Kalalastin perkaaminen kävi hitaasti ja vaivalloisesti, ja Edevart olisi odottanut kotikyläläisiltä enemmän hyvää tahtoa. Nyt hän oli suostunut heidän vaatimuksiinsa ja korottanut heidän palkkojaan, mitä siis vielä puuttui? He tulivat myöhään aamulla työhön lopettaakseen sen sitä aikaisemmin illalla, tulivat ja menivät kuin omat herransa konsanaan. Tietenkin heidän ansionsa oli sen mukaista, he saivat määrätyn summan, eikä enempää, tietystä pääluvusta, mutta Edevartille ei ollut suinkaan eduksi, että työ pitkistyi pitkistymistään, saattoi myöhä tavata, jota paitsi siitä koitui mieskohtaistakin vahinkoa.
Hän moitti kyläläisiä vetelyydestä. Miehet vastasivat, että rehkiminen pikisuolaisen kalan kimpussa oli törkyistä työtä, siinä kädet turposivat ja vaatteet ryvettyivät. Edevart huomautti, ettei työ liene sentään sen pahempaa kuin edellisenä vuonna; mutta olipas vain, kyllä oli muuttunut pahemmaksi ja raskaammaksi, ensiksikin oi tullut toiset ajat, toiseksi kalat olivat tänä vuonna suurempia ja kovemmassa suolassa. Niin kyllä, Edevart myönteli, nyökäyttäen vakavasti kuin täysikasvuinen mies ainakin, mutta vielä saattaa Poldeniin tulla seitsemän laihaakin vuotta. Siitä toiset loukkaantuivat, ja muistellessaan, että Edevartin oli täytynyt käydä rippikoulu kahteen kertaan he kysyivät myrkyllisesti, taisiko hän tosiaan vanhana niin hyvin sen mitä oli nuorena oppinut, hahhahhaa! Edevart puraisi huultaan vastaamatta mitään, mutta hänestä alkoi tuntua olo täällä tukalalta; ehkäpä Fosenlandetissa, outojen ihmisten parissa oli sittenkin parempi kuin täällä kotona Poldenissa. Varmasti siellä oli parempi, siellä hän oli kohonnut kauppa-apulaiseksi ja saanut syödä rikkaan miehen pöydässä.
Olisi edes August ollut täällä! Se mies varmasti olisi pannut hihat heilumaan vähän vilkkaammin, pahimmassa tapauksessa vaikka revolverilla uhaten, hänelle eivät olisi uskaltaneet tällä tavalla pullikoida. Augustista ei kukaan ollut päässyt oikein perille, se mies oli ollut monessa liemessä, lienee vaikka ollut Wittenbergin koulussakin.
Kalansiivouksen olisi tainnut käydä vähän niin ja näin, jollei Beret olisi tullut avuksi. Peijakkaan Beret, hän ei ollut sentään hullumpi, nuori ja nopsa naisihminen, naimisissa pienen, harvapuheisen miehen kanssa. Hän sai mukaansa Kleivan Josefinan, nuoren lesken, nämä tarttuivat työhön kaksin kourin kuin miehet konsanaan, seisoivat vedessä polviaan myöten huuhtoessaan kalaa. He käärivät kovasti rahaa kokoon, se oli varma asia, ja Edevart jakeli heille ryyppyjä ja rinkilöitä runsain käsin, mutta he raatoivatkin kuin orjat aivan saattaen miehet häpeään. Kävi selville, että nuo kaksi nuorta naisihmistä, jotka eivät olleet kovinkaan hyvässä huudossa ja mene tiedä olivatkin vähän kevytkenkäistä lajia, olivat totisesti työssään kaikkia muita uutterampia ja sukkelampia. Mahtoivatkohan he noin raataa miellyttääkseen Edevart laivuria, kahdeksantoistavuotiasta nuorta miestä? Tai siksi, jotta heidät valittaisiin kesällä kaloja latomaan, kun ne oli kuivattu, päästäkseen mahdollisesti laivurin kajuuttaan kokemaan yhtä jos toistakin? Oli miten oli, ahkerasti he huuhtoivat kalaa ja saivatkin kaiken valmiiksi, ja Hermine huosittiin ja pestiin puhtaaksi.
Nyt siis alkoi yleinen kalankuivaus, ja miesväkeä näkyi kallioilla yhä vähemmän, työ jäi naisten ja lasten huoleksi; Edevartinkin pikku siskot olivat mukana. Hän oli aikonut raaputtaa jahdin puhtaaksi ja maalata sen uudelleen, mutta siitä tuumasta oli luovuttava, tärkeämpää oli saada kalat kuivatuksi; aina hän saisi jonkun laittamaan ruokaa, mutta mitäpä siitäkään, kyllä hän eli kuivalla ruoalla ja kahvilla eikä huolinut valitella. Tietysti siinä hiukan laihtui, eikä hän hymyillyt usein, vain silloin kun ei voinut olla muutenkaan, mutta hänelle ei ollut suinkaan vahingoksi, että koetti pysytellä vakavana miehenä. Hänen hartioillaan lepäsi suuri vastuu, hänellä oli lasti hoideltavana, koko hänen tietonsa kalankuivauksesta olivat peräisin menneeltä kesältä, jolloin he olivat työskennelleet yhdessä Augustin kanssa, sen enempää kokemusta hänellä ei ollut, mutta siinäkin oli joka tapauksessa hyvä perustus, eikä hän säästänyt itseään opetellessaan lisää. Monet yön hetket Edevart makasi valveilla, mutta kuitenkin hän oli sunnuntaisinkin maissa katsomassa, ettei kaloille päässyt tapahtumaan mitään.
Nuottakunta oli lähtenyt matkaan umpimähkään, kun ei ollut kuulunut mitään tietoja silliparvista. Niin, Karolus saattoi huoleti jättää vaimonsa yksin kotiin, tämä oli voittanut sairautensa, söi ja nukkui hyvin; oli tullut kevät, valoisat päivät, rahaa oli virrannut taloon, Ane Maria oli jälleen nuori ja kukkea, niin, oli jo käynyt kauppiaassakin ostamassa koreita vaatteita. Häntä veti kuivauskallioille, ei siksi että hänen olisi tarvinnut tulla sinne, mutta vain sen vuoksi, että olisi saanut olla ihmisten ilmoilla, hän ei halunnut pysytellä muista erillään. Ja hän oli käynyt taas viime viikkoina oikein kauniiksi ja oli aina suu messingillä ja ystävällinen, hymyili vain sävyisästi ja ymmärtävästi, kun toiset tulivat laskeneeksi hieman karkeaa pilaa. Hän oli kai jälleen aivan terve.
Nyt tapahtui jotakin. Ei mitään merkillistä, vain sellaista pientä.
Kuivauskallioille ilmestyi vanha eukko, Ragnan isoäiti, oli jo vanha mummo ja hänellä oli kumman pienet kasvot ja pienet kädet Ragna oli kasvanut ja varttunut hänen kodissaan. Vanhasta isoäidistä ei juuri ollut enää työhön ei hän ollut edellisenäkään kesänä ollut mukana, mutta tänä vuonna, jolloin siis oli yhäkin vanhempi, hän kerran aamulla köpitti kallioille, ja siellä hän seisoi virkkamatta halkaistua sanaa. Niin, hän sai kyllä työtä, Edevart varasi hänelle kaikkein helpointa ja keveintä hommaa.
Kerran Edevart kysyi mummolta:
Miksi ei Ragna tule tänne?
Ei Ragna tule; muuta ei vanhus vastannut.
Onko hän sairaana? Eikö hän ole kotona?
Kyllä hän oli kotona.
Kun ei saanut sen parempaa vastausta, Edevart virkkoi: Niin, minä vain ajattelin, että olisihan hän voinut olla täällä missä muutkin.
Ei. Mummo pudisti päätään.
Ragnan asiat eivät varmaankaan olleet oikein, Herra nähköön. Mutta Edevartilla oli itsellään liiaksikin vakavaa ajattelemista, joten hän ei tullut tiedustaneeksi sen enempää.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja Edevart oli, kuten tavallista, soutanut maihin katsomaan kalojaan. Häntä vastaan näytti tulevan Poldenin ympäri kylästä yksinäinen naisihminen, oli kävellyt, tehnyt pitkän kierroksen. Minusta näyttää ihan kuin tuo olisi Ragna? Edevart tuumi mielessään, varmasti se on Ragna! Edevart oli ollut häneen rakastunut, Ragna oli aikoinaan koko koulun sievin tyttö, ja tuossa hän nyt oli tulossa. Edevart oli katselevinaan kaloja, jottei näyttäisi siltä kuin hän seisoisi siinä kurkistelemassa, mutta kun nainen oli tullut kohdalle, hän sanoi: No, mutta — sinäkö siinä olet?
Oi nuoruus! — Kummatkin lehahtivat polttavan punaisiksi.
Ragna piti kasvonsa enimmäkseen poispäin käännettyinä, mutta Edevart huomasi tämän tietävän, että hän oli kysellyt häntä eilen. Kun molemmatkin tunsivat itsensä noin hämillisiksi, Edevart yhtäkkiä pyysi tulijaa, laivurien tapaan kerskaten, pistäytymään hänen laivassaan: Voit vaikka keittää kahvia meille molemmille! Ragna kielteli: Ei, hän oli vain huvikseen pistäytynyt hiukan verryttelemässä jalkojaan, koska kerran oli sunnuntai, hän ei ollut kunnollisissa pukimissakaan. Edevart tuijotti tyttöön hölmistyneenä: Oliko Ragna tullut hulluksi, eikö hän muka ollut kunnollisissa pukimissa? — Ei, Ragna vastasi. — Edevart huomasi varmaan, minkä vuoksi toinen kieltäytyi, ja virkkoi hiljaa, että hänellä oli jahdissa kovin huono olo, kahvin tippaakaan hän ei ollut vielä saanut suuhunsa, vaikka oli sunnuntaipäivä. — Se vaikutti, Ragnan näytti käyvän häntä sääli, niin että hän virkkoi: Voi raukkaa — no niin, jospa sitten —
Edevart souti Ragnan kanssa jahtiin. Tämä kiipesi puoleen ja toiseen heiluvia nuoraportaita hieman kömpelösti, mutta pääsi sentään lopulta kannelle ja odotti, kunnes Edevart oli sitonut veneen kiinni. Tämä näytti vieraalleen koko aluksen ja rupesi sitten tekemään tulta. Ei, minunhan se oli määrä tehdä! huomautti Ragna yrittäen laskea leikkiä, mutta istuutui sitten puulaatikon reunalle antaen Edevartin hoitaa sen asian.
Kyllä Edevart huomasi Ragnassa tapahtuneen muutoksen, sen syystä oli mahdoton erehtyä. Surullisinta oli kuitenkin, että tytön pienet, sievät kasvot olivat käyneet kovin vieraiksi, karkeiksi, tuho oli tehnyt niissä hävitystyötään.
Ei, nyt sinun on jauhettava kahvia! Edevart virkkoi antaen kahvimyllyn
Ragnalle. Siinä minä olen ihan typerä.
Silloin Ragna hymyili. Ajatella, että hän osasi vielä hymyillä! Edevart katsoi häneen: totta tosiaan noissa hymyilevissä silmissä oli jotakin, joka hiukan muistutti entisiä aikoja. Edevart tahtoi auttaa enemmänkin, jottei hänen käyntinsä aluksessa olisi jäänyt turhaksi, ja virkkoi: Asia on niinkuin minä sanon, kahvia jauhaessani saan enemmän kuin puolet syliini.
Ragna hymyili taas hiukan ja näytti, miten piti painaa polvea laatikkoa vasten, ettei se päässyt ruiskahtamaan auki, ja Edevart oli kovin kiitollinen opetuksesta ja lupasi painaa sen visusti mieleensä. Ragna kysyi, oliko Edevartilla kermaa; sitä ei ollut kylläkään, mutta siirappia oli, jos Ragna tahtoisi. Kiitos, kyllä!
He joivat kahvit aluksen kannella, haukaten rinkilää voin kera. Kuinka hyvältä se maistuikaan, virkkoi Ragna kiitollisena. Mutta ryypystä hän ei huolinut.
Kahvi virkisti heitä kumpaakin, he kävivät puheliaammiksi. He eivät kylläkään olleet niinkuin ennen, kaukana siitä, kumpikin oli suuresti muuttunut, he olivat olleet mukana elämässä. Edevart oli rakastanut Ragnaa koulussa ja sitten myöhemminkin, mutta se ei kai tainnut olla vakavampaa, tuollaista lapsellista kiintymystä vain, nyt he istuivat täällä yhdessä, mitäpä Edevartiin kuului, mitä vaiheita Ragnalla oli ollut, hän tahtoi vain säästää tyttöä eikä johtaa puhetta niihin asioihin.
Etkö tahdo käydä sisään?
Kyllä, kyllä Ragna tuli mukaan. Hänelle ei siinä ollut pienintäkään vaaraa enempää kuin Edevartillekaan. Nykyisessä tilassaan Ragna ei voinut houkuttaa ketään.
Ragna istahti piskuisen kajuutan penkille. Tuossa oli vuode, tuossa pöytä, tuossa uuni, tuossa seinäkaappi — muutapa siellä ei ollutkaan.
Nyt minä otan ryypyn, otitpa sinä tai olit ottamatta! virkkoi Edevart ollen olevinaan kovin roimaa miestä ja ottaen esiin pullon ja lasin. Ragnakin maistoi tilkkasen mietoa viinaa, eikä se näyttänyt maistuvan hänestä ollenkaan hullummalta. He puhelivat sitten hetkisen, eivät kuitenkaan mistään erikoisista asioista. Mitenhän kaikki on oikein käynytkään? Edevart tuumi itsekseen. Ragna kysyi, mitä kello oli, ja Edevart vastasi. Mutta nyt hän voisi viipyä hetkisen, että laittaisi päivällistä, ehdotti laivuri Edevart. Tyttö hymyili, pudisti päätään moiselle ahneudelle ja kysyi oliko hänen taas nälkä. — Ei juuri nälkäkään, mutta keittäminen veisi aikaa. — Mitä pitäisi päivälliseksi olla? — Tavallista merimiehen ruokaa, herneitä, lihaa ja silavaa.
Yhtäkkiä Ragnan voimat näyttivät pettävän, hän ei jaksanut enää salata asiaansa, vaan aivan parahti: Kuule, sano, mitä minun on tehtävä?
Kuinka niin?
Näethän sinä, miten asiani ovat, ja saan yksin kantaa häpeäni.
Edevart huomasi nyt toisen vihdoinkin päässeen asiaansa, mutta ei halunnut kuulla enempää, vaan vastasi kömpelösti: Mitä sinä oikein puhut? Etkö maininnut jotakin Drammenista?
Ragnan oli siis pakko jatkaa: Hän ei tahdo tietää minusta mitään, nauraa vain koko jutulle.
Kun Edevart huomasi, ettei tässä enää voinut kierrellä, hän kysyi suoraan: Kuka se mies on?
Se laivuri, tiedäthän.
Laivuri?! Ei, en minä tiedä.
Se menneenkesäinen laivuri. Silloin, kun yllätit meidät pensaikosta.
Edevart virkkoi mietteissään: Ei, ei se voi olla hän.
Kuinka niin ei voi? Kyllä se on hän.
Mutta ethän sinä tahtonut? Sinähän työnsit häntä luotasi kun minä satuin tulemaan siihen?
Hän se kuitenkin on joka tapauksessa, väitti Ragna itsepintaisesti.
Nyt minä en ymmärrä.
No mutta hyvä ystävä, kun se ei voi olla kukaan muu
Niinpä niin, Edevart myönteli lopuksi. Sanoitko, että hän nauraa koko asialle?
Hän ei usko sitä. Hän luulee, kuten sinäkin, ettei ole hän.
Missä olet tavannut hänet sittemmin?
Olin käymässä hänen puheillaan. Hän on nyt kuivaamassa kalaa
Nordvaagenissa.
Ja hän vain nauraa koko jutulle? Niin, en minäkään mene sanomaan…
Miten niin? Se on hän!
Että voitkin puhua noin! Sinähän työnsit hänet pois
Ragna oli itkuun purskahtamaisillaan: Niin, kyllä työnsin silloin, kun hän yritti uuden kerran.
Edevart oli hyvän aikaa vaiti. Vai niin! No sitten..
Siis silläkin kertaa hän oli tullut liian myöhään suotta hän siis oli nähnyt sellaisen vaivan! Hänen mieleensä muistui edellisen kesän tapaukset: Karoluksen riihi oli syttynyt tuleen, hän, Edevart oli juossut hake maan Lokin vesisankoja. Tultuaan rannasta takaisin hän oli kaivannut Ragnaa ja mennyt tätä etsimään. Hän löysi tytön pensaikosta. Vaikka tämä oli vielä aivan nuori! Niin, niin, sinä lyhyenä aikana, joka ehti kulua hänen juostessaan rannassa, se oli tapahtunut — tyttö ei kai ollut vastustellutkaan. Miksi Edevart oli häntä niin rakastanut? Ragna ei ollut hetkeäkään ajatellut Edevartia, vaan oitis antautunut tuolle toiselle. Hän muisti kouluajoiltakin, ettei Ragna ollut suurestikaan hänestä välittänyt, hän kun oli huonolukuinen ja istui melkein aina kuin päästään paleltunut, ei osannut mitään ulkoa, toiset nauroivat hänelle, tyttö nauroi muiden mukana. Edevart ajatteli nyt kaikkea tuota, kiukuissaan kun oli kerran myöhemminkin typeryydessään ruvennut narriksi ja yrittänyt muka pelastaa tytön: se tapahtui silloin, kun laivuri Skaaro oli tahtonut viedä Ragnan kajuuttaansa — senkö täytistä hänen piti silloinkin ruveta mokomaan urakkaan! August olisi sanonut: Terve menoa vain, lähde pois Skaaron mukaan!
Tämä kai oli loukattua turhamaisuutta, entä sitten? Hän oli ollut monet vuodet rakastunut tähän tyttöön, oli hellinyt häntä nuoressa sydämessään, siitä ei ollut pitkiäkään aikoja, vasta muutamia kuukausia — ja nyt, kun tytön oli käynyt hullusti, tämä tuli hänen luokseen. Mutta tällä kertaa hän ei enää rupeaisi narriksi. Ajatteletko sinä sitä? Ragna kysäisi arasti.
Niin mitä? Ei, en minä sitä ajatellut, virkkoi Edevart torjuen, ei minulla ole siinä asiassa mitään tekemistä.
Niin, eipä tietenkään, myönsi Ragna surullisesti, tohtimatta jatkaa.
Mutta samassa jo Edevartin mieli muuttui. Oliko hän itse hitustakaan parempi? Entäpä jos hän kertoisi tuolle toiselle omasta lemmenhurmastaan? Pahempi hän oli eikä parempi. Hänen suuttumuksensa haihtui kohta ja hän virkkoi: Niin, en oikein tiedä, mitä sinun nyt on tehtävä.
Ragnassa heräsi jälleen toivo, hänen silmistään loisti luottamus Edevartiin: Ei, et kylläkään tiedä, mutta minä ajattelin, että jos sinä tahtoisit puhua muutaman hyvän sanan minun puolestani.
Hyvän sanan, niinkö sanoit? Enpä oikein tiedä, onko tässä hyvistä sanoista apua. Edevart tunsi äkkiä sisunsa kiehahtavan: kaikesta huolimatta asia oli niin, ettei tämä lapsiraukka ollut voinut vastustaa sitä suurta konnaa ja roistoa, niin asia oli. Edevart oli äkkipikainen nyt kuten aina muulloinkin, hän alkoi uhallakin miettiä jotakin keinoa, ja sanoi: En minä jouda lähtemään tästä mihinkään kesken kaiken, kun täällä on kaikki kesken…
Etpä tietenkään jouda, ehätti Ragna myöntämään.
Mutta jos tahdot odottaa ensi lauantai-iltaan, niin pistäydyn
Nordvaagenissa.
Jumala siunatkoon sinua! Ragna ojensi häntä kohti kummatkin kätensä. Se oli auttamaton tosiasia, hänkin pysähtyi äkkiä puolimatkassa, Edevart tunsi samassa mielensä järkkyvän, hänen leukansa tärähti.
Enpä usko sitä miestä naurattavan, kun olen vähän puhunut hänen kanssaan!
Edevartin ääni kuulosti kovalta ja uhkaavalta.
Ei toki, eipä varmaankaan.
Siinä hän istui. Hän oli Ragna, pikku Ragna, koulumatkojen, leikkien ja vuohipaimenessa kuluneiden päivien pikku Ragna, hän oli ollut kovin sievä, hänen pikku suunsa hymyili niin herttaisesti. Edevart muisti, kuinka hän siihen aikaan aina tunsi kuin piston rinnassaan sattuessaan tulemaan tyttöä lähelle.
Tuossa hän istui, hame oli kulunut, se oli alkuaan ollut vihreän- ja ruskeanruudukkainen, mutta nyt värit olivat haalistuneet, hän ei ollut voinut olla mukana sillinpyynnissä ansaitsemassa rahaa niinkuin kaikki muut. Paidankauluksesta pisti esiin pieni nurkkaus kaulan kohdalta. Edevart huomasi, että kauluksessa oli vanha, musta sarvinappi, se oli ommeltu kiinni valkoisella langalla. Se saattoi olla huolimattomuuttakin, mutta ei sentään, hänellä ei kai ollut parempaa nappia. Jalassa oli sellaiset tohvelit, joita käytettiin Poldenissa ja joissa oli puuanturat.
Edevartin mielen valtasi sääli hänen katsellessaan tuota kovaonnista lasta. Hän otti penkin alta lippaansa. Hän oli ajatellut sitä koko ajan. Niin, hän oli heti ajatellut Ragnaa kun oli kuullut äitinsä kuolleen. Hän ojensi Ragnalle villaröijyn ja hameen. Kas tuossa, hän sanoa tokaisi jurosti, ota nuo vaaterievut.
Tuo oli karkeasti ja tylysti sanottu, Ragna ei voinut ymmärtää; hän vavahti, katsoi vuoroin vaatteisiin, vuoroin Edevartiin. Tämä pisti vaatteet päällekkäin tytön syliin selittäen lyhyesti ostaneensa ne äidilleen, mutta tämähän oli kuollut eikä siis enää ollut niitä käyttämässä. Siskot olivat liian pieniä…
Mutta Ragna alkoi ymmärtää… hän sai nuo vaatekappaleet, hän kuuli ja näki sen, purskahti itkuun ja peittääkseen itkuaan hymyili typerää hymyä, niin että kasvot menivät aivan oudon näköisiksi. Kiittäessään Edevartia kädestä pitäen hän ei saanut sanaa suustaan, huulilta pusertui vain hiljaista vaikerrusta, käsi oli iso ja turvoksissa, mutta voimaton, hervoton. Ragnan mielenliikutus kävi melkein liian peittelemättömäksi, kovin alastomaksi, hän ei huomannut kuivata vuotavaa nenäänsä, päästi toisen vaatekappaleen putoamaan permannolle katsellessaan toista.
Sovita niitä päällesi! kehoitteli Edevart, mutta samassa silmänräpäyksessä hänen mieleensä jysähti, ettei Ragna voinut saada hametta päälleen nykyisessä tilassaan, sen vuoksi hän ilman muuta kohotti tämän penkiltä seisoalleen ja kietoi villaröijyn hänen vartalolleen.
Voi mainiota villaröijyä! Juuri tällaista Ragna oli toivomalla toivonut koko viime kuluneen puolen vuoden ajan. Hän seisoi paikallaan röijy yllään, katseli sitä, kuinka komea se oli, se ei olisi voinut olla enää parempi, liepeessä oli oikein silkkinauhat! Se teki hänen vartalonsa luonnollisemman näköiseksi, se ei näyttänyt enää yhtä muodottomalta, ikään kuin hän jo olisi läpäissyt kiirastulensa. Olisipa joku sanonut tämän minulle aamulla! hän toisteli kerran toisensa perästä, olisipa joku sanonut tämän minulle aamulla! Sitten hän lysähti jälleen istumaan penkille, röijy yllään.
Edevart: Hm! Siis ensi lauantai-iltana. Lähden matkaan yötä vasten, niin että tapaan miehen sunnuntaina päivällä. Sitten olen hyvissä ajoin maanantaina täällä takaisin.
Voi, voi, tuo on aivan liikaa! mutisi Ragna hiljaa. Mutta kuulosti siltä, ettei hänestä ollutkaan enää niin tärkeää, mitä Edevart teki seuraavana lauantai-iltana. Röijy oli hänelle kaikki kaikessa, hän oli taas täysi lapsi.
Niin tosiaankin, mitenkäs päivällisen laita on? muisti Edevart kesken kaiken.
Mutta heidän kiivettyään kannelle Ragna kävi äkkiä äänettömäksi, hänen täytyi käydä pari kertaa sylkemässä aluksen laidan yli mereen, hän yritti olla kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta Edevart ymmärsi hänen toivovan maihin. Hän siis souti vieraansa kiireesti rantaan venetalaiden kohdalle.
Elämä ei voinut muuttua sen paremmaksi, Edevart uurasti kalojen kimpussa syöden kuivaa ruokaa ja ryypäten kahvia päälle. Torstaiaamuna Ragnan vanha isoäiti tuli kertomaan sellaista, mikä sai Edevartin hyvin miettiväiseksi, ja aika ajoin jo näytti siltä kuin hän olisi aikonut heittää koko suunnittelemansa Nordvaagenissa käynnin sikseen. Heittääkö sen sikseen? Oliko se tarpeetonta? Hän ajatteli ja aprikoi asiaa, tuli siihen päätökseen, että jättää koko matkan sikseen! Päivät menivät menoaan. Mutta kun lauantai-ilta oli käsissä, hän hyppäsi kuin hyppäsikin veneeseen ja alkoi soutaa Nordvaageniin erittäin tärkeässä asiassa. Hän saapui perille yöllä.
Sunnuntaiaamuna hän meni tavoittamaan laivuria, eikä siinä syntynyt käsirysyä, molemmin puolin oltiin siksi pidättyviä. Laivuri kalpeni kiukusta, kun tuo pojannulikka uskalsi olla noin röyhkeä: mitä tuo penikka oikein tarkoitti? — Edevart: En ole tullut kertomaan tyhjiä juoruja, lapsi on jo syntynyt. — Laivuri hymyili niin että koko hammastarha paljastui: Lapsiko syntynyt Mutta kylläpä se ihminen osasikin, menköön suolle, senkin…! Vai lapsi syntynyt! — Edevart: Tulen hakemaa teiltä ensi apua äidille. — Suoriudu äkkiä maihin! laivuri kiljaisi. Mutta siitä ei ollut paljonkaan apua, sillä poikahan ei lähtenyt. Laivuri riuhtaisi paidankauluksensa auki, niin että nappi repeytyi irti, hänen täyty haukkoa ilmaa, mutta muuten ei tapahtunut mitään Hänellä oli aluksessaan toinenkin mies, jonka ei pitänyt saada kuulla mitään tästä jutusta, laivuri ei tohtinut edes puhua ääneensä, jottei olisi houkutellut miestä paikalle mutta sähähti hampaidensa välistä: Omaa syytäsi koko juttu, jonka nyt aiot sysätä minun niskoilleni! — Edevart sinkautti häneen katseen, se oli kova ja terävä kuin isku, aivan kuin olisi lähtenyt hänen nyrkistään eikä silmistään. Nyt ei ole leikinteon aika! hän sanoi, ja sen saattoi huomata, ettei hän jaksaisi enää kauankaan hillitä itseään; hän kalpeni hiukan ja puri hammasta. Laivuri: Mikä käskijä sinä luulet olevasi, kun tulet tänne komentelemaan? Varoitan sinua vielä viimeisen kerran, lähde maihin hyvän sään aikaan. Minulla on toinenkin mies laivassani. — Teen teille sen palveluksen, että revin kerralla suolenne pellolle! karjaisi Edevart, hypähtäen tasajalkaa paikallaan. En lähde täältä minnekään, ennen kuin olen saanut apua Ragnalle, eikö korvaläpenne kuule? — Hiljaa! älä huuda niin, että koko kylä kuulee! mutisi laivuri peloissaan. — Edevart sanoi, vavisten kiireestä kantapäähän: Käskekää se miehenne vain tänne! Antaa hänen tulla!
Mutta sitähän laivuri ei suinkaan halunnut, ei tahtonut sekoittaa kotipaikkakuntalaistaan koko juttuun. Hän ei ollut suinkaan arkalasta kotoisin, olisi voinut aivan hyvin sanoa Edevartille: Mutta, nuori mies, luuletko minun vain kauniisti katsovan valmista, kuinka revit minun suoleni pellolle? Mutta hän ei tohtinut enää ärsyttää tuota hurjimusta, joka saattoi panna toimeen vaikka minkälaisen metelin ja huutaa kaikki ihmiset kuuntelemaan tätä roskaista tilintekoa. Hän olisi myös voinut yhä vain väittää, ettei hän ole syyllinen, lieneekö vaikka ollut tuo mieletön poika itse, mutta joka tapauksessa oli ennenaikaista tulla vaatimaan häneltä mitään, ennen kuin hän edes oli nähnyt asian paperilla, mustaa valkoisella. Niinpä niin, kyllä hän olisi voinut esittää vastaväitteitä. Mutta eipä hän toisaalta taas olisi toivonut saavansa kotipitäjänsä nimismieheltä eräänlaista tiettyä paperia; silloin hän olisi myyty mies, asia joutuisi kaikkien hampaisiin, Herra nähköön, ja ehkä olisi kotona odottamassa sellainen tilinteko, ettei osaisi arvatakaan! Laivuri oli pahemmassa kuin pulassa, hän harkitsi parhaaksi taipua hyvällä maksamaan, pisti kätensä taskuun. Tarjoamalla sinistä viidentalarin seteliä hän sai riidan ja kinastelun loppumaan siihen paikkaan, ja Edevart tyytyi aluksi tähän summaan. Mutta sitten he puhuivat rahamäärästä vähän tarkemmin, ja lorun loppuna oli, että Edevartilla oli kotiin soutaessaan taskussaan kymmenen talarin seteli.
Reipas teko kerrassaan. Oikeastaan helkkarin röyhkeä teko. Varsinkin kun lapsi oli syntynyt kuolleena.
Tullessaan kuivauskallioille maanantaina Edevart kuuli naisilta, miten kaikki oli käynyt. Hän ei ollut mitään tietävinään. Vanhaan isoäitiin, joka oli tuonut hänelle sanan, hän saattoi luottaa, tämä ei sanonut montakaan sanaa, nyökytteli vain toisten lörpötyksille ja siunailuille jatkaen koko ajan työtään. Va-ai niin, vai syntyi lapsi kuolleena? Edevart oli ihmettelevinään. — Niin syntyi, ja parasta kai olikin niin, tuli vastaukseksi kuin yhdestä suusta.
Niin, Edevartin nahka oli parkkiutunut paksummaksi, hän piti yhä vähemmän lukua ajatuksistaan, sanoistaan ja töistään, veti Nordvaagenin laivuria nenästä oikein sydämensä halusta ja olisi tehnyt niin vastakin, jos olisi niikseen tullut, pikku Ragna ei saanut joutua yksinään vastaamaan sen teon seurauksista, jossa he molemmat olivat olleet osallisina. Kunpa tyttö nyt vain ymmärtäisi käyttää rahansa järkevästi eikä tuhlaisi niitä heti joutavaan! Kuului olevan jo jalkeilla, niin isoäiti kertoi, oli käynyt tänään kauppiaassakin.
Ragna tuli seuraavana päivänä kalankuivauspaikalle; kasvot olivat kyllä käyneet ikään kuin kaidemmiksi ja sinertäviksi, mutta muuten oli aika reipas ja tyytyväinen. Hän tuli vanhan muorin tilalle, Edevart piti häntä hiukan silmällä, Ragna näytti tavallaan olevan terve, mutta ei sentään mitenkään tarpeeksi voimissaan jaksaakseen seisoa selkä köykyssä ja käsitellä painavia kalarumiluksia. Varmaan oli myös uupunut pitkästä matkasta, kun oli käynyt kauppiaassa edellisenä päivänä. Edevart käski Ragnan mennä jahtiin keittämään päivällistä kahdelle, joku pikkupojista souti hänet sinne.
Ane Maria tuli aivan Edevartin lähelle ja kuiskasi korvaan: Tuohon työhön olisit voinut ottaa jonkun toisen. Hänhän ei ole terve.
Edevart säpsähti: Mitä kummia? No siksi juuri hän tahtoi antaakin tytölle kevyempää työtä ja lähettää tämän ruoanlaittoon.
Puhu sinä muille ruoanlaitosta! sähähti Ane Maria yhtäkkiä kuohahtaen.
Et sinä ainakaan ruokaa ajatellut!
Edevart tuijotti Ane Mariaan suu ammollaan. Tämä oli kalpea kuin kuolema. Ei ole tainnut vielä täysin parantua sairaudestaan, Edevart mietti mielessään eikä tahtonut toista enää kiihdyttää. Vähän ajan perästä Ane Maria näkyi itkevän.
Täällä Poldenissa oli tapahtunut kirotun paljon mullistuksia, oli mielisairautta ja ties' mitä helkkaria lienee ollutkaan. Edevart olisi voinut paremmin sietää sellaista vieraalla paikkakunnalla, mutta täällä oli hänen kotinsa, hän oli ollut sieltä poissa, ja nyt se oli muuttunut oudoksi ja tuntemattomaksi. Tänne hän tuli oltuaan ulkona elämässä, Bergenissä ja vaikka missä, tuli jahteineen lasteineen, tuomaan työtä ja ansiota kaikille ihmisille, tuli suurena ja mahtavana, mutta kohtasi pelkkää härkäpäisyyttä ja kiittämättömyyttä. Kaiken piti käydä niinkuin he tahtoivat eikä niinkuin hän olisi tahtonut, aina he mutisivat ja napisivat. Miten se oli oikein ymmärrettävissä, mitä he oikein tarkoittivat? Ane Maria, naapuritalon emäntä, pisti nenänsä hänen asioihinsa, olisi pitänyt lähettää koko narttu pois työstä, siihen hänellä ainakin oli valta. Mutta odottakoot! Sinä päivänä, jolloin kala on saatu kuivatuksi ja lasti ladotuksi jahtiin, heti samana päivänä hän purjehtii täältä sen pitkän tien. Mutta sattuisikohan sopiva tuuli? Hän ei jää tunniksikaan tuulta odottamaan, meren ulapalla tuuli aina, hän antaisi, maksoi mitä maksoi, varpata aluksensa Ytrepoldeniin asti, siellä on kyllä aina tuulta.
Ragna huutaa hoihkaisi jahdista, että päivällinen on valmis. Edevart heilautti kättään vastaukseksi. Hän ei pitänyt lähdöllään kiirettä, ei rynnännyt suotta oitis matkaan, ei, hän oli laivuri, hän tuli milloin katsoi sopivaksi. Ei sekään ollut oikein, että häntä tuolla tavalla huudettiin syömään, se ei käynyt päinsä; kun hänen kallis taskukellonsa näyttää tietyn tunnin ja minuutin, silloin hän lähtee. Minä nuo ihmiset häntä pitivätkään?
Kun Edevart lopultakin läksi soutamaan jahtiin, oli Ane Maria taas sanomassa, ettei Ragnalle pitänyt antaa lahjoja, se oli vaarallista.
Edevart jo suutahti ja kivahti: Pääsetkö siitä hupsuttelemasta!
Niin, minä tahdoin vain varoittaa sinua.
Sinullahan on tainnut jo olla niin monta pientä, että tuntenet ne asiat, siltä ainakin näyttää.
Ei toki! Ane Maria loi häneen kumman katseen. Ei minulla ole pieniä — enkä koskaan saakaan.
Oliko tuo tarkoitettu kuin merkiksi, kuin salaiseksi vihjaukseksi? Tarkoittiko Ane Maria tuolla, ettei hänen kanssaan tarvinnut pelätä seurauksia? Ane Marian posket paloivat, hän ei enää itkenyt, mutta oli kovin tungetteleva. Kuitenkin kaikitenkin taisi saada Edevartin päästään pyörälle, koska tämä sanoi: En ole aikonut antaa hänelle mitään, saa olla minun puolestani rauhassa.
Edevart tuli jahtiin äreällä tuulella. Ragna oli tehnyt voitavansa, mutta ei osannut olla mieliksi. Kävi selville, että tyttö oli edellisenä päivänä ostanut kauppiaasta kaikkea kamaa, hänellä oli oikein kaupungista tuotettu ostopaita, jossa oli kauluksessa kirjauksia. Mihin oli joutunut se, jossa oli ollut sarvinappi? Mene sitten vielä lähettämään häntä kauppiaaseen kymmenen talarin seteli taskussa!
Miksi et itsekin ota lautasta ja rupea syömään?
En minä — haukkasin jo odotellessani, kun sinä viivyit niin kauan.
Siitä Edevart ei tullut suinkaan lempeämmälle tuulelle. Tuo oli kunnioituksen puutetta ja kiittämättömyyttä. No niin, hänhän oli kotipaikoilla, ei häntä täällä teititelty, hän oli, kylän nuoren väen lapsuudentoveri, mutta ei hän silti suinkaan enää ollut heidän vertaisensa, muista se! hän tuumi itsekseen.
Edevart aterioi äänetönnä käyttäen kaikkia sellaisia hienouksia kuin veistä ja haarukkaa, joita oli oppinut käsittelemään Knoffin pöydässä. Saisi olla vettä pöydässä, hän huomautti.
Lähden paikalla hakemaan! Ja samassa Ragna jo pyörähti tiehensä.
Edevart olisi voinut hänet pysäyttää, eihän häntä ollenkaan janottanut, mutta hän antoi kuin antoikin tytön juosta. Tämä tuli samassa takaisin ojentaen sitä pitkää, kaitaa peltiastiaa, joka tavallisesti aina riippui nuorassa vesitynnyrin tapista. Edevart otti kyllä veden vastaan, se on totta, mutta ei malttanut olla toista vieläkin hiukan opettamatta; hän nousi ottamaan seinäkaapista juomalasin ja täytti sen, minkä jälkeen antoi ääneti peltiastian takaisin. Ragna käsitti kyllä, että hänen oli ripustettava se vanhalle paikalleen tynnyrintappiin, ja läksi tiehensä. Saman tien hän jäi kannelle.
Edevartin tullessa kannelle Ragna kysyi nöyrästi: Mihin työhön minä nyt…?
Ensin kai sinun on pestävä astiat. Ja sitten voit siivota minun kajuuttanikin.
Ragna aikoi lähteä, kun Edevart pysäytti hänet virkkaen: Tuo Ane Maria on koko otus naisekseen! Eikö hänen pitänyt olla taas terve?
Kyllä. Kuinka niin?… sanoi vain, ettet sinä ollut oikea ihminen tulemaan jahtiin ruoanlaittoon.
Vai niin sanoi, Ragna tuumi katkerasti. Tahtoiko sitten itse tulla?
Ei hän sitä sanonut.
Mutta ajatteli kuitenkin. Hän on käynyt semmoiseksi, että on ihan hulluna kaikkiin miehiin. En viitsi liata suutani semmoisilla sanoilla, mitä Karolus, hänen oma miehensä, sanoi hänestä ennen lähtöään.
Edevart souti rantaan.
Saatuaan iltapuolella työnsä valmiiksi, Ragna huutaa hoihkaisi taaskin, ja Edevart käski saman pikkupojan hakea hänet maihin. Ragna kertoi: Nyt olen siivonnut kajuutan ja pessyt portaat ja kansi-ikkunan; otin vuodevaatteetkin tuulettumaan ja piiskasin ne kannella.
Hyvä on, virkkoi Edevart.
Entä koettelitko niitä? ei Ane Maria malttanut olla sanoa pöläyttämättä.
Että koettelinko…? Mitä minun muka olisi pitänyt koetella?
Vuodevaatteita. Tokko koettelit niitä?
Senkin imisä! ärähti Ragna suuttuneena.
Sanasota oli heti valmis. Edevart koetti käyttää käskijänvaltaansa ja saada riitelijöitä rauhoittumaan, mutta siitä ei ollut apua, naiset haukkuivat toisiaan haukkumistaan hänestä vähääkään välittämättä, niin että myrkylliset sanat sinkoilivat; kalankuivaajaeukot heittivät työnsä sikseen kuunnellen nauraa hihittäen näiden toraa, ja paikalla olevat lapset oppivat vähässä ajassa moninaisia asioita. Kun Ane Maria ei voinut lakata toista ärsyttämästä, ei siitä tietenkään voinut hyvä seurata, ei ollut vältettävissä, että Ragna huutaa kirkui hampaitaan kiristellen samat sanat, jotka Karolus oli sanonut omasta vaimostaan ennen lähtöään: että tämä oli täyttymätön kuin vanha…! Ja kaikki eukot nyykäyttivät päätään Ragnan sanojen vahvistukseksi: ihan, ihan niin oli Karolus sanonut, siitä he voisivat mennä vaikka valalle! Mikä ei kuitenkaan estänyt eukkoja siirtymästä, kun pahin rähäkkä oli asettunut ja Ane Maria itki ääneensä, toista toisensa perästä tämän puolelle, sillä olihan hän sentään enemmän kuin tuo toinen, talonemäntä oli, eikä liikoja surkeillut lainatessaan heille muutaman kahvipavun kun oikein koreasti pyysi.
Edevartista ei kukaan ollut vähääkään välittänyt, ja hän jo ajatteli sanoa Ane Marialle illalla: Sinun ei tarvitse enää huomenna vaivautua työhön! Äh, kuinka hyvää olisi tehnytkään, kun olisi voinut sanoa niin, mutta Edevart ei uskaltanut lähettää ainoaakaan kättä pois työstä, hänen täytyi vain ajatella, miten saisi Poldenissa kaikki valmiiksi ja pääsisi purjehtimaan tiehensä. Mutta yhden asian hän päätti: ei Ragna eikä Ane Mariakaan astu sen päivän perästä jalallaankaan jahtiin, hän ottaa pienen poikaviikarin kokikseen, suoriutuu sitten ilman vaimoväen apua. Hän suoriutui hyvästikin, poika oli oikein sukkela, nokkela kahdentoista vanha miehen alku, oppi vähin joka lajia, hänen nimensä oli Ezra, köyhien ihmisten lapsia. Vilkas tenava sai nyt syödä vatsansa täyteen, mitä ei ollut saattanut tehdä kotona, lihoi pyöreäksi kuin papu, sitä paitsi hän oli toisten, kuivaustyössä puuhaavien poikien silmissä oikea amiraali seistessään mahtavana aluksen kannella syljeskellen miehekkäästi laidan yli mereen. He huutelivat hänelle, uskaltaako hän kiivetä mastonhuippuun kääntämään viiriä? Ei, sitä Ezra ei vielä osannut eikä jahdin mastossa viiriä ollutkaan; mutta hän harjoitteli salaa. Hän kun nukkui aluksessa, hän saattoi hiiviskellä öisin paljain jaloin harjoittelemassa, Ezra oli koko poika pelkkiä jäntereitä ja terästä.
Nyt seurasi rauhallinen kausi, kuivaustyö sujui hyvin ja kalasta näytti tulevan valkoista, kaunista tavaraa. Tuli tuohia kasojen peitteeksi ja rahoja palkkojen maksuun vielä muutamia kauniita päiviä, jolloin kalat olivat kuivamassa päivin, öin puristuksissa suurten kivien alla, pari päivää enää, hiukan onnea ja kaunista säätä — niin lasti oli valmiina alukseen ladottavaksi.
Joakim tuli kotiin nuottakuntineen. Onnenetsijät eivät nyt olleet saaneet ainoaakaan silliparvea kierrokseensa, olivat vain lojuneet Vesteraalenissa koko kesän, syöden eväitään ja haaskaten aikansa hukkaan. Mutta eivät he sitä surreet, olihan heillä vielä runsaasti rahaa, mutta eivät sentään enää kävelleet nenä aivan yhtä pystyssä kuin ennen lähtöään. Kukaan ei kuitenkaan osoittanut entistä suurempaa työnhalua. Ane Maria ei tahtonut päästää Karolusta luotaan eikä itsekään enää näyttäytynyt kuivauspaikalla. Ei, hän ei astuisi sinne jalallaankaan niin kauan kuin Ragna oli siellä! hän selitti tiukasti. Ja sitä paitsi Karoluksesta oli tullut kunnanvaltuuston puheenjohtaja, hänelle oli kasaantunut kaikenlaisia kirjoituksia ja laskutoimituksia ja muita tehtäviä, jotka oli saatava selviksi. Koskaan ei hän ollut vielä tähän asti ollut näin lujilla, tietenkin hän kutsui kunnanvaltuusmiehet koolle tupaansa, mutta kun hän ei ollut kynämies, hänen täytyi ottaa Joakim avukseen. Loppujen lopuksikin siitä koitui Edevartille monen työtätekevän käden hukka, eikä Karolus tahtonut edes lainata hänelle kahdeksanhankaansakaan, kun ei itse ollut mukana. Pelkkää vastahakoisuutta ja kiittämättömyyttä taaskin joka taholta. Ja kalat oli saatava alukseen.
Silloin Edevart lainasi muitta mutkitta Joakimin silliveneen, otti siihen miehistöksi Teodorin ja muutamia puolikasvuisia poikia, työ sujui mitenkuten, Beret ja Kleivan Josefina olivat latojina, Ezra kummankin apulaisena raataen kahden puolesta.
Sitä nyt vielä olisi puuttunut, ettei Edevart olisi uskaltanut lainata nuottavenettä!
Kerran keskipäivän aikaan, kun oli lepohetki ja kaikki istuivat ruokailemassa, syntyi kuivauspaikalla äkkiä hälinää, kaikki huusivat ja viittoilivat: Mitä Herran nimessä — katsokaa! Ezra se piti jahdissa peliään. Hän oli kiivennyt vaarallisen korkealle mastoon, ohi viimeisenkin köyden kiinnityspaikan, kapusi nyt itse latvatankoa ylös, kiipesi, kiipesi yhä korkeammalle puristaen mastoa jaloin ja käsin. Rannalla-olijat pidättivät henkeään, jotkut pikkutytöt heittäytyivät pitkäkseen maahan tarttuen käsin kiinni maankamaraan. Ezra oli kääntävinään viiriä, senkin vekara, mutta nousi vieläkin korkeammalle, mokoma hurjapää, saa vielä selkäänsä että naukuu! Poika kiipesi viirin ohi ja tultuaan tarpeeksi korkealle, laski toisen kätensä mastonnupin varaan, pitäen sitä siinä ja leväten. Kunpa olisi kunnialla kannella jälleen! Mutta Ezrapa ei aikonutkaan laskeutua alas, tuo jo oli Jumalan kiusaamista, tuon helkkarin tenavan sietää saada selkäänsä niin, että muistaa ylihuomennakin! Mitä nyt, aikoiko hän kiivetä saman tien taivaaseen asti? Älkää huutako, Herran tähden, älkää sanoko halkaistua sanaa! varoittelivat kuivauspaikalla kaikki toisiaan. Ezra hilautui ylöspäin tuuma tuumalta, hän riippui kuin apina ohuessa mastonhuipussa, joka taipui ja notkui hänen painostaan, puolet ruumiista oli huipun yläpuolella, hän aivan kuin seisoi ilmassa, yksi ja toinen ähkäisi kauhusta. Hiljaa, hiljaa! kuului joku sähähtävän hampaidensa välitse. Ezra oli päässyt määränsä päähän: hän taivutti ruumistaan hitaasti eteenpäin, asettaen vatsansa mastonnupin varaan. Siinä hän nyt makasi.
Edevart seisoi kalanlatojiensa kanssa jahdin kannella, yksikään ei hievahtanutkaan. Mitäpä he olisivat voineet tehdäkään, kun eivät kerran uskaltaneet huutaa? Edevart kiipesi neuvottomuudessaan vähän matkaa vantteja ylös ja sanoi rauhallisesti: Tule nyt alas, Ezra! Hänen äänensä värisi, hän puhui houkutellen kuin pienelle lapselle. Kyllä tulen! vastasi nallikka mastonhuipusta, — ja eikös tuo riiviö kurkoita alaspäin, kyllä oli rehellisesti ansainnut lihankipua, oikein roppakaupalla pohjoispäähänsä! Mutta vastasi vain: Hyvä! kohottaen samalla vatsansa mastonhuipun varasta. Eikä hän kauan viipynytkään laskeutuessaan mastosta, pahin paikka oli viirin kohta, mutta päästyään kunnolla köysistöön hän oli vilauksessa kannella.
Edevart läimäytti häntä korville kerran pari, se on kyllä totta, mutta teki sen hävyttömän kevyellä kädellä, aivan kuin pilan päiten. Ja samalla lupasi tuolle nuorelle hurjimukselle ottavansa hänet jahdin mukana etelään…
Lastauksen viimeisenä päivänä Karolus tuli aamulla tarjoamaan palvelustaan. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin, kun oli ollut pidettävä kunnanvaltuuston kokous ja ollut kaikenlaista muutakin tärkeää toimitettavaa. Hänen vanavedessään tuli Joakim. Edevart tunsi sisunsa kiehahtavan, mutta ei tohtinut hylätä herrojen tarjousta, hän näet tarvitsi vielä miehistä apua saadakseen jahdin hinatuksi merelle, jos sattuisi tulemaan tyyni. Joakimia hän ei ollut näkevinäänkään.
Molemmat miehet tekivät työtään laiskansitkeästi, koko kesän laiskottelu ja vetelehtiminen istui vielä lujasti kiinni ruumiissa, he ähkivät ja puhkuivat tavattomasti. Illalla Edevart ilmoitti, kuten August edellisenä kesänä oli tehnyt, maksavansa seuraavana aamuna kello yhdeksältä tilin kaikille.
Koko yön Edevart istui selvittelemässä laskujaan. Hän oli surkean huono kynämies, mutta päässälaskussa sitä ovelampi ja käsitteli loistavasti kahta eri kassaa, omaansa ja aluksen omistajan. Hei vain, hän suoriutuisi leikistä äveriäänä miehenä! Aamulla hän lähetti Ezran sähköttämään Knoffille, että hän nyt lähtee liikkeelle, sitä paitsi Ezran piti silmäillä säätiedotuksia.
Kuivaustyöntekijöiden saapuessa Edevart maksoi tilin kullekin vuorostaan. Beretille ja Kleivan Josefinalle hän antoi kaupanpäällisiksi sievoisen lisäkorvauksen, sillä he olivat semmoisen ansainneet, ja kummallekin pikkusiskolleen hän myös antoi talarin kaupanpäällisiksi — kaikki oli laskettu ja harkittu edeltäkäsin ja viety eri tileille.
Puolipäivään mennessä hän oli päässyt valmiiksi. Ezra tuli takaisin ja toi tiedon säätiedotuksista: Toiveet eivät olleet kovinkaan valoisat, merellä oli tihkusadetta ja sumua. Mutta vähät siitä, he eivät tarvinneetkaan selkeää ilmaa ensi yönä, suurella Länsivuonolla ei tarvinnut pelätä ajavansa karille. Tahdotteko nyt lähteä soutamaan minut merelle? Soutamaan sinut merelle? Yötä vasten? Karolus ja Joakim olivat ihmeissään. Yötä vasten! virkkoi Edevart äskeisten sanojensa vahvistukseksi.
Hän lappoi köyden alukseen ja meni sitten Teodorin ja Ezran kanssa nostamaan ankkuria. Nähdessään, että hänellä oli tosi mielessä, miehet tulivat apuun, yrittämättä enää vastaväitteitä.
Hinaaminen kävi helpommin kuin oli osattu odottaakaan, vähän matkaa Poldenista päästyä saatiin avuksi pienoinen vihuri, niin että voivat levittää keulapurjeen, se auttoi tuntuvasti, eikä aurinko ollut vielä painunut mailleen, kun he jo olivat avomerellä.
Tultuaan alukseen palkkansa saatuaan miehet auttoivat isonpurjeen levittämisessä. Joakim oli kai odottanut pestiä viime hetkeen saakka, tiedusteli, eikö Edevartilla ollut liian vähän miehiä mukanaan, ainoastaan Teodor ja Ezra? — Ei, Edevartilla oli väkeä tarpeeksi — no niin, eipä sillä eikä sen vuoksi että Joakimia olisi haluttanutkaan mukaan, sillä hän aikoi jälleen lähteä koettamaan onneaan nuotalla. Hän mainitsi rahoistaan. Edevart antoi muutaman talarin, mutta hänen tahtoessaan enemmän isoveli sanoi pitävänsä hänen rahansa takanaan.
IX
Kaikenlaista hankaluutta ja ennen kaikkea kosolti työtä, kun oli niin vähän miehiä mukana purjehdittaessa aavoilla meren ulapoilla, mutta muuten nopea ja onnekas matka. Jahtiin ei ollut saatu mitään erikoismääräyksiä aluksen omistajalta, ja miesten aikomuksena oli alun perin, Knoffin kauppapaikkaan tultua, selvittää alus siellä ja lähteä sitten tiehensä, mutta purjehdittaessa Fosenlandetin kohdalla kävikin ihmeellisesti: vaikka oli kirkas päivä ja mainio myötätuuli, erehdyttiin väylästä, niin että tuli purjehdituksi hyvän matkaa sen ohi. Teodoria alkoi epäilyttää: etteihän vain hänen laivurinsa ollut tehnyt tätä tahallaan!
Trondheimiin saavuttiin yöllä, ja Edevart sähkötti heti aamulla. Knoff vastasi ihmeissään, onnitteli hyvin onnistuneen matkan johdosta ja antoi määräyksensä kalalastista. Aivan suotta koko kirje! Kauppiaassa Edevart sai tietää, ettei kaljaasia ollut vielä kuulunut. Siinäpä oli tieto, joka kelpasi kuulla, nuoruus ja uhkarohkeus olivat vieneet vanhasta Noremista voiton. Edevart kuuli myös parkkilaiva Solegladin tehneen paluumatkallaan Itämerellä haaksirikon, miehistö oli pelastunut veneisiin ja jo saapunut kotiin, mutta oli menettänyt kaikki.
Edevart lähti oitis etsimään Augustia. Tämä olikin helposti löydettävissä, istui ravintolassa puolihumalassa, köyhänä, vanhentuneena, kehnoissa vaatteissa. Edevartilla oli rahaa taskussa, hän oli laivuri, hän sai erikoisen huoneen itselleen ja toverilleen, ja August rupesi kertomaan onnettomuudestaan: Olen ollut haaksirikossa mukana ennenkin, ja oikein kunnollisessa, aavalla merellä, mutta tällä kertaa pitikin joutua haaksirikkoon Hanhilammikossa! Hän irvisti pilkallisesti Itämerelle. Hän puheli puhelemistaan, verraten hajanaisesti, kesken kaiken jotakin kuvaillessaan hän saattoi poiketa toiseen asiaan, mutta kaikki koski vain tätä tapaturmaa. Mikä nyt neuvoksi, pitääkö ihmisen joutua ihan puille paljaille? Arvaan sinun saaneen kirjeeni, niin että tiedät, miten minun on käynyt. Ei ole pienintäkään toivon tähteä näkyvissä, ja uskallanpa sanoa, ettei kukaan ollut päässyt niin hyvään alkuun kuin minä, muutamia päiviä vain, niin olisin istunut tällä samalla tuolilla rikkaana miehenä. Niin juuri. Ja mitäpä olisin välittänyt oikeasta rehellisestä haaksirikosta, en toki tuon vertaa, olen ollut mukana sellaisessa monesti ennenkin ja aina saanut pelastetuksi kullat ja hopeat, mutta tällä kertaa sain kiittää hyvää onneani, että edes henkiriepu säilyi.
Etkö saanut pelastetuksi mitään?
Mitäpä minä!… Oli viisi suurta laatikollista kaikenlaista tavaraa ja jalokiviä ja silkkiä, en kai voinut pistää niitä taskuun hypätessäni pois laivasta? August pudisti masentuneena päätään, hänen mielensä oli tyyten lamassa. Hän pyysi ruokaa ja syödä ahmaisi, kuten ainakin nälkiintynyt ihminen, kaiken mitä eteensä sai, ja ryyppäsi olutta päälle. Hänen suunsa jauhoi koko ajan kuin mylly: Voinenhan toki syödä vähän, vaikkei siitä olekaan mitään hyötyä. Että sainko mitä pelastetuksi? Kukaan ei saanut mitään pelastetuksi, kapteeni tuli maihin lakittomin päin, kaikki olimme yhtä puhtaita miehiä.
Etkö ehtinyt edes pistää rahoja taskuusi?
Mitä ihmeen rahoja? Ei minulla enää ollut rahoja, olin ostanut kaikella kultaa ja jalokiviä, kymmenen suurta laatikollista —
Äskenhän sanoit viisi.
Sanoinko viisi? Mutta oletko sitten unohtanut, että niitä oli vielä toiset viisi? Ja ne olivat oikein uhalla suuria, ne olivat vain toisessa paikassa laivassa. Ettäs tiedät! Ja yhteen laatikkooni olin kätkenyt kaiken hyvän lisäksi koko joukon seteleitä — ja kaikki meren hyviksi!
Edevart ei kylläkään osannut uskoa kaikkea kuulemaansa, mutta tahtoi osoittaa osanottoaan ja pudisti hänkin surullisena päätään.
Niin, oletko kuullut mokomaa! Mutta tietystikin luulet minun vakuuttaneen kaikki ja saaneen kymmenentuhatta talaria rahaa kouraani heti kun tulin kotiin? Jos sanoisin niin, istuisin tässä tuolilla valehtelemassa niin että korvat heiluvat. Olin pöllö, jätin kaikki vakuuttamatta, olin typerys ja lurjus omaa itseäni kohtaan! Hyi! Augustin täytyi aivan sylkäistä, niin hän halveksi ja haukkui itseään, oli aivan kuin hän olisi kääntynyt selin omaan itseensä ja mennyt tiehensä. — Entä jos olisin vakuuttanut tavarani? Silloin vaikka taivas olisi saanut ratketa päällemme, mutta kotiin tultuani olisi luettu rahat pöytään! Nyt luotin Jumalan onneen, minulla oli laatikoissani kunnollista tavaraa tuhansien arvosta, mutta hänpä lähettikin niskaamme myrskyt ja myllerrykset. Oliko hyvinkin ankara myrsky?
Tyhjiä kanssa! August tuhahti pilkallisesti. Olen ollut mukana paljon pahemmassakin, mutta silloin on toki ollut rehellinen myrsky; mutta mokomassa rapakossa kuin Itämeri ei sellaisesta kannata puhuakaan. Ilmapuntari laski kiivaasti, neula jäi riippumaan kuin kellon osoitin kuuden numeron kohdalle. Se oli hyvä varoitus, aloimme oitis koota purjeita, mutta luuletko meidän saaneen edes siunaaman vertaa aikaa siihen? Oli samanlaista kuin jos olisit pistänyt toisen salaa kuoliaaksi tämän ennättämättä puolustautua. Ettäkö hirmumyrsky? Minä vähät välitän pahaisesta hirmumyrskystä, niin juuri, kun olen suurella valtamerellä ja on lujan laivan kansi jalkojen alla, silloin vähättelen koko hirmumyrskyä. Mutta tämä! Ja kun sekä etu- että isomasto olivat minuutissa menneet helkkariin, niin tunsimme luissamme, että olimme myytyjä miehiä. Sellaisella hirmumyrskyllä on aina sama tapa, se nousee tuossa tuokiossa, tuskin ehdit laskea viiteen tai kymmeneen, ennen kuin se jo on niskassa, se ei kysy, pidätkö siitä vai et, ja samalla tulee silmiä puhkova pimeä. Sellainen se on, eikä siitä koskaan pääse kunnolla selville. Neiti, give me a trifle more of that meat! Neiti ymmärtää englantia. Voinhan syödä vielä hiukkasen, vaikkakin se menee ihan hukkaan, se on totta. Ei näetkös, koko onnettomuus oli se, että laiva oli laho. Siinä ei ollut lastina kovaa tavaraa, ruista vain, eikä ollut sen vertaa karia, mihin olisi saanut puhkaistuksi kupunsa, mutta sittenkin siihen repesi tämän huoneen lattian pituinen aukko. On sekin sikamaista, niin laho laiva, ettei kestä edes ruista, joka on pehmeää kuin — miten sanoisinkaan — kuin untuvahöyty. Vai pelastaa jotakin — en ymmärrä, kuinka voit puhuakaan minkään pelastamisesta. Laiva meni pohjaan kuin kivi, sama kuin jos olisit painanut iänikuisen vanhan ja ravistuneen purtilon veteen. Ei, mitäs siitä olisi tullut, kapteeni ei saanut pelastetuksi edes laivan päiväkirjaakaan. Muuten oikein helkkarin hyvä kapteeni, ja kuuluu saavan uuden laivan. Ei lähtenyt laivasta, ennen kuin seistiin vedessä polvia myöten. Veneisiin! hän sitten komensi, ja olimmehan saaneet veneet kuntoon. Mutta silloinpa yrittikin olla jo liian myöhä, oli hiuskarvan varassa, ettei myrsky riuhtaissut toista venettä venekurjista ja vienyt sitä sen pitkän tien; pysyttelimme mahdollisimman kauan laivassa, lähdimme siitä vasta kun varma kuolema oli silmien edessä, sillä laiva on kerta kaikkiaan laiva, mutta vene ei ole yhtään mitään. Niin, sait kai kirjeeni?
Ei, Edevart ei ollut saanut minkään valtakunnan kirjettä.
Kirjoitin sinulle Fosenlandetiin.
Mutta minä olenkin ollut Lofooteilla ja toin tänne eilen illalla jahdissa kalalastin.
August ei malttanut kuulla, mitä toveri kertoi, hänen oma onnettomuutensa täytti niin kokonaan hänen mielensä. Kaikki laatikot pohjaan! Ja vähällä olin itsekin mennä niiden mukana, sillä en tahtonut tulla veneeseen. Kapteeni oli jo veneessä, mutta minä seisoin yhä vain laivassa ja huusin, luulivat minun tulleen hulluksi, mutta toiset siinä hulluja olivat enkä minä, kun eivät ymmärtäneet, ettei vene ole yhtään mitään. Olen ollut pelastusveneessä ennenkin, meri oli haikaloja sakeanaan, yhdenkin neekerin puraisivat keskeltä poikki. Ihan kahdeksi kappaleeksi. Olen arka veneessä, mutta laivassa en pelkää, sitä älköön kukaan uskokokaan, mutta veneessä pelkään, toisten täytyi raastaa minut väkisin veneeseen. Olisitpa nähnyt, miten neekeri meni keskeltä kahtia; samassa silmänräpäyksessä hamuili vielä minua yläruumiillaan, sillä puoliskollaan, jossa kädet ovat. Mutta tuossa Hanhilammikossahan ei ollut haikaloja, aioit kai sanoa? Ei, sitä en ole väittänytkään, mutta en ole suotta liikkunut maailmalla, tiedän, ettei vene ole yhtään mitään, ja olisimmepa koreasti uponneet kuin tämä olutlasi, jollei ilma olisi asettunut samassa silmänräpäyksessä. Sellaisten hirmumyrskyjen tapa on sellainen, että tuuli asettuu äkkiä ja pimeys ajautuu pois suurina möhkäleinä. Kun ilma valkeni, pelasti meidät jokin virolainen laiva. Tietenkin täytyy sanoa, että se pelasti meidät, mutta emme saaneetkaan pelastetuksi muuta kuin vaivaisen ruumiimme. Niitä oli vähintään kymmenen laatikollista! Ja kaikesta venäjän kielen taidostani, jonka pänttäsin päähäni, osatakseni puhua hyvästi venättä, ja saadakseni tavarat paremmin kaupaksi, siitäkään ei ole enää apua eikä autuutta. Jos päätäni pakottaa, sanon: Uu menjaa halit galavaa. Jos tahdon saada koruni kaupaksi, levittelen ne levälleen ja kysyn: Tshevoo vam ugodno? Ja jollei kauppoja synny tai jos joku lurjus ei voi kunnolla maksaa, sanon kohteliaasti: Prashu pasjetitj menja zaftra! Koettelin tuon neidin kanssa, mutta hän ymmärtää vain englantia, niin etten osannut puhella hänen kanssaan. Eikä minulla muuten enää olekaan mitään sanomista. Mutta ajattele, miten häpeällistä: Itämeressä, makeassa vedessä, Kattegat vielä nenän edessä, emme olleet päässeet edes Skageniin asti! Sanoin vain, että olen ollut haaksirikossa ennenkin, se on minulle tuttua, voisin vaikka opettaa toisia tekemään haaksirikon. Mutta siellä! Ei, laiva oli laho; kun mastot oli poikki, se meni pohjaan kuin kivi. Ja nyt istun tässä, eikä ole pojalla mitään muuta kuin mitä näet silmiesi edessä. On kai sinulla kultasormuksesi vielä tallella?
On kyllä, mutta nyt sinä saat sen, August. Sillä nyt sinä tarvitset sitä paremmin kuin minä.
Et suinkaan aio antaa pois kultasormustasi? August oli yrittävinään väittää vastaan, mutta otti sen kuitenkin.
Edevart: Ja nyt mennään hankkimaan vähän vaatetta ylle.
August: Olisi parempi, että olisit ääneti etkä tekisi pilaa miehestä.
Onko sinulla muka sitten rahaa?
Enpä ole ilmankaan.
Kumpikin tunsi mielensä liikuttuneeksi, ja Edevart sanoi: Enhän minä tee mitään muuta kuin mitä itse olisit tehnyt minun asemassani.
Minäkö? Älä nyt turhia. En ole koskaan tehnyt hyväksesi tuon vertaa! yritti August väittää vastaan. Mutta onhan oltu toveruksia monina hyvinäkin päivinä, ja jos olisin saanut pelastetuksi kaikki laatikkoni, olisit saanut niistä runsaan osasi, sitä sinun ei tarvitse epäilläkään. Entä missä käärmesormuksesi on? Vai niin, vai sisarellasi. Mutta se oli hänelle liian suuri. Olipa kova onni, etten ottanut hänelle kerrassa kolmea sormusta, joissa oli timantteja ja kalliita kiviä, silloin kun ne vielä olivat käsissäni.
He menivät kaupungille ja hankkivat Augustille kunnolliset vaatteet, sitten he menivät jahtiin. Olipa oikein pirunmoinen onni, että sain itseni kunnollisiin tamineisiin ennen kuin Teodor näki minut. Nyt hän ainakin uskoo, että olen vielä yhtä rikas! August ei malttanut olla pöyhistelemättä Teodorin nähden ja tapailematta liivintaskuaan, ikään kuin hänellä olisi ollut siellä jotakin; sillä yhdellä ainoalla timantilla hän olisi voinut ostaa koko jahdin lasteineen päivineen!
August oli vironnut kuin paarma päivänpaisteessa, hänellä oli jo valmiina sellainen suunnitelma, että hän antaa Trondheimissa hanurikonsertin, sillä hän ehkä saisi kokoon muutamia talareita. Jos hän pistäisi kaupungille sellaisia mainosjulisteita, että hän on venäläinen haaksirikkoinen, niin varmasti hän saisi väkeä kokoon. Mutta silloin Venäjän konsulikin voisi tulla konserttiin ja huomata, että hän onkin norjalainen. August luopui konserttisuunnitelmastaan. Sitten hänen päähänsä pälkähti, että hän hankkii hautomakoneen, jollaisen oli nähnyt Amerikassa, ja ostaa tuhat munaa, jotka haudottaa kananpojiksi ja myy rikkaille kaupunkilaisille. Sanalla sanoen, August alkoi jälleen hautoa uusia suunnitelmia, ja se oli tärkeintä kaikesta. Silloin tällöin hän kyllä karvain mielin muisteli viittä — tai kymmentä — laatikkoaan, montako niitä lopultakin lienee ollut, mutta ei enää yhtä mittaa märehtinyt haaksirikkoaan.
Jahti Herminen lasti purettiin, ja Edevart maleksi miehineen joutilaana kaupungilla. Hän sai Knoffilta kirjeen; siinä oli pitkässä luettelossa tavarat, jotka hänen oli otettava mukaan säästääkseen siten rahdin. Edevart antoi listan asianomaiselle kauppiaalle ja oli sitten taas vapaa ja joutilas mies. Kun jahti oli saatu tyhjäksi, hän puhdisti ja huuhteli sen ylt'yleensä, odotti tavaroita tuleviksi, mutta niitä ei vain kuulunut. Hän kävi tiedustamassa, kauppias keksi kaikenlaisia verukkeita, miehet eivät muka olleet joutaneet toimittaa niitä. — Milloin luulette heidän ehtivän? — Thjaa, saa nähdä!
August oli pistäytynyt sen naisen luona, joka oli saanut häneltä tusinan sikarilaatikoita, mutta jättänyt ne maksamatta. Nytkään tämä ei pystynyt maksamaan niitä, kertoi August Edevartille. En tietenkään voinut mennä hänen luokseen ennen kuin sain nämä uudet vaatteet, ja vaikka nyt todellakin osasin venättä enkä hellittänyt, en sittenkään saanut rahaa nähdäkään. Ei, se nainen tahtoi vain olla minun hempukkani sikarieni palkaksi, sama juttu joka kerran kun tulen, ja hyvä niinkin, mutta enhän voi elää pelkästään sillä. Niinpä menin itse katsomaan hänen hyllyjään, mutta sikarini oli aikoja sitten myyty loppuun, nehän olivat keisarin omia sikareja, niin että voit itse arvata. Olisinhan voinut panna hänet lujille, mutta minkäs teet, kun hän alkaa joka kerta suudella ja itkeä kuin lapsi? Minulla ei ole sydäntä semmoiseen; ja tänään hän sai kultasormuksenikin.
Edevartin silmät suurenivat.
Niin, kyllähän se oli tyhmästi tehty, ja näen sinun olevan minulle suutuksissasi. Mutta minkä sille mahdoin? Ja kyllä tässä kai taas jonakin päivänä jotakin rupeaa valkenemaankin. Varmaan saan työtä teurastajanrenkinä, sillä osaan toki teurastaa ja nylkeä elukan paremmin kuin moni muu. Älä ole huolissasi! Sen taidon opin Australiassa.
Tavaroita ei kuulunut, asiasta ei tullut sen valmiimpaa, ja Edevart meni uudelleen kauppiaan puheille. Kauppias pyyteli anteeksi, hänellä oli juuri nyt työtä eikä hän siis ehtinyt puhumaan, mutta liikkeen muulta henkilökunnalta Edevart kuuli yhtä jos toistakin, mitä hän itse liitti yhteen kokonaisuudeksi: Knoff ei voinut noin vain ilman muuta saada kaikkia noita tavaroita, suurta jauhoerää sekä melkoista määrää siirtomaantavaroita, ei, hän ei voinut saada niitä ilman muuta. Knoffilta oli sähköteitse pyydetty vakuutta, ja tämä oli kehottanut kääntymään sen suuren toiminimen puoleen, joka oli ostanut kalalastin. Hyvä; mutta tuo toiminimi ei tahtonutkaan taata niin suurta tavaramäärää — koko lasti oli jo enemmänkin kuin maksettu Knoffin saamilla suurilla ennakkomaksuilla, olipa suorastaan kyseenalaista, riittäisikö kaljaasinkaan lasti peittämään niitä.
Mitä ihmettä — Edevart sai kuin iskun vasten kasvojaan: Aikoiko Knoffin asema horjua? Se jo kävi yli hänen ymmärryksensä, sitä hän olisi ajatellut kaikkein viimeiseksi. Kuitenkin kaikitenkin Knoff näytti saaneen järjestetyksi lainan, tai miten lienee ollutkaan, joka tapauksessa Edevart sai käskyn hakea tavaraluettelonsa pois ja viedä sen aivan toiselle kauppiaalle. Tämä kumarteli ja pokkuroi ja raapasi jalallaan ja selitti, että Knoff oli täysin vakavarainen! Hän lähetti oitis tavarat alukseen. Kaikki tyynni oli siis kai ollut pelkästään typerää väärinkäsitystä.
Jahti varustautui siis purjehtimaan kotiin, mutta entä August, mikä hänelle nyt neuvoksi? Hänellä oli ollut jahdissa ruoka ja asunto, mutta nyt se ihanuus loppui, eikä August ollut päässyt puuhun ei pitkään.
Jospa edes Intia ei olisi niin kaukana, tuumi Edevart mietteissään.
Sillä hän taisi vieläkin uskoa Augustin vanhoja kertomuksia.
Mutta Augustilla ei aluksi ollut niistä harmainta aavistusta, niin että hän kysäisi ihmeissään: Intiako — mitäs sinä siellä?
En minä mitään, mutta entä sinä itse? Sinullahan on siellä tavaraa vaikka minkä verran.
Niin tosiaankin, nyt August jo muisti. Pitänee tästä joskus lähteä niitä katsastamaan. Haaksirikossa menivät avaimetkin, täytyy siis tiirikoida ne laatikot auki. Vähintään kaksitoista avainta! Mitä minun pitikään sanoa: Täällä on hieno herra, joka tahtoo kirjoittaa muistiin kaikki, mitä olen elänyt ja kokenut, hän kirjoittaa sitten kaikki yhteen pötkyyn. Tapasin hänet satamassa laiturilla, puheltiin hyvän aikaa. Mutta enpä ole ennen tavannut mokomaa kirjoitusmiestä, ja olenhan kuitenkin purjehtinut maailman ympäri. Puhunpa kuinka nopeasti hyvänsä, kaiken hän pistää paperille. Hän sanoo, että siitä tulee kokonainen kirja, ja minun naamatauluni kansilehdelle. Kävimme eilen tiedustelemassa kirjanpainajalta, ottaisiko hän painattaakseen sen, ja mies lupasi ajattelevansa asiaa. Tästä lyödään rahaa kuin roskaa, niin kirjailija vakuutteli, ja itse saan käydä myymässä sitä tuhansia kappaleita joka paikassa. Saadaanpa nähdä. Mutta miksipä siitä ei tulisi jotakin, niin kirjoittaja sanoi, koska kerran Gjest Baardsen myi suurta kirjaa, jossa oli kerrottu kaikista varkauksista, mitä hän oli elämänsä päivinä tehnyt? Niin, mitäs arvelet?
Edevart ei ymmärtänyt asiasta tuon taivaallista, kirjoittaminen ei, samoin kuin ei lukeminenkaan, ollut hänen vahvimpia puoliaan, kirjat olivat hänelle vieras maailma, johon hän suhtautui epäillen ja päätään pudistaen. Mutta hän ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, vaan vainusi tässä vaaraa ja neuvoi toveriaan olemaan varuillaan, ettei kertoisi liikoja, siitä voisi koitua onnettomuutta, hän ehkä joutuisi tiiliä lukemaan koko loppuiäkseen.
August melkein suuttui: Häh? Ei nyt sentään sillä tavalla, ei hän ollutkaan kenen tahansa narrattavissa! Ajatus, että hän saisi olla mukana kirjoittamassa tätä kirjaa, tuntui hänestä hyvin houkuttelevalta, se varsinkin kutkutti turhamaisuutta, kun hänen kuvansa tulisi koristamaan kirjan kansilehteä ja leviäisi sen mukana joka paikkaan ympäri maan. Silloin kerrankin saisivat nähdä niin kotona Poldenissa kuin muuallakin, missä hän oli liikkunut, ja kaikki tytöt, jotka olivat vetäneet häntä nenästä, saisivat katkerasti katua uskottomuuttaan — sanalla sanoen, se ei ollut suinkaan vähäinen kunnia hänenlaiselleen miehelle!
Mutta iltaan mennessä August oli sentään ehtinyt ajatella asiaa hiukan tarkemmin ja tullut siihen johtopäätökseen, että hän luopuu koko hommasta. Kuinka helposti se kirjuri saattaisikaan onkia esiin jonkin vaarallisen tapauksen hänen elämästään? Ja tuskin hän olisi saanut sen suustaan, ennen kuin se jo olisi paperilla. Niin, ja sitten kirjaan tulisi vielä hänen kuvansakin, sehän olisi kuin jos kädestä pitäen osoittaisi häntä kaiken maailman poliisien vainukoirille. Suurkiitosta! Ei hän sentään ollut niin hullu!
August ryhtyi jälleen ajattelemaan ja aprikoimaan, laati suunnitelmia hyläten ne jo samassa, koetteli yhtä jos toistakin elinkeinoa päätyäkseen loppujen lopuksi takaisin vanhaan merimiehen ammattiinsa. Hän ei ollut suinkaan neuvoton, älköön Edevart luulkokaan, hänenlaisensa mies saisi pestin laivaan milloin hyvänsä, siitä saat olla huoleti! Mutta pitäisi päästä oikealle merelle eikä Itämerelle, sitä hän varoisi visusti! Voisiko Edevart lainata hänelle muutaman talarin? Sillä hän aikoi lähteä Bergeniin ottamaan merimiehen pestiä.
Muutaman talarinko? Kyllä. Mutta eikö hän voisi ottaa pestiä jo täällä
Trondheimissa?
Ehkäpä täälläkin. Mutta ensiksi August aikoi pistäytyä maalle, yrittämässä saada talvikaudeksi työtä jostakin maalaistalosta.
Se oli hänen viimeisin suunnitelmansa.
<tb>
Suuria muutoksia Knoffin kauppapaikalla. Edevart laski mahdottoman suuren kivisen satamalaiturin kylkeen, jossa oli nosturit ja koneet ja rautatiekiskot, kummallakin laiturilla. Yhä vieläkin siellä vilisi miehiä ja hevosia täydessä työn touhussa viimeistelemässä sitä, valtavan suuri nostokurki nosti yhdellä kertaa tusinan jauhosäkkejä jahdista, ja miehet vain nauroivat koko hommalle, niin nopeasti ja vaivattomasti kaikki kävi.
Knoff tuli jahtiin, nyökkäsi Edevartille, mutta hänellä oli, kuten tavallista, senkin seitsemän puuhaa ja hommaa ja hän jakeli käskyjään monille miehilleen: Pistä tuo nuora kiepille! Vieritä pois tästä kaikki tynnyrit, tähän tulee paljon tavaraa jahdista! Hän kääntyi Edevartiin päin kysyen: Tapasitko kaljaasin viime yönä? Etkö? Sitten se ei ole purjehtinut ohi. Ei kai sinulla ole harmainta aavistusta siitä, missä se viipyy? Taitaa olla vielä kuivauspaikoilla.
Ei se ole mahdotontakaan, vastasi Edevart. Siellä meillä pohjan puolessa jäivät kaikki alukset vielä kuivauspaikoille kun minä lähdin matkaan! Edevart oli pakahtua ylpeydestä, hän oli huomaavinaan isännän äänensävystä, ettei vanhan Noremin olisi pitänyt laskea edelleen aloittelijaa, joka oli vasta poikanen.
Sinulle olivat vähän pikkumaisia siellä Trondheimissa. Mutta kyllä minä sen kauppiaan opetin! Olisi saanut sen suuren hankinnan, mutta käyttäytyi sillä tavalla, että käännyin ilman muuta toisen puoleen. Ja hän ei kai ollenkaan harannut vastaan?
Ei toki! vastasi Edevart hymyillen. Kumarteli ja pokkuroi niin, että pelkäsin menevän keskeltä kahtia.
Edevart huomasi oitis, että tämä leikinlasku oli ollut liikaa, Knoff rypisti kulmakarvojaan tokaisten: Montako tavaramyttyä sinulla on?
Kolmekymmentäseitsemän. Ja sitten kaksisataa jauhosäkkiä.
Entä montako miestä?
Kaksi. Kummatkin pohjan puolesta.
Maksa heille palkka käteen ja anna heidän matkustaa kotiinsa. Mutta jos heitä huvittaa katsella, minkälaista suuressa kauppapaikassa oikein on, niin katsokoot kernaasti minun puolestani. Kun olet saanut lastin puretuksi, voit pitää vapaata lopun päivää. Tulet sitten huomisaamuna tekemään tiliä ja tuot samalla kassan.
Ja Knoff meni matkoihinsa.
Tuo nyt taas oli pelkkää kerskailua ja suurentelua kauppiaan puolelta. Edevart oli palannut pitkältä, tärkeältä matkalta. Hän ei olisi tarttunut mihinkään työhön enää tänään, vaikka olisi käskettykin, hän tahtoi käydä näyttämässä itseään tutuille nauttiakseen hieman siitä kunnioituksesta, jota he varmaan tuntisivat häntä kohtaan, kun hän oli laivurina suorittanut moisen miehen työn. Entä rahat? Odottiko Knoff saavansa häneltä paljonkin rahaa? Muutamia kolikoita kyllä, mutta ei niin paljoa, että olisi kannattanut puhua oikein kassasta.
Edevart maksoi Teodorille ja Ezralle heidän palkkansa, nämä tahtoivat kumpikin viipyä seuraavaan aamuun ja nukkuivat yön jahdissa. Edevart purki lastin, jutteli tuttavien kanssa, kävi maissa katselemassa kivilaiturin rakennustyössä puuhailevia muurareita. Ainoastaan toisessa siivessä oli enää vähän viimeistelemistä, muurarit laulaa hoilottivat vivutessaan kivilohkareita, työ ei ollut juuri kummempaa kuin jos olisi laulaen nostanut purjeita mastoon, kaikki kävi reippaasti ja iloisesti. Mutta Edevartilta ei voinut jäädä huomaamatta, että Knoffin vakituisen väen mieli oli lamassa, jokin salainen huoli näytti heitä painostavan. Panimomestari vilkuili arasti ympärilleen sanoessaan: Niin, täällä on sinun lähdettyäsi tapahtunut suuria muutoksia! Mutta samassa hän pudisti harmaata päätään. Joku nuori mies vastasi siihen: Kai se siitä selviää. Panimomestari huomautti: Hätäkös teidän nuorten, jotka aiotte Amerikkaan. Mutta minä olen liian vanha.
Edevart meni tynnyrintekijän asuntoon, ja pian oli tarina käynnissä. Tynnyrintekijällä ei ollut muuta työtä kuin mitä puuhaili jotakin pientä maatilkullaan. Niin, täällä on tapahtunut suuria muutoksia! hänkin sanoi. Herra tietäköön, ovatko kaikki hyväksi. Etkö käy sisään?
Etten vain häiritse sinun työtäsi.
Tynnyrintekijä hymähti: Niin tätäkö suurta maanviljelystä? Kaikkia vielä. Muuta työtä minulla ei olekaan. Tynnyritehdas seisoo.
Seisoo? Mitä ihmettä?
Täällä on moni muukin paikka seisauksissa. Veneveistämökin seisoo, työväki aikoo Amerikkaan. Pian kai leipomokin pannaan seisomaan.
Eihän sentään, minulla on kaksisataa jauhosäkkiä matkassani.
No niin, sitten siellä leivotaan vielä vähän aikaa, mutta sitten se pannaan seisomaan. Ei pelkillä jauhoilla hyvä, tarvitaan rahaa palkkoihin. Kotiopettaja lähti pois.
Tietysti Edevartille siinä selvisi, että Knoff oli joutunut vaikeuksiin. Tämän reipas ilme laivalaiturilla oli ollut pelkkää teeskentelyä. Nyt hänellä on se suuri kivinen satamasiltansa, mutta mitä hän sillä? Tavaton laituri onkin, jossa on kaiken maailman koneet ja laitteet, lastaus ja purkaus käy yhdessä hujauksessa, mutta höyrylaivat eivät käy täällä. Paljonko Edevart luuli laiturin tulleen maksamaan? Tavattomia summia! Ajattelehan vain koko rakennuspuuhaa alusta lähtien, millaiset määrät rahaista rahaa meni joka lauantai palkkoihin! Knoffin liiketoiminta ulottui monelle haaralle, toinen saattoi auttaa toista, jollei jokin niistä kannattanutkaan kaikin ajoin. Mutta syytää rahaista rahaa sillä tavalla koko kesän ajan, sitä Knoffin varat eivät kestäneet, niinkuin saattoi odottaakin.
Mistä hän on saanut niin paljon rahaa irti? Sitä en tiedä. Lieneekö hankkinut lainoja? Tai ottanut kiinnityksen tähän kauppapaikkaansa? Surullista ajatella sitä. Ja kuitenkin sanon samalla: mitä Herran nimessä hän sillä suurella satamalaiturillaan? Pelkkää komeilua ja kopeutta, hän aikoi saada vuorolaivat poikkeamaan täällä, mutta siitä ei tullut mitään.
Eikö siitä tullutkaan mitään?
Ei tullut. Sillä laiva-asemallakin on nyt suuri satamalaituri.
Eihän nyt ihmeitä!
Oli kyllä jo saatu täällä muuraustyöt käyntiin, ennen kuin siellä rupesivat verryttelemään jäseniään. Siellä se ei ollut ihme eikä mikään, oli vanhoja säästöjä, siellä on siihen varaa, ja kaupanpäällisiksi siellä rakennettiin puusta, hirsistä, eikä se tullut paljoakaan maksamaan. Ja saadakseen laitoksensa lujemmaksi ostivat hyvän joukon vanhoja rautatiekiskoja, hylkytavaraa, jotka saivat pelkällä raudan hinnalla. Siellä on ovelaa, viisasta väkeä, eivät rupea lentämään korkeammalle kuin siivet kannattavat, se heidän laiturinsa on jo kauan ollut valmiina, on tuskin kahdeksatta osaa meidän laituristamme, mutta ajaa kyllä saman asian, höyrylaivat käyvät siinä.