Kun meri antoi omansa takaisin

language: Finnish

KUN MERI ANTOI OMANSA TAKAISIN

Kirj.

Gabriel Sanden

Suomentanut

Helmi Krohn

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.

I.

— Upota, sanoitteko upota, herra, pisti pieni, kuiva englantilainen puheen väliin. Hän oli hermostuneen vilkas verrattuna useimpiin maanmiehiinsä ja hätkähti joka kerta, kun hän sanoi jotakin. — Ei pidä koskaan maalata pirua seinälle.

— Upota — loruja! sanoi kalpeanlihava amerikkalainen, joka istui mukavasti nojautuneena tuolissaan, jalat uunin ristikolla. Hänen huomattavin ominaisuutensa oli huolimaton velttous, mikä ilmeni myöskin hänen puheestaan… Saattoi huomata, että hän oli politikoitsija ja tottunut saamaan maksua joka sanastaan. — Loruja. Tämä laiva ei voi upota — sen on aivan mahdoton upota, hyvät herrat. Me olemme täällä yhtä hyvässä turvassa kuin kuivalla maalla.

— Myönnetään, hymyili kaljupäinen irlantilainen. — Ainakin yhtä hyvässä turvassa kuin New-Yorkissa. Kuinka monta tuhatta henkeä kuolikaan tapaturmaisesti viime vuonna New-Yorkin kaduilla? Luin siitä vastikään sanomalehdissä, mutta olen unohtanut.

Istuttiin tupakkasalongissa ryhmittäin ja juteltiin päivällisen jälkeen. Kamiinissa paloi tuli, ja herrat olivat ryhmittyneet sen ympärille. Sikaarien savu leijaili sinisenä pilvenä katossa, valaistus oli silmiähäikäisevä suuressa huoneessa, ja jolleivät jättiläislaivan voimakkaat koneet, ikäänkuin valtasuonen iskut, olisi värähyttäneet suunnatonta runkoa, hiljaa kilistelleet pöydällä olevia laseja sekä kruunujen kristalleja, olisi voinut luulla olevansa jossakin komeassa klubissa Piccadillyn tai Fifth Avenuen varrella. Ympäröivä komeus sekä säännöllinen, ikäänkuin pumpuliin kiedottu tykyttävä ääni vaikutti unettavasti matkustajiin; ja kun tanssisalista kuului silloin tällöin joitakin yksityisiä hiveleviä soiton tahteja, tuntuivat ne ikäänkuin kehtolaululta. Keskustelu sujuikin hiljaisesti. Ei kukaan huolinut olla älykäs näin heti päivällisen jälkeen; ihmiset puoleksi torkkuivat, imivät sikarejaan ja sanoivat silloin tällöin sanan kohteliaisuudesta matkatovereilleen, näille vieraille ihmisille, jotka valtamerenmatka oli tuominnut muutamaksi päiväksi yhteen ja jotka, niin pian kuin he pääsivät maihin, hajaantuivat joka ilman suuntaan tapaamatta koskaan enää toisiaan tässä maailmassa. Monet istuivat yksinäänkin, velttoina, uneliaina. Ensi päivinä laivan lähdettyä Southamptonista, oli vielä ollut jotakin uutta nähtävänä. »Titanic», maailman suurin ja kallisarvoisin höyrylaiva oli ensimäisellä matkallaan, siitä piti tulla oikea rekordimatka, ja laivassa oli paljonkin nähtävää. Mutta parin päivän kuluttua oli kaikki tämä uusikin, jonka piti hämmästyttää maailmaa, muuttunut vanhaksi ensimäisen luokan pohatoille, ja nyt sitä vain haukoteltiin toistensa seurassa. Laivassa oli koko joukko kuuluisuuksia sekä vanhasta että uudesta maailmasta — kauneudestaan tai rikkaudestaan tai skandaaleistaan kuuluisia naisia, monimiljonäärejä, joiden nimet kilahtelivat rahaa ja joita ikuisesti ympäröi ikäänkuin kultainen sädekehä, englantilaisia ylimyksiä, amerikkalaisia trustimagnaatteja, ja joukossa joitakin persoonallisuuksia, joiden kuuluisuus johtui muustakin kuin rahasta tai arvonimistä: kuuluisa taiteilija, tunnettu kirjailija, maailmantuttu sanomalehtimies. Sanalla sanoen valiojoukko, kahden maanosan hienoin matkailijaseura, jossa yksityiset henkilöt loistivat kuin auringot monine kiertotähtineen. Kamiinin ympärille kerääntyneen ryhmän keskipisteenä ei ollut hermostunut englantilainen, joskin hän matkailijana oli saavuttanut maailmanrekordin ja kiersi nyt viidettä kertaa maailman ympäri, ei myöskään amerikkalainen politikoitsija, vaan valkopartainen, lempeä vanha herra, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta pisti esiin kaksi ystävällistä silmää. Hän oli selaillut erästä aikakauslehteä ja kuunnellut puhetta puolella korvalla. Nyt hän nosti silmänsä lehdestä:

— Minä puolestani olen aina levollisempi valtamerellä kuin Lontoossa, sanoi hän. Kitty, pieni henkeni, on jo aikoja sitten ennustanut minulle, miten minä tulen kuolemaan — ja sen minä vain voin vakuuttaa teille, ettei se tapahdu merellä. Minulla on sitä paitsi vielä paljon koettavaa sitä ennen, sanoi hän täysin rauhallisena.

Hän saattoi varsin hyvin edellyttää, että kuuntelijat tunsivat »Kittyn, hänen pienen henkensä», sillä kuuluisan sanomalehtimiehen spiritistisistä kokemuksista kertoivat kaikki maailman sanomalehdet, ja useamman kerran oli pikku Kitty hennolla henkisormellaan ohjannut maailmanpolitiikan lankoja. Ei kukaan seurassa hymyillytkään tälle väitteelle, miten naiivilta se kuuluikin ukon suussa.

Hetken kuluttua sanoi joku:

— Missähän me nyt oikein olemme?

— Luultavasti Cap Racen tienoilla, vastasi eräs herroista.

— Cap Race, sanoi hermostunut englantilainen ja suoristi selkäänsä. Se on kriitillinen kohta! Baedekerittäkin teidän, että se on meren hautausmaa — vaarallisin kohta koko pohjoisosassa Atlantia.

Ja kenenkään kehottamatta hän alkoi kertoa niistä vaaroista, jotka uhkaavat laivoja täällä Newfoundlandin itäisimmässä kärjessä: usvista, vedenalaisista kareista, jäävuorista, koillismyrskyistä, jyrkistä rannoista, salakavalista virroista… Ja hän mainitsi joukon laivoja, jotka täällä olivat haaksirikkoutuneet. Se oli tuskallisen pitkä lista.

Yksin irlantilainenkin kävi vakavaksi. Hetken aikaa kuului vain koneitten jyskettä ja keskustelun mutinaa huoneen muista osista. Äkkiä sanoi politikoitsija:

— Noiden onnettomuuksien ei tarvitse kuitenkaan pilata meidän mielialaamme. Ensiksikään ei tämä laiva voi upota; ajatelkaahan vain kaksinkertaisia pohjia, vedenpitäviä laipioita, j.n.e. Toiseksi ei jäävuorien aika vielä ole. Kolmanneksi on ilma selkeä eikä tuule…

— Ja neljänneksi meillä on yhtiön johtaja matkassa, puuttui irlantilainen puheeseen. Hän osoitti solakkaa, viiksiniekka-herraa, joka loikoili nojatuolissa vähän matkan päässä heistä. — Sehän on suurin varmuus.

— Haaksirikoista puhuttaessa, sanoi eräs herra, joka tähän mennessä ei ollut ottanut osaa keskusteluun, niin onhan täällä mr Patterson Chicagosta, joka oli mukana »Norjan» haaksirikossa kahdeksan vuotta sitten. Hän luullakseni osaisi kertoa.

Mr Patterson Chicagosta oli pitkä, vaaleaverinen herra, skandinaavi synnyltänsä. Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään täyttänyt, mutta hän näytti vanhemmalta. Tukka oli jo ohut otsalahdelmistaan, katse silmälasien takana tuntui pingoittuneelta ja samalla kuitenkin terävältä, niinkuin ihmisellä, joka on painiskellut kohtalonsa kanssa ja joka näkee edessään vielä monia vaikeuksia ja vaaroja. Mutta että hänellä oli tahdonlujuutta kylliksi voidakseen voittaa ne, kävi koko hänen olennostaan ilmi. Suun ympärillä oli tarmokas, luja piirre, ja leuka oli voimakas. Tuntui siltä kuin mies olisi ollut karaistua terästä.

— Ei siinä ole mitään kerrottavaa, sanoi hän vaatimattomasti. Jouduin sattumalta veneeseen, jonka eräs englantilainen pelasti lähellä St. Kilda-saarta. Suurimman osan aikaa olin tiedottomana, niin etten koko jutusta tiedä muuta kuin mitä myöhemmin kuulin.

— Onko mr Patterson norjalainen synnyltään? kysyi joku.

— En, suomalainen.

— Oletteko kauan oleskellut Amerikassa?

— Elokuussa kahdeksan vuotta. Olin ensi matkallani haaksirikon tapahtuessa.

— Mr Patterson on insinöörifirman Patterson & Kumpp. johtaja, sanoi samainen herra, joka ensiksi oli kääntynyt hänen puoleensa. — Kaikki teknikot tuntevat Pattersonin auttomaattisen kytkimen ja Pattersonin kuulalaakerin. Ja niinkuin kai tiedätte, tämä firma ensimäisenä osoitti Andien sähkösäteilyn olemassa-olon. Mr Patterson parhaillaan kokeilee tämän säteilyn käyttämistä teollisuuden hyväksi — luin siitä vastikään teknillisestä aikakauskirjasta.

Keskustelu siirtyi nyt teknillisiin kysymyksiin. Puheltiin niin kauan niistä luonnonrikkauksista, joita Amerikan vuorissa ja virroissa ja järvissä oli yhä käyttämättöminä, niin itsepä preerioillakin, jotta myöhäinen ilta oli jo käsissä, kun seura hajaantui hytteihinsä. Käytävässä he kohtasivat kaikkien suosiman kapteenin ja hänen kanssaan vaihdettiin muutamia leikillisiä sanoja.

— Muistakaa, että me olemme Cap Racen kohdalla, kapteeni, huudahti englantilainen, joka oli jo puolittain hissin oven sisäpuolella. Minä en halua vähääkään vaihtaa mukavaa vuodettani märkään makuusijaan mustekalojen ja muiden senkaltaisten hirviöiden parissa pari mailia merenpinnan alapuolella.

— Siinä tapauksessa me tekisimme seuraa toisillemme, mr Cunningham, myhäili kapteeni Smith, ja sehän on jonkunmoinen lohdutus, vai kuinka? Mutta voitte olla huoleti, lisäsi hän astuen kannelle johtavia portaita ylös, minä en ensi kertaa ohjaa laivaa tällä reitillä.

Se, joka tarkasteli merellä harmaantunutta karhua, saattoi huomata, että hänen leikkisä äänensävynsä ei pitänyt yhtä hänen ulkomuotonsa kanssa. Huolestunut varjo levisi hänen parrakkaille kasvoilleen. Sillä hän oli vastikään vastaanottanut langattoman sähkösanoman, jossa häntä varotettiin jäävuorilta.

Sinä yönä »Titanic» upposi.

II.

Henry Patterson ei ollut vielä nukahtanut, kun yhteentörmäys tapahtui, etupäässä siksi, että häntä oli häirinnyt hänen hyttitoverinsa, pitkäjalkainen, juttelias skotlantilainen, joka oli jokseenkin yhtä vanha kuin Patterson, mutta yhtä arkailematon ja tunkeileva kuin toinen oli hienotunteinen ja arka. Hänen nimensä oli Douglas, ja hetken aikaa hän oli seikkaperäisesti kertonut Pattersonille jalkapallopelistä, jota hän juuri oli pelannut kannella sähkövalossa. Patterson, joka ei koskaan ollut pelannut jalkapallopeliä, osoitti selvästi, ettei hän ollut siitä vähääkään huvitettu, mutta hänen yksitavuiset vastauksensa ja haukotuksensa eivät häirinneet toista vähääkään. Kädet taskuissa, hajareisin hän seisoi keskellä tilavaa hyttiä ja kesken puhettaan puhalsi sauhuja piipustaan, vaikka polttaminen oli hytissä kiellettyä. Kun laiva tärähti, keskeytti hän kertomuksensa ja otti piipun suustaan.

— Tunsitteko jotakin? kysyi hän alentaen vaistomaisesti ääntään.

— En, mitä sitten? Patterson, joka makasi vuoteessaan, ei ollut huomannut laivan vähäistä tärähdystä eikä hiljaista rasahtelua, joka oli alkuna maailman kauheimpaan merionnettomuuteen. Mutta hetken kuluttua hän kohosi kyynärpäänsä varaan ja kuunteli. Tuntui siltä kuin jättiläiskäsi olisi vielä uudestaan ravistanut laivaa ja sitten naulannut sen kiinni paikoillensa. Korviin koski aivankuin kovan iskun jälkeen, kun suuret koneet lakkasivat käymästä, ja Pattersonista tuntui, ikäänkuin hänen sydämensä olisi äkkiä lakannut sykkimästä. Ei pelosta, sillä hän ei pelännyt vähääkään — hän ei edes ymmärtänyt pelätä — mutta koneiden säännöllinen jyskytys oli näinä päivinä merellä niin erottamattomasti liittynyt matkustajien jokapäiväiseen elämään laivalla, että tuntui siltä kuin elämä ja aika äkkiä olisi pysähtynyt kulussaan, kun tämän jättiläisen voimakkaat valtasuoneniskut lakkasivat. Kaikki oli niin käsittämättömän ja salaperäisen hiljaista. Sitten äkkiä tuntui vielä voimakas värähdys laivan rungossa, koneet korahtelivat ja jyskähtelivät kumeasti, mutta ääni lakkasi taas yhtä nopeasti kuin se oli kuulunutkin. Kaikki oli nyt täysin äänetöntä.

— Yrittävät saada koneet käyntiin, nyökkäsi skotlantilainen päätään. Hän pisti piipun suuhunsa, imi ja puhalsi sauhuja, vaan ei suinkaan huomannut, ettei piipusta lähtenytkään mitään. Hän toisti kokeen pari kertaa ja hänen muuten niin ilmeettömille kasvoilleen levisi niin ihmettelevä ilme, että Pattersonin täytyi hymyillä.

— Mitähän se voi olla? mutisi skotlantilainen itsekseen.

— Olen liian väsynyt yrittääkseni edes arvailla, sanoi Patterson painautuen jälleen tyynylleen. Ehkäpä postilaiva on tullut vastaan. Tai sattunut mitätön konevaurio tai propellinsiipi rikkoutunut. Kunpa he saisivat koneen taas käyntiin, niin että voisi nukkua — hiljaisuus on hermostuttavampaa kuin pahin melu.

— Minä lyön vetoa, että olemme keskellä jäitä, sanoi mr Douglas. Ennenkuin läksin tänne alas oli ilma muuttunut kylmäksi kuin pohjoisnavalla, ja toinen perämies väitti nähneensä jäävuoren alihangan puolella. Me nauroimme hänelle tietenkin, mutta ehkäpä hän sittenkin oli oikeassa. Lanstonilla on kissan silmät; hän näkee pimeässäkin.

— Jäävuorten aika ei vielä ole käsissä. Ne ovat liikkeellä vasta toukokuussa. (Pattersonin ääni tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut sanoa: jätä minut rauhaan; tahdon nukkua!)

Nyt kuului käytävästä kiiruhtavia askeleita. Kauempaa kuului kolkutus, pari ovea avattiin ja suljettiin jälleen, ja sitten kajahti kaukaa ääni:

— Kenkäni! Kiiruhtakaa!

Aivan Patterson—Douglasin hytin oven takaa kuului naisen hätäinen ääni:

— Mitä on tapahtunut? Miksi laiva ei kulje?

Ja edeskäyvän syvä ääni:

— Ei mitään vaaraa, rouva. Teillä on yllin kyllin aikaa pukeutua.

— Pukeutua, mitä hän sillä tarkoitti, huudahti Douglas. Menenpä katsomaan, mitä oikeastaan on tapahtunut.

Ja samassa hän katosi ovesta.

Huoaten helpotuksesta Patterson kääntyi seinään. Nyt hän vihdoinkin saisi nukkua — vähän aikaa ainakin, kunnes tuo häikäilemätön mies palaisi takaisin.

Mutta miten olikaan, ei hän saanutkaan unesta kiinni. Käytävässä elämä yhä vilkastui, ja kannella hänen päänsä päällä kajahti kiiruhtavia askeleita — luultavasti laivamiesten, raudoitetuista koroista päättäen. Eikä vähintäkään koneen jyskinää, mutta sen sijaan kajahti ilmassa noiden sanojen kaiku, jotka olivat takertuneet hänen aivoihinsa: — Teillä on yllin kyllin aikaa pukeutua, rouva…

— Miksikä tuo mies ei kehottanut häntä nukkumaan, jollei mitään vaaraa ollut? tuumi Patterson äreänä. Mutta kaikista ponnistuksistaan huolimatta alkoi levottomuus kutkuttaa hänen hermojaan. Turhaa oli koettaakaan nukkua ennenkuin hän oli saanut selville, miksi laiva niin äkkiä oli pysähtynyt keskellä valtamerta, ja niinpä hän nousi vuoteeltaan.

Sillä aikaa kun hän puki päälleen aivan hitaasti ja rauhallisesti — hänellähän oli yllin kyllin aikaa! — palasi Douglas takaisin. Hän naurahti nähdessään toverinsa pystyssä:

— Te olisitte kernaasti voinut pysytellä vuoteessanne, sanoi hän. Ylhäällä on inhottavan kylmä, tulin vain hakemaan ulsteriani. Mutta kyllä sitä näkyä kannattaa katsella: kansi täynnään kevytpukuisia naisia, jotka eivät ole edes malttaneet kiertää hiuksiaan päälaelle. Ja voitteko ajatella, lady Dufford on unohtanut peruukkinsa hyttiin! Olen varma siitä, ettei hänen yömyssynsä alla ole kymmentäkään hiuskarvaa.

Naureskellen hän otti päällystakkinsa kaapista esille ja pani sen ylleen.

— Muistatteko mrs Darrellia? Kerroinhan teille, miten hän on keimaillut kanssani näinä päivinä — minun täytyi suorastaan pysytellä sellaisissa paikoissa, jonne hän ei voinut seurata mukanani. No niin! Minähän väitin koko ajan, että hän oli vähintäin kolmenkymmenenviiden, mutta nyt näenkin, että hän on yli neljänkymmenen. Kun hän huomasi minut kannella, pakeni hän heti hyttiinsä, eikä hän sieltä uskalla enää tulla näkyviin, vaikka laiva uppoaisikin. Hän hukkuu kuin rotta loukkoonsa, tuo naimahaluinen hupsu!

Hänen silmänsä loistivat iloa, kun hän poistui hytistä sanoen:

— Näkemiin kannella!

Hetken kuluttua edeskäypä kolkutti hytin ovelle.

— Olen saanut käskyn kutsua kaikki matkustajat kannelle, sanoi hän.
Pelastusvyöt on pantava päälle.

Hän astui sisään ja irroitti korkkivyön muiden pelastuskojeitten parista.

— Mitä on tekeillä? Mitä tämä kaikki merkitsee?

— Luultavasti, että me hukumme, herra, sanoi mies levollisesti. Me olemme törmänneet jäävuorta vastaan, eikä sitä koskaan voi tietää…

Kun Patterson hetkeä myöhemmin nousi ensimäisen luokan kävelykannelle, huomasi hän heti, että jotakin vakavaa oli tapahtunut. Pelastusveneitä laitettiin parhaillaan kuntoon, tosin suuremmatta kiireettä, mutta sellainen maakrapu kuin hänkin saattoi kuitenkin huomata, että se kävi kömpelösti. Muutamia upseereja kulki edestakaisin yrittäen näyttää rauhallisilta, ja koettaen siten vaikuttaa rauhoittavasti matkustajiinkin, jotka seisoivat pienemmissä ryhmissä siellä täällä. Luokkaero, josta muuten pidettiin niin tarkasti kiinni, oli nyt kokonaan kadonnut. Ruskeaihoisia italialaisia ja unkarilaisia siirtolaisia seisoi puolipukimissaan keskellä salonki- ja toisenluokan matkustajajoukkoa. Jotkut juutalaiset olivat keränneet kaiken omaisuutensa myttyihin. Lapset saivat suurta sekasortoa aikaan. Herätettyinä makeimmasta unestaan he itkivät ääneensä, mutta vanhempien huomio oli niin kokonaan kiintynyt suureen elämän ja kuoleman kysymykseen, ettei heillä ollut aikaa rauhoittaa pienokaisia. Jossakin ryhmässä vallitsi mitä parhain mieliala; naurettiin ja puhuttiin äänekkäästi ja pidettiin kaikkia varokeinoja aivan tarpeettomina, jonkinmoisena pilana vain päällystön puolelta. Keulassa seisoi joukko heittäen toistensa päälle jääpalasia, joita oli kannelle kimmonnut yhteentörmäyksessä. Kapteeni seisoi levollisena ja topakkana komentosillalla huutotorvi suun edessä ja käsi sähkölennätinkoneella. Ensimäinen upseeri Murdock astui ohitse ja nyökkäsi toverillisesti Pattersonille; he olivat useasti keskustelleet matkan kuluessa ja oppineet panemaan toisiinsa suurta arvoa, niinkuin kaksi teknikkoa ainakin. Mutta koko se näky, joka kohtasi Pattersonia kannella, ei tehnyt häneen todellisen vaaran vaikutusta, eikä hän tullut Murdockiltakaan kysyneeksi, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Täällähän ihmiset laskivat leikkiä; vieläpä keimailivatkin yhdessä niinkuin tavallisesti — kukapa olisi laskenut leikkiä tai keimaillut kuolema silmien edessä?

Nuoriso nauroi makeasti useille matkustajille, joiden ulkomuoto oli silmiinpistävästi muuttunut sen jälkeen kuin he olivat nähneet toisensa iltakävelyllä kannella, tanssisalissa, kahvipengermällä tai jossakin suojaisessa nurkassa, jommoisia laivassa oli kosolta. Muutos oli muutamissa niin täydellinen, että heitä vain vaivalla saattoi tuntea. Niinpä Pattersonkaan ei ensi hetkessä tuntenut miestä, joka seisoi hänen edessään ja laski kätensä raskaasti hänen olkapäälleen. Vasta äänestä hän tunsi hänet amerikkalaiseksi senaattoriksi.

— Hauska intermezzo, vai mitä, mr Patterson? Muistuttaa hiukan »Norjan» haaksirikkoa, vai mitä? Te olette levollinen, te olette jo aikaisemmin kokenut pahempaakin, ja te olette puettu, — sehän on pääasia. Mutta katsokaahan minua — puvustani päättäen olen oikea jänishousu. Kaikki on vaimoni, mrs McFaddenin syytä. Hänellä oli niin hirveä kiire päästä kannelle. Ja kun minä äsken aioin mennä alas ottamaan hiukan enemmän päälleni, ei minua päästetty: ei kukaan saa mennä kannen alle. Eikö se ole merkillistä? En muista edes, suljinko hyttini kiireessä.

Pattersonin täytyi hymyillä vasten tahtoansa. Tuo roteva olento hänen edessään teki luonnottoman vaikutuksen merkillisessä puvussaan. Taivaansinisten alusvaatteittensa päällä hänellä oli päällystakki, ja sen yllä varmaankin viime hetkessä heitetty laivan huopapeite, jonka poimut eivät lainkaan olleet järjestetyt yhtä akateemisesti ja kunnioitusta herättävästi kuin vanhojen roomalaisten senaattorien toogat. Pattersonista tuntui siltä, kuin mr McFadden olisi syyttänyt aviopuolisonsa kiirettä vain peittääkseen siten oman pelkonsa. Ja sittenkin sama herra pari tuntia sitten oli vakuuttanut, ettei mikään olisi sen mahdottomampaa kuin »Titanicin» uppoaminen.

Nyt yhtyi pari herraa heihin. Pieni, kuiva englantilainen oli niin hermostunut, että hän suorastaan tanssi neekeritanssia ja huitoi käsiään, kun hän äkkiä sanoi:

— Me uppoamme, sehän on selvää! Puhuin äsken kapteeni Smithin kanssa, ja hän myönsi, että laiva oli saanut vuodon. Se on ääretön skandaali! Maailman suurin höyrylaiva saa vuodon ensimäisellä matkallaan — uppoo ehkä meren pohjaan kuin pieni vene. Se on häpeällistä! Jos se olisi amerikkalainen laiva, niin voisi olettaa mitä hyvänsä, mutta kaikeksi onnettomuudeksi se on englantilainen, ja häpeä kohtaa koko maatamme. Ismayn tuolla — hän osoitti erästä herraa, joka keskusteli pelastusveneitten ääressä erään upseerin kanssa — ei olisi pitänyt sallia täyttä vauhtia jäävyöhykkeessä; se oli typerän rohkeaa, puolustamatonta. Jos me suoriudumme tästä hengissä, niin kylläpä minä tahdon puhua hänen kanssaan pari sanaa kahdenkesken.

— Tästä tulee rekordimatka, sanoi irlantilainen. Kun minä tilasin pilettini — se oli joulun tienoissa — sanottiin minulle, että tarkoituksena oli suorittaa matka vajaassa neljässä vuorokaudessa.

— Rekordi sinne ja rekordi tänne, mutisi McFadden, — minä en pane henkeäni alttiiksi typerän rekordin vuoksi. Ja mitä siihen tulee, ettei laiva ole amerikkalainen, niin olisin paljoa rauhallisempi jos se sitä olisi.

Molemmat herrat keskustelivat tästä asiasta hyvin kiivaasti, kun
Douglas lähestyi heitä.

— Oletteko huomanneet, että kansi on kallellaan? kysyi hän.
Keularuumassa on jo vettä.

Kansi oli todellakin jo kallellaan. Keula oli vajonnut sen verran, että sen saattoi selvästi huomata. Mitä se merkitsi niin pitkälle laivalle kuin »Titanicille», sitä ei kukaan näistä herroista voinut täysin käsittää, mutta tämä huomio teki heidät kuitenkin hiukan levottomiksi. Englantilainen hyökkäsi käsiään huitoen mr Ismayn, Valkoisen Tähtilinjan johtajan luo, joka kulki heidän ohitseen. Toiset vetäytyivät lähemmäksi laivan reunaa.

Yö oli kirkas ja ihana. Tähdet kuvastuivat veteen, joka lepäsi peilikirkkaana. Opaalinvärisenä kimalteli ajojää keskellä mustaa syvyyttä. Patterson silmäsi veteen laivan reunan yli, ja syvä alakuloisuus sai hänessä vallan. Hän ei kuullut enää mitä muut sanoivat, hänen ajatuksensa kiitivät valtameren yli Chicagoon, missä hänen vaimonsa ja pieni tyttärensä odottivat häntä kotiin pitkältä matkalta. Mikä oli tarkoituksena, kun hän kahdeksan vuotta sitten pelastui ollessaan elämän kynnyksellä, jos hän hukkuisi nyt, kun kaksi olentoa oli häneen sidottu kaikkein voimakkaimmilla rakkauden siteillä? Miehuullisesti hän oli taistellut luodakseen oman kohtalonsa — ja nyt yksi noista syvyydessä väijyvistä valkeista kummituksista ehkäisi kaikki hänen suunnitelmansa, teki tyhjäksi kaikki hänen ponnistuksensa ja lopettaisi elämän, joka alkoi olla niin monelle hyödyksi. Mieletöntä ja tarkoituksetonta se oli — sokean kohtalon leikkiä, kohtalon, jota vastaan hän kaikin voimin oli taistellut ja jonka hän nyt oli voittanut. Jos kohtalo olisi saanut mennä omia teitään, niin kulkisi hän nyt auran kurjessa kotitalossaan itäisellä Uudellamaalla, sidottuna sekä ruumiineen että sieluineen maakamaraan, näkemättä sen laajemmalle, kuin minkä silmä kotipihalta selitti. Sen sivistyksen rikkauden ja aseman, jonka hän näinä kahdeksana vuonna oli saavuttanut vieraassa maassa, hän arvioi suureksi, ehkei niin suureksi niiden itsensä vuoksi, mutta ne olivat luoneet hänen avio-onnensa ja kolmen ihmisen elämän perustan. Seisoessaan nyt siinä ja tähystellessään pimeään syvyyteen, joka mahdollisesti nielisi hänet kitaansa, myönsi hän ensi kertaa itselleen, ettei hän olisi saavuttanut nykyistä asemaansa, jollei nainen olisi kannustanut häntä taistelusta taisteluun, mutta myös voitosta voittoon. Jollei toivo voittaa omakseen tuo nainen olisi ylläpitänyt häntä, olisi hän varmaankin pysähtynyt puolitiehen ja tyytynyt muruihin elämän pöydältä. Ja nyt, kun hän vähällä oli kadottaa kaikki, tunsi hän itsensä kovin heikoksi ja välinpitämättömäksi. Tässä taistelu oli turha. Tässä hänen täytyi heittäytyä kohtalon valtaan, ja se tieto vaimensi hänen voimaansa. Jos jokin kaatuva esine olisi uhannut häntä ja hän tekemällä vähäisen liikkeen olisi voinut välttää vaaran, hän tuskin sittenkään olisi tehnyt sitä liikettä. Itsesäilytysvaisto uinui hänessä. Hän oli välinpitämätön kaiken suhteen.

— Naiset ja lapset veneihin!

Komento kajahti terävänä keskellä hälinää, joka hetkeksi vaikeni. Ihmiset eivät kuitenkaan kiiruhtaneet veneisiin. Kaikki kävi rauhallisesti ja hitaasti. Useimmat eivät vielä nytkään käsittäneet vaaran suuruutta, ja osa naisista oli väkipakolla ajettava veneisiin, jotka näyttivät kovin pieniltä jättiläismäisen laivan rinnalla.

— Vene selvä! kuului komento toisensa jälkeen. Antaa mennä! — Vene toisensa jälkeen keinui hetken aikaa laivan kupeella ja katosi sitten. Näky oli varsin pelottava, naiset ja lapset päästivät äänekkäitä huutoja veneiden kallistuessa puolelle ja toiselle. Kovalla loiskeella ne laskeutuivat veteen, 200 jalan syvyyteen laivan kannesta, ja tyyni veden pinta rikkoontui ja lainehti. Alhaalla kuului kiihoittuneita ääniä, komentosanoja ja airojen loisketta.

Mutta mitä harvempia pelastusveneitä oli jäljellä, sitä levottomammaksi mielet kävivät kannella. Hermostuneisuuden ja epävarmuuden sähköaalto kulki miehestä mieheen. Iloinen mieliala katosi. Kansi kallistui yhä pahemmin, täytyi pidellä kaiteesta kiinni pysyäkseen pystyssä. Jotkut naiset pyörtyivät ja heidät oli kannettava veneisiin. Toiset eivät suostuneet kannettaviksi, vaan ponnistelivat kaikin voimin vastaan. Kiihoitus yhä lisääntyi. Kuolemantuska hiipi mieliin. Tuolla pari kolme hyppäsi laivan reunan yli veteen turhaan toivoen putoavansa veneisiin. Loskahtaen heidän ruumiinsa putosivat veteen, ja heidän huutonsa kajahtivat kaameina yössä.

Äkkiä Douglas huudahti ja syöksyi pois. Hän raivasi itselleen tien joukon läpi, mutta tultuaan portaiden päähän, tuli este vastaan.

— Ei kukaan saa mennä alas, sanoi vahdissa oleva merimies. Skotlantilainen työnsi sanaakaan sanomatta rotevan merimiehen syrjään ja syöksyi portaita alas.

— Mikä häneen meni?

— Hän on hullu.

Mutta Patterson tuli ajatelleeksi, mitä skotlantilainen oli sanonut mrs
Darrelista ja nyökkäsi ääneti päätään.

Sekasorto lisääntyi. Oli enää vain harvoja veneitä jäljellä, mutta sittenkin jotkut naiset kieltäytyivät jyrkästi astumasta niihin. Toiset kieltäytyivät pelosta; he takertuivat laivan reunaan kiinni, ja välistä tarvittiin useampia miehiä saadakseen heidät liikkeelle. Toiset tarttuivat kiinni miehiinsä eikä siinä kehotukset eivätkä uhkaukset auttaneet: he eivät tahtoneet erota vaaran hetkellä. Intomielisiä kohtauksia sattui joka puolella, mutta pahempaa pakokauhua ei syntynyt. Miehet pysyttelivät kauempana veneistä. Komento oli kuulunut: »Naiset ja lapset ensin», eikä kukaan aikonutkaan rikkoa tätä käskyä, vaikka olikin hyvä tila monessakin veneessä.

Kapeita portaita myöten, jotka johtivat konehuoneesta, kiiruhti neekeri kannelle. Tai ehkei se ollutkaan neekeri, vaan nokinen lämmittäjä. Ohimoissaan hänellä oli ammottava haava, josta oli vuotanut verta pitkin koko vasenta sivua. Hänen vaatteensa olivat läpimärät. Kykenemättä puhumaan hän päästi joitakin epäselviä ääniä, huitoi käsiään ja kaatui pitkäkseen kannelle. Ei kukaan kiinnittänyt häneen huomiota, sillä nyt ajettiin takaa viimeisiä lapsia, jotka juoksivat pakoon ja piiloutuivat mikä mihinkin mielettöminä pelosta. Kaikki kannella ottivat tähän takaa-ajoon osaa. Vanhat arvokkaat herrat juoksivat huutaen pienokaisten perässä, jotka potkivat ja sätkyttelivät vielä pelastajiensa sylissäkin. Heidät viskattiin kuin säkit veneisiin, missä naiset saivat huolehtia heistä.

III.

— Onko vielä naisia kannella? huusi eräs upseereista, joka piti huolta elävän lastin pakkauksesta. Huuto kajahti edelleen miehestä mieheen.

Patterson kumartui laivan reunan yli ja antoi katseensa kulkea sen kylkeä pitkin. Hänestä tuntui ikäänkuin laiva viimeisenä kymmenenä minuuttina olisi vajonnut melko lailla syvemmäksi. Vesi nuoleskeli jo siirtolaiskannen alla olevien hyttien ilmanvaihtoreikiä.

— Kannen alla on naisia, huusi hän upseerille ja kiiruhti hissien luo. Ne olivat suljetut. Silloin hän syöksyi alas vieville portaille. Ei kukaan estänyt häntä; vahdit olivat jo poistetut. Hän juoksi alempaa kantta pitkin ja huusi:

— Viimeinen pelastumisen mahdollisuus naisille ja lapsille! Viimeinen tilaisuus! Ylös ylimmälle kannelle!

Ei kukaan vastannut. Mutta kun hän astui tupakkasalongin valaistujen ikkunoiden ohi, pysähtyi hän kivettyneenä. Neljä herraa istui siellä pöydän ääressä pelaten korttia, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Vesi ulottuu pian tänne saakka! huusi hän ovelta.

— Hoitakaa omat asianne, vastattiin hänelle. Vain yksi pelaajista nousi ylös ja siveli tukkaansa. Hän oli kalman kalpea. Toinen painoi kiroillen hänet alas tuolille ja pisti kortit hänen vapiseviin käsiinsä.

Patterson juoksi seuraavalle kannelle. Ei ketään näkynyt. Olipa sittenkin nurkassa konehuoneen ja portaan välissä vanha nainen, joka oli painanut kaksitoistavuotiaan tyttärensä rintaansa vasten.

Vieressä seisoi mies, joka kehotti häntä pelastamaan itsensä ja lapsensa. Patterson kuuli miehen puhuvan omaa äidinkieltänsä.

— Ylös B-kannelle ja pian! komensi Patterson nopeasti. Viimeinen vene lasketaan vesille parin minuutin kuluttua.

— Hän ei tahdo, hän pelkää niin kovasti merta, sanoi mies epätoivoissaan.

— Jos hän jää tänne, hukkuu hän neljännestunnin kuluttua, vastasi Patterson. Hän tarttui lujasti naisen olkapäihin ja nosti hänet pystyyn. — Henki on kysymyksessä — kiiruhtakaa!

Hän puhui niin käskevällä äänellä, että kaikki kolme, sen enempää sanomatta, kiiruhtivat ylös kannelle.

Patterson juoksi paikasta toiseen ja huusi. Seuraava kansi oli tyhjä. Hän kiirehti vieläkin alemmaksi. Kauhukseen hän kuuli sadan äänen kannen alta vastaavan huutoonsa. Hän saattoi selvästi erottaa naisten kimakat äänet miesten syvempien äänien joukossa. He huusivat kuin kuolemantuskissaan.

— Teljetyt! sanoi Patterson ääneensä itsekseen. Hyvä Jumala, miten hirveää!

Etsittyään hetken aikaa hän löysi portaat, jotka johtivat alas. Vettä oli jalan korkeudelta käytävässä ja se näytti nousevan hirvittävällä nopeudella. Onnettomien huudot kuuluivat nyt äänekkäämpinä. Kolkutettiin seinään, jyskytettiin, potkittiin aivan kuin ukkonen olisi käynyt ja huudot kajahtivat kuolemaantuomittujen petoeläinten kirkunalta.

— Helvetti, mutisi Patterson. Mitään niin kaameaa ei hän eläissään ollut kuullut.

Hän juoksi pitkän käytävän toiseen päähän, vaan ei löytänyt mistään ovea. Kuumeisella kiireellä hän palasi takaisin. Vesi, joka ulottui nyt hänelle polviin saakka, pirskui jääkylmänä hänen kasvoihinsa. Vihdoin, jyrkässä käytävän käänteessä hän näki oven, jossa oli kirjoitus: »Laivasairaala». Ovi oli raudasta, eivätkä onnettomat raukat sen toisella puolella yhteisvoiminkaan kyenneet murtamaan sitä. Patterson huomasi heti, että hänenkin oli turha yrittää saada sitä auki. Mutta sittenkin hän hetkeäkään epäröimättä tarttui heti työhön. Rautakangella, jonka hän löysi kalustokaapista, hän alkoi pommittaa ovea yli-inhimillisin voimin. Hän iski ja pisti ja hakkasi ovea ja huomasi tuskin, että melu oven toisella puolen hetkeksi hiljeni; onnettomat kuuntelivat henkeään pidätellen. Useita minuutteja kului hänen saamatta muuta aikaan kuin että lukon ympärystä hiukan viottui. Ja joka hetki vesi kohosi yhä korkeammalle. Hänen jalkansa olivat jo aivan jäykät ja tunnottomat, mutta otsalta hiki tippui kasvoja pitkin. Kumeita ääniä kohosi hänen kurkustaan hänen koettaessaan murtaa ovea auki, hän unohti onnettomat oven toisella puolen sekä ponnistustensa tarkoituksen, ovi, jota hän voimainsa takaa hakkasi, oli hänestä ikäänkuin vihollinen, joka oli voitettava, maahan lyötävä — minkä vuoksi, sitä hän ei ajatellut lainkaan. Mieletön vimma oli saanut hänet valtaansa.

Hetkeksi hän tuli jälleen tajuihinsa. Jossakin kissa naukui. Hän silmäsi sinne, niistä ääni kuului, ja avonaisesta ovesta hän näki sähkövalojen kuvastuvan veteen, jossa, uiskenteli kaikenlaatuisia esineitä. Se oli ruokasäiliö, kaapit olivat selkosen selällään ja musta vesi huuhteli hyllyjä pyyhkäisten veteen ruokatavaroita. Kanojen kaahatusta kuului kauempaa. Mutta kissan surkea ja pitkäveteinen naukuminen voitti kuitenkin kaikki muut äänet.

Vain hetken ajaksi hän oli keskeyttänyt työnsä, mutta heti onnettomat uhrit suljetun oven takana alkoivat kahta kiivaammin huutaa. Luultavasti he pelkäsivät, että heidän pelastajansa oli luopunut yrityksestään ja jättänyt heidät oman onnensa nojaan. He viskautuivat ovea vasten, joka ei kuitenkaan vähääkään antanut myöten. Kun Patterson äkkiä muisti, mitä varten hän oli paikalla, alkoi hän jälleen moukaroida ovea, ja melu sisällä hiljeni. Vain yksityisiä huutoja kuului seinän takaa, kauhistuttavia huutoja, ikäänkuin olisi yritetty jotakuta tappaa.

Hän ponnisti uudelleen voimiaan, mutta tuumi samalla mielessään: — Se on mahdotonta, se ei käy! Ja jokaista iskuaan hän säesti toistamalla yhä uudestaan: — Se ei käy — se on mahdotonta!

Äkkiä hän iski niin taitamattomasti, että rautakanki kirposi hänen kädestään ja hän kaatui suulleen jääkylmään veteen, saaden suun täydeltä tervan ja tärpätin ja maalin makuista vettä, ja pärskyen hän kohosi jälleen pystyyn. Kylmä vesi oli hiukan rauhoittanut hänen kiihtynyttä mieltään.

Hän naurahti ääneensä. Kaatuessaan kumoon oli hänen käteensä osunut pieni esine, joka oli lattialla, mustassa vedessä. Kun hän aukaisi kätensä, huomasi hän, että siinä oli avain.

— Jumala on hyvä, mutisi hän tietämättään mitä sanoi. Jumala on hyvä.

Vapisevin käsin hän etsi avainreikää, joka oli jo pari tuumaa veden alla. Avain sopi lukkoon! Mutta yrittäessään vääntää sitä, ei lukko auennut.

— Olen vakuutettu siitä, että avain on oikea. Se on pudonnut lukosta ihmisten hyökätessä tästä ohi, puheli hän ääneensä itsekseen. Ja nyt minä olen kangellani rikkonut lukon.

Hän väänsi ja väänsi, kunnes nahka käsistä repeytyi ja niitä särki kuin tuli olisi polttanut.

Kylmänhiki virtasi kasvoja pitkin.

— Se ei käy, se ei käy, mutisi hän epätoivoissaan.

Venytetty, epäinhimillinen huuto vastasi hänelle oven takaa. Heti sen jälkeen kuului loiskinaa. Nyt hän näki kissan uiskentelevan esiin ruokasäiliöstä. Sen silmät kiilsivät kuin hehkuvat hiilet.

Seuraten äkillistä mielenjohdetta hän kaahlasi työkalukaapille ja etsi sieltä pitkän naulan. Sitten hän palasi kuolemaantuomittujen ovelle, pisti naulan avaimenreikään ja käänteli sitä varovaisesti. Samassa hän tunsi jonkun tarttuvan häntä selkään kiinni, ja pelästyksissään hän kääntyi taakseen, mutta ei nähnyt mitään; hän yritti ravistaa taakkaa selästään, mutta se ei onnistunut. Se siirtyi vain korkeammalle, hänen olkapäälleen. Iskiessään tuota salaperäistä olentoa kädellään päästi se surkean naukuvan äänen. Se oli kissa, joka hiveli nyt märkää turkkiaan hänen niskaansa vasten. Hän antoi sen olla paikoillaan häveten, että hän kesken hengenvaaraa oli saattanut pelästyä noin surkeaa pientä olentoa kuin kissaa.

Hän väänsi ja väänsi. Taaskin kuului kimakoita hätähuutoja, ikäänkuin ihmiset olisivat tappaneet toisiaan. Hän väänsi ja väänsi edelleen.

Kun ovi vihdoin lensi auki, hyökkäsi sen takaa hurja, huutava ihmisvirta. He kompastuivat toisiinsa ja kaatoivat Pattersonin kumoon veteen. Kissa raapi häntä kasvoihin kuolemantuskissaan, ja Patterson sai niellä runsaasti vettä ennenkuin hän pääsi jälleen jalkeille. Vapautuneet käyttäytyivät kuin hullut. Ehkäpä he olivatkin hulluja. He hyökkäsivät kaikki yhtä aikaa portaitten juurelle, niin ettei kukaan voinut päästä ylös. Takana olevat raastoivat edessä olevia; nyrkit puivat ilmassa, kirouksia ja rukouksia kuului sekaisin kaikilla maailman kielillä. Vihdoin jättiläismäisen neekerin onnistui murtautua joukon läpi antamalla aimo nyrkiniskuja joka puolelle. Pari kolme kiepsahti kumoon ja jäi veteen makaamaan.

Neekeri sai sulun murtumaan. Joukko syöksyi huutaen ja raastaen toisiaan portaita ylös. Vain eräs nainen jäi toisista jäljelle. Hän pysähtyi ensimäiselle kuivalle porras-askeleelle, alkoi siinä hurjasti tanssia ja nauraa täyttä kurkkua. Vaahto pursui hänen suustaan ja hänen ruumiinsa vääntyi omituisesti. Lopulta hän viskautui veteen ja vajosi pohjaan.

Patterson värisi. Ylhäältä hän kuuli edelleen hirveää melua, aivankuin se olisi lähtenyt hulluinhuoneesta.

Vesi ulottui jo Pattersonin kainaloihin saakka hänen pyrkiessään portaille. Päästyään kuivalle täytyi hänen hetkeksi istahtaa: viimeisen puolentunnin mielenliikutus ja ruumiillinen ponnistus oli ollut liikaa tällekin terveelle ruumiinrakenteelle, ja hän tunsi syvää inhon ja vastenmielisyyden tunnetta.

Toisen luokan kävelykannella hän oli istahtanut nojatuoliin. Siellä oli aivan tyhjää; vain tupakkahuoneessa istuivat väsymättömät kortinpelaajat, jotka eivät edes kuolema silmiensä edessä malttaneet hillitä intohimoaan. Mutta ylimmällä kannella sen sijaan oli vilkasta elämää. Kuului jalkojen töminää, ja äkillinen laukaus sai yksinäisen miehen säpsähtämään.

— Rupeavatko he nyt murhaamaan toisiaankin? mutisi hän ja tuli samassa ajatelleeksi niitä hulluja, jotka hän oli päästänyt vapauteen. Eikö olisi ollut järkevämpää antaa heidän kuolla tuolla alhaalla, tuumi hän mielessään, jos heidän joka tapauksessa täytyi nyt kuolla? Mutta sisäinen ääni hyväksyi sittenkin hänen tekonsa.

Soittoa kuului kaukaa. — Reippaita poikia, nuo laivasoittajat, tuumi hän. He hukkuvat samoinkuin me muutkin, mutta viimeiseen asti he yrittivät rohkaista itseään ja meitä…

Hän ei epäillyt enää sitä, että jättiläislaiva todellakin uppoaisi ja veisi matkustajat mukanaan märkään, kylmään hautaansa. Vesihän kohosi nopeasti, pian se tunkeutuisi tännekin, missä hän istui. Yhdentekevää, tuumi hän, minulle on aivan yhdentekevää missä ja miten minä kuolen.

Hänen jäsenensä olivat jäykistyneet kylmässä vedessä ja unitauti yllätti hänet, mikä käy aina vilustumisesta aiheutuvan kuoleman edellä. Hän sulki silmänsä. Epäselviä kuvia kulki hänen sisäisen silmänsä ohi, synkkiä ja kiusallisia kuvia entisiltä ajoilta, mutta myöskin valoisia ja onnellisia. Hänen vaimonsa kuva kohosi viimeksimainittujen keskellä. Hän huokasi tuskallisesti. Niin nuoresta ja kauniista vaimosta hänen tuli luopua! Hän oli ainoa nainen, jota hän koskaan oli rakastanut, ja tänä hetkenä hän rakasti häntä seitsenkertaisesti. Hymyillen hän kuolisi, jos hän yhden ainoan kerran vielä saisi pidellä häntä sylissään ja suudella hänen huuliaan, jotka niin useasti olivat tuottaneet hänelle huumaavaa onnea. Ääretön kaipaus täytti hänen sielunsa. Siten minä tahdon kuolla, tuumi hän, jumaloiden, rakastaen, polvistuen hänen eteensä…

Mutta samassa hän hyökkäsi pystyyn. Ponnistaen kaikki voimansa hän avasi silmänsä. Kesken kaipaustaan oli hänen itsesäilytysvaistonsa herännyt — mitäs, jos pelastus olisikin vielä mahdollinen!

Laiva oli vajonnut nopeasti näinä viime hetkinä. Aallot loiskivat jo kannen tasalla, nuoleskellen köysistöä. Keulapuolessa oli kansi märkänä. Monta minuuttia ei laiva enää voisi pysyä pystyssä. Se kallistui yhä pahemmin. Soitto kuului yhä lähempää. Nyt hän saattoi erottaa virren säveleen: »Lähemmä Herra sua…»

Mereltä kuului monenlaisia ääniä. Aivan laivan kyljessä kellui vene täynnään ihmisiä, jotka ääneti kulkivat kohtaloaan kohti. Ylimmältä kannelta syöksyi aika ajoin raskaita, mustia olentoja veteen, joskus useampiakin yhtä aikaa. Nuo ihmisparat toivoivat siten voivansa pelastua veneisiin, toiset taas eivät malttaneet odottaa kuolemaa laivassa. Edelliset huusivat koettaessaan pysytellä veden pinnalla; jälkimäiset painuivat äänettömästi pohjaan, pelkäämättä kuolemaa.

Patterson nousi juuri aurinkokannelle, kun kuului kauhean voimakas paukaus ikäänkuin valtameren helmasta. Tuo ääni huumasi kaikki aistit, tuntui siitä kuin olisi joutunut keskelle tulivuoren kitaa. Vielä toinenkin paukahdus, edellistä kovempi, sähkövalo sammui, ja laivan sydänkammioissa paukkui ja kuohui. Höyrykattilat olivat räjähtäneet ja murskanneet »Titanicin» kahtia. Etupuoli laivaa painui syvälle kadoten heti meren kitaan, peräpuoli kohosi pystyyn peräsimen ja propellien piirtäessä ilmaa.

Patterson kaatui suulleen, kun portaat hänen allaan äkkiä kallistuivat vaakasuoraan asentoon. Ja maatessaan oven takana, joka ilmanpainosta oli sulkeutunut, hän kummasteli tätä uutta luonnonihmettä, jota hän luuli aivohäiriöksi. Hän oli niin pyörällä päästään, ettei hän todellakaan tiennyt, oliko lattia katto vai seinät lattia. Kun hän vihdoin pääsi jaloilleen, huomasi hän, että kova paukahdus oli saattanut hänen korvansa lukkoon. Hän ei kuullut suorastaan mitään.

Nyt vesi alkoi lainehtia hänen ympärillään ja hänen oli pakko kiiruhtaa pois tästä loukosta. Hän astui pari askelta eteenpäin, mutta kun portaat loppuivat, alkoi hän uida. Suurella vaivalla hän irtaantui köysistä, jotka olivat kiertyneet hänen ympärilleen kuin kuolettavat käärmeet. Vesi oli niin kylmää, että hän aluksi ei voinut hengittää. Hän koetti rauhoittua ja kääntyi siis selälleen. Tähdet loistivat hänen yläpuolellaan. Mutta heijastus veden pinnalla oli säröistä, liikkuvaa. Hän tiesi, mitä se merkitsi; sadottain ihmisiä taisteli vedessä elämästänsä samoinkuin hänkin, ja vaikka se lisäsi vaaraa, oli hän sittenkin kiitollinen äkillisestä kuuroudestaan, jotta hänen ei tarvinnut kuulla niitä hätähuutoja, jotka varmaankin kajahtivat hänen ympärillään näinä kauhun hetkinä.

Henry Patterson oli jo lapsena ollut reipas uimari. Uinti olikin oikeastaan ainoa urheilu, jota hän viime vuosinakin johdonmukaisesti oli harjoitellut. Pelastusvyö vain esti hänen liikkeitään, mutta hän käsitti sittenkin, että se myöhemmin, kun hänen voimansa olivat uupuneet, voisi olla hänelle hyväksi avuksi. Sen sijaan hän riisui yltään niin paljon vaatteita kuin mahdollista ja katseli ympärilleen. Pikimusta yö, jonka yläpuolella kaareutui yhtä pikimusta, joskin tähtikirkas taivas. Kaukana idässä oli valoisampi kajastus, mutta se näytti olevan niin kaukana, että tuntui siltä, kuin se ei koskaan ulettuisi tänne saakka. Vesi kuohui kuin koski hänen ympärillään. Ja kaukana häämöitti lukematon joukko pelastusveneitä, jotka kaikki pyrkivät valoa kohti.

Mutta vastakkaisella puolella piirsi »Titanicin» pystyyn kohonnut perä kuin korkea vuori taivaanlakea. Sen vajotessa syvyyteen veti se kaikki läheisyydessä olevat esineet ja olennot mukanaan pyörteeseen. Patterson tunsi äkkiä itseään vahvemman voiman vetävän häntä valtameren pohjattomaan syvyyteen, riistäen häneltä kokonaan tunnon sekä jäsentensä hallitsemiskyvyn. Hän pyöri ympäri ja painui alemmaksi, yhä syvemmälle ja syvemmälle. Hän kolahti esineitä vastaan, jotka painuivat syvyyteen aivan kuin hänkin, ja pari kertaa hänestä tuntui, ikäänkuin hän olisi törmännyt ihmisruumiita vasten, jotka olivat yhtä avuttomia kuin hän itsekin. Tätä kesti loppumattomasti — tai ehkäpä vain muutamia minuutteja? Joka tapauksessa kyllin kauan, jotta hän sai kuoleman esimakua. Kun tuo imevä tunne vihdoin lakkasi, ponnisti hän voimiaan päästäkseen jälleen pinnalle, ja saatuaan päänsä ylös ja vetäessään ilmaa keuhkoihinsa, tunsi hän, ettei olisi tarvittu kuin jokunen silmänräpäys lisää, jotta hän ei enää olisi voinut hengittää.

Se huumaava onnentunne, joka valtaa hukkuvan, kun hän jälleen saa ilmaa keuhkoihinsa, antoi hänelle uusia voimia. Vähän matkan päässä hän näki veneen, ja voimakkain vedoin hän ui sitä kohti. Mutta se olikin kauempana kuin hän oli olettanut — voimat alkoivat väsyä, ja vähä väliä hänen täytyi takertua johonkin uiskentelevaan esineeseen. Sen sijaan hän karttoi ihmisiä ja kiersi heidän sivuitseen. Vaistomaisesti hän teki sen, itsesäilytysvaisto ohjasi häntä. Turhaan hän ei ollut lukenut haaksirikkoontuneista, jotka epätoivoissaan olivat takertuneet toisiin kiinni ja vetäneet ne mukanaan syvyyden.

Päästyään veneen tasalle hänen voimansa olivat lopussa. Hän tarttui kiinni sen reunaan, mutta päästi heti otteensa, sillä kova isku sattui hänen rystyihinsä. Hän käänsi suolaveden puoleksi samentamat silmänsä rukoillen veneessä olijoihin ja takertui uudelleen reunaan kiinni. Airo kohosi ilmaan ja laskeutui jälleen alas. Hän käsitti, että veneessä väiteltiin hänestä, oliko hän pelastettava vai eikö.

— Ottakaa minut veneeseen, pyysi hän, tai luuli ainakin pyytävänsä. Mutta vene heilahti pahasti hänen pidellessänsä siitä kiinni, ja helposti se voisikin kaatua kumoon, jos hän pyrkisi siihen. Lähinnä oleva mies uhkasi häntä, teki hurjia liikkeitä ja huusi, vaikkei hän voinutkaan kuulla mitä hän sanoi, ja monet koettivat irroittaa hänen käsiään. Mutta hän piti lujasti kiinni. Viha alkoi kuohua hänessä ja antoi hänelle jättiläisvoimat.

— Ottakaa minut veneeseen, tai kaadan sen kumoon! huusi hän.

Kiihoitus lisääntyi veneessä. Osoitettiin jotakin hänen takanaan — varmaankin toista ihmistä, jolla oli sama aikomus kuin hänelläkin.

Ja äkkiä airo kohosi jälleen.

— Petoja! oli hänen viimeinen ajatuksensa, ennenkuin airo iski häntä päähän. Sormet irtaantuivat. Ja vajotessaan syvyyteen oli hän kuulevinaan ikäänkuin kosken kohinaa yläpuolellaan.

IV.

Pattersonin talo Sheridan roadin varrella oli yksi niistä tuhansista kodeista, joihin tieto »Titanicin» haaksirikosta toi surua ja epätoivoa. Viimeiseen asti mrs Patterson toivoi, että hänen miehensä olisi pelastuneitten parissa, ja yhdessä tuhansien muiden vaimojen, äitien ja tyttärien kanssa hän seisoi tuona unohtumattomana huhtikuun aamuna Valkoisen Tähtilinjan rantasillalla New-Yorkissa, kun »Carpathia» laski maihin pelastuneet haaksirikkoiset mukanaan. Mutta turhaan hän etsi miehensä rakkaita kasvojenpiirteitä niiden joukosta, jotka astuivat rantasillalle, ja yhtä tuloksettomat olivat kaikki hänen tiedustelunsa. Ei kukaan ollut nähnyt mr Pattersonia viimeisen tunnin kuluessa ennen »Titanicin» uppoamista.

Hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että hän olisi saanut haudata miehensä ruumiin. Turha oli matka Halifaxiin ja kulku tunnettujen ja tuntemattomien loppumattoman pitkän rivin keskitse; ei ainoallakaan ollut kaivatun kasvoja. Kuolleet olivat haudanneet kuolleensa, ja hänen miehensä lepäsi nyt kaksi tuhatta jalkaa veden pinnan alapuolella valtameren pohjassa — hän oli yksi niistä 1.635:stä onnettomasta uhrista, jotka tässä merionnettomuudessa olivat tuhoutuneet koko maailman kauhuksi.

Kaikki, jotka joutuivat yhteyteen mrs Pattersonin kanssa tänä aikana, olivat pakoitetut tunnustamaan, että hän kesti ihmeellisesti onnettomuuttaan. Se on kyllä totta, että se, joka samoinkuin hänen veljensä, lääkäri, joka oli seurannut hänen mukanaan sekä New-Yorkiin että Halifaxiin, oli ollut tilaisuudessa tarkkaamaan häntä lähempää, epäilemättä olisi ollut sitä mieltä, että hänen levollisuutensa oli luonnotonta ja että siinä piili vaara. Tai huomioidentekijä olisi tehnyt sen johtopäätöksen, ettei puolisoiden suhde ollut hyvä ja että miehen äkillinen kuolema ei siis merkinnyt vaimolle suurempaa persoonallista menetystä. Ei kestänyt myöskään kauan, ennenkuin perhetuttavat tulivat surua valittamaan surutaloon ja ihmettelivät suuresti sitä välinpitämätöntä levollisuutta, jolla leski kantoi onnettomuuttaan, ja he vetivät siitä sen johtopäätöksen, ettei tämä avioliitto ollutkaan ollut niin onnellinen kuin he olivat luulleet. Ja siitä ei ollut pitkältäkään siihen otaksumiseen, että nuori leski ennen pitkää menisi uusiin naimisiin. Sillä kateellisimmankin hänen n.s. ystävättäristään täytyi myöntää, että Elinor Coyne Patterson sekä kauneudellaan että rikkaudellaan hyvinkin pian saisi viekoitelluksi miehen ansaansa. Mitä hänen kauneuteensa tuli, niin jotkut arvelivat, ettei hän koskaan ollut näyttänyt niin kauniilta kuin nyt viiden vuoden avioliiton jälkeen. Ja mitä varallisuuteen tuli, niin kaikki tiesivät, että insinööri Patterson vainaja oli tarmollaan ja kyvyllään suuresti lisännyt Coynen suvun rikkautta, joka hänen appensa kuoltua oli langennut hänelle.

Yksi henkilö olisi kuitenkin voinut karkoittaa kaikki nämät panettelut, jos hänellä vain olisi ollut siihen tilaisuutta. Se oli nuoren lesken veli, tohtori Tom Coyne. Tosin hän ei alkujaan ollut suopein silmin katsellut tätä avioliittoa: Henry Patterson oli hänen mielestään, niinkauan kuin hän ei tuntenut häntä lähemmin, ollut ulkomaalainen onnenonkija, joka oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta päästäkseen vankkaan asemaan anastamalla itselleen varakkaan perheen omaisuuden. Mutta mitä enemmän hän tutustui lankoonsa, sitä selvemmin hän käsitti erehtyneensä täydellisesti hänen suhteensa. Tom Coyne oli neljän vuoden kuluessa ollut tilaisuudessa läheltä tarkkaamaan lankoaan sekä puolisona että liikemiehenä, ja hän oli oppinut panemaan häneen arvoa ystävänä sekä ihailemaan häntä. Viime vuoden kuluessa oli tohtori asunut Philadelphiassa, missä hän harjoitti laajaa praktiikkaa köyhälistön ja työläisten parissa, mutta vaikka hän ei siis ollut seurannut sisarensa avioliittoa loppuun saakka, niin olisi hän voinut antaa päänsä pantiksi siitä, ettei sen onnellisempaa avioparia kuin Pattersonin ollut olemassakaan — kunnes kuolema äkkiä erotti heidät toisistaan. Hän oli voittanut täydellisesti sisarensa luottamuksen, ja niillä surullisilla matkoilla, joita he yhdessä olivat tehneet etsiessään kadonnutta, oli se vakaumus hänessä yhä varmistunut, että sisaren ja langon suhde oli ollut mitä parhain.

Sittenkin häntä ihmetytti sisarensa ulkonainen tyyneys. Se oli luonnollista niinkauan kuin hän toivoi miehen pelastuneen; mutta sittemmin se teki häneen kaamean vaikutuksen. Mutta samalla kun sisar kävi yhä levollisemmaksi, sulkeutui hän myös entistä enemmän itseensä. Veljen terävä lääkärinsilmä piti häntä yhä suuremman levottomuuden vallassa silmällä — se tuntui hänestä ikäänkuin tyyneltä ennen myrskyä, ja varmaankin seuraisi sitä vaikeampi kriisi, koska Elinor Patterson tähän saakka oli säilynyt kaikilta suuremmilta sielun järkytyksiltä.

Veljeä ihmetytti ajatellessansa, ettei hän kertaakaan tänä aikana ollut nähnyt kyyneleitä sisaren silmissä. Lopulta jännitys kävi niin sietämättömäksi, että hän suoraan kysyi häneltä mistä se johtui, ettei hän koskaan näyttänyt vähintäkään surun jälkeä.

— Minä suren, kun en voi olla hänen luonaan nyt, kun hän epäilemättä kipeästi kaipaa minun apuani, vastasi mrs Patterson levollisesti. Mutta minulla on selvä tunne siitä, että hän elää ja että me tapaamme vielä toisemme. Minun pitää vain olla kärsivällinen.

Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti, että lääkäri huomasi hänen tarkoittavan täyttä totta. Se ei ollutkaan siis perätön se epäilys, joka eräänä päivänä oli herännyt hänessä nähdessään pikku Ingan haikeasti itkevän äitinsä sylissä ja kuullessaan tämän lohduttavan häntä:

— Älä itke, pienokaiseni. Isä tulee kyllä pian takaisin, eikä sinun pidä uskoa mitä palvelijat sanovat.

Tom Coyne oli aikonut moittia sisartaan sen johdosta, että tämä esitti asian lapselle väärässä valossa, mikä hänestä ei ollut oikein ja sitä paitsi aivan turhaakin. Mutta nähdessään miten nuo sanat heti saivat lapsen rauhoittumaan, hän oli luopunut aikeestaan. Nyt hän sai sopivan tilaisuuden puhua asiasta, ja hän aikoi juuri sanoa, miten väärin oli antautua toiveitten valtaan, jotka kuitenkin pettäisivät, kun mrs Patterson lisäsi:

— Tiedän kyllä, mitä aiot sanoa, Tom. Kaikista merkeistä päättäen tuo hirveä onnettomuus on tapahtunut. Mutta tämä on kokonaan tunteen asia. Eihän meillä ole minkäänlaisia todistuksia siitä, että Henry on — että minä olen jäänyt yksin. Ja niinkauan kuin meillä ei niitä ole, niin et voi estää minua toivomasta. Virallisesti olen pukeutunut surupukuun, eikä koskaan juolahtaisi mieleeni puhua aavistuksistani muille kuin sinulle ja pikku Ingalle. Ja sittenkin pelkään, ettet sinäkään ymmärrä minua.

— En osaa sitä todellakaan sanoa, sanoi Tom Coyne alakuloisena. Häntä suretti enemmän sisaren itsepetos kuin jos hän olisi antautunut mitä epätoivoisimpaan suruun. — Minä en ymmärrä sinua lainkaan. Suo anteeksi, mutta minun on mahdoton uskoa yliluonnollisiin asioihin, aavistuksiin, telepatiiaan ja sen sellaiseen!

— Minä tunnen sen selvästi, sanoi mrs Patterson painaen kädellään sydäntään, että Henry elää. Ja minä olen järjestänyt elämäni sen mukaan, että odotan häntä palaavaksi.

Sen hän olikin tehnyt. Ei mitään talossa saatu muuttaa — ei miehen työhuoneessa eikä makuusuojassa. Hän pyyhki itse joka päivä tomua miehensä kirjoituspöydältä ja hän istui niinkuin ennenkin suuressa nojatuolissa kamiinin edessä. Harvoin hän enää otti vastaan vieraita tai läksi itse tuttaviaan tapaamaan, mutta säännöllisesti joka aamupäivä vierivät hänen mustat ajopelinsä rantatietä pitkin Lincoln-puistoon ja taas takaisin. Hän vietti aivan samanlaista elämää kuin ennenkin, paitsi mitä säädyllisyys vaati niin vastikään leskeksi jääneeltä naiselta. Palvelusväkeä ei vähennetty; vain hovimestari, jonka läsnäolo ei ollut tarpeen, kun talossa ei pidetty enää vieraskutsuja, sai lähteä lomalle maalle.

Tom kehoitti sisartaan lähtemään ulkomaille päästäkseen vapaaksi tuosta itsepäisestä ja turhasta odotuksesta. Mutta mrs Patterson pani lujasti vastaan.

— Minäkö lähtisin matkalle, vaikka milloin tahansa voin saada sanoman
Henryltä? huudahti hän. Miten voit edes sellaista ajatella, Tom!

Tom kohautti olkapäitään. Hänestä tuntui kiusalliselta, että sisar oli näin kokonaan piintynyt tuohon ajatukseensa. Mutta hän ei yrittänyt enää saada häntä järkiinsä. Olihan hän levollinen ja tyyni. Tom voisi siis palata takaisin työhönsä Philadelphiaan tarvitsematta pelätä, että hän laiminlöi sisartaan. Mutta hän päätti silloin tällöin käydä häntä katsomassa, sillä kriisin täytyi ennemmin tai myöhemmin tapahtua.

Tyhjältä tuntui talossa Tom Coynen lähdettyä. Rouva Elinor kulki itseksensä tahtomatta tunnustaa, että hän alkoi käydä levottomaksi. Hiipivä hermostuminen sai hänessä vallan, aivankuin salainen tauti. Hän rupesi ratsastamaan saadakseen liikuntoa, oli ulkona puolet päivää voittaakseen heikkoutensa, mutta se onnistui vain puolittain. Vaikka hän ruumiillisesti olisi ollut miten väsynyt tahansa, niin rauhaa hän ei sittenkään saanut. Hän oli sielullisesti sairas. Epäilys oli alkanut hiipiä mieleen, jo sekin seikka, ettei hän enää yhtä selvänä kuin ennen kuullut sisäistä ääntä, joka vakuutti miehen yhä elävän, teki hänet rauhattomaksi. Hän tunsi suurta tyhjyyttä, jäytävää kaipausta, vaikka hän ei uskaltanut mainita sitä nimeltä. Sillä hän tunsi, että jos hän kadottaisi uskonsa, niin hänen voimansa olisivat myös kokonaan lopussa.

Ja sittenkin — se oli hyvinkin vaikeaa joskus. Aika kului, eikä sanaakaan kuulunut Henrystä!

Kovin yksin hän olikin.

Olihan hänellä Inga, pieni nelivuotias, kultakutrinen tyttönsä, heidän yhteinen lapsensa. Hän koetti askarrella pienokaisen kanssa entistä enemmän, ja tyttö olikin hänen paras liittolaisensa. Omituista miten lapsen ajatukset olivat kiintyneet isään. Kun he olivat kahden, puhuivat he alituisesti isästä. Kesken leikkiäkin saattoi isä muistua lapsen mieleen, ja purskahtaen itkuun hän kysyi silloin äidiltä kietoen käsivartensa hänen kaulaansa:

— Sanopa, äiti, milloin isä tulee? Minun on niin hirveän ikävä häntä!

Tai hän opetti äidille kaikki ne leikit, joita isä oli hänelle opettanut, ja silloin hän sanoi usein:

— Niin ei isä olisi tehnyt. Hän teki niin ja niin. Kun hän tulee kotiin, niin hän opettaa sinuakin.

Sillä lapsi ei epäillyt hetkeäkään, ettei isä palaisi takaisin. Äiti oli sen sanonut ja uskoi itsekin isän palaavan. Mutta odotus tuntui kummastakin pitkältä…

Eräs henkilö kävi usein talossa tänä aikana. Se oli Oskar E. Hall, perheen asianajaja, suurikasvuinen, sileäksi ajeltu ruotsalais-amerikkalainen mies, sitä lajia, joka kernaasti unohtaa äidinkielensä ja kansallisuutensa niinpian kuin ei niistä ole enää suoranaista hyötyä. Patterson ja hän olivat tulleet Amerikkaan samalla laivalla, opiskelleet jonkun aikaa samassa collegessä ja tehneet ystävyysliiton, jossa edellinen aina oli antava, vieläpä siinä määrin, että Hall tuskin olisi ollut se mikä hän oli — asianajaja ja tunnetun lakitoimiston johtaja — jollei Patterson olisi avustanut häntä hyvälle alulle. Olivatpa he yhdessä perustaneet patenttitoimistonkin, joka kuitenkin lyhyen kukoistusajan jälkeen oli lopettanut toimintansa syistä, joita ei kukaan sivullinen tuntenut. Patterson oli sen jälkeen hankkinut Hallille työtä eri liikkeiden ja yhtiöiden palveluksessa, ja lopulta hän oli määrännyt hänet viimeisen tahtonsa toimeenpanijaksi. Henry Patterson, joka oli tunnettu huolellisuudestaan ja varovaisuudestaan kaikissa toimissaan, oli näet ennen lähtöään Eurooppaan tehnyt testamenttinsa, ja ominaista tälle kelvolliselle liikemiehelle oli se, että hän oli testamentissaan tarkasti määrännyt, miten hänen liikettään oli edelleen hoidettava lesken ja tyttären puolesta. Hallin tehtävä testamentin toimeenpanijana tuli sen kautta paljoa helpommaksi, ja siksipä saattoikin tuntua siltä, kuin ei Hall yksinomaan liikeasioiden tähden niin tuhka tiheästi olisi käynyt surutalossa, varsinkaan kun rouva Elinor ei ymmärtänyt paljoakaan liikeasioista ja täydellisesti luotti mr Hallin arvostelukykyyn.

Asian laita olikin sellainen, että — Hall tunnusti sen suoraan itselleen, vaikkei suinkaan muille — tarkalleen punnitut motiivit ohjasivat hänen askeleitaan, kun hän niin usein astui Pattersonin taloon. Rouva Elinor oli siihen aikaan, jolloin hän oli vielä miss Elinor Coyne, viehättänyt häntä suuresti, ehkäpä ei niin paljon kauneutensa voimalla kuin isänsä rahoilla. Sillä Oskar E. Hall oli laskeva luonne, joka jo varhain oli oppinut, että tunteet voivat helposti johtaa harhaan, jos niiltä puuttuu aineellista pohjaa, ja karriääri oli ollut alusta alkaen hänen elämänsä ojennusnuorana. Elinor Coyne olisi merkinnyt hänelle onnenpotkausta, joka olisi saattanut hänet päämäärään, mutta Henry Patterson oli ennättänyt väliin ennenkuin asianomainen oli aavistanut mitään siitä hiljaisesta taistelusta, jota ystävät olivat käyneet keskenänsä. Hall oli purrut hampaansa yhteen ja niellyt pettymyksensä. Jos hän mielessään oli katkera onnellisempaa ystäväänsä kohtaan, ei hän sitä ainakaan osoittanut. He työskentelivät yhdessä niinkuin ennenkin, ja Hall käytti huoleti hyväkseen niitä etuja, joita hänellä oli ystävänsä asemasta Coynen talon vävynä. Joskus hän hiukan katkerasti hymyillen arveli, että hänen etunsa oli yhtä suuri kuin toisen n.s. onni — ja sitä paitsi hän oli riippumaton!

Hall ei ollut oikeastaan seurustellut Pattersonin talossa. Vain silloin tällöin oli hänet kutsuttu suurempiin kutsuihin, ja aina hänen käytöksensä emäntää kohtaan oli ollut niin moitteeton, että Patterson miltei oli unohtanut, että he kumpikin olivat kilpailleet hänen suosiostansa. Ainakin hän oli aivan rauhallinen Hallin tunteiden suhteen, koska hän oli määrännyt hänet viimeisen tahtonsa toimeenpanijaksi, tehtävä, jonka pakostakin täytyi saattaa hänet yhteen lesken kanssa.

Tässä suhteessa ei Henry Patterson ollut kuitenkaan ollut kyllin tarkkanäköinen. Tosin ei rouva Elinor, onnettomuuden tapahtuessa, tiennyt mitään Hallin tunteista, mutta siinä oli jo kylliksi, että tie lesken luo oli avoinna, jotta Hall ryhtyisi toimeen. Olihan Elinor Patterson sitä paitsi arvokkaampi saalis kuin Elinor Coyne — sen tosiasian asianajaja tunsi paremmin kuin kukaan muu, sillä hän, joka päiväkausia istui Pattersonin tilikirjojen ääressä, oli täysin selvillä hänen liikekannastaan.

Asia olisi siis selvä mitä häneen tuli. Tällä kertaa oli kultalintu pyydettävä ansaan millä hinnalla hyvänsä! Tavattomalla huolella ja viekkaudella, joka oli pelastanut hänet monestakin pulasta, hän suunnitteli sotajuontaan.