XXI.
Oscar E. Hall oli juuri lopettamassa syvälapio-osakeyhtiön osakkaille pitämäänsä suurta puhetta, jonka tarkoituksena oli vielä kerran avata heidän lompakkonsa, jotta yhtiön suurenmoisen tehtaan rakentaminen lopullisesti olisi turvattu. Jo toista kertaa, sen jälkeen kun yhtiö oli perustettu, hän yritti kiristää rahaa osakkailta, mutta tällä kertaa hänen ehdotuksensa ei saavuttanut kannatusta, vaan sitä suorastaan vastustettiinkin. Toistaiseksi ei koko yrityksestä oltu nähty vielä mitään muuta kuin tonttiala, ja sittenkin oli se niellyt jo kahdeksansataatuhatta. Tällä kertaa Hall pyysi vain pientä neljännesmiljoonan summaa, mutta osakkaista alkoi tuntua, että rahoja voitaisiin paremminkin käyttää kuin heittää yhtiön arvatenkin liejuiseen tehdastonttiin.
Hall oli puhunut suurella varmuudella ja vakaumuksella, mutta sittenkin mieliala salissa pysyi hyvin kylmänä. Jotakin tuntui ilmassa, mikä suuresti kiihoitti hänen hermojaan; edellisen talven yhtämittainen rahataistelu oli suuressa määrin rasittanut niitä. Mies, joka seisoi puhujalavalla, ei ollut enää sama Oscar E. Hall, jonka kasvoilla vielä vuosi sitten oli alituisesti karehtinut voitonhymy ja jota toverit nimittivät Onnen-Pekaksi. Hymyily oli tosin jäljellä, mutta se oli muuttunut jäykäksi, teennäiseksi — kyltiksi, jonka oli määrä pettää ihmisiä. Ja hänen katseensa ilmaisi epätoivoa. Siitä ei ollut paljonkaan apua, että hän oli ruvennut käyttämään silmälaseja huomattuaan katseensa käyneen levottomaksi ja harhailevaksi. Vanhoja tuttaviaan hän ei voinut petkuttaa, ja tarkkasilmäinen lääkäri olisi vaivatta hänen käytöksestään, ihonsa väristä ja hänen katseestaan voinut lukea morfinistin surullisen tarinan.
Kaiken talvea hän oli elänyt kuin tulivuorella, tietämättä, mitä huomispäivä toisi mukanaan. Patterson oli kadonnut hänen näkyvistään, mutta sittenkin hän alituisesti seurasi häntä kaikkialle. Hän oli varma siitä, että puolisot olivat yhdessä, mutta hän toivoi viimeiseen saakka, että Henry Pattersonin henkinen tila estäisi häntä ilmestymästä enää ihmisten ilmoille. Siinä suhteessa häntä rauhoitti se tosiasia, ettei Henry ollut ilmestynyt näyttämölle edes silloin, kun Pattersonin firma yhdeksän kuukauden kuluttua oli huonon hoidon vuoksi joutunut administratsionin alaiseksi. Että Hall, jonka lähinnä olisi pitänyt vastata onnettomuudesta, pääsi juridisesti edesvastuusta vapaaksi, riippui siitä, että hän viekkaudessaan oli osannut siirtää koko edesvastuun kuolleeksi luullun firman perustajan hartioille.
Hän olisi jo paljoa aikaisemmin voinut vetäytyä syrjään, mutta hän oli taistelija luonteeltaan, eikä hänen kannustimenaan ollut kullanhalu, vaan intohimo. Toive kaikesta huolimatta voittaa omakseen se nainen, jota hän mielettömästi himoitsi, pidätti häntä yhä. Niinkauan kuin hän pysytteli paikallaan, vaikkapa maa olisi horjunut miten kiivaasti hyvänsä hänen jalkojensa alla, oli hänellä ainakin tilaisuus nähdä Elinoria; sillä ennemmin tai myöhemmin täytyi hänen palata tähän kaupunkiin, jossa hänellä oli niin paljon etuja, yksinpä aineellisia, valvottavana. Tätä kohtausta Hallin sielu janosi, se ylläpiti hänen rohkeuttaan, ja kädet nyrkissä, suuri intohimo sielussaan hän astui kohtaloaan kohti.
Hän taisteli nyt viimeistä taisteluaan rahan arenalla. Vielä kerran hän kohosi pystyyn. Harvoin, jos koskaan hänen kaunopuheisuutensa oli ollut niin häikäisevä kuin nyt, ja vasten tahtoaan läsnäolijoiden täytyi ihailla hänen kaunopuheisuuttaan. Mutta luottamusta häneen ei heillä enää ollut. Paitsi sitä, ettei näkynyt vähintäkään jälkeä Hallin toiminnasta yrityksen hyväksi, olivat epäluulot heränneet niiden monien hyökkäysten johdosta, joita itse keksintöä vastaan oli tehty. Jo ennenkuin yhtiö oli perustettu, oli teknillisessä sanomalehdistössä hyökätty Hallia ja sitä tapaa vastaan, millä hän oli anastanut keksinnön itselleen. Useat kuuluisat teknikot olivat puuttuneet myös asiaan, ja näyttipä siltä, kuin se lopulta tulisi vielä vedetyksi oikeudenkin eteen.
Hall tiesi vallan hyvin kuka seisoi tämän taistelun takana. Ja että samainen mies oli läsnä nyt yhtiökokouksessa, tuotti hänelle levottomuutta. Joka kerta kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, leimahti kumpaisenkin katseessa vihaa. Hall pui nyrkkiään pöydän alla; ettei hän enää, sen jälkeen kuin Kasteluosakeyhtiön tarkastajan toimi oli häneltä riistetty, voinut vahingoittaa maamiestänsä, harmitti häntä sieluun saakka. Ja tuo mies tiesi myöskin, missä Elinor Coyne Patterson oleskeli…
Insinööri Hillberg istui vaatimattomasti salin perällä, lähellä ulko-ovea, pikkuväen parissa, jota oli viekoiteltu panemaan säästönsä yritykseen. Hillberg oli vastikään ostanut muutamia osakkeita tässä yhtiössä; luultavasti ne olivat poisheitettyä rahaa, mutta hänen oli pakko se tehdä voidakseen olla läsnä yhtiökokouksessa. Ettei hän ollut tullut ystävällisessä tarkoituksessa, oli selvää, ja hänen kasvonsa synkkenivät vieläkin enemmän keskustellessaan hiljaisella äänellä levottomien naapuriensa kanssa.
Olipa yleisö tässä kokouksessa hyvinkin sekalainen. Tunnettujen rahamiesten rinnalla istui huonomaineisia keinottelijoita ja pörssimiehiä sekä pikkuväkeä, joka tuskin edellisenä päivänä olisi voinut uneksiakaan saavansa istua samassa huoneessa kuin nuo suuret herrat. Kun katseli tätä monenkarvaista seurakuntaa Oscar E. Hallin komeasti sisustetussa konttorihuoneustossa, niin ei voinut olla ihmettelemättä, mitenkä entisen asianajajan oli onnistunut houkutella ansaansa siksikin varovaisia liikemiehiä.
Hallin puhetta ei tervehditty suosionosoituksin. Saattoi huomata, että myrsky oli tulossa. Suuri joukko henkilöitä pyysi puheenvuoroa. Hall, joka nojautui tuolinsa selkänojaa vasten ja hengitti kiivaasti, huomasi, että Hillberg oli näiden joukossa.
— Mitähän nyt seuraa? tuumi hän, ja epätietoisuus raasti siinä määrin hänen hermojaan, että hän vapisi. Paljon hän olisi uhrannut, jos hän olisi voinut poistua hetkeksi sisähuoneeseensa ja antaa myrkkyruiskun valaa uutta voimaa hänen suoniinsa.
Syytösten hyökylaine löi nyt hänen ylitseen. Toinen puhuja toisensa jälkeen moitti ankarasti häntä siitä tavasta, jolla hän oli hoitanut yhtiön asioita, ja johtokunnan uudestivalitsemista vaadittiin. Yksi ainoa puhuja esiintyi Hallin puolesta, hänen uskollinen taistelutoverinsa Rudolf Sale, mutta tämän oma luotto oli liikemaailmassa niin huono, että hän pikemmin vahingoitti kuin hyödytti Hallia.
Hall aikoi juuri selittää, että hän, ottaen huomioon kokouksen mielialan, oli halukas luopumaan johtokunnasta, mutta että hän samalla tahtoi myös luopua koko yrityksestä, jolloin yhtiön oli ostettava keksintö häneltä, sen omistajalta, ennenkuin se saattoi ajatellakaan syvälapioiden valmistamista. Mutta ennenkuin hän ehti tämän tehdä, sai eräs miljoonanomistaja, Harry MacClellan puheenvuoron.
— Minulla on valtakirja Worcester-yhtiöltä New Jerseyssä, sanoi hän. Minä olen valtuutettu tarjoamaan kokoukselle miljoonan dollaria yhtiön omaisuudesta, sekä irtaimesta että kiinteästä, siihen kuuluvine keksintöineen ja patentteineen. Yhtiö toivoo, että asia tulisi tässä kokouksessa ratkaistuksi.
Sanoi ja istahti.
Syntyi hetken äänettömyys. Hallin silmät säkenöivät silmälasien takana; tämä odottamaton tarjous antoi hänelle tilaisuuden vetäytyä arvokkaasti pelistä, ja olihan sekin lohdutus niiden kiihkeitten hyökkäysten jälkeen, jotka häntä olivat kohdanneet. Sillä välin toiset laskivat, miten paljon voittoa koituisi tästä myönnistä, sillä »parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla». Ja he katselivat Hallia jo vähemmän harmistunein katsein; sillä jos he käden käänteessä voisivat tulla viisikolmatta prosenttia rikkaammiksi, niin varmaankaan ei keksintö sittenkään ollut aivan hullu.
— Herra puheenjohtaja, kuului ääni salista, minä pyydän, että kokoukselle tehtäisiin tiettäväksi, mitä yhtiön säännöissä on sanottu myönnistä.
Puheenjohtajana oli vanha entinen senaattori, johon MacClellanin kultainen tarjous oli tehnyt syvän vaikutuksen, ja hän aikoi juuri kääntyä Hallin puoleen ja esittää kysymyksen hänelle, kun salin perältä kuului:
— Suokaa anteeksi, herra puheenjohtaja, mutta ensiksi pitäisi kai antaa puheenvuoro jo merkityille puhujille, ennenkuin uusi kysymys otetaan harkinnan alaiseksi.
Hillberg lausui nämä sanat.
— Niin — hm — aivan oikein, sanoi puheenjohtaja hämillään ja kääntyi sihteerin puoleen. Hall astui samassa puheenjohtajan luo ja alkoi kiihkeästi keskustella hänen kanssaan. Hänen kasvonpiirteensä värähtelivät.
Syntyi kova hälinä. Ääniä kuului sekä puolesta että vastaan. Mutta kun
MacClellan nousi jälleen, hiljenivät muut.
— Minulla tietenkään ei ole mitään sitä vastaan, että keskustelua jatketaan.
Se ratkaisi asian. Puheenjohtaja iski vasarallaan pöytään, Hall palasi paikalleen huomattavasti kalpeana, ja sihteeri sanoi:
— Mr Hillbergillä on puheenvuoro.
Hillberg astui esiin. Silmänräpäyksen ajan hänen katseensa osui
Halliin, sitten hän alkoi:
— Minun mielestäni edelläkäynyt keskustelu on ollut aivan aiheeton. Te, hyvät herrat, toimitte, niinkuin te omistaisitte sen arvokkaan keksinnön, jota te aiotte käyttää hyväksenne ja jonka vuoksi on jo tuhlattu kahdeksansataatuhatta dollaria. Tosiasia on kuitenkin se — ja useimmat läsnäolevat tietänevät sen myöskin — että syvälapioyhtiön oikeus keksintöön perustuu petokseen, suoraan sanoen varkauteen…
— Varkauteen, sanon minä, jatkoi Hillberg kovemmalla äänellä, johon se mies on syypää, joka on asetettu tämän yrityksen johtoon ja teidän rahojenne holhoojaksi. Minua ihmetyttää, että kunnialliset miehet, täysin tuntien asian laidan, ovat tahtoneet ruveta varkaan liittolaisiksi ja jakaa voiton hänen kanssaan. Ja minua ihmetyttää vieläkin enemmän, että sellainen maailmanyhtiö kuin Worcester yhtiö voi, tekemällä yllämainitun kauppatarjouksensa, alentua varastetun tavaran kätkijäksi. Varkaus on varkautta, siitä me kaikki olemme yhtä mieltä. Samoin murha on murhaa, vai mitä arvelette? No niin, tuo mies, joka istuu tuossa — hän osoitti vihasta värisevällä kädellään Hallia — on kaksi kertaa varkauden tapahduttua yrittänyt salamurhaajan käden kautta saada pois tieltään hänelle epämukavan keksijän ja epäilemättä hän vielä ennen iltaa joutuu lukkojen taakse istumaan, mikä onkin ainoa sopiva paikka hänen tapaiselleen rikoksentekijälle…
Mutta nyt puhkesi hirveä myrsky esiin. Huudot »rikollisia syytöksiä», »kiristystä» sekaantuivat yhtä äänekkäisiin puheenjohtajan vetoamisiin. Tämä iski voimattomana vasaransa pöytään. Koko sali oli raivon vallassa.
— Minä voin todistaa joka sanani todeksi, huusi Hillberg.
Melu hiljeni sen verran, että puheenjohtaja sai äänensä kuuluville:
— Me emme voi sallia, että te tällä paikalla viskaatte rikollisia syytöksiä meidän kunnioitusta ja luottamusta nauttivaa uskottua miestämme vastaan, sanoi hän kääntyen Hillbergin puoleen. Hän aikoi lisätä: — Minä kiellän teiltä puheenvuoron, kun Hillberg lisäsi:
— Minä toistan, että olen halukas todistamaan kaikki syytökseni, ja teen sen heti paikalla.
— Missä ovat todisteet? kysyi puheenjohtaja, ja kuoro toisti:
— Todisteet, todisteet!
Sanaakaan sanomatta astui Hillberg ovelle ja kuiskasi pari sanaa ovenvartijan korvaan. Palvelija katosi, mutta palasi hetken kuluttua kolmen henkilön kera, jotka pysähtyivät oven suuhun. Kaksi heistä oli silminnähtävästi salapoliiseja, kolmas vanki.
— Tämä tässä on Tim Clayton, alias Bill Williams, nykyään valtiovanki, tuomittu 16 vuoden vankeuteen moninkertaisista rikoksista, muunmuassa kahdesta murha- ja myrkytysyrityksestä. Hän on tuotu tänne, jotta hän antaisi ilmi sen henkilön, joka helisevällä rahalla on viekoitellut hänet näihin rikoksiin. Puhunko totta, konstaapeli?
— Kyllä, herra, vastasivat vartijat kuorossa.
— Tuokaa vanki esille. Nyt, Tim Clayton, katso ympärillesi ja sano meille, onko näiden läsnäolijoiden parissa sitä henkilöä, joka kolme kertaa lahjoi sinua, jotta ottaisit sulkuvahti Jonesin hengiltä.
Puhutellun silmät kulkivat ympäri huonetta ja hetken epäilyn jälkeen ne kiintyivät pöydän yläpäässä istuvaan mieheen: Oscar E. Halliin. Hitaasti hän kohotti kättään ja vihasta kiiluvin silmin hän osoitti sormellaan Hallia.
Kohina kävi salin läpi.
Halliin oli Claytonin ilmestyminen vaikuttanut kuin isku vasten otsaa. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi nähnyt haamun edessään. Se henkilö, jota hän vähinten olisi aavistanut näkevänsä, oli juuri Clayton, sillä edeltäkäsin tehdyn suunnitelman mukaisesti oli Hillberg antanut ukko Lawsonille toimeksi asiakirjeessä Hallille mainita ohimennen, että »mies, joka oli vähällä iskeä sulkuvahti Jonesin hengiltä, oli kuollut haavoihinsa heräämättä tajuntaan». Siten Hall oli ollut aivan rauhassa voimatta epäillä mitään hyökkäystä siltä taholta.
Vain suurella ponnistuksella Hall pysyi pystyssä tuolillaan. Hänen kasvonsa olivat tuhanharmaat ja tuskanhiki helmeili hänen otsallaan.
— Oletko varma siitä, että mies on oikea? kysyi Hillberg. Läsnäolevien mielestä kysymys oli joutava, sillä Hallin ulkomuotokin antoi hänet täydellisesti ilmi.
— Aivan varma, herra, sanoi Clayton. Tosin hänellä ei silloin ollut silmälaseja, mutta hän se sittenkin on. Hän nimitti itseään Otto Carspniksi.
— Mitä hän maksoi sinulle dynamiittiräjähdyksestä?
— Tuhat dollaria, herra. Olisin saanut puolta enemmän, jos vain tuo sitkeähenkinen Jones roisto olisi kuollut.
— Te kuulette, hyvät herrat, sanoi Hillberg juhlallisella äänellä kääntyen pelästyneen kuulijakunnan puoleen. Ja sitten hän kyseli vangilta edelleen. Huone oli äkkiä muuttunut tuomiosaliksi, jossa Hall oli syytettynä, Clayton todistajana ja Hillberg syyttäjänä. Toinen rikos toisensa jälkeen paljastettiin kuulijoiden silmien edessä, jotka värisivät kauhusta kaiken tämän pahuuden edessä: myllypetos — Hillberg mainitsi muutamin sanoin Kasteluosakeyhtiöosakkeiden pörssipelin edellisenä vuonna, ja nyt vasta tämä salaperäinen asia selvisi läsnäoleville, joista suurin osa oli toimivia pörssimiehiä; myrkytysyritys Cottonwoodin huvilan sairashuoneessa; ja lopulta viimeinen murhayritys samaa henkilöä kohtaan, jolloin Clayton itse oli vähällä heittää henkensä, mutta joka tapauksessa kadotti vapautensa. Halukkaasti vanki vastasi kaikkiin kysymyksiin. Hänelle oli luvattu rangaistuksen lievennystä, jos hän antaisi ilmi sen miehen, joka oli viekoitellut hänet kaikkiin näihin rikoksiin.
Tutkinnon aikana eivät läsnäolijat olleet huomanneet, että Hallin oli onnistunut kaikessa hiljaisuudessa ruiskuttaa itseensä morfiinia, mutta kaikki ihmettelivät, mitenkä tuo äsken aivan masentunut mies äkkiä oli kuin muuttunut, kun hän kohosi pystyyn ja huusi:
— Tuo kaikki on inhottavaa valhetta! Hänen silmänsä leimusivat ja ääni vapisi vihaa. — Todistaja on väärä, vihollisteni rahoilla ostettu!
Hall naurahti, mutta hänen naurunsa kuului hurjalta ja teeskennellyltä.
— Herra puheenjohtaja, kuului kimakka ääni salista, tahtoisin vain kysyä, onko näillä rikoksilla, joista mr Hallia on syytetty, mitään tekemistä keksinnön kanssa? Jollei ole, niin todistajien kuulustelu olisi käsittääkseni jätettävä oikeuden toimeksi.
Rudolf Sale puhui. Hän ei tehnyt sitä säälistä toista kohtaan, vaan saadakseen pelastetuksi rahansa, jotka hän oli kiinnittänyt yhtiöön.
— Sulkuvahti Jones, selitti Hillberg, on, niinkuin tunnettu, tehnyt tämän keksinnön, ja häntä kohtaan nuo kolme murhayritystäkin suunnattiin. Mutta myönnän kyllä, että ensimäinen yritys tehtiin jo ennenkuin keksinnöstä saatiin selko.
— Katsokaahan! huusi Sale. Siis koko tämä surkea näytäntö, jonka te olette pannut toimeen, ei todista pääasiaa: onko keksintö varastettu vai ei.
Nyt puheenjohtaja tarttui puheeseen:
— Mr Clayton, vastatkaa meille: tiesittekö te, miksi tuo mies, joka lahjoi teitä, tahtoi saada Jonesin hengiltä?
— Se asia ei liikuttanut minua, vastasi Clayton äreästi. Hän antoi minulle rahat ja käski minun murhata, siinä kaikki.
Nyt monet pyysivät puheenvuoroa. Äkkiä kaikki jälleen pelkäsivät omaa taloudellista vahinkoaan; he käsittivät, mihin tuo kettu Sale tähtäsi.
Mutta Hillbergin ääni voitti kaikkien muiden:
— Hyvä, herrat, sitten minä näytän teille toteen, että keksintö on varastettu.
Taaskin hän lähetti ovenvartijan ulos, joka tällä kertaa toi muassaan vain yhden henkilön.
Se oli pitkä, laiha, hienosti puettu, kaljupäinen herra, jonka päässä näkyi suuri, ruma arpi. Kasvot olivat hyvin kalpeat ja ilmaisivat suurta kärsimystä.
Reippaasti hän astui pöydän luo ja tervehti puheenjohtajaa nyökäten päätään. Seurakunta tuijotti ääneti häneen. Salissa vallitsi kuolon hiljaisuus. Hall istui tuolillaan pää taakse nojautuneena, silmät kiinni ja kasvot kalman kalpeina; näyttipä siltä, kuin hän olisi menettänyt tajuntansa.
— Hyvä Jumala, kuului ääni ihmisjoukosta, eihän se ole mahdollista — tämä on varmaankin näkyhäiriö!
Aivankuin pommi olisi pudonnut keskelle ihmisjoukkoa. Toiset kääntyivät kauhuissaan pois, jotta he eivät näkisi mitään. Oliko tämä kummitus? Haamu haudan tuolta puolen?
Mutta kun kummitus alkoi puhua, ei hänen äänensä kuulostanut lainkaan haudantakaiselta:
— Senaattori O'Mara, jos käsitän asiat oikein, olette te tämän kokouksen puheenjohtaja. Uskallanko toivoa, että tunnette minut? — Henry Patterson, nöyrin palvelijanne.
Kauhu siirtyi tavattoman hämmästyksen tieltä. Läsnäolevista useat olivat tunteneet Henry Pattersonin, joka aina kamalasta valtamerionnettomuudesta saakka vuosi sitten oli ollut kadonnut maailmasta, ja he kerääntyivät nyt hänen ympärilleen. Kaikki tahtoivat saada selitystä tähän ylösnousemuksen ihmeeseen ja kaikki puhuivat ja kysyivät yhtä aikaa.
XXII.
Yleisen hämmingin aikana ei kukaan kiinnittänyt huomiota Halliin. Eikä kukaan nähnyt, että hän hiipi ulos.
Yksityiskonttorissaan hän viipyi vain sen verran, että hän ennätti pistää taskuunsa setelipakan ja revolverin ja panna päällystakkinsa ylleen. Käytävässä seisoi kaksi poliisikonstaapelia naureskellen ja leikkiä laskien naapurikonttorin pikakirjoittajattaren kanssa. Hall pääsi huomaamatta heidän ohitseen. Hississä, joka kulki suoraan kahdennestatoista kerroksesta alas, hän ei tavannut ketään tuttua. Alhaalla marmorieteisessä seisoi jälleen poliisi, mutta Hall kiiruhti tervehtien hänen ohitseen kadulle. Sataa tihuutti. Katukäytävän vieressä seisoi hänen autonsa. Autonkuljettaja tupakoi puun suojassa. Hall antoi hänelle vapaan päivän ja kävi itse hänen paikalleen istumaan, ja auto läksi kimmahtaen liikkeelle.
Hän ei ollut edeltäpäin tehnyt mitään suunnitelmaa. Hän ei tiennyt minne ajaa. Hän oli paennut vaistomaisesti, lopulta huomattuaan, että kaikki oli kadotettu.
Odottaessaan bulevaardin kulmauksessa kadun yli pääsyä, missä tungos näin aamiaisen aikana oli aina kovin suuri, kuuli hän sanomalehtipojan käheän huudon pörssitalon edustalta.
— Lukekaa! Oi hirveää, hirveää! Titanic on antanut uhrinsa takaisin!
Lukekaa kaikki!
Ihmiset tappelivat sanomalehdestä, jonka etusivulla seisoi tulipunaisin korkein kirjaimin:
»Titanicin uhri herännyt kuolleista.»
Hall sai lehtensä ja astui kylmäverisesti pörssitaloon, missä hän nopeasti silmäili kirjoitusta, joka ilmoitti Henry Pattersonin takaisintulon. Hänet oli tunnettu junassa tänä aamuna ja asemalla oli häntä ollut vastassa sanomalehtireportteri, jolle hän lyhyesti oli kertonut pelastuksestaan. Myöhemmistä vaiheistaan hän ei ollut paljoakaan ilmaissut, sen hän vain oli kertonut, että hän oli viettänyt talvea perheensä kanssa Floridassa heikontuneen terveytensä vuoksi. Ja kysymykseen mitä hän arveli Pattersonin firman vararikosta, oli hän vastannut:
»Minä otan asiat omiin käsiini ja kaikki mitä voidaan tehdä, tulee tehdyksi. Se ainakin on varma: ei kenenkään tarvitse joutua kärsimään minun tähteni…»
Sanomalehtimiehet olivat sittemmin koettaneet tavata Elinor rouvaa
Pattersonin huvilassa, mutta ei ketään päästetty hänen puheilleen.
Hänen kuvansa oli kuitenkin sanomalehdessä samoinkuin Henry
Pattersoninkin.
Nyt Hall ei epäröinyt enää minne ajaa. Elinorin kaunis kuva oli saattanut hänen verensä kuohumaan. Ja niinpian kuin tungos hiukan hälveni ja hän pääsi vähempiliikkeisille kaduille, ajoi hän täydellä vauhdilla eteenpäin.
— Elinorin luo! kuului ääni hänen sielussaan. Hillittömän intohimon ajamana hän tahtoi vielä kerran nähdä rakastettunsa, maksakoon se hänelle vaikka hänen henkensä. Vain nähdä hänet, imeä hänet katseillaan. Sitten — niin sitten hänestä oli yhdentekevää miten hänen kävisi.
Palvelija, joka avasi, tunsi hänet ja hetken aikaa epäröityään hän läksi ilmoittamaan hänen tulonsa. Hall seurasi palvelijan kintereillä, ja Elinorin kieltävä vastaus jähmettyi hänen huulillaan Hallin astuessa sisään. Kaikkein vähinten Elinor olisi osannut odottaa hänen tuloaan. Olisihan Hallin nyt jo pitänyt olla lukkojen takana. Äkkiä hänen sydämensä puristui kokoon hänen ajatellessaan, että Henrylle ehkä oli tapahtunut jotakin.
— Mitä on tapahtunut — taivaan tähden, mitä on tapahtunut? huudahti hän. Onko Henrylle tapahtunut jotakin?
Elinor oli turhaan pyytänyt saada seurata miehensä mukana tänä aamuna kaupunkiin voidakseen suojella häntä vaaralta, joka varmaankin uhkasi häntä. Siksipä Hallin äkillinen tulo näytti nyt vahvistavan hänen pelkonsa.
— Niin, vastasi Hall omituisesti hymyillen, jotain on Henrylle tapahtunut, mutta tuskinpa sitä, mitä te pelkäätte, Elinor. Hänen voittonsa on nyt täydellinen, ja minun on aika vetäytyä pois.
Hän vaikeni hetkeksi ja nojasi toisen kätensä raskaasti pöytään, kaiken aikaa katsellen Elinoria. Hän näytti olevan valtavan mielenliikutuksen vallassa, mutta hänen äänensä oli hillitty, joskin alakuloinen, kun hän jatkoi:
— Mutta ennenkuin minä katoan, tahdoin viimeisen kerran nähdä teidät. Minun tunteeni teitä kohtaan eivät ole mikään salaisuus; te ette vain käsitä niiden syvyyttä ja voimaa. Ne tuntuvat teistä ehkä loukkaukselta. Mutta minä sanon nyt teille, ja teen sen kuolevan vakavuudella: tämä onneton intohimo on tehnyt minusta sen, mitä nyt olen. Onnellisempien olosuhteitten vallitessa olisi tulos ollut toisenlainen. Teidän vallassanne oli tehdä minusta hyvä ihminen, mutta te ette tahtonut tietää minusta, ja kun sittenkin tahdoin voittaa teidät omakseni, niin tuli minusta se mikä nyt olen, pahuuden hirviö. Myöntäkää sitä paitsi, että omituiset olosuhteet toivat suorastaan viettelyksen tielleni…
Hän ojensi vartaloaan ja jatkoi kädenliikkeellä: — Tahdoin saada kultaa voidakseni tuhlata sitä teille. Mutta jotta teidän kiitollisuutenne minua kohtaan olisi sitä suurempi, tahdoin että tulisitte köyhänä luokseni! Vähällähän se olikin onnistua minulta! Ja teidän rinnallanne olisi minusta tullut hyvyyden sankari.
— Kohtalo oli vastassani, ja nyt olen nujerrettu. En koskaan enää tule vaivaamaan teitä. Mutta kun te ajattelette lähemmin kaikkea tässä uudessa valossa, niin te ehkä tuomitsette minua lempeämmin. Jääkää hyvästi, Elinor…
Hetken aikaa Hall epäröi. Elinor hengitti kiivaasti. Hänen silmiinsä nousi kuumia kyyneleitä.
Nyt Hall kääntyi mennäkseen — kuin masentunut, vanha ukko.
— Mr Hall, sai Elinor vaivalla sanotuksi.
Kiihkeänä Hall kääntyi häneen. Elinor ojensi hänelle kätensä, joka vapisi. Hall tarttui kiihkeästi siihen, kumartui alas ja suuteli sitä.
— Jääkää hyvästi, mr Hall. Ja olkaa varma siitä, että minä viimeisenä tuomitsen teitä.
Hetken aikaa heidän katseensa kohtasivat toisensa. Sitten Hall poistui nopeasti huoneesta.
* * * * *
Myöhemmin illalla, kun Henry Hillbergin seurassa palasi Chicagosta, kutsuttiin hänet puhelimeen. Kun hän astui jälleen perheensä pariin, oli hän hyvin kalpea ja hiljainen. Elinor pakotti hänet vihdoin puhumaan.
— Se oli salapoliisipäällikkö. Hän ilmoitti, että jonkun matkan päässä Chicagosta oli tavattu murskaantunut auto, ja sen alla makasi hengetön mies.
Elinor huudahti ja katsoi mieheensä suurin, pelästynein silmin.
— Oliko se — —?
Henry Patterson nyökkäsi alakuloisena päätään. — — Niin, se oli Hall, sanoi hän hiljaa. Poika parka…
Yhden seikan hän kuitenkin salasi vaimoltaan, sen nimittäin, että ruumiilla oli ollut ampumahaava ohimossa, joka luultavasti heti oli tappanut hänet.
Margret ja Hillberg tulivat nyt sivuhuoneesta verannalle. He eivät tienneet mitään puhelin-ilmoituksesta, ja suuri ja uusi ilo loisti heidän kasvoillaan. He pitivät toisiaan kädestä.
Henry ensimäisenä huomasi, että heissä oli jotakin erikoista. Ponnistaen voimiaan hän työnsi luotaan surullisen tapahtuman, joka painosti hänen mieltään.
— Ahaa! huudahti hän ja uhkasi molempia rikollisia sormellaan. Te näytte kohdanneen Amorin tuolla hämärissä. Katsohan heitä, Elinor, miten he punastuvat!
Elinor kiiruhti nyt nuorten luo iloisesti yllätettynä. Yksi hänen rakkaimmista toiveistaan oli täyttynyt.
— Henry, katsohan, tässä on vihdoinkin ilahduttava tulos sinun onnettomasta syvälapiostasi, sanoi hän onniteltuaan nuorta paria. Se se vei heidät yhteen.
Mutta Henry Pattersonin ajatukset olivat kulkeneet toiseen suuntaan.
Hän nousi paikaltaan ja veti syvään henkeään.
— Niin, sanoi hän, me olemme kyllin kauan eläneet Titanicin varjossa.
Astukaamme nyt vihdoinkin auringonpaisteeseen…