XVII.
Kasteluosakeyhtiön osakkeet olivat nyt 45:ssä.
Peläten osakkeiden laskevan vieläkin alemmaksi olivat pienten osakkeiden omistajat myöneet kaikki ne onnettomat paperit, jotka olivat heidän hallussaan, ja Hallkin oli myönyt oman osansa. Kaikki näinä osakkeet olivat eksyneet ukko Lawsonin kassakaappiin, ja siten hän tällä haavaa yksin omisti koko yrityksen. Mutta koska Kasteluosakeyhtiön osakkeita yhä edelleen tarjottiin pörssissä kaupaksi, käsitti hän, että Hall möi hankkimissitoumusta vastaan osakkeita, joita hänellä ei ollut.
Hetken aikaa Lawson epäröi päästyään tämän tosiasian perille. Hän oli ryhtynyt vaaralliseen peliin ja joutunut hyvinkin suuriin sitoumuksiin. Mutta hän oli olettanut, että peli loppuisi niin pian kuin hänellä olisi kaikki paperit hallussaan, ja siksi Hallin jatkuva myönti teki hänet epävarmaksi.
Hall odotti tietenkin, että osakkeet vieläkin laskeutuisivat. Mutta tämmöinen keinottelu oli tyhmänrohkea, jollei hän ollut varma asiastansa. Lawson sillä välin valvoi tarkasti markkinoita, ja hänen asiamiehensä koettivat kaikella tavalla saada kurssin nousemaan.
Oliko Hallilla viimeinen valtti kädessään?
Tämä kysymys kiusasi vanhaa Lawsonia suuresti, ja hän alkoi jo pahoin katua, että hän rakkaudesta Pattersonin perhettä kohtaan oli ruvennut keinotteluun, joka saattaisi hänet itsensä perikatoon, kun Hall äkkiä ilmestyi yhtiön konttoriin Cheyennessä. Hän oli kotimatkalla Cottonwoodista ja oli pysähtynyt tähän pikkukaupunkiin ottaakseen selkoa, kuka vehkeili yhtiötä vastaan. Häntä oli suuresti ihmetyttänyt, ettei hän ollut saanut osakkeita pakotetuksi vieläkin alemmaksi, ja oli ruvennut epäilemään, että ukko Lawson tiesi tästä asiasta enemmän kuin kukaan muu.
Mutta ukko oli vaiti kuin muuri. Sen sijaan Lawson sai Hallin näyttämään korttinsa. Ja hänellä oli todellakin yksi valtti, joskin sen arvo väheni suuresti, kun se paljastettiin vastapelaajalle.
— Olettakaa, sanoi näet Hall, kun he keskustelivat hiukan kiihkeästi yhtiön tulevaisuudesta, että tapahtuu jotain, mikä aiheuttaa vesisäiliön tyhjentymisen. Voisihan säiliöön ilmestyä rako tai vuoto tai myöskin — ja se vaara onkin suurin — sattua murhayritys. Mieliala farmarien kesken on hyvin kiihkeä, eikä kysymyksessä enää ole sadon pelastaminen, vaan yhtiön tuhoaminen. Jonakuna päivänä nuo roistot voivat keksiä sen, että avaavat sulut ja tyhjentävät vesialtaan. Ja mitä se merkitsee, sen te kyllä ymmärrätte, jos seuraatte maanviljelyslaitoksen sääilmoituksia. Kuivuus on ollut liian suuri, ettei ole toivoakaan, että ensi vuonna voisimme saada säiliön puolilleenkaan vettä. Siis toinenkin hukkaan mennyt vuosi!
— Loruja! sanoi Lawson iloiten mielessään, että toinen oli antanut itsensä ilmi. Vanha sananparsi:
»Ihminen päättää, Jumala säätää» pitää paikkansa, ennustakoot tiedemiehet mitä tahansa.
— Käyköön miten hyvänsä, sanoi Hall, sen minä vain voin vakuuttaa, että osakkeet eivät ole penninkään arvoisia enää, jos vesialtaalle tapahtuu vahinko.
— Älkää luvatko liikoja, teki Lawsonin mieli sanoa, mutta hän ei tahtonut antaa itseään ilmi, ja siksi hän vastasi vältellen.
Hall, ovela juristi, läksi pois yhtä viisaana kuin oli tullutkin. Mutta ukko Lawson lähetti asiamiehilleen sähkösanoman:
»Ostakaa edelleen kaikki Kasteluosakkeet.»
Hän ei ollut olettanut, että hän voisi niin täydellisesti lyödä viekkaan vastustajansa, kuin hänellä nyt näytti olevan tilaisuus. Hall, joka oli riippuvainen yleisöstä, astui joka osakkeella, jonka hän möi etukäteen, askeleen lähemmäksi häviötään.
Kuitenkin hämmästyi Lawson suuresti, kun Hallin onnettomuus-ennustus meni niin pian toteen. Tieto murha-yrityksestä sulkuvahti Jonesia vastaan Cottonwoodissa sekä dynamiittiräjähdyksestä vesialtaassa saapui niin pian yllämainitun keskustelun jälkeen, että näytti melkein siltä, kuin Hall olisi edeltäpäin tiennyt näistä hankkeista.
Hall, joka onnettomuussanoman saapuessa ei voinut salata kiihkoaan, minkä Lawson luuli johtuvan vain siitä, että häviön vaara uhkasi häntä itseään, matkusti heti takaisin Cottonwoodiin ja saapui sinne samalla kertaa kuin valtion asianajaja ja joukko salapoliiseja Starvillesta. Matkalla he tapasivat lääkärin, joka palasi haavoittuneen vahdin sairasvuoteen äärestä.
Hall, joka kaiken aikaa oli ollut kovin hermostunut, teki muutamia kysymyksiä:
— Onko henki vaarassa, tohtori?
— Ei oikeastaan. Kyllä mies toipuu, saattepa nähdä. Hyvää ainesta, herra.
— Minne hänet on viety?
— Hänen on hyvä olla. Hän makaa kuin miljonääri untuvapatjoilla eikä häneltä puutu edes täysin oppinutta sairaanhoitajatartakaan.
Hall muisti, että pikku Inga Pattersonin hoitaja oli suorittanut sairaanhoitajatartutkinnon, ja kysyi yhä yltyvällä kiihkolla:
— Ei suinkaan hän makaa huvilassa?
Tohtori raapi korvallistaan.
— Tjaa, enpä tiedä tosiaankaan, voiko sitä nimittää huvilaksi vai miksi. Farmilta se minusta näyttää.
Hall, jonka pahimmatkin epäilykset näyttivät toteutuneen, nousi vuokra-autoonsa ja kiiruhti eteenpäin.
Oli aivan luonnollista, että Jonesia oli hoidettava bungalowssa. Elinor rouva oli heti luovuttanut hänelle huoneen, ja sairashuoneeksi valittiin Henry Pattersonin entinen työhuone, sillä se oli erillään muista sekä varjon puolella. Maud, joka ensimäiseksi oli sitonut hänen haavansa, sai toimekseen hoitaa häntä, ja hänen apunaan oli miss Margret, joka tahtoi valvoa joka toinen yö sairaan luona. Nuoren tytön mielestä onnettomuustapaus oli oikea erämaanromantiikan polttopiste, ja riemulla hän käytti tilaisuutta hyväkseen saadakseen hoitaa todellisen draaman sankaria, joskin hänen täytyi supistaa seurustelunsa Hillbergin kanssa.
Kaikki oli siis parhaiten järjestetty, kun Hall palasi takaisin. Elinor rouvalle hänen paluunsa oli kiusallinen yllätys, ja hän oli sitä kiusaantuneempi hänestä, kun Hall heti yritti oman mielensä mukaan järjestää talon asioita. Muun muassa hän vaatimalla vaati, ettei Elinor rouva itse saisi ottaa osaa sairaan hoitoon — määräys, johon Elinor rouva vastasi kohauttaen olkapäitään. Koko Hallin käytöksessä ja olennossa oli muuten jotakin hermostunutta ja kiihtynyttä, mikä tarttui muihinkin eikä lainkaan ollut sopivaa talossa, jossa vaikeasti sairas potilas makasi.
Kaikkein ensimäisiä kysymyksiä, jonka Hall teki, oli se, oliko Elinor rouva nähnyt potilasta.
— Luonnollisesti, vastasi hän.
— Miltä hän näytti? Minä tarkoitan, minkä vaikutuksen hän teki teihin?
— Oi tuota villiintynyttä raukkaa, koko hänen päänsä oli yhtenä ainoana pörröisenä tukkana ja partana. Mutta valkeaihoinen hän on, sen minä näin silmistä. Jos tahdotte, voitte itse mennä häntä katsomaan, kunhan ette puhuttele häntä, sillä sen on lääkäri kieltänyt.
— Onko hän tajunnassaan?
— Enimmäkseen. Kuume taisi ensi vuorokautena olla korkea, ja hän houri koko lailla, mutta nyt hän on hiljainen ja rauhallinen, sanoo Maud. Mutta kovin heikko hän on.
— Niin, sanoi Margret, joka samassa astui sisään, hän ei jaksa puhua. Kun hetki sitten olin hänen luonaan, tunsi hän minut ja tahtoi sanoa jotain, mutta ei ääntäkään kuulunut, vaikka huulet liikkuivat. Elinor, sanoi nuori tyttö kääntyen hänen puoleensa, eikö voitaisi lähettää hakemaan parturia? Hänen villiintynyt ulkomuotonsa on kerrassaan kauhea.
Hall vastasi Elinorin puolesta, ja hänen äänensä oli hyvin luja.
— Ei, se ei käy laatuun. Rasituksesta voisi olla pahat seuraukset.
Jättäkää se ajatus sikseen, miss Lawson.
— Sääli, huokasi tyttö alistuvaisesti. Olen varma siitä, että tuo parta peittää kauniit kasvonpiirteet. Näitkö hänen silmänsä, Elinor? Niin ihmeen siniset ja suuret.
Virallisen syyttäjän tutkinto oli lyhyt ja muodollinen. Läsnäolevat eivät tienneet paljon kertoa, eikä Jones itse voinut toistaiseksi vastata mihinkään kysymyksiin.
Mutta Hall keskusteli pitkän aikaa syyttäjän ja salapoliisien kanssa puutarhassa, ja seurauksena oli, että virkamiehet läksivät insinööri Hillbergin luo, joka saattoi heidät onnettomuuspaikalle, ja sitten kylään. Seuraavina päivinä tuli aina joku heistä tiedustelemaan sairaan vointia, mutta maalaislääkäri, joka kävi miltei joka päivä potilaan luona, kielsi toistaiseksi kuulustelun.
Ettei siitä olisi ollut mitään hyötyäkään, kävi selville sinä päivänä, jolloin Jones ensi kerran jaksoi puhua. Miss Margretin, joka istui hänen vuoteensa ääressä, oli pakko kumartua hänen ylitseen voidakseen kuulla.
— Osuinko minä häneen?
— Keneen — ketä te tarkoitatte?
— Tuohon hiipivään peijakkaaseen, joka antoi minulle tämän iskun. — Hän osoitti sidettään.
— Hän pääsi pakoon.
— Ah!
— Tiedättekö kuka se oli?
Jones teki torjuvan liikkeen.
Hetken kuluttua hän kysyi:
— Entäs sulku — onko se avoinna?
— On, he räjähyttivät sen dynamiitilla.
Jones painautui väsyneenä tyynyjä vasten. Hänen huuliensa yli tunkeutui kuiskaus, joka Margretin mielestä kuului ikäänkuin: »Jumalan kiitos!»
Kun sitten oli todettu, ettei haavoittunut tiennyt kuka häntä oli ampunut — mikä olikin varsin luonnollista pimeyden vuoksi — vangitsivat salapoliisit kolme miestä kylästä ja veivät ne mukanaan. Noiden kolmen farmarin pyssyihin sopi näet kuula, jonka lääkäri oli poistanut haavoittuneen hartiasta. Kaksi heistä vapautettiin jälleen hyvin pian, mutta kolmas, kavalan näköinen tsekkiläinen, joka oli erittäin kiihkeästi vehkeillyt yhtiötä vastaan, pidätettiin Starvillen vankilassa.
Päivät kuluivat hitaasti eteenpäin, aurinkoisina ja kuumina.
Vaikkei Hallin läsnäolo ollutkaan täällä tarpeellinen, viipyi hän yhä Cottonwoodissa. Hän teki elämän Elinor rouvalle hirveäksi kiusaksi ilmestyessään alituisesti hänen tielleen. Elinorista tuntui miltei siltä, kuin Hall olisi vakoillut häntä. Hän seurasi häntä ja pikku Ingaa, joka nyt oli kokonaan jätetty äitinsä hoteihin, huoneesta toiseen, puutarhaan sekä heidän kävelyretkilleen vuoristoon. Vaikka Elinor ei salannut tunteitaan, vaan suorastaan viittasi siihen, että Hallin olisi aika poistua, niin ei hän lakannut häntä vakoilemasta, ja Elinor ihmetteli, mitähän hän sillä oikeastaan saattoi tarkoittaa. Sillä vaikka Hall ei tehnytkään hänelle enää rakkaudentunnustuksia, niin ilmenivät hänen tunteensa liiankin selvästi sekä hänen äänestään että liikkeistään, ja siitä tavasta, millä hän puhui tulevaisuudesta, saattoi huomata, että hän ajatteli itseään aina Elinorin rinnalla.
Vähemmän voimakas ja vaikutuksille altis luonne olisi näinä kärsimyksen päivinä alistunut kohtaloonsa. Mutta Elinoriin se vaikutti vain siten, että hän sitä kiihkeämmin etsi lohdutusta ja suojaa entisyyden muistoista ajattelemalla miestä, jolle hänen sydämensä kokonaan kuului. Hänen tunteessaan oli miltei uskonnollista hartautta, ja kiihkeimpinä hetkinään hän tunsi selvästi jumaloimansa miehen läsnäolon.
— Koettakaa saada potilaanne niin pian kuin suinkin terveeksi, sanoi Hall puoleksi leikillään, puoleksi kärsimättömänä eräänä päivänä miss Margretille, kun hän astui sairashuoneesta parvekkeelle, missä aamiaispöytä oli katettuna. Sillä jos tätä yövalvontaa kestää kauan, niin turmelette kokonaan kauniit silmänne. Te näytätte jo aivan kalpealta ja kurjalta, miss Margret.
Elinor rouva tarkasteli nuorta tyttöä ja oli samaa mieltä kuin Hallkin. Ja hän päätti ensi tilassa käydä itse Margretin tilalle. Mutta sitä hän ei aikonut ilmaista Hallille, sillä hän ei sietänyt kiistoja hänen kanssaan.
— Minä odotan vain, että voisin niin pian kuin suinkin viedä hänet mukanani Starvilleen, sanoi Hall.
Elinor huokasi. Siihen päivään oli vielä pitkältä…
— Kummallista, sanoi Margret, ettette te, mr Hall, koskaan käy katsomassa sairasta. Hän nukkuu nyt, niin että voitte kernaasti mennä sisään.
Ensi kerran ei Margret täten tehnyt pilkkaa Hallin »vastenmielisyydestä potilaita kohtaan», joksi hän itse sitä nimitti, ja hän päätti tehdä lopun siitä.
Äänettömästi he astuivat sairashuoneeseen. Maud laski sormen huulilleen varoitukseksi, ettei sairasta saatu häiritä, ja Hall astui hiljaa vuoteen jalkapäähän ja katseli potilaan karvaisia kasvoja. Maud ja Margret huomasivat molemmat, että Hall näytti tavattoman kalpealta, mutta ehkäpä se johtui vain sairashuoneen heikosta valaistuksesta. Paljoa myöhemmin vasta he käsittivät, mikä siihen oli syynä. Silloin he myös ymmärsivät, miksi hän nopeasti vetäytyi jälleen pois huoneesta, kun sairas äkkiä heräsi ja kuiskasi hiljaa:
— Vettä!
XVIII.
Insinööri Hillberg oli oleskellut muutamia päiviä Starvillessä saadakseen syytteenalaiseksi pari petkuttajaa, jotka olivat väittäneet omistavansa vanhan myllyn ja ehkäisseet yhtiön toimintaa.
Hirveä petos oli tullut ilmi sen paperin nojalla, jonka Elinor rouva oli löytänyt Henry Pattersonin kirjoituspöytälaatikosta tuona tapahtumarikkaana iltana. Ja konnantyö tuntui sitä uhkarohkeammalta, kun ei kukaan muu paitsi Lawson tiennyt, että yhdellä heistä oli koko ajan tilaisuus kurkistaa vastapuolueen kortteihin ja johtaa peliä sen mukaan. Tämä henkilö tiesi, että Kasteluosakeyhtiö puuttuvien asiapaperien vuoksi ei voinut näyttää toteen omistusoikeuttaan myllyyn, ja rakensi koko petoksen sen epävarman toiveen varaan, että nämä asiapaperit tulisivat päivänvaloon vasta sitten, kun vehkeilijät olivat ennättäneet hyötyä pelistä mahdollisimman paljon. Oskar E. Hall, joka seisoi kaiken takana, ei toivonut muuta kuin keskeyttää yhtiön toiminnan pariksi vuodeksi painaakseen osakkeet alas ja korjatakseen voiton pörssipelillä, jonka hän oli pannut alkuun.
Hän oli osannut siksi hyvin salata oman osallisuutensa tässä kujeilussa, ettei Hillberg eikä kukaan muukaan asianomainen voinut epäillä häntä. Heidän piti kokonaan turvautua näkyviin näyttelijöihin, ja nämä tuottivat toisen pettymyksen toisensa jälkeen. Tuli näet ilmi, että maapalstan alkuperäinen omistaja, ukko Tarnsney, oli vanhuuttaan käynyt höperöksi eikä voinut tehdä lainkaan selkoa myllyn kaupasta. Ja vaikka hän olisi voinutkin ja joutunut kiinni kaksoiskaupasta, niin ei yhtiöllä olisi siitä mitään hyötyä, sillä ukko oli köyhä kuin kirkonrotta, eikä jälkeäkään näkynyt niistä viidestä tuhannesta, jotka sanottiin hänen saaneen myöhemmästä — väärästä — myllynkaupasta.
Tuo Clayton niminen mies taaskin, joka oli esiintynyt valeostajana, oli pari viikkoa sitten hävinnyt jäljettömiin Starvillestä, jota tapausta kaupungin asukkaat eivät lainkaan surreet, sillä hän oli ollut paikkakunnan hurjimpia miehiä, joka oli sekaantunut kaikkiin konnantöihin, mutta jota ei silti voitu saada pahoista teoista kiinni. Vain kapakanisännät kaipasivat häntä, sillä hän oli ollut heidän vakinainen asiakkaansa.
Poliisin mieleen ei juolahtanut myöskään vetää minkäänlaisia johtopäätöksiä sen johdosta, että Claytonin katoaminen oli sattunut aivan samaan aikaan kuin murhayritys Cottonwoodissa ja että päivää ennen katoamistaan hän oli esiintynyt kovin kerskailevana, mikä varmaankin oli johtunut siitä sadan dollarien setelipinkasta, jonka hän vähä väliä oli vetänyt esille housuntaskustaan ja näyttänyt kaikille. Starvillen poliisi ei ollut sen älykkäämpi kuin hänen kaltaisensa viranomaiset Amerikan pikku-valtioissa yleensä, ja virallinen asianajaja tyytyi siihen saaliiseen, jonka hän oli niittänyt Cottonwoodissa — sillä olihan aivan selvää, että tsekkiläinen oli tehnyt murhayrityksen.
Insinööri Hillbergin vaatimuksesta poliisi suostui kuitenkin kuuluttamaan kadonnutta Claytonia asetettaakseen hänet syytteeseen myyntipetoksesta, niin pian kuin piirituomari oli vahvistanut tämän vaatimuksen. Mutta tämä herra oli hiukan hämillään siitä osasta, mikä hänellä oli tässä myllyjutussa, ja syytä hänellä siihen olikin, sillä petos olisi varmaankin tullut paljoa aikaisemmin paljastetuksi, jollei hän olisi viivytellyt sen syytteen käsittelyä, joka Claytonin nimessä oli nostettu Kasteluosakeyhtiötä vastaan veden omistusoikeuden vuoksi. Sovittaakseen tätä laiminlyöntiään hän puolittain lupasi Hillbergille ratkaista asian yhtiön hyväksi.
Ja siihen insinööri sai toistaiseksi tyytyä. Olihan sekin pieni valonsäde.
Mutta hän sai toisen käsityksen asiasta, kun hän palattuaan kotiin kertoi Elinor rouvalle tuomarin käytöksestä. Tämä suorastaan loukkaantui.
— Se on kerrassaan hävytöntä, millaisia tuomareita meillä on tässä maassa, huudahti nuori rouva.
Näyttääpä siltä, kuin laki ja oikeus olisi vain paperilla olemassa. Te saitte puolinaisen lupauksen, sanotte te? Ettekö luule, että olisitte voinut saada täyden lupauksen, jos olisitte lahjonut tuon arvon herran?
Insinööri Hillberg kohautti olkapäitään ja hymyili merkitsevästi.
— Mitä minä sanoin! jatkoi Elinor rouva. Oi, kunpa Henry olisi täällä — olen varma siitä, että hän olisi pannut kovalle tuon tuomarin, vaikka hän sen kautta olisi kadottanut kymmenen riita-asiaa. Se on häpeällistä!
— Mutta te unohdatte, Elinor rouva, että se, mitä te nimitätte häpeälliseksi, on yhtiölle erittäin edullista, puuttui Hall puheeseen, joka tähän asti oli kuunnellut insinöörin selostusta sekaantumatta keskusteluun tai kysymättä mitään. — Ja yhtiön parastahan te toivotte, eikö niin?
Elinor rouva nousi paikaltaan. Pitkien silmäripsien takana säihkyi tuli.
— Se on kyllä totta. Siihen määrään, että yksin se ajatuskin, että yhtiö lihoaisi köyhien farmarien kustannuksella, ällöttää minua. Jos tämä on sitä, mitä te sanotte liikeasioiksi, niin valitan, että koskaan olen saanut niistä vähintäkään vihiä.
Elinor oli hyvin kiihtynyt. Molemmin käsin hän nojautui parvekkeen kaiteeseen ja antoi katseensa harhailla yli seudun. Hänen rintansa kohosi ja laskeutui nopeasti. Molemmat herrat istuivat ääneti. Hillberg yskähti kerran hämillään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain, mutta vilkasi sitten Halliin ja oli vaiti. Hänen ajatuksensa saivat äkkiä toisen suunnan. Hallin silmissä, hänen kiinteästi katsellessaan Elinoria, oli ilme, joka sai Hillbergin hätkähtämään. Näytti siltä kuin asianajajan kasvoilta äkkiä olisi riistetty pois naamio ja sen takaa olisi paljastunut pohjaton, säälimätön himo.
Totta tosiaan, asianajaja tuotti Hillbergille yhä uusia yllätyksiä. Toistamiseen hän näki hänet ilman tavallista naamiotaan, ja kumpaisellakin kerralla hänen luottamuksensa häneen sai tuntuvan töytäyksen. Kuka tuo mies oikeastaan oli? Ensi kertaa Hillberg tuli ajatelleeksi, ettei hän oikeastaan lainkaan tuntenut häntä. Hän oli luottanut häneen sokeasti, mutta vain sen johdosta, että Henry Patterson oli tehnyt niin ennen häntä. Samoin oli kai laita koko maailman: Henry Patterson oli ikäänkuin kiinnittänyt häneen nimilipun: »kelpo mies», ja kaikki ihmiset olivat pitäneet asiaa itsestään selvänä. Ei kukaan tiennyt, miltä hän sydämessään näytti.
Epämieluisan tunteen vallassa, ikäänkuin aavistaen ikäviä yllätyksiä,
Hillberg karisteli tuhan sauhukkeestaan.
Samassa Elinor rouva kääntyi ympäri, ja hänen äänensä kuului kovalta, kun hän sanoi:
— Jos farmarit kadottavat, täytyy minun saada tuo laina, josta puhuin teille, mr Hall.
Riemuitseva ilme syttyi Hallin silmiin.
— Entäs ehdot? kysyi hän nopeasti.
— Hyväksytään, vastasi Elinor rouva hiukan taivuttaen päätään. Ja kuninkaallisella ryhdillä, joskin kalmankalpeana ja jäykistynein katsein hän poistui parvekkeelta.
Herrat olivat nyt kahden.
Hall istui nojautuneena tuolin selkänojaa vasten ja silmät ummessa. Mutta hänen kasvoillaan väreili yhä voitonriemun kajastus. Ja vielä kauan jälkeenkinpäin, kun herrat alkoivat jälleen keskustella, värähti voitonriemu hänen äänessään ja vilkkaissa liikkeissään.
Iltapuolella, kun Elinor ja Margret hetken aikaa olivat kahden, sanoi edellinen:
— Minä valvon ensi yön sinun sijassasi potilaan luona, Margret. Maud saa maata Ingan kanssa.
Margret pani vastaan. Mutta siitä ei ollut apua.
— Sinä tarvitset lepoa, Margret. Alat käydä niin laihaksi ja läpinäkyväksi, että pelkään sitä päivää, jolloin minun on jätettävä sinut jälleen isäsi huostaan. Enkä minä missään tapauksessa voisi nukkua tänä yönä.
Margret kiersi käsivartensa Elinorin ympärille ja katsoi osaanottavasti häneen.
— Sinussa on jotain omituista tänään, sanoi hän. Päivällispöydässä olit kovin kalpea, niin että luulin sinun voivan huonosti. Sano, kultaseni, onko jotakin tapahtunut?
— Niin, jotakin on tapahtunut, vastasi Elinor rouva, ja haikea piirre ilmestyi hänen suupieliinsä. Mutta en voi puhua siitä nyt. Myöhemmin — toisen kerran saat sen tietää.
* * * * *
Yksinäinen lamppu paloi sinä yönä sairashuoneessa. Varjostin oli asetettu siten, että potilas makasi varjossa, mutta kirkas valonsäde lankesi lepotuoliin, jossa Elinor lepäsi kirja polvillaan. Potilas makasi liikkumatta selällään, silmät ummessa, ja tasainen hengitys ilmaisi hänen nukkuvan.
Elinor rouva ei lukenut. Suurina ja surullisina hänen silmänsä tuijottivat eteensä.
Hän ajatteli.
Hän oli siis myönyt itsensä. Ja miehelle, joka päivä päivältä kävi hänelle yhä vastenmielisemmäksi.
Heti kun tuo sana »hyväksytään» oli päässyt hänen huuliensa yli, oli hän katunut sitä ja ymmärsi täydesti mitä hän oli tehnyt. Hetken vaikutelman vallassa hän oli lupautunut miehelle, joka oli kietonut hänet hienoihin, lujiin verkkoihinsa. Hän oli lupautunut hänen vaimokseen…
Vaimo oli merkinnyt hänelle koko avioliittonsa ajan hienointa ja parasta mitä hänessä oli. Hän oli käsittänyt tämän tehtävänsä pyhäksi ja korkeaksi, ja nyt hän oli vetänyt sen lokaan. Hän oli myönyt ruumiinsa miehelle, jota hän vihasi. Kirkko siunaisi heidän liittonsa, maailma pitäisi heitä aviopuolisoina, vaikka heidän välillään ammottikin ylipääsemätön kuilu.
Eikö se ollut rikos? Eikö se ollut synti pyhää henkeä vastaan, jota ei koskaan voitaisi anteeksi antaa?
Myödä itsensä — kun vain ajattelikin sitä: myödä itsensä!
Hän peitti kasvonsa käsiinsä eikä voinut hillitä tuskallista valitusta, joka pyrki hänen huuliltaan.
Kadotettu, kadotettu, kadotettu!
Kauan hän istui täten epätoivoissaan, murtuneena.
Äkkiä hänen korvaansa kuului heikko ääni. Ingako itki? Hän nousi ja kuunteli. Kuului ikäänkuin hiljaista valitusta. Se kuului yläkerrasta, missä makuusuojat sijaitsivat. Hän läksi varpaillaan huoneesta.
Niin hiljaa kuin hän avasikin oven, niin herätti saranoiden narina potilaan. Silmäiltyään ympärilleen hän huomasi olevansa yksin. Se oli niin tavatonta, että hänen mielensä kävi rauhattomaksi, ja käsi, joka tavotteli juomalasia, vaipui voimattomana peitteelle. Hän tunsi kuumeen nousevan, ja sairaan kärsimättömyydellä hän harmitteli hoitajattaren huolimattomuutta ja mutisi jotain partaansa. Vuode tuntui kuumalta, ja hän yritti kohottautua istualleen, mutta vaipui jälleen tyynyihin.
Kuume tykytti jo hänen suonissaan ja jännittynein mielin hän odotti hourekuvien lähestymistä. Mutta kesken tätä puoleksi tajutonta tilaa tapahtui jotakin, josta hän ei voinut päästä selville, oliko se totta vai unta.
Ovi, joka oli jäänyt raolleen, avautui hiljaa, ja tumma olento hiipi sisään. Se oli mies. Äänettömästi hän astui sairaan luo ja katseli häntä kauan. Omituinen vaisto pakotti Jonesia pysymään liikkumatta, ikäänkuin hän olisi nukkunut, ja kuitenkin hän seurasi salaperäisen vieraan toimia puoleksi suljettujen silmäluomien alta. Hämärässä hänen oli mahdoton erottaa hänen piirteitään, joita sitä paitsi varjosti otsaan painettu huopahattu. Se saattoi olla varas.
Mutta siinä tapauksessa hän käyttäytyi varsin merkillisesti.
Vieras tarttui näet vesilasiin, joka seisoi yöpöydällä, kohotti sen valoa kohti ja haisteli sitä. Sitten hän kaatoi siihen jotakin, pulverin tai nestettä, joka hetkeksi samensi veden. Sitten, kun vesi oli jälleen kirkastunut, hän laski lasin paikoilleen, kumartui vielä kerran potilaan yli ja poistui yhtä äänettömästi huoneesta kuin oli tullutkin.
Kun Elinor hetkeä myöhemmin palasi huoneeseen, houraili sairas vuoteessaan. Hän heittäytyi levottomasti edestakaisin ja mutisi jotakin käsittämätöntä. Elinor laski viileän kätensä hänen otsalleen ja siveli pörröistä tukkaa. Se oli hiestä tahmea, mutta tuntui sittenkin tavattoman pehmeältä. Otsa oli korkea ja älykäs, mutta ohimot sairauden johdosta kovin sisäänpainuneet.
Hän hoiteli sairasta pitkin yötä ja oli iloinen, että hänen omat ajatuksensa joutuivat siten syrjään. Aamupuolella yötä kuume näyttikin väistyvän. Kun potilas vihdoin makasi taas hiljaa alallaan, kävi Elinor entiselle paikalleen istumaan, avasi kirjan ja yritti lukea.
Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Alituisesti hänen täytyi ajatella, mitä hän oli tehnyt edellisenä päivänä, sitä lupausta, jonka hän pelastaakseen farmarit oli antanut.
Eikö mikään pelastus ollut mahdollinen?
Olihan hänen lupauksensa ehdollinen. Vain siinä tapauksessa, että farmarit joutuisivat kärsimään tuomiosta, piti hänen tulla Hallin vaimoksi. Tuomari oli antanut Hillbergille puolinaisen lupauksen, mutta eikö hän peruuttaisi sitä, jos hänet lahjottaisiin? Rahalla oli varmaan suuri vaikutusvalta häneen.
Elinor huokasi. Nuo olivat turhia toiveita. Vaikka hänen sielunsa autuus olisi ollut kysymyksessä, niin hän ei voisi yrittää lahjoa tuomaria, sen hän tiesi. Sillä Henry ei olisi hyväksynyt sellaista menettelyä.
Mutta lupaus, jonka hän oli antanut, oli sitova. Eikö ollut minkäänlaista pelastusta siitä?
Epätoivoissaan hän seurasi päivän sarastusta, ajatusten risteillessä hänen väsyneessä päässään. Ei siitä apua, että hän koetti vakuuttaa itselleen, ettei rikkaan miehen hyödytön vaimo merkinnyt mitään noiden työteliäiden farmarien rinnalla, joiden hyväksi hän oli uhrannut itsensä. Hänen oli mahdoton alistua kohtaloonsa. Elämä oli hänelle liian rakas voidakseen siitä erota. Olihan hänellä lapsensa kasvatettavana, ja sitä paitsi monenlaiset hyväntekeväisyystyöt odottivat häntä. Hänen sydämensä oli rikas, ja hän tunsi myötätuntoa kaikkia onnettomia ja köyhiä kohtaan.
Eikö juuri tämä myötätunto ollut aiheuttanut tuota lupausta?
Hän tuumi kauan sitä.
— Ei, sanoi hän vihdoin itsekseen, sitä se ei ollut, vaan minä tiesin, ettei Henry koskaan olisi antanut farmarien joutua kärsimään hänen tähtensä. Suuri rakkauteni Henryyn sai minut antamaan tuon lupauksen.
Ja nyt — tuon rakkauden vuoksi hänen oli pakko vuoden tai puolen jälkeen suostua toisen vaimoksi…
Aamun sarastaessa Jones heräsi. Hänen väsynyt, mutta täysin selvä katseensa kiintyi olentoon, joka istui lepotuolissa. Se kiinnitti siinä määrin hänen mieltään, että hän unohti janonsa ja kipunsa. Ensi kertaa hän näki hänet, mutta hän teki häneen voimakkaamman vaikutuksen kuin kukaan nainen aikaisemmin. Liikkumatta hän tarkasteli häntä. Hourailiko hän vielä, oliko tuo vain kuumeen loihtima harhakuva? Yhdentekevää: kaunis hän oli kuin ilmestys toisesta maailmasta, ja Jones pelkäsi vain, että hän voisi äkkiä kadota hänen edestään.
Nyt olento nousi ja astui ikkunan luo, nojaten sen pieleen. Ensimäinen auringonsäde valoi kultaansa hänen kultaisiin hiuksiinsa. Niiden kimmellys koski sairaan silmiin, mutta hän ei kääntänyt sittenkään katsettaan hänestä.
Nyt nainen huokasi. Jonesin sydämeen koski tuo syvä ja haikea huokaus. Hänen mielensä aivan heltyi, vaikkei hän lainkaan ollut hempeämielinen luonteeltaan. Selvää oli, että nainen kärsi kovia tuskia.
Äkkiä nainen kääntyi. Jones sulki nopeasti silmänsä, mutta silmäluomet värähtelivät niin voimakkaasti, ettei hän voinut toivoa voivansa pettää naista. Hän ei tahtonut ilmaista hänelle, että hän oli maannut valveillaan ja katsellut, se olisi ollut naisen surun pyhyyden loukkaamista.
Jonesin tarkka kuulo erotti, että nainen lähestyi hänen vuodettaan. Hyvän aikaa hän makasi silmät ummessa ja hengitti vain syvään ja säännöllisesti. Mutta kun hän vihdoin uskalsi raottaa silmiänsä, jähmettyi hänen verensä.
Elinor rouva seisoi puoleksi selin ja kohotti juuri vesilasia huulilleen. Sairaan vesilasin!
Silmänräpäyksessä potilas näki edessään kuvan vieraasta, joka oli ripotellut myrkkyä lasiin. Se oli varmaankin myrkkyä, joka oli aiottu häntä varten. Ja nyt…
— Älkää juoko — se voi tappaa teidät! tahtoi hän huutaa, vaan ei saanut ääntä kurkustaan. Mielenliikutus kahlehti hänen kielensä.
Hirveä neste kostutti jo Elinor rouvan huulia.
Silloin sairas, ponnistaen kaikki voimansa, nousi puoleksi ylös vuoteeltaan ja heitti lasin toisen kädestä lattialle. Kun Elinor pelästyksestä huutaen kääntyi, näki hän Jonesin horjahtavan, repivän paitansa auki kaulasta saadakseen ilmaa ja kaatuvan takaisin vuoteelleen.
Ymmärtämättä mitä oli tapahtunut alkoi Elinor vapisevin ja kuumeisin käsin hoidella potilasta saadakseen hänet virkoamaan. Hän valeli hänen otsaansa jäävedellä, pakotti häntä juomaan ja hieroi hänen käsiään ja käsivarsiaan niinkuin hän oli nähnyt tällaisissa tapauksissa tehtävän. Hän kiihoittui niin kovasti, kun ei mikään auttanut, että hän oli purskahtaa itkuun. Hän olisi tahtonut juosta hakemaan apua, vaan ei uskaltanut jättää sairasta yksin. Tuskansa vallassa hän kuunteli hengittikö sairas ja tykyttikö hänen sydämensä.
Silloin hänen katseensa kiintyi Jonesin kaulaan. Se oli laiha ja jänteinen niinkuin koko hänen ruumiinsakin, ja juuri sillä kohtaa, niissä solisluu yhtyi rintalastaan, keksi hän jotain, mikä salpasi hänen hengityksensä. Siinä oli vadelman muotoinen syntymämerkki, joka aivan selvästi erottui ihosta.
Uneksiko hän vai oliko hän valveilla? Elinor nousi pystyyn ja siveli kädellään silmiään. Eikö tuo ollut harhanäky? Ei, omituinen syntymämerkki oli paikoillaan. Hän katsoi ympärilleen vakuuttautuakseen missä hän oli. Lattialla olivat lasin sirpaleet ja vesi kiemurteli kuin käärme matolla.
Hän polvistui vuoteen ääreen ja veti tajuttoman pään puoleensa. Hän alkoi tarkastella noita hoitamattomia kasvoja — otsaa, nenää, silmiä — ja koetti arvata piirteitä, jotka peittyivät parran alle.
Hitaasti, hyvin hitaasti hänen epäilyksensä muuttui varmuudeksi, ja huudahtaen riemusta hän heittäytyi liikkumattoman ruumiin yli ja peittäen kalpeat kasvot — huulet, otsan, silmät — kuumin, värähtelevin suudelmin hän huudahti:
— Henry, oma Henryni! Oi, hyvä Jumala, anna hänen herätä!
XIX.
Sattui eräänä päivänä, kun Henry Pattersonin vanhemmat olivat vastanaineita, että he olivat vallattomalla tuulella, niinkuin vastanaineet useinkin ovat. He olivat vatukossa syyskesällä, ja nuori isäntä heitteli vaimoaan marjoilla. Yksi niistä osui häntä kaulaan. Vaimo oli siinä tilassa, jolloin nainen helposti pelästyy, mutta seuraavassa hetkessä hän jo nauroi ja unohti asian.
Mutta kun pieni Henrik syntyi maailmaan, oli hänellä kaulassaan kypsän vadelman merkki. Tätä syntymämerkkiä pidettiin hyvänä enteenä…
Jos syntymämerkki olisi ollut tavallisempi, niin on luultavaa, että Elinor rouva olisi jälleen ruvennut epäilemään, tokko hän sittenkään oli löytänyt kuolleeksi surrun miehensä. Sillä mies, joka makasi Cottonwoodin sairashuoneessa enimmäkseen jälleen tajuttomana, ei ulkonaisesti näyttänyt vähimmässäkään määrässä muistuttavan sitä Henry Pattersonia, jota hän oli rakastanut. Se oli ärtyisä, vaativa potilas, joka teki hoitajan tehtävän useinkin hyvin raskaaksi. Se oli sanalla sanoen — Jones, sulkuvahti.
Elinoria hämmästytti se seikka, ettei potilas tuntenut häntä. Kun hän makasi kuumeesta vapaana, koetti Elinor puhua hänen kanssaan, mutta pieninkin viittaus siihen suhteeseen, missä he olivat toisiinsa, jätti miehen aivan kylmäksi. Eikä yksin sitäkään. Saattoi selvästi huomata, että nämä viittaukset hermostuttivat häntä. Eräänä iltana, kun Elinor varovaisesti johti hänen ajatuksensa merionnettomuuteen, kiihtyi sairas niin suuresti, että hänen tilansa taas paheni, eikä Elinor sen jälkeen enää yrittänytkään kokeilla.
Ei Elinor kuitenkaan kadottanut uskoaan, että potilas todellakin oli hänen miehensä. Hän tunsi sen vaistomaisesti, yhtä varmasti, kuin hän aikaisemmin oli tiennyt, ettei hänen miehensä ollut kuollut.
Mutta se riemuitseva onnentunne, joka ensi hetkenä oli täyttänyt hänen sydämensä, siirtyi pian tuskan tieltä, jommoista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Vähemmän hän tuskitteli sen johdosta, ettei Henry tuntenut häntä — hän toivoi näet, että tämä tila olisi ohimenevä, joka johtui vain heikkoudesta tai hermohäiriöstä. Mutta hän pelkäsi kadottavansa hänet kokonaan. Hänen tilansa näytti näet vain pahenevan, ja yksinpä maalaislääkärikin näytti huolestuneelta.
Jollei hänellä olisi ollut tuota lujaa uskoa, niin tuskinpa hän olisi kestänyt näitä sekä ruumiillisia että henkisiä tuskia. Ruumiillisia — sillä hän rasitti itseään hirveästi, jotta hänen ei tarvitsisi väistyä potilaan luota; sielullisia — sillä hän ei voinut hetkeksikään irtaantua siitä pelosta, että tauti voisi saada hyvinkin pelottavan käänteen. Koko palavan sydämensä hartaudella hän toivoi voivansa herättää hänet siitä henkisestä horrostilasta, johon hän näytti vajonneen. Vaikka Elinor koko sielullaan huusi häntä, täytyi hänen sittenkin kohdella häntä kuin vierasta, jotta hänen henkensä ei joutuisi vaaraan. Kun hän mitä hartaimmin toivoi voivansa kallistaa päänsä hänen rintaansa vasten ja purkaa hänelle koko sydämensä tuskan tai tuntea vain hänen kätensä kosketuksenkin otsallaan, täytyi hänen olla mahdollisimman varovainen, jotta hän ei kiihdyttäisi häntä. Sillä hän oli useammankin kerran huomannut, että yksin hänen kätensä kosketus saattoi Henryn levottomaksi.
Mutta se kiihoitti sairasta toisin kuin Elinor luuli.
Sekä Margret että Maud huomasivat hyvinkin pian, että potilaassa tapahtui muutos, joka ei riippunut taudista. Hänen olentonsa muuttui näet heti toiseksi, kun Elinor vain oli huoneessa. Silloin hän hillitsi ärtyisyyttään ja alistui kuin kiltti lapsi hoidettavaksi, jota vastoin hän toisten vartioidessa häntä — mikä tapahtui enää varsin harvoin — kiusasi hoitajia mahdottomilla vaatimuksilla eikä koskaan ollut mihinkään tyytyväinen. Usean kerran olikin Maud itkien valittanut tätä emännälleen, mutta joka kerta hän sai saman vastauksen:
— No niin, minä hoidan kyllä.
Elinor suorastaan kulutti itseään hänen tähtensä. Lyhyinä lepohetkinäänkään ei hän voinut olla rauhassa.
— Kuka on tuo nainen? kysyi potilas eräänä päivänä Margretilta. Tämä hätkähti äkillistä, jyrkkää ääntä, jolla sanat lausuttiin.
Margret yksin koko talossa tiesi kuka sairas todellakin oli ja hän tiesi senkin, ettei tämä tuntenut vaimoaan, ja sen johdosta hän suuresti epäili, tokko Elinor oli oikeassa luullessaan häntä miehekseen. Hänestä oli vaikea nähdä ystävättärensä kärsivän, ja hän laski koko syyn potilaan niskoille, joka hänen mielestään oli oikea hirviö. Siksi hän vastasi hänelle hiukan uhkamielisesti:
— Se on teidän vaimonne.
Sairas hymyili.
— Sitä hänkin sanoo. Jollei hän sitä olisi, niin toivoisin, että hän olisi.
Samana iltana Margret kertoi nuo sanat Elinorille, kun he hetken aikaa olivat kahden verannalla. Hän teki sen lohduttaakseen häntä. Sillä he olivat usein tuumineet yhdessä, missähän Henry Patterson oli ollut sinä aikana, kun hän oli ollut kateissa ja miksikä hän ei ollut kiiruhtanut kotiin.
— Ajattelehan, jos hän on kiintynyt johonkin muuhun, oli Elinor sanonut, ja hänen kasvojensa ilme oli viiltänyt nuoren tytön sydäntä.
Juuri silloin Margret oli puoleksi leikillisesti, puoleksi nuhdellen sanonut:
— Etkö ole huomannut, että hän on rakastunut sinuun — niin, juuri sinuun! Sen me kaikki olemme selvästi huomanneet — hänhän on kuin vahaa sinun käsissäsi. Mutta ajattelehan, jollei hän olekaan sinun Henrysi…
Nämät sanat antoivat uuden suunnan Elinorin ajatuksille. Margret oli epäilemättä oikeassa siinä suhteessa, että potilas pani enemmän arvoa häneen kuin toisiin hoitajattariin. Ja oliko se ihmeellistä? Elinorin käsi oli niin pehmeä, kun hän hoiteli häntä, hänen äänensä niin lempeä, katse osaaottava. Mutta siitä oli vielä pitkä askel lämpimämpiin tunteihin.
Hän ikävöi kuitenkin niin suuresti Henryn rakkautta, että hän päätti koettaa herättää hänen tunteensa. Se tuotti hänelle katkeran suloista kiihoitusta, ja useamman kerran hänen kätensä vavahtivat sisäisestä liikutuksesta hänen vaihtaessaan sidettä, hautoessaan hänen otsaansa tai antaessaan hänelle lääkkeitä. Hän oli nainen, joka koko lämpimällä, uskollisella sielullaan oli ikävöinyt miestään, palvonut hänen muistoaan ja lohduttanut itseään muistelemalla häntä — ja hän oli heikko nainen, joka janosi sen miehen rakkautta, jota hän rakasti rajattomasti.
Potilas tuli enemmän kuin puolitiessä häntä vastaan. Hän jumaloi tuota valkoista vestaalia, joka oli ilmestynyt hänen synkkään elämäänsä juuri silloin, kun hän seisoi haudan partaalla, hän jumaloi häntä puhtaasti ja intohimottomasti. Elinor oli tullut potilaan kuumehoureiden keskipisteeksi, ja kun hän oli täydessä tunnossaan, lepäsi hän kernaasti pidellen hänen kättään omassaan. Hän tunsi tulevansa paremmaksi, jalommaksi, hän tunsi kylmän kuoren sulavan sydämestään ja koko olentonsa puhdistuvan Elinorin läheisyyden vaikutuksesta. Hänestä ei olisi tuntunut vaikealta kuolla pidellen hänen kädestään kiinni.
Päivät kuluivat hitaasti ja hiljaisesti. Hall oli Elinorin suureksi helpotukseksi matkustanut pois seuraavana päivänä sen yön jälkeen, jolloin hän oli löytänyt miehensä. Sähkösanoma oli kutsunut hänet Chicagoon.
Tietystikään ei Elinor ollut hänelle ilmaissut löytöään. Mutta heti kun Hall näki hänet seuraavana aamuna, tiesi hän, että hän oli tuntenut Jonesin; hänen kasvojensa kirkastuneesta ilmeestä hän huomasi sen liiankin selvästi. Ja myöhemmin päivällä hän sai todistuksenkin siihen, että se, mikä teki tyhjäksi kaikki hänen suunnitelmansa, oli todellakin tapahtunut, kun hän sai käsiinsä sananviejän, jonka Elinor oli lähettänyt asemalle. Se oli neekeri Jim, jolla oli mukanaan sähkösanoma, jonka Hall häikäilemättömästi avasi. Se oli kiireinen, osoitettu tohtori Thomas Coynelle Philadelphiaan ja sisälsi vain seuraavat sanat:
»Tule heti Cottonwoodiin. Olen löytänyt Henryn!»
Mahdollisesti Hall huolimatta tästä todistuksesta sekä kutsusta saapua Chicagoon olisi sittenkin jäänyt Cottonwoodiin, jos hän olisi tiennyt, että Tom Coyne erään vaarallisen leikkauksen vuoksi ei voisi seurata kutsua ennen kuin kahden viikon kuluttua. Mutta koska hän ei tiennyt, mitä Tom vastaisi eikä tahtonut tavata häntä, päätti hän poistua Cottonwoodista. Mutta ettei hän pitänyt peliä vielä kadotettuna, kävi selville hänen jäähyväissanoistaan Elinorille:
— Muistakaa, että sopimuksemme on peruuttamaton.
Elinor tiesi siis, mikä häntä odotti, jos hän vielä kerran kadottaisi miehensä.
Tom Coyne ei huolinut pitää kiirettä. Sähkösanoman hämmästyttävän uutisen hän otti vastaan kuin näköhäiriön, josta hän toivoi sisarensa pian toipuvan. Ja saapuessaan Cottonwoodiin, hän suurella levottomuudella tarkkasi sisarensa ulkomuotoa. Sillä hänen kasvojensa kiihkeä ilme antoi hänelle syytä suureen levottomuuteen.
Mutta Elinor ei suonut hänelle paljon aikaa tarkasteluun, vaan veti hänet heti mukanaan sairashuoneeseen. Hänellä oli salainen toive, että potilas tuntisi Tomin. Mutta se oli turhaa.
Joku muu kuin Tom, kokenut lääkäri, olisi varmaan silmäiltyään sairasta, kääntynyt olkapäitään kohauttaen hänestä pois. Mutta hän tiesi, miten sairaus ja hätä saattoi muuttaa ihmisen kasvonpiirteet, ja vaikka tuolla laihalla olennolla, joka makasi vuoteellaan, ei ollut mitään yhtäläisyyttä sen Henry Pattersonin kanssa, jonka hän oli tuntenut, huvitti tapaus häntä lääkärinä, ja siksi hän alkoi tarkemmin tutkia potilasta. Kun hän suoristi jälleen selkänsä, oli hänen kasvoillaan omituinen ilme.
— Sinä tunnet hänet Henryksi, eikö totta? kysyi Elinor jännittyneenä.
Tom nyökkäsi ääneti päätään. Mutta tultuaan ruokasaliin neuvottelivat he kauan keskenään. Elinor sai kertoa kaikki, mitä hän tiesi potilaasta, ja varsinkin hänen täytyi seikkaperäisesti tehdä selkoa siitä ihmeellisestä seikasta, ettei sairas tuntenut omaisiaan eikä näyttänyt muistavan lainkaan entisyyttään.
— Ruumis on Henryn, sehän on selvää, sanoi lääkäri. Mutta henki on jonkun muun — se on Jonesin, arvaan minä. Tämä on merkillisin tapaus, mitä minulla on ollut. Mutta tietysti koetan tehdä parhaani, jotta sinä saisit hänet takaisin. Ensin minun täytyy ottaa selko hänen henkisistä kyvyistään.
Hän istui koko aamupäivän sairaan luona. Seurauksena oli, että potilaan tila huononi, mutta joka tapauksessa Tom oli nyt saanut selkoa tohtori Barlettin nimestä, eikä hän muuta tarvinnutkaan. Seuraavina päivinä oli vilkas sähkösanomienvaihto Cottonwoodin ja Liverpoolin välillä, ja hyvinkin pian Tom pääsi sairauden perille.
Samalla hän saattoi myös vakuuttaa sisarelleen, että kaikki muuttuisi vielä hyväksi. Niinpian kuin sairas oli sen verran voimistunut, että häntä voitiin siirtää, päätettiin hänet viedä sairaalaan Cheynneen, jossa leikkaus oli tehtävä. Tom Coyne aikoi itse sen tehdä.
XX.
— Halloo, Clayton!
— Halloo, Bob!
— Oletko ruvennut sementinkeittäjäksi, vai mitä?
Puhuteltu katsoi varovaisesti ympärilleen ja tuli aivan toisen lähelle.
— Parasta, ettet nimitä minua Claytoniksi, enää, Bob, jos haluat olla ystäväni, sanoi hän kuiskaten. Täällä nimeni on Bill Williams, ja parasta, kun et lainkaan ole tuntevinasi minua.
— Onko sinulla täällä jokin tärkeä tehtävä? kysyi Bob.
— On, hyvinkin tärkeä, vastasi toinen salaperäisellä äänellä, ja sitten molemmat ryhtyivät jälleen työhön.
Samaan aikaan kuin tuomari Starvillessä julisti tsekkiläisen, hänen jyrkästä kiellostaan huolimatta, syylliseksi Jonesia kohtaan tehtyyn murhayritykseen sekä dynamiittiräjähdykseen vesisäiliössä, oli joukko työmiehiä kerääntynyt korjaamaan ammottavaa repeämää sementtimuurissa. Clayton eli Bill Williams, jolla nimellä hän nykyään kulki, teki sen verran työtä, kuin oli välttämätöntä, jotta hän ei saisi matkapassia. Iltasin hän kuljeskeli omia aikojaan ympäristössä, ja se, joka olisi pitänyt häntä silmällä, olisi huomannut, että hän hyvin usein kierteli huvilan ympärillä ja seurasi viehättävän pienen naisen jälkiä. Clayton oli tunnettu Starvillessä suureksi naistenliehakoitsijaksi, ja siksipä hän helposti sai tässä erämaassa lastenhoitaja Mauriin pauloihinsa. Eihän tuo tyttö raukka ollut nähnytkään miestä, jonka kanssa olisi voinut keskustella, useampiin kuukausiin.
Tosin oli hyvin vaivalloista, että pikku Inga aina oli kolmantena mukana, mutta vanhaan hyvään tapaan he laiminlöivät häntä parhaan kykynsä mukaan. Ja lapsi, joka tunsi oman tarpeettomuutensa, liittyi yhä useammin miss Margretin seuraan.
Margret ja insinööri Hillberg kohtasivat yhä useammin toisensa näinä ihanina syyspäivinä, jolloin viileämmän ilman vuoksi oli suuri nautinto oleskella ulkona luonnon helmassa. Heidän suhteensa oli kehittynyt sille tasolle, jolloin kumpikin aavistaa toisen tunteet, vaikkei ratkaisevaa sanaa vielä olekaan lausuttu. Hillbergille oli selvinnyt, kun hänen oli ollut pakko olla siksi paljon poissa Cottonwoodista, miten paljon nuori tyttö hänelle merkitsi. Nyt hän ei voinut enää ajatellakaan tulevaisuuttaan ilman häntä, mutta sittenkin sai Margret odottaa, että hän olisi ilmaissut hänelle tunteensa. Kumpikin he kulkivat ikäänkuin suuren rakkauden esipihassa.
Mutta eräs tapahtuma oli tehdä äkkiä lopun tästä idyllistä. Eräänä päivänä oli näet sanomalehdissä ilmoituksia suurenmoisesta keksinnöstä, jonka merkitys mutaustekniikan alalla tulisi olemaan käänteentekevä.
Se oli »Oscar E. Hallin syvälapio». Patentti oli sille jo haettu, parasta aikaa perustettiin miljoonayhtiötä, jonka tuli tehdä keksintö koko maailmassa tutuksi. Osakkeet olivat hyvin haluttuja, sillä yritys lupasi tavattoman voiton. Sen etunenässä seisoi mies, jonka mukaan keksintö oli saanut nimensä, »tunnettu finanssimies», — Patterson ja Kumpp:n johtaja, Oscar E. Hall, jonka nimi oli takeena yrityksen onnistumisesta.
Miss Margretin rehellistä mieltä loukkasi tässä ilmoituksessa se, ettei keksijää itseään oltu sanallakaan mainittu ja että Hall ilman vähintäkään oikeutta oli antanut keksinnölle oman nimensä.
— Tämä ei ole rehellistä peliä, sanoi hän Hillbergille. Se on vain jättiläisreklaami, minun ymmärtääkseni. Miten te saatoitte sallia sitä?
— Mutta rakas miss Margret, vastasi Hillberg hämmästyen sitä tapaa, millä nuori tyttö käsitti asian, ymmärrätte kai te, että yrityksen onnistuminen riippuu johtavan miehen maineesta ja että perustaja on kyltti, jonka täytyy loistaa viekoitellakseen ihmisiä puoleensa.
— Mutta nimi, ajatelkaahan nimeä: »Hallin syvälapio». Mikä oikeus hänellä on siihen?
— Ei suinkaan »Jonesin syvälapio» kuulu teistä paremmalta? Emmehän me tunne miehen oikeaa nimeä, eikä Jones voisi viekoitella ainoatakaan ihmistä. Kuka on Jones? kysyttäisiin — onko se joku renki vai petkuttaja?
Margretin teki mieli heittää hänelle vasten kasvoja: Ei, Jones on Henry Patterson. Ja »Henry Pattersonin syvälapio» — se kai kuuluisi toki joltakin?
Mutta hänellä ei ollut oikeutta paljastaa salaisuutta, miten suuresti se polttikin hänen kieltään. Sillä tohtori Coynen vakuutettua, että sairas todellakin oli Henry Patterson, ei hän enää epäillyt asiaa.
— Ettekö ymmärrä, että olette käyttäytynyt epärehellisesti? sanoi hän sen sijaan. Jones on parantumassa, ja olkaa varma, että hän jonakin kauniina päivänä vetää teidät edesvastuuseen.
— Hän saa kylliksi rahaa, niin ettei hän sitä tule tekemään.
— Niin te luulette! — Mielessään täytyi Margretin tunnustaa, että asia olisi ollut paljon yksinkertaisempi, jos Jones olisi ollut vain Jones. — Mutta eivät mitkään rahat maailmassa voi poistaa sitä tosiasiaa, että te olette pettänyt Jonesia. Te ette ole mikään gentlemanni, mr Hillberg, ja minä pahoittelen suuresti, että olen erehtynyt teidän suhteenne, lopetti hän kiihkolla.
Ja sitten Margret meni pois heitellen kopeasti niskojaansa.
Ainakin hän yhdessä suhteessa oli oikeassa: koko keksintöjuttu oli vain reklaamia Hallille. Maa horjui hänen jalkojensa alla, ja tarkoituksena oli tämän uuden yrityksen välityksellä johtaa uusia kultavirtoja hänen ehtyneeseen kassakaappiinsa. Se oli hänen viimeinen epätoivoinen yrityksensä pelastuakseen uhkaavasta häviöstä.
Sähkösanoma, joka oli kutsunut hänet Chicagoon, sisälsi jobinsanoman, jota hän viimeiseen saakka epäili, mutta joka näyttäytyi sittenkin todeksi. Sen sijaan että Kasteluyhtiön osakkeet olisivat laskeutuneet 15:een, vieläpä 10:een, olivat ne kohonneet aina 70:een, ja näytti siltä, että ne yhä edelleen tulisivat nousemaan. Tämä ei merkinnyt vain sitä, että hän kadottaisi sen omaisuuden, jonka hän oli toivonut voittavansa myömällä osakkeita hankkimissopimusta vastaan, vaan hänen täytyi sitä paitsi maksaa kymmenestätuhannesta osakkeesta päivän kurssin hinta, ja se merkitsi hänelle neljännesmiljoonan dollarin tappiota.
Sillä vanha Lawson ja hänen välittäjänsä olivat taipumattomia. He olivat voittaneet.
Silloin Hall, aikaisemmin kuin hän oli aikonut, perusti syvälapioyhtiön. Suurella melulla osakkeet päästettiin markkinoille. Siitä tuli suuri pörssitapaus, ja kultaa alkoi kerääntyä.
Huhu uudesta yrityksestä saapui ukko Lawsoninkin korviin, joka istui konttorissaan ja valmistautui jättämään Elinor Pattersonille suurta lahjaansa: koko Kasteluosakeyhtiön osakemäärää. Hänen oli onnistunut suorittaa kaikki sitoumuksensa ja sen lisäksi kerätä itselleen pieni omaisuus. Mutta Hallin uusi yritys karkoitti hänen ilonsa. Hän ei ollut kostonhaluinen luonteeltaan, mutta hän oli sittenkin toivonut, että Hall sen iskun jälkeen, jonka hän oli antanut hänelle, ei jaksaisi enää kohota.
Hän olisi voinut antaa hänelle murhaavan iskun paljastamalla sen osan, jota Hall oli näytellyt Kasteluosakeyhtiön jutussa. Mutta Lawson oli rauhan mies ja vihasi kaikkea julkisuutta. Hän päätti jättää asian ratkaisun Elinor rouvalle, jolle hän tahtoi paljastaa Hallin petoksen.
Mutta sattuma määräsi, ettei Elinor rouva ensimäiseksi päässyt Hallin petoksen perille. Insinööri Hillberg oli näet eräänä päivänä tullut Cheyennen konttoriin ja pyytänyt eroa toimestaan Kasteluosakeyhtiössä. Vanha Lawson oli kuin puusta pudonnut. Hän pani suurta arvoa tähän tunnolliseen, taitavaan insinööriin, jota hän sitä paitsi piti ystävänään. Hän tahtoi tietää syyn hänen äkilliseen päätökseensä, ja vähitellen se tulikin ilmi.
— Se on yhteydessä tuon syvälapiojutun kanssa, sanoi hän äkäisesti. Koko yritys perustuu varkauteen, enkä todellakaan voi pitää sitä salassa. Mutta voidakseni paljastaa Hallin, täytyy minun olla vapaa; en voi olla yhtiön palveluksessa, joka on hänen tarkastuksensa alainen.
— Aivan oikein, sanoi ukko miettivästi, kunhan vain edellytykset pitäisivät paikkansa. Mutta sitä ne eivät tee, ja siitä olen hyvilläni. Kasteluosakeyhtiö ei ole enää Hallin tarkastuksen alainen. Tosin hän on yhtiön johtaja, mutta muutaman viikon kuluttua suurin osakkeiden omistaja erottaa hänet toimesta.
— Ja kuka omistaa nyt enimmät osakkeet ja kykenee erottamaan hänet?
Lawson oli hetken aikaa vaiti.
— Minä omistan ne, sanoi hän vihdoin. Mutta Hallin erottaminen toimestaan ei ole mikään vaikea asia, koska hän itse on helpottanut sitä inhottavalla konnantyöllään.
Ja sitten Hillberg sai kuulla myllykeinottelusta. Hänen hämmästyksensä oli yhtä välitön kuin hänen harminsakin.
Hän puolestaan kertoi Lawsonille keksinnön oikean laidan, ja he olivat kumpikin yhtä mieltä siitä, että Hallin uuden lypsylehmän, syvälapion toteuttaminen oli estettävä. Päättäväinen ilme kasvoillaan Hillberg läksi kotimatkalle. Jo seuraavana päivänä hän päätti ryhtyä kirjoittamaan kirjoitelmaa tästä keksinnöstä erästä teknillistä aikakauslehteä varten, ja jos se ei auttaisi, oli hänellä toinenkin pommi varalla. Jos hän voittaisi tässä taistelussa, niin hän voittaisi myös Margretin luottamuksen jälleen, ja siitä taaskin — sen hän tunnusti nyt suoraan itselleen — riippui hänen elämänsä onni.
Oli jo myöhäinen, kun Hillberg saapui Starvilleen. Oli satanut, ilta oli pilkkosen pimeä, eikä ainoakaan automobiilinkuljettaja tässä pikku kaupungissa ollut halukas ajamaan pehmittyneitä preeriateitä myöten pimeässä, jonka vuoksi Hillbergin täytyi ratsain jatkaa matkaansa.
Hän oli jo ennättänyt seikkailuitta parin peninkulman päähän Cottonwoodista, kun hän pysähdytti hevosensa päästäkseen selville, tuikkiko tuli, jonka hän näki edessään, jostain nuotiosta vai hänen omasta asunnostaan, kun hän äkkiä kuuli tieltä tasaista loiskivaa ääntä. Hän kuunteli jännitettynä painautuen hevosen kaulaa vasten. Myöskin hevonen kuunteli; Hillberg huomasi sen elukan levottomasti hytkähtelevistä korvista. Ääni tuli yhä lähemmäksi. Se ei ollut mikään hevonen, ei yleensä mikään nelijalkainen eläin; pikemmin se tuntui ihmisen juoksulta.
Hillberg aavisti heti pahaa. Jos tuo ihminen kulkisi rehellisillä asioilla, niin olisi hänellä ainakin hevonen ratsastettavanaan. Jotakin oli epäilemättä tapahtunut hänen poissaollessaan — siksi tulta näkyi näin myöhään — hänen verensä jähmettyi ajatellessaan, että Margretille ehkä oli tapahtunut jokin onnettomuus. Jumala armahtakoon siinä tapauksessa karkuria!
Hän veti revolverin tupesta ja odotti pidätellen hengitystään.
Nyt hän kuuli juoksijan läähättävän hengityksen. Jalkojen loiskina lokaisella tiellä alkoi käydä epätasaiseksi. Hän odotti, kunnes hän näki miehen epäselvät ääriviivat edessään.
— Seis; kuka te olette? huusi hän.
Hänen äkillinen äänensä kaiku säikähdytti ilmankin hermostunutta hevosta, se hypähti äkkiä sivulle ja olisi heittänyt vähemmän tottuneen ratsastajan satulasta maahan, aikoen kääntyä takaisin, mutta Hillberg sai sen hillityksi. Mies hänen edessään seisoi nyt liikahtamatta.
— Kuka te olette? toisti Hillberg.
Hetken äänettömyys. Mies hänen edessään liikahti.
— Ei kukaan teidän miehistänne, kuului hiljainen vastaus.
Samassa paukahti laukaus ja Hillberg tunsi kipua käsivarressaan.
Hevonen pillastui.
— Vai näytät sinä hampaitasi, senkin lurjus, mutisi Hillberg ja ampui. Revolverin tulessa hän huomasi harmikseen, että mies oli taaskin kadonnut. Hän ei voinut nähdä häntä, mutta hän kuuli hänen jalkojensa loiskinan, kun hän sattui astumaan vesilätäkköön. Hillberg kannusti hevostaan ja aikoi ajaa karkulaista takaa.
Mutta tuo vanha kaakki oli niin kauan kulkenut rauhallisesti Starvillen kaduilla, ettei seikkailu innostanut sitä. Sitä oli vaikea saada edes liikkeelle. Juuri kun Hillberg aikoi laskeutua hevosen selästä ajaakseen jalkasin miestä takaa, alkoi hevonen käyttäytyä kovin ihmeellisesti. Se peräytyi taakse ja koetti useamman kerran nousta takajaloilleen.
Onneksi kuu samassa pilkisti esiin, ja hämärässä valossa insinööri näki näyn, joka sai hänen verensä hyytymään.
Mies, jota hän ajoi takaa, seisoi hevosen edessä pidellen kiinni sen suitsista, ja parin tuuman päässä Hillbergin päästä kimalsi revolverin piippu!
Salaman nopeudella Hillberg hyppäsi alas hevosen selästä, ennenkuin toinen oli ennättänyt käskeä häntä alas. Ja jälleen revolverin suu suuntautui häneen.
— Te saatte kulkea lopun matkaa jalkasin, mr Hillberg, sanoi mies pilkaten. Minä tarvitsen hevosen. Antakaa pyssynne tänne!
Turha oli koettaakaan vastustaa, sillä revolverinsuu miltei kutitti hänen ohimoaan. Muristen vastaan hän antoi aseen toiselle.
Hetken kuluttua osat olivat kuitenkin vaihtuneet. Hevonen, joka ei ollut totellut Hillbergiä, oli yhtä itsepintainen karkulaisenkin käsissä. Ennenkuin tämä oli ennättänyt nousta satulaankaan pillastui se, ja miehellä oli täysi työ saada se asettumaan. Ja puuhaillessaan hevosen kanssa hän hetkeksi unohti vihamiehensä. Sitä ei ruotsalainen jättänyt käyttämättä. Iskettyään nyrkillään häntä leukaan vastustaja putosi maahan, ja hevonen, joka pelästyi, kun sitä niin äkkiä kiskottiin suitsista, alkoi nelistää niittyä pitkin laahaten miestä mukanaan. Kun Hillberg ennätti vapisevan hevosen luo, makasi karkulainen liikkumattomana ja ruhjoksi potkittuna hevosen vieressä maassa.
Hillberg kumartui hänen ylitseen. Mies hengitti vielä koristen ja lyhyesti. Mahdotonta oli erottaa hänen kasvonpiirteitään, ja kun Hillberg nosti hänet hevosen selkään, ihmetteli hän mielessään, kukahan hänen vankinsa oikeastaan oli. Varovaisuuden vuoksi hän riisti häneltä aseet, vaikkei hän luullut hänen enää olevan vaarallinen. Suitset toisessa ja revolveri toisessa kädessään hän ratsasti Cottonwoodia kohti.
Puolitiessä hän aamun sarastuksessa kohtasi muutamia miehiä, joita oli lähetetty ottamaan kiinni roistoa. Ne olivat enimmäkseen kyläfarmareita, ja vaikka he olivatkin hyvillään, kun mies jo oli vangittu, niin vanha viha kyti sittenkin mielissä. Monta sanaa ei Hillberg saanut heistä myöskään lähtemään, sen verran hän kuitenkin käsitti, että vangittu mies oli yrittänyt murhata Jonesin.
Perille tultua hän antoi luotettavan vahdin huostaan vangin, joka tunnettiin nyt Bill Williamsiksi, ja sitten hän kiiruhti huvilaan. Siellä vallitsi yhä sekasorto ja levottomuus. Tom Coyne oli sairashuoneessa työssä, Elinor hirveän levottomuuden vallassa, palvelustytöt juoksivat päättöminä edestakaisin; pikku Inga seisoi yöpaidassaan ja itki, ja ainoa, joka olisi voinut antaa Hillbergille tietoja, miss Margret, ei ennättänyt monilta askareiltaan muuta kuin ohimennen silmätä häneen.
Hillberg, joka oli yltyleensä loassa, päätti mennä kotiinsa siistimään itseään, ja kynnykseltä hän sanoi Margretille:
— Olkaa niin ystävällinen, miss Margret, ja lähettäkää tohtori barakkiin niinpian kuin hän pääsee täältä.
Margret tarkasteli häntä äkillisen pelon vallassa.
— Onko teillekin tapahtunut jotakin? kysyi hän pelokkaana. Oletteko haavoittunut? Hyvä Jumala, nythän näenkin, teidän kätenne on haavoittunut, siitä vuotaa verta! Tulkaa tänne — pian — niin minä sidon haavanne.
— Minulla ei ole mitään hätää, sanoi Hillberg onnellisena nuoren tytön sanoista ja äänensävystä. Minun vankini on lääkärin kaipuussa.
— Teidän vankinne?
Nyt vasta Margret sai kuulla Hillbergin seikkailusta. Kun Hillberg
mainitsi Jonesin nimen, poltti toinen nimi Margretin huulia. Hän tuumi:
Miksikä Hillbergiltä on asia salattava? Eikö hän ole meidän miehiämme?
Mutta samassa hän muisti syvälapion ja vaikeni.
Sillä välin he olivat astuneet toiseen kerrokseen, Margretin huoneeseen. Tytön pestessä haavaa ja sitoessa sitä sai Hillberg kuulla mitä yöllä oli tapahtunut. Williams oli jollakin tavalla päässyt sairashuoneeseen, missä Maud sattumalta oli vahdissa. Elinor, joka hetkeksi oli heittäytynyt leposohvalle viereisessä huoneessa, kuuli äkkiä kuiskaavia ääniä ja sitten huudon.
— Hän hyökkäsi sisään, kertoi Margret edelleen, juuri samassa hetkessä, kun mies iski Pa—, minä tarkoitan Jonesia päähän. Elinor kertoi, että Jones oli seisonut pystyssä vuoteen vieressä, ikäänkuin aikeissa paeta, mutta saatuaan iskun hän kaatui maahan. Elinorin huuto sai koko talon jalkeille. Tom ensimäisenä hyökkäsi sisään ja näki Elinorin painivan huoneen kynnyksellä murhaajan kanssa. Kun me muut tulimme alas, makasi Elinor tunnottomana lattialla, murhaaja oli paennut, Jones aivan kuin kuollut, veren virratessa hirveästä haavasta päässä. Maud oli kuin mieletön, hän ei voinut antaa minkäänlaisia selityksiä. Ajatelkaahan, jos heidän tällä kertaa olisi onnistunut murhata hänet! Silloin Elinor varmaankin tulisi hulluksi — hänhän on sitä miltei jo nytkin. Tom on tehnyt työtä sairaan kanssa koko ajan eikä ennätä ajatellakaan Elinoria, vaikka hänkin kipeästi tarvitsisi hänen apuaan. Jospa meillä olisi täällä toinenkin lääkäri. Elinor vääntelee vain käsiään ja valittaa; sydäntäsärkevää on nähdä hänen tuskaansa. Ei, nyt minun täytyy kiiruhtaa hänen luokseen. Haava on vain lihaksissa, mutta pysytelkää kuitenkin alallanne. Pitäkää käsi sidottuna, kas näin. Hyvästi.
Margret oli puhunut nopeasti, mutta ovessa Hillberg pidätti häntä;
— Mutta minä en ymmärrä…
— Sen kyllä uskon. Tulkaa uudestaan aamiaisen aikana, niin voin ehkä selittää teille kaikki. Nyt minun täytyy mennä.
Vielä kerran hän kääntyi takaisin kynnykseltä.
— Hyvä, että saitte miehen kiinni. Hän voi ilmoittaa, kuka hänen takanaan seisoo. Älkää vain päästäkö häntä pakoon!
— Olkaa huoleti, pakoon hän ei pääse. Hän on meikein kuoleman kielissä.
— Ei — kuolla hän ei saa! Hänen täytyy ensin tunnustaa.
Sitten Margret juoksi nopeasti portaita alas.
Hillberg raukka oli vieläkin enemmän ymmällä kuin ennen, mutta hänen täytyi odottaa kärsivällisesti.
Kun hän palasi kahdentoista aikana takaisin, seisoi Tom Coyne ruokasalin kaapin edessä ja söi kaikessa rauhassa voileipää. Ei ketään muuta näkynyt.
— Sh! sanoi lääkäri. Ja Hillberg huomasi, että ovi sairashuoneeseen oli avoinna.
Hän palasi takaisin verannalle. Tämä salaperäisyys kiusasi häntä. Se ikäänkuin erotti hänet peninkulmien päähän hänen lemmitystään.
Tom tuli hänen luokseen uusi voileipä kädessä.
— Terve ihminen tulee joskus nälkäiseksi, sanoi hän hymyillen. En ole koskaan ymmärtänyt naisia, jotka onnettomuuden sattuessa heti paikalla alistuvat vapaaehtoiseen nälkäkuuriin. En saa Elinoria nielaisemaan pienintäkään palaa; ainoa mitä saatoin tehdä, oli pakottaa hänet vuoteeseen. Mutta pelkäänpä, että hän unilääkkeistä huolimatta makaa valveillaan ja kuuntelee pienintäkin ääntä.
Sitten hän huokasi ja huolestunut ilme levisi hänen kasvoilleen.
— Sisar parka! Hän on saanut kestää kovin paljon viime aikoina. Kunpa hän vain kestäisi loppuun saakka!
Syntyi hetken hiljaisuus. Vihdoin kysyi Hillberg. — Mitenkä on potilaan laita? Tointuuko hän?
— Toivon parasta. — Lääkärin kasvot kirkastuivat. — Suurenmoinen ruumiinrakenne, tavattoman sitkeä. Mutta kaikki riippuu lopulta sattumasta. En pelkää hänen henkeään, mutta kysymys on siitä, voiko hänestä tulla terve ihminen, vai tuleeko hänestä idiootti.
Tom hiipi varpaillaan sisään ja kuunteli ovella. — Veitselläni ei ollut paljonkaan tekemistä enää.
Isku, jonka tuo lurjus antoi hänelle, halkaisi pääkallon juuri siltä kohtaa, missä paha oli. Minun ei tarvinnut muuta kuin poistaa kasvi, ja se kävi mainiosti. Mutta tuo salamurhaaja kohteli häntä hiukan rajusti; kaikki riippuu siitä, ovatko toiset aivokeskukset vioittuneet. Sen saamme tietää vasta hänen herättyänsä.
Tom pyöritti itselleen savukkeen.
— Omituista, miten tieteellinen itse sattumakin joskus voi olla, sanoi hän hymyillen. Lyön vetoa, ettei tuolla rosvolla — mikä hänen nimensä olikaan? Williams, niin — ettei hänellä ole aavistustakaan kirurgiasta. Ja sittenkin hän teki saman asian, minkä minä olin aikonut tehdä niinpian kuin potilas olisi ennättänyt hiukan voimistua — vain sillä erotuksella, että hänen tarkoituksensa oli tappaa, ja minun parantaa, ja että hän sen vuoksi käyttäytyi varsin kömpelösti. Pahimman vaivan hän kuitenkin säästi minulta.
Tomin puhe oli Hillbergille enimmäkseen aivan käsittämätöntä. Monet kysymykset polttivat hänen huuliaan, mutta hän ei kysynyt mitään, sillä hän toivoi saavansa tiedot Margretilta, niinkuin tämä oli luvannut. Ja tuoltahan hän tulikin, tukien Elinor rouvaa portaissa.
Tom rypisti kulmakarvojaan.
— Suo anteeksi, Tom, sanoi sisar omituisen väsyneellä ja elottomalla äänellä, mutta minun täytyy olla hänen lähellään. — Avuttomana hän vaipui korituoliin.
Tom kohautti olkapäitään ja astui sairaan luo, ottaen Margretin mukanaan.
Elinor rouva, joka istui siinä kalpeana ja surkeana, ojensi hymyillen
Hillbergille kätensä.
— Kiitos, että te oman henkenne uhalla otitte tuon miehen kiinni, sanoi hän kuiskaten. Kovin tärkeää oli, ettei hän päässyt pakoon. Miten on teidän haavanne laita? Tom on niin kiintynyt potilaaseensa, ettei hän suinkaan ole ennättänyt huolehtia teistä.
— Kiitos. Se ei ole vaarallinen, ja minä olen jo saanut mainiota hoitoa osakseni.
— Ei pidä koskaan laiminlyödä haavoja, ei vähäpätöisimpiäkään.
Hän sanoi sen vain jotakin sanoakseen. Hänen katseensa oli tuskallisesti kiintynyt sairashuoneen oveen. Kuului ääniä sisältä ja Margret liikkui siellä kiireisesti.
Sitten kaikki hiljeni. Elinor rouva nousi pystyyn.
Äkkiä Margret juoksee riemuiten verannalle, kietoo kätensä ystävänsä vyötäisille ja vetää hänet sairashuoneeseen. Hillberg kuulee hänen sanovan liikutetulla äänellä:
— Tule pian! Hän kaipaa sinua — Elinoriaan! Oi kultaseni, hän tunsi meidät!
Äärettömän ihmeissään Hillberg näkee Elinorin vaipuvan polvilleen vuoteen ääreen ja kirkastunein katsein kumartuvan sairaan yli.
— Mitä ihmettä! mutisi insinööri.
Mutta hetkeä myöhemmin Margret palasi riemuiten hänen luokseen ja selitti hänelle koko salaisuuden…