Loinen

VIII LUKU.

Vitkaan paranevat Tiinan jalat. Mutta rovastin lähettämä voide on silti erinomaista. Se vain sillä on vika, että kun Tiina sitä käsittelee, niin Pietua mielii ylönannattaa. Ja silloin ymmärtää, että voiteessa on jotain ihmiselle liian vastaista ököttiä. Koko saunan ympärys hajahtaa ja Tynkkäsen emäntä on jo pitänyt siitä puhetta miehensä kanssa. Mutta kun sauna on tuulien teiden yhtymässä ja hataranlainen, niin ei tämä outo tuoksu sentään pääse saunaan kotiutumaan. Se tulee ja menee niinkuin muutkin hyvät hajut tässä ahtaassa majassa, jonka perustus on kalliolle rakennettu.

Ei kukaan ole antanut mitään voidetta Pietun kädelle. Eikä siitä kukaan ole huolehtinut. Ei liioin itse Pietukaan. Sitä vain kääreessä kantaa sääliä herättääkseen ja näyttääkseen todistuskappaleena Juhmakan kurjuudesta. Pietussa on jo ennestään niin monta koloa ja arpea, niin monta raihnauden merkkiä, että on kuin luonnostaan tuo välinpitämättömyys.

Luonnon lahjoittamat nesteet silti vielä Pietunkin ruumiissa elämästä kihoilevat. Ja kun käsi jää aivan hoidotta, huononee se päivä päivältä. Se rustottuu, käy kankeaksi ja toisinaan kolottaa, että Pietu hammasta puree. Joka ilta maata pannessaan hän sitä tarkastaa, mutta eihän se pelkästä katselemisesta parane. Kuta useampi viikko kuluu, jää sen katseleminenkin. Sillä Pietu uhallakaan ei tahdo kättään parantaa. Sen suuremman eläkkeen hän saa käräjissä, kuta kollompi on käsi. Vasta käräjien jälkeen hän alkaisi sitä laastaroida. Nyt olisi tyhmyyttä ruveta puoskaroimaan Juhmakan piiloja. Sanoisi korkea oikeus käräjissä, että eihän tuossa ole niin mitään ja vetäisi viivan koko jutun selkään.

Mutta eipäs nyt vedä! Ja Pietu toisinaan on hyvilläänkin, että käsi käy vain huonommaksi. Heltiävät ne vielä Juhmakan kukkaron nauhat ja sieltä leveämahaisesta säämiskäpörssistä putoilee hänen kouraansa noin tuota hopeaa ja paperirahaa…sitä rojakkaa, jolla ostetaan maat ja taivaat…oh… hoh…!

Mitä hän tällä rahanpaljoudella tekee? No itselleen hän laittaa sarkapuvun, uudet kaksipohjaiset lapikkaat punaisilla varrensuilla, ostaa hopeakuorisen ankkurikellon, pari litraa viinaa, sikareja, lapsille pompomia, jauhoja, perunoita, kalaa, voita…

Vatsassaan tunsi nyt Pietu hirvittävää tyhjyyttä. Milloin se olikaan, kun hän viimeksi söi? Ei tämä komento kelpaa. Ruokaa pitää saada.

Tammikuun kelmeä aurinko laittoi vinot säteensä saunan kovin tuhruisesta ikkunalasista Pietullekin terveisiksi. Ne valaisivat tätä iankaikkista puolihämärää ja vuodattivat Pietun sieluun hyvän annoksen repäisevää rohkeutta.

— Joko, Tiina, jaksaisit leipoa?

— Mitä sinä leivottaisit? kysyy Tiina nauraen.

— Vaikka vehnäistä.

— Ai — ai!

— Sinullekin ostamme suuren huivin ja villahameen ja narskuvat anturakengät, kun saamme Juhmakan maksamaan.

— Niinkö? Tiina ilostuu.

— Ja yhtenään kahvia ja sokuria niinkun herroissa, jatkaa Pietu.

— Panemmehan sikuria sekaan?

— No jos pantaisiin.

— Mutta et tiedä, mitä me kaikkein ensimäiseksi ostamme, haastaa Tiina ja kääntyy Pietua kohti.

— Noo?

— Itsekullekin paidat. Ne ovat ruumiin ensimäinen vaate. Mutta ilman niitä olemme tähän asti saaneet olla. Hoitolassa rovasti lähtiessä antoi minulle kaksi markkaa, että laittaisin sinulle paidan. Mutta vielä se on laittamatta. Sillä rahalla manuutit käräjiin Juhmakan ja sitten lopulla ostettiin silliä ja leipää.

— Niin… silliin ja leipään piti panna loppu, vaikka minua niin kutkutti manuuttaa lukkarikin ja hoitolan herrakin, puhui Pietu vähän kuin sureskellen.

— Eihän asia vanhene, vaikka laitat ne syyskäräjiin. Johan siihen mennessä ehdit saada Juhmakalta.

— Ehdin kuin ehdinkin. Ja silloin viedään pikku herrat vastaamaan
Pietun rääkkäämisestä.

Pietu sylkäisi suuren tähden saunan lattialle asian vahvistamiseksi.

— Minulle äijä ostaa kelkan, sanoo Pentti ja käy lähemmäksi isäänsä.

— Ja minulle sukset, ehättää siihen samaan Tahvo.

— Niin oikein. Kyhnyttäkääpä, pojat, vähän selästä. Puree niin pirusti, kehottaa Pietu.

Pojat alkavat käsillään kopeloida isänsä selkää, hankaavat ja hankaavat. Pietu nauttii ja kiroilee syöpäläisiään.

Tiina nauraa, kun pojat henkensä takaa mankeloivat isänsä selkää ja hartioita. Mutta Pietu vain nauttii.

— No on sitä köyhälläkin lystiä. Saivat ne nyt taas koko löylyn, sanoo
Pietu lopuksi, kun pojat lopettavat.

Tämä silloin tällöin kyhnyttäminen ja raapiminen on poikain erikoistyö, johon he ilolla antauvat. Sillä silloin he tietävät saavansa joitakin antaa selkään, hekin.

— Niin tuota… joko jaksaisit leipoa? kysyy uudelleen Pietu Tiinalta nousten istumaan.

— Mitäpä minä leipoisin ja missä?

— Antaa se emäntä tuvan uunissa paistaa.

— Voipa antaa. Mutta mitä leivon?

— Leivot vehnäistä.

— Nyt sinä hourit selvällä päivällä.

— Enkä houri.

— Mistä lemmosta minä saan vehnäjauhoja… en paremmin sano.

— Minä käyn kauppiaassa ostamassa.

— Ostamassa! Sinä! Millä ostat?

— Tietystikin rahalla.

— Aiot saada velaksi Juhmakan tiliin.

— En niinkään.

— Ostan puhtaalla.

— Jota saat?

— Pastorilta.

— Pastorilta… oikein… hän on kiltti herra… auttaa meitäkin.

— Ei koskaan tyhjänä ole ovelta palauttanut, kuten rovasti ja moni muu. Niillä toisilla on aina suussa se siunattu hoitola. Mutta siitä ei pastori puhu halaistua sanaa. Hän ymmärtää, että se on köyhän helvetti.

— Menetkö pastorilta pyytämään? Mutta ei hänkään anna rahaa vehnäjauhoihin. Voittehan rukiistakin syödä, sanoo, ja ehkä panette vähän eläinten jauhoja sekaan, sanoo.

— Eihän me nyt itse syödäkään vehnäistä, ei toki. Sinä vain leivot ja minä vain myöskentelen niitä. Sitten näillä rahoilla ostamme huonompaa ruokaa.

— Oisiko koittaa… Kyllä minä jo pystyn leipomaan. Mutta mistä maidot, mistä munat ja muut höysteet, hää?

— Ei muuta tarvita kuin vettä, vehnäjauhoja ja lämmintä. Näiden yhtymästä syntyy leipä, mikä talonpojalle kelpaa. Eivät ne herraskaiset meiltä ostakaan.

— Osaisin minä leipoa semmoistakin kaakkua.

— Niin. Osaat… osaat. Mutta sitten leivomme omiksi tarpeiksemme niitä, kun saamme Juhmakalta rahat.

— Antaahan ämmä mullekin vehnäistä? kysyy Pentti.

— Oosta hiljaa, kakara!

— Minäpä syön ne äijän kainalosta. Et niitä yhdellä kädelläsi varjele, puhuu Tahvo.

— Syöt minkä syöt.

Sitten joukolla naurettiin. Ja niin saatiin hauskaa, että saunan seinät kaikuivat.

Pietu nousi ylös, venytteli, haukotteli, ojenteli käsiään senkin seitsemään suuntaan ja haukotteli. Istui sitten kynsimään itseään ja taas haukotteli.

Sitten hän lähti kekkelehtämään pastoriin.

Kun hän astui ulos saunan ovesta, huikaisi päivä hänen silmiään ja hän astui tuokion kuin sokea eteensä näkemättä.

— On se suuri onni, että on terveet silmät, puhui Pietu itsekseen, kun taas kirkkaasti näki eteensä.

IX LUKU.

Pikku pappilassa istui pastori aina yksinään kuin hiiri rautalankaisessa satimessaan. Hän kuljeskeli ikävissään välipalaksi ikkunasta ikkunaan, kurkisteli ulos eikä nähnyt muuta kuin tuon ainaisen kansakoulun, jonka sisässä tiesi istuvan sen typerän opettajan vielä typerämmän rouvansa kanssa haukuskelemassa pitäjäläisten typeryyttä. Ja häntä hammastelemassa ja hänen jokaista askeltaan vaanimassa ja hänestä kylälle juoruja laittamassa.

— Oo— meitä ihmisiä… jumalan kuvia, joiden silmillä perkele kiikaroi, huokaa lopuksi pastori yksinäisyyttään.

Nyt hän menee kaapilleen ja ottaa sieltä pikarillisen sitä katkeraa juomaa, jonka hän helvettiin kiroaa.

— Kunhan ne taas näkisivät, niin huutaisivat suu auki: on taas pastori… hyi sitä lähimäisensä parjaamista!

Tämä opettaja se on hänen paha omatuntonsa, jonka kanssa hänen pitää asua saman aidan sisässä.

Saman katon alla ei hänellä ole muita kumppaneita kuin vanha emännöitsijä, joka rähisee ja riitelee ja jättää huoneetkin siivoamatta, kun vain haistaa, että pastori on seurustellut konjakin kanssa. Häntäkin pitää pastorin pelätä ja vapista… sillä se on kissa, joka sylkee, kun niikseen tulee. Ennenkuin hän rohkenee mennä kaapilleenkaan, täytyy hänen tarkkaan kuulostaa, missä päin emännöitsijän askeleet kulkevat.

Näissä huoneissa on tyhjyyden valtakunta. Ei ääntä, ei liikettä, puhumattakaan lapsen helakasta naurusta tai rouvan kirkkaasta laulusta ompelunsa ääressä.

Sitä tavaraa ei pastorilla ole koskaan ollut, ei muuta kuin povi täynnä tyhjyyttä ja kaihoa, aivot tyytymättömyyttä ja suonet konjakin katkua… toisinaan.

Mitä on elämä? Ja mitä on kuolema? Sitä filosofeeraa pastori ja ryypiskelee. Elämä on muotojen vaihtumista… kuolema niiden särkymistä… Hän on vain särkyvä eikä koskaan luova… ei koskaan… ei koskaan.

Ja kuitenkin hän pelkää sydämensä pohjasta virkansa menettämistä, tämän viran, jonka hän tuntee itselleen olevan liian korkean.

Tuossa on isän perintöä kirjoituspöytä, missä on kulunut viheriä verka. Sen ääressä hän ei jaksa ajatella, sillä silloin nousee hänen silmiinsä isä keppi kourassa ja julman uhkaavana niinkuin ennen ylioppilasaikana, kun tiesi hänen ryypiskelleen. Tässä on vanha täytetty sohva, jonka päälliskangas on rikki ja tyynyn koreaksi ommeltu päällinen hien tahrima. Sillä sohvalla on äiti hänen tähtensä monet itkut itkenyt, monet surut sulattanut, kunnes lopulta murheesta taittui.

— Oo… mitä on elää? Sitäkö että edelleen syntiä tekisi?

Tässä on pieni piironki. Sen yksi laatikko on täynnä sisaren haukkumakirjeitä, sisaren, joka on kaupungissa ylpeä tohtorin rouva.

Tuolla kirjahyllyn takana on pieni lukollinen laatikko. Siinä on revolveri, jonka hänen veljensä kruununvouti lähetti hänelle pari vuotta takaperin joululahjaksi pyynnöllä, että hän ymmärtäisi sen arvon ja lakkaisi olemasta sukulaistensa mätämuna.

— Voi…voi…

Jos hän otti askeleen minne tahansa tässä autiossa… hirvittävän yksinäisessä asunnossaan, niin aina ikävät muistot nousivat joka loukosta kuin sadat mustat kädet häntä kuristamaan.

Entä tuolla ulkona? Siellä oli ilma täynnä hänen häpäisemistään, siellä nauru saatanallisena räjähteli ihmisten suusta häntä pilkatakseen, siellä sanat pirullisina sinkoilivat, siellä valkoiset hampaat kääntyivät häntä kohti irvistääkseen hänelle.

— Voi… voi…

Pastori ei kestänyt enää. Hän menee taas kaapilleen hyvin hiljaan ja kaataa suuhunsa pikarillisen sitä katkeraa juomaa, johon on pantu muutamia hiukeita helvetin tulikiveä.

Siinä samassa hän näkee Pietun tulevan. Pastori melkein ilostuu. Sillä tämä mies on yhtä merkitty, yhtä syljetty kuin hänkin.

Hän tuntee kuin osanottavaisuutta Pietuun. Ja jos Pietussa ei olisi niin läjittäin noita inhottavia syöpäläisiä, niin ottaisi hän hänet käsikoukkuun, istuttaisi pöytään, kantaisi konjakkipullon siihen ja joisi vaikka emännöitsijän silmäin alla yhteiskunnan kurjien maljan.

Mutta nyt. Ei sovi sekään. Jo kylliksi nauravat silläkin, että Pietu hänen luonaan käy.

Kas vain! Eikös kurkisteta nytkin opettajan ikkunaverhon takaa Pietua. Ja tietysti nauretaan hänelle ja Pietulle. Aamulla kuuluu opettajan rouva tiedustaneen pastorin vointia. Ja sitten hymyilleen.

— Niin… niin… sekin sivistys on hienoa, sillä tämä rouva uskoo olevansa hienouden huippu.

Mutta samassa kopistelee jo Pietu sisälle. Hän tulee herraspuolelta, sillä kyökissä on ovi aina häneltä suljettu.

Pastori kokee laitella itseään ryhdikkäämmäksi, sukii tukkaansa ja nostaa takkinsa kaulusta.

Kun Pietu astuu sisälle, kumartaa hän hyvin syvään ja niistää sitten nenänsä housuihinsa.

— Noo… mitäs Pietulle kuuluu? kysyy pastori aluksi hiukan arkana.

— Eipä erityistä.

Pietu haistaa huoneen ilmaa, kääntyy poispäin ja naurahtaa.

— Tulinpa otolliseen aikaan, nyt on pastori antavalla luonnolla, miettii Pietu.

— Joko Pietun käsi paranee?

— Paranee se sen tuota.

— Ja aikomus on jutella Juhmakan kanssa?

— Se on varma kuin tämä päivä.

Pietu laittaupi käskemättä tuolin syrjälle istumaan ja pudottaa lakkinsa jalkoihinsa.

— Miten se pastori nyt jaksaa? kysyy Pietu ja haistaa uudelleen huoneen ilmaa, mutta salaa pastorilta.

— Mikä se on minulla jaksamisessa! Syön ja makaan.

— Ja juon… lisää Pietu ajatuksissaan.

— Eihän sitä herroilla ole vaivaa, lisää pastori.

— Muun kuin oman itsensä kanssa… miettii Pietu.

— Minä puhuin jo Juhmakalle Pietusta, ehättää pastori.

— Mitäs tuo sanoi?

— Ei lupaa maksaa.

— Ei tietysti.

— Mutta älä heitä! Joka särkee, se maksaa, on vanha laki.

— Pakostakinhan minun on kiinni pitäminen hovilaisesta. Nähkääs, hyvä pastori, minulla on suuri joukko, en pysty työhön nähkääs, kuolen nälkään minä ja joukkoni… jollen Juhmakalta saa eläkettä.

Pastorin silmien edessä on kuin veripunaista savua, joka löi häntä vasten suuta. Hän näkee Pietun kuin etempää… kuulee hänen äänensä kuin verhon takaa. Aivoissa polttaa helvetin tulikivi veriä. Siitä se nousi tämä savu.

— Pidä vain kiinni ja pidä lujasti! Mutta elä sano, että minä olen käskenyt. Sitten ne hyppäävät minun niskaani.

— Ja vievät viran, jatkoi Pietu ajatusjuoksua itsekseen.

— Elä sano… kuulethan?

— En toki. Kyllä mä tunnen, mitä ne pastorista puhuvat.

— Mitä ne puhuvat? uteli pastori kohta kiivaana.

— Sanovat, että pastori… mutta mitäpä minä niistä haastan… on kai pastori itsekin kuullut.

— On… on.

— Mahtuu maailmaan ääntä. Mutta niin auttavaista, niin kristillismielistä pappia kuin pastori ei meillä koskaan ole ollut. Tulet nälissäsi pastorin luo… tuossa on leipää… he… sanoo… tulet pyytämään rahaa lainaksi… paljonko tarvitseisit… kysyy. Semmoinen sitä pitää papin olla. Kantaa aina Kristusta käsissään. Mutta tämä rovasti…

— Pietu ei viitsi parjata.

— Viimeisellä tuomiolla minä oikein sormellani osoitan sille ylituomarille pastoria ja sanon: tuossa on mies, joka puki alastoman, joka syötti nälkäisen, joka juotti…

— Ja joi itsekin… sanotko senkin?

— Voinee sen tietää minun sanomattanikin.

— Olet tietysti taas anomassa? Mitä tahdot? Mennään suoraan asiaan.

Pastorista tuntui kuin hänellä jalat kohoaisivat maasta ja sohva, jolla hän istui, lentäisi ilmaan. Sillä monesko ryyppy se lienee jo ollut…?

— Niin se puhuu vain meidän pastori. Oi, herra pastori, säälikää Pietu raukkaa, jota koko maailma jaloillaan polkee, jolla ei ole missään turvaa, jota haukutaan ja hakataan… En ole kahteen vuorokauteen syönyt.

Pastorilla nousivat kyyneleet silmiin. Mutta Pietu lisäili ilmaa palkeihin.

— Nyt olen karkotettu saunaan asumaankin… siellä on viiltävän kylmä… hampaat aina suussa lotisevat…

Pietu jo itki.

— Kenen saunassa värjötät?

— Tynkkäsen.

— Vai karkottivat tuvasta pois?

— Karkottivat.

He molemmat itkivät. Pastori viinan kyyneleitä, mutta Pietu viisaan kyyneleitä.

— Kyllä se maailma sinua hylkii, Pietu raukka.

— Hylkii… hylkii.

— Mitä aioit minulta pyytää?

— Lainaksi 10 markkaa. Tiina leipoo vehnäistä, minä myön ja siten elämme, kunnes Juhmakalta saamme. Niinhän pastorikin luulee, että saan eläkkeen.

— Ajat asiasi taitavasti, niin saat. Mutta tuo laina… no niin… ei saa tappaa ihmisiä nälkään. Tässä on raha. Osta vehnäistä, syö ja anna… anna akallesikin. Menet nyt!

Pietu lähti. Mutta pastori avasi liivinsä, sillä hän oli tukehtua.
Rasva siellä rinnassa painoi taas niin hirvittävästi sydäntä.

— Milloin tulee loppu tästäkin vaivasta? huokaa hän ja painautuu pitkäkseen.

Yksi hänen katkerimpia vanhanpojan päiviänsä on taas päälle painamassa.

Mutta sen paraimmillaan pastoria kiusatessa Pietu vetää kelkalla nisujauhosäkkiä Tynkkäsen saunaan ja on koko maailmalle näyttänyt, mikä riivatun tarmo hänessä sittenkin on.

X LUKU.

Tiina on leiponut Pietun tuoman vehnäjauhosäkin ja nyt on asianomainen niitä kauppaamassa. Pietu uskotteli, että talonpojan suussa veteenkin leivottu vehnäinen maistaa. Ja niinhän sen luulisi, sillä tuossa suussa pitäisi vielä olla petunkin makua, joka oli Ylä-Karjalan entisten eläjäin jokapäiväinen höyste. Mutta uusi aika on tuonut uuden maun. Kanavat ja höyrylaivat, rautatiet ja meijerit ovat tännekin takalistoille kuljettaneet mukanaan länsieuroppalaista hienostusta. Vehnäisen pitää olla maitoon leivottu, se on ajan vaatimus sielläkin. Ja sitten toisakseen: kuka nyt Lois-Pietulta vehnäistä ostaisi!

Huonosti kävi Pietun saksana olo. Missä oli nurkkatanssit, siellä vähän ostettiin. Mutta ei muuten. Naurettiin vain vasten silmiä ja viskottiin kompasanoja, hyvinkin karvaita.

Mutta lopulta löysi Pietu ostajansa eli paremmin sanoen vaihtajansa. Ja tämä kiitettävä kauppatuttavapiiri oli kirkonkylän kansakoululapset.

Sopi sitä katsoa, kun Pietu niiden kanssa kauppaa kävi. Hänen selkänsä takana oli laaja lauma huutamassa hänen lisänimeään ja näykkimässä sortuukin helmasta. Mutta nenän edessä vaihdettiin, huikattiin, nakattiin eli miksi sitä nyt sanoisi. Siinä kävi suuri tora, rähinä, huudonväki. Mutta Pietu ylinnä ärjyi: "sen tuhannen vekarat!"

Hän antoi aivan vähän vehnäistä ja sai siitä aina mahtavan ruisleivän, lasten eväsleivän. Ja hymyili voitolleen.

Mutta kun opettaja huomasi kaupan, täytyi Pietun ottaa jalat alleen. Se mies riivattu tuli tukka pystössä, karttakeppi kourassa, käsi nyrkissä Pietua kohti.

Pastori nauroi ikkunassaan. Koko ympäristö nauroi. Sillä opettajan tulosta yltyvinä hyppäsivät pojat kiinni Pietun vehnäiskoriin. Pietu kiihtyi kiroilemaan, lyömään, viuhtomaan. Oli siinä melua. Mutta kun Pietu lopulta puhalsi juoksuun, tippuivat pojat tien oheen.

Tästä puoleen piti tätä vaihtokauppaa käydä salaa opettajalta jossain syrjäisessä rakennuksen nurkassa tai tarvehuoneessa. Saadakseen paremmin kaupan käymään lauloikin Pietu heille kovin ruokottomia lauluja. Vehnäisensä sai Pietu vain lopultakin vaihdetuiksi. Hänellä oli säkillinen ruisleipiä ja silliä ja rahaakin.

Uskaltaisiko ryhtyä puuhaamaan toista vehnäsäkkiä? Sitä miettii Pietu muutamana yönä saunassa hiiloksensa ääressä. Kättä pakottaa hirveästi eikä se anna enää untakaan. Mutta Pietu ei uhallakaan sitä hoida. Enemmän hän käräjissä saapi, kuta huonompi on käsi. Nyt on loppuiän eläke kysymyksessä ja pitää kärsiä. Ei hän enää sitä siteestäkään auo.

Uskaltaisiko ryhtyä puuhaamaan toista säkkiä? Sitä Pietu miettii ja miettii. Sillä se ei suinkaan ole hänelle pieni liikeyritys. Ensiksikin, antaisiko pastori enää rahaa, toisiksi, saisiko niitä leivoksia pois käsistään ja kolmanneksi, oliko tämä vaihtokauppa noiden koulukkaiden kanssa oikein — rehellistä.

Viimeistä puolta kehitteli Pietu ensiksi. Mutta hänen ei tarvinnut kuin silmätä loukattua kättään, kun tämä käsi huusi hänelle: kuka on ollut rehellinen sinua kohtaan?

Sitä kättä kolotti, sitä pakotti, kivisti. Se oli koonnut itseensä kipujen yhtenäisen jomotuksen. Jos hän sitä liikutti, niin kävi kipeästi, antoi hän sen olla yhdessä kohden, lakkaamatta jäyti.

Pietu lyödä matkasi hiiliä kohennuskepillään, niin että kipunat joka haaralle karkasivat, ja hän karjaisi:

— Aa… Juhmakka! Olisitpa tuossa, niin mä sinut pehmittäisin ja löisin siihen suureen tohisevaan kärsään, että paukahtaisi… noin… noin…!

— Ostaisivatko sitten? Eivät. Ehkä koulukkaat vaihtaisivat. Entä antaisiko pastori rahaa? Mene ja tiedä sitäkään! Mutta onpa nyt toistaiseksi leipää ja silliä… onpa… syödään ensin säästöt ja maataan… sairastetaan… on se loikominenkin sopivaa työtä… makaamiseen ei väsy… eikä siinä tule hiki… on se somaa sellaisen tappelemisen ja ottelemisen jälkeen. Se kai se koulumestari opettaa siellä niitä riettaita ihmisalkuja hyviin tapoihin minua häristelemällä… minä olen pahennus koko koulualueella, ärjyi… mutta siitä hyvästä lauloin minä niille puoskille… ja sillä hyvä. Minua köyhää ja poloista ahdistavat ja kädenkin katkaisivat… antoipa Luoja kaksi kaunista ja tervettä kättä, niin hovilaiset nämä kirkkomatkoillaan katkovat. Oo -jaa. Eikä saisi sanaa päästää siitä lystistä, vaan rukoilla Jumalalta sitä terveeksi, kuten rovasti neuvoi… nöyrästi… hyvin nöyrästi.

Pietu vihelteli. Kättä repi kuin olisi sitä puukolla leikelty. Siinä oli jo sietämätön tuska.

Aina kun elämä kävi Pietusta kovin mustaksi, muisteli hän mielessään muuatta onnen aikaa, jota hänkin kerran oli elänyt… kauan… hyvin kauan sitten. Sitä muistamaan taas mieli lensi tällä öisellä hiiloksella. Sauna oli jo hyvin lämmennyt. Sen mustat seinät katosivat pimeyteen, hiilos hyvin heikosti valaisi lähimmän ympäristönsä. Sirkat kiukaan takana lauloivat ja tuoreet oljet hajahtivat.

Pietu istui siinä köyhän elämänsä leiritulella ja haaveksi — hänkin.

Silloin oli isällä mökki. Oma se ei ollut, mutta se tuntui kuin omalta. Sillä talo, johon se kuului, oli kaukana ja isäntäväki siellä kävi tuskin milloinkaan. Hän oli vain poikanen. Mutta tunsi kyllä että silloin oli oma koti. Mökissä oli tupa ja sen edessä pystylaudoista kyhätty porstua. Talvella oli porstua lunta puolillaan ja kun yöllä oli satanut sitä, näkyi sen pinnalla ehyenä hiiren jäljet aamulla. Tuvassa oli suuri harmaista kivistä tehty uuni. Sitä he lapset erityisesti rakastivat, sillä se oli niin lämmin ja hyväilevä. Ja kun tuli kesä, aukeni mökin ulkopuolella uusi maailma. Siinä toisella puolella oli helkkyvä kangas ja tuorepihkainen mäntymetsä. Toiselle puolelle aleni maa suoksi, joka oli niittyä. Mökin takana kukki perunamaa ja ruis pienessä peltotilkkusessa teki tähkää. Heillä oli lehmä talosta ruokolla ja sitä hyväiltiin kuin ainakin yhteistä kalleutta. Kun tuli lypsyaika, he lapset sen haasta suon takaa noutivat. Se oli suuri punainen romuluinen mulipää, mutta vatsan alla oli paljon valkoista. Hän Pekka puhalsi pajupilliä, kun äiti lypsi. Vähän se lehmä antoi maitoa ja joskus kävi äiti salaa lypsämässä talon lehmiä… kun teki voita. Mutta silloin se oli aina punainen ja hätääntynyt ja uhkaili isälle, ettei enää koskaan mene. Mutta isä vain nauroi ja ryyppäsi varastettua maitoa… Se olikin vain äitipuoli.

Pietu muutti vähän tuskauneena mietteensä toiseen suuntaan. Mökin etupuolella loppui kangas veteen ja se vesi laajeni niin kauas… hirveän kauas. Siinä uitiin, ongittiin, pidettiin pieniä verkkoja, joilla saatiin särkiä. Oli heillä venekin… vuotava ja peräpuolelta ylälauta poikki. Siinä oli vitsaksista hankaset, ja kun niissä sousi, lonkkui tyynessä illassa niin kovasti, että se etäälle asti kantoi yksitoikkoisena… niin kovin yksitoikkoisena, mutta säännöllisesti toistuvana. Ja kun oikein huusi, niin kaiku kumahti vastaisten saarien kallioisissa rannoissa, jotka olivat jyrkät ja korkeat. Kerran hirvi ui sen salmen poikki, joksi selkä mökin kohdalla kapeni, ja tuli nuuskien heidän mökkinsä seinustalle. Silloin isä kirves kädessä sitä ajamaan, mutta hirvi potkaisi ja meni.

Kun talvi tuli, koottiin risua ja poltettiin aitoja, sillä talon metsästä ei saanut puuta hakata… siitä puusta se oli jo silloin tiukka… ja sentähden poltettiin aitoja. Mutta heidät ajettiin pois mökiltä… pois… pois… Isäntä tuli muutamana syysaamuna ja sanoi: nyt joukko pellolle, kun Maariaan päästään. Ne kirotut aidat… ja kostoksi poltti isä mökin, mutta eipä joutanut sen hiiloksella lämmittelemään. Kun isä sinne autiolle mökille iltamyöhällä läksi, seurutteli Pekka mukana… mukamas salaa… näki kun isä pisti tuohta ja heiniä lattian alle, sytytti ja lähti juoksemaan. Yössä savusi mökki taivaalle eikä kukaan tiennyt polttajaa, vaikka isää epäiltiin ja jo kiinnikin pistettiin.

Pietu naurahti yksinään isän hommalle, sillä isä oli juuri viime kesänä mennyt uusiin naimisiin eikä ollut kattoa pään päälle.

— Mutta me loiskansa ollaankin väkeä, jolla ei ole muuta maallista hyvyyttä kuin aina nälkäinen suu ja tyhjä maha, lopetti Pietu mietteensä.

Kättä kirveli niin kirotusti. Pietu kuin huvitellakseen puheli lopuksi ääneensä, kun yksinäisyys ja hiljaisuus jo häntä ikävystytti:

— Ollapa oma mökki… siinä peltoa… siinä niittyä… siinä karjaa… siinä kalaranta…siinä tietoa, että on jotain, jota voi sanoa omakseen.

— Sinussa olisi sitten mökinpitäjää! ärjäistään samassa ovesta, joka viiden miehen voimalla auki repäistään.

Pietu hypähti säikähdyksestä. Ja vapisi. Nyt taisi tulla itse perkele vieraaksi.

Vieraat tekivät tulen. Jo tunsi Pietu vallesmannin ja poliisin. Kokardi vallesmannin lakissa oli hirvittävän ruhtinaallinen tässä matalassa saunassa. Poliisi kävi Pietuun käsiksi, retuutti ja retuutti.

Joukko alkoi mylviä. Mutta Pietu vietiin ulkona olevaan rekeen ja siinä pitäjän vankilaan.

Henttu Vänskä oli haistanut saunan tavatonta lämpöä ja Pietun öisiä lämmityshommia salaa vakoillut. Hän suuttui silmittömästi, kun huomasi Pietun käyvän hänen koreissa pinoissaan ja ilmiantoi hänet korkealle esivallalle, joka tänä yönä omin silmin oli Pietua vaaninut ja työssä tavannut.

Pietu sai menomatkalla kuulla nimismiehen suusta, että hänen selkänsä takana on ollut kokonainen salaliitto: lukkari, hoitolan herra, Juhmakka, opettaja y.m.

— Etkö yhtä hyvin voinut olla hoitolassa, kunnan lämpimässä, kun piti päästä puita varastamaan? Mutta se on se synnynnäinen varastamisen himo… kyllä sen tunnen, puhuu nimismies ja puraisee sikaristaan pään poikki, syleksii ja tulta hommaa. Saat nyt taas ilmaista lämmintä ja hoitoa, mies, lisää ja savua tupruttaa ja maiskuttaa.

Pietu ei puhu mitään vastaan. Sillä vallesmannia hän on aina pelännyt.
Ytimissään hän tuntee, että häntä on kohdannut suuri onnettomuus.

— Pääset kruunun leipiin lukemaan tiilin päitä. Tämä meidänkin pojalta vietteli koulueväät, puhuu poliisi.

Ja niin mennään alas mäkeä. Mutta Pietu on kummastuttavan vaitelias, sillä kruununmiehiä ei hän uskalla haukkua… voisivat lyödä toisenkin käden poikki.

Seuraavana päivänä kuljetetaan Tiina poikineen ja leipäsäkkeineen hoitolaan.

XI LUKU.

Käräjätalo hoikassa lumisessa niemen kärjessä on yltä päätä täynnä rahvasta. Ylä-Karjalassa "jutellaan" vahvasti ja mielellään käydään vieraissa vaikka vain käräjätalossa. Kuta alemmalla asteella ihminen on yleisessä sivistyksessä, sen topakampi se on käräjänkäyntiin. Täällä toisinaan jutellaan parista kolmestakymmenestä pennistä, mitkä vastaaja ehkä erehdyksestä on ottanut liikaa korkoa. Monta miestä et pitäjästä tapaisi, joka ei olisi ainakin jonkun kerran jutellut. Sitten on olemassa varsinaiset käräjäleijonat, jotka harjoittavat tätä ammattia huvikseen. Niin että kyllä käräjähuoneella on rahvasta kuin markkinoilla.

"Isolla puolella" istutaan ja "pikku puolella" on kahvin ja monen muun hyvän tarjoilu.

Hevosella kyyditään Pietua sinne pitäjän vankilasta poliisin hoteissa. Pietu ei ymmärrä muuta kuin naureskella väkijoukolle, joka tunkeupi häntä katsomaan.

— Päästäkää mies irti! Tämäpä nyt on varkautta, jos lämpimikseen jonkun puun kappaleen ottaa, puhuu syvä rintaääni väkijoukosta.

Ja sitä seuraa iloisia hyväksymisiä.

— Vai irti, hyvät ihmiset! ärjäisee samalla Juhmakka susiturkkien sisästä ja joukko on kohta kuin puulla päähän lyöty hiljaan ja hiljaan.

Sillä Juhmakkakin on niitä käräjäleijonia, vaikka häpeääkin sitä, että hänellä on tänään vastaajan osa tuon viheliäisen varkaan kanssa.

Mutta se mies on työnnettävä linnaan ja ovelle pantava kruunun lukko.

Käräjäsali on tavallinen kodikas perheen asuntosali. On vain nyt keskelle huonetta nostettu suuri pöytä ja sen siivet levitetty. Se on täynnä paperia ja syvää lakiviisautta, jota tänne on lähetetty jakamaan hieno nuori herra, arvoltaan parooni ja paraallaan ansaitsemassa varatuomarin korkeata titteliä. Hän tupakoi istuntosalissakin ja selailee noita kihlakunnan oikeuden pöytäkirjoja ivallisesti hymyillen kuin olisivat ne hirvittävän moukkamaisia hänen ylhäisaateliselle järjelleen. Lautamiesten kanssa hän laskee leikkiä ja sinuttelee vanhoja isäntiä. Korkean korkea kiiltokaulus tekee hänen päänsä liikkeet ylhäisen kankeiksi ja äänen ahdistetuksi.

Kun Pietu tuodaan sisään, irvistää parooni ja panee tupakiksi. Nimismieheltä tiedustaa hän ruotsiksi, mitä "loinen" merkitsee. Sitten käydään kohta asiaan. Poliisi ja Henttu Vänskä todistavat, ja ennenkuin Pietu on oikein saanut tarkastelluksi tuomarin uutena nähtävänä, kuulee hän tuomionsa, joka määrää hänelle yksinkertaista vankeutta.

Mutta nytpä Pietu äkämystyy.

— Onko nuorta herraa koskaan palellut? kysyy hän ja lävistää vihaisilla silmillään paroonia.

— On joskus, vastaa tuomari leikkien, sillä hän haistaa tässä alla jotain hauskaa.

— Ja jos puuta on lähellä, niin eikö ota sitä ja polta ja lämmittele?

— Jaa, kun se on omaa.

— Mutta nuori herra on matkalla pakkasessa ja pyryssä ajanut eksyksiin, täytyy leiriytyä metsässä ja tehdä nuotio, muuten paleltuisi. Eikö nuori herra ota metsästä puuta ja polta, olipa metsä vaikka tämän vallesmannin?

— Kyllä kai, nauraa parooni.

— Niin se oli minunkin kanssani.

— Ei aivan niin. Sinä lähdit vaivaistalon lämpimästä omin ehtoinesi vieraita puita varastamaan. Tässä on suuri ero, puhuu nimismies.

— Viekää hänet ulos, komentaa tuomari.

Ja Pietu viedään. Mutta sitä hän ei ymmärrä, että hän olisi samanlainen varas kuin se, joka rahoja toisen kaapista puhaltaa. Ja hän alkaa riidellä poliisille, haukkuu Henttu Vänskää ja syljeksii tämän päälle.

Siinä on syntyä tappelu. Pietu yrittää lähteä karkuun. Mutta poliisi niskasta kouraa hänet kiinni ja asettaa Henttu Vänskän avulla nilkkoihin raudat.

Nyt jo ymmärtää Pietu, että hän on vanki. Ja silloin hän on yht’äkkiä kuin päättömäksi lyöty. Nauru kuolee pois synkiltä kasvoilta ja silmät käyvät kosteiksi. Näin pitkälle ei hän luullut heidän menevän… näin… näin pitkälle…

Hän uskoi vielä sieltä vankilasta, jossa hän verrattain vapaasti sai liikkua, lähdettäessä käräjiin, että ne veivät vain nuhdeltavaksi ja sitten laskevat irti. Mutta eipäs! Pistetään raudat jalkoihin ja viedään aivan yksinäiseen huoneeseen, jonne poliisi jää vartiaksi.

Pietun mieleen kohosi nyt jylhä alakuloisuus. Se tuli outona… raskaana… tuli kuin äkillinen säikähdys voimat ryöstäen ja veret pelottaen. Hän nyt tajusi, että se oli kruunun rautainen koura, joka hänet puristi tähän näin aivan mäsäksi. Mielikuvitukseen se nousi mustana vuorenkokoisena kummituksena, jonka kädessä on suuri rautainen miekka kohotettuna ja nivusilla vyö täynnä mahtavia vankila-avaimia. Niitä se kalistaa, miekalla häristää ja lyö tajuttomaksi. Tämä se on se esivalta, joka aluksi sitoi hänen jalkansa. Ja sen ensimäisenä käskyläisenä tuossa näkee hän poliisin, mikä vain tyynenä tupakoi.

Pietu lähettää suustaan poliisin silmille hävittömän haukkumaryöpyn, johon on ladattu hänen koko mielikarvautensa.

Hetken kuuntelee poliisi, nousee sitten ja menee Pietun luo käsi nyrkissä.

— Koetapas lyödä, niin tuolla paikalla kielin, ärjyy Pietu ja viittaa oikeussaliin.

Nyt istutaan äänettöminä odottaen Pietun oman jutun vuoroa. Ensin oli Pietu jo siitä melkein välinpitämätön. Mitäpä siitä, kun nyt kerran näin kävi.

Mutta nyt tässä odottaessa kaikki entiset kultaiset ja koreat kuvitelmat eläkkeestä iskevät taas lumoavina mieleen. Hänen pitää ponnistautua ja hypätä Juhmakan kukkarolle vaikka vangin raudat jalassa… niin niin niin…

Eivätkä ne siellä vankilassa monta vuotta pidä… sieltä palataan
Juhmakan ruokiin.

— Pietun juttu nyt huudetaan esille, sanoo vallesmanni ovelta poliisille.

Niin mennään. Eteisessä ottaa poliisi vallesmannin käskystä pois jalkaraudat. Pietu siitä rohkaistuu. Oikeustuvassa ei ole Juhmakka näkevinään kantajaansa, kääntyy häneen selin ja puhelee jonkun lautamiehen kanssa.

Pietu tekee kanteensa ja vaatii 500 markkaa vuodessa eläkettä loppuiäkseen Juhmakalta.

Tuomari ottaa kohta asian huvittavalta kannalta.

— Kirkostako palatessaan ajoi sinulta käden poikki? kysyy parooni naureskellen.

— Niin juuri… tässä on käsi.

— Vastaaja siis oli selvällä päällä? kysyy parooni kääntyen Juhmakkaan.

Nyt kaksi aatelismiestä katsoo toisiaan. Mutta Juhmakka punastuu, sillä miten sen selvyyden lie ollut laita.

— Luuleeko tuomari minun olevan juopporentun? kiivailee Juhmakka.

— No! kivahtaa parooni ja lyö kädellä pöytään.

Juhmakka olisi jo valmis koko herran lapioimaan huoneesta pellolle.

— Onko kantajalla todistajia?

Pietu luettelee hoitolaisia. Kutsutaan sisään ja todistavat.

— Näkivätkö todistajat itse tapausta?

Eivät ole muuta nähneet kuin Pietun palaavan kirkosta ontuen ja parkuen, vaikka terveenä sinne lähti.

— Sepä se. Vaikka olisi itse paiskelehtanut, puhuu Juhmakka ja jo nauraa.

Kutsutaan esille Juhmakan todistajat. Rovasti todistaa yleensä Pietun elämänlaadusta, joka on ollut monessa suhteessa pahennukseksi seurakunnassa. Lukkari todistaa, että Pietu hoitolassa on rikkonut läpeensä hyviä tapoja. Vaivaistalon johtaja todistaa, että Pietu on ollut uppiniskainen esimiestään kohtaan ja on suuri valehtelija. Opettaja todistaa, että Pietu kavaluudella on vietellyt lasten koulueväät.

— Mutta ettehän yksikään todista siinä asiassa, josta on kysymys, huomauttaa parooni ja tuskastuu, laittaa kaulahuiviaan ja enemmän tuskastuu.

— On tahdottu vain tuomarille ilmoittaa, miten luotettava henkilö kantaja on, sanoo Juhmakka otsanahka kurtussa ja nenä tohisten, hengitys kulkien kuin pajan palkeilla.

— Onko käsi poikki? kysyy tuomari.

— Pastori sen syynäsi verekseltä ja sanoi "poikki on" ja huokasi, puhuu
Pietu.

Kaikkien muiden suu käy hymyyn, kun pastorista puhutaan, paitsi paroonin.

— Onko kantajalla lääkärintodistusta? kysyy tuomari.

Pietu katsoo kummissaan nuorta herraa.

— Tulee olla lääkärin todistus, huomauttaa uudelleen parooni.

— Näkeehän tämän lääkärittäkin kummoinen tämä on, haastaa Pietu äissään, käypi lähemmäksi tuomaria ja riuhtoo irti siteitä kädestään.

Silloin ampuu runsas haiseva märkäsuihke kädestä kohti tuomaria, likaa hänen lumivalkoisen paidan etunsa, pärskyy kaulukselle ja heittää keltaista mätää nutulle.

Nouseepa käräjätuvassa melu. Tuomari hyppää ylös kuin neulalla pistettynä ja kiroilee ruotsiksi. Lautamiehet käyvät kiinni Pietuun ja poliisi äänen kuultuaan oven taakse on jo valmiina jalkarautoineen ottamaan Pietun huostaansa.

Pietu on kalpea ja lähellä pyörtymistä. Mutta Juhmakka hymyilee kuin voittanut sankari ja vie rovastin kahville.

Istunto täytyy keskeyttää siksi että tuomari puhdistautuu. Sitten sitä jatketaan ja tehdään pikainen päätös. Pietu on menettänyt juttunsa. Hänellä ei ollut lääkärintodistusta eikä päteviä todistajia. Siinä syy, miksi kanne kumottiin.

Vankilaan jalkaraudoissa hän kuljetetaan takaisin. Mutta perille päästyä käskee vallesmanni taas ottaa pois raudat.

Katon rajassa on vankityrmässä pieni ikkuna, mistä niukasti valoa tulee. Sinne oljille lattialle laittaupi Pietu pitkälleen ja käy miettimään. Esivalta nyt puristaa häntä kuin kenkä kipeätä, turvonnutta jalkaa. Hänen mielensä masentuu senkin tähden, kun juttu Juhmakankin kanssa meni penkin alle.

Huomenna sanoi vallesmanni häntä lähdettävän viemään lääninvankilaan ja tietysti raudat jaloissa.

Pietu on aina jaksanut säilyttää malttinsa kovimmankin nälän vatsaa puristaessa. Mutta nyt häntä vaivaa sellainen poru, että hän on menehtyä sen alle. Sillä tästäpuoleen toinen sulkee ja avaa hänelle oven, milloin muistaa ja vankilan tiukat seinät tyyten erottavat hänet ihmisistä. Se häntä hirvittää ajatellakin.

Tutkintoa odottaessaan oli hän saanut olla vapaammin, vaikka kyllä poliisin valvomana, se kun asui tässä samassa vankitalossa. Ja oli samalla senkin vartia. Sillä harvoin täällä vankeja oli.

Mutta nyt on komento muuttunut. Sillä nyt on hän tuomittu ja syylliseksi havaittu.

Pietu on tottunut nuoruudestaan pitäen kulkemaan talosta taloon, olemaan päivän, pari tai useamman itse kussakin ja rupattamaan ihmisten kanssa suun täydeltä. On ollut aina vapaan ilman vapaa lintu. Mutta nyt!

Hoitolassakaan ei hän ottanut sentähden viihtyäkseen, kun siellä oli tuo kiusallinen järjestys, määrätyt säännöt ja pykälät ja määrätty työ. Menipä tarpeelleen kylmässä pakkasessa portaiden viereen, niin siitä rangaistiin, ottipa tuvassa käytäntöön totutut elämäntapansa, niin siitä rangaistiin, laskipa leikkiä ämmäin kanssa ja vähän vaimoihmisiä kutkutteli, niin siitä rangaistiin, kun ei joka päivä pessyt ja kaltannut itseään, niin siitä rangaistiin… kaikista rangaistiin… ja yhä rangaistiin.

Mutta työtä olisi pitänyt tehdä huoneessa ja ulkona — kunnan hyväksi!
Oh hoh!

Juuri tämä ohjelma se aina ajoi hänet pois hoitolasta, niin monesti kuin hän sinne kääntyi.

Järjestys, kuri, työ. Siinä kolme sanaa, joille Pietu sylkäisi niin mielellään.

Jos hän tekikin työtä, niin ei koskaan leipäpalkasta, kuten hoitolassa vaadittiin, vaan määrätystä päivämaksusta. Kuria ja järjestystä ei hän sietänyt ensinkään.

Hoitolassa oli silti aina seuraa, mutta tässä huoneessa ja siellä, jonne hän viedään, ei muuta ympärillä kuin mykät seinät…

Tiukempi olo alkaa… tiukempi. Ei vapautta mennä ja tulla, rupattaa ja rähähtää… ja työtä tehdään vielä isomman isännän… kruunun hyväksi.

Mutta jos hän vielä palaisi… ja miksei palaisi!… niin savuaisi Juhmakan hovi tulena taivaalle… jonakuna pimeänä yönä se savuaisi… ja ukko juoksisi ihka alasti kivikkokankaita nenä tohisten…

Niin.

Pietu naurahtaa sukkelalle ajatustensa käänteelle ja alkaa ryskyttää ovea.

— Antaapa juomaa! huutaa hän.

Poliisi avaa ja antaa. Huvikseen alkaa nyt Pietu kiusata poliisia. Hän ryskyttää aina vähän päästä ja pyytää milloin mitäkin. Lopulta poliisi suuttuu, tulee sisälle irvillä ikenin ja lyhyt piiska kädessä.

Vankityrmä kumahtaa lyönneistä. Pietu viskelehtää poliisin käsissä, mutta ymmärtää huutaa kurkun täydeltä. Vankila on ulohtaalla. Sen poliisi hyvin tietää. Ja lyö lujemmin.

Sitten se esivallan rautakoura salpaa taas oven.

— Vie henkikin! huutaa Pietu ja vain ryskyttää ovea… ryskyttää… ja yhä ryskyttää.

Tämmöistä pieksämistä kai se on tästä puoleen. Ne aikovat lyödä ja hakata häntä, jota oma isä ei ole koskaan lyönyt.

— Eipäs! Mutta eipäs!

Kukaan ei tule. Hämärä laskeupi… pimeys laskeupi… yö laskeupi.

Pietu istuu taas oljille miettimään. Vankilan seinät kohoavat hänen mielikuvituksessaan suurina, kivisinä, jääkylminä. Niiden ympäröimänä yksin… yksin… voi sun!… aivan yksin.

Jos ruumisarkkuun panisivat elävänä, niin yhtä paljon puristaisi kuin siellä… tiililinnassa.

Ja siellä sitten ikävä ja kuri aina äärellä… kuri… jumalaton pieksäminen… teurastus… teurastus!

Kai se nyt alkaa se esivallan miekka, josta huoneentaulussa luetaan, kalista hänen selässään.

— Eipäs! Mutta eipäs! ärjäisee Pietu ja ylös oljilta hyppää.

Poliisin mällipiiskalla antamat navakat iskut Pietun ruumiissa vielä tuntuvat ja hänen mieltään kääntelee se ennen kuulumaton julkeus, että häntä — aikamiestä — piestään kuin koiraa…ja salvataan tällaiseen häkkiin.

Ja hän kokoaa voimansa, puskee taas oveen, puskee yli voimainsa, heittäypi vihan vimmassa sitä vastaan, viskautuu koppina koko ruumiillaan, lentää kiihtyneenä kuin yöpöllö päin seiniä… rynnistää… yhä rynnistää.

Mutta ovi pysyy kiinni. Ja poliisi kuorsaa rauhallisena asunnossaan.

Nyt suuttuu Pietu silmittömästi. Tästä pitää tulla loppu… loppu… hinnalla millä hyvänsä.

Hän alkaa villinä purra hampaitaan, niin että narskuu. Hän lyö nyrkillään oveen, pieksää terveen kätensä siinä veriin.

Mutta lyö sittenkin.

Päästä täältä takaisin vapauteensa…! Se helähtää hänen aivoissaan suurena, ihanana pyrkimyksenä.

Siellä oven takana on koko avara maailma… siellä ovat ihmiset…siellä Tiina ja pojat… siellä ovat talot… siellä koko hänen entinen elämänsä, joka nyt tähän nykyiseen verrattuna tuntuu olleen sentään koko joukon makeampi.

Kuuma kiihko nousee hänen päähänsä. Ja se kiihko ajaa hänen veriään täältä pois pyrkimään.

Pois!

Voimalla, jota hän itsekin oudostuu, hän taas oveen viskaupi… ja taas viskaupi.

Ennen ei hän aio heittää kuin ovi aukeaa.

Ettäkö hän tänne jäisi? Ei… ei koskaan!

Syyttä hänet tänne telkesivät. Se oli heidän viimeinen paha työnsä häntä kohtaan.

Taas uusi ryntäys oveen. Mutta ei se aukea… ei aukea.

— Etkö aukea! ärjyy Pietu ja alkaa uuden ryskeen.

Nyt hän aikoo päästä ja… karata koko pitäjästä pois.

Mutta… voi mutta! Ovi on raudoitettu. Se ottaa tyynenä vastaan Pietun lyönnit ja potkut. Se vain kumahtaa ja on kuin lisää Pietua usuttaisi. On se koko kiusankappale.

Ovat arvanneet, että niillä, joita tänne telkiävät, voi olla voimakas vapauden himo, ja sentähden rakensivat oven, joka vain kumahtaa, kun vapauttaan siitä kiskoo.

Olisipa edes aseita… olisipa rautakanki… olisipa kirves… voi, jos olisikin kirves, jolla tämän helvetin portin pirstoiksi iskisi.

Pietu koperoi itseään. Mutta ei ole mitään hänellä… vangilla, jota jalkaraudat tuolla oven toisella puolella odottavat, ellei tule vapautusta.

Vapautusta!

Itsestään lopulta päätyy Pietun käsi suolivyöhön ja silloin välähtää hänen aivoissaan, joissa kiehuu ja kuohuu sammumaton viha ja kiukku, häjy ajatus.

Hänellä on sentään vyö…

Pietu koettelee ovea. Kulkee sen terveellä kädellään, jonka nyt vielä tuntee saavansa liikkeelle, pitkin ja poikin.

Mutta se on sileä… ihka sileä. Tämän oven kautta pitää tulla loppu tästä kidutuksesta… jos ei elävänä, niin sitten…

Pietu uudelleen hyvin tarkkaan tutkii ovea. Se on sapekas viha, joka häntä ajaa tekemään jos mitä. Eikö löydy yhtään ulkonevaa syrjää… eikö sellaista koloa, johon voisi vyönsä pistää?

Ei löydy.

Vielä kolmannen kerran hän vitkaan kopeloi ovea… haparoi kuin sokea.

Ja lopulta saa sormensa oven ja sen poikki kulkevan raudan väliin.

Nyt! Mutta sentään…

Pietun ajatukset jäätyvät… yht’äkkiä taas kuumenevat… ruumis vapisee… veret tulistuvat…

Mutta samassa läpi aivoin lentää kuoleman kammo hirvittävänä tuskana.

Elämä on sentään lämmin, mutta kuolema…

Käsi sovittaa vyötä oven ja raudan väliin. Siihen menee paljon aikaa.
Sillä käsi tärisee… tärisee…

Elämä on sentään lämmin. Vanginkin on vaikea siitä erota…

Pietun aivot kirkastuvat ja ajatukset tyyntyvät.

Kun pitäisi pistää silmukka kaulaan, jääkin se tekemättä.

— Se itseään tappamaan! ärjäisee hän ja vetää pois vyönsä.

Oljille hän istuu. Aikansa mietittyään painaupi maata ja siihen jääkin. — — —

Aamulla lähdetään Pietua viemään. Häntä nukuttaa ja hän on tuiki väsynyt.

Mutta hän viedään. Saattamassa on kirkonkylän koiria ja Tiina poikineen. Koirat haukkuvat. Mutta Tiina poikineen itkee.

Lähdettäessä ovat Pietunkin silmät kosteat.

Tiina antaa Pietulle rovastin lahjan.

Se on koko pyhä raamattu pienoiskoossa.

Eilen käräjistä palattuaan ei rovasti taaskaan voinut tavallisella hyvällä ruokahalullaan syödä.

Sillä hän oli nähnyt jouluna jotain, jonka hän käräjissä salasi… hän ja lukkari.

Mutta eiväthän he olleet Pietun todistajia.

Mutta sittenkin…