä, ja sitä lujemmalla se istui, mitä kauemmin hän aprikoi asiaa.
Ja eräänä kauniina päivänä vanha Lawson matkusti suin päin Chicagoon.
Jo Omahassa hänet tapasi ensimäinen Jobin sanoma. Sähkösanoma, jonka insinööri Hillberg oli lähettänyt hänelle, kuului täten:
»Pelkonne myllyn suhteen ovat käyneet toteen. Omistaja, eräs Clayton, on vetänyt yhtiön oikeuteen. Vaatii vesiuoman vapaanapitoa vuoden umpeensa. Odotan määräyksiä. Hallille ilmoitettu.»
Tämä sähkösanoma saattoi Lawsonin kiihkoihinsa. Selvää oli, että onnettoman myllyn omistaja — kuka se sitten lienee ollutkin — oli säästänyt tämän valttinsa juuri siksi ajaksi, jolloin kastelun piti alkaa ja jokainen vesipisara oli satojentuhansien arvoinen yhtiölle. Jos yhtiötä kiellettiin nyt toimimasta tai jos sitä pakotettiin laskemaan valloilleen entiseen jokiuomaan kaiken sen veden, jota kevätkuukausien kuluessa oli koottu jättiläissäiliöihin, olisi vahinko hirveän suuri, ehkäpä yhtiö ei siitä jaksaisi enää noustakaan. Nyt kävi ilmi, miten epäedullista oli ollut muodostaa yritys osakeyhtiöksi! Pattersonin liike olisi varmaankin yksin voinut välttää myrskyn ilman että kukaan sivullinen olisi päässyt asiasta perille, mutta kun nyt kerta oli perustettu julkinen yhtiö, niin pienemmät osakkeenomistajat nostaisivat hälinän, ja suuri hanke menisi myttyyn.
Lawson sähköitti heti Hillbergille käskien häntä ryhtymään myllynkauppaan ja alottamaan kastelun sekä kehotti jo ennenmainittua salapoliisitoimistoa mitä pikimmin ottamaan selkoa myllyn nykyisestä omistajasta. Sen lisäksi hän pyysi kaikkia asianomaisia pitämään asian salassa. Mutta toinen isku seurasi toistaan. Tuskin hän oli lähettänyt sähkösanomansa, kun hänelle saapui tieto Hillbergiltä, että vesisäiliön avaaminen oli oikeudellista tietä kielletty. Ja ennenkuin hän oli saapunut edes Chicagoon, oli hän jo selvillä seuraavista asioista: että Claytonia oli mahdoton saada käsiinsä, mutta että hän luultavasti olikin vain bulvaani, koska hän oli maksanut myllystä viisi tuhatta dollaria, vaikka tiedettiin, ettei hän omistanut sadannettakaan osaa tästä summasta, ettei mylly ollut myötävänä sekä että Kasteluosakeyhtiön osakkeet olivat laskeutuneet kahdellakymmenellä prosentilla ja varmaankin laskeutuisivat yhä vieläkin.
Varsinkin viimeinen tieto saattoi ukko Lawsonin epätoivoon. Hän oli toivonut, että asia voitaisiin pitää salassa. Mutta nyt oli jo täysi paniikki. Kukahan oli petkuttanut häntä?
Taaskin hän tuli ajatelleeksi Hallia. Hall oli asiasta perillä, hän yksin saattoi pettää. Hän pelasi kaksinkertaista peliä. Lawson pui nyrkkiään.
Toistaiseksi oli vain epäilys olemassa. Todisteita ei hänellä ollut. Mutta hän päätti pyhästi ottaa asiasta selkoa. Ja jos Hall oli syyllinen, niin hän paljastaisi hänet armotta!
Hall odotti Lawsonia konttorissaan. Kun Lawson oli käynyt häntä vastaan istumaan, tarkasteli hän häntä terävästi hetken aikaa. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa ilmaisivat syvää huolta. Silmien ilme oli levoton, kädet liikkuivat hermostuneesti.
— Miten myllyjuttu on päässyt julkisuuteen? kysyi Lawson käyden suoraan asiaan.
Hall kohautti leveitä hartioitaan.
— Eihän sellaista voi estää. Niinpian kuin asia joutuu oikeuteen, tulee se aina julkiseksi. Jo ennenkuin olin saanut insinööri Hillbergin sähkösanoman, olin sanomista nähnyt, että asia oli vedetty oikeuteen.
— Pianpa se tuli tiedoksi. Teidän täytyy tunnustaa, että näyttää siltä, kuin tuo Clayton olisi halukas painamaan alas osakkaiden arvoa, ja koska hän ei tahdo myödä myllyä, niin hän koettaa siis saada osakkeet haltuunsa.
— Ahaa, te taidatte, vainuta jotain pahaa — Hallin ääni kuulosti pilkalliselta. Mutta tiedättekö kuka omistaa myllyn? Köyhä raukka, jonka mieleen ei edes juolahdakaan keinotella osakkeilla.
— Mutta joku piilee Claytonin takana.
— Kuka sitten?
— Kyllä luulen sen tietäväni, enkä rauhoitu, ennenkuin olen saanut hänet kynsiini.
Hall väisti pöytälampun syrjään, ikäänkuin sen valo olisi vaivannut häntä. Mutta hän ei menettänyt malttiaan hetkeksikään.
— Yksi asia on päivän selvä, jatkoi Lawson, se nimittäin, että jos Clayton on niin köyhä kuin te sanotte, hänen pitäisi olla hyvinkin halukas myömään mylly.
— Mutta hän ei mielestään saa siitä vielä kylliksi suurta voittoa. Hän tahtoo kiristää meitä. Ja hän tulee sen tekemään, kunnes yhtiö on mennyt nurin. Nuo farmarit ovat ahnaita. Näyttääpä todellakin siltä, kuin kadottaisimme kaikki rahat, jotka olemme panneet yritykseen.
— Liian varhaista on vielä menettää kaikki toivo, arveli Lawson. Clayton tulee joko myömään myllyn tai ostamaan osakkeet. Hänen asemansa on verraton — hän voi odottaa.
— Niin, odottaa! huudahti Hall nousten hermostuneena pystyyn. Odottaa, kunnes Kasteluosakeyhtiö on tehnyt vararikon! Tänään osakkeet olivat laskeutuneet jo seitsemäänkymmeneen, huomenna ne voivat olla vieläkin alhaisemmat, enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka ne alenisivat neljäänkymmeneen, jopa kolmeenkymmeneenkin saakka. Se merkitsee yhtiön häviötä!
Hall astui myrskyaskelin edestakaisin lattialla. Lawson tarkkasi häntä.
Hetken kuluttua hän sanoi käheällä äänellä:
— Omituista, ettemme tienneet mitään tuosta vesioikeudesta.
— Oli todellakin erehdys, ettei myllyä ostettu, kun se olisi ollut melkein ilmaiseksi saatavissa, sanoi Hall pysähtyen toisen eteen ja hänen kasvojensa synkentyessä. Mutta minä luulin Pattersonin huolehtineen asiasta.
Lawson nousi nyt myös loukkaantuneena pystyyn. Häntä harmitti, että
Hall yritti piiloutua vainajan taakse.
— Älkää sekoittako hänen nimeään tähän asiaan, huudahti hän ankarasti.
— Niinkuin haluatte, sanoi Hall alistuvaisesti. Se pitää kuitenkin paikkansa, että tämä yritys, jonka me olemme toteuttaneet, ei ole minun eikä teidän keksimänne; kaikki oli jo edeltäkäsin suunniteltu.
— Se on vale, sen te kyllä tiedätte, Hall. Teillä oli oikeus sopia kaikista kaupoista, kontrahdeista ja senkaltaisista. Ja te olette osoittautunut kykenemättömäksi tähän toimeen. Te olette jo hyvällä tiellä saattaa Pattersonin firma vararikkoon. Teidän tekemiänne erehdyksiä ei millään voi puolustaa!
Hall painoi päänsä alas, ikäänkuin toisen sanat olisivat iskeneet hänet maahan.
— Te teette oikein moittiessanne minua, sanoi hän. Olen syyttänyt itseäni aivan samoinkuin te nyt minua. Mutta se ei paranna asiaa. Mitä me voimme tehdä?
Ensi kertaa Hall kysyi neuvoa Lawsonilta, ja jollei itse onnettomuus olisi niin kokonaan kiinnittänyt hänen huomiotaan, olisi hän iloinnut tästä tosiasiasta.
— Meidän tulee ennen kaikkea rohkaista pienten osakkaiden mieltä. Jos he nyt myövät osakkeensa, kadottavat he puolet, ehkäpä enemmänkin. Jos he sen sijaan odottavat, niin voi asia ehkä tulla korjatuksi. Minä otan selkoa tuosta Claytonista tai miehestä, joka seisoo hänen takanaan ja annan hänen kuulla kunniansa, niin totta kuin nimeni on Thomas W. Lawson. Hän iski nyrkkinsä pöytään.
— Te ette totta tosiaan tee kunniaa nimellenne, mr Thomas, sanoi Hall hiukan pilkallisesti. Te olette parantumaton sangviinikko.
XII.
Seuraavana päivänä Kasteluosakeyhtiön osakkeet laskeutuivat 60:een.
Mutta samalla vanha Lawson oli päässyt asian perille.
Hän oli käynyt puhuttelemassa muutamia välittäjiä, jotka aikaisemmin olivat olleet asioissa Henry Pattersonin kanssa, ja heiltä hän sai kuulla, mitä kehnoa peliä Oscar E. Hall oli pelannut kulissien takana.
Noin kuukausi sitten oli koko joukko Kasteluosakeyhtiön osakkeita päästetty markkinoille. Yhteensä ne muodostivat varsin tuntuvan osan koko osakepääomasta, mutta myöjä oli pienissä osissa päästänyt ne liikkeelle, jotta epäilyksiä ei syntyisi. Ja koska yritystä pidettiin hyvin vankkana, niin oli niiden hinta pysynyt jokseenkin tasa-arvossa. Vaikkei myöjän eikä ostajan nimiä tiedettykään vielä, niin oli varsin helppo arvata kuka myöjä oli. Sillä yhdellä ainoalla henkilöllä oli suuremmassa määrässä näitä papereita, ja se mies oli Oscar E. Hall. Hän omisti itse kolmannen osan ja saattoi sitä paitsi vapaasti käyttää Pattersonin firman kolmatta-osaa. Ja nyt oli hän päättänyt painaa osakkeiden arvon alas saadakseen ne kaikki käsiinsä. Siten hän voittaisi kaksi miljoonaa!
Kun Lawson pääsi Hallin vehkeitten perille, ei hän tietenkään mennyt suoraa päätä hänen luokseen ilmoittamaan, että hän oli paljastettu. Hall vain nauraisi ivallisesti hänelle. Sen sijaan hän aikoi käyttää yhtä salaperäisiä keinoja kuin Hall itsekin ja yllättää hänet aivan äkkiarvaamatta.
Lawson ryhtyi heti toimiin. Eräältä Pattersonin ystävältä, jolle hän oli uskonut suunnitelmansa, hän sai tarvittavan pääoman lainaksi ja pani sitten kaikki välittäjät liikkeelle. Hänen käskynsä kuului: ostakaa kaikki Kasteluosakeyhtiön osakkeet, jotka ilmestyvät markkinoille! Kova ottelu siitä tulisi syntymään, sillä Hall tavoitteli niitä myöskin, mutta Lawson luotti asiamiestensä suurempaan toimekkuuteen.
Itsekkäistä pyyteistä ei Lawson ryhtynyt tähän vaaralliseen peliin. Voitto tulisi lankeamaan kokonaan Pattersonin firmalle, ja Lawson voisi iloita siitä, että hän pelastaisi rakkaan päällikkönsä lesken täydellisestä perikadosta sekä samalla nujertaisi Hall roiston. Lawson oletti näet, että Hall oli pannut koko omaisuutensa tähän yritykseen, ja jos se epäonnistuisi, niin hänen häviönsä olisi myös täydellinen.
Lawsonin oli vaikea salata vihamielisiä tunteitaan Hallilta. Joka kerta kun heidän miljoonakaupungissa oli pakko tavata toisensa, olisi vanha kunnon ukko tahtonut iskeä nyrkillään viekasta roistoa kasvoihin ja sanoa miten suuresti hän häntä halveksi. Siksipä hän tyytyväisin mielin nojautui vaunun tyynyjä vasten, kun hän jälleen saattoi istahtaa länteen kiitävään junaan.
* * * * *
Kun Lawson palasi Cheyenneen, uhrasi hän suuren osan aikaansa osakkeiden omistajille, jotka ahdistivat yhtiön konttoria. Hänen oli heitä kovin sääli. Monelle näistä pikkuomistajista merkitsi osakkeiden laskeutuminen heidän säästöjensä kadottamista. Koska Lawson toistaiseksi vielä ei voinut paljastaa Hallin vehkeitä, niin ei hän myöskään voinut estää näitä pikkuomistajia myömästä osakkeitaan. Eivät he myöskään ottaneet uskoakseen Lawsonin vakuutuksia, että yhtiön tila oli aivan vankka, sillä sanomalehdet uskottelivat lukijoilleen aivan toista, samoinkuin firman chicagolainenkin konttori vastasi kaikkiin tiedusteluihin, että sen asema oli aivan toivoton.
Kasteluosakeyhtiön osakkeet laskeutuivat viiteenkymmeneen, mutta sitten ne pysyivät siinä hinnassa jonkun aikaa. Asia tuntui kovin salaperäiseltä, sillä ostajia ei koskaan puuttunut näiltä silminnähtävästi aivan arvottomilta papereilta. Ja Lawsonilla oli täysi syy olla tyytyväinen, sillä ei montakaan osaketta livahtanut hänen asiamiestensä ohi. Hallilla sen sijaan oli kehnot apulaiset.
Tällä kannalla olivat asiat, kun Elinor Patterson eräänä päivänä ilmestyi Cheyenneen. Hän aikoi yhdessä pikku Ingan kanssa asettua joksikin aikaa läheiseen Cottonwoodiin asumaan.
Kuumuus oli vihdoinkin karkoittanut hänet Chicagosta, mutta ei yksin sekään. Yhtä vähän kuin ihmiset aavistivat, miten kauan Elinor rouva oli odottanut miestään kotiin palaavaksi, yhtä vähän he tiesivät, mikä hirveä epätoivo oli vallannut hänet päästyään varmuuteen siitä, että hänen miehensä todellakin oli kuollut. Siksi hänen oli mahdoton oleskella muitten ihmisten ilmoilla, vaan etsi yksinäisyyttä ja rauhaa. Mutta että yksinäisyys voisi käydä hänelle vaaralliseksi, ehkäpä johtaa vaikeaan kriisiinkin, sen vanha, uskollinen Lawson ymmärsi nähdessään edessään Elinor rouvan laihtuneet, muuttuneet kasvot. Hänellä täytyi paitsi Ingaa olla joku muukin seuranaan, jonka kanssa hän voisi puhua ja olla yhdessä. Niinpä hän ehdotti hänelle, että hänen tyttärensä, Margret Lawson, saisi seurata mukana. Hän esitti asian kuitenkin siten, ettei Elinor rouva käsittänyt oikeaa syytä tähän pyyntöön, vaan luuli tekevänsä vain palveluksen miehensä vanhalle apulaiselle.
Neiti Margret Lawson oli kovin ihastunut saadessaan seurata rouva Elinorin mukana. Hän ihaili suuresti tätä nuorta, kaunista leskeä, joka puolestaan osoitti suurta ystävällisyyttä äidittömälle tytölle, ja iloitsi suuresti saadessaan matkustaa hänen kanssaan Cottonwoodiin, joka sijaitsi aivan erämaan keskellä.
Cottonwoodin bungalow, jossa Henry Patterson oli viikkokausia oleskellut saadakseen levätä ja rauhassa työskennellä tehdessään suurenmoisen suunnitelmansa laskelmia ja mittauksia, oli hyvin yksinkertainen pieni rakennus. Ei kukaan ollut käynytkään siellä sen jälkeen kun sen isäntä, viimeisen kerran oleskeltuaan siellä, oli sulkenut oven jäljessään. Syvän liikutuksen vallassa Elinor rouva astuikin nyt sen kynnyksen yli, hänestä tuntui, kuin hänen miehensä henki olisi yhä täällä viipynyt. Matalat, pienet huoneet olivat täynnä muistoja hänestä. Ei ainoatakaan huonekalua tai kapinetta ollut talossa, jota hän itse ei olisi hankkinut tänne tai pidellyt kädessään. Kaikkialla vallitsi mitä ankarin yksinkertaisuus, ainoa koriste kirjoituspöydällä oli Elinor rouvan miniatyyrikuva, jota Henry Patterson aivan erikoisesti oli rakastanut. Hopeisten kehysten ympärillä oli yhä vieläkin lakastunut orvokkikiehkura, jonka hän varmaankin itse oli poiminut viimeksi talossa ollessaan.
Rouva Elinor ei ollut koskaan käynyt täällä, sillä hänen miehensä ei ollut tahtonut näyttää sitä hänelle ennenkuin se olisi täysin kunnossa. Mutta tänä keväänä hänen oli ollut määrä tuoda hänet tänne; he olivat aikoneet viettää täällä pari viikkoa kahden, ja muistaessaan sitä tunsi Elinor rouva syvää surua ja kaihoa.
Jos hän olisi ollut yksin, niin täällä hän olisi voinut kokonaan vajota entisiin muistoihinsa, jotka salaperäisellä voimallaan viekoittelivat häntä puoleensa. Mutta hänellä oli pikku Ingansa, jonka riemulla ei ollut rajoja päästessään nyt kerta oikein maalle. Se oli hänelle jotakin aivan uutta; hän ei ollut koskaan nähnyt niin paljon kukkia kuin täällä, ei koskaan aurinko ollut paistanut niin kirkkaalta terältä kuin täällä. Hän voimistui ja virkistyi aivan silminnähtävästi, ja hänen toimintahalunsa oli aivan rajaton. Lastenhoitaja ei tahtonut mitenkään jaksaa juosta hänen kanssaan metsässä ja vuorella.
Neiti Margret sen sijaan oli Ingan väsymätön seuralainen, sillä hän oli yhtä utelias kuin lapsikin näkemään seutua. Ei kestänyt kauan ennenkuin nuori tyttö oli huomannut, että Elinor rouva viihtyi parhaiten yksiksensä. Turhaan hän oli yrittänyt saada häntä avaamaan sydäntään hänelle — hän olisi näet niin kernaasti tahtonut tietää, miltä tuntui olla nuori, hurmaavan kaunis leski, jonka mies oli hukkunut mereen. Mutta kun hän ei voinut saada uteliaisuuttaan tyydytetyksi, käänsi hän huomionsa kiitollisempiin ja vähemmän salaperäisiin seikkoihin. Ja siten Elinor rouva sittenkin tuli oleskelleeksi suurimman osan päivää yksikseen muistoinensa ja suruinensa.
XIII.
Insinööri Hillberg tuli eräänä päivänä huvilaan vieraisille.
Hän oli rouva Pattersonin lähin naapuri — niin, oikeastaan ainoa naapuri. Hän asui näet sen barakin sivurakennuksessa, jonka Kasteluosakeyhtiö oli rakennuttanut työmiehiään varten. Parasta aikaa oli barakki aivan tyhjä lukuunottamatta Hillbergin neekeripalvelijaa ja vahtia. Kahdenkymmenen mailin laajuudelta ei ollut muita ihmisiä paitsi puolta tusinaa farmariperheitä, jotka asuivat hajallaan vuorien eteläpuolella.
Nämät farmarit katkeroittivat insinööri Hillbergin elämän. He olivat ostaneet maata siinä toivossa, että Kasteluosakeyhtiö alkaisi toimintansa, mutta kuiva aika oli aikoja sitten jo alkanut, eikä ainoatakaan pisaraa vettä oltu laskettu janoaville pelloille. Sato oli mennä aivan hukkaan, mikä merkitsi täydellistä häviötä farmareille, sillä he olivat panneet kaikki varansa ja enemmänkin maahan. Ja niiden asema, jotka olivat ostaneet velalla sekä maat, siemenet, työkalut että rakennusaineet, oli kerrassaan epätoivoinen.
Luonnollisesti nämä onnettomat ihmiset hyökkäsivät insinöörin kimppuun, uhaten ottaa hänet hengiltä, jollei hän hankkisi heille vettä.
Mutta sulkuportit olivat sinetillä suljetut. Hillbergin mielestä oli tosin mieletöntä, että viattomat ihmiset kadottaisivat koko omaisuutensa siksi, että yhtiön laskuissa oli tapahtunut pieni erehdys, mutta hänen täytyi alistua maan lakeihin, miten naurettavia ja epäoikeutettuja ne hänen mielestään olivatkin. Jos hän olisi rikkonut sinetin, olisi hän joutunut vankeuteen. Mielemmin hän siis otti vastaan raivoavien farmarien uhkaukset.
Hillberg oli yksi noita ruotsalaisia insinöörejä, jotka hiukan kaikkialla maailmassa ovat mukana uusia uria uurtamassa, kun on kysymyksessä uuden maan valloittaminen sivistykselle. He rakentavat siltoja, maanteitä ja rautateitä ilman että kukaan käsittää, ja kaikkein vähinten he itse, minkä suurtyön he täyttävät ihmiskunnan kehityksessä. Tuhansien vaikeuksien, alituisen hengenvaaran alaisina he kaikessa hiljaisuudessa tekevät tämän työnsä. He ovat sankareita — heidän elämänsä on sankarin, samoinkuin heidän kuolemansakin. Mutta harvojen työlle heidän oma aikansa tai tulevaisuus antaa oikean arvonsa. Heidän nimensä unohtuvat, ja ruoho saa häiritsemättä kasvaa heidän haudoillaan.
Hillberg oli ollut siksi kauan lännessä, että hän oli oppinut tuntemaan sen kovat lait. Olemassaolon taistelu ei ollut kadottanut vielä alkuperäisiä muotojaan, ja menestys riippui useinkin siitä, kellä oli tarkin silmä ja nopein käsi. Kun farmarit uhkasivat hänen henkeään, tarkoittivat he täyttä totta. Hän oli heidän mielestään heidän oikeutensa tiellä, ja ajasta vain riippui, milloin he raivaisivat tämän esteen tieltään.
Mutta Hillbergin mieleen ei edes juolahtanut pelastaa henkensä avaamalla sulut. Hän oli rohkea mies, ja monesti öisin hän oli yhdessä vahdin kanssa valvonut vesisäiliön ääressä, revolveri ladattuna ja kaikki aistit jännitettyinä. Hänen ainoa pelastuksentoivonsa oli se, että asia pian tulisi oikeudessa käsiteltäväksi. Langetkoon ratkaisu kenen eduksi hyvänsä, joka tapauksessa vesi saisi vapaasti virrata säiliöstä, vahtien hengenvaara välttyisi ja yhtiö mahdollisesti pelastuisi.
Hän oli usean kerran käynyt Starvillessä, missä piirituomari asui ja selittänyt hänelle miten epätoivoisessa tilassa asia oli sekä kehottanut häntä kiirehtimään ratkaisua. Mutta odotettiin tärkeää asiapaperia, jonka kantaja oli sanonut lähettävänsä, eikä tuomari luvannut muuta apua kuin pari miestä vahdin vahvistukseksi. Hillberg ei kuitenkaan huolinut ottaa tätä apua vastaan. Olihan päivän selvää, että kantaja ehdoin tahdoin viivytteli asiapaperin lähettämistä ja että tuomari oli lahjottu.
Raskaat huolet painostivat siis sen miehen mieltä, joka tuli mrs Pattersonin luo käymään. Elinor näki hänet ensi kertaa, mutta naisen vaistolla hän huomasi heti, että jokin asia painosti häntä. Vaikea ei ollutkaan viekoitella esille hänen huolensa syytä, sillä mistä sydän on täysi, siitä suu puhuu.
Kun Hillberg alkoi puhua Kasteluosakeyhtiön kireästä tilasta, oletti hän, että Elinor rouva tunsi ennestään asian laadun. Siksipä hän suuresti hämmästyi, kun tämä kysymällä yhtä ja toista ilmaisi tietämättömyytensä.
Hall oli näet salannut Elinor rouvalta koko asian, ja kun nuori leski oli nyt kadottanut kaiken toivon miehensä suhteen, ei hän enää avannut sanomalehtiäkään, jotta tämäkin tiedonlähde oli häneltä suljettu. Ainoa mistähän oli selvillä, oli se, että yhtiö oli perustettu ja että hänen miehensä lempiajatus siten oli tullut toteutetuksi. Hän oli otaksunut, että Hall oli ajanut asiaa, ja hänen kunnioituksensa ja luottamuksensa oli sen johdosta herännyt uudelleen häntä kohtaan.
Suureksi hämmästyksekseen hän kuuli nyt, mihin kurjaan tilaan yhtiö oli joutunut. Ja hän tiedusteli asiaa lähemmin. Hillberg oli valmis kertomaan hänelle kaikki — se on, sen verran kuin hän itse tiesi — eikä kestänyt kauan, ennenkuin Elinor rouva suureksi hämmästyksekseen oli selvillä koko jutusta. Ehkeipä afäärejä sittenkään ollut niin vaikea käsittää kuin hän oli luullut. Ei ainakaan tätä.
Hän oli kovin pahoillaan kuullessaan pikku osakkeiden omistajien ja farmarien tappioista. Heidän hätänsä koski hänen säälivään sydämeensä, ja hän päätti voimiensa mukaan auttaa heitä. Farmarithan olivat siksi lähellä, että hän saattoi ulottua heihin.
Tähän saakka hän oli kokonaan syventynyt omaan suruunsa. Hillbergin kertomukset olivat äkkiä selvittäneet hänelle, että hänellä oli muutakin tekemistä kuin vain surra. Hän tahtoi tehdä samaa mitä Henry Pattersonkin tällaisessa tilanteessa olisi tehnyt. Henry ei olisi sallinut kenenkään kärsiä vahinkoa hänen tähtensä, vaan uhrannut viimeisenkin penninsä vahinkojen korvaukseen.
Samoin hänkin tahtoi toimia.
Hillberg, jolle Elinor rouva uskoi suunnitelmansa, piti sitä aivan mielettömänä ja katui, että hän lainkaan oli puhunut hänelle asiasta. Nainen saattoi vain tuolla tavalla heittäytyä keskelle tulta, sen sijaan että hän olisi antanut asioiden kehittyä itsekseen. Mutta syvimmässä sielussaan hän ihaili kuitenkin hänen auttamishaluaan, samoinkuin hän ensi hetkestä saakka oli ihaillut hänen surunvoittoista kauneuttaan.
Hillberg kielsi häntä kuitenkin sekaantumasta koko juttuun. Tosin raha oli ainoa, mikä saattoi tehota farmareihin, mutta sillä kannalla kuin asiat nyt olivat, olisi se vain hukkaan heitettyä vaivaa. Sitä paitsi heidän vahinkonsa nousivat hyvinkin suuriin summiin.
— Miten paljon luulette tarvittavan, jotta nuo ihmisparat olisivat tyydytettyjä, kysyi Elinor rouva.
Hillberg laski hetken aikaa. Sitten hän nimitti kuuslukuisen summan.
— Heidän todellinen vahinkonsa nousee siihen summaan, lisäsi insinööri, mutta enpä luule heidän siihen tyytyvän. Heillä on näet toivoa saada paljoa enemmän, jos he vaativat yhtiöltä vahingonkorvausta, mitä jotkut heistä jo ovat tehneetkin.
Elinor rouva katsahti hämmästyneenä insinööriin. Niin suurien summien arvoisiksi ei hän olisi olettanut muutamia farmareja. Hän huomasi, että asia oli paljoa monimutkaisempi, kuin mitä hän oli luullut. Hänen hyvä sydämensä oli tehnyt hänelle kepposet, ja hän pahastui hiukan ajatellessaan, miten naiivina mr Hillberg häntä varmaankin piti.
Mutta hän pysyi sittenkin suunnitelmassaan, ja pyydettyään insinööriä ilmoittamaan hänelle, miten asia kehittyisi, istahti hän kirjoittamaan Hallille ja pyysi häntä lähettämään tarpeellisen summan hänen omaisuudestaan erästä hyväntekeväisyystarkoitusta varten.
* * * * *
Miss Lawson oli kovin pahoillaan, kun hän palattuaan pitkältä kävelyretkeltä sai kuulla, että mr Hillberg oli käynyt huvilassa hänen poissaollessaan. Hän oli niin pahoillaan, että hän melkein itki. Rouva Elinorin täytyi vasten tahtoaan hymyillä, ja lempeään tapaansa hän härnäili nuorta tyttöä hänen tähtensä.
— Ei, minä inhoan häntä, vastasi miss Margret. Mutta — hänhän on ainoa mies sadan mailin alalla!
Tämä huudahdus paljasti miss Margretin salaisen sydänsurun: hänen oli ikävä täällä erämaassa ilman miehisiä tuttavia, joiden kanssa hän saattoi liehakoida. Pieni, soma kahdeksantoista-vuotias neitonen oli luullut, että täällä olisi ainakin jokunen »cowboy», sellainen kuin Broncho Billy, joka oli sankarina kaikissa niissä filmidraamoissa, joita hän oli nähnyt elävissäkuvissa. Mutta väijyvistä katseistaan huolimatta hän ei ollut nähnyt ainoatakaan kävelyretkillään. Ainoa mies, jonka hän oli metsässä kohdannut, oli eräs vanha farmari, jolla oli koukkunenä ja paksu iho kuin nahka, ja tämä oli katsellut häntä niin salavihkaisesti, että Margret oli oikein pelännyt.
Hän oli tavannut insinööri Hillbergin Cheyennessä, milloin hänen isänsä oli pyytänyt häntä jäämään heille päivällisille. Siellä hänen oli ollut vaikea sietää häntä, sillä hänen ihonsa oli kovin ruskea ja kätensä känsäiset — aivankuin päivätyöläisen — ja kaiken lisäksi hän oli kohdellut häntä kuin pientä tyttöä, mikä suuresti oli loukannut hänen itsetietoisuuttaan. Mutta täällä, erämaassa, kelpaisi hän kuitenkin — paremman puutteessa!
Nyt Margretin päähän pälkähti, että tuo suuri, tyhmä mr Hillberg oli heti paikalla rakastunut Elinor rouvaan. Sillä hänestä oli aivan luonnollista, että kaikki miehet rakastuisivat tähän kauniiseen naiseen. Mitenkä he olisivat voineet olla rakastumatta, kun hän oli niin häikäisevän kaunis? Olihan hänen hipiänsäkin aivan maidonvalkea, jotavastoin Margret oli päivettynyt kuin mustalainen…
Siksi pikku Margret neiti tuskin saattoi pidättää kyyneleitään kuullessaan mr Hillbergin käyneen talossa.
— Jos hän vielä toistenkin sattuu tulemaan sinun poissaollessasi, lohdutti Elinor rouva, niin nostan lipun tankoon, jotta tiedät palata kotiin.
Mutta Margret ei tarvinnut tätä merkkiä. Ei kulunut montakaan päivää, kun nuori insinööri avasi jälleen villiintyneen puutarhan portin huvilan edustalla. Astuessaan verannalle täytyi hänen kulkea aivan miss Margretin ohi, joka jo kaukaa oli nähnyt hänen tulevan ja asettunut mahdollisimman edulliseen asentoon riippumattoonsa.
Insinööri pysähtyi ja tervehti niin hämmästyneenä, että Margret ihmetteli, eikö Elinor todellakaan ollut kertonut insinöörille, että hän oli täällä.
He vaihtoivat muutamia leikillisiä sanoja, sitten insinööri kysyi, oliko rouva kotona. Hänen kysymyksensä tuli niin äkkiä, että Margret täydellä syyllä saattoi olla loukkaantunut. Hän saattoi hänet kuitenkin sisään ja he löysivät Elinor rouvan pohjoisenpuoleisella parvekkeella lukemassa vastasaapunutta kirjettä. Margret, ottaessaan tuon kirjeen vastaan kirjeenkantajalta, oli huomannut, että kuoressa oli Oscar E. Hallin firmamerkki.
Margret katui, että hän oli seurannut mukana sisään. Sillä mr Hillberg ei nähnyt eikä kuullut häntä. Hän alkoi heti keskustella Elinor rouvan kanssa asioista, joista hän ei ymmärtänyt muuta, kuin että ne koskettelivat sulkulaitteita Pine Mountainin juurella sekä farmeja alangolla. Mutta hän huomasi heidän kasvojeneleistään, että kumpikin oli hyvin huvitettu asiasta, ja että Elinor oli tavallista kalpeampi.
Siinä ei ollut mitään kummaa, sillä kirje, jonka hän vasta oli lukenut, olisi saattanut minkä naisen hyvänsä kalpenemaan; ja harvapa luettuaan sellaisen kirjeen olisi kyennyt keskustelemaan niin vilkkaasti kuin hän nyt.
Hall valitti, ettei hän voinut suostua Elinorin pyyntöön ja lähettää hänelle kysymyksessäolevaa rahasummaa. Niinkuin hän kai tiesi, oli hänen omaisuutensa kiinnitetty firmaan, ja nykyisinä tukalina raha-aikoina ei firma olisi sietänyt niin suurta suoneniskua, varsinkin kun paljon varoja oli kiinni Kasteluosakeyhtiössä.
»Jos te kuitenkin», kirjoitti hän edelleen, »välttämättä tarvitsette näitä rahoja, niin luovutan ne suurimmalla mielihyvällä yksityiskassastani. Lähipäivinä pyydän saada käydä luonanne sopiaksemme lähemmin asiasta.»
Tämän kirjeen ensi vaikutelma oli hirveä. Hän, Elinor Coyne Patterson, ei ollut siis enää rikas, vaan pakotettu ottamaan vastaan tilapäistä lainaa tyttärensä holhoojalta! Tai, jos tämä kielto riippui satunnaisesta rahapulasta, niin näytti sittenkin siltä, kuin hän ei enää voisi vapaasti käyttää omaisuuttaan, vaan oli holhouksenalainen samoinkuin pikku Ingakin! »Jos te kuitenkin välttämättä tarvitsette» — nämät sanat todistivat muutosta hänen elämässään, jommoista hän ei koskaan olisi voinut uneksiakaan. Vuotuinen kannatus, jonka Henry Patterson testamentissaan oli määrännyt hänelle ja hänen tyttärelleen, oli niin runsas, ettei hän koskaan olisi voinut kuluttaa edes toista puolta siitä, mutta nyt näytti siltä, kuin näitäkin rahoja kontrolleerattaisiin tai jostakin syystä vedettäisiin firman rahaajauhavaan myllyyn. Jollei näin olisi asian laita, olisi hänen anoamansa summa ilman muuta lähetetty hänen käytettäväkseen.
Ensi kertaa sen jälkeen kun hän oli joutunut leskeksi iski häneen se pelottava ajatus, että ehkei hänellä ja hänen pikku tyttärellään jonakuna kauniina päivänä olisikaan kaikkea mitä he tarvitsivat ja toivoivat.
Mr Hillbergin tuomat tiedot eivät myöskään olleet hyviä. Hän kertoi, että toisetkin farmarit olivat nyt oikeuden tietä vaatineet yhtiöltä korvausta niistä vahingoista, joita he olivat kärsineet, kun sato veden puutteen vuoksi auttamattomasti oli mennyt hukkaan. Heidän vaatimansa vahingonkorvaus tuottaisi täydellisen häviön yhtiölle.
Elinor rouva väänteli valkeita käsiään. Kunpa hänellä nyt vain olisi ollut ne rahat, joita hän oli Hallilta pyytänyt, olisi hän epäilemättä voinut rauhoittaa farmareita ja pelastaa yhtiön — miehensä lempisuunnitelman.
Muutamia minuutteja sitten ei hän ollut kiinnittänyt vähintäkään huomiota Hallin lainatarjoukseen. Hänestä oli tuntunut aivan mielettömältä, että hän, Elinor Coyne Patterson, olisi pakotettu lainaamaan rahaa sellaiselta nousukkaalta kuin Hall oli. Mutta Hillbergin tiedonanto oli saattanut hänet jonkinmoiseen kuumeeseen. Nyt hän olisi lainannut summan vaikka pahimmalta viholliseltaan. Sillä hän tahtoi tarttua asiaan. Miehensä muiston vuoksi hänen oli pakko auttaa viattomasti kärsiviä farmareita sekä samalla pelastaa hänen lempiyrityksensä.
Kun Hillberg palasi barakkiinsa, oli hänellä taskussaan paperi, johon Elinor rouva oli hermostuneella käsialalla kirjoittanut seuraavan sähkösanoman:
»Hall, Chicago, tulkaa heti. E. P.»
Ratsastavan lähetin kera se oli lähetettävä lähimmälle sähkösanoma-asemalle.
Mutta pikku miss Margret nyrpisti tyytymättömänä suutaan, kun Hillberg läksi huvilasta. Tämä oli vaihtanut tuskin kahtakymmentä sanaa hänen kanssaan.