XIV.
— Se oli kovaa työtä, se on varma, sanoi Jim, neekeri. Mutta kannattavaa se oli eikä laisinkaan vaarallista, kunhan vain pysytteli kylliksi kaukana koneen rattaista. Meillä oli laivassamme kerran jättiläiskokoinen meksikolainen; hän teki työtä kahden edestä ja oli laivurin lellipoika. Mutta eräänä yönä hänen ollessaan vahdissa hän katosi. Me luulimme, että hän oli karannut, mutta muutamia päiviä myöhemmin löysimme hänen ruumiinsa mutasäiliöstä.
— Miten se oli tapahtunut?
— Hän oli joutunut koneen rattaitten väliin ja murskautui kuoliaaksi.
Sellaista voi tapahtua, jollei ole varovainen.
Vallitsi hetken hiljaisuus.
— Hyi sellaista työtä! sanoi Jim ja sylkäisi. Parempi täällä sittenkin on. Vaikkei palkka olekaan yhtä suuri, niin kohdellaan sitä kuitenkin ihmisiksi. Massa Hillberg on all right.
He loikoilivat heinikössä Pine Mountainin rinteellä, neekeripoika Jim ja vesisäiliön vahti. Heidän takanaan kohosi vesisäiliön sementtiseinä peittäen taakseen koko yläosan vuorta, ja edessä levisi tiheikkö pengerminä aina alas alangolle saakka. Pensaikko ei ollut enää vihreä, vaan ruskeahko kuin nahka. Sadetta oli näillä seuduin niukalta. Kokonaiseen kuukauteen ei ollut satanut ainoatakaan pisaraa, ja kasvullisuus oli kokonaan kuivettunut. Kuumuus oli painostava. Aurinko paahtoi armottomasti. Päivemmällä helle muuttui polttavan tuliseksi, niin että silmissä liekehti, mutta nyt oli vielä varhainen aamupuoli ja ilmassa tuntui vielä hiukan yön kosteutta.
Heti aamiaisen jälkeen oli vahti saapunut tänne, sementtimuurin juurelle. Joka aamu hän kulki kuivunutta jokiuomaa pitkin ja suurten sulkuporttien ohi, jotka estivät veden virtaamasta säiliöstä. Tarkastettuaan että sinetti portissa oli koskematta, hän astui edelleen vuoren rinnettä myöten ylös pengermälle, missä sementtimuurin juurella oli varjoisaa suurimman osan päivästä. Jos päivä oli kuuma, saattoi hän maata siellä aina iltaan saakka. Jim, joka oli myös kokki, toi aika ajoittain hänelle jonkun suupalan ja viipyi kernaasti juttelemassa hänen kanssaan. Hänellä oli loppumaton varasto juttuja, joita hän oli kuullut toisilta tai itse kokenut, sillä hän oli matkustanut paljon ja ollut jos jonkinlaisissa toimissa, milloin kengänkiilloittajana, kantajana, vieläpä silmänkääntäjänä. Viimeksi hän oli palvellut mutausproomussa, ja tältä ajalta oli kertomus, jonka hän vastikään oli tarjonnut kuuntelijalleen.
Sulkuvahti, joka nimitti itseään Jonesiksi, loikoi selällään kädet päänsä alla. Hän uneksi. Hän oli ottanut tarkasti selkoa millainen se mutausproomu oli, jossa Jim oli palvellut, ja ajatuksissaan hän kaikessa rauhassa kulki jokea pitkin lapioiden joen pohjasta kultaa. Kullan lapioiminen oli hänelle jotakin aivan uutta. Sellaisesta hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavankaan. Hän ei ollut koskaan käynyt niin kaukana kuin Kaliforniassa, mutta kuunnellessaan nyt neekerin kertomuksia, heräsi hänessä halu koettaa myös onneaan. Ja vaikkei voinutkaan täysin luottaa Jimin sanoihin, niin olisi se kai sittenkin kannattavampaa työtä kuin loikoilla täällä erämaassa ja vartioida sulkua, jota ei saatu avata, vaikka ympäristö oli menehtyä veden puutteeseen.
Asian laita oli näet sellainen, että Jones oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen nykyiseen tilaansa. Hän tunsi vaistomaisesti kelpaavansa johonkin parempaankin työhön. Tosin hän oli kiitollinen saadessaan pari kuukautta sitten tämän toimen — mikä nälistynyt, uupunut kulkuri ei sitä olisi ollut? Hän oli sattumalta eräänä päivänä saapunut tälle seudulle; hänen vaatteensa olivat repaleiset, hänen vatsansa tyhjä, hänen voimansa ja rohkeutensa ja kaikki rahansa lopussa. Että Hillberg oli armahtanut häntä ja ottanut hänet vahdiksi, riippui yksinomaan siitä, että hänen oli sääli skandinaavia, joka oli joutunut hunningolle. Mutta jäljestäpäin oli Jones usein itsekseen tuuminut, eikö hänen olisi ollut yhtä hyvä menehtyä erämaahan kuin maata toimettomana täällä. Ei hän ollut tullut Amerikkaan viettääkseen tällaista tyhjäntoimittajan elämää!
Mutta hänen järkensä sanoi, että hän tarvitsi lepoa. Ruumiillinen työ, jota hän oli tehnyt saavuttuaan Amerikkaan, oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Hän ei kelvannut ruumiillisen työn tekijäksi amerikkalaisten malliin. Kotona Suomessa hän oli kyennyt peltotöihin yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, mutta kaikkien kokemustensa jälkeen hän oli nyt toinen mies.
Hänellä oli koko ajan se tunne, ettei hänen paikkansa ollutkaan raatavien, hikisten työläisten parissa, vaan että hänellä oli tietoja ja kykyjä, jotka asettivat hänet työnantajien tasalle. Ja hänen mielensä oli katkeroitunut ajatellessaan, että häneltä puuttui juuri sitä, mikä olisi voinut saattaa hänet oikealle paikalleen, nimittäin rahaa. Hän tiesi, mitä oli tehtävä, mutta häneltä puuttui pääomaa. Hän ymmärsi monet asiat paljoa paremmin kuin nuo herrat — mutta kun hän joskus uskalsi ehdottaa jollekin kaivoksenhoitajalle keksimänsä parannuksen, ei hän saanut vastauksekseen vain ilkeämielistä katsetta, vaan hän kadotti myös paikkansa. Häntä oli aivan yksinkertaisesti pidetty yltiöpäisenä fantastina, ehkäpä suorastaan hulluna, ja säälien kohotettu hänelle olkapäitä, jollei aivan yksinkertaisesti käsketty hänen pysyä lestissänsä.
Rahoja häneltä puuttui. Mitä hyötyä siitä, että ajatukset ja tuumat pyörivät hänen päässään, kun hänellä ei ollut rahaa millä toteuttaa niitä?
Niinkuin tuo Jimin juttukin äsken. Se pani hänen mielikuvituksensa liikkeelle. Ja otettuaan selkoa itse mutausprosessista ja lapioiden rakenteesta, makasi hän hyvän aikaa ääneti tuijottaen ylös ilmaan. Tuskinpa hän huomasi, että neekeri poistui.
— Sehän on päivän selvää, sanoi hän ääneen ruotsiksi, niinkuin hänellä oli tapana tehdä yksin puhellessaan. Hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja hänen katseensa harhaili lähimpään pensaikkoon. — Jim sanoo, ettei kannata enää etsiä kultaa vuorista. Kullansekainen kvartsi on siis vähentynyt, vuosituhansien kuluessa se on huuhtoutunut jokiin. Vedessä on kultahiekka sitten vuosisatojen kuluessa hautautunut mutaan. Mutta mitä syvemmälle voi tunkeutua pohjamutaan, sitä rikkaampi saalis on. Nuo tyhmeliinit, jotka mutaavat kehnoilla, matalalla kulkevilla lapioillansa, eivät pääse kyllin syvälle tunkeutumaan, siinä koko syy.
— Täytyy saada syvemmälle kulkevia lapioita, sellaisia, jotka koskettelevat itse kalliopohjaa, sanoi hän sytyttäen lyhyen piippunsa. Ja luulenpa tietäväni, miten ne ovat laitettavat. Kas näin — hän painoi kätensä kuperina, sormet koukkuisina, vastatusten — näin ne ovat tehtävät! Maltahan — hän etsi taskuistaan paperia ja kynää ja alkoi nopeasti vetää koko joukon viivoja puhuen yhä edelleen ääneensä. Teknillisiä termejä sateli hänen huuliltaan, hän oli niin kiintynyt hommaansa, ettei hän huomannut nuorta tyttöä, joka hiljaa hiipi vuoren rinnettä alas ja äänettömin askelin pysähtyi hänen taaksensa. Se oli hentojäseninen, sulavaliikkeinen olento, jonka sievät, päivettyneet kasvot ja ruskeat, veitikkamaiset silmät kurkistivat valkean puutarhahatun alta.
Tyttö tarkasteli hetken aikaa miestä, jonka selän takana hän seisoi. Hän huvitti häntä suuresti, istuessaan siinä piirustuksensa yli kumartuneena ja mutisten sanoja, joita tyttö ei laisinkaan ymmärtänyt. Hän tuumi juuri, uskaltaisikohan hän kutittaa miestä korrella niskaan, kun tämä äkkiä hypähti pystyyn riemusta huudahtaen, joskin huudahdus katkesi kesken hänen törmätessään tyttöön. Hämmästyneenä hän katsoi häneen; sitten molemmat purskahtivat nauruun, niin että sementtiseinä heidän takanaan kajahti.
— Taivasten taatto! huudahti Jones. Olittepa vähällä pelästyttää minut alas kuiluun!
— Olettepa te kaunis vahti, vastasi tyttö. Helposti olisin voinut avata sulun teidän huomaamattanne. Mutta antakaahan minun katsella tuota paperia — Siinä on varmaankin jotakin kovin mielenkiintoista, koska saatoitte sen vuoksi unohtaa velvollisuutenne.
Mies ojensi tytölle hymyillen piirustuksen. Tyttö katseli kauan häntä ennenkuin hänen katseensa kiintyi paperiin, ja hänen silmiensä ilme sanoi:
— Tuollaisena minä pidän teistä.
Ja totta olikin, tyttö oli ihastunut miehen hymyilyyn. Harvoin sitä näkyi, mutta joka kerta kun se ilmestyi, kirkasti se koko hänen parrakkaat, hoitamattomat kasvonsa. Siinä oli jotain niin hyvää ja hienoa, että tytön oli mahdoton uskoa, että mies oli niin rappiolle joutunut kuin Hillberg väitti.
Hän tarkasteli kauan piirustusta, käänteli sitä joka puolelta.
— En minä ymmärrä tästä hölyn pölyä. Onko se maisema?
— Ei aivan. Se on vain rikkauden haavekuva.
— Mikä? kysyi tyttö ihmeissään.
— Rikkauden haavekuva, toisti mies. Tiedättehän, että on olemassa juoppohulluja, jotka kuvittelevat mielessään mahdottomuuksia. Minä olen myöskin hiukkasen juoppohullu, ja tuo piirustus on viimeinen hassutukseni.
Tyttö katsahti häneen hiukan epäillen. Joskus hän puhui tavalla, joka sai hänet uskomaan, että Hillberg sittenkin oli oikeassa. Hän oli varmaankin vaarallinen ihminen, tämä vaaleanverinen villi hirveine partoineen ja raskasmielisille silmineen. Niiden pohjalla saattoi päilyä mitä hyvänsä.
Hän katsoi avuttomana ympärilleen.
— Ei, naurahti mies pilkallisesti, sellaisille nuorille neidoille kuin teille, miss Lawson, ei siitä ole vähintäkään vaaraa. Minun juoppohulluuteni on aivan vaaratonta lajia. Jos tahdotte istahtaa tähän, niin kerron miten se ilmenee.
Tyttö seurasi hänen kutsuvaa kädenliikettään ja istahti heinikkoon, mutta tuumi samalla:
— Miten ikävä, ettei Inga ja lastenhoitaja ole tänään mukanani! Mitäpä, jos minulle jotain tapahtuisi!
Mutta samalla vaarantunne viekoitteli häntä puoleensa. Yksin erämaassa miehen kanssa, joka puhui juoppohulluudesta — hän ei tiennyt tarkalleen, mitä tuo sana merkitsi, mutta luuli sitä sairaudeksi, johon juopot vajosivat — miten kauheaa! Istuessaan siinä oli hän mielestään sankaritar jossakin seikkailussa.
Mies kävi vastapäätä tyttöä istumaan, ja nyt hänen kasvoilleen oli levinnyt jälleen raskasmielinen ilme, joka kaikkein ensiksi oli vetänyt tyttöä puoleensa. He olivat tavanneet toisensa jo pari kertaa ennen vuoristossa, kun Margret oli ollut kävelemässä pikku Ingan kanssa, mutta silloin mies oli käyttäytynyt aivan säädyllisesti ja jäykästi — liiankin säädyllisesti ollakseen villi, — oli Margret tuuminut — eikä koskaan puhunut arvoituksellisia asioita. Jos Margret olisi tahtonut tunnustaa totuuden, olisi hän myöntänyt olleensa hiukan harmistunut sen vuoksi, että miehen koko huomio oli ollut kiintyneenä vain Ingaan ja että hän sen vuoksi tänään oli päättänyt yksin tulla häntä tapaamaan. Hän oli ainoa mies tässä erämaassa — mr Hillbergiä ei voitu ottaa lukuun, sillä hänen huomionsa oli kokonaan kiintynyt Elinoriin! — ja miksi hän ei voisi yrittää keikailla hänen kanssaan, kunhan ei kellään ollut siitä aavistusta? Hän oli tullut paikalle aikeissa saattaa hänen päänsä pyörälle, mutta katsellessaan nyt häntä, tuli Margret ensi kertaa ajatelleeksi, että se oli ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Hän ei näyttänyt laisinkaan vastaanottavalta, ja kun hän äkkiä kohtasi hänen sinisten silmiensä alakuloisen katseen, kävi hän kovin hämilleen.
— Niin, nähkääs, miss Lawson, alotti mies. Margretista tuntui aina omituiselta, kun hän nimitti häntä »miss Lawsoniksi» sen sijaan että hän olisi sanonut aivan yksinkertaisesti vain »miss», niinkuin miehen luokkaan kuuluvilla ihmisillä oli tapana tehdä. Muutenkin oli hänessä kovin paljon omituista. Esimerkiksi hänen puheensa! Hän puhui virheetöntä, murteesta vapaata englanninkieltä, ja kuitenkin se kuului aivan luontevalta ja totutulta hänen huulillaan. Hän valitsi taidolla sanansa ja osasi sanoa täsmälleen mitä hän halusi, mikä myös — sen verran kuin Margret ymmärsi — ei ollut tavallista hänen säädyssään.
— Niin, nähkääs, minä sairastan sellaista tautia, että tahtoisin parantaa kaikkea. Tahtoisin korjata, oikaista, helpottaa kaikkea. Te olette elänyt kylliksi kauan käsittääksenne, ettei kaikki tässä maailmassa ole niinkuin pitäisi olla. Syy ei ole Jumalan — hän tarkoittaa vain meidän parastamme, mutta eiköhän hän erehtynyt antaessaan meidän pitää itsestämme huolta. Me olemme turmelleet ja hävittäneet niin paljon. Katsokaahan nyt tätä vesiallastakin. Se on maksanut paljon rahaa, mutta mitä hyötyä siitä on? Sen sijaan että vesi saisi virrata vapaasti ja kastella maita, haihtuu se vähitellen ilmaan, ja voi sattua niinkin, että kun minulle vihdoin annetaan lupa avata sulut, ei vettä enää olekaan. Ja tämä tapahtuu vain vanhan, äreän myllynomistajan vuoksi, joka sanoo: seis! Onko oikeudenmukaista, että farmarit tuolla alhaalla saavat nääntyä nälkään tuon itsepäisen miehen vuoksi? Sallikaa minun sanoa teille jotakin: myllyn uudestirakentaminen on vain turhaa lorua. Se ei voisi olla kolmeakaan kuukautta vuodessa käynnissä, niin vähän vettä kuin joessa nykyään on. Koko juttu on turhaa lorua, josta on vahinkoa kaikille, itse myllynomistajallekin loppujen lopuksi. Siten me ihmiset sekotamme toistemme vyyhdit.
Margret kuunteli tarkkaavaisesti, vähemmän kuitenkin miehen sanoja, kuin hänen syvää ja ilmehikästä ääntään.
— Eikö se ole kohtalon ivaa, että minä, joka en toivo mitään sen hartaammin kuin auttaa noita farmareita, olen pakotettu vahtimaan sulkuja, ettei kukaan saisi avata niitä? Farmarit, joiden pitäisi olla ystäviäni, ovat nyt verivihollisiani. Jospa minulla vain olisi rahaa… Hän teki toivottoman kädenliikkeen.
— Niin, rahaa! toisti hän kiivaasti. Sitä tarvitaan maailman parannukseksi. Olen säästänyt kokoon lähemmäs sata dollaria loikoillessani täällä — riittäväthän ne pitkälle, eikö totta? Voisin milloin hyvänsä paljastaa oikeuden edessä tuon myllyjutun, mutta ei kukaan usko minua niinkauan kuin olen rahaton. Kuka minä olen? Herra Eikukaan Eimistään, mies, joka sairastaa suuruudenhulluutta. Mutta jos minulla olisi rahaa, uskottaisiin minua ja minä saisin veden virtaamaan kanavaan yhtä helposti kuin voisin murtaa poliisin sinetin.
— Mutta koettakaapa sittenkin, ilvehti tyttö.
— Se on turhaa, vastasi mies synkkänä. Minä puhun kokemuksesta. Onko teillä mitään sitä vastaan, jos sytytän piippuni?
— Ei, olen mielissäni, jollette anna minun häiritä itseänne. Minähän olen tunkeutunut teidän alueellenne.
— No niin, jatkoi mies vedettyään ensimäisen sauhun, ehkäpä alatte nyt ymmärtää juoppohulluuttani. Minä uneksin rahoista — minulla on tuhansia keinoja millä ansaita niitä, mutta ei ainoatakaan, joka tepsisi miehelle, jolla on sata dollaria taskussaan. Yksi näistä keinoista on tämä piirustus. Se on miljoonien arvoinen.
Margret katseli epäillen paperia ja silmäsi sitten mieheen. Tarkoittiko hän täyttä totta? Ääni ja kasvojen ilme todisti sitä.
— Mutta mitä se esittää? Ettekö luule voivanne selittää asiaa minulle?
Nyt mies jälleen hymyili. Tuo hymyily teki Margretin niin pieneksi ja vähäpätöiseksi. Ei, hänen kanssaan ei käynyt keikaileminen; Margret joutui aivan hämilleen niinpian kuin hän vain katsoikin häneen. Mutta merkillinen mies hän joka tapauksessa oli.
— Voinhan yrittää, sanoi mies yhä hymyillen. Mutta en ole varma siitä, että se onnistuu. Tiedättekö — oletteko kuullut tai lukenut jostain, että on tapana mutauskoneen avulla nostaa kultaa jokien pohjasta Kaliforniassa? Siihen tarkoitukseen käytetään aivan tavallisia mutauskoneita, jommoisia on kaikkialla satamissa. Mutta niissä on se vika, että ne tunkeutuvat vain pohjamudan ylimpään kerrokseen, jota vastoin kultahietaa on runsaammassa määrässä syvemmällä. Tuo piirustus esittää konetta, jonka avulla voi tunkeutua aina kalliopohjaan saakka. Ymmärrättekö nyt?
— Ja sen te olette keksinyt? huudahti Margret ihastuneena. Kaikkein ensimäisenä?
— Niin ainakin luulisin.
— Tämä on siis keksintö — teidän keksintönne!
Mies nyökkäsi päätään. Mutta hän ei ajatellut muuta kuin ihmetteli vain mielessään, mitenkä ihastus saattoi kirkastaa ihmisen kasvoja. Hän ei ollut aikaisemmin huomannut, miten suloinen tyttö oli.
Margret käänsi ja väänsi varovasti paperiliuskaa, ikäänkuin se olisi ollut miljoonien arvoinen.
— Mitenkä se oikeastaan on, kysyi tyttö epäröiden, keksinnöllehän on hankittava patentti?
— Niin pitäisi, jotta se tuottaisi jotakin.
— Miksikä ette siis tee sitä?
Mies naurahti, puoleksi huvitettuna, puoleksi katkerana.
— Siihen eivät minun sata dollariani riitä.
— Oh, minä tahtoisin auttaa teitä! huokasi miss Margret.
Tyttö tuumi hetken aikaa. Ajatukset kuohuivat hänen päässään. Sitten hänen suunnitelmansa oli valmis.
— Sanokaa minulle, voittehan milloin hyvänsä valmistaa toisen samanlaisen piirustuksen? kysyi hän.
— Voin kyllä! Vielä paljoa paremmankin, naureskeli mies.
— Sitten kai lahjoitatte tämän minulle — muistoksi?
Yhtä kevyeeseen sävyyn kuin tyttö oli kysynyt, vastasi mies epäröimättä:
— Kernaasti.
Siten tapahtui, että Margret Lawsonilla, kiivetessään Pine Mountainiä alas sinä päivänä, oli miljoonien arvoinen pieni paperiliuska povellaan.
XV.
Insinööri Hillberg istui kumartuneena piirustuksen yli, jonka Margret oli antanut hänelle. Hänen ensimäinen ajatuksensa, kun tyttö oli kertonut hänelle, kuka sen oli tehnyt ja mitä se tarkoitti, oli päästä eroon asiasta olkapään nykäisyllä. Mutta Margret näytti niin hartaasti haluavan tietää, kelpasiko piirustus mihinkään vai ei, että Hillberg pelkäsi loukkaavansa häntä, jos hän liian kevyesti työntäisi hänet luotaan.
Ottaessaan piirustuksen käteensä oli hän vakuutettu siitä, että se oli vain miehen mielettömän mielikuvituksen luoma, miehen, joka kulutti aikaansa järjettömiin suunnitelmiin ja jonka aivot ehkä suorastaan olivat kärsineet vahinkoa pitkästä toimettomuudesta. Hän oli joskus ollut yöllä vahdissa yhdessä Jonesin kanssa, mutta, tämä ei ollut tehnyt häneen sen kummempaa vaikutusta kuin mikä mies hyvänsä hänen asemassaan. Totta puhuakseen eivät he olleet paljon puhelleet yhdessä; sillä välin kuin toinen nukkui, valvoi toinen, ja siten Hillberg tunsi lähintä miestään vähemmän kuin Margret neiti, vaikka mies oli ollut hänen palveluksessaan lähemmäs kaksi kuukautta, ja nuori tyttö oli tuntenut hänet vain viikon päivät.
Mutta ensimäinen silmäyskin piirustukseen ilmaisi hänelle, että maksoi vaivaa tutustua siihen lähemmin. Hän huomasi heti, että käsi, joka oli piirtänyt tämän luonnoksen, oli tottunut ja kokenut. Se tapa, millä piirtäjä oli merkinnyt joitakin vähäpätöisiä sivuseikkoja ja sommitellut suunnitelman, tämä nopeasti piirrettyjä pienimpiä yksityiskohtia myöten tarkka piirustus todisti, että sen keksijä oli teknikko, kokenut konerakentaja.
Tämä keksintö hämmästytti suuresti Hillbergiä. Hänen pitkät kasvonsa venyivät vieläkin pitemmiksi, ja hänen ahavoittuneille kasvoilleen, joiden rinnalla hänen vaalea tukkansa näytti miltei valkoiselta, levisi kiihoittunut puna. Ja Margret, joka tarkkasi hänen ilmettään, tunsi sydämensä lyövän entistä nopeammin.
— Mahdotonta, että Jones itse on tehnyt tämän piirustuksen, sanoi hän lopulta.
— Ihme ja kumma, sanoi tyttö kiihkeänä; se on totisen totta. Näinhän itse hänen piirustavan.
Insinööri katseli ensi kertaa oikein tarkasti tyttöön. Hänen somat pienet kasvonsa, joiden hipiä oli niin lämpimän ruskea, näyttivät kovin varmoilta. Silmissä, jotka kiintyivät häneen, oli miltei harmistunut ilme. Varmaankaan tällä kertaa ei mikään kuje ollut kysymyksessä.
— Kas vaan, tuumi insinööri tarkastaessaan uudelleen luonnosta, pienokainen ei päästä hyppäämään nenälleen.
Insinöörin mielestä Margret aina oli ollut pieni tytön hupakko, jonka olisi pitänyt käydä palmikko niskassa.
Mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli unohtanut hänet. Hänen mielikuvituksensa alkoi askaroida. Luonnoksesta puuttui selittävä teksti, mutta vähitellen hän alkoi päästä sen ajatuksen perille niiden viittausten nojalla, joita miss Margret kojeen tarkoitusperästä oli tehnyt. Kun hän vihdoin oli selvillä rakenteesta — jokunen yksityiskohta tuntui hänestä yhä epäselvältä, mutta pääasiassa hän oli huomannut, että aate teoriassa oli oikea — nousi hän kovin kiihkeänä ylös ja aikoi poistua huoneesta. Mutta miss Margret pidätti häntä.
— Te ette saa karata ja viedä piirustusta mukananne, sanoi hän. Se on minun.
Insinööri pysähtyi käsi ovenrivalla. Hän oli unohtanut, että tyttö oli huoneessa.
— Suokaa anteeksi, änkytti hän kiireisesti. Mutta toivottavasti te sallitte minun ottaa sen kotiin. Kädenkäänteessä ei voi perehtyä näin monimutkaiseen rakenteeseen.
— Odottakaahan! huudahti Margret. Te olette tutkinut piirustusta toista tuntia. Senhän pitäisi riittää vai mitä?
Hän ojensi kätensä tavoitellen paperia.
— Ei, teidän täytyy antaa minun tutkia sitä tarkemmin. Siinä on tehtävä muutamia laskuja, jotka vievät aikaa, pyysi insinööri hiukan kärsimättömänä.
— Minulla ei ole oikeutta jättää luonnosta käsistäni, kaikkein vähinten ammattimiehelle, piti Margret puoliaan. Te unohdatte, ettei piirustukselle vielä ole hankittu patenttia.
Kiihoittuneesta mielialastaan huolimatta insinöörin täytyi hymyillä tytön varmalle äänensävylle.
— Ettekö te luota minuun, miss Lawson, kysyi hän.
— Minä tunnen teitä kovin vähän, vastasi tyttö ja hänen äänensä oli niin pikkuvanhan ylimielinen, että insinöörin täytyi purskahtaa nauruun.
— Tunnette minua kovin vähän! Sen te voitte sanoa, vaikka olen käynyt täällä melkein joka päivä kuukauden ajan.
— Te unohdatte, että te ette ole käynyt täällä minun tähteni.
Hän sanoi sen niin harmistuneella äänellä, että Hillberg hämmästyi. Mitä tuo tyttö tarkoitti!? Insinöörin täytyi jälleen katsella häntä lähemmin. Margretin pää oli puoleksi poiskääntynyt, mutta profiili, jonka nuori mies näki, oli harvinaisen puhdaspiirteinen ja samalla kertaa suloinen ja tarmokas. Ei, lapsi hän ei tosiaankaan enää ollut. Missä hänen silmänsä olivat olleet, kun hän ei ollut sitä aikaisemmin huomannut?
— Elinorin vuoksi, vastasi nuoren miehen omatunto. Ja samassa ajatus iski hänen päähänsä: voisiko pikku neiti Margret olla pahoillaan minulle Elinorin vuoksi?
Tämä ajatus käänsi hänen aivonsa aivan ylösalaisin, sillä niissä tähän asti logaritmit ja teknilliset määritelmät eivät olleet jättäneet sijaa naiselle. Insinööri Hillbergin elämä oli ollut ankaraa työtä, ja kun hänen silmänsä nyt ensi kertaa kiintyivät naiseen, vaikutti tämä häneen miltei kuin ilmestys.
Hän oli niin hämillään, että jollei mr Hall samassa olisi tullut sisään, olisi hän auttamattomasti joutunut tappiolle. Pattersonin firman johtaja oli oleskellut pari päivää Cottonwoodissa, Elinor rouvan sähkösanoman kutsumana, ja insinööri Hillberg kiitti luojaansa, joka lähetti Hallin juuri oikeassa hetkessä huoneeseen.
— Voitteko ajatella, Hall, alkoi hän heti, meillä on täällä vahti, joka taitaa olla oikea nero!
Jollei hän olisi kääntynyt selin miss Margretiin, ei hän olisi voinut olla huomaamatta niitä kiihkeitä merkkejä, joilla tyttö koetti saada häntä vaikenemaan. Mutta näin ollen hän jatkoi:
— Niin, tuo Jones vekkuli — se ei ole hänen oikea nimensä, mutta hänellä lie joku syy salata sitä — on keksinyt itsetoimivan lapiokojeen, jonka avulla voi tunkeutua jotakuinkin pehmeään pohjaan melkein miten syvälle hyvänsä. Hän on etusijassa ajatellut keksintöään käytettäväksi kullanmutauksessa Kaliforniassa, mutta itsestään on selvää, että laitteella on paljoa laajempi kantavuus. Tahtoisinpa väittää, että se on suorastaan käänteentekevä.
— Mikä mies tuo Jones on? kysyi Hall.
— Köyhä kulkuri, nälistynyt ja repaleinen, jonka minä armahdin. Hän on suomalainen synnyltään, mutta tästä paperipalasesta käy selville, että hän on teknikko, josta minulla ei ole ollut aavistustakaan.
— Onko hän pitänyt sitä salassa?
— Me emme ole suuria puhuneet keskenämme. Maantienkulkuri, käsitättehän. Hän näyttää vaaleanveriseltä villiltä.
— Hän on tietysti pakotettu myömään keksintönsä. Voiko siitä tulla afääri?
— Erittäin hyväkin, uskokaa minua! Siinä voi piillä miljoonia!
Hall alkoi innostua asiaan. Lausuttuaan pari kohteliasta sanaa miss Margretille hyvästiksi läksivät molemmat herrat yhdessä ulos ja astuivat parakkia kohti. Hillbergillä oli yhä paperiliuska kädessä; hän oli suorastaan unohtanut antaa sen pois.
* * * * *
Kun miss Margret syöksi Elinor rouvan huoneeseen, tapasi hän hänet kyynelissä. Se oli tytölle jotain aivan outoa, sillä Elinor rouva oli aina hillinnyt itseään, ja nuori tyttö oli vähitellen tullut siihen vakaumukseen, ettei Elinor rouvalla ollut kyyneleitä lainkaan. Aluksi hän siis suuresti hämmästyi ja unohti suuren uutisensa, josta hän oli aikonut kertoa ystävättärelleen: Jonesin keksinnön. Se mitä Hillberg ei ollut tahtonut sanoa hänelle, sen hän oli ilmaissut keskustellessaan Hallin kanssa; vain tuo huudahdus: »Siinä voi piillä miljoonia!» oli riittänyt vakuuttamaan häntä, ja riemuissaan hän oli kiiruhtanut ystävättärensä luo — nähdäkseen hänet vain pitkällään sohvalla kiihkeästi nyyhkyttäen. Samassa Jones ja hänen keksintönsä oli hävinnyt nuoren tytön mielestä.
Hän polvistui sohvan viereen ja kietoi hellävaroen käsivartensa
Elinorin olkapäitten ympärille.
— Elinor, kultaseni, mitä on tapahtunut? Miksi sinä itket? — sinä joka et koskaan…
Rouva Patterson oli hätkähtänyt kosketuksesta ja käänsi kyyneleiset kasvonsa tyttöön.
— Oi, sinäkö se olet, Margret.
Sitten hän kohosi pystyyn, häveten heikkouttaan, ja pyyhki kyyneleensä pitsinenäliinallaan, joka jo ennestään oli läpimärkä. Mutta nyyhkytykset eivät silti lakanneet, avuttomuuden tunteen vallassa Elinor veti nuoren tytön puoleensa ja kätki kasvonsa hänen olkapäätänsä vasten. Margret siveli kömpelösti Elinorin tukkaa — tätä ihmeellisen paksua ja kultaista tukkaa, jota hän ei koskaan voinut olla kadehtimatta ja ihailematta. Hän tahtoi niin kernaasti lohduttaa, mutta hän ei tiennyt millä tavalla hän sen tekisi, ja vähällä hänkin oli purskahtaa itkuun. Isäänsä hän osasi lohduttaa, kun tällä oli huolia, mutta ylpeän, kauniin Elinorin rouvan avuton, käsittämätön suru saattoi hänet aivan ymmälle.
— Oi, sano, mikä sinun on, Elinor, muuta Margret ei kyennyt sanomaan, ja hänen omasta mielestään se kuului hirveän typerältä ja arkipäiväiseltä. Mutta osoittaakseen osanottoaan hän painoi ystävättärensä lujasti rintaansa vasten ja ilokseen hän huomasi, että nyyhkytykset vähitellen alkoivat hiljetä.
Mutta yhä edelleen hyvinkin alakuloinen Elinor Patterson irrottautui hiljaa Margretin syleilystä ja kävi istumaan katsoen ylpeästi eteensä. Hänen katseensa ilme huolestutti nuorta tyttöä. Näytti siltä kuin hän olisi tuijottanut mustaan ja pohjattomaan epätoivoon.
— Kultaseni, etkö voi ilmaista suruasi minulle?
— Ei se ole muuta, kuin että olen niin yksin, sanoi Elinor kumeasti, ja Margret tunsi pistoksen sydämessään ajatellessaan, miten hän oli juossut pitkin vuoria ja laiminlyönyt Elinoria. — Minulla ei ole ketään, joka puolustaisi minua, joka suojelisi minua, kun Henry on poissa…
Samalla kun Margret tunsi sanomatonta helpoitusta sen johdosta, ettei Elinor suorastaan syyttänyt häntä, ei hän voinut oikein käsittää, mitä syytä Elinorilla oli tähän valitukseen. Eikö keittäjätär ollut totellut häntä? Mahdotonta — hänhän oli valmis suutelemaan ihaillun emäntänsä hameenhelmoja. Olisiko Hillberg voinut loukata häntä? Oi, kyllä hän opettaisi häntä — Margretin pienet ruskeat kädet puristuivat nyrkkiin. Miten Hillberg uskalsi, miten hän saattoi!
— Voitko ajatella, Margret, sanoi Elinor omituinen sävy äänessään, minulle on tänään tehty — naimatarjous!
Pikku miss Margret hypähti pystyyn. Kuuma verilaine kuohahti hänen kasvoilleen. Hengästyneenä hän kysyi:
— Ja sinä vastasit?
— Paha kyllä en voinut rangaista häntä tämän loukkauksen johdosta niinkuin hän olisi ansainnut, vastasi Elinor tukahtuneella äänellä. Ja uudestaan hän heittäytyi sohvalle. — Hirveää on olla yksin. Oi, Henry, miksi sinä jätit minut!
Miss Margretin päässä ajatukset surisivat kuin pelästyneet mehiläiset. Tosin se tuotti hänelle hiukan tyydytystä, että toinen oli saanut rukkaset, mutta itse se tosiasia, että hän oli kosinut Elinoria, herätti sellaisen ristiriitaisten ajatusten ja tunteiden myrskyn, että hänen oli mahdoton selvitellä sitä itselleen. Hyvän aikaa hän seisoi aivan masennuksissaan, ystävättären maatessa omalla tahollaan nenäliina kasvoillaan.
Elinor rouva heräsi syvästä epätoivostaan kuullessaan Margretin nyyhkyttävän. Ihmeissään hän katsoi ylös. Margret istui lähimmällä tuolilla selkänojan yli kumartuneena ja itki ikäänkuin sydän olisi haljeta. Elinorin oli mahdotonta käsittää sitä; mitä varten pienokainen itki? Häveten omaa heikkouttaan Elinor nousi ja lähestyi nuorta tyttöä.
Kesti hyvän aikaa, ennenkuin hänen onnistui päästä tytön surun perille. Hän itki vain lakkaamatta. Elinor ei ollut tunteeton, mutta hänessä oli paljon huumoria, ja kun hän nyt ajatteli äkkiä vaihtuneita osia — hänhän sai nyt olla lohduttajana! — oli hänen vaikea salata surunvoittoista hymyilyä. Se oli sitä vaikeampaa, kun hän alkoi aavistaa, miksi nuori tyttö itki. Ja tämä aavistus näyttäytyi oikeaksi.
Niinpian kuin Margret saattoi nyyhkytyksiltään puhua, sanoi hän puoleksi tuhahdetulla, mutta silti hyvin varmalla äänellä:
— En tahdo koskaan — koskaan — nähdä häntä enää!
Ja vaikkei kukaan vastustanut häntä, lisäsi hän hetken kuluttua ehkä hiukan vähemmän varmasti:
— Ei — en koskaan.
— Mutta, rakas ystävä, uskalsi Elinor rouva sanoa vastaan, eihän hän ole tehnyt sinulle mitään pahaa?
— Eikö ole? Margret katsoi uhkamielisesti ylös, silmät kyynelissä ja nenäliina hampaitten välissä. Ei, olisihan minun pitänyt alusta alkaen ymmärtää, että hän kulki täällä vain sinun tähtesi. Yksin vain sinun tähtesi! Oi, mikä pöllö minä olen ollut…
Nyt hymyili Elinor todellakin. Alakuloinen, lämmin hymyily, joka ikäänkuin kietoi nuoren tytön äidillisen, ymmärtävän hellyyden laineeseen. Mutta Margret ei nähnyt sitä; hän oli taaskin kätkenyt pöhöttyneet kasvonsa nenäliinaansa.
— Mutta te olette yhtä hyviä kumpikin, sai hän vihdoin sanotuksi. Minä lähden heti täältä; en tahdo nähdä häntä enää!
— Sitä sinun ei tarvitsekaan, lapseni. Sen vuoksi voit huoleti jäädä luokseni ja koettaa olla entinen kiltti pikku Margretini. Mr Hall on tilannut hevoset huomen-aamuksi.
Margret katsoi äkkiä ylös. Myöhästynyt nyyhkytys tunkeutui vielä rinnasta esille, mutta hänen itkettyneet silmänsä olivat suuret ja kysyvät.
— Mr Hallko? huudahti hän. Mitä tämä asia liikuttaa häntä?
— Hän matkustaa varhain huomen-aamulla, toisti Elinor hymyillen.
— Mr Hall! Sanohan, hänkö se — loukkasi sinua?
— Niin!
Miss Margretin sydämestä kohosi jotain, joka yhtä hyvin olisi voinut olla viimeinen nyyhkytys kuin syvä helpotuksen huokaus. Se oli pitkä ja vavahteleva kuin pienen lapsen, joka on itkenyt itsensä väsyksiin ja tullut tyydytetyksi, ja Elinor rouva veti itkettyneet kasvot puoleensa ja painoi ne äidillistä rintaansa vasten. Ja siitä Margret oli hänelle hyvin kiitollinen, sillä hän tunsi hehkuvan punan leviävän tukan rajaan ja aina kaulaan asti.
— Minä olen suuri pöllö, hirveän suuri pöllö, sanoi hän hetkeä myöhemmin ja katsoi Elinor rouvaan suurin, loistavin, punareunaisin silmin. Ja sinä olet herttaisin pikku äiti, mitä tuollaisella pöllöllä koskaan on ollut. Minä annoin itseni ilmi, mutta minä tiedän, että — että hän…
— Mr Hillberg, lisäsi Elinor hymyillen.
Silloin punastui Margret vieläkin enemmän ja kätki kasvonsa uudestaan.
— Mitä sinä tiedät, lapsi?
— Oi, en mitään…
Ja samassa hän hypähti pystyyn, tarttui Elinor rouvaa vyötäisistä kiinni ja pyöritti häntä ilosta hurjana.
Melkein samaan aikaan astuivat Hall ja Hillberg jälkimäisen asunnosta ulos ja suuntasivat askeleensa huvilaa kohti. He olivat neuvoteltuaan tulleet täysin yksimielisiksi, eikä Hillbergillä ollut mitään sitä vastaan, että Hall ottaisi toistaiseksi huostaansa keksinnön, antaisi piirustaa luonnoksen suurempaan skaalaan ja jättää sen sitten patenttiosastoon.
— Te tiedätte, että minulla on hiukan kokemusta sellaisissa asioissa siitä saakka, kun Pattersonilla ja minulla oli patenttitoimistomme, oli Hall lisännyt.
— Entäs Jones? kysyi insinööri. Ei suinkaan käy päinsä…
— Niin, tehän voitte ilmoittaa hänelle mitä on tekeillä, vastasi Hall välinpitämättömästi. Hänellä ei varmaankaan ole tarvittavia varoja, jotta asia tuottaisi voittoa, ja hänen pitäisi olla kiitollinen, että me ajamme hänen asiaansa.
— Ehkä olisi oikeinta heti mennä puhumaan Jonesin kanssa.
Hall teki torjuvan liikkeen.
— Ei tarvitse, sanoi hän. Ei hänellä voi olla mitään sitä vastaan.
Hänellä ei ole varaa siihen, ymmärrättekö.
— Mutta meidän pitäisi ottaa selko hänen oikeasta nimestään.
— Sehän on selvää, sanoi Hall hiukan kiihoittuneena toisen vastaväitteistä, että tuolla mies paralla on syynsä pitää nimensä salassa. Hänellä on jotakin omallatunnollaan ja varmaankin hänen omasta mielestään olisi hiukan epämukavaa jättää omassa nimessään keksintönsä viranomaisille. Hänelle ei tehdä mitään vääryyttä, jos esimerkiksi jompikumpi meistä lainaa nimensä keksinnölle, koska hän aikoinaan kuitenkin saa maksun siitä.
Mitä arvelette nimestä: »Hillbergin syvälapio»? Kuuluu hyvältä, eikö totta?
Insinööri kieltäytyi.
— Minulla ei ole mitään osaa asiassa. Silloin »Hallin syvälapio» soveltuu paremmin, sillä tehän otatte patentin hankkimisen huoleksenne.
— All right. Olkoon menneeksi »Hallin syvälapio». Nimihän on yhdentekevä. — Hän kohautti olkapäitään.
Ja täysin tyytyväisenä insinööri seurasi vierastaan huvilaan. Tosin hänen omaatuntoansa pisti hiukan se ajatus, että ehkeipä miss Margret olisi täysin tyytyväinen tähän toimenpiteeseen, mutta hän koettaisi saada hänet vakuutetuksi siitä, että kysymyksessä oli täysin rehellinen peli, mistä Hallin nimikin oli takeena. Jonesista hänellä ei ollut vähintäkään epäilystä — tekiväthän he oikeastaan vain hyvän työn tuolle raukalle, ja hän päätti puhua hänelle asiasta vielä samana iltana. Toive saada hyvä maksu siitä — lahja suoraan taivaasta — tekisi hänet kesyksi.
Aurinko oli juuri mennyt levolle vuorien taakse, ja hiukan viileämmässä ilmassa luonto huokasi vapaammin. Kevyt iltatuuli rasahteli hiljalleen kuivuneessa heinikossa, kapean polun reunassa. Ottamatta lukuun muutamia suuria lintuja, jotka liitelivät ilmassa, oli kaikki elo ikäänkuin kuollutta, ja Hillberg, joka oli vastaanottavainen kaikille ulkonaisille vaikutteille, tunsi hiljaisuuden laskeutuvan kuin juhlatunnelman mieleen. Niinkuin niin usein muulloinkin tällaisina hetkinä palasivat ajatukset kotimaahan, vanhaan Ruotsiin, jota hän ei ollut nähnyt siitä saakka, kun hän vastaleivottuna diploomi-insinöörinä läksi avaraan maailmaan, ja tuo kaukainen maa tuntui nyt olevan häntä lähempänä kuin ennen. Syynä siihen oli se, että Hall oli esittänyt syvälapion rahaksimuuttamisesta suunnitelman, joka antaisi tilaisuuden hänelle, Hillbergille, parin vuoden kuluttua palata kotimaahan, missä varakkaalla ja toimeliaalla miehellä oli paljon työtä. Epäilemättä tämä toive osaltaan sai hänet vähemmän ankarasti arvostelemaan sitä kieltämättä kevytmielistä tapaa, millä Hall käsitteli keksijän juriidista ja moraalista oikeutta.
Hillbergin rinnalla astui Hall syventyneenä afäärilaskelmiinsa. Hän ei kiinnittänyt huomiota ympäristöön; hiljaisuus oli hänelle vain tervetullut ehto niiden suunnitelmien kehittämiseen, jotka itivät hänen mielessään, ja sen vuoksi teki häneen ikävän vaikutuksen, kun he tienkäänteessä näkivät miehen, joka astui kuivunutta jokiuomaa myöten neljäkymmentä jalkaa heitä alempana. Mies oli puettuna tavalliseen preeriapukuun, leveälierinen huopahattu päässä ja kivääri olalla. Hillberg astui äyrään reunalle ja huusi alas:
— Halloo, Jones, onko kaikki kunnossa ylhäällä?
— On kyllä, mr Hillberg, vastasi mies.
Mutta Hall oli hetken aikaa nähnyt miehen kasvot tämän kohottaessa päätään, — nuo kasvot olivat aivan villiintyneen vaalean parran peitossa — ja vaistomaisesti hän oli hätkähtänyt hämmästyneen huudahduksen päästessä hänen huuliltaan. Hän tarttui nopeasti Hillbergiä käsivarteen ja kysyi käheällä äänellä:
— Kuka tuo mies on?
Hillberg katsoi kummissaan Halliin, ensiksikin siksi, että hän saattoi tehdä tuollaisen kysymyksen, vaikka hän epäilemättä oli kuullut nimen, ja toiseksi hänen muuttuneen muotonsa vuoksi. Hall oli tuhanharmaa kasvoiltaan ja silmät tähystivät eteensä ikäänkuin ne olisivat nähneet haamun.
— Sehän oli Jones, sanoi Hillberg, keksijä. Mutta mikä teidän on, Hall?
Tunnetteko miehen?
— Oi, en, en! vastasi toinen tavattoman tarmokkaasti, ikäänkuin puolustautuen ankaraa syytöstä vastaan. Sitten hän tarttui rintaansa ja henkäsi syvään: — Sydämeni ei ole hyvässä kunnossa… Olen varmaankin kävellyt tänään liikaa… Ja hän ponnisteli saadakseen kasvonsa taas entiseen velttouteensa, mutta Hillberg huomasi sittenkin hänen silmissään pelokkaan ilmeen, joka ei ottanut kadotakseen.
Ja tuo ilme antoi insinöörille paljon ajattelemisen aihetta.
XVI.
Elinor rouva oli kiitollinen Hallille siitä, että hän sinä iltana — viimeisenään Cottonwood-huvilassa — vetäytyi heti huoneeseensa. Sen jälkeen mitä heidän välillään oli tapahtunut oli hänestä kiusallista olla yhdessä Hallin kanssa, ja hän pahoitteli suuresti, että Hallilla Pattersonin omaisuuden holhoojana oli oikeus yhä edelleenkin olla yhdessä hänen kanssaan — oikeus, jota Hall varmaankin tulisi käyttämään hyväkseen. Sillä omituista tässä miehessä oli se, ettei hän ottanut vastaan Elinor rouvan antamia rukkasia, vaikka tämä selvästi ja lujasti oli sanonut hänelle, ettei hän koskaan tulisi hänen vaimokseen.
— Älkää koskaan sanoko koskaan, oli Hall vastannut optimistisesti, mikä tuntui Elinorista mielettömältä. Minä voin odottaa. Myönnän, että oli tahditonta minun puoleltani nyt jo ilmaista teille tunteeni, mutta voin puolustaa itseäni sillä, että rakkauteni on voimakkaampi kuin sovinnaisten tapojen kunnioittaminen. Olen ikävöinyt teitä niin kauan, että sulut murtuivat. Älkää luulko, että odotinkaan muunlaista vastausta teiltä tällä hetkellä. Mutta minä opetan teitä rakastamaan itseäni. Palaan takaisin puolen vuoden kuluttua, vuoden tai kahden kuluttua, ja minä voitan teidät, sillä rakkaus on kaikkivoipa…
Tätä lujaa optimismia vastaan kaikki Elinorin todisteet kimposivat kuin kilpeen. Hänen oli mahdoton saada Hallia käsittämään, että hänen kieltonsa oli lopullinen.
Oliko se itserakkautta, turhamaisuutta, itsekylläisyyttä? Sitä ei Elinor tiennyt. Mutta jos jo yksin Hallin kosinta oli kiihoittanut häntä, niin sai koko asia ilettävän leiman niiden viittausten johdosta, joita Hall toi esille Elinorin taloudellisesta tilasta. Tuntui siltä, kuin hän peitetyin sanoin olisi kehottanut Elinoria — myömään itsensä!
Ja tuon miehen kanssa hänen täytyi olla kosketuksessa! Tuolle miehelle hänen täytyi osoittaa vieraanvaraisuutta ja tarjota hänelle suojaa kattonsa alla! Tosin vain yhdeksi yöksi enää — Jumalan kiitos, mutta tuo yö oli pisin Elinorin elämässä. Ja kun hän varhain seuraavana aamuna kuuli makuuhuoneeseensa vaunujen vierivän rinnettä alas, vaipui hän väsyneenä, mutta keventynein mielin tyynyjensä varaan ja nukkui vihdoin hetkeksi.
Mutta pikku miss Margret oli varhain liikkeellä. Hän oli nukkunut hyvin ja nähnyt ihmeellisiä unia. Ja nyt, ensimäisen aamiaisen jälkeen, istui hän vuorelle ja parakkiin päin antavalla parvekkeella ja odotti.
Hänen mielestään oli aivan itsestään selvää, että Hillberg ensi työkseen tänä aamuna kiiruhtaisi hänen luokseen. Olihan hän ottanut tuon paperiliuskan, joka oli miljoonien arvoinen, ja hänen pitäisi käyttää hyväkseen ensi tilaa tuodakseen sen takaisin omistajalleen. Eilen illalla hän ei ollut tullut sisään, vaan kääntynyt puolitiestä takaisin, ja silloin Margret oli ollut suorastaan kiitollinen siitä hänelle, sillä hän oli vielä aivan pyörällä päästään sen keksinnön jälkeen, jonka hän oli tehnyt keskustellessaan Elinorin kanssa.
Keksintö oli se, että hän oli ihastunut Hillbergiin.
Margret ei tahtonut nimittää sitä rakkaudeksi, sillä se kuului niin juhlalliselta, melkein traagilliselta hänen korvissaan. Mutta ihastunut hän oli häneen. Se oli tuollainen aurinkoinen, toivorikas tunne, joka äkkiä oli puhjennut kukkaan hänen tietämättään, että se oli ollut nupulla — se oli auringonruusu, joka oli kehittynyt kauniiksi ja ihanaksi ja käänsi kupunsa aurinkoa kohti.
Milloin se oli alkanut?
Sitä ei Margret itsekään tiennyt. Olihan hän tuntenut Hillbergin aina lapsesta saakka, mutta pikemmin nuori mies oli tehnyt häneen luotaantyöntävän kuin miellyttävän vaikutuksen. Hän oli ollut harmissaan hänelle sen johdosta, että joko hän ei ollut häntä huomaavinaan tai kohteli häntä setämäisen hyväntahtoisesti kuin lasta, mitä hän omasta mielestään ei ollut pitkiin aikoihin enää ollut. Margret ei ollut koskaan voinut liehakoida hänen kanssaan.
Nuori tyttö tuumi, kävisikö se nyt päinsä. Hänestä tuntui, ikäänkuin Hillberg vasta eilen ensi kerran olisi huomannut, että hänellä oli pitkät hameet ja tukka ylhäällä. Hän punastui ajatellessaan sitä.
Joku liikkui parakin edustalla. Oliko se insinööri? Margretin sydän alkoi sykkiä, kun hän meni sisään hakemaan kiikaria ja katseli sen läpi.
Ei, se oli vain Jim.
Oi, kuinka hän odotti! Eikö hän tuntenut, tuo suuri tyhmä »setä
Hillberg», miten hän odotti?
Tuolta hän vihdoin tuli kylkirakennuksesta ja asettui juttelemaan Jimin kanssa. Margret riippui kaiteen yli kiikari silmiensä edessä, ja pienet jalat polkivat kärsimättömästi lattiapalkkeja. Miksei hän kiiruhtanut? Olihan Jim aina saapuvilla — mutta tässä hän odotti sykkivin sydämin häntä; eikö hän todellakaan tuntenut sitä?
Nyt hän poistui Jimin luota ja astui rinnettä alas. Margret laski äkisti kiikarin syrjään — mitä jos hän näkisi sen!
Mutta Hillberg poikkesi vesisäiliölle johtavalle tielle eikä silmäissytkään huvilaan.
Silloin Margret otti päättävästi puutarhahattunsa käsivarrelleen ja astui nopein askelin vesisäiliölle päin, hänkin. Tullessaan paikalle kuuli hän insinöörin ja vahdin keskustelevan keskenään, mikä tuntui miltei riidalta. Ainakin Jones puhui kovalla äänellä ja huitoi käsillään ilmaa ikäänkuin hän olisi tapellut.
Mitä oli tapahtunut? Koskiko riita tuota paperipalasta?
Kiivetessään alas pengermälle kuuli hän Jonesin sanovan:
— Minä luulin teitä gentelemanniksi, mr Hillberg, mutta huomaankin erehtyneeni. Ja minä luotin tuohon tyttöön, miss Lawsoniin — en voinut uskoa, että hän pettäisi minut…
— Sitä hän ei ole tehnytkään, vastasi Hillberg. Hän on aivan viaton.
Minä rikoin hänen luottamuksensa, minä yksin olen edesvastuussa siitä.
— Kiitos, mr Hillberg, yhtyi miss Margret keskusteluun, sillä hän oli juuri saapunut paikalle. Hänen ilmestymisensä näyttämölle oli niin äkillinen ja odottamaton, että molemmat miehet tuijottivat hämmästyneinä häneen — asia on niinkuin hän sanoo, Jones, jatkoi tyttö kääntyen tämän puoleen. Hän suorastaan ryösti piirustuksen minulta, kun tyhmyydessäni kysyin häneltä, oliko se minkään arvoinen. Siksi onkin aivan oikein, että hän tunnustaa sen. Mutta sanokaahan, mitä on tapahtunut. Miksi te näytätte niin suuttuneelta, Jones? Onko mr Hillberg tehnyt jonkun tyhmyyden tuolla piirustuksella?
Hillberg vastasi, jota vastoin Jones tyytyi kuuntelemaan kulmakarvat rypyssä. Siten Margret sai tietää, että piirustus oli joutunut Hallin käsiin ja luultavasti oli nyt matkalla Washingtoniin tullakseen laillisesti turvatuksi, sekä että Hall oli suunnitellut keksinnön muuttamista rahaksi, mikä toimenpide tuntui erittäin lupaavalta.
— Entäs Jones? kysyi Margret.
— Saa mahdollisimman korkean hinnan keksinnöstään ja tulee rikkaaksi mieheksi.
— Mutta sitten minä en ymmärrä, miksei hän ole iloinen ja tyytyväinen, vaan sen sijaan suuttunut, sanoi Margret. Tosin minä en hyväksy mr Hillbergin menettelyä — hänen olisi ensin pitänyt puhua teidän kanssanne, Jones — mutta sen verran kuin ymmärrän, ei mitään vahinkoa ole tapahtunut, koska keksijä saa mikä hänelle kuuluu.
— Mutta vakuus, miss Lawson, vakuus? kysyi Jones synkkänä.
— Minä olen antanut teille sanani, vastasi Hillberg.
Silloin Jones puhkesi sanomaan hyvin kiivaasti:
— Se ei riitä minulle! Ettekö ole luvannut farmareille tuolla alhaalla antaa vettä? Ja tähän mennessä he eivät ole nähneet pisaraakaan. Tuo herra Hall, joka seisoo koko Cottonwood-kurjuuden takana, on joko roisto, ovela petturi tai myöskin mies, joka ei kykene suorittamaan tehtäviään. Yksi farmareista oli eilen täällä ylhäällä, ja sen verran pääsin asiasta selville, että tiedän jonkun konnankujeen piilevän koko jutun takana. Te, mr Hillberg, olette samassa pelissä — saatte suoda anteeksi, etten pane suurta arvoa teidän sanaanne.
Nyt insinööri suuttui, hänkin. Hän astui askeleen lähemmäksi vahtia ja hänen muotonsa oli uhkaava.
Mutta Jones ei antanut hillitä itseään.
— Te olette varastanut minun keksintöni — aivan yksinkertaisesti varastanut sen, sir! Samoinkuin te olette varastanut farmareilta ja sadoilta köyhiltä raukoilta heidän satonsa. Te olette — te olette…
— Lopettakaa! jyrisi Hillbergin ääni ja hänen kätensä kohosi iskuun. Mutta pikku miss Margret, joka tuskin ulottui puolitiehen hänen rintaansa, hillitsi häntä. Hän seisoi nuoren miehen edessä päättävä ilme kasvoillaan, jonka Hillberg oli kerran ennenkin nähnyt.
— Hyi, mr Hillberg, aiotteko panna toimeen tappelun, minun nähteni? sanoi tyttö. — Jones puhui tosin suun täydeltä, mutta hänellä on täysi syy olla teille vihoissaan, sillä te ette ole toiminut oikein. Antakaa hänen rauhoittua ja seuratkaa minun kanssani kotiin.
Ja Margret tarttui ilman muuta insinöörin käsivarteen. Tuossa tunteessa oli jotain aivan uutta, kun Hillberg tunsi pienen naisen käden kainalossaan, ja hän seurasi tahdottomana nuoren tytön mukana.
Mutta kesti hyvän aikaa, ennenkuin Jones rauhoittui yksinänsä. »Valkea villi» antoi läheisten pajupensaikkojen tuntea vihaansa, kunnes Jim toi hänelle ruokaa.
— Mitä on tapahtunut? kysyi tämä nähdessään toisen suuttuneen hahmon.
Jones kertoi koko jutun. Neekerin silmät säkenöivät, kun Jones kertoi satumaisesta palkkiosta, mutta kuullessaan kohtauksesta insinöörin kanssa, pudisti hän epäröiden villaista päätään.
— Teidät ajetaan pois, sehän on selvää. Ja silloin te olette myös nähnyt viimeisen vilahduksen rahoista. Te puhutte liian puhtaaksi suunne, Jones. Ei sellainen kelpaa; tässä maassa saa olla vaiti ja niellä, jos haluaa jotakin suuhun pantavaa. Muuten — saa pötkiä tiehensä.
Jones oli vaipunut alakuloisiin mietteihinsä. Nyt hän katui kiivauttaan. Ja hän tuumi alakuloisena: kiertämään maailmaa taaskin — mitäpä muuta tässä olisi edessä?…
— Se oli vahinko, mutisi neekeri valittaen. Sillä massa Hillberg on muuten hyvä mies ja varmaan puhdas korviensa takana. Minä vannon, ettei hänen aikomuksensa ollut petkuttaa teitä. Mutta jos teidät ajetaan pois täältä — niin, silloin ei kukaan tiedä, miten keksinnön ja rahojen käypi.
Hän huokasi.
— Sillä kuka voi saada käsiinsä kulkuria avarassa maailmassa? lisäsi
Jones pilkallisesti.
He istuivat hetken aikaa alakuloisesti jutellen. Neekerillä oli hyvä sydän, ja hän sääli toista, joka oli ollut hyvä toveri, ei hän ollut koskaan moittinut ruokaa eikä haukkunut häntä sen johdosta, että hän oli musta. Ja sitten hänen rohkeutensa uhmailla vaaraa täällä yön toisensa jälkeen oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Jos Jones ajettiin pois, niin voisi sattua, että hän, Jim, määrättäisiin vahdiksi tänne ja siinä tapauksessa — niin, siinä tapauksessa oli parempi heti lähteä matkaan.
— Jos te lähdette, niin lähden minäkin, sanoi neekeri lopuksi, ja Jones tunsi jo liikutusta tämän epäitsekkään rakkauden osoituksesta, kun neekeri lisäsi: — Sitten me lähdemme yhdessä Kaliforniaan ja koetamme saada jonkun mutauspatruunan innostumaan lapioon. Ja sitten meistä tulee patruunia kerran meistäkin.
Mutta Jones ei tullut poisajetuksi.
Pariin päivään ei Hillbergiä näkynyt vesisäiliön luona. Sen sijaan tuli
Margret sinne eräänä iltana. Rauhanvälittäjänä tietenkin.
Hän puhui insinöörin puolesta tavalla, joka antoi Jonesille paljon ajattelemisen aihetta. Tyttö oli suorastaan liikuttava. Ja koska vahdin suuttumus jo kauan sitten oli häipynyt, ei hänen ollut vaikea antaa anteeksi insinöörille sitä, mitä hän ei ollut tehnyt, nimittäin lyönyt häntä. Hän meni niinkin pitkälle, että hän lupasi juhlallisesti tytölle, ettei hän taittaisi hiuskarvaakaan hänen päästään, vaan olisi nöyrä ja »kiltti», kun he tapaisivat toisensa.
Jones katsoi hymyillen Margretin jälkeen, kun tämä kiipesi taas alas, ja ihmetteli, eiköhän hän saanut kiittää häntä siitä, ettei häntä ajettu pois paikastaan. Tyttö ei ollut sanonut sitä, mutta Jonesilla oli niin tuore kokemus hänen ylitsepuhumiskyvystään, että hän uskoi hänen voivan taivuttaa kenen hyvänsä mihin tahansa.
Omituista kyllä, oli tyttö saanut hänetkin uskomaan, että noiden herrojen aikomukset keksintöön nähden olivat rehelliset.
— Uskokaa minua, oli tyttö sanonut, mr Hillberg antaisi mielemmin henkensä alttiiksi, kuin sallisi teidän etujanne loukattavan vähimmälläkään tavalla. Hänen kunniallaan ei ole pienintäkään tahraa, eikä siinä ole vähintäkään perää, mitä te sanoitte hänen osallisuudestansa tuohon peijakkaaseen vesijuttuun. Mitä peijakkaan vesijuttua te muuten tarkoitatte? Unohdatteko te ehkä, että minun isäni johtaa tätä yritystä, eikä hän koskaan ryhtyisi mihinkään rumaan asiaan.
— Jospa te vain tietäisitte, miten hyvä hän on meidän osakkaillemme, varsinkin pikkuomistajille, köyhille osakkaille, oli Margret neiti lisännyt. Olen itse kuullut hänen kehottavan heitä myömään osakkeet hänelle täydestä hinnasta, vaikka niiden arvo oli vain puolessa. Pelkään todellakin, että isä saattaa itsensä perikatoon voidakseen auttaa noita raukkoja.
— Ostaako hän heidän osakkeensa, sanotteko te niin?
— Aivan niin! Sadottain. Pian hän omistaa yksin koko Cottonwoodin, sanoo hän itse.
Kun Jones myöhemmin yksin ollessaan tuli ajatelleeksi tätä, vaivasi hän turhaan päätään tuumimalla, mitä se oikeastaan saattoi merkitä. Ostaa vararikon partaalla olevan yhtiön osakkeita kaksinkertaisesta hinnasta, sehän olisi mieletöntä, jollei sen takana piilisi jotakin. Sehän oli luonnollista, että Lawson oli mukana pelissä, ehkä päänäyttelijänäkin, ja samalla kun tämä selvisi Jonesille, oli hän yhä taipuvaisempi julistamaan Hallin ja Hillbergin syyttömiksi.
— Kun kaikki käy ympäriinsä, niin ehkei keksintöni ole niinkään huonosti sijoitettu, tuumi hän. Ja sitä paitsi — mitä minä olisin yksin voinut saada aikaan sadalla dollarilla?
Surullisena hän tuumi, että miss Lawsonin hyvä ajatus isästään jonakuna päivänä näyttäytyisi vääräksi. Mutta ajatusten siirtyessä jälleen keksintöön, unohtuivat kaikki muut tuumat, ja suloisiin mietteihin vajonneena Jones loikoi tänä iltana pengermällään, hiljaisuuden ja pimeyden kohotessa hänen ympärillään.
Valoisat olivat myöskin miss Margretin unelmat, kun hän istui mukavassa lepotuolissa yläparvekkeella ja tähysteli tähtitaivaaseen, joka ihmeellisen loistavana kaareutui laajan preerian yli. Pikku Inga oli vastikään antanut hänelle yösuudelman, ja avonaisen ikkunan kautta kuului juuri hänen huoneestaan iloinen ääni, lapsen polskuessa kylvyssä. Elinor oli vetäytynyt huoneeseensa kirjoittamaan kirjeitä, ja keittäjätär oli työtouhussaan. Margret oli siis yksin.
Omituista — hän joka ennen oli vihannut yksinoloa, viihtyi nyt parhaiten yksin. Silloin hän saattoi uneksia ja rakentaa tuulentupia ja rauhassa ajatella häntä, joka päivä päivältä voitti yhä suuremman tilan nuoren tytön sydämessä. Hän kuvitteli mielessään, että Hillberg jollakin salaperäisellä tavalla tunsi, että hän istui täällä ja ajatteli häntä. Kun hän kumartui hiukan kaiteen yli, saattoi hän nähdä tulen tuikkivan Hillbergin ikkunasta, aivankuin pienen tähden preerialla. Mitä hän teki parasta aikaa? Aavistiko hän, miten rakas hän oli Margretille?
Margret oli siinä onnellisessa iässä, jolloin rakkaus ei merkitse vielä omistamista. Hän oli onnellinen Hillbergin seurassa, onnellinen ajatellessaan häntä, onnellinen, kun hän katsoi häneen tai kosketteli hänen kättään, eikä hän näyttänyt kaipaavan enempää. Mutta sittenkin oli hänellä tänä iltana erityinen ilon aihe, joka heitti uutta loistoa hänen unelmiinsa.
Hän oli äsken kysynyt Hillbergiltä, oliko hänen elämässään ollut monta naista, ja silloin oli nuori mies katsonut häneen vilpittömine silmineen ja vastannut kuiskaten ja suoraan:
— Ainoastaan äitini.
Ja hetken äänettömyyden jälkeen hän oli lisännyt — mutta silloin hän ei ollut katsonut enää Margretiin:
— Mutta tuntuu siltä, kuin tulisi vielä toinenkin…
Silloin Margret tunsi selvästi, että hän halusi jotakin muuta ja enempää kuin vain katsella häntä ja puhua hänen kanssaan silloin tällöin. Ja samalla hän oli iloinen, ettei kukaan ollut hänen tiellään.
Parvekkeen ovi avautui äkkiä, ja Elinor rouva astui ulos.
— Margret, oietko sinä siellä? Täällä on niin pimeä.
— Täällä, täällä nurkassa.
— Voitko ajatella, Margret, luulen löytäneeni myllypalstan ja veden ja kaiken kauppakirjan! Henry on ostanut ne vielä eläessään.
Elinor rouvan ääni kuului aivan hengästyneeltä.
— Mitä sinä sanot? Margret suoristi selkäänsä. Mistä sinä sen löysit?
— Henryn kirjoituspöydän laatikosta tuolta sisältä. Siinä oli laatikko, jota en aikaisemmin ole saanut auki. Oi, Margret! Nyt vesi saa vapaasti juosta! Cottonwood on pelastettu!
— Kiiruhdetaan mr Hillbergin luo ja kerrotaan hänelle. Hän on vielä hereillä; tuli näkyy hänen ikkunastaan. Oi, mitenkä iloiseksi hän tulee!
Margret veti innostuneena ystävätärtään ovelle.
Samassa paukahti laukaus hiljaisuuden halki. Vielä toinenkin. Sitten taas yhtä hiljaista kuin ennen.
— Oi, Elinor! Se tuli parakista! huusi Margret kiihtyneenä. Hänet murhataan! Tule — pian!
* * * * *
Jones oli varmaankin nukahtanut, maatessaan tähtikirkkaan taivaan alla.
Hän heräsi kuitenkin siihen, että kivi vierähti jokiuomaan.
Nopeasti hän hiipi jyrkänteen reunalle ja katseli alas. Mutta siellä oli pilkkoisen pimeä; uoma avautui pohjattomana, tyhjänä nieluna hänen allaan. Vasta hiukan ylempänä, parin jalan päässä kalliojyrkänteestä, valaisivat tähdet himmeästi jyrkännettä sekä vesisäiliötä.
Jones kuunteli henkeään pidätellen ja kivääri ojossa.
Ei kuulunut mitään.
Olisikohan lintu, portimo tai preeriarotta saattanut kiven liikkeelle? Jonkun kerran näinä kuukausina, jolloin hän oli ollut täällä vahdissa, oli tapahtunut, että maa oli haljennut kuivuudesta ja heittänyt koko kuormallisen soraa ja pikkukiviä jokiuomaan.
Hän kuunteli vielä hetken aikaa. Mutta vain hiljaisuus, erämaan suuri, rajaton hiljaisuus, kajahti korvan rumpukalvoa vasten. Sitten hän vetäytyi hiukan etemmäksi ja kävi istumaan kallionjyrkänteelle.
Täältä hän saattoi varsin hyvin nähdä kanavanyläosan, sen kohotessa sulkua vasten. Vesiallas itse näytti harmaalta hirviöltä vuoren mustaa kuvetta vasten.
Taaskin kuului hiljaista ääntä alhaalta. Pikkukivet rapisivat ihmisaskeleen alla — siitä hän oli aivan varma.
Seisoessaan väijyksissä, sormi hanalla, oli hän näkevinään jotain mustaa keskellä kanavan uomaa. Hän tarkkasi sitä hetken aikaa.
Se oli ihminen, joka hiipi sulun luo!
Silloin hän astui askeleen lähemmäksi ja huusi:
— Kuka siellä? Mitä te tahdotte?
Ei mitään vastausta. Mutta varjo pysytteli paikallaan alhaalla.
Silloin Jones nosti kiväärin poskelleen.
— Vastatkaa, tai olette kuoleman oma!
Samassa leimahti alhaalla, ja laukaus jyrähti kuin ukkonen jokiuomasta, kaiun vastatessa moninkertaisena vuoren seinämistä.
Jones tunsi kipua kyljessään ja horjahti. Yhteenpuristunein huulin hän pakottautui kuitenkin pystyssä seisomaan, tähtäsi ja ampui.
Sitten hän vaipui korahtaen maahan.