V.
Eteläisen sairaalan ylilääkäri Liverpoolissa, tohtori Bartlett, pudisti pahoillaan päätään sulkiessaan yksityishuoneen n:o 6:n oven.
— »Nimetön» huolestuttaa minua, sanoi hän hoitajattarelle. Ei huomattavaa muutosta parempaan tämän viikon kuluessa, vaikka olen koettanut kaikkia mahdollisia keinoja.
Hoitajatar huokasi. Mrs Burt oli erinomaisen ystävällinen vanha nainen, joka hoiti yksityishuoneittensa sairaita äidillisellä huolenpidolla ja valvoi aivan väsyksiin saakka, kunhan hän siten saattoi pelastaa jonkun »holhokeistaan». »Nimetön» — ei kukaan sairaalassa tiennyt kuka hän oli, siksi häntä nimitettiin tällä salaperäisellä nimellä — oli voittanut aivan erikoisesti hänen rakkautensa, osittain sen salaperäisyyden vuoksi, joka ympäröi häntä, osittain ja ehkä kaikkein eniten sen vaivan tähden, jota hän tuotti hänelle. Hän oli saanut valvoa useita öitä nimettömän tähden ja nähnyt hänestä enemmän vaivaa kuin kaikista muista sairaista yhteensä. Ja seurauksena oli nyt ollut se, että hänestä oli tullut hoitajattaren silmäterä.
Huokaus tuli siis suoraan sydämestä. Tohtori Bartlett, joka tunsi hoitajattaren varsin hyvin, sillä tämä oli parikymmentä vuotta palvellut hänen sairaalassaan, ei epäillyt hetkeäkään, ettei sairas ollut saanut parasta hoitoa mitä yleensä sairaalassa saattoi tulla sairaitten osaksi, mutta sittenkään hän ei ollut täysin tyytyväinen mrs Burtiin. Hän vaati joskus hoitajattarilta ihmeitä, joihin hän itse ei pystynyt, varsinkin sellaisissa tapauksissa, kun lääkkeet, leikkaukset tai muut suorastaan tieteelliset keinot eivät auttaneet, vaan parantuminen riippui pääasiallisesti älykkäästä hoidosta. Ja älykkyydestä mrs Burtia tuskin saattoi syyttää. Jos hän pitkän praktiikkansa aikana sittenkin oli saanut joitakin »ihmeitä» aikaan, niin johtui se pikemmin hänen sydämestään ja vaistoistaan kuin järjestään.
Sydän ja vaisto voi tosiaankin vaikeissa tapauksissa saada enemmän aikaan kuin loistavin äly. Ja sitä tohtori Bartlett oli toivonut numero XXX:n — »nimettömän» tapauksessa. Kun tämä toive kuitenkin petti, oli hän hiukan pahoillansa.
— Onko hän puhunut? kysyi hän.
— Ei, ei ainoatakaan selvää sanaa ole tullut hänen huuliltaan sen jälkeen kuin hänet tuotiin tänne. Olen melkein varma siitä, ettei hän ymmärrä englanninkieltä.
— Minä olen toista mieltä.
— Houriessaan hän puhuu aina jotakin muuta kieltä. Sisar Mary, joka ennen on ollut merimiessairaalassa, väittää hänen puhuvan ruotsia.
Tohtori nyökkäsi.
— Mutta meidän täytyy vähitellen saada hänet ilmaisemaan nimensä, sanoi hän. Viranomaiset ahdistavat minua kysymyksillään. He pelkäävät selkkauksia, jos mies esimerkiksi on varakas tai henkivakuutettu ja varmaankin hän on julistettu kuolleeksi.
— Tohtori siis luulee…?
— Siinä asiassa minun ei tarvitse nojautua vain oletuksiin. Heti ensi silmäykseltä näin, ettei mies kuulunut työläisluokkaan. Ei kellään työmiehellä ole niin pehmeitä lihaksia kuin hänellä. Kädet olivat tosin nahattomat, kun hänet tuotiin tänne, mutta se ei merkitse mitään. Olen sittenkin aivan varma asiastani. Vaikka mies siis ei ole raskaantyöntekijä, niin ei se silti tarvitse merkitä, että hän on varakas. Ehkäpä hän on tuota hienompaa skandinaavilaista vientitavaraa, jota lähetetään meren tuolle puolen.
— Niin, mutta hän ei ole mikään roisto, sanoi mrs Burt niin kiihkeänä ja suurella vakaumuksella, että tohtorin täytyi salavihkaa nauraa.
— Enhän minä sitä sanokaan, vastasi hän hyväntahtoisesti. Joka tapauksessa meidän täytyy saada selko hänen nimestään. Sen toimen minä annan teille, mrs Burt. Minulle hän ei vastaa.
— Entäs vaitiolokäsky, tohtori?
— Peruutetaan, tohtori nyökkäsi päätään. Yritetään nyt vastakkaisilla keinoilla, mutta varovaisesti — liiaksi ei saa lörpötellä. Hänen aivonsa eivät siedä vielä liiaksi voimistelua. Vain pieniä annoksia, joita vähitellen lisätään, ymmärrättehän?
— Ymmärrän kyllä, tohtori.
Barlett hymyili itsekseen, jatkaessaan kierrostaan sairaiden luona. Tuon kelpo lesken kasvot olivat äkkiä kuin kirkastuneet, kun hän oli peruuttanut määräyksensä, ettei sairaan kanssa saisi puhua. Tämä äänettömyydenlupaus oli hänelle varmaan ollut hirveän tuskallinen!
Sen saattoikin heti huomata, kun sairaanhoitajatar astui potilaan huoneeseen. Vähemmän totuudenmukaisesti kuin tarkoituksella rohkaista sairaan mieltä hän kertoi, että lääkärillä oli hyvät toiveet hänen parantumisestaan, koska itsepäinen kuume nyt vihdoinkin oli väistynyt ja sairas oli ruvennut hiukan syömään. Ulkona oli kevät, jatkoi hän sitten — saisikohan hän hiukan kohottaa kierrekaihdinta, jotta aurinko pääsisi pilkistämään sisälle? Ehkäpä hän saisi avata hiukan akkunaakin? Jospa hän vain tietäisi, miten ihana ilma oli!
Sairas ei vastannut mitään. Näytti siltä, kuin hän ei olisi ymmärtänyt hoitajan puhetta. Sisäänpäinkääntynyt, miettivä ilme kasvoilla ei muuttunut hetkeksikään. Katse oli kiintyneenä vastakkaiseen seinään, ja kun se joskus siirtyi puhujaan, ei se ilmaissut vähintäkään ymmärtämystä. Jollei mrs Burt aikaisemmin olisi todennut, että sairas saattoi kuulla puhetta ja melua, olisi hän voinut luulla häntä aivan kuuroksi.
Kasvot päänaluksella olivat laihat ja kalpeat. Silmät olivat luonnottoman suuret ja niin kirkkaansiniset, että mrs Burt ei voinut kyllikseen ihmetellä niiden väriä. Otsalla hänellä oli side, ja kädet, jotka lepäsivät liikkumattomina peitteellä, olivat myöskin kääreissä.
Kun muutamat merimiehet viikkoa aikaisemmin olivat tuoneet »nimettömän» sairaalaan, oli skottlantilainen kapteeni muutamin sanoin kertonut, mistä he olivat löytäneet hänet. Matkalla Baltimoresta Liverpooliin oli »Iverness» -laivasta huomattu huhtikuun 17 päivänä vene, jonka mastossa oli liehunut hätämerkki. Veneessä oli ollut »Titanicin» nimi, ja siinä olevasta neljästä henkilöstä oli kolme kuollut joko nälkään tai kylmään, neljännessä oli vielä hiukan eloa, joskin hän oli tiedoton. Viimeksimainittu otettiin laivaan, jota vastoin ruumiit haudattiin merimiesten tapaan mereen. Pelastetun tila lääkärien tutkiessa häntä oli arveluttava, joskaan ei aivan toivoton. Hän oli nälästä ja janosta niin riutunut, että kuolema ei ollut kaukana, sitä paitsi oli hän saanut kylmänvikoja, niin kevyesti kuin hän oli puettu. Niinikään oli hänellä avoin haava päässä, kaikesta päättäen oli häntä tylsällä aseella isketty niin hirveällä voimalla päähän, että kallo oli murskautunut ja aivotulehdus oli pelättävissä. Keuhkokuume hidastutti vielä lisäksi yleistä parantumista, eikä sairasta oltu kaikista yrityksistä huolimatta saatu laivassa heräämään tajuntaan. Siinä tilassa hänet tuotiin Liverpoolin sairaalaan. Potilaalla ei ollut yllään minkäänlaisia vaatteita tai esineitä, joiden nojalla olisi voitu saada selkoa hänen nimestään tai säädystään.
Aluksi oli potilas sairaalassa sijoitettu yleiseen osastoon, kolmisenkymmenen muun sairaan pariin, mutta koska hänen tilansa oli huolestuttava ja hänen hoitonsa vaati erikoista huolta, oli hänet varsin pian siirretty mrs Burtin yksityis-osastolle. Koko sairaala seurasi erikoisella mielenkiinnolla »nimettömän» tilaa, ja niinpian kuin sanomalehdet olivat saaneet vihiä siitä, että sairaalaan oli tuotu eräs »Titanicin» uhreista, sisälsivät ne joka päivä selostuksia sairaan tilasta sekä panivat kaikenlaisia huhuja hänestä liikkeelle. Koko Englanti, vieläpä koko maailma puhui näinä päivinä yksinomaan tästä hirvittävästä valtameren onnettomuudesta, jossa toistatuhatta onnetonta matkustajaa oli heittänyt henkensä, ja Liverpoolin sanomalehdet, jotka muuten saivat tätä kauhuntapausta koskevat tietonsa Lontoosta käsin, käyttivät tilaisuutta hyväkseen kietoen tämän erikoisen sankarinsa salaperäisyyden merkillisimpään verhoon. Kerran oli eräässä uutiskiihkeimmässä lehdessä ollut »nimettömän» haastattelukin sekä hänen valokuvansa, vaikkei onnettoman uhrin huulien yli ollut tullut ainoatakaan sanaa sen jälkeen kuin hänet oli maihin tuotu. Siten »nimetön» oli tietämättään tullut kuuluisuudeksi, jonka kohtaloa tuhannet ihmiset seurasivat. Ja ennenkuin tiedettiin mitään hänen olosuhteistaan tai varallisuudestaan, olivat yhdistykset ja yksityiset henkilöt antaneet suuria summia haaksirikkoontuneen hyväksi käytettäväksi, ja useat hempeämieliset naiset lähettivät itsepäisesti hänelle kukkasiakin, joskaan potilaalla, joka juuri oli voittanut vaikean keuhkokuumeen, ei voinut niistä olla vähintäkään iloa.
Tämä yleinen huomio, jota osoitettiin »nimettömälle», enensi vielä sitä mielenkiintoa ja uteliaisuutta, jota mrs Burt tunsi potilastaan kohtaan, mutta katsellessaan nyt häntä, kun hän makasi liikkumatta ja tunnottomana vuoteellaan, huomasi hän, että se tehtävä, jonka ylilääkäri oli antanut hänelle, oli helpommin sanottu kuin tehty. Silminnähtävästi potilas ei ymmärtänyt englanninkieltä. Mrs Burt jutteli siitä huolimatta yhä edelleen ja koetellessaan potilaan ruumiinlämpöä, joka olikin jo melkein normaali, hän ensi kertaa ilokseen näki selvän ja järkevän ilmeen hänen silmissään.
Mrs Burt oli, vaistonsa ohjaamana, puhunut potilaalle tämän vanhemmista ja siitä levottomuudesta, jota he varmaankin tunsivat, kun he eivät tienneet, minne heidän poikansa oli joutunut. Ja kun potilas kuuli sanan »isä», joka englannin ja ruotsin kielellä on melkein sama, hätkähti hän.
Hyvän aikaa potilas makasi ääneti, mutta hän ei ollut enää liikkumaton. Varmaankin tuo sana »isä» tuotti hänelle levottomuutta. Hän kääntyi rauhattomana vuoteellaan ja nyppi peitettään. Kerta toisensa jälkeen hän kohotti oikeaa kättään ja tarkasteli sidettä, ojensi sormiaan ja katsoi avuttomana hoitajattareen.
Mrs Burt tarttui potilaan käteen ja puhui hänelle ikäänkuin rakkaalle lapselle.
— Särkeekö kättä? Sehän on melkein terve — parin päivän kuluttua voidaan side poistaa. Mikä onni, ettei siihen tullut verenmyrkytystä; se näytti sangen vaaralliselta aluksi…
Sairas liikutteli sormiaan ja katseli ympärilleen. Hoitajatar alkoi pelätä uutta kuumekohtausta.
Sitten hän lausui ensimäiset selvät sanansa puhtaalla englanninkielellä:
— Luuletteko, että kykenisin kirjoittamaan tällä kädellä?
Mrs Burt tuli niin iloiseksi, että hän ilman muuta rikkoi lääkärin määräyksen.
— Tietysti te kykenette! huudahti hän innoissaan. Malttakaahan — minä tuon heti paperia ja kynää.
Hänellä oli todellakin syytä iloita. Eivät koskaan mitkään arkipäiväiset englantilaiset sanat olleet tuottaneet hänelle niin paljon iloa kuin nämä — ja sitä paitsi hänellä oli toivoa varsin pian saada tietää potilaansa nimikin.
Palattuaan takaisin sairaan luo kohotti mrs Burt hänet istualleen vuoteessa ja laski paperin ja kynän tarjottimelle hänen polvilleen. Käsi, kun side siitä poistettiin, oli ikäänkuin kutistunut ja punaisen keltainen, mutta sormia saattoi liikuttaa, ja se oli pääasia.
— Mikä päivä on tänään, kysyi potilas.
— Toukokuun neljäs. Te olette ollut täällä täsmälleen viikon.
— Täälläkö minä olen? kysyi potilas osoittaen painettua nimeä paperin kulmassa: Liverpoolin eteläisessä sairaalassa.
— Aivan niin.
Ja sitten potilas kirjoitti vapisevalla ukon käsialalla valkealle paperille: »Liverpool toukokuun 4 p. 1904.»
Sitten hän äkkiä keskeytti.
— Se ei ole oikein, sanoi hän aivan varmasti.
— Mikä? Mrs Burt tuki häntä katsellen kirjoitusta sairaan olan yli.
— Päivämäärä, sanoi potilas moittivalla äänellä. Toukokuun 4 päivänä olin vielä kotona kartanossa.
Mrs Burt joutui ymmälle. Hän ei voinut käsittää, miksi potilas kirjoitti 1904, vaikka oli vuosi 1912. Tähän hän ei ollut valmistunut, eikä hän tiennyt mitä hän sen johdosta sanoisi, sillä varomattomalla sanalla voisi olla ikävät seuraukset. Mutta jotakin hänen täytyi sanoa. Seuraten siis vaistoaan hän virkkoi:
— Suokaa anteeksi, minä erehdyin. On kesäkuun 4:s.
Monivuotinen kokemus oli opettanut hänelle, ettei ollut hyvä vastustaa sairaita, joiden tila oli vielä arveluttava, sillä vastustus saattoi aikaansaada taudin uudistumisen tai häiritä parantumista. Mutta hän pelästyi pahasti, kun potilas kärsimättömästi kääntyi puoleksi häneen päin.
— Tarkoitatte tietysti heinäkuuta, sanoi potilas painostaen.
Onnettomuus tapahtui kesäkuun 28 päivänä, siis täytyy nyt olla heinäkuu.
Ja välittämättä sen enempää hämmästyneestä hoitajattarestaan, alkoi hän kirjoittaa toiselle paperi-arkille hitaasti ja vaivalloisesti:
»Liverpool, heinäkuun 4 p. 1904.
Rakas isä ja äiti! — Minä pelastuin ihmeen kautta »Norjan» haaksirikosta. Makaan nyt sairaalassa. En ole jaksanut aikaisemmin kirjoittaa, mutta olen pahoillani, että olen tuottanut teille levottomuutta. Paranen kyllä pian. Terveisiä kaikille pitäjäläisille.
Henrik.»
Ei siinä ollut montakaan riviä, mutta osoitettuaan kirjeen »lautamies Petter Anderssonille» Porvoon seuduille, olivat hänen voimansa aivan lopussa ja hän vaipui hengästyneenä tyynyjen varaan.
Hetkeä myöhemmin oli kuume jälleen noussut.
Samana iltana neuvottelivat tohtori Bartlett ja mrs Burt yhdessä tohtorin yksityisessä vastaanottohuoneessa. Kelpo vanha hoitajatar oli siinä määrin suunniltaan, että hän vain suurella vaikeudella saattoi kertoa, mitä yksityishuoneessa n:o 6 oli tapahtunut. Vain se ajatuskin, ettei hänen potilaansa olisi ollut »täysin» järjissään, vaan että hänet ehkä siirrettäisiin mielisairaalaan, oli hänestä niin hirveä, että hän unohti kokonaan, mikä ansio hänellä oli ollut siinä, että tunnettiin nyt potilaan nimi.
Tohtori Bartlett istui kauan mietteissään. Tapaus oli hyvin vakava. Tosin hän ei, niinkuin mrs Burt, ollut huolissaan potilaan järjestä, mutta se vaara oli aina tarjona, ellei sairasta kohdeltaisi kyllin suurella varovaisuudella. Sehän oli selvää, että hän luuli olevansa mukana kahdeksan vuotta sitten sattuneessa haaksirikossa, ja sekoitti sen »Titanicin» tapaturmaan. Tohtori Bartlett muisti vallan hyvin »Norjan» onnettomuuden, ja sai helposti selkoa siitä, että päivämäärä, jonka potilas oli maininnut, piti paikkansa. Mutta kysymys oli nyt vain siitä, oliko tämä harhaluulo, varsin tavallinen muuten potilaille, jotka olivat saaneet kestää ankaria sekä henkisiä että ruumiillisia kärsimyksiä, vain satunainen, vain johtuiko se muistin katoamisesta, joka taas oli seurauksena siitä kovasta iskusta, jonka potilas oli saanut päähänsä ja joka ehkä oli vahingoittanut joitakin aivokeskuksia. Edellisessä tapauksessa sopiva hoito voisi poistaa pahan, mutta silloin olisi tärkeätä tuntea potilaan elämä ja olot viime kuluneina kahdeksana vuotena, ja siinäpä juuri pulma olikin. Olisi välttämätöntä kutsua sairasvuoteen ääreen joku henkilö, joka tuntisi potilaan entisyyden ja vähitellen voisi herättää hänen muistinsa henkiin, mutta mistä sellainen henkilö oli otettavissa. Oli selvää, ettei sairas ollut ensi kertaa ollut menossa Amerikkaan, sillä hän puhui englanninkieltä niin virheettömästi, että se voitti ensikertalaisten taidon täydellisesti. Hän oletti, että sairas näinä kahdeksana vuonna oli oleskellut seuduilla, missä englanninkieli oli pääkielenä, ja täytyi siis koettaa päästä henkilöiden yhteyteen, jotka tänä aikana olivat olleet hänen kanssaan tekemisissä.
Tässä asiassa hänellä oli ainakin yksi johde: nimi. »Nimetön» ei ollut enää nimetön. Kun sisar Maryn avulla oli saatu selkoa siitä, että potilaan kirjoittama kirje oli osoitettu hänen isälleen, niin ei ollut vaikea allekirjoituksen ja osoitteen avulla muodostaa hänen nimensä: Henrik Andersson. Tohtorin viaksi ei ole luettava, että hän tässä erehtyi, hän ei tietystikään voinut tietää, että monella paikkakunnalla Suomessa seurattiin sitä alkuperäistä tapaa, että sukunimi muodostettiin isän ristimänimestä.
Niinpä tohtori Bartlettin yritykset saada huoneen n:o 6:n potilas yhteyteen oman aikansa kanssa epäonnistuivat. Nimeä Henrik Andersson ei löytynyt »Titanicin» matkustajaluettelosta, ja vaikka sanomalehdet niinhyvin uudessa maailmassa kuin vanhassakin puhuivat tästä haaksirikkoontuneesta ruotsalaisesta, ei ilmestynyt ketään, jolla olisi ollut oikeuksia häneen. Ja jonkun ajan kuluttua palautettiin potilaan kirjoittama kirjekin avaamatta, ja sen kuorelle oli lyhyesti kirjoitettu:
»Vastaanottaja kuollut.»
VI.
Rouva Elinor piti sitä suurena onnena, että hänellä tänä aikana oli läheisyydessään henkilö, johon hän saattoi luottaa niin täydellisesti kuin Oskar E. Halliin. Hänen silmissään hän oli käytännöllinen, taitava ammattimies, joka oli täydellisesti perehtynyt juriidillisten muodollisuuksien sokkeloihin, ja sitä paitsi hän monivuotisen ystävyytensä nojalla Henry Pattersoniin oli läheisissä suhteissa perheeseen. Hänen rehellisyyttään ja epäitsekkyyttään Elinor ei hetkeäkään epäillyt. Henry oli luottanut häneen täydellisesti — siis hän ansaitsi myös luottamusta.
Että Hall tuntui olevan hyvin huvitettu Elinorista, oli liikuttavaa nuoren rouvan mielestä, sillä sehän todisti vain, miten kiintynyt hän oli Henryyn. Ja Elinor oli kiitollinen Hallille siitä hienotunteisesta tavasta, jolla hän kohteli häntä pitäessään häntä erillään kaikista oikeudellisista muodollisuuksista, jotka aina seuraavat kuolemantapausta varakkaan perheen keskuudessa, sekä siitä tunnustuksesta, jonka Hall antoi Henrylle. Elinor ei ollut kylliksi tarkkasilmäinen huomatakseen, miten Hall toisissa tapauksissa taas toi omat etunsa esille ystävän kustannuksella — hän teki sen todellakin niin hienosti ja näennäisesti tarkoituksettomasti, että hän olisi vetänyt useimpia nenästä. Hall pysytteli silloin aina alalla, joka oli Elinorille aivan tuntematon, ja jolla hän siis saattoi huoleti jatkaa kujeiluaan, nimittäin liikeasioissa. Tällä alalla oli Elinor aivan erikoisesti ihaillut miestään. Vaikka tämä olikin harvoin puhunut toimistaan konttorissaan, oli sittenkin niissä piireissä, joissa Elinor liikkui, kerrottu siksi paljon toimeliaasta Henry Pattersonista, hänen onnistuneista keinotteluistaan ja erinomaisista kaappauksistaan, että nuo tiedot olivat tulleet hänenkin korviinsa. Ja niitä vaikeampi Elinorin oli kaikkea tuota käsittää, sitä korkeammaksi kasvoi se jalusta, jolle hän kohotti miehensä.
Ihailu olikin hyvin suurena tekijänä Elinorin tunteissa miestään kohtaan. Hän ihaili häntä gentlemannina, puolisona ja isänä, mutta hän ihaili häntä ehkä kaikkein eniten liikemiehenä. Sen Hall oli vaistomaisesti tuntenut ja siksi hän ensi sijassa kohdisti ponnistuksensa tähän kohtaan. Hän menetteli hyvin varovaisesti. Hän oli erinomainen sotapäällikkö, ja hitaasti, pienin annoksin hän jakoi myrkkyään. Elinorin itsensä huomaamatta se alkoikin vaikuttaa. Jalusta, jolle hän oli kohottanut liikemies Henry Pattersonin, alkoi alentua, hitaasti ja huomaamatta, tuuma tuumalta.
Oli vain ajankysymys, milloin Oskar E. Hall saisi anastaa toisen paikan.
He istuivat usein yhdessä keskustellen. Ja näiden keskustelujen aikana osasi asianajaja järjestää asiat siten, että hän, joka paitsi ammattitietojaan omisti hyvin rajoitetun sivistysmäärän, aina esiintyi edullisimmassa valossa. Jo alusta alkaen hän oli käyttänyt holhoavaa tapaa Elinoriin nähden voidakseen johtaa häntä mielensä mukaan.
Tosin Hall hyvin usein ikävystytti Elinoria. Nuori rouva ei voinut käsittää, miksi Hall niin itsepäisesti tahtoi pitää pitkiä esitelmiä aineista, jotka tietenkään eivät voineet huvittaa häntä. Toisaalta hän oli kylläksi Eevan tytär ollakseen hiukan hyvilläänkin siitä, että toinen luuli hänen olevan siksi älykkään ja henkisesti joustavan, että hän saattoi olla huvitettu hänen harrastuksistaan.
Epäiltävää on kuitenkin, tokko Hall koskaan tällä tavalla olisi voinut herättää hänessä ihailua, niinkuin hän toivoi. Sillä Elinor oli tänä aikana liian hajamielinen kiinnittääkseen huomiota toiseen mieheen, jonka hänen puolisonsa oli määrännyt hänen omaisuutensa hoitajaksi.
Elinorin hajamielisyys vain lisääntyi päivä päivältä. Ja Hall huomasi, että hän voisi pilata koko asiansa, jos hän liian tarkasti seuraisi suunnitelmaansa. Silloin hän teki täysikäännöksen. Pitäen kiinni siitä väitteestä, että nainen ajattelee sydämellään, koetti hän vedota Elinorin tunteellisuuteen.
Hall oli aina osoittanut huomiota Elinorin terveydentilaa kohtaan, ja käyttäen hyväkseen nuoren rouvan tilapäistä kalpeutta hän eräänä päivänä mitä liikuttavimmalla huolenpidolla käänsi keskustelun tähän aineeseen.
— Te tuotatte minulle todellakin huolta, rakas mrs Patterson, sanoi Hall pitäen hänen kädestään kiinni kauemmin kuin mitä olisi ollut välttämätöntä. Te olette laihtunut peloittavassa määrässä viime aikoina. Teidän täytyy hoitaa itseänne.
Rouva Elinor oli siksi väsynyt valvotun yön jälkeen, että hän oli kiitollinen näistä osaaottavista sanoista. Mutta oikeastaan ei häntä ruumiillisesti vaivannut mikään. Henkisesti vain hän kärsi, siitä johtui tilapäinen kalpeus ja mustat renkaat silmien alla.
Hall ei ollut kuulevinaan Elinorin rauhoittavia vakuutuksia, vaan tahtoi väkisin kutsua kotilääkärin taloon. Hän ehdotti sitäkin, että lähetettäisiin sähkösanoma Elinor rouvan veljelle, mutta siihen tämä ei mitenkään suostunut. Hall oli kuitenkin tyytyväinen välikohtaukseen, sillä hänen oli onnistunut saada ääneensä ja katseeseensa siksi paljon lämpöä, että Elinorin viattomuudessaan täytyi käsittää se osanotoksi, mutta helposti myöskin muuksi.
Seuraavana päivänä Elinor oli taas aivan terve, mutta Hall kohteli häntä sittenkin kuin potilasta ja teki hänelle ehdotuksen, jota hän jo kauan oli hautonut mielessään.
— Sehän on selvää, ettei kaupungin ilma ole teille hyväksi, sanoi hän.
Te kaipaatte vaihtelua, ilmanvaihdosta, uusia kasvoja ympärillänne.
Miksikä te ette lähde matkoille?
Mutta Elinor pudisti päätään. — Minä vakuutan teille, ettei se ole tarpeen. Minä olen täysin tyytyväinen olooni. Matkoilla yksinäisyys on kahta tuntuvampi.
Nyt Hall pääsi siihen, mihin hän oli tarkoittanutkin.
— Muuttakaa ainakin maalle, pyysi hän. Miksi kesähuvilanne Geneva-järven rannalla seisoo tyhjänä, onhan se kauneimpia huviloita mitä tiedän? Jos yksinäisyys painostaa teitä — ja sen minä ymmärrän täydellisesti, mrs Patterson — niin onhan suurin osa tuttavistanne juuri Geneva-järven seuduilla. Varmaan teille olisi hyväksi päästä ihmisten pariin.
Elinor vitkasteli hiukan ennenkuin hän vastasi.
— Olen sitä ajatellutkin. Mutta minun on niin vaikea juuri tällä hetkellä lähteä Chicagosta. Maalla tuntee olevansa niin kaukana koko muusta maailmasta, ja minulla on omat syyni, miksi tahdon nyt olla niin läheisessä yhteydessä muun maailman kanssa kuin suinkin.
Hall ei malttanut ruveta tuumimaan, mitähän nämä syyt saattoivat olla, vaan hän jatkoi ylitsepuhumistaan.
— Ajatelkaa pikku Ingaa, sanoi hän vihdoin.
— Ingan pitäisi kyllä päästä maalle, sanoi Elinor. Mutta hän ei tahdo lähteä ilman minua ja minunkin on vaikea erota lapsesta. Mutta niinkauan kuin ilma on näin viileä, ei Ingallakaan ole mitään hätää täällä. Puistossa, missä hän on päivät pitkin, on kylliksi raitista ilmaa.
Elinor oli taipumaton. Se oli suuri pettymys Hallille, sillä hän oli laskenut, että hän maalais-ympäristössä nopeammin pääsisi tarkoitustensa perille. Elinorin omaisuuden holhoojana hänellä oli täysi oikeus käydä hänen luonaan niin usein kuin hän halusi, mutta hänen sotasuunnitelmaansa kuului juuri se, että hän antaisi Elinorin kaivata hänen seuraansa. Ei hän voinut myöskään aivan äkkiä luopua jokapäiväisistä käynneistään niinkauan kuin he molemmat olivat vielä kaupungissa, eikä hän itse ollut tilaisuudessa tällä hetkellä matkustamaan minnekään. Tärkeät asiat pidättivät häntä — asiat, joiden vuoksi hän myös halusi saada Elinorin pois kaupungista. Hän ei näet ollut varma siitä, ettei nuori rouva joskus voisi nähdä jonkun pörssitiedon sanomalehdissä, joka voisi herättää epäilyksiä hänessä häntä vastaan. Geneva-järven rannalla hän, niinkuin useimmat naiset, tuskin lukisi sanomalehtiä.
Se oli siis kaksinkertainen pettymys Hallille, että Elinor ei myöntynyt hänen ehdotukseensa. Mutta Hall ei antanut vielä myöten, vaan päätti käyttää vaikutusvoimaansa toisen kerran.
Mutta hän kosketteli toisiakin kieliä. Hän tunsi paljon sellaisia tapauksia, joiden täytyi herättää lämminsydämisen naisen myötätuntoa. Hän kertoi rouva Elinorille oikeusjuttuja, valiten juuri sellaisia, jotka, samalla kun ne liikuttaisivat häntä, esittäisivät hänet itsensäkin hyvässä valossa. Turhaan Hall ei näytellytkään jalomielisen miehen osaa. Ettei hän aina pysynyt täysin totuudessa, ei huolestuttanut häntä vähääkään, kunnes rouva Elinor eräänä päivänä pyysi saada tietää, niissä eräs hänen köyhistä asiakkaistaan asui, josta hän oli keksinyt liikuttavan jutun. Elinor, joka oli kiusaantunut ja harmistunut pitkästä epävarmuudesta ja odotuksesta, tarttui vaistomaisesti tähän tilaisuuteen, jossa hän voisi auttaa ja lohduttaa ja olla joksikin hyödyksi, ja hän tunsi suurta pettymystä, kun Hall vastusti hänen sekaantumistaan asiaan. Hän vastusti siksi kiihkeästi, että ensi kertaa vähäinen epäilys heräsi Elinorin mielessä. Hänen toiveensa oli hänestä niin viaton, että hänen olisi ollut vaikea ymmärtää sitä kiihkeää tapaa, millä Hall vastusti sitä sekä niitä monia syitä, jotka seurasivat tätä vastustusta, jollei sen takana olisi piillyt jotakin.
Jotakin sen takana todellakin oli. Köyhää asiakasta ei näet ollut lainkaan olemassa, sillä Hallilla ei ollut koskaan aikaa auttaa köyhiä asiakkaita.
Hall huomasi, että hänen täytyi olla varovaisempi, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan siitä epäilyksen siemenestä, jonka hän oli kylvänyt Elinorin sydämeen. Hall oli liiaksi varma hänestä — hän arvioi liian suureksi oman vaikutusvaltansa ja liian pieneksi Elinorin älyllisyyden, ja luuli voivansa soittaa tätä soitinta mielensä mukaan tarvitsematta pelätä, että se sorahtelisi. Merkillinen soitin se oli, sen hän myönsi, eikä mikään tapaus ollutkaan herättänyt hänen mielenkiintoaan niin suuressa määrin kuin »Elinor Coynen valloitus». Mutta silti hän ei myöntänyt, että paitsi rahaa, joka viekoitteli häntä puoleensa, myöskin hänen ystävävainajansa ihastuttava leski alkoi kiehtoa häntä pauloihinsa.
Joskus hän suorastaan oli kärsimätön sen johdosta, että rouva Elinorin kuva anasti kokonaan hänen ajatuksensa, joiden olisi pitänyt kiintyä yksinomaan aineellisempiin asioihin. Kesken monimutkaisia liikelaskelmia tai ollessaan syventyneenä asiapaperien ja pöytäkirjojen tutkimiseen syöksyivät hänen ajatuksensa hänen luokseen. Hän meni niinkin pitkälle, että hän ajatuksissaan syytti Elinoria niistä vastoinkäymisistä, jotka kohtasivat häntä. Hänen päänsä ei ollut kylmä eikä selvä, välistä hän oli kuumeisen levoton, kun asiat eivät hänen mielestään kehittyneet kyllin nopeasti, ja silloin hänen teki mielensä luopua kaikesta sodankäynnistä, heittää ovelat laskelmat mereen ja sulkea Elinor vain syliinsä, voittaa hänet, ottaa hänet omakseen.
Tällä ulkonaisesti niin kylmällä ja laskevalla miehellä oli intohimoja, joista ei edes hänellä itsellään ollut aavistustakaan, sillä ne olivat uinuneet tähän saakka. Tahdonvoimallaan hän oli aina pitänyt itseään aisoissa, ja sen hän teki nytkin. Hän teki sen niin täydesti, että hän ei itsekään ollut selvillä omasta mielentilastaan.
Se olikin parasta hänelle itselleen. Hän oli sekaantunut laajoihin asioihin, ja suuret aikeet pyörivät hänen päässään. Henry Patterson oli uskonut useiden yritystensä suoranaisen johdon Hallin käsiin, ja tätä äkillistä valta-asemaa hän tahtoi nyt käyttää hyväkseen rikastuakseen nopeasti. Kokeneet liikemiehet pudistivat päätään uuden johtajan kuumeentapaiselle toiminnalle — heidän mielestään hän toimi liian rohkeasti, mikä oli sitä vaarallisempaa, koska häneltä puuttui tietoja ja kokemusta sillä monimutkaisella toimialalla, jolle hän äkkiä oli antautunut. Mutta hän ei ollut arka, ja jo heti alussa hän hämmästytti heitä onnistuneilla tempuillaan osakepörssissä. Tämä hyvä onni ei ollut kuitenkaan kestävää laatua. Parissa viikossa hän kadotti paljon enemmän kuin oli voittanut, mutta sen sijaan että olisi ottanut sen opikseen, näytti Hall päättäneen panna kaikki alttiiksi. Suoranainen keinottelukiihko oli tarttunut häneen. Ei mikään kaappaus, vaikka siinä olisi ollut miten vähäiset onnistumisen mahdollisuudet hyvänsä, ollut hänelle liian uhkarohkea. Että hän siitä huolimatta saattoi ylläpitää firman arvoa, johtui kokonaan siitä, että hän käytti enimmäkseen välikäsiä näissä uhkarohkeissa asioissaan. Siten sekä hänen oma nimensä että firman pysyi aluksi erossa sanomalehdistä. Pörssiselostajat olivat tosin merkinneet yritykset muistiin, vieläpä arvailleetkin, kuka välittäjien takana oli, mutta niin kauan kuin välittäjät olivat vaiti, ei kukaan tullut epäilleeksi Oskar E. Hallia.
Mutta eräänä päivänä hän tuli paljastetuksi.
VII.
Rouva Elinor tuli iloisesti yllätetyksi, kun Tom Coyne eräänä päivänä heinäkuussa syöksyi sisään ja sulki hänet syliinsä.
— Annas kun katselen sinua, sanoi hän työntäen sisarensa hiukan kauemmaksi itsestään.
Elinor hymyili hänelle, mutta sen takana piili tuskaa. Tom oli ainoa, joka oli hänen uskottunsa, ja hänen tahtomattaankin näiden viikkojen surun ja turhan odotuksen tuska purkautui esiin kyyneleisenä katseena, kun hän näki nyt veljensä edessään.
— Pikku Ely raukka, sanoi Tom saattaessaan sisarensa istumaan. Mutta näissä kolmessa sanassa oli enemmän todellista myötätuntoa kuin Hallin kaikissa korulauseissa, ja ne koskivat niin syvästi Elinoriin, ettei hän voinut olla nyyhkyttämättä. Tom, joka tiesi, ettei Elinor turhanpäiten itkenyt, ymmärsi liiankin hyvin siitä, miten syvä hänen surunsa oli. Hän olisi vain toivonut, että Elinor olisi voinut itkeä ja saada siten helpotusta.
Mutta nuori rouva hillitsi itsensä, pyyhki silmänsä ja hymyili jälleen veljelleen.
— Suo anteeksi, sanoi hän. Mutta tuntui niin hyvältä nähdä sinut jälleen, enkä voinut hillitä itseäni. Paitsi Ingaa olet sinä ainoa, jolla on aavistusta…
— Minun ei olisi pitänyt jättää sinua yksin. Sinä sureksit aivan liiaksi!
— Ja ikävöin, lisäsi Elinor hiljaa.
Tom tarttui hänen käteensä ja siveli sitä.
— Pikku raukka. Jospa tuo onneton ajatus ei olisi pälkähtänyt päähäsi.
— Älä sano sitä, Tom. Se yksin pitää minut pystyssä. Se antaa minulle voimaa elää. Toivo on kaikki kaikessa minun elämässäni.
Tom oli toivonut, että Elinor oli tullut järkiinsä näinä kuluneina kuukausina, mutta hän huomasi nyt, ettei niin ollut laita.
— Olethan järkevä, Elinor, sanoi hän. Pitäisihän sinun ymmärtää, että tuo sinun ajatuksesi on mahdoton. Jos hän ihmeen kautta olisi pelastunut, niin olisit jo kauan sitten saanut sen tietää.
— Hän on sairas, se on selvää, vastasi Elinor. Eikä se suinkaan ole pienin kärsimys, että vaikka tiedän hänen tarvitsevan minua, en sittenkään voi kiiruhtaa hänen luokseen. Oi Tom, etkö voi auttaa minua?
— En luule, rakkaani, en ainakaan sillä tavalla kuin sinä toivoisit. Vaikka hän olisi ollut miten sairas hyvänsä, niin olisi hänen kuitenkin pitänyt nyt jo voida antaa sinulle tietoja itsestään. Minä en ainakaan tiedä muuta kuin yhden ainoan tapauksen, jossa näin pitkä vaitiolo olisi mahdollinen.
— Ja se on?
— Mielenhäiriö.
Elinor kalpeni.
— Myönnä ainakin, että sinusta olisi parempi tietää hänen kuolleen kuin olevan mielisairaalassa, sanoi veli.
Sanat olivat julmat ja suoraan asiaan käyvät. Tom ei olisi tahtonut lisätä sisarensa kärsimyksiä, mutta lääkärinä hän vaikeissa tapauksissa osasi käyttää veistä.
— Minä olen ajatellut sitä, sanoi Elinor tultuaan taas rauhalliseksi. Mutta sinä erehdyt, jos luulet, että tämä mahdollisuus saattaisi minut kadottamaan toivoni. Päinvastoin! Kaikki mielenvikaiset eivät ole parantumattomia, sen sinä tiedät. Mutta ajattelehan, jollei Henry saa sitä hoitoa, jota hän tarvitsee!
Elinor nousi kääntyen puoleksi selin veljeensä. Hän puristi kiihkeästi nenäliinaansa.
— Sehän on juuri kaikkein kauheinta. Päivä päivältä parantumisen mahdollisuus pienenee. Ehkäpä häntä pian ei voida parantaa lainkaan…
Elinor asettui veljensä eteen seisomaan ja kysyi totisella, tutkivalla äänellä:
— Minä pyysin sinua viime kirjeessäni tekemään tiedusteluja. Mitenkä ne ovat onnistuneet?
— Olen tehnyt mitä ikänä olen voinut. Olen pannut salapoliisit
Englannissa liikkeelle. Mutta tietysti tulos on — kielteinen.
— Ovatko he vastanneet?
— Ovat. Heille on uskottu vaikka kuinka paljon samanlaisia tapauksia, mutta toiveet ovat hyvin vähäiset. Joka tapauksessa he ovat luvanneet myöhemmin antaa tietoja.
Elinor huokasi.
— Niin mahdottomalta kuin tuntuukin, että Henry olisi pelastunut Amerikan rannalle, olen kuitenkin kääntynyt myös kotimaisen salapoliisitoimiston puoleen, mutta he kieltäytyivät ryhtymästä asiaan.
— Minkä vuoksi?
— Siksi että he eivät tahdo viekoitella ihmisiltä rahaa aivan mahdottomaan asiaan.
Elinor kävi istumaan ikkunan ääreen. Vaalea pää painui rintaa vasten.
Sormet hypistelivät nenäliinaa.
Tuossa asennossa hän teki veljeen täydelliseen epätoivoon vajonneen naisen vaikutuksen. Samalla Tom huomasi, miten laiha ja kalpea hän oli. Ja tuo huomio saattoi hänet hyvin levottomaksi, varsinkin kun hän tiesi, että se johtui sielullisesta kärsimyksestä. Hän istui ääneti ja tarkkasi häntä edelleen odottaen, että katkera lääke, jota hän oli hänelle antanut, epäilys, alkaisi vaikuttaa.
Heidän istuessaan ääneti juoksi pikku Inga sisään ja tervehdittyään iloisesti enoaan alkoi heti kysellä häneltä isää. Missä hän piileskeli — milloin hän palaisi kotiin — muistiko hän enää Ingaa — toisiko hän uuden nuken hänelle j.n.e. Ja eno, joka vast'ikään oli kohdellut niin kovasti äitiä, ei hennonut hävittää pikku Ingan luottamusta. Hän vastasi hämillään ja väistäen, ja hänen vastauksistaan Inga sai sen käsityksen, että niiden takana oli jotakin salaperäistä. Niinpä hän, enon lähdettyä pukeutumaan päivällistä varten, kuiskasi äidilleen:
— Kuulepas, äiti, tuleeko isä huomenna?
— Mistä sinä olet saanut sen päähänpiston?
Ja äkillisen ilontunteen vallassa veri kohosi Elinor rouvan kasvoihin. Yksin tuo ajatuskin, jonka pikku tytön kysymys oli herättänyt, oli niin riemukas, että se oli murtaa hänen sydämensä.
Päivällisen jälkeen, jolloin mieliala ilman Ingaa olisi ollut kovin painostava, leikitteli eno hetken aikaa pikku tytön kanssa. Äkkiä hän tuli sisarensa luo. Nyt hänen vuoronsa oli tutkia.
— Kuulehan, Elinor, Inga sanoo, että »setä Hall» käy joka päivä täällä.
Onko se totta?
— On kyllä, vastasi Elinor tyynesti. Mutta sittenkin hänestä tuntui vastenmieliseltä, kun veli kosketteli tätä asiaa. — Ymmärräthän, että on paljon järjestettäviä asioita. Mr Hall pitää kaikesta huolta.
— Ikävä kyllä.
— Mitä sinä tarkoitat? — Veljen ääni kiusasi Elinoria. — Minä vakuutan sinulle, että sekä sinulla että minulla on syytä olla tyytyväisiä tähän asioiden järjestelyyn. Mr Hall…
— Minä uskallan vakuuttaa sinulle aivan päinvastaista, keskeytti Tom hänet samalla kiusallisen terävällä äänellä. Oskar E. Hall on viimeinen henkilö, jolle minä uskoisin omaisuuteni hoidon.
Ja kiinnittämättä huomiota Elinorin hämmästyneeseen huudahdukseen jatkoi hän kuulustelua.
— Miksikä tuo herra juoksee tässä talossa? Et suinkaan tahdo väittää, että hän vaivaa sinua liikeasioilla? Vaikka taitaisivatpa ne käydä paremmin, jos hän kysyisi sinulta neuvoa.
— Tiedäthän, Tom, etten minä ymmärrä liikeasioita. Mutta mr Hall hoitaa luottamustointaan suurella vakavuudella, ja hän onkin ainoa koko kaupungissa, joka hiukan voi pitää huolta Ingasta ja minusta. Hän on ollut kovin ystävällinen.
Inga veti enoaan takin liepeestä. Hänen mielestään keskustelu kesti liian kauan. Mutta Tom työnsi hänet luotaan.
— Tiedätkö sinä sen, kysyi hän painostaen jokaista sanaa, että Oskar E. Hall, johon sinä panet niin suurta arvoa, on syöksemäisillään sinut turmioon?
Elinor rouva katsoi ymmällä ympärilleen. Ajatus oli hänelle niin uusi, että hänen oli aluksi vaikea sitä käsittää.
— Mahdotonta, änkytti hän. Se on varmaankin erehdys, Tom.
— Etkö todellakaan tiedä siitä mitään?
Hetki sitten oli Tom luullut, että Elinor oli perillä asioista, joskin hän oli niin välinpitämätön kaikesta, ettei pannut rahallisiin vahinkoihin mitään huomiota. Mutta hän huomasikin nyt, että Elinorin hämmästys oli todellinen.
— Minä en tiedä mitään, en yhtään mitään, sanoi Elinor ja nousi hermostuneesti pystyyn. Sehän olisi hirveää! Nehän ovat Henryn rahoja. Eikö se ole erehdys sittenkin, Tom?
— En usko sitä erehdykseksi, sanoi Tom levollisemmin, mutta sittenkin hyvin vakavana. Kolme kertaa viimeisen kahden viikon kuluessa olen nähnyt miehesi liikkeen nimen esiintyvän pörssisähkösanomissa, ja joka kerta vahinkojen yhteydessä. Eikä pieniä summia ole ollutkaan kysymyksessä, vaan satoja tuhansia.
— Mitenkä se on mahdollista! huudahti Elinor. Henrylle ei minun tietääkseni sattunut koskaan vahinkoja, ei ainakaan mitään suurempia. Miksikä siis omaisuudenhoitaja…
— Omaisuudenhoitaja, se on juuri oikea sana, Ely. Sitä hän onkin, tuo Hall — sinun omaisuutesi hoitaja eikä mitään muuta! Mutta hän on käyttäytynyt ikäänkuin olisi omistaja itse. Hän on antautunut keinotteluihin, on pelannut pörssissä sinun rahoillasi, ja etteivät ne ole kaikki jo huvenneet, johtuu pikemmin tilaisuuden kuin hyvän tahdon puutteesta.
— Sinä tuomitset häntä varmaankin liian ankarasti, Tom. Jos hän on hävinnyt yhtäällä, niin on hän voittanut toisaalla. Hän on luotettava, Tom.
— Ei, sitä hän ei ole, väitti veli kiivaasti vastaan. Mies, joka panee vaaralle alttiiksi leskien ja alaikäisten lasten omaisuuden, ei ole luotettava missään suhteessa, Elinor. Ja ettei hän ole ilmoittanut sinulle vahingoista, pahentaa vain asiaa.
— Pahinta on se, lisäsi hän, ettei voi saada kiinni miehestä. Henry Patterson on määrännyt hänet liikkeen johtajaksi ja Ingan holhoojaksi, ja hän on siksi viisas lakimies, ettei saata itseään huonoon valoon. Juriidisesti hänellä on vapaat kädet. Sinä, joka olet perinyt osan omaisuutta, voit erottaa hänet johtajan toimesta, mutta tehty ei siltä tule tekemättömäksi. Sinä voit kieltää häntä antautumasta pörssipeliin, mutta onhan tapauksia, joissa se on välttämätöntä. Hänellä on oikeus hoitaa Ingan perintöosaa, kunnes tyttö menee naimisiin tai tulee täysi-ikäiseksi, eikä häntä siitä toimesta saa karkoitetuksi, jollei ole sitovia todisteita omaisuuden hävittämisestä. Ja sellaisia meillä ei ole, siksi taitavasti hän osaa keinotella. Lain käsivarsi ei siis ulotu häneen. Ainoa on, että koettaa vaikuttaa häneen. Mutta…
— Minä puhun hänen kanssaan, sanoi Elinor nopeasti.
— Suo anteeksi, minä aion puhua hänen kanssaan, selitti Tom. Sellaisia asioita me miehet ymmärrämme paremmin kuin te naiset. Käväisin hänen konttorissaan ennenkuin tulin tänne, mutta hän ei ollut tavattavissa. Puhuin vain Lawsonin — vanhan Lawsonin kanssa, tiedäthän, firman konttorissa. Hän totesi sähkösanomat oikeiksi. Vanha kunnon mies oli aivan surusta masentunut noiden vahinkojen vuoksi, mutta hän ei sanonut lähemmin tuntevansa liikkeen asemaa yleensä. Tuo Hall näyttää pitävän kaikki firman vanhat toimimiehet erillään asioista ja johtaa liikettä uudesta komeasta konttoristaan käsin, Salle-avenyn varrelta. Jo sekin herättää epäilyksiä. Sitä paitsi tapasin hississä Rudolf Salen, pörssivälittäjän, joka vastikään rikastui suunnattomasti Spencerin vararikon johdosta, ja minä lyön vetoa, että hän tuli suoraan Hallin konttorista. Sekään ei ennusta mitään hyvää. Ei kukaan rehellinen mies ole tekemisissä Rudolf Salen kanssa, se on varma.
Tom oli puhuessaan alkanut kävellä edestakaisin huoneessa. Sisar oli harvoin nähnyt hänet niin kiihoittuneena. Itse hän oli sanaton hämmästyksestä. Hänelle ei ollut pääasia tässä jutussa häntä uhkaava häviö, vaan se, että Hall keinotteli Henry Pattersonin rahoilla.
— Mitähän Henry sanoo, kun hän palaa kotiin ja huomaa elämäntehtävänsä tuhotuksi? tuo kysymys nousi yhä uudestaan Elinorin eteen. Hetken aikaa hän ajatteli sitäkin, että Henrylle itselleen olisi ehkä onnellisinta, jos hän olisi kuollut, mutta sitten hän lohdutti itseään sillä toiveella, että vahingot voisivat tulla peitetyiksi ja liike kohota jälleen entiseen valtaansa.
Mitä Halliin tuli, otaksui Elinor, jolle kaikki petos oli täysin vierasta, että hän voisi puhdistautua hänen edessään. Se mies, johon Henry oli luottanut niin täydellisesti ja joka oli osoittanut niin suurta huolenpitoa Ingasta ja hänestä itsestään, ei voinut tehdä mitään väärää. Hänellä oli saattanut olla huono onni, eihän hän oikeastaan ollut liikemies, ei ainakaan siinä merkityksessä kuin Henry, ja hän sai kai luvan maksaa oppirahoja. Mutta epärehellinen — ei, sitä hän ei voinut olla.
Jännittynein mielin Elinor odotti seuraavana päivänä veljeään, joka jo aamulla varhain oli lähtenyt tapaamaan Hallia. Kesti kauan, ennenkuin hän palasi.
Kun Tomin auto päivällisen aikana pysähtyi Pattersonin talon edustalla, astui siitä ulos tyytymätön ja pettynyt Tom Coyne.
— Tuo lurjus on matkustanut Eurooppaan, huusi hän jo ennenkuin Elinor ennätti mitään kysyä. Saadaanpa nähdä, palaako hän koskaan takaisin…
VIII.
Ovenvartija ylilääkärin odotushuoneessa astui sisään ja ojensi käymäkortin lääkärille. Oli kiireisin vastaanottoaika, ja tohtori Bartlett seurasi aina jyrkästi potilaiden järjestystä, jonka vuoksi hän loi hämmästyneen ja tyytymättömän katseen harmaahapsiseen palvelijaansa, joka uskalsi häiritä neuvottelua.
— Mikä nyt? kysyi hän äreästi.
— Eräs herra pyytää saada puhua teidän kanssanne, herra. Asia koskee mr
Andersonia huoneessa 6.
— Sanomalehtimieskö?
— Ei, herra. Hän sanoo tulevansa suoraan Ruotsista tärkeässä asiassa.
— Vai niin — hm! Tohtori Bartlett otti kortin käteensä ja luki: »Oskar
Carlson, tilanomistaja, Härnösand.» Sitten hän sanoi: — Päästäkää mr
Carlson ensi kerralla sisään!
Tohtori, tutkiessaan potilasta, joka satunnaisesti oli hänen luonaan, oli kovin kiihkeä saadakseen tavata vierasta. Ehkäpä siinä vihdoinkin oli sanoma siitä maailmasta, jossa tuo salaperäinen sairas oli elänyt ja liikkunut ennenkuin onnettomuustapaus heitti hänet sairasvuoteelle. Sen jälkeen kuin oli toukokuun 4 päivänä äkillisesti herännyt täydellisestä tiedottomuudesta oli potilas uudelleen vajonnut niin suureen tylsyyteen, että oli alettu epäillä hänen järkeään. Vaikka hänen ruumiillinen tilansa olikin huomattavasti parantunut, olivat hänen henkensä voimat uinahtaneet uudelleen. Hän ei puhunut kenenkään kanssa eikä vastannut mihinkään kysymyksiin. Ettei hän kuitenkaan ollut kadottanut puhekykyään, kävi ilmi niistä sekavista ja sairaala-ympäristölle käsittämättömistä puheista, joilla hän nukkuessansa koetti vaistomaisesti ottaa takaisin sen, minkä hän kadotti valveilla ja mykkänä ollessaan. Sen lisäksi hän oli kovin alakuloinen sekä omituisen ärtyisä, josta kaikesta saattoi olla mitä vakavimmat seuraukset. Yhä suuremmalla levottomuudella oli siis tohtori Bartlett, kuten kaikki muutkin, jotka mielenkiinnolla seurasivat tätä tapausta, odottanut sitä päivää, jolloin jokin asia herättäisi potilaan tästä vaarallisesta tilasta. Turhaan oli koeteltu useita keinotekoisia menettelytapoja toivotun tuloksen saavuttamiseksi ja oli päätetty jättää kaikki sikseen toivossa, että onnellinen sattuma palauttaisi onnettoman elämään.
Tohtori Bartlett otaksui tämän hetken nyt tulleen. Hän tarkasteli sisään astuvaa ruotsalaista, pyytäessään häntä istumaan. Vieras oli pitkä, vahvarakenteinen mies, hiukan neljännelläkymmenellä; kasvot olivat täyteläiset ja ilmeettömät, tukka harva ja silmät pienet, levottomasti vilkuilevat, teräksenharmaat. Tämä kookas olento oli puettuna harmaaseen matkapukuun, jossa, vaikka se olikin aivan moitteeton, oli kuitenkin amerikkalainen leima. Tohtori Bartlett totesi lääkärin tottuneella silmällä, että hänen edessään oli kansan mies, joka oli kohonnut yläpuolelle omaa luokkaansa, mies, jolla oli talonpojan rautainen terveys ja itsepäinen tahdonvoima, mutta jossa myöskin oli runsaasti talonpojan viekkautta hyväntahtoisten kasvojen poimujen alla. Sanalla sanoen tyyppi, joka ei herättänyt luottamusta.
Mies esitti asiansa englanninkielellä, jonka läpi kuulsi amerikkalaisen korostus.
— Minä olen mr Andersonin hyvä ystävä, sanoi hän, ja minulle on annettu toimeksi saattaa hänet takaisin Suomeen. Me — minä tarkoitan hänen omaisensa — oletamme, ettei hän niiden kärsimysten jälkeen, joita hän on saanut kestää, jaksa enää käydä käsiksi siihen taisteluun, joka uhkaa siirtolaisia kaukaisessa lännessä.
— Siinä te olette aivan oikeassa, sanoi tohtori. Ja minä sanon suoraan, että olemme erittäin iloiset, kun vihdoinkin olemme tavanneet jonkun, joka ottaa pitääkseen hänestä huolta. Tämä tapaus on ollut vaikeimpia mitä meillä koskaan on ollut. Mutta ennenkuin rupean lähemmin selittämään hänen tilaansa, pyydän saada tehdä teille muutamia kysymyksiä.
Vieras nyökäytti päätään.
— No niin — ensiksikin, mistä se johtuu, että hänen omaisensa nyt vasta, kolmen kuukauden kuluttua »Titanicin» haaksirikon jälkeen, antavat kuulla itsestään?
Mr Carlson teki käsillään valittavan liikkeen.
— Me olemme luulleet häntä kuolleeksi, sanoi vieras. Hänen nimensä ei ollut niiden joukossa, jotka »Carpathia» laiva pelasti, eikä myöskään yksi niistä ruumiista, jotka »Mackay Bennett» saattoi maihin. Me otaksuimme siis, että hän oli saanut hautansa valtameren pohjassa. Vasta viikko sitten näimme lehdissämme ilmoituksen, että eräs Henrik Anderson, kotoisin Porvoosta, Suomesta, oli pelastunut haaksirikosta ja makasi nyt eräässä sairaalassa voimatta antaa itsestään minkäänlaisia tietoja. Toivottavasti tämä ilmoitus ei tarkoita sitä, että hän on tullut mielisairaaksi?
Vieraan kasvoilla karehti jännittynyt ilme. Tohtori Bartlettin mielestä hänen katseensa tuntui kovin omituiselta.
— Sepä on merkillistä, sanoi tohtori miettivästi. Me olemme moneen kertaan lähettäneet tiedusteluja mr Andersonin kotimaahan, ja olisihan niiden jo paljoa aikaisemmin pitänyt tulla yleisön tietoon. Asiasta toiseen: ovathan mr Andersonin vanhemmat kuolleet? —
Vieras näytti hetken epäröivän.
— Ovat, sanoi hän sitten omituisen pitkään. Isä kuoli pari vuotta sitten, äiti vieläkin varhemmin. Minä tulen tänne hänen lähimpien sukulaistensa — sisarustensa ja lankonsa — puolesta. Pyydän samalla huomauttaa, ettei ole lainkaan kumma, jos teidän tiedustelunne, jotka kai etupäässä kohdistuivat Porvooseen, eivät ole osuneet meidän korviimme Härnösandiin. Nämä molemmat paikkakunnat ovat näet satojen peninkulmien päässä toisistaan. Härnösand on Ruotsissa eikä Suomessa.
— Vai niin. — Tohtori Bartlett tuumi hetken aikaa. — Luuletteko että mr
Anderson voi tuntea teidät?
— Siitä en ole varma, vastasi vieras, ja tohtori huomasi, miten omituisen levoton hän oli. Se riippuu kokonaan hänen muististaan.
Lääkäri nousi äkkiä ja soitti.
— Minä tutkin teitä yhdessä. Siitä tulee paljon riippumaan.
Odottaessaan mrs Burtin tuloa istuivat molemmat herrat vaiti. Tohtori tarkkasi vierasta, joka näytti kovin hermostuneelta. Hänessä oli herännyt epäilyjä, eikä hän sairaalan johtajana tahtonut ilman muuta jättää potilastansa vääriin käsiin.
Mrs Burt kertoi, että mr Anderson paraillaan oli pihalla kävelemässä, mutta oli heti valmis kutsumaan hänet sisään, kuultuaan mistä oli kysymys. Mutta tohtori kielsi; hänestä oli parempi, että kohtaus tapahtui ulkona.
Mrs Burt astui edeltä hyvin nopeasti. Hänen lempipotilaansa saisi tavata tuttavan! Varmaankin hän tulisi nyt järkiinsä!
Tohtori Bartlett antoi mr Carlsonille muutamia määräyksiä:
— Nähdessänne hänet ette saa joutua suunniltanne. Teidän täytyy pysytellä aivan passiivisena, koettaa vain päästä hänen näköpiiriinsä. Onnettomuustapauksesta ette saa myöskään puhua, se tekee hänet vain levottomaksi. Kas, tuossa hän on!
Pihalla käveli joukko sairaita. Toiset näyttivät iloisilta ja tervehtivät tohtoria ystävällisesti. Toiset olivat synkän näköisiä ja pysyttelivät erikseen. Potilas, jota tohtori osoitti, seisoi pää alas painuneena ja kaivoi kepillään hiekkaa.
He astuivat aivan hänen ohitseen, mutta hän ei katsonut eteensä. Vieraaseen hän vaikutti kovin järkyttävästi, ikäänkuin toisesta maailmasta tuleva kummitus. Hän oli kovin kalpea ja hänen kasvonsa lihakset värähtelivät hermostuneesti. Lääkäri koetti turhaan saada hänen katsettaan kiintymään itseensä.
— Häntäkö te etsitte? kysyi lääkäri, kun toinen oli vaiti.
Vieras nyökkäsi. Ruvetessaan puhumaan kuului hänen äänensä paksulta.
— Hän se on, Henrik, minun koulutoverini… Eikä sittenkään hän. Mies parka, kylläpä hänen on täytynyt kokea paljon muuttuakseen tuolla tavalla!
He kääntyivät ja kulkivat vielä kerran aivan potilaan ohitse. Kun hän ei nytkään katsonut heihin, pysähtyi tohtori ja sanoi:
— Hyvää päivää, mr Anderson.
Potilas nyökäytti hänelle päätään.
— Te tulette pian niin terveeksi, että voimme päästää teidät kotiin, vai mitä?
Ei vastausta. Suuret, kirkkaansiniset silmät tuijottivat epäilevästi tohtoriin.
Vieras seurasi lääkärin antamaa viittausta ja tuli hänen viereensä. Sairaan katse siirtyi hitaasti häneen. Äkkiä siinä kuvastui terävyyttä ja järkeä. Se tunkeutui tutkivasti toisen kasvoihin, samalla kuin tavaton hämmästys ilmeni hänen kasvoillaan.
Sitten hän astui askeleen lähemmäksi ja ojensi ensin toisen ja sitten toisen kätensä. Hän kakisti kurkkuaan, mutta kun hän alkoi puhua, sanat sointuivat selvinä hänen omalla kielellään:
— Sinä olet tullut vapauttamaan minua, Oskar! En tahdo hetkeksikään enää jäädä tähän vankilaan. Lähtekäämme pois!
Laihat kädet puristivat kiihkeästi nuoruudenystävän käsiä.
Mr Carlson kääntyi puolittain lääkäriin, ja hänen kasvonsa loistivat voitonriemusta.
— Katsokaa, tohtori, hän tuntee minut. Hän tahtoo itse lähteä pois täältä. Ei suinkaan siinä mitään esteitä ole?
— Tule, tule! huusi sairas koettaen vetää hänet mukanaan.
— Te saatte malttaa mielenne, kunnes kaikki on järjestyksessä, sanoi tohtori Bartlett, joka oli nyt varma siitä, että vieras oli oikealla asialla. Te saatte keskustella neljännestunnin — sitten olen tavattavissanne yksityishuoneessani, mr Carlson.
— Mutta muistakaa, kuiskasi hän vieraan korvaan, älkää vastustako häntä liiaksi. Muistakaa, että hän elää kahdeksan vuotta jäljessä ajasta.
Sitten hän läksi, mrs Burtin seuraamana.
Vieras katsoi heidän jälkeensä hämmästynyt ilme kasvoillaan.
— Kahdeksan vuotta jäljessä ajasta, mutisi hän kerta toisensa jälkeen.
Kahdeksan vuotta! Silloinhan me ensi kertaa matkustimme valtameren yli.
Hänen kasvoillaan väreili tavattoman tyytyväinen, miltei voitonriemuinen ilme, kun tämä hämmästyttävä tosiasia selvisi hänelle. Sitten hän kääntyi sairaan puoleen, joka yhä piteli häntä kädestä kiinni. Niin pian kuin lääkäri oli kadonnut näkyvistä, veti potilas hänet mukanaan puutarhasohvan luo ja alkoi puhua nopeasti ja nykähdellen.
— Nuo lurjukset! huudahti hän. He ovat pitäneet minua kuin vankia sillä verukkeella, että olen muka sairas… Minä olin sairas, mutta viikkokausia olen jo ollut aivan terve… Kylläpä olen saanut kärsiä täällä! Ajattelepas, kun he koettivat uskotella minulle, että muka elämme useita vuosia ennen aikaamme… Eikä koko talossa ole almanakkaa. Varmaankin he ovat hulluja kaikki. Minusta tuntuu aina, niinkuin minä olisin ainoa viisas koko talossa… Vie minut täältä pois, muuten minäkin tulen hulluksi… Sinä tulit viime hetkessä…
Ja tehden äkkikäännöksen:
— Miten äiti jaksaa? Entäs isä? He ovat varmaankin luulleet minua kuolleeksi. Ja parasta se olisikin ollut. Mitä hyötyä siitä on, että on pelastunut haaksirikosta joutuakseen hulluinhuoneeseen?
— Ajatteles, mitä nuo lurjukset ovat keksineet, jatkoi hän. He uskottelevat minulle, että isä on kuollut. Ja jo neljä vuotta sitten! Vain kiusatakseen minua. Nuo koirat!
Hän pui nyrkkiään taloa kohti.
— Kunhan vain pääsen täältä, niin he saavat kuulla kunniansa! Minä vedän heidät oikeuteen, ja heidät tuomitaan kuritushuoneeseen. Sen he ansaitsevatkin!
— Koeta rauhoittua, Henrik, sanoi toinen, joka ei koskaan ollut nähnyt häntä niin kiivaana. Sinun ei ole hyvä kiihoittua tuolla tavalla. Tuumikaamme mielemmin, mitä sinun pitäisi nyt tehdä. Kotiin sinun ei maksa vaivaa matkustaa, siellä on leivästä puute. Ja Amerikassakin on nykyään huonot ajat. Mutta Austraaliassa…
He neuvottelivat asiasta hetken aikaa. Nyt sairas oli aivan levollinen; toive, että hän pian pääsisi pois täältä, oli kuin lääkettä hänen sairaille hermoilleen, ja toinen luuli päässeensä selville siitä, etteivät hänen sielunvoimansa olleet kärsineet vahinkoa muussa kuin yhdessä suhteessa. Tohtori oli oikeassa: kahdeksan vuotta oli kuin poispyyhitty hänen elämästään.
He olivat juuri päättäneet lähteä Austraaliaan, kun mr Carlsonia käskettiin tohtorin puheille.
Ystävät erosivat päättäen pian tavata taas toisensa.
— Pari seikkaa olisi selvitettävä, ennenkuin päätämme sitä tai tätä, sanoi tohtori Bartlett, kun vieras oli käynyt istumaan hänen työhuoneeseensa. Te huomasitte kai, ettei mr Anderson muista mitään viimeisistä kahdeksasta vuodesta. Hänen viimeinen muistonsa kohdistuu »Norja» laivan haaksirikkoon. Tiedättekö te, oliko hän siinä mukana?
— Se oli hänen ensimäinen matkansa Amerikkaan. Minäkin olin silloin mukana.
— No, siitä päivästä alkaen siihen päivään, jolloin hän saapui tänne, on kaikki pyyhkäisty pois hänen muististaan. Mutta omituista kyllä ovat muutamat koneelliset taidot, joita hän tänä aikana luultavasti on saavuttanut, pysyneet ennallaan. Esimerkiksi hänen englanninkielen taitonsa. Ei suinkaan hän osannut englanninkieltä ennen 1904:ää?
— Ei. Enintään hän osasi sanoa »yes» ja »no» ja »all right».
— Katsokaahan! Tästä olen tehnyt sen johtopäätöksen, että hän sairastaa paikallista aivohalvausta, joka varmaankin on aivan satunnaista. Hänellä on aivoissa kasvannainen, jonka äkillinen, kova isku pääkalloon varmaankin on aiheuttanut. Kasvannainen painaa muistikeskuksia ja estää niiden toimintaa. Tämä vika voitaisiin kuitenkin saada korjatuksi leikkauksen avulla, mutta se on siksi monimutkainen ja vaarallinen, etten ole uskaltanut sitä tehdä hänen omaistensa suostumuksetta. Sentähden olen odottanut. Teidän on nyt hänen omaistensa asianajajana päätettävä, onko leikkaus tehtävä.
— Onko se hengenvaarallinen?
— On kyllä.
— Mutta jos se onnistuu, niin oletteko varma siitä, että sairaan muisti palaa jälleen?
— Olen.
Mr Carlson tuumi kauan aikaa ja pyysi lopulta parin päivän miettimisaikaa.
— Ystävälläni on lanko, joka on etevä kirurgi, sanoi hän. Minun täytyy sähköteitse neuvotella hänen kanssaan, ennenkuin teen päätöksen asiassa. Olen hyvin kiitollinen tarjouksestanne. Mitä maksuun tulee…
— Suokaa anteeksi, että keskeytän, sanoi tohtori Bartlett. Tahdon vain huomauttaa, että potilas, englantilaisten avuliaisuuden ja osanoton johdosta, pystyy itse täydellisesti korvaamaan sekä tähänastiset velkansa sairashuoneelle sekä mahdollisen leikkauksen kulut.
— Hyvä! Mutta vielä yksi kysymys: onko aivan mahdotonta, että ystäväni jonkun sattuman nojalla voisi saada jälleen muistinsa?
— Aivan mahdotonta, vastasi tohtori. Tämä sattuma tuottaisi hänelle samalla — kuoleman.
Jos tohtori Bartlett olisi voinut nähdä sen tyytyväisyydenilmeen, joka loisti vieraan kasvoilla, kun hän lopetettuaan keskustelunsa nousi autoon, niin hän olisi ollut varovaisempi. Ja jos hän olisi kuullut, mitä vieras voitonriemuisena mutisi itsekseen, nojautuessaan mukavasti vaunun tyynyjä vasten, niin hän ei koskaan olisi suostunut jättämään potilastansa hänen käsiinsä. Sillä nuo sanat kuuluivat:
— Nyt hän on minun vallassani! Nyt Henry Patterson katoaa täydellisesti!
Kun hän seuraavana päivänä ilmestyi jälleen sairaalaan, oli hänellä Austraalian-piletti taskussaan. Hän sanoi tohtori Bartlettille, että potilaan lanko Suomessa tahtoi välttämättä itse suorittaa tämän vaikean leikkauksen, eikä tohtorilla ollut siis muuta tehtävänä kuin jättää potilas mr Carlsonin huostaan. Ja sen hän tekikin huoahtaen helpotuksesta.
Mutta mrs Burt vuodatti kyyneleitä vaunujen vieriessä pois hänen rakkaimman potilaansa kera.