KAKSI YÖTÄ.

Historiallinen kertomus.

I.

Kertomuksemme vie meidät Älgsjön saareen, Inkoon saaristossa syyskuun iltana v. 1789. [Muutamissa kohdissa on tässä poikettu historiallisesta totuudesta, jotta kertomus tulisi jännittävämmäksi.] Syksy on jo todenteolla käsissä, sade pieksää ruutuja ja myrskyn kamala ulvonta ympäröivässä hongikossa kuuluu pieneen tupaseen saakka, jota valaisee vain aimo halkonuotio nokisessa liedessä. Kreeta, kalastajan vaimo, valmistelee parhaillaan kelpo jauhopuuroa itselleen ja miehelleen, joka on kokemassa kalan pyydyksiään. Hänen hoikka vartalonsa kuvastuu tummana varjona loimuavaa liettä vastaan ja hehku tekee ruusut hänen poskillaan vieläkin punaisemmiksi. Suuret siniset silmät seuraavat uneksuen liekkien levotonta leikkiä ja hänen ajatuksensa näyttävät vaeltavan kaukana tästä kodista, jonka sielu ja auringonsäde hän kuitenkin on syksymyrskyissä ja pimeydessä.

Kolme vuotta takaperin oli Michelsson viettänyt häitään hänen kanssaan pappilassa. Hän muistaa peräti tarkoin tämän hetken ja miten hän papin parhaillaan vakavasti tehdessä selkoa uskollisuudesta ja rakkaudesta hyvinä ja kovina aikoina, tuli katsahtaneeksi erääsen sulhaspojista, nuoruudenystäväänsä Oskar Brandtiin, joka alakuloisena ja kyyneleet silmissä seisoi paikallaan; mutta tämän takana hän näki isänsä tuimat kasvot, ja Kreeta käsitti, ettei hänen kohtalonsa enää ollut muutettavissa.

Ja Michelssonin koti oli ensi hetkestä lähtien ollut onnellinen, sillä itse hän oli kelpo mies, joka piti Kreetaa kuten silmäteräänsä eikä ajatellut muuta kuin hänen onneaan. Kuinka voisi hän siis olla muuta kuin kiitollinen miehelleen ja voimiensa mukaan koettaa säästää ja lisätä heidän pieniä ansioitaan sekä mukautua Jumalan hänelle suomaan kohtaloon. Mutta joskus — hän ei sille voinut mitään, — tapahtui, että ajatukset tahtomattakin riensivät takaisin entisiin aikoihin, jotka auttamattomasti olivat ohitse, jolloin hänen ja Oskarin nuoruudenlempi oli tulisimmillaan ja he kumpikin rohkeasti katsoivat kohti tulevaisuutta varmoina onnestaan. Mutta sitten koitti heille esteitä, joita kumpikaan heistä ei ollut voinut aavistaa. Isän tarmokas tahto pakoitti unelmat haihtumaan, mutta täten syöpyi myös katkeruutta sydämiin, joissa tähän saakka vain puhtaat ja ylevät tunteet, jotka todellinen lempi synnyttää, olivat asustaneet. Kreetan isällä oli jotakin — hän ei itsekään tiennyt sanoa mitä — Oskaria vastaan. Köyhyys ei siihen ollut syynä, — sillä Kreetankaan vanhemmilla ei ollut muuta, kuin mitä he työllään voivat ansaita ja täytyihän Michelssoninkin uutterasti raataa, jos mieli tulla omillaan toimeen. Hän koetti turhaan urkkia, mikä oli syynä isän ja hänen lemmittynsä epäsopuun, mutta ei koskaan saanut tyydyttävää vastausta kysymyksiinsä. Isä oli vain jyrkästi sanonut, ettei Oskar ollut sopiva puoliso niin roimalle kelpo tytölle kuin Stoltin Kreeta oli. Ei siis ollut muuta neuvoksi kuin taipua voimakkaamman tahdon alle, koska se oli järkähtämätön päätöksessään. Ja hän piti liian paljon vanhemmistaan tahtoakseen tuottaa heille surua vanhoilla päivillä, mikä hänen vastustuksestaan varmaankin olisi ollut seurauksena. — Ja Kreeta koetti salata kyyneleensä ja olla iloisen näköinen kuten ennenkin; hän oli myös alati parhaansa mukaan koettanut säilyttää onnea, jota hänen miehensä hänelle koetti valmistaa.

Etehisestä kuului askeleita. Hän tiesi, että se oli Michelsson, joka väsyneenä ja likomärkänä palasi pitkältä rasittavalta kalastusretkeltään. Hän työnsi puoleksi palaneet kekäleet kokoon, niin että tuli jälleen sai virikettä ja alkoi iloisesti loimuta liedellä. Kantaen kädessään aimo röykkiön kookkaita haukia astui mies nyt tupaan iloisena ja leikkisänä kuten tapansa oli, vaikka vesi tiuhkuikin joka langasta hänen vaatteistaan ja käsivarret olivat kylmästä ja rasituksesta kontistuneet.

— Tässä on sinulle hieman murkinaksi huomenna, eukkoseni. Olipa tänään koko kova työ ulapalla. Mutta nythän jälleen ollaan kuten taivaan valtakunnassa. Ja mitä näen, puurohan on jo valmis. Sepä on maistuva vanhalle merikarhulle, kunhan ensin saan jäseneni hieman nöyrtymään.

Hän meni lieden ääreen, riisui takkinsa ja hieroi mielihyvällä käsiään häntä vastaan tulvivassa lämpimässä. Pukeuduttuaan sitten kuiviin vaatteisiin, istuutui hän hyvällä ruokahalulla pöytään.

Ilta-aterian, jälkeen, kun Kreetakin oli päättänyt päivän askareet, eivät he heti menneet levolle, vaan Michelsson pani uusia puita pesään, nosti sitten penkin lieden ääreen, otti Kreetan polvelleen istumaan ja virkkoi miettivästi:

— Kuulehan, eukkoseni, en tiedä mikä minun on, mutta tänä-iltana en ole oikein tolallani.

Kreeta katsahti häneen kummastuneena; ei koskaan ennen hän ollut tämmöistä lausunut.

— Olet liiaksi rasittanut itseäsi tänään ja liika työ tekee ihmisen alakuloiseksi. Emmekö mene levolle nyt, lepo tekee mielen rauhalliseksi ja antaa ruumiille uusia voimia.

— Neuvosi on hyvä, mutta eipä haita olla varoillaan silloin, kun ilmassa on pahoja enteitä.

Kreeta säpsähti ja katsahti pelästyneenä puhujaan. Hän tiesi ettei Oskar koskaan ollut suopein silmin katsonut Michelssonia. Kenties oli tämä huomannut, että Oskar jollakin tavoin häntä väijyi.

— Peloitat minua sanoillasi. Mikä sinun oikein on tänä-iltana?

— On kenties väärin ottaa asia niin totiselta kannalta, mutta luontoni on nyt sellainen.

— Mistä sitten Herran nimessä on kysymys?

— Tiedätkö kun tulin tavalliselle kalastuspaikalleni olin kuulevinani laukauksia ulapalta. En ensin niistä välittänyt, mutta kun ne alkoivat kuulua yhä lähempää ja yhä tiheämpään, katsoin parhaaksi lähteä kotiinpäin. Ja arvaapas! Kun soudin Brandtin tuvan ohitse, istui hän portailla ja katseli hievahtamatta ulapalle. Mitäs siinä tirkistelet? minä kysyin. Luulen, että Älgsjöhön saapuu vieraita tänä yönä, hän äreästi, kuten tapansa on, vastasi. Nyt käsitin mikä oli kysymyksessä ja tartuin airoihin sekä soudin kotiin niin että käsivarret raskivat.

— No, mutta mitä Oskar sitten tarkoitti sanoillaan?

— Etkö sitä käsitä? Pian on ryssä niskassamme. Raivoohan maassa sodan liekki, ja se se mies on, joka enimmin voi toista vahingoittaa.

— Herra siunatkoon! Teurastetaanko meidät sitten muitta mutkitta kuten sieluttomat elukat?

— Luulet kai että elämme pakanoiden keskellä ja että isoturkki kohta on oleva niskassamme?

— Mutta saako sitten vihollinen aikaan muuta kuin onnettomuutta ja kurjuutta?

— Niin, siinä olet oikeassa. Ja venäläiset voivat kyllä polttaa tupamme poroksi ja riistää meiltä pienen omaisuutemme, jollei pikaista apua saavu Ruotsin kruunulta; mutta meiltä itseltämme, sinulta ja minulta, ei ryssä ole voiva katkaista hiuskarvaakaan, niin totta kuin nimeni on Michelsson.

Brandt oli ennustanut oikein. Kahden laivan venäläisestä laivastosta, joka oli ankkuroinut Porkkalan luona, oli ruotsalaisen amiraali Rayalinin valppaudesta huolimatta onnistunut tunkeutua Älgsjöhön saakka, jonka he ennen pitkää ottivat haltuunsa ja alkoivat rakentaa sinne laajoja vallituksia. Heidän aikeensa voi helposti arvata. Saaresta oli aikomus tehdä venäläisen laivaston pääasema ja täten voisivat he suuresti ehkäistä merenkulkua ja ahdistella koko Uudenmaan rannikkoa.

Mutta venäläisille epäsuopa sallimus oli toisin päättänyt. Heidän niin helpolla saavuttamansa voitto oli pian muuttuva tappioksi.

Viikkoa myöhemmin, kun varustustyöt Älgsjön toisella rannikolla olivat täydessä käynnissä, suunniteltiin sen toisella rannalla toista, vaikka paljon vähemmän näkyvää aijetta.

— Kreeta, Michelsson eräänä päivänä lausui vaimolleen, jos tätä menoa jatkuu, saamme kauniina päivänä vielä kuolla nälkään, sillä eihän merestä voi saada kalan pyrstöäkään, siitä alkaen kun tuo joukkio on alkanut nuuskia ja mittailla ja meluta ja räyskiä rannoillamme. Mutta minullapa on tuuma. Olen alati katsonut maani parasta, vaikka en ole ollut tilaisuudessa edes kiittää sitä siitä, että täällä olen saavuttanut onneni ja elatukseni. Nyt olen kuitenkin tekevä sille pienen vastapalveluksen, ja luulen, että sinä, Kreetani, olet kyllin rohkea minua auttamaan.

— Ethän vain aikone, Kaarle — —?

— Räjähdyttää vihollista ilmaan, tarkoitat. En, sitä en kuitenkaan tyhjin käsineni saane aikaan. Mutta mantereella, joku penikulma täältä, on kyllä niitä, jotka kykenevät perkaamaan Älgsjön rikkaruohoista.

— Aijot siis mennä everstin luo ja kertoa hänelle mitä täällä on tapahtunut ja mitä on tekeillä, ja tietenkin jätät minut tänne, jotta ryssät saavat purkaa vihansa minuun?

— Niin, olenhan alati tahtonut sinulle pahaa!

— Ei, sitä en olekaan sanonut, mutta nyt — —

— Tulee sinulla olemaan puolustaja poissa ollessani. Brandt on näet luvannut suojella sinua yhtä huolellisesti kuin mitä itsekin tekisin. Hänen ei tule saada vihiä siitä mitä asiaa minulla on mannermaalle. En ole koskaan täysin luottanut siihen mieheen, mitä salaisuuksiini tulee. Lupaa ettet hänelle sitä kerro!

Kreetan silmiin oli tullut omituinen hohde, kuten suuri onni olisi häntä kohdannut; hän vastasi iloisesti:

— Hän ei kautta kunniani ole saava mitään tietää. —

Oskarin ja Kreetan keskinäinen suhde tuli pian hyvin tuttavalliseksi Oskarin ollessa hänen suojelijanaan. Kaikki nuoruuden tunteet heräsivät pian uuteen eloon. Kreeta ei enää ollut olevinaan toisen miehen vaimo. Hän oli kiihkeän rakkauden hurmaama neitonen, joka ei voinut muuta kuin tehdä rakastajalleen mieliksi kaikessa. Ja Oskar tahtoi tietysti täysin siemauksin nauttia uudesta onnestaan, semminkin kun hän samalla voi kostaa kilpakosijalleen ja parjata tätä. Hänellä oli kuitenkin aikaa tuon tuostakin poistua kotoa suojattinsa luota pitemmäksi aikaa vakoilemaan venäläisten liikkeitä ja aikeita, kuten hän selitti Kreetalle.

Tuli sitten vihdoin ilta, joka oli muodostava käännekohdan Kreetan elämässä.

He istuivat kuten heidän tapansa oli yhdessä innokkaasti jutellen menneistä ajoista ja uudistaen vanhoja muistoja.

— Jospa vain olisit tahtonut tulla vaimokseni, olisit voinut sanoa sen isällesi suoraan, mutta sinä olit tietenkin muuttanut mieltä, kuten naisten tapa on, jollei heitä alituisesti pidä silmällä ja juokse heidän jäljissään, Oskar virkkoi.

— Elä tuomitse minua väärin, Kreeta vastasi. Jospa tietäisit kuinka monta yötä olen yksinäisyydessäni katkerasti itkenyt ajatellessani, että täytyi sinusta erota, sanoisit toisin.

Hän ojensi kätensä Oskarille, ja tämä tarttui siihen lujasti ja veti hänet vastustuksesta huolimatta luokseen.

He istuivat näin hetkisen ääneti. Äkkiä hymyili Kreeta ja kysyi:

— Sanohan minulle suoraan, miksi isä ei tahtonut sinua vävykseen?

Hän näki miten Oskarin kasvot synkistyivät. Tämä epäröi tuokion ja kuiskasi sitten kokoonpurtujen hampaittensa välistä.

— Voitko olla vaiti, Kreeta?

— Olenko koskaan sinua pettänyt?

— Hyvä, no sitten saat kuulla, jos sinulla vain on tarpeeksi rohkeutta.

Kreeta riuhtasihe kauhistuneena irti hänen sylistään ja peräytyi kalveten pari askelta poispäin.

— Oskar! hän sopersi.

— Kreeta, olethan sanonut minua rakastavasi.

— Niin olen sanonut ja tietänet että vielä nytkin niin teen.

— Vaikka saisitkin kuulla, että olen syypää rikokseen?

— Oskar, elä kiusaa minua!

— Muistathan Kreeta, että isäsi kerran oli hengenvaarassa ja ainoastaan kuten ihmeen kautta pelastui uhkaavasta kuolemasta?

— Muistan kyllä, ja mitä huomiota tapaus herätti kotiseudullani vielä kauvan jälkeenpäin.

— Se olin — minä, joka aijoin ottaa isäsi hengiltä.

— Sinä — sinä valehtelet, sinä et voisi olla niin kurja, niin katala!

— Elä vielä tuomitse! Isäsi oli sen ansainnut. Hänet olisi oikeuden mukaan pitänyt myllynkivi kaulassa upottaa meren syvyyteen, sillä hän oli riistänyt kodistamme rauhan, hän oli vietellyt äitini.

Kreeta vaipui pyörtyneenä lattialle. Oskar kostutti hänen ohimoitaan kylmällä vedellä ja antoi hänen juoda lasillisen vettä.

Kun Kreeta oli tullut tajuihinsa, Oskar pitkitti:

— En kaivannut hänen anteeksiantoaan eikä hänkään taasen minun. Olimme kumpikin yhtä rikollisia eli yhtä hyviä, miten asian ottaa. Ystäviä meistä ei voinut koskaan tulla. Ja kaikesta tästä huolimatta lemmin sinua yhtä puhtaasti, yhtä kiihkeästi kuin ennenkin ja sinäkin lemmit minua. Vastaa minulle, Kreeta, mutta vastaa vakavasti, olisitko myös rakastanut minua, jos olisit tämän tiennyt silloin?

— Oskar, miksi olet ilmaissut minulle tämän?

— Olethan itse pyytänyt, ja todellisen rakkauden tulee olla vilpitön.

— Niin, mutta se on hirmuista!

— Se olisi voinut olla vielä hullummin.

He istuivat kauvan ajatuksiinsa vaipuneina, vihdoin Oskar katkaisi äänettömyyden.

— Kreeta, voitko antaa vanhat synnit minulle anteeksi; minusta on sittemmin tullut uusi ihminen?

— Mitä tarvitset anteeksi antoani, jos sinulla jo muutoinkin on rauhallinen omatunto?

— Tarvitsen kyllä, Kreeta, sillä kuvasi on seuraava minua kautta koko elämäni, ja kauhistuksella nähdä tämä kuva — tiedätkö mitä se tahtoo sanoa?

— Odota hieman, anna minun koota ajatukseni, tahdon neuvotella omantuntoni kanssa.

Jos hän nyt olisi antanut järjen vallita, jos hän olisi voinut luoda silmäyksen tuon miehen sieluun, tuon miehen, joka kylmäverisesti oli tehnyt kauhean tunnustuksen osottamatta katumuksen merkkiäkään, tällöin olisi hän ainiaaksi ajanut hänet pois näkyvistään, mutta hänhän oli vain heikko nainen, kiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: sinun täytyy antaa anteeksi, sillä sinä lemmit häntä!

— No niin, olen tehnyt päätökseni. Annan sinulle anteeksi, syystä ettet koskaan ole tahrinut isäni muistoa ja mainetta lokaan, vaikka tiesit hänet rikolliseksi.

— Mutta samalla kertaa tahdot sanoa, että rakkautesi minua kohtaan on sammunut?

— En, sillä se on voimakkampi kuin aavistatkaan.

Hän vaipui penkille rakastettunsa viereen, kietoi kätensä tämän kaulaan ja nojasi päänsä tämän rintaan. Polttava suutelo paloi hänen huulillaan; kuten lumottuna tuijotti hän rakastajansa silmiin ja kuiskasi vapisevalla äänellä:

— Oskar, sinä — sinä saatat minutkin rikolliseksi!

II.

Noin viikon päivät oli vierinyt tästä keskustelusta, kun Michelsson eräänä päivänä jälleen saapui kotirantaan.

— Olet täyttänyt tehtäväsi kunnon miehen lailla, Brandt, näen minä, sillä ei vaimoni eikä tupamme ole kärsineet minkäänlaista vauriota. Sepä on hyvä juttu ja kiitän sinua kelpo vartijatoimestasi.

— Ei kestä kiittää, ainahan ystäviä pitää auttaa ja sitäpaitse kovin rasittava ei toimeni ole ollut. On aivan kuin olisin asustanut omassa tuvassani koko ajan, niin kodikasta on kattosi alla ollut. Ja eukkosi sitten, hänen kanssaan kyllä täytyy tulla toimeen.

— Niinpä niin, sinähän aikoinasi olit myös häneen pikiintynyt, kuten sanotaan, vaikka minulla sitten oli suurempi onni sillä taholla.

— Mitä niistä enää huolimme puhua! Se on kaikki ollutta ja mennyttä, ja parasta se lieneekin. Minusta on nuorenmiehen elämä paras. Naikkoset voivat tosin olla hyviä niille, joista pitävät; mutta me toiset saamme olla ilman.

— No se on nyt miten sen ottaa, mutta kuulehan, Brandt, nyt puhumme tärkeämmistä asioista. Sanon samoin kuin sinä tässä tuonoin: luulen että saamme vieraita Älgsjöhön yöksi, mutta tällä kertaa ne eivät ole vihollisia.

Michelsson nähdessään toisen ällistyneen katseen, pitkitti painavasti:

— Ja rehellisinä Ruotsin miehinä on velvollisuutemme kykymme mukaan heitä avustaa.

— Olet ollut everstin puheilla salmen takana, luulen?

— Oikein arvasit. Hän nousee parhaillaan maihin 400 hyvästi asestetun miehen seuraamana pari kolme kivenheittoa täältä. Arvelenpa että ryssä on oleva mielissään saadessaan jälleen todenteolla tutustua Ruotsin ruutiin ja ruotsalaiseen käsivoimaan.

— Sinä kuljet parooni Armfeltin asioilla, kuulemma. Eiköhän olisi viisaampaa pitää huolta kodistaan ja vaimostaan, eikä sekautua asioihin, joiden kanssa ei ole mitään tekemistä?

— Arvelet siis, että tulisi antaa koko maan joutua hukkaan panematta kortta ristiin sen puolustukseksi. Ei, rakas ystävä, sitä opetusta et ole saanut isältäsi etkä liioin äidiltäsi! Ja eikä sinun ole tarvis sanottavasti rasittaa itseäsi, sillä hänen ylhäisyytensä sotaväki on kyllä pitävä kaikesta huolen. Voimme ainoastaan tehdä heille sen pienen palveluksen, että osotamme heille oikotien metsän läpi, sillä omin neuvoin he eivät sitä löydä, olletikaan pilkkopimeässä.

— Minä en sekoitu leikkiin, sen sanon suoraan, eikä siihen tietääkseni ole mitään pakkoa.

— Ethän toki aikone avustaa vastapuoluetta, toivon minä?! Minun täytyy sanoa suoraan, että puheesi kuulostaa hyvin epäilyttävältä!

— Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan että täytyy olla jonkun puolella tahi häntä vastaan. Kun synnyinmaa on vaarassa, ei kelpo mies välinpitämättömästi voi nähdä sen häviävän.

Brandt ei ennättänyt lausua mitään puolustuksekseen, kun jo odotetut vieraat saapuivat ja ympäröivät pienen tuvan joka taholta. Eversti, parooni Armfelt, astui sitten tupaan ja istuutui akkunan luo. Tuokion aikaa molempia miehiä tarkastettuaan, hän virkkoi Michelssonille:

— Sinusta saamme yhden oppaan, toverisi tuossa voi tulla toiseksi.

Brandt oli jo aikeissa vastata kieltävästi, mutta hän antoi sanat kuolla huulilleen. Joku tuuma oli nähtävästi syntynyt hänen aivoissaan, ja hän oli mies, joka ei hylkinyt mitään keinoa kunhan se vain vei tarkoitusten perille.

— Äänettömyydestäsi päätän, ettei sinulla ole mitään ehdotustani vastaan, eversti pitkitti ja nousi seisomaan mennäkseen ulos. Ensin hän kuitenkin kääntyi Kreetaan, joka koko ajan äänetönnä oli seisonut lieden luona, ja lausui:

— Sinun, pikku tyttöseni, ei tarvitse pelätä mitään. Jätämme kolme ripeätä poikaa sinua suojelemaan ja se kai riittää, vai miten?

Kreetan huulet vetäytyivät hymyyn. Eversti astui ulos tuvasta joukkonsa luo.

— Meidän on kai lähdettävä liikkeelle, sillä ilta alkaa joutua ja tie on sekä pitkä että vaivaloinen, sanoi Michelsson Brandtille. Tämä ei vastannut mitään, otti lakkinsa naulasta ja tarttui ovenripaan.

— Hyvästi taasen vähäksi aikaa, muoriseni, lausui Michelsson. Jos Jumala suo, olen huomenna näihin aikoihin jälleen kotona. Hän puristi vaimonsa kättä ja meni ulos Oskarin jälessä.

Tuokion kuluttua viimeksi mainittu palasi jälleen tupaan ja kuiskasi
Kreetalle:

— Tämä leikki on päättyvä hyvin huonosti ruotsalaisille ja kenties
Michelssonillekin, mutta onhan sinulla joka tapauksessa minut jälellä.
Huono ruuti ei hevillä pala.

Hän riensi ulos ja Kreeta oli yksinään.

Marssittiin kahdessa osastossa, joihin kumpaankin kuului 200 miestä, Joukkoa, jonka etunenässä parooni Armfelt itse vaelsi, johdatti Michelsson, toista osastoa taas, joka kulki enemmän länteenpäin johdatti Brandt, Aikomus oli tehdä rynnäkkö vallituksia vastaan kahdelta eri taholta yhdellä haavaa, joten vihollinen joutuisi peräti tukalaan asemaan.

Noin kello puoli viiden seuduissa aamulla oli yön pimeydessä raivaamattomia polkuja myöten saavuttu metsän rinteesen, josta aamun sarastaessa voitiin nähdä venäläisten vallitukset. Vihollisten leirissä oli kaikki rauhallista, siellä nukuttiin nähtävästi vielä vanhurskasten unia. Ainoastaan siellä täällä valleilla näkyi yksinäinen vartija tähystelevän ympärilleen. Ruotsalaiset olivat kulkeneet niin hiljaa ja varovasti, etteivät rannalla olijat voineet aavistaakaan mitään pahaa, kaikki kun vielä olivat tyytyväisiä äskeiseen menestykseensä.

Molempien näiden osastojen, jotka Armfelt oli valinnut joukoistaan, piti kohdata toisensa tässä, minne toinen joukkue jo onnellisesti oli saapunut. Mutta kaikki ei käynytkään kuten oli suunniteltu. Michelssonin epäluulot olivat toteutuneet; Oskar Brandt oli kavaltanut maansa ja kuninkaansa. Hän oli ehdoin tahdoin johdattanut osastonsa harhateille. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Eversti kutsui upseerinsa neuvotteluun. Kaikki olivat sitä mieltä, että aijottu tuuma oli viipymättä pantava toimeen, sillä ennen pitkää olisi koko venäläisten leiri jalkeilla ja koko retki raukeisi tällöin tyhjiin, jotapaitse useimmat ruotsalaisista arvatenkin saisivat hengellään maksaa uhkarohkeutensa, venäläisten miesluku kun oli melkoista suurempi ja heillä sen ohella oli järeää tykistöä apunaan. Kuolemaa halveksien syöksi vähäinen joukkue niinmuodoin vallituksia vastaan, jotka he tuokiossa valloittivat. Unen pöpperössä venäläiset kavahtivat vuoteiltaan ja ryhtyivät tekemään vastarintaa, mutta siitä ei ollut sanottavasti apua, sillä vain aniharvat kerkesivät tässä hämmingissä tarttua edes aseisiinsa. Eläköönhuutojen kaikuessa viholliset karkoitettiin kalliontörmältä, jolle olivat rakentaneet varustuksensa. Suurin osa venäläisistä kaatui, useat otettiin vangiksi ja loput pääsivät pakoon rannalla oleviin aluksiinsa. Kahdeksan tykkiä ja 250 kivääriä joutui ruotsalaisten haltuun. Mutta heidänkin mieshukkansa oli ollut melkoinen.

III.

Toinen osasto saapui vaivaloisen harhailun jälkeen venäläisten vallituksille vasta sitten, kun taistelu jo oli ohitse. Oskar Brandtia sitävastoin ei missään näkynyt. Sotilaitten ja päällystön kirousten seuraamana hän yön pimeydessä oli kadonnut polkuja myöten, jotka hän perinpohjin tunsi, ja jo ennenkuin tuo verinen leikki rantavalleilla alkoi, oli hän saapunut venäläisen laivaston luo, joka sen maihin noussutta miehistöä kohdanneen vastoinkäymisen jälkeen, ja kun tämän joukon jäännökset olivat ehtineet laivoille, nosti ankkurinsa ja lähti kiiruimman kautta Porkkalaan, jossa laivaston pääkortteeri oli.

Michelsson saatuaan runsaan korvauksen hyvästä avustaan, palasi kotiinsa, johdettuaan ensin jäännökset parooni Armfeltin joukosta ja sotavangit maallenousupaikkaan.

— Tulithan toki hengissä takaisin, tervehti Kreeta miestään.

— Mitäpä pahaa minulle sitten olisi voinut tapahtua? Seisoin hyvän matkan päässä ja katselin miten reippaat ja urhoolliset miehet murtivat vihollisen vastarinnan, Michelsson vastasi.

— Oskarin ennustukset eivät niinmuodoin toteutuneetkaan.

— Vai niin, se konna tahtoi siis lyhentää minunkin elämänlankaani! Saammehan nähdä eikö hänen maallinen vaelluksensa pääty pikemmin kuin minun.

— Sinä ja Oskar ette siis ikinä voi olla ystäviä?

— Kuolema sille maansa-kavaltajalle; kunpa kerran saisin hänet kynsiini kahdenkesken!

— Mitä pahaa hän oikeastaan on sinulle tehnyt?

— Mitä hän minulle on tehnyt, voi olla yhdentekevä, mutta hän on tahtonut vahingoittaa synnyinmaata, myydä sen kuten Juudas muinoin mestarinsa muutamasta viheliäisestä hopeapenningistä.

— En käsitä mitä puheellasi tarkoitat, mutta minun tietääkseni hän on alati ollut rohkea ja kelpo poika.

— Onko sinusta siis kauniisti tehty liittyä vihollisen puolelle ja ryhtyä kavaltamaan omia maamiehiään?

— Ei suinkaan! Voiko se olla totta! Siinä tapauksessa — —

— On minulla oikein, tahdot kenties myöntää. Niin, tiedätkö, minä kyllä olen oikeassa, siitä voit olla vakuutettu ja kavaltaja on toistaiseksi turvassa venäläisten laivoissa. Mutta annahan hänen tulla takaisin Älgsjöhön vielä kerran, niin hän kyllä on löylynsä löytävä, sen takaan!

Pienen kodin elämä alkoi taasen luisua entistä rataansa. Kreeta hoiti pientä talouttaan ja Michelsson toi kotia toinen toistaan runsaampia saaliita meren rikkaista varikoista. Nyt suolattiin aimo haukia, ahvenia ja muita kaloja talven tarpeiksi ja pieni perunamaa antoi sekin puolestaan tervetulleen lisän ruokavarastoon. Michelsson oli iloinen ja tyytyväinen osaansa kuten tavallisesti, hän oli myös tavallista hellempi vaimolleen, ja usein kun hän tätä syleili ja kysyi oliko hän onnellinen ja tyytyväinen mieheensä, leikki Kreetan rusoposkilla leikkisä hymy muodostaen pieniä siroja kuoppasia poskiin, antaen täten mykän mutta kylläkin puhuvan vastauksen: tietysti olen onnellinen, mitenkä voisin olla muuta!

Mutta eräänä päivänä, tuossa uuden vuoden vaiheilla, hänen mielialansa äkisti muuttui kuten loihdinnan kautta. Entinen hilpeys haihtui, Kreetasta tuli harvapuheinen jopa suorastaan jörö. Aika ajoin Michelsson tapasi hänet istumassa kyynelsilmin, mietteisiinsä vaipuneena, joista hän kuullessaan miehensä lähestyvän, ikäänkuin peljästyneenä kavahti hereille.

Oliko hän sairas, vai oliko miehensä jollakin tavoin hänen mieltään pahoittanut? Hän ei itsekään oikein tiennyt mikä häntä vaivasi. Michelssonparka ei ainakaan ollut syypää hänen alakuloisuuteensa.

Nyt alkoivat ensimmäiset epäluulot itää miehen sielussa, epäluulot, joita hän kuitenkin koetti visusti salata, kuten pahasta johtuvaa ahdistusta.

* * * * *

Oli muuan sunnuntai vuoden alkuvaiheilla. Michelsson oli lähtenyt kirkkoon mannermaalle ja Kreetakin olisi seurannut mukana, mutta ei tuntenut itseään kylliksi voimakkaaksi tätä pitkää matkaa varten. Nähdessään miehensä katoovan näkyvistä hänestä tuntui kuten olisi raskas taakka muutamiksi hetkiksi pudonnut hänen hartioiltaan, sillä puolison läsnäolo teki hänen sieluntuskansa kaksin verroin tukalammaksi. Hän otti kaapista vanhan perheraamatun, jonka oli isältään perinyt, avasi päivän tekstin ja etsi Jumalan sanasta lohdutusta, jota elämä ei kyennyt hänelle antamaan. Se oli kertomus syntisestä vaimosta, joka katuvaisena laski koko suuren syntitaakkansa Mestarin eteen, paljasti hänelle koko sielunsa ja sydämensä, salaamatta mitään ja meni sitten kevennetyllä sydämellä ja rauhoitetulla omallatunnolla ulos elämään. Miten soveltuikaan tämä teksti häneen itseensä! Voisiko hänkin rukoillen langeta vapahtajansa jalkain juureen, tunnustaa olevansa kurjempi tuota vaimoa, josta juuri oli lukenut, mutta rohkenisi Hänen lupauksensa johdosta toivoa saavuttavansa rauhaa korkeudesta? Hän koetti tutkistella itseään, oliko hänellä vielä jälellä todellinen lapsen mieli, sama hurskas sydän kuin muinoin, jolloin hän ei vielä ollut kokenut elämän myrskyjä ja vaurioita, vaan juoksenteli iloisena kuin kevätperhonen, lauleli kuten lintu metsässä — — — Samassa hän säpsähti, sillä joku koputti ovelle ja astui sitten rivakasti tupaan. Kreeta ei ollut uskoa silmiään.

— Oskar!

— Niin, minä se olen. Näin Michelssonin lähtevän kirkkomatkalle ja otin tilaisuudesta vaarin, kuten sanotaan.

— Istu! Kreeta ojensi kylmästi hänelle tuolin.

Syntyi hetken äänettömyys.

— Sinä olet käynyt kalvakkaaksi ja laihaksi, Kreeta, sen jälkeen kun viimeksi tavattiin.

— Niin sanoo Michelssonkin. Eihän saakaan ijänkaiken pysyä nuorena.

Keskustelu taukosi jälleen. Kreeta kuitenkin tuokion kuluttua virkkoi:

— Olet ollut kauvan poissa kotosalta. Mantereella arvatenkin on paremmat ansiot kuin täällä?

— Milloin paremmat, milloin huonommat. Viime aikoina olen kuitenkin ansainnut koko lailla; kuten tiedät olen myös hieman kirvesmieskin, sen olen oppinut isältäni. Saanko kysyä Kreetalta tahtooko hän ottaa minulta pienen lahjan, jonka vartavasten olen sinulle säästänyt? Hän ojensi Kreetalle suuren hopearahan.

— Katsohan vaan! Ihan silkkaa hopeata hänellä on taskuissaan, Kreeta virkkoi käännellen rahaa kädessään. Mutta eihän tämä ole Ruotsin raha. Moisia variksen varpaita en koskaan vielä ole nähnyt rahoissa.

— Se on Venäjän raha, ymmärrätkö.

— Miten sinä olet saanut tämän rahan?

— Oh, ostin sen parilla killingillä eräältä toiselta kirvesmieheltä, joka oli työssä samassa talossa kuin minäkin.

Kreeta laski kolikon eteensä pöydälle, katsoi tiukasti Oskaria silmiin ja lausui:

— Sen sinä valehtelet, Oskar! Pidä itse lahjasi; en tahdo ottaa mitään, mitä epärehellisellä tavalla olet itsellesi hankkinut.

Brandt kalpeni raivosta ja nousi seisaalleen.

— Punnitse sanasi paremmin! Minä en ikinä ole varastanut.

— Siitä asiasta emme huoli kiistellä.

— En ole vielä ikinä varastanut, toistan sen.

— Olkoon sitten niin. Mutta sinä olet kavaltanut maasi, jossa, vaikka oletkin vieras, kuitenkin, nautit kansalaisoikeuksia ja sinä olet ryöstänyt kunniani! Oletko nyt tyytyväinen? Hän osotti hopearahaa:

— Ota lahjasi, sanon vielä kerran. Mene ja anna minun yksinäni kamppailla koettelemusten läpi. Voihan haaksirikkoontunut joskus saavuttaa pelastavan sataman. Minulla on rohkeutta yrittää; tee sinä miten hyväksi näet.

Brandt läheni hitaasti ovea, seisoi tuokion, sen luona ja hypisteli hermostuneesti lakkiaan. Kreeta oli asettunut pöydän ääreen; raamattu oli avoinna hänen edessään; koneellisesti hän milloin tuijotti päivän tekstiin, milloin taasen rönsyisiin permantopalkkeihin. Vain aika ajoin hän salaa silmäsi ovelle, jossa rikollinen seisoi. — Äkkiä tämän kasvot värähtivät kuten tuskasta, turhaan hän koetti hillitä itseään, kuten huumauksissa horjui hän pöydän luo ja nakkasi lakkinsa sille ja syöksähti polvilleen Kreetan jalkojen juureen.

Samassa tuokiossa ovi riuhtaistiin auki ja Michelssonin kookas vartalo näyttäytyi avoimessa ovessa.

Hän seisoi kotvan aikaa kuten paikalleen naulittuna ja tuijotti hievahtamatta huoneen perällä olevaan ryhmään. Sitten hän otti muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyi jälleen kuten harkitsisi jotakin, meni sitten ja otti hyljepyssynsä seinältä, viritti hanan ja virkkoi asettaen pyssyntukin olkapäätään vastaan.

— Nouse ylös, konna! Rehellinen mies tahtoo kohdata verivihollisensa silmä silmää vastaan.

Puhuteltu ei hievahtanut paikaltaan, näytti siltä kuten olisivat hänen jalkansa lamaantuneet. Hänen koko ruumiinsa värisi.

— Nouse ylös! Michelsson toisti vielä tuikeammalla äänellä kuin äsken.

Brandtin täytyi ponnistaa kaikki voimansa päästäkseen jalkeille. Sitten hänen vastustajansa pitäen kivääriä koko ajan tähdättynä toisen rintaan luonnottoman rauhallisella äänellä kysyi:

— Mitä asiaa sinulla on kattoni alle?

— Ohikulkeissani vain sattumalta poikkesin sisään sinua tervehtimään…

— Tervehtimään vaimoani, tahdoit sanoa. Näytät osaavan valehdella vielä kuolema silmiesi edessä.

— Niin totta kuin Jumala minua auttakoon — — —

— Näit minun olevan kirkkomatkalla, niin, ja minäkin näin sinut, vaikka en ollut huomaavinani. En näet tahtonut verisin käsin astua Herran huoneesen. Mutta minulla oli aavistus, joka kuiskasi korvaani: Ole varoillasi, tuolla miehellä on pahoja aikeita, Silloin empimättä käännyin takaisin, sillä en tahtonut antaa tärvellä kotiani, niinkauvan kuin minulla on voimaa käsivarsissani sitä puolustamaan ja samalla tarjoutui myös oiva tilaisuus kostaa sille, joka on riistänyt onneni ja pettänyt isänmaansa. Olin näet varma siitä, ettet voisi mennä tupani ohitse, kun tiesit minun olevan poissa kotoa.

— Ei, ei, pysy alallasi, ei askeltakaan edemmäksi! hän kiivaasti tokasi, kun Brandt salavihkaa yritti lähestyä ovea. Minulla on vielä eräitä kysymyksiä tehtävänä sinulle, ennenkuin teet tilisi maallisen elämäsi kanssa.

— Kuulehan, Brandt, hän pitkitti, missä olet asustanut sen jälkeen kun johdit ruotsalaisen osaston harhaan Älgsjön metsissä?

— Se ei sinua liikuta, Oskar yrmeästi vastasi, sillä hän alkoi vähitellen toipua pelostaan.

— Ei, tavallaan kyllä olet oikeassa, sillä itsehän saat hävetä ja sovittaa rikoksesi. Eikä sinun olekaan tarvis ilmaista tyyssijojasi, ne kyllä tunnetaan hyvästi. Sinulla on kaiketi ollut herraspäivät venäläisillä laivoilla, otaksun minä, ja näytpä saaneen hopeoitakin yltäkyllin, koska voit niitä noin siroitella ympärillesi. Ota sentään kolikkosi takaisin, en halua talossani säilyttää syntirahoja.

Michelsson teki liikkeen tarttuakseen hopearuplaan. Käyttäen tilaisuutta hyväkseen Oskar samassa koko tarmollaan heittäytyi Michelssonia vastaan, työnsi hänet sivulle ja livahti nuolen nopeudella ovesta ulos.

Yhtä nopeasti Michelsson oli hänen kintereillään. Pian hän kuitenkin jätti takaa-ajon sikseen, nakkasi hopearuplan pakenevan jälkeen ja huusi:

— Kurja pelkuri, pyssyni ei ollut ladattu!

IV.

Antakaamme kertojan itsensä, vanhan kapteeni Bromanin, joka aikoinaan on kuullut tämän tarinan isältään, omin sanoin jatkaa kertomusta.

— Tiedättekö, syntyipä itku ja hammasten kiristys, kun Michelsson palasi tupaansa ja puolisot jäivät kahdenkesken. Hän noitui ja pauhasi, jotta ruudut helisivät, ja soimasi vaimoaan mitä ilkeimmillä herjauksilla. Olihan Kreeta tosin rikkonut paljon, mutta nuorisohan helposti joutuu harhateille ja Kreeta oli vielä melkein lapsi, hän kun oli vastikään täyttänyt 23 vuotta. Vihdoin Kreeta rohkasi mielensä ja sanoi suoraan miehelleen, että vaikka Oskar olikin huono ihminen, niin ei hän ikinä olisi sillä tavoin kohdellut omaa vaimoaan. Eikä Michelsson ollut koskaan hänestä pitänyt sillä tavoin kuin Kreeta tahtoi. Senvuoksi ei hänen tullut oudoksua, jos Kreeta häntä hieman pettikin. Olihan Oskar sitäpaitse lapsuudesta saakka ollut häneen mieltynyt, ja kun hän ei voinut saada Kreetaa vaimokseen, ei ollut kummakaan, jos hän tilaisuuden tarjoutuessa kernaasti tahtoi jutella hetkisen hänen kanssaan ja uudistaa vanhoja muistoja. — Tällä tavoin Kreeta puheli miehelleen ollen hyvin loukkaantuneen näköinen.

Ja näillä verukkeilla hän kenties luuli voivansa poistaa miehensä epäluuloja? Turha toivo! Michelsson tiesi jo tarkalleen miten asiat olivat; häneltä ei enää voitu salata totuutta, niin kernaasti kuin Kreeta sitä olisi tahtonutkin. Ei viipynytkään kauvan kuin jo Michelsson sanoi hänelle suoraan kaikki mitä tiesi ja sitten hän otti pussin selkäänsä ja läksi kotoaan tarjoutuakseen sotaväkeen; hän tahtoi kuolla maansa edestä, koska ei hänellä enää ollut vaimoa ja kotia, joiden hyväksi tehdä työtä. Ja sillä tiellään hän on vieläkin. Toiset sanovat hänen kaatuneen taistelussa Viipurin lahdessa v. 1790, kun taasen toiset kivenkovaan väittävät nähneensä hänet myöskin kunniamme kultaisina päivinä. Oli miten tahansa, elämästä oli hänelle koitunut taakka, vaikka korkeamman tahto on suonut hänelle pitemmän elämän-uran kuin hän itse tahtoikaan.

Mutta Kreetastahan minun piti puhua. Niin, kesän tullessa hän synnytti reippaan pojan, joka kasteessa sai nimekseen Edvard ja joka täydellisesti tuli isäänsä: samat vilkkaat siniset silmät ja sama pystynenä kuin Brandtillakin; otsa ja suu olivat äidin.

Jos kuka, niin tämä poikaparka tuli maailmaan sopimattomaan aikaan ja kutsumatta, sillä köyhä, rappeutunut koti ei tarjonnut hänelle muuta kuin puutetta ja kärsimyksiä, sillä äiti ei kyennyt säilyttämään heidän entisen vähäisen varallisuutensa tähteitä, jotapaitse Kreetan terveyskin oli horjuva ja suru oli lamannut kaikki hänen toimintakykynsä ja tahtonsa asemansa parantamiseksi.

Tällöin ilmautui pelastava enkeli erään sedän muodossa. Tällä oli Tammisaaressa pieni talo ja hän oli kuullut Kreetan aineellisesta hädästä. Kreetahan voisi asua piian kanssa keittiössä ja voimiensa mukaan olla apuna talousaskareissa. Kaupungissa voisi pojastakin tulla ihminen, hän saisi oppia lukemaan ja tottua säännölliseen työhön. Jos he jäisivät maalle, ei heillä ollut muuta edessä kuin vaeltaa ruodussa talosta taloon, nähdä kovia päiviä ja syödä armoleipää, minne vain tulivatkin. Ukko oli kyllä oikeassa ja siitä oli Kreeta kiitollinen ja koetti kaikin tavoin tehdä isäntäväelleen mieliksi. Jonkun vuoden kuluttua kävikin niin, että hän sai yksinään hoitaa keittiöaskareet ja entinen palvelijatar sai siirtyä nauttimaan lepoa.

Edvardista koitui reipas poika, hän sai ruveta käymään koulua ja saamaan opetusta. Ukko Pehrsson piti pojasta paljon ja oli määrännyt hänet ainoaksi perillisekseen, sillä hänellä ei ollut omia lapsia, joten Kreeta poikineen olivat Pehrssonin lähimmät perilliset. Mutta koulussa ei poika tahtonut viihtyä. Usein hän sieltä palasi itku kurkussa ja usein saapui hän perin myöhään kotia, vaikka päivän lukeminen jo aikoja sitten oli päättynyt. Kotona hän tietysti sai toria; "jälki-istunta" tahi muut rangaistukset luettiin hänen laiskuutensa ansioksi ja siihen se jäi, sillä Edvard ei koskaan puolustellut itseään. Hän oli aina vaiti, kun häntä toruttiin.

Seuraavana syksynä, kun Edvardin jälleen piti lähteä kouluun, hän jyrkästi kieltäytyi, hän oli muka saanut siitä kyliänsä. Lukea hän kyllä tahtoi kernaasti, mutta sitä hän voisi tehdä kotonakin, niin ettei tarvitsisi olla toveriensa pilkan esineenä.

Nyt Kreeta käsitti miten asiat olivat. Oli saatu pojan syntyperä selville ja toverit olivat häntä kiusotelleet sen johdosta, joten poikaparka, joka tähän saakka oli ollut aivan tietämätön perhesuhteistaan, sitä enemmän loukkautui noista sydämettömistä pistopuheista. Sillä lapsenkin mieli voi käsittää elämän katkeruuden, jos sydän on tunteita täynnä.

Tässä ei hyvistä eikä pahoista puheista, houkutuksista, uhkauksista eikä kurituksesta ollut apua. Poika oli itsepintainen ja sai kun saikin tahtonsa perille. Kenties voitaisiin vielä löytää hänelle sovelias toiminta-ala elämässä. Eräänä päivänä — Edvard lienee ollut noin 15-vuotias — kun hän äidilleen ilmaisi halunsa päästä merille, sillä täällä kotona ei hänestä ollut mihinkään ja hän oli kyllästynyt joutenoloon.

— En tahdo vastustaa haluasi, lapseni; jos merimiehen elämä sinua miellyttää, niin lähde Jumalan nimessä sitten. Tosin jään tänne sinua ikävöimään, kun olet poissa luotani, mutta sitä ei nyt voida auttaa.

— Sano pikemmin, äiti, että taakkasi kevenee, kun pääset minusta eroon, poika kyynelsilmin vastasi.

— Koska olen sanonut, että olet minulle rasituksena?

— Et sitä ole sanonut, mutta minusta tuntuu kuitenkin aina, kuten vaivaisi sinua ajatus, että minä olen syntynyt maailmaan.

— En käsitä sanojasi, Edvard! Kreeta värisevällä äänellä sopersi.

— Et kai, sillä ethän tiedä, että minulla on tietoa tuosta asiasta, jonka alati olet minulta salannut. Mutta älkäämme siitä puhuko. Kenties voin minä siitä huolimatta tulla kelpo mieheksi ja olethan aina ollut hyvä minulle.

Kreeta kätki kasvot käsiinsä ja itki, kuten lapsi; hänen sydämensä oli niin täynnä, että tunteet pääsivät valloilleen, hän ei voinut niitä hillitä, Edvard oli oikeassa siinä, että äitiä rasitti raskas sieluntaakka, joka jo huomattavasti oli hänen voimiaan riuduttanut. Mutta kyyneleet samalla ihmeellisesti keventivät hänen mieltään, samoinkuin katkera, mutta tehokas lääke helpoittaa sairaan tuskia. — Kun vanhukset sattumalta tulivat keittiöön, tapasivat he äidin ja pojan mitä hellimmässä syleilyssä.

* * * * *

Onnellisin aika Kreetan uudessa elämässä oli se, jolloin Edvard oli merillä kaukana eteläisissä seuduissa. Hän ei suinkaan iloinnut siitä, että poika oli poissa hänen näkyvistään, vaan oli hänellä tällä aikaa jälleen jotakin hyvää toivottavana, hän voi jälleen uneksua tulevaisuudesta ja rakentaa tuulentupia kuinka Edvardista olisi koituva kelpo mies ja kuinka hänellä itsellään olisi vanhan päivän vara ja turva Edvardin luona, missä hän voisi vihdoin saavuttaa rauhan, jota elämä ei ollut hänelle suonut.

Tällöin alkoikin uusi koettelemusten aika. — Pehrsson sairastui syksypuoleen. Kun joulujuhlana kellot soittivat juhlapukuisia joukkoja temppeliin riemuitsemaan elämän saavuttamasta voitosta kuoleman ylitse, silloin vanhuksen kylmenneet jäännökset kätkettiin maan mustaan poveen. — Keväällä sitten, kun talven jäiset kahleet murtuivat, tuli Edvard kotia. Näinä kahtena vuotena, jona hän oli ollut merillä, hän oli kasvanut ainakin korttelin verran pituuttaan, hempeät kasvonpiirteet olivat tulleet tarmokkaiksi ja kalpean ihon oli etelän paahtava aurinko ruskottanut. Mutta samalla hän oli saanut käytökseensä jotakin yrmeätä ja tuimaa, mikä teki miltei vastenmielisen vaikutuksen, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin kotiväki tuli selville siitä, että nuorukainen oli arveluttavassa määrin alkanut suosiskella viinin jumalaa.

Mutta ei vieläkään mitta ollut täysi. Seuraavan vuoden pääsiäis-aamuna pääsi tuli selittämättömällä tavalla irti Pehrssonin talossa. Se sai alkunsa ullakolla ja kun vallitsi ankarahko tuuli, oli koko rakennus tuossa tuokiossa loimuavana tulimerenä, josta vain savupiiput pistivät esiin aavemaisina kuten satujen jättiläiset, tehottomina katsellen ympärillä riehuvaa paloa. Väkeä vilisi paikalla, toiset juoksivat sinne, toiset tänne, kukin huusi täyttä kurkkua, mistään järkiperäisestä sammutuksesta ei voinut olla puhettakaan. Se olisikin ollut mahdotonta, koska tarjolla oli vain rautalevystä kyhättyjä käsiruiskuja. Muutamia ämpärillisiä vettä nakattiin tuon tuostakin liekkeihin, ja ne kiihdyttivät vain valtavan elementin raivoa, liekit kohosivat loimuten ja räiskyen ylös pilviä kohti, mutta alenivat pian taasen entiselleen, ja senpä vuoksi annettiin niiden vihdoin häiritsemättä suorittaa hävitystyötään.

Illan suussa rakennus oli tasoittunut maan tasalle, vain röykkiö kyteviä, suitsevia kekäleitä osotti tässä vielä äsken seisseen ihmisasunnon. Ihmiset olivat myös menneet kukin kotiinsa, pahin vaara kun oli jo ohitse, eikä enää ollut tarvis huolehtia, että omat kotinurkat joutuisivat tulen uhriksi. Palopaikka ei kuitenkaan ollut autio: kaksi olentoa maleksi itkeä nyyhkyttäen tämän hävityksen kauhistuksen keskellä; kolmas istui tuolilla, joka oli saatu pelastetuksi palavasta rakennuksesta, ja noitui itsekseen perintöä, jonka oli menettänyt, sillä näihin aikoihin ei tietystikään vielä tiedetty mitään palovakuutuksesta.

V.

Tämä onnettomuus vei Pehrssonin muorin hautaan, ja siitä koitui myös pitkä sarja kärsimyksiä Kreeta Michelssonille. Raskaalla sydämellä hänen oli pakko jälleen muuttaa entiseen, jo puoleksi luhistuneesen mökkiinsä Älgsjössä, vähine tavaroineen, jotka oli saatu pelastetuksi tulipalosta. Edvard, joka jo vähin oli arvellut taasen lähteä merille ja jättää äitinsä kunnan elätettäväksi, heltyi kuitenkin tämän rukouksista ja ryhtyi hankkimaan elatustaan kalastuksella, ja meri kyllä elättää miehensä, joka todenteolla tahtoo tehdä työtä.

Näin vieri joku aika sanottavitta häiriöittä. Mitään ylellistä elämää ei mökissä vietetty, mutta köyhyys ja puute olivat myös tuntemattomia vieraita, niin, riittivätpä Edvardin ansiot viinankin hankintaan, sillä Edvard oli yhä uutterammin alkanut viljellä tätä turmiollista nestettä, tuottaen täten vauriota ruumiilleen ja sielulleen, sekä sanomattoman paljon tuskaa ja pelkoa äidilleen.

Oli myöhään syksyllä vuonna 1807. Edvard oli, kuten tapansa oli, varhain aamusella lähtenyt vesille kokemaan pyydyksiään. Kala-onni ei tänään ollut suotuisa, varsin alakuloisena hän vähine saaliineen jo oli matkalla kotiapäin, kun hän erään niemekkeen kohdalla huomasi rantakalliolla seisovan henkilön, joka innokkaasti viittaili häntä luokseen. Vaikka hän tällä haavaa ei ollutkaan erin halukas ryhtymään puheluihin tuon hänelle tuntemattoman miehen kanssa, hän kuitenkin vihdoin päätti noudattaa tämän yhä innokkaammin uudistettuja kehoituksia, ja käänsi niinmuodoin aluksensa rantaan ja souti maalle.

Rannalle noustuaan huomasi Edvard jonkun matkan päässä rannasta pienen peräti rappeutuneen töllin, joka täydellisesti oli rannalla kasvavan lepistön kätkössä, niin ettei sitä mereltäpäin voitu yhtään huomata. Tämä oli arvatenkin tuntemattoman miehen tyyssija.

Rappeutunut tosin oli Edvardin ja hänen äitinsä tupa tuolla saaren toisella puolella, mutta tälle se toki ei vetänyt vertoja, sillä tämä oli enemmän ryövärien lymypaikan kuin ihmisasunnon kaltainen.

— Oletko tänään saanut viljalti kaloja, nuori mies? vieras kysyi luoden samassa läpitunkevan katseensa puhuteltuun.

— Eipä kestä kehua. Ilmatkin ovat viime aikoina olleet peräti epäsuotuisat kalastukseen. Mutta täytyyhän kuitenkin koettaa onneaan, kävi sitten syteen tai saveen.

— Oletpa saanut isäsi luonnon, kuulen puheestasi ja olen siitä iloissani.

— Isäni? Oletteko tuntenut isääni? Edvard sopersi ja kuuma veri kohosi hänen poskilleen.

— Häntä ei sinun ole tarvis hävetä — olen myös tuntenut äitisi. Mutta käykäämme tupaseeni, niin saamme hieman puhella. En ole moneen aikaan tullut vaihtaneeksi sanaakaan kenenkään ihmisolennon kanssa, sillä olen ollut sairaloinen, niin etten ole päässyt ovesta ulos. Senpävuoksi nähdessäni sinun soutavan ohitse, sain semmoisen halun tavata jonkun, jonka kanssa saisin hieman puhella.

Siihen Edvard kyllä oli valmis, mutta ensin hän tahtoi mennä panemaan veneensä paremmin kiinni, jotta se ei vallitsevassa navakassa tuulessa irtautuisi ja lähtisi ominpäin merille. Tämä oli tosin vain tekosyy: itse asiassa hän tahtoi ottaa uskollisen seuralaisensa, viinapullon, myötänsä tupaan. Ryyppy tahi parikin tekisi kai hyvää erakollekin!

Pian he istuivat innokkaassa puhelussa, ja kumpaakin näytti keskustelun aihe suuresti huvittavan.

— Olette tuntenut isäni, sanoitte tuonoin?

— Niinpä niin, se oli reima mies aikoinaan, nyt ovat sairaus ja vastoinkäymiset lamanneet miehen rohkeuden ja tarmon.

— Sitten kaiketi myös tiedätte missä hän nykyään oleilee. Olisipa hauska kerran nähdä häntä silmästä silmään, sillä näihin saakka en tietääkseni ole häntä nähnyt. — Tuvan isäntä ei huomannut, miten nuorukainen tätä sanoessaan puristeli nyrkkejään ja koetti kaikin tavoin hillitä kiihkoaan.

— Toivosi on helposti täytetty — vaikka heti paikalla.

— Onko — onko hän siis täällä? Asuuko hän kenties täällä Teidän tuvassanne? Vai onko Teillä toinenkin huone?

— Hän istuu tässä.

Nämät sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan, kun Edvard nuolen nopeudella kavahti istuimeltaan, tarttui viinapulloon ja aikoi iskeä sillä isäntää päähän. Tämä ei kuitenkaan kadottanut mielenmalttiaan, vaan virkkoi perin tyynesti:

— Istuhan takaisin tuolillesi, minulla on vielä jotakin sanottavaa.

Vanhuksen kuolemaa halveksiva käytös ja kylmäverisyys saivat kiihoittuneen nuorukaisen hetikohta tyyntymään; kehoitusta noudattaen hän istahti entiselle paikalleen.

— Arvasin kyllä, ettet suopein silmin katsoisi minua; minun hairahdukseni on arvatenkin monasti rasittanut elämääsi ja tehnyt tulevaisuutesi synkäksi. Tahdoin kuitenkin ilmaista sinulle totuuden, ennenkuin oli liian myöhäistä, sillä minun päiväni ovat kenties luetut; olenhan jo vanha ja sairaloinen. Mutta myöskin eräästä toisesta asiasta tahdoin kanssasi puhua, kun kerta kuulin sinun jälleen oleskelevan kotitanhuvilla. Äitisi — — —

— Hänet minä tunnen paremmin kuin Te, hän on ollut minulle kaikki kaikessa, vaikka onkin saanut paljon kärsiä minun tähteni, niin, ja myös Teidän tähtenne.

— En tahtoisi vielä enemmän katkeroittaa sinun ja äitisi elämää, kuin se jo lienee kyllin raskas; mutta jotta ei vihasi kohtaisi minua yksistään, tahdon kertoa sinulle jotakin.

— Ja mitä se sitten voisi olla?

— Niin, että äitisi on enemmän syypää kaikkeen tähän kurjuuteen, kuin minä.

— Ja moisia valeita Te, heikko ukkorahjus, rohkenette ladella minulle, joka voisin, jos tahtoisin, yhdellä iskulla lyödä Teidät maahan!

— Tee minulle mitä tahdot! Toistan vain vielä kerran, että hän on rikkonut enemmän kuin minä.

— En sitä usko, ennenkuin olette lähemmin selittänyt asian.

— No hyvä, koska niin tahdot, niin kuule sitten!

Vanha Oskar Brandt alkoi nyt kertoa, miten Kreeta ja hän jo lapsina olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta ja miten tyttö hänet sitten petti menemällä Michelssonille vaimoksi, joka kuitenkin oli paljon huonompi mies, eikä kyennyt vaimoaan elättämään niin pulskasti kuin hän (Brandt) olisi tehnyt. Huomattuaan erehdyksensä alkoi Kreeta nyt vierautua miehestään ja lähennellä häntä, Edvard'in isää, eikä hän pitänyt väliä keinoista voidakseen pettää Michelssonia. — Minä joka hänestä pidin vielä kuten silmäterästäni, hän jatkoi kertomustaan, tietysti kernaasti tein hänelle mieliksi, emmekä kumpikaan tulleet ajatelleeksi, että rikoksemme tulisi kolmannen, sinun viattoman niskoille, tulisi turmelemaan sinun koko elämäsi. Me nautimme vain hetken autuutta, kun kerta koko tulevainen onnemme naisen oikkujen johdosta oli rauennut tyhjiin.

Sitten sai Michelsson tietää meidän suhteemme ja kun hän paitse epäluulojaan, että äitisi ja minä häntä petimme, vielä sai päähänsä senkin, että minä muka olin kavaltanut maani ja kuninkaani, mikä muutoin on silkkaa valetta, sydämystyi hän peräti, eikä enää tahtonut nähdäkään vaimoaan. Hän jätti kotinsa kaikkineen päivineen ja siitä lähtien ei kukaan ole häntä nähnyt.

Minun kävi sääliksi äitiäsi, kun tiesin miten yksinäinen ja avuton hän oli, senvuoksi menin hänen luokseen ja tarjosin hänelle rakkauteni ja suojelukseni. Mutta sen sijaan, että olisi nyt sovittanut sen, mitä oikuillaan ja kavaluudellaan oli rikkonut miestään ja minua vastaan, hän ajoi minut ovesta ulos uhaten minua kuolemalla, jos vielä kerran rohkenisin näyttäidä hänen silmiensä edessä.

Sitten synnyit sinä. Onni alkoi taasen olla suopea äidillesi, minun päiväni tulivat sitävastoin yhä tukalimmiksi. Olen kuitenkin Jumalan kiitos tullut toimeen näihin saakka, ja saanen kenties ummistaa silmäni siinä tiedossa, että kärsimykseni tulevat kostetuiksi. —

Hän istui tuokion ääneti, sitten hän kääntyi poikaansa ja kysyi:

— Oletko minua käsittänyt?

Edvard, joka oli niin vaipunut mietteisiinsä, että tuskin oli kuullut kertomuksen loppua, säpsähti kysymyksen johdosta ja vastasi kolkosti:

— Olen.

Sitten hän nousi tuolilta, taittui vanhuksen käteen, virkkoi lyhyesti:
Hyvästi, isä! ja kiiruhti ulos ovesta.

Koskaan ei matka kalastuspaikalta kotiin ollut tuntenut hänestä niin pitkältä kuin tänään. Eikä ollut kummakaan, kun hän tuon tuostakin pitkät ajat antoi airojen levätä alallaan ja veneen ajelehtia aaltojen mukana, samalla kun hän itse istui mietteissään ajatusten harhaillessa sinne ja tänne.

Kun hän vihdoin saapui kotirantaan ja vene oli vedetty rannalle, näki hän äitinsä olevan rannalla vastassa. Kreetan katse oli levoton, sillä hän oli pelännyt jonkun tapaturman kohdanneen Edvardia, tämä kun niin tavattoman kauvan viipyi poissa.

— Oletpa tänään viipynyt kauvan, Edvard.

— Niin olen, oli jyrkkä vastaus.

— Missä ovat kalat?

Hän ojensi äidilleen muutaman ahvenen.

— Päivä päivältä näyttää saalis käyvän niukemmaksi. Mikä meillä on edessä, jos näin jatkuu?

— En tiedä muuta neuvoa, kuin vähentää taloutta, Edvard omituisella äänenpainolla vastasi.

Kreeta värisytti. Ei koskaan hän ollut nähnyt poikaansa semmoisena kuin tänään. Painostava tunne sydämessään hän asteli tuttua polkua venerannasta tupaan. Edvard seurasi äänetönnä jälessä, astui tupaan, laski kalakimpun kädestään ovensuuhun sekä otti välkkyväteräisen kirveen, joka seisoi sopessa, aikoen jälleen mennä ulos.

— Ethän vielä ole syönyt; anna puunhakkuun olla siksi.

— Syödä kyllä ehdin sitten: olenkin sen sijaan juonut, hän tylysti vastasi ja meni ulos.

Pian hän oli tullut syvälle metsän sydämeen. Hän istahti kivelle ja alkoi mietiskellä.

Viimeisten tuntien kuluessa hän oli kokenut enemmän kuin koko elämänsä aikana. Hän oli tavannut isänsä ja tämän tunnustuksista kävi selville, että se oikeastaan olikin hänen äitinsä, joka oli syypää hänen onnettomaan kohtaloonsa, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimyksiä! Ja tätä äitiä hän oli rakastanut, hän kun oli luullut, että tämä oli joutunut onnettomuuteen toisen vuoksi ja sai kärsiä syyttömästi. Nyt sitävastoin olivat hänen silmänsä avautuneet. Hänen oma isänsä oli ilmaissut hänelle totuuden, jota niin kauvan oli häneltä salattu — ja haudan partaalla ei kukaan voisi valehdella, hän itsekseen arveli. Hän tarttui kirveesen, iski sen tarmonsa takaa nuoreen kuuseen, joka kasvoi läheisyydessä. Puu vaipui katkaistuna maahan, murha-ase oli niinmuodoin oivallisessa kunnossa.

VI.

Kauvan valvottuaan Kreeta vihdoin oli nukahtanut, unen haltija ummisti hänen väsyneet silmänsä ja antoi hänen hetkiseksi unhoittaa kaikki huolet. Mutta kauhistavat unet häiritsivät hänen lepoaan. Ja kylmä tuskan hiki otsallaan hän kavahti vuoteeltaan, hapuili pimeässä tulukset käsiinsä ja sai vihdoin värisevin käsin valkean viritetyksi päresoihtuun.

Edvardin vuode oli yhä vielä tyhjänä.

Kreeta ei tiennyt mitä ajatella. Poika oli jo päivemmällä ollut niin kummallinen käytökseltään. Kunhan hän ei vaan olisi mennyt ja tehnyt itsestään lopun! Vavisten tuskasta levoton äiti vaipui tuvan rönsyiselle permannolle polvilleen ja rukoili kuten vain äiti voi hädän hetkenä rukoilla lapsensa puolesta. Tuo kuihtunut vartalo vaipui yhä enemmän kokoon, kun hän rukoili rauhaa omalle synnin raskauttamalle sielulleen, rukoili myös sen puolesta, jonka hän oli pettänyt ja joka kenties jo ammoin sitten oli astunut kaikkivaltiaan tuomarin eteen. Nyt toi kiusaaja toisia muistoja hänen mieleensä häiriten siten hänen hartauttaan. Hän näki tässä samalla lattialla edessään polvistuneena miehen, joka syvästi musertuneena rukoili häneltä anteeksi. Miten ylpeästi ja tylysti hän olikaan ajanut luotaan tuon miehen, jonka kanssa yhdessä olivat rikkoneet! Nyt hän itse oli vielä enemmän masentuneena, vielä rauhattomampana polvillaan Hänen kasvojensa edessä, joka tietää salaisemmatkin ajatuksemme, kaikki heikkoutemme. Eiköhän hän vielä ollutkaan saanut anteeksi syntejään, vieläköhän taivaan kosto häntä väijyisi, kuten se oli kohdannut hänen rakastajaansa?

Ovi avautui hiljaa. Hän ei sitä kuullut. Tupaan-tulija seisoi tuokion alallaan kuten epäröiden.

Täysikuun heleässä valossa Edvard näki äitinsä lattialla kyyristyneenä, kuuli hänen jupisevan itsekseen, ja nimet Brandt, Edvard, Michelsson, sattuivat räikeästi hänen korviinsa. Käheä nauru herätti katuvaisen rukoilijan täyteen tajuun.

— Et vielä nuku. Sitä odotinkin, tokasi Edvard.

— Rakas lapseni, mitä on tekeillä? Miksi teet minulle suruja kuljeksimalla öisin ulkona? En voi nukkua sinua odottaessani.

— Niin, olen lapsesi, mutta et ole vielä sovittanut kaikkea pahaa, minkä olet tehnyt minulle.

— Mitä tahdot siis, että minun tulee tehdä?

— Rukoile loppuun rukouksesi ja ota sitten palkkasi pahoista teoistasi!

Kreeta näki kirveenterän välkähtelevän kuutamossa, huudahti kauhusta ja vaipui tajuttomana lattialle. Edvard ei vielä voinut täyttää aikeitaan, hän tahtoi ensin kuulla äitinsä tunnustuksen.

Tuokion kuluttua Kreeta toipui tainnoksista:

— Edvard, hän heikosti kuiskasi, mitä minulta tahdot?

— Haluan sovitusta; voitko korvata minulle mitä olet rikkonut?

— Rikokseni olen varmasti saanut anteeksi. Jospa tietäisit kuinka paljon olen elämässäni saanut kärsiä!

— Rikostasi et ole saanut anteeksi, minä yksin voin sen antaa anteeksi, mutta olethan aina koettanut salata totuutta minulta. Mutta nyt olen siitä päässyt selville — tänään tapasin isäni — —

— Hän on minua parjannut — — —

— Hän on sanonut minulle totuuden.

— Edvard, tuo hänet tänne, silmieni edessä hän ei rohkene valehdella!

— On liian myöhäistä. Kenties on hänelläkin jo viime hetki käsissä kuten sinulla. Sitten seuraa tilinteon päivä — —

Kirves välähti ilmassa ja Kreetan eloton ruumis vaipui rentonaan lattialle.

Kiihkeästi Edvard heti ryhtyi toimiin saadakseen kaikki epäluulot murhasta poistetuiksi. Hän kantoi kuolleen metsään, hautasi sen hätäisesti kaivettuun kuoppaan, siroitti risuja ja lehtiä haudan kohdalle. Sitten hän kiertoteitä palasi kotiin, pesi tuvan permannon puhtaaksi verestä. Kirveen hän upotti meren pohjaan syvässä lahden poukamassa ja souti itse pois tuntemattomia kohtaloita kohti.