Tiina toipuu. Hänen jaloistaan vedetään lipokkaita. Mutta silloin hän parkaisee kuin olisi saanut puukon piston. Miehet leikkaavat veitsellä kengät rikki.
Silloin nähdään, että varpaat seuraavat mukana. Ne ovat paleltuneet!
Tiina taas parkaisee ja pyörtyy. Pietu sanatonna vapisee ja pitää kädessään lipokasta, missä on Tiinan varpaiden riekaleita.
— Voipa sentään… voipa sentään, päivittelee Pietu.
Tiina nostetaan sänkyyn. Ja silloin putoaa kahden markan hopearaha… Pietun paitaraha… hänen puristetusta kädestään, jonka kämmenen ja sormien väliin se oli kiinni jäätynyt.
Pietu hyppää sitä ottamaan.
— Hopearaha!
Pietu katsoo arasti Tiinaan. Olisiko Tiina tämän jostain luvatta ottanut?
Mutta Tiina ei huomaa nyt mitään. Hän on tuiki väsynyt ja vain huokuu sängyssä, jossa häntä lumella hierotaan.
IV LUKU.
Rovastilla oli hartauskokouksessa rauhaton mieli. Miten lie käynyt
Pietun joukon?
Paluumatkallaan hän poikkesi Tynkkäsen mökkiin.
Täällä Tiina makasi sängyssä. Rovasti kumartui häntä katsomaan ja koetti Tiinan suonta. Ja taas kumartui ja tarkasti paleltuneita jalkateriä.
Ja häntä kauhistutti. Tässä oli edessä jotain hirveän ikävää. Sillä kyllä asia tiedoksi tulee.
Rovasti antoi Pietulle viiden markan setelin. Meni vielä lähelle
Pietua, jonka seteli oli tehnyt aivan sovinnolliseksi ja kysyi:
— Onko Pietu minulle vielä nurja?
— Eikös tuota. Eihän rovasti tykkää pahaa. Sitä kun ihminen nokkautuu, niin perkele työntää moskaa suuhun, puhuu Pietu tosissaan ja hänen silmänsä kiiluvat.
— Pyydä nyt Pietu rovastilta anteeksi! Lankea polvillesi hänen eteensä ja anteeksi pyydä, komentaa Tiina, joka on niin hyvillään siitä, että rovastin lämpöiset pehmeät kädet häntä hoitivat ja tuo hieno herra kumartui häntä kohti.
— Ämmä! sanoo Pietu ja katsoo Tiinaan kuin häpeissään.
— Pietu… Pietu! Helvettiin menet, kun et vieläkään kadu. Polvillesi,
Pietu! määrää Tiina.
— Uskaltaako rovasti antaa minulle kätensä? kysyy Pietu.
— Mitä sitten?
— Niin minä pyydän anteeksi. Rovasti ojentaa kätensä. Pietu polvillaan sanoo:
— Mutta miten minä anon?
— Lue synnintunnustus! Pietu lukee:
— Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä siinnyt ja syntynyt olen ja vielä koko elinaikani syntistä elämää pitänyt… tunnustan sinulle, herra rovasti, että tuota tein väärin, kun pappia jouluna muka haukuin. Annattehan anteeksi?
— Annan.
Pietu luki vielä päälle rovastin pyynnöstä Isämeidän ja sitten hän nousi. Siinä rukouksen lukemisessa sai Tiina monesti auttaa, sillä Pietu solkkasi ja solkkasi.
Tuvan rahvas seisoi kädet ristissä kallella päin tämän liikuttavan toimituksen aikana.
Sitten rovasti lähti. Koko tuvan täysi häntä pihalle saattaa. Ja Pietu niiden mukana. Kun rovasti koskettaa lakkiinsa hyvästiksi, kumartaa rahvas.
Erityisen kohtelias kokee Pietu olla.
— Terveisiä ruustinnalle, huutaa hän vielä jälkeen.
Sinne pakkasen sekaan painuu rovasti. Hän hyräilee itsekseen virttä reessä istuessaan.
Mutta sitten tunnin toista takaa soivat kulkuset uudelleen. Rovastin hevonen porhaltaa taas mökille ja siinä on itse ruustinna.
Renki kantaa sisälle suuren korin ja ruustinna puhuu liikutetulla äänellä:
— Tämän on hyvä Jumala Pietun joukolle joululahjaksi lähettänyt.
Sitten hän kyselee tapauksesta, toivottaa terveyttä ja poistuu.
Kun Pietu avaa ruokakorin, tulee hänen silmiinsä ensin kiiltävä mustakantinen uusi testamentti.
Pietu irvistää ja nostaa kirjan penkille.
— Tuon olisi saanut jättää itselleen luettavaksi, puhuu.
Sitten hän saa käteensä paperikäärön.
Siinä on neljä voista torttua. Pietun silmät loistavat. Hän Tiinalle näyttää ja samalla kieltään maiskuttaa.
Pentti ja Tahvo ryntäävät torttuihin käsiksi.
— Pois nuoret herrat! Vasta sitten kun ensin on syöty mujeita. Kai niitäkin täällä on.
Nyt saa Pietu esille palvatun sian lavan. Hän sitä heiluttaa taas
Tiinalle.
— Kost' jumala, ääntää Tiina vuoteelta,
— Nyt tulee leipiä, puhuu Pietu.
— Kost' jumala.
— Nyt tulee mujeita.
— Kost' jumala.
— Nyt voikämpäle.
— Kost' jumala.
— Nyt vehnäistä.
— Kost' jumala.
— Nyt kahvia.
— Kiitoksia, ruustinna. Vielä kahviakin. Oi sentään… miten se ruustinna on hyvä, puhuu Tiina.
— Nyt sokuria.
— Kost' jumala. Onko topan pohjaa? Tiina kysyy.
Pietu seisoo hämmästyneenä näiden aarteiden edessä.
— No kannattipa vähän palellakin, kun saat tällaista ruokaa!
— Kunpa Askokin olisi ennättänyt näitä syödä ennenkuin kuoli, huokaa
Tiina.
— Ei se poikamurikka olisi sitten kuollutkaan. Eipä suinkaan. Ei pakkanen pysty siihen, joka syö herrasruokia. Niihin on kätketty voimaa, jota pakkanen ei jaksa purra, haastaa Pietu.
— Nyt emäntä keittää kahvia, kun sitä kerran meilläkin on, pyytää Tiina ja laittelee jalkoihinsa kellervää väkevälle tuoksuvaa voidetta, mitä rovasti oli lähettänyt.
— On kuin käärmeen myrkkyä se sinun keltainen tervasi, huomauttaa Pietu.
— Mutta millä me rovastilaisten hyvyyden palkitsemme? puhuu Tiina.
— Niin. Ja minua jo hävettää, kun ukkoa hoitolassa haukuskelin.
— Mitä Pietu sanoi? kysyy naurusuin mökin isäntä.
— Ei sitä kehtaa tällaisen viljan äärellä sanoa.
— On niin rumaa?
— On.
— Pietu se osaa sanoa pistävästi, että se tuikkaa kuin neulalla suoraan vereen asti.
— Nälkä ja vilu… ne, isäntä, opettavat teillekin kaikkea.
— Kaikkea muuta, mutta ei työntekoa, pistää isäntä.
— Minäkö en tee työtä? Hää! Monta heinäurakkaa niitin viime kesänäkin.
— No missä palkat?
— Joukon kanssa syötiin. Vasta atventilta menin hoitolaan.
— Missä siihen asti olit?
— Ikolan tuvan oviloukossa. Mutta kun siellä oli jo entisiä loisia ja minulta eväät loppuivat, niin maailmalle käskivät.
— Et sinä tee tarpeeksi työtä. Puisit ahosta. On sitä työtä yli joulunkin.
Pietu meni torttu kädessä isännän nenän eteen.
— En pui… en se soi puikaan. Kuusikymmentä penniä maksavat ahoksella. Koira sillä puikoon. Ja on sitten niin nokista. Minulla on huonot keuhkot.
— Ja laiskan suonet, nauraa isäntä.
— Nyt on joulu. Pitääkö isäntä tortuista? Et ole elämäsi päivinä syönyt näin rasvaista taikinaa. Mutta nyt saat Pietu Pippurilta, kun annat joulurauhan. Näethän, että evästä on… parempaa kuin sinulla.
Isäntä, jota kunnioitettiin huopamestarin nimellä eikä ollut niinkään vähävarainen, kieltäytyi tortusta.
— Syö itse saamasi! sanoi.
Pietun joukko söi ja ryyppäsi päälle kahvia, jota mökin emäntä keitti.
Siinä oviloukossa oli jo ennestään toinen loisperhe. Se äänetönnä murjotti ja kävi sen kovin kateeksi Pietun joukon herkutteleminen. Miehen nimi oli Henttu Vänskä ja hän oli kirkonkylän herrastalojen sekä kansakoulun puunpilkkoja talviseen aikaan. Tästä hän ylpeili herrastyönä muka. Noita suuria ja puista runsaita halkovajoja tuntui hän rakastavan persoonallisella rakkaudella. Talvi-iltoina tarinoi hän mökissä työstä tultuaan itselleen ja muille hauskuudeksi näistä halkovajoista. Taki tilaan hän kuvasi koulun halkovajan, joka oli kaikista suurin. Mutta eivät osattomiksi jääneet muutkaan. Nautinnolla hän kertoi, miten paljon milloinkin oli pilkotuita puita itsekussakin halkovajassa, miten suurissa ja kauneissa pinoissa ne siellä olivat, joita hän vain osasi latoa. Nuo vajat ja niiden halkopinot olivat jokaiselle mökin asukkaalle perin tutut, vaikka eivät olleet niissä koskaan käyneetkään. Sillä kyllä ne Henttu Vänskä oli heille kuvannut ja yhä uudelleen kuvaisi. Hän eli vain haloissa ja erittäinkin pienissä pilkotuissa valkotuohisissa koivuhaloissa.
Vänskällä oli vaimo ja kolme lasta. Talon omaa joukkoa oli kahdeksan henkeä. Kun nyt Pietun väki tuli lisäksi, oli heitä kaikkiaan tässä pienenpuoleisessa tuvassa seitsemäntoista ihmistä.
Eipä ihme että tuvassa jo kovasti tuoksui ihmishiki.
Kun Pietu oli syönyt, alkoi hän katsella uutta testamenttia. Korea kirja se oli ja se oli hänen kädessään hyvin outo, kuin kultakello kerjäläisen kourassa.
Eikä hän ymmärtänyt, mitä hän sillä oikein tekisi. Muut kai sitä semmoista lukivat, mutta hänestä tuntui niin hassunkuriselta ajatellakin itseään testamentti kourassa muka sitä lukemassa. Se aivan nauratti Pietua. Ja toisekseen hän oli kovin huono lukija. Aina lukusilla oli siitä lukemisesta ollut rovastin kanssa nätinää.
Tiina kyllä luki. Mutta olihan niitä muiden kirjoja Tiinalle luettavaksi. Tämä nyt oli heille liian ylellinen.
Pietu meni kirjoineen huopamestarin emännän pateille.
— Eikö emäntä tätä osta? Tämä joutaisi myödä, puheli Pietu.
— Sekö? Pietu sinä, varoitti Tiina.
— Ämmä, suu kiinni! ärjäisi Pietu ja nosti miehen tavalla housujaan.
Emäntä katseli kirjaa. Pietu sitä kehui ja kehui.
— Pidä tuossa suusi kiinni! Ymmärrän itsekin, tokaisi emäntä.
— Sen kyllä tiedän. Mutta kun se on noin kiiltävä ja korea, niin en malta olla ylistämättä.
Täällä kannessa on jotain kirjoitettuna. Pee sanoo pee… ii sanoo ii… pie… Lue sinä, Maikko!
Maikko, emännän kansakoulua käypä tyttö, luki vitkaan:
— Pietu Pippurille ja hänen perheellensä. "Katso minä seison ovella ja kolkutan".
Sen jäljessä oli vielä joitakin kirjaimia ja numeroita, joita tyttö ei ymmärtänyt. Ne ilmoittivat lähdettä tuolle raamatun lauseelle.
— ’sus siunaa! Ja semmoista kaunista sinä, Pietu, aiot myödä! valittaa taas Tiina.
Pietun veret jo nousivat. Mies vanhan ja väljän sortuukin alla kasvoi.
— Ei meillä ole varaa pitää herrastavaraa! äkäili Pietu.
Katsottiin tuota kirjoitusta. Se oli rovastin herramaista käsialaa.
— Antaako emäntä viisikymmentä penniä?
— En anna niin paljoa.
— No neljäkymmentä?
— Enkä niinkään. Kaksikymmentäviisi penniä.
— Suutarin markan.
— Enkä halua ostaa ensinkään, kun siinä on tuo kirjoitus. Siinä lukee sinulle eikä minulle.
— Kirjoitus hävitetään.
Pietu puukonkärjellä hankasi kirjoituksen näkymättömäksi.
Ja nyt tehtiin kauppa. Mutta Tiina itki.
Pietu tyytyväisenä pani pitkäkseen ja nukkui. Pian hän kuorsasi niin, että sieraimet järisivät.
Tieto tästä hirvittävästä paleltumistapauksesta kiersi pian kylästä kylään ja joutui sanomalehtiin. Niin tuli se kuvernöörinkin korviin.
Lukkari kunnallislautakunnan esimiehenä sai ankaran varoituksen. Paperi kädessä hyppäsi lukkari heti hoitolaan johtajan luo haukkumaan tätä.
Ja taas he antoivat toisilleen kauniita ja voimakkaita ripityksiä.
Pietua joukkoineen ahdistettiin takaisin hoitolaan. Mutta Pietu sanoi jyrkästi: "En mene!"
— Millä elät? kysyttiin.
— Sittenpähän nähdään, kun käräjiin päästään. Ei Juhmakka pääsekään noin vain. Nuorempana olin jo jukuripää, mutta nyt minulla on sarvet. Ja minä pusken.
Pietu nauroi viisaan naurua.
— Kyllä nyt pusket liian lujaa miestä. Menet suovatta saunaan. Eivät kestä voimasi, vakuuttaa mökin isäntä.
V LUKU.
Pietu on päässyt muutaman isännän reessä yli jään Juhmakan hoviin. Ja nyt hän seisoo alarakennuksessa hovin isännän kamarin oven pielessä.
On ensimänen arkipäivä joulun jälkeen. Pakkanenkin on jo taas kerrakseen tipo tiessään.
Hovin ruokakello soi jo aikaa sitten työhön käskien. Pietukin on saanut väen tuvassa päivällistä. Mutta kun hän on sanonut itsellään olevan asiaa isännälle, on häntä käsketty kamariin.
Täällä isäntä nukkuu päivällisunta nahkasohvalla. Lihava vatsa on kuin kohoava kumpu ja se nousee ja laskee, nousee ja laskee kovan kuorsaamisen mukaan.
— Tuossa vatsassa on tuhansia, miettii Pietu. Sitten hän tarkkaa, eikö isäntä heräisi. Mutta kun ei näytä heräävän, kehittelee Pietu edelleen ajatusjuoksuaan.
— Se käy jo kuudettakymmentä tämä isäntä. On se ainakin jo neljäkymmentä vuotta tuhat markkaa vuodessa syönyt. Saa siis panna tuohon vatsaan noin tuota viisikymmentä tuhatta… saakuri… ollapa se raha… kokonaisen hovin se on jo tämä voiruhtinas syönyt…mutta kyllä tässä kestää syömistä.
Pietu katsoo ympärilleen. Näkee paperoidut seinät, näkee maalatun katon ja siinä kaikenmoisia koristuksia: enkeleitä, Aatamin ja Eevan paratiisissa ja hirveän suuren käärmeen… mistä pirusta se noita ymmärtääkin maalauttaa… aa… se oli se kuleksiva juoppo sälli, joka nälin kuolioin matkaili… sehän se täällä oli työssä kuukausimäärin. Ja nämä ne ovat sen käsialaa…
Hovilainen röyhteli unissaan. Pietu säikähti, kokosi itsensä ja aikoi alkaa.
— Mutta sehän nukkuu vielä… on se uni makeata ja syvää tuollaisella vatsalla… ollapa tällainen hoikka ja laiha kuin minulla, niin ei se liioin röyhtäytäkään… Pietarista ovat kai nämä korkkimatotkin… miten paljon maksanevat… minä eläisin kyllä sillä pari vuotta… oh hoh!
Pietu rykäisi. Mutta Juhmakka syvemmin kuorsasi.
— On tässä kompeita… ja kun on paksut kultaperät tuossa vatsan päällä… lempo kun sillä on komeutta… aja minulta toinenkin käsi, kyllä jaksat maksaa.
Syntyi sellainen heleä-ääninen kalkutus ja soitto. Sitten käki kukkui.
Ja Pietu lensi häpeästä punaiseksi.
Mutta se oli vain kello, joka löi.
— Pietarista se on tuokin kometiia. Maksaa sekin. Ja mitä se kellolla tekee, kun kuitenkin yöt päivät makaa niinkuin minäkin. En ole minä ensinkään kellon tarpeessa. Herään kun ei ole unta ja makailen siksi, kunnes sitä tulee. Niinhän se tuota tämäkin tekee. Mutta silti kellossa käki kukkuu ja panee sen kaiken maailman pimpelit pampelit… no on niillä rikkailla rojua… Kun uskaltaisi nykäistä. Siellä ulkona pian hämärtää.
Nyt kuului porstuasta kovaa ääntä ja raskaita askeleita. Suuri lihava hovin emäntä, jolla on rinnat kuin laajat vehnäispullat ja vatsa kuin ruoka-aitta, pyörähti kamariin ja ärjäisi Pietulle:
— No nyt on maailman kumma, kun sinunkinlaiset kamariloihin tunkevat.
Paikalla ulos!
— Ka kun rengit tänne käskivät.
— Etkö tiedä, että tämä on Juhmakan hovi. Luulisipa sinun sen tuntevan, kun minäkin sinut tunnen. No nyt kumman teki… ethän ole vain mitään täältä ottanut. Kumaise taskusi!
— Ptyih! Minäkö… minäkö varas — onko täällä todistajia? huutaa Pietu.
Siitä melusta herää isäntä, hieroo silmiään, tunnustelee ja lopuksi puhuu:
— Ka mikä melu täällä on? Ja kuka se on tämä mies?
— Täi-Pietu!
— Täi-Pietu! Paikalla ulos… ulos… ulos! Ja lakaiskaa heti jäljet!
Isäntä lensi kuin ammuttuna sohvalta ja tyrkkäsi Pietua.
— Mitä se tänne tunkee! ähkyy hovilainen ja työntää Pietua.
Pietu menee.
— Kuuluu sinulle olevan asiaa. Tuolla väen puolella käskin piikain sitä syöttää. Ja syötyään oli tullut tänne, puhuu emäntä.
— Jopa nyt. Pitää viedä mies renkien tupaan, jos on asiaa. Käske sinne! Panen tupakan ja tulen sitten. Mutta lempoako hän minulla tekee? Tietäähän hän hyvin, että tästä talosta ei anneta kerjäläisille. Silloin kun annetaan, viedään suoraan hoitolaan. Eikö se hän ole hoitolassa? Niin niin… sehän kuuluu paleltuneen… mutta ei sen vuoksi viittä penniä.
Isäntä röyhtelee, venyttelee. Hakee sitten nurkasta tupakkapöydältä pitkän piipun, lataa sen täyteen ja istuu keinutuoliin polttamaan.
Siinä hänen jalkainsa juuressa on lattiaan ruuvattu rauta-arkku, joka on monilukollinen. Siinä se on Juhmakan "pankki", kuten rahvas sanoo. Ja se on isännästä hovin rakkain huonekalu, sellainen kappale, ettei moista koko pitäjässä, tuskin läheisessäkään. Se on puolillaan velkakirjoja ja rahaa ja paljon kalliimpi kuin miksi Pietu arvosteli hovilaisen vatsan.
Tupakkaa poltellessaan Juhmakka sitä katsoo ja ihailee sen suuria rautalukkoja.
Ja arkku on kylmän ja tyhmän näköinen, ruma kuin itse itaruuskin.
Mutta tämä se on juuri se alttari, jolla Juhmakka jumalilleen uhraa. Ei siihen pysty varkaan näpit eikä tulen väki, uskoo Juhmakka, kun sen rautaisena lattiaan ruuvautti.
Kun Juhmakka on kyllikseen poltellut, menee hän renkien tupaan. Siellä istuu jo Pietu häntä odottamassa.
Hovilaisen tullessa sisälle nousee Pietu seisomaan. Tuvassa ei ole ketään muuta.
— Istu, kehottaa hovilainen ja itse asettuu penkille pitkän pöydän ääreen.
— Rauhallista joulua. Ei isäntä ilkeä suuttua, vaikka minä kamariin työnnyin. Minähän olen tuommoinen tuhma raukka. Ja kun rengit neuvoivat, puhuu Pietu, hypistelee karvalakkiaan, joka on kuin rottien repimä, ja arastelee.
Sillä häntä kovasti pelottaa, miten alkaa. Hovilainen on julma. Ja tuolla seinällä hänen päänsä päällä on monta ruoskaa nauloissa riippumassa.
— Ovat koiransilmiä ne rengit. Vasta muistat, että kamariloihin ei saa meidän talossa tulla, sanoo isäntä ja tarjoaa siitä renkien pöydältä pennin sikarin Pietulle.
Pietu yhä enemmän aristuu. Hänen kätensä vavahtelee sikaria ottaessaan ja isännän raapaisemalla tulitikulla sytytellessään.
Isäntä jää siinä tummaan varjoon istumaan. Ja sieltä se Pietua mulkoilee kuin itse piru puolihämärästä. Hiustöyhdöt sen korvilla ovat kuin sarvet, suuri nenä uhkaa ja sen tohina pelottaa. Ja tuo kalju pää on Pietuun kääntynyt tähystävänä kuin kaukoputki.
— Missä kätesi loukkasit? kysyy Juhmakka nähdessään Pietun oikean käden kääreessä ja kaulassa kannettuna.
— Missäkö? Kyllä hovin herra sen tietää. Pietu ilostui, että asia alkoikin juuri näin.
— En minä ole mikään herra! ärjäisi Juhmakka.
— Huonompiakin herroiksi sanotaan, semmoisiakin, joilla housutkaan eivät ole omat.
— Paleltuiko kätesi? Sinähän kuulut joukkoinesi paleltuneen.
— Ei paleltunut. Poika jäätyi ruumiiksi ja ämmältä menivät varpaat.
Pietu syvästi huokasi sen päälle ja tavotteli itkua.
— Sillä lailla! Niin sitä pitää elää, että paleltuu ihmisten nenän eteen. Sietäisit saada vielä lisäksi raippoja. Rovasti teidät pelasti?
— Rovastiko? E-ei.
— Kas kuin valehtelet!
— No pelasti, myönnytteli Pietu, kun arveli asiansa paremmin luonnistavan menemällä myötävirtaa hovilaisen kanssa.
— Ymmärrätkö että hänettä et nyt tässä sikaria polttaisi?
— En polttaisi, naureli Pietu.
— Ja niin hän maksoi sinulle pahan hyvällä. Kuulut hoitolassa häntä haukkuneen päin taulua ja käräjiin uhanneen. Siihen juttelemiseen käräjissä sitä sinäkin raukka olet perso.
— Että mitenkä?
Pietu häkälteli. Nyt alkoivat asiat mennä vinoon.
— Olet tapellut hoitolan herran kanssa ja kun rovasti sinua nuhteli, lensit hänen silmilleen. Ettes häpeä, rutja!
— Kuka on kertonut?
— Rovastin oma väki. Täällä kävi nuori herra.
— En ole tapellut. Mutta ne ne tappelivat. Tämänkin nuttuni repivät. Tahtooko isäntä nähdä? Enkä silmille lentänyt. Rovasti on aivan erehtynyt eli se nuori herra. Minäkö nyt iskisin rovastia silmiin? Ja vielä niin koreihin silmiin. Johan nyt mentäisiin… Tässä on suuri erehdys, kulta isäntä.
— Miksi karkasit hoitolasta pakkaseen paleltumaan?
Juhmakka nakkasi jalkansa ristiin ja lämpeni tutkimaan. Sen silmät kiiluivat Pietuun kuin kissan viheriänkellervinä.
— Ka, kun retuuttivat riiheen paleltumaan ja uhkasivat pehmeäksi piestä.
— Kutka?
— Hoitolan herra ja lukkari.
— Mitä teit? Mitä teit, mies? kysäisi Juhmakka ankarana.
Pietu säikähdyksestä hypähti ja sikari lensi hyppysistä lattiaan, missä kieri savuten ja tulta heitellen. Pietu syleksi, polki sitä jalallaan ja sammutti. Viskasi pätkän sitten takataskuunsa.
— Mi-mitäkö tein? Enpä juuri muuta kuin puhuin pari kolme sanaa.
— Niitä sinun myrkkysanojasi? Niinhän?
— Onko niissä myrkkyä? Ei kai. Isäntä nyt ei suuttuisi minuun, vaikka sanoisin teitä kirkonvarkaaksi. Siksi viisas mies on tämän hovin isäntä. Haukkuuhan koirakin vimmatusti, mutta järkimies ei sille päätään käännä, se kun on vain koira. Mitä niistä minunkin sanoistani. Joutavaa typeryyttä vain minä haastan. Mutta pikku herrat jos suuttuvat, niin eipäs ole järkeä.
Juhmakka jo lauhtuu.
— Mistä se riita tuli?
— Isännän vehnäisistä… niistä jouluvehnäisistä… juuri niistä.
— Etkö saanut tarpeeksesi?
— En vielä tänä päivänäkään ole niistä murenta syönyt.
— Kuka ne söi?
— Hoitolan herra itse joukkoineen.
— Nyt sinä valehtelet, sen kelhu! Juhmakka polkaisi jalkaa lattiaan ja nousi seisomaan.
Eikö isäntä ole hyvä ja istu vielä pikkaraisen. Minulla on tuiki tärkeää asiaa. Ja jos sopii, niin istualta…
— No… no… istutaan. Hovilainen istuu takaisin.
— Puhu asiasi!
— Olin juuri palaamassa jouluna kirkosta, kun isäntä ajoi päälleni ja viskasi minut vasten kiviä siinä hoitolan kupeella. Tämä käsi silloin…
— No..?
— Tämä käsi silloin meni poikki. Enkä nyt pysty mihinkään työhön…
— Enpä minä sitä muista. Ja miksi tulit eteen? — Senkin työkyri! —
Lopun sanoi isäntä aivan halveksivalla äänellä.
— Isännän ori lensi kuin nuoli. Ei siinä syrjään ehtinyt. Käsi meni poikki. Nyt en pysty työhön. Joukko näkee nälkää.
— Menet hoitolaan. Sitä vartenhan se on. Saat siellä nyt tarpeeksi maata, kerrankin maata unesi loppuun.
— En mene sinne.
— Kärsi sitten nälkää! Minkäpä minä sille. Pietu oli jo tulistua.
Syrjäsilmällä hän tähysteli hovilaista ja puhui:
— Tulin isännän kanssa haastamaan tästä kädestä.
— Mitä siinä on haastamista? Oma syysi.
— Omako syyni?
— Ka eikö ollut? Miksi jäit oriin eteen?
— Orihan se juoksi minun päälleni.
— Tarvitsiko sinun pahnustaa siinä tiellä? Tiesithän vanhastaan, että komeasti joulukirkosta ajetaan. Jos sinulla ei ole muuta asiaa, niin nyt lähde.
Pietu katsoi ihmeissään isäntää
— Olenko minä sitten kuin laho puu, jonka päällitse saa ajaa ilman mitään?
— Jos oikein puhutaan, niin vielä huonompikin. Sillä puu ei tule valittelemaan. Menet nyt.
— Enkä mene.
— Vai et.
— Maksaako isäntä kipurahoja?
— En… en penniäkään. Vai olet tullut kiristämään.
— Sitten minä vien käräjiin.
Hovilainen katsoi ympärilleen, näkyikö missään todistajia. Ja kun niitä ei näkynyt, meni hän ottamaan ruoskaa.
Mutta silloin sai jo Pietu jalat alleen. Hän juoksi ja räkytti:
— Manuutan… manuutan käräjiin. Kyllä koetellaan. Kolme herraa sinne vien… lukkarin… hoitolan herran… voiruhtinaan. Koetappas sielläkin ruoskia.
Juhmakkaa hävetti. Sillä pihalla oli hänen omia piikojaan. Ja ne nauroivat.
Mutta Pietu näytti pitkää nenää ja juoksi jonnekin yösijaa hakemaan.
Juhmakka viskasi kädellään nenänsä tyhjäksi ja raskain askelin kulki omalle puolelleen.
— Vai Täi-Pietun kanssa käräjöimään! Laitan miehen sian pahnaan, jos toiste tulee. Heh!
Ja sisällä kamarissaan suuren rautakirstunsa äärellä yltyi Juhmakka loisia kiroilemaan. Niistä ei saa rauhaa omassa kodissaankaan. Ne laiskottelevat, viruvat hoitolassa, elätyttävät itseään ja senkin seitsemän kertaa käräjöivät. Ovat yksin ja aina tiellä.
VI LUKU.
Juhmakan hovissa ylärakennus on varsinainen herraspuoli. Sen edessä on puutarhakin, missä on omenapuita, karviaismarja- ja kirsikkapensaita, on sireenipensaita ja herkkumansikkapenkkejä. Onpa ukko Juhmakka kokeillut siinä englantilaisten kurkkujenkin kasvattamisessa, puhumattakaan venäläisistä. Ja monta muuta, hyvin monta muuta kasvia tässä puutarhassa kasvaa.
Talvisin pidetään ylärakennus melkein kylmillään. Lämmitetään vain sen verran, että ruukkukasvit eivät kuoleudu, sillä niitä on siellä huoneissa koko paljon. Ja ukko Juhmakka on kovin kitsas puista.
Mutta nyt "uudeksi jouluksi" on koko ylärakennus herkulliseksi lämmitetty, siistitty, puhtaat liinat pantu, kaikki laitettu paraimpaan karvaan.
Sillä nyt on uuden kivinavetan vihkimisjuhla.
Läävä on suomalaisen rakkaimpia rakennuksia. Varsinkin karjalainen pyrkii sen rakentamisessa niin sanoen ihanteellisuuteen, jos hänellä on oikein vahvasti rahaa. Jokaisessa hiukan äveriäämmässä talossa on se toki kivestä, mutta hoveissa on se jo nostettu vanhojen maalaiskirkkojen tasalle. Sillä navetasta näkyy talonpojan silmissä talon suuruus. Ja kun on "voiruhtinas" nimeltään ja läävässä toista sataa lypsävää, niin onko ihme, jos ihminen ylpistyy ja kyhää hakatusta graniitista lehmilleen palatsin, johon ei pysty ensimäinen ajan hammas.
Juhmakan kivinavetta on kuuluisa. Sitä on rakennettu kahdeksan vuotta ja siihen mahtuu pari sataa sarvipäätä oikein väljästi.
Vieraita saapuu ympäri omaa pitäjästä ja vielä lähiseurakunnistakin. Onpa joitakin aina kaupungista asti. Sillä Juhmakan suku on laaja ja tuttavapiiri tavaton. Joukossa on joitakin säätyläisiäkin, mutta ylipäätään on vierasjoukko Ylä-Karjalan jäykkäniskaista talonpoika-aatelistoa, jonka hallussa on monen pitäjän hovitalot.
Isäntä itse on portailla vastassa. Rengit riisuvat hevoset, vievät talliin, viskaavat kauroja eteen.
On suvinen nuoskea sää ja mätälumi. Hovin piha on kuin markkinatori täynnä väkeä, täynnä hevosia, täynnä rekiä. Soivat kulkuset, uljaat valjaat välkkyvät, oriit hirnuvat.
Mutta sisällä ylärakennuksen huoneissa on hyvin hiljaista. Kursaillaan, ujostellaan, istutaan tuolien ulkosyrjillä ja vaietaan.
Sillä täällä näkee paljon ihmisiä toisiaan ensi kerran elämässään ja joukko on jotenkin kirjavaa. Mutta kun ehditään ryhmittyä eri huoneihin yhteiskunnallisen aseman ja rikkauden mukaan, kun kukin lintu pääsee omaan parveensa ja tuntee laulavansa vertaistensa parissa, aukenevat suut, tyhjentyvät suljetut puhevarastot ja nyt on jo ääntä, on naurua, on eloa ja riemua. Puheen porina täyttää salit, nauru heläjää taas inhimillisenä, sillä ihmiset ovat löytäneet toisensa.
Kun on tarjottu kahvit ja ryypätty viinit, lähdetään juhlallisesti katsomaan navettaa.
Siellä se seisoo karjapihassa suurena, saavuttamatonna alallaan. Se on niin ja niin pitkä, niin ja niin leveä, ja niin ja niin korkea. Keskeltä rakennusta aukenevat suuret raudoitetut ovet. Oven päällä on hiottu graniittikivi, johon on latinaisilla kirjaimilla piirretty Tuomas Juhmakka ja valmistumisvuosi, ja alapuolella on suuri härkä.
Jo käy herrasväen suu hymyyn. Mutta mennäänpä sisälle. On läävässä kokoa, on totisesti. Ihmisten silmät suurenevat sen valtavasta ko'osta ja kaiku kertaa äänen.
— Kerrassaan ihmenavetta! huutaa rovasti.
Seinät toistavat sen ikäänkuin hyväksyen ja väkijoukko nauraa.
Mutta siellä läävän peräseinällä on kaksi keskikokoista taulua. Mennään katsomaan. Isäntä Juhmakka istuu toisessa kulmat käppyrässä ja emäntä Juhmakka peukaloitaan punoo toisessa lihavalla vatsallaan.
Herrasväki katsoo toisiaan ja on erityisesti huvitettu.
Mutta isäntä Juhmakka selittää tosissaan:
— Taulut on tehty Pietarissa keisarillisella hovihankkijalla ja siellä ne on valokuvista suurennettu.
— Niin, niin, hyväksyy rovasti ja nauraa hyvin sopimattomasti.
Mutta siinä samassa hän esittää eläköönhuudon uudelle navetalle ja nyt mylvitään oikein härkämäisesti.
Juhmakka vainuaa jotain pilkkaa, hänen suuret sieraimensa laajenevat ja nenä tohisee kovin äänekkäästi. Hengityskin on taas tällä kertaa kuin röhkimistä.
Rovasti muuttaa puheensa ruustinnalle ruotsiksi ja nyt tullaan hirvittävän vakaviksi ja käydään kädestä Juhmakkaa onnittelemassa.
Välit taas selvenevät ja Juhmakan nenä hiljenee.
Kiitellään ja kiitellään läävää.
Nyt mennään päivällispöytään. On siinä viinaa, on olutta. On silavaa, lammasta, kanaa, lohta, siikaa, ankeriasta, haukea ja kaikkea läjittäin. Tuodaan pöytiin mahdottoman suuret liemimaljat ja paistivadit laajat kuin soikeat sohvapöydät.
Illan päälle ilmestyy pöydille totivehkeitä. Suuret hiotusta lasista tehdyt karahvit ovat täynnä rommia ja konjakkia.
Ne ovat kiusaavan viettelevät vähän itsekullekin miesväestä.
Kannetaan esille kortitkin. Miesjoukko jakaupi pienempiin ryhmiin ja naiset ovat erittyneet kokonaan omiin huoneihinsa.
Seura on jo kokonaisuudessaan kuin omassa kodissaan.
Rovasti on vetäytynyt pieneen kulmakamariin. Siellä on hänen nenänsä edessä aivan mieto totilasi, josta hän tuskin maistaa, ja valiosikareja.
Hän kutsuttaa isännän ja emännän sinne. Siellä he nyt ovat kolmen.
Rovasti käypi vakavaksi, vetää kasvoihinsa hartauden väreet ja nostaa takkinsa takataskusta pienen kullatun uuden testamentin, jonka lehtien syrjät ovat punatut, ja heittäen hyvin pitkän katseen aviopari Juhmakkaan lausuu:
— Tällaisena riemupäivänä on meidän syytä muistaa Häntä, jolta kaikkinainen hyvä anto tulee.
Juhmakka emäntineen panee kätensä ristiin ja vaipuu hartauteen.
Rovasti lämpenee ja lukee hyvin tunteellisesti uutta testamenttia ääneensä. Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta hän lukee ja sitten selittää sitä.
Mutta soikeassa kamarissa samaan aikaan pelataan jo suuria summia ja ryypiskelevien parissa pastorin silmät verestävät. Naisten seurassa on vallattomuus kohoamassa ja leikeissä suin päin liehutaan.
Kun rovasti on lukenut, kiittää hän aviopuolisoita sydämellisin sanoin lahjasta diakonissakassaan. Tämä juuri osoittaa, että he eivät ole kuin se rikas mies.
— Ja erityisesti tunsin minä tarvetta kiittää hovin emäntää, sillä hän se — arvaan minä -isännän mielen on diakonissa-asialle lämpimäksi saanut. Oo — työtä on paljon, mutta eloväkeä vähän. Ottakaa taivaan siunaus suurista lahjoistanne tälle seurakunnalle. Joka ilta muistan teitä esirukouksessa.
Rovasti veti kädellään ilmassa heidän päänsä päällitse.
Nyt oli tämä toimitus loppunut.
Isäntäkin kävi hakemassa itselleen totilasin.
Haasteltiin arkipäiväistä.
— Tällaisia juhlia eivät juhli näillä mailla muut kuin Juhmakan hovin isäntäväet, puhuu rovasti.
— Ja meilläkin vain kerran vuodessa.
— Onko paljon vieraita?
— Lähes pari sataa.
— Sillä lailla! Ja tanssia tulee myös.
— Tulee. Iso tupa on jo sitä varten varattu.
— Ja sinne tulevat alustalaisetkin tanssiin?
— Tulevat.
— Onko monta pelimannia.
— Viisi kaikkiaan. Kolme viululla ja kaksi harmonikalla.
— Oo sitä hauskaa! Mutta minun nyt täytyy lähteä.
— Nytkö? Ei kai.
— Joo… nähkääs… on parempi, että minä menen pois, kuiskaa rovasti
Juhmakan korvaan.
Nyt ei hovilainen enää vastusta. Isäntäväki saattelee rovastin herrasväen rekeen asti.
— Pitäkää huolta pastorista. Hän lupasi minulle tultaessa, että hän nyt ei maista karvaita. Mutta hän näkyy taas tavanneen vahvempansa, kuiskaa rovasti Juhmakalle rekeen noustessaan.
Vielä samana iltana ajoi rovasti pitäjän toiselle syrjälle sairaan luo.
Juhmakka palaa sisälle. Menee oikopäätä pastorin luo.
Mutta pastorillakin on isännälle jotain hampaan kolossa. Ja nyt on rohkeutta purkaa se sieltä.
Kun pastori huomaa isännän, nousee hän ylös ja ampuu päin silmiä:
— Juhmakka on rikas mies, joka vaeltaa leveällä tiellä.
— Hys!
— Te olette juuri se raamatun publikaani, jonka jalkain juuressa Latsarus viruu paiseissaan. Olette ajanut Pietu Pippurin käden poikki, olette riistänyt turvan ja tuen perheen isännältä… isältä piti sanoa. Mutta se ei liikuta teitä ensinkään. Pietu kävi minun luonani ja kertoi isännän ruoskalla yhä uudelleen uhanneen. Se on kaunista peliä…!
Pietu oli todellakin käynyt pastorille näyttämässä kättään ja valittamassa Juhmakan kovuutta.
Tästä huomaavaisuudesta eli arvonannosta oli pastori tullut niin liikutetuksi, että hän oli luvannut ottaa Pietun suojelukseensa.
Mutta tähän purkautumiseen oli sentään syy syvemmällä. Pastori hyvin vielä muisti kutsut näihin pitoihin ja tahtoi nyt antaa takaisin vielä vahvemmasti ja suuremman joukon kuullen.
— Herrainen aika, miten isännällä on kova sydän yhtä seurakunnan vähäosaisinta kohtaan. Ja seurakunnan pap… pappina on minun tehtäväni kolkuttaa isännän… Pietu on ihminen hänkin. Monesti kyllä minuakin suututtanut, mutta hän on minun lähimäiseni… sen minä tässä julkisesti tunnustan.
— Jo toki, ärähtää Juhmakka.
— Hän on myös kalliisti ostettu seurakunnan jäsen. Pietu itki minun luonani osansa kurjuutta. Valitti vaimonsa ja lapsensa kuolevan nälkään, kun ei pysty työhön… Maksakaa Pietulle kipurahoja. Asia on hyvin arkaluontoinen… hirvittävän arkaluontoinen… ajaappa jouluna Herran huoneesta palatessaan kö… köyhältä lähimäiseltään käsi poikki… oi se on poikki.. se maksaa isännälle vielä paljon, ellette Pietua sovita…minä seurakunnan pappina lupasin Pietulle teidät saattaa katumaan ja tuntemaan suurta pahuuttanne, jonka vertaista saa hakea… saa etsiä.
— Herra nähköön! Onko pastori taas…
— Miekka, joka käypi teidän sydämenne läpi.
— Ei… vain… humalassa!
Pastori kohousi varpailleen ja painoi kätensä Juhmakan olkapäille.
— Minä sanon vielä kerran: maksakaa Pietulle kipurahoja!
— En äyriäkään.
— Sitten saatte Pietun niskaanne. Ja se mies puree kipeästi. Siitä olen varma. Ystävä! Tahdon vain puhua teille jonkun herättävän sanan, sillä kerran kuolema teillekin viittaa. Muistakaapa silloin, miten kävi raamatun rikkaalle miehelle.
Tuossa paikassa oli kamari tyhjentynyt. Sillä Juhmakka oli tuiki vihassa. Hänen korvantauksensa olivat aivan punaiset. Hän malttoi mielensä, mutta sanoi painavasti:
— Nyt pastori lähtee nukkumaan, muuten… virka menee!
Pastori säikähti ja antoi taluttaa itsensä kuin pienen lapsen alarakennukseen nukkumaan.
Alarakennuksen isossa tuvassa alustalaiset tanssivat. Nekin olivat enimmäkseen loisia. Hovin maalla oli siellä täällä tyhjiä asuinrakennuksia, mitkä olivat entisiä taloja, jotka oli hoviin liitetty. Ne olivat tupaten täynnä loisia. Nämä olivat hovin työvoima, joka tuli sanomattoman halvaksi pitää. Ansioillaan hovista ne saivat niukuin naukuin leivän ja suolan ja kaikista heikoimmat hoitolassa talviravinnon. Mutta heidän hiellään lainehtivat hovin pellot jyvämerenä ja heidän käsillään se oli tämä mainehikas uusi kivinavettakin nostettu lehmien kodiksi, vaikka he itse asuivatkin maahan vaipuvissa röttelöissä.
Isäntä kulki viinapullo kädessä ja kaatoi kullekin annoksensa. Pennin sikareja olivat pöydät kukkurillaan ja kahvia sai jokainen vatsansa täyteen.
Yön tullen vieraat vietiin ylärakennuksessa nukkumaan, jos niin halusivat. Mutta suurin osa miehiä uhrasi yönsä konjakin, korttien ja tupakan ääressä.
Kunnes kello kolme aamulla isäntä sammuttaa tulet ja ajaa viimeisetkin maata.
Mutta silloin jo hänen omatkin aivonsa ovat pimeät.
Hänellä on kuitenkin vielä tehtävä työ, jota hän koko illan on päässään hautonut.
Hän sytyttää lyhdyn ja hoipertaa ulos. Siellä on jo kauan lunta satanut. Lyhdyn valo epätasaisesti läikkyy hänen kulkiessaan ja valaisee tuskin tuumaa eteensä tässä sakeassa lumituiskussa.
Isäntä kulkee uuteen navettaansa ja siellä sen peräseinälle. Hänellä on rautainen kohennuskeppi kädessä ja sillä hän yks kaks lyödä heläyttää pietarilaiset taulut palasiksi.
Kyllä se pilkka nyt loppui.
Ulos tullessa jalka lipeää ja pää on niin suunnattoman raskas. Hän lankeaa lyhdyn päälle ja saa lasisirpaleita toisen kätensä täyteen. Hän kierii siinä märässä lumessa suullaan ja päällään. Ja jää makaamaan navettansa kynnyksen eteen alle härjän kuvan tänä suurena vihkimysjuhlana, jonka maineen piti lentää kautta laajan Ylä-Karjalan ja taas kuljettaa Juhmakan nimeä yli maiden ja vetten.
VII LUKU.
— Pietu etsii jo kortteeria muualta, puhuu muutamana päivänä Tynkkänen, mökin isäntä, sillä Vänskän vaimolta on kadonnut sukkapuikot ja epäillään Tiinan ne ottaneen.
Tiinaa on ennenkin sanottu pitkäkyntiseksi.
— Mutta isäntä, minä kyllä maksan.
— Ainahan se jokainen lupaa maksavansa. Mutta olen kuullut, ettei Pietu vielä mihinkään ole maksanut.
— Kun ei ole ollut rahoja.
— Vielä vähemmän niitä nyt on.
— Odottakaahan, kun se käräjäjuttu ehtii.
— Et sinä voita. Ennen kuun taivaalta tapaat kuin Juhmakan saat itsellesi maksamaan. Niin se on. Ja millä elät?
— Aina sitä keplotellaan.
— Keplottelet miten keplottelet. Joutuu mökkini huonoon huutoon. Mene hoitolaan joukkoinesi. Siellä on huonetta ja ruokaa.
— Ja kovakouraista kuria.
— Mitä kuria otat?
— Antavat ne minulle ottamattakin, minä kun olen joutunut huonoon huutoon.
— Miksi olet niin laajaleukainen?
— Köyhän miehen sisus toisinaan paisuu, kun näkee niin paljon perkeleitä tässä maailmassa.
— Omissa housuissasi elämöi perkele. Totta puhuen sinä, Pietu, olet
Jumalan mieliharmi. Miksihän sinuakin lie luotu?
— Maailma oli minua vajaalla. Näes yhtä miestä puuttui vielä.
— On sinua säälikin. Mikä se oli oikein isäsi?
— Samanlainen loinen kuin minäkin. Viereksi talosta taloon, söi pari kolme kertaa vuodessa vatsansa täyteen, lepäsi enemmän kuin söi, mutta ehti pitää kolme emäntää ennenkuin kuoli.
— Sillä lailla. Ja puoskia oli paljon.
— Paljon oli. Ja kaikki yhtä kauniita. Minä silti joukosta kunniakkain. Sisar on Pietarissa herrain jäljillä, yhtä veljeä piiskattiin varkaudesta, toinen on kuritushuoneessa ja kaksi veljeä on kuollut.
— Hae nyt itsellesi uusi kortteri. Meitä on tässä jo liikaa.
— Mistä minä sen haen? Joka tupa on minulta suljettu, niissä kun jo ennestään on loisia, ja minä olen pantu kaikista huonoimmaksi.
— Kun sinä kehtaisit edes tehdä työtä.
— Olisiko sitä isännällä?
— Jos ei minulla, niin muilla. Puisit riihtä.
— Tämä rinta on riihen noelle kovin arka. Oon sinne läkähtyä.
— No hakkaisit halkoja.
— Ei ole sellaisia vaatteita, että metsässä tarkenisi.
— Niinpä mene hoitolaan. Ei sinusta muualle ole.
— Minä saan eläkkeen. — Tuonko kätesi vuoksi?
— Niin.
— Onko se oikein poikki?
— Pastori sen syynäsi ja sanoi: "poikki on", ja huokasi.
— Ethän sitten pystykään ahoksen puintiin?
— En pysty.
— Etkä halonhakkuuseen?
— En siihenkään.
— Ei muuta kuin hoitolaan menet. Minä rahtaan hevosella teidät.
— Ei vielä. Isäntä on hyvä ja vuottaa ensi käräjiin. Silloin minulle annetaan eläke. On maassa laki Juhmakallekin… o-on!
— On kai, jos se sille luetaan. Mutta kaikki, jotka sitä vastaan käräjöivät, jäävät alle kynsin. Et sinä voita, usko minua.
— Voitan… voitan.
— Paljonko aiot pyytää?
— Viisisataa vuodessa. Tynkkänen yltyi nauramaan.
— Onhan sitä vara pudottaa.
— Tahtoisit vaikka viisikymmentä.
— Ei niin vähä, isäntä.
— Paljonko lupaat maksaa minulle vuokraa? Pietu jo rohkeaksi yltyi ja kävi istumaan Tynkkäsen viereen.
— Tuota noin… pitäisi saada viisitoista vuodessa, kun on talon puu…
— Ei hinnalla millään! keskeytti Tynkkäsen emäntä.
— No… no.
— Niin. Pois on laittauduttava, äkää emäntä.
— Saisinko tuolla saunassa olla?
— Miten siellä tarkenet?
— Kerään puita ja lämmitän.
— Varastat?
— Onhan metsässä risua ja kaatunutta möhkyrää.
— Miten niitä lumen alta saat?
— Koetetaan.
— Puusta on kova kysymys. Minäkin kun tämän mökin sain, niin puusta oli sen tuhannen tiukka. Talon maalta ei muka saisi ottaa polttopuutakaan.
— Sinä olet herra, kun olet huopamestari. Sinulle ainakin paremmin antavat.
— Täällä puolessa on kierot olot. Minun kotipaikoillani eletään aivan toisin. Täällä kun ei ole sitä taloa, missä ei loisia asuisi. Mutta mökkejä täällä on vähän eikä torppareita ensinkään. Noita loisia sitten pidetään nälin kuolioin töissä ja palvelijat tulevat ja menevät — ei niin minun kotipuolessani. Loiset eivät ymmärrä, että he ovat tilallisten työjuhtia.
— Mutta minäpä olen ymmärtänyt ja aina nurissut liikaa työntekoa — ennen puristan suolivyötä tiukemmalle kuin muita hyödytän.
— Eivät ne antaisi palvelijainsakaan noin tulla ja mennä, ellei olisi loisia aina saatavissa, kun tarve tulee. Tämä loiskansa on täällä nukkuva kansa. Se on halpaa työvoimaa kuin neekerit siellä itämaissa.
— Olen sitä minä jo miettinyt. Muutenhan ne kuljettaisivat meidät kruunun kyydillä Siperiaan. Arvaas nytkin Juhmakan uutta kivinavettaa. Sillä tilalla kaikkiaan lie puolisataa loista, jotka hovin työt tekevät. Mutta lehmät elävät temppelissä ja ihmiset maahan lyyhistyvissä röttelöissä. Tämä on komentoa. Onko se kumma, että toisinaan viisaan miehen sisus paisuu! Ja jos sinulla on kaunis tyttö, niin varjele häntä kynsin hampain isännältä! Niin se on joka hovissa. Mutta pääsenkö tuonne saunaan, niin puheltaisiin näistä asioista vastakin? Me jo alamme tajuta toisiamme, me.
— No ole siellä. Mutta tuvassa ei saa joukkosi käydä muutoin kuin asialla. Pitäähän sinuakin sääliä. Milloin tahdon, niin käsken sinut sieltä pois.
Sauna oli pikkuinen kuin linnun pesä. Nokinen, sisäänlämpiävä, lautsain alla paljas maa. Tuulireiät seinässä ja hatara lakeinen. Edessä pieni riuvuista kyhätty kota.
Tämä olisi Pietiin uusi koti ja aivan tuulien valtatiellä.
Tynkkänen oli mökkiläinen kirkonkylän kauppiaan maalla. Hän valmisti kauppiaalle huopakenkiä, joita tämä möi tukuttain ympäri maata. Turun puolesta oli hän kotoisin ja sanomalehti-ilmoituksen välityksellä oli kauppias hänet sieltä asti tänne kuljettanut. Mökki oli täytynyt kauppiaan mestarille laittaa ennenkuin hän jäi tämän palvelukseen.
Mökkiin kuului jonkun verran viljelystä, niin että voi elättää pari lehmää ja vähän pientä karjaa. Mutta puu piti mestarinkin saada muualta. Siitä oli erityinen luja määräys vuokrasopimuksessa. —
Niin alkoi Pietu asua saunassa. Muuttoon ei mennyt sen pitempää aikaa kuin hoitolasta lähtöönkään.
Aidaksia Pietu aina hämärissä kävi taittelemassa sieltä täältä pelloilta, kunnes lopulta eksyi aivan valmiiksi pilkottuhin halkoihin, joita öisin kirkonkylältä säkillä kantoi. Ne Henttu Vänskän yhtenäiset iltapuheet halkovajoista ja niiden suurista puupinoista veivät kuin itsestään Pietua niitä näkemään ja niiden hyvyyksistä hyötymään, öisin hän saunansa lämmitti, jotta talonväki ei nähnyt millaisia puita hän poltti.
Varsinkin kirkkaina kuutamoöinä nämä halonhaentaretket kirkonkylältä olivat Pietusta herkullisia. Vasta sitten hän lähti, kun tiesi kaikkien nukkuvan. Koirista oli pahin vastus. Niitä täytyi pettää milloin mitenkin. Tavallisesti Pietu veti rääsyistä ommellut sukat kenkäinsä päälle, jotta askelia ei kuullut koirakaan.
Kun hän tuli jotain taloa lähelle, meni hän pimeään varjopaikkaan. Seisoskeli siellä kauan väjymässä. Heristi korviaan ja teroitti kuuloaistinsa niin tarkaksi, että itsekin sitä jo kummasteli. Hän kuuli lumen putoamisen katolta, kuuli kun hevonen tallissa kääntyi makaamaan toiselle kyljelleen tai kätkyt heilahti asuinrakennuksessa. Kun ei mitään vaaraa ollut, niin hiipi hän seiniä pitkin hiljaan, hyvin hiljaan ja lopulta ryömi vatsallaan halkovajaan. Eivät ne missään olleet lukossa, niin että oli hyvä pääsö. Tuo hiipiminen ja ryömiminen oli Pietusta aivan hauskaa. Sillä hän nautti siitä, että hän sai pettää näitä rikkaita ja niiden koiria. Mutta jos koira haukahti, silloin Pietu säikähti ja sydän löi korviin kuuluvasti. Täytyi panna aivan pitkäkseen ja olla siinä kauan, hyvin kauan, että koira kerkesi nukkua. Sitten taas eteenpäin ja aina varovaisemmin… yhä vieläkin hiljemmin… jotta lopulta tuo mykkä äänettömyys häntä itseäänkin pelotti. Mutta siinä oli siltikin nautintoa. Sillä varastaa on hauskaa sille, joka siihen kerran on ryhtynyt. Kaikki kiellettyhän tässä maailmassa on makeinta.
Ja kun Pietu pääsi halkovajaan, oli siellä puuta kattoon asti. Sillä Pietu teki öiset retkensä vain rikkaihin taloihin. Oli valkotuohista kuivaa koivua, oli pieneksi pilkottua petäjäpuuta. Pietu nopli säkkinsä täyteen, mutta hiljaan, hiljaan. Takaisinpaluu yksikätisenä täysinäisen säkin kanssa oli hankalin ja siihen meni toisinaan kovin paljon aikaa. Mutta Pietu ei arkaillut. Hän sai rohkeutta siitä, että hänelle oli tehty vääryyttä, suurta, suurta vääryyttä, jonka rinnalla tämä hänen leikintekonsa lähimäistensä halkojen kanssa oli vain viatonta sukkeluutta, mikä ei tehnyt ketään köyhäksi, mutta pelasti hänet joukkoineen kuolemasta viluun.
Äänettömät nukkuvat talot olivat Pietusta hassunkurisen hauskaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän niiden öinen kuningas, joka milloin tahansa voisi ne tulena lähettää taivaalle lämpimiksi. Ja niiden mukana lehmät, lampaat, hevoset ja… ihmiset. Hänellä oli mahtava alue… koko laaja öinen kirkonkylä valtikkansa alla. Sanovat häntä pieneksi ja köyhäksi. Mutta silti hän on rikas ja mahtava. Sillä onhan hänellä ihmisen kaikkivoipa järkikulta, jonka avulla voi tehdä hirveitä.
Nyt äkkäsi Pietu olevansa tavattoman paljon ylempänä eläintä, jonka itsensä puolustamistaito on niin rajoitettu, puhumattakaan koston ymmärtämättömyydestä.
Ja Pietu jo kummasteli, miksi köyhät ja sorretut kärsivätkin niin paljon, kun heillä kuitenkin on ihmisen kultainen järki.
Se on hullu ihminen, joka sietää vilua, kun jalkain juurella on valmiita pilkotuita ja kuivia puita. Se oli jo Pietun aivoissa aivan samanlainen selviö kuin että tehdystä työstä on oikeus pyytää palkkaa.
Kun Pietu pääsi maantielle ja tunsi sen kovan pohjan jalkainsa alla, hän aina ilostui ja lämpeni. Sillä taas oli niin hyvin onnistanut. Hän kantoi selässään herkullista lämmintä, jonka syleilyssä taas nouseva päivä kuluisi kuin morsiamen sylissä.
Ja sitten perille päästyään hän ryhtyi lämmittämään. Koko säkillisen hän aina yössä poltti, ettei tikkuakaan jäänyt tunnustähdeksi aamuksi, millä puulla sauna oli lämmitetty.
Joukko nukkui riepujen ja olkien sisällä lattialla. Niin se oli määräkin. Pietu vain valvoi ja lämmitti, kohenti uunia ja lämmitti, nautti, paistoi itseään ja lämmitti.
Sauna oli puolillaan savua. Mutta lattialla saattoi hyvin loikoa, sillä savu ei ulottunut sinne asti.
Tuossa yöllä savun seassa häärätessään koko maailman nukkuessa sikeintä untaan, oli Pietu kuin lähettiläs pahojen henkien pimeiltä mailta. Yö oli hänen työaikansa ja sen hiljaisuudessa hänen ajatuksensa kasvoivat. Oliko hän rikollinen? Kaukana siitä. Juhmakka väärensi mittoja, osti ja möi voita ja oli rikas. Rovasti möi rahasta opetuksia hyvän ja pahan tiedon puusta ja oli siitä ylpeä ja ylennetty. Pastori saarnatuolissa vikisi ja siitä hassutuksesta sai tuhannet vuodessa. Kirkonkylän kauppias kirjoitti vääriä laskuja ja möi huonoja tavaroita korkeasta hinnasta. Ja oli sentään mahtimies, jolle Pietukin nosti lakkiaan. Hoitolan herra söi vaivaisten vehnäiset, mutta oli edelleen virassaan. Lukkari laittoi oman lapsensa hoitolaan kunnan elätettäväksi, mutta uhkasi häntä piestä, kun hän siitä huomautti, ja rovasti ehätti lukkarin avuksi. Niin eikö hän saisi lämmitellä täällä korpisaunassa yösydännä viimaisessa pakkasilmassa vaikkapa vain kenen puilla? Oo — jaa!
Ja Pietu lämmitteli, yhä lämmitteli. Kun tulivat puut hiilokselle ja uunissa oli sellainen korkea läjä hehkuvia pieniä palasia, joita Pietu puukepillä hämmenteli, niin lämpö löi hänelle vasten suuta kuumana polttavana kuin nuoren tytön suukkonen. Se oli vasta nautintoa, oi… oi…!
Kunpa aina olisi ollut näin runsaasti lämmintä, niin ei olisi Askokaan viluun kuollut eivätkä varpaat Tiinalta irtauneet.
Pietun täytyi riisua pakostakin alaruumiinsa paljaaksi ja kääntää se tulta kohti. Ruumis imi lämpöä, iho pehmeni, paisui, laajeni… veri kulki kuin riemuiten laihoissa suonissa.
Siinä Pietu makasi uunin suun edessä ja ähkyi mielihyvästä. Toisinaan unohti senkin, että taas sinä päivänä oli tuskin mitään syönyt.
Vaikka ei olekaan leipää, niin onpa lämpöä… aivan omasta takaa.
Muut nukkuivat, mutta Pietu valvoi, kunnes oli varma, ettei tulesta olisi vaaraa.
Ja siinä öisellä hiiloksella oli hän kuin yhteiskunnan valkoverinen mustalainen, joka ottaa tarpeensa sieltä, mistä helpoimmin saa.
Päivällä Pietu sitten nukkui. Muu joukko silloin valvoi ja haki jotain hampaansa koloon. Mutta Pietu etupäässä nukkui.
— Miksi öisin saunaa lämmität ja päivät nukut? kysyy huopamestari pistäen mustan likaisen päänsä saunan ovesta sisään.
— Täytyy öisin pitää lämmintä, jotta joukko ei palellu täällä viimoihin, vastaa Pietu ja kääntää kylkeä.
Ja Tynkkänen tyytyy siihen vastaukseen. Mutta omia puitaan hän pitää visusti silmällä ja panee niihin senkin seitsemät merkit.
Pietu ne kyllä äkkää ja nauraa niille partaansa.
Sillä hänellä on enemmän ja parempia puita kuin huopamestari raukalla.