Mutta voitko ymmärtää, miksi laiva-asema ei ole täällä vaan siellä?
Sillä täällähän sen paikan pitäisi oikeastaan olla?
Ei sitä saada tänne niin kauan kuin vanha johtaja on paikallaan laivayhtiössä… Eivätkä muuten oikein perusta koko Knoffista. Eivät todellakaan pidä hänestä, hän on liian mahtavaa miestä, se tympäisee. Tietysti laiva-aseman olisi oltava täällä, ja kaikki sen tietävätkin: suuri, vilkas kauppapaikka ja vauras asutus kolmella puolen. Mutta turha puhuakaan koko asiasta. Ja niin kauan kuin laivayhtiössä on se vanha johtaja — sitä miestä ei lepytä enkelitkään, Knoff suututti hänet kerran kauan sitten suuressa kokouksessa —
Tynnyrintekijä selitti lopuksi, että hän lähtee ennen pitkää pois. Ei hän omasta halustaan, oli ollut täällä monta pitkää vuotta, täällä hänellä oli asuntonsa ja pikku maatilkkunsa… Mitä minun pitikään sanoa: parikin kertaa ovat olleet Doppenista täällä, kyselivät sinua.
Se mies on ihan hullu. Oliko hän taas humalassa?
Ei täällä ollutkaan kuin vaimo vain. Aikovat yrittää Amerikkaan, kuulemma, olivat pyytäneet Knoffilta matkarahoja tarjoten vakuudeksi pikku tilaansa, mutta Knoffilla on enemmän kuin tarpeeksi hoitamista omissakin asioissaan.
Mutta mitä he sitten minusta…?
Sitä en tiedä.
Edevart lähti tynnyrin tekijän luota syvissä mietteissä: Saapa nähdä, pystyykö Knoff nyt maksamaan mitä hänellä, Edevartilla, on saatavaa? Ajatella, että puheissa Knoffin vaikeuksista oli sittenkin perää, se kovanonnen satamalaituri oli nyt saattamaisillaan miehen perikatoon. Edevart oli antanut Knoffille aatteen, ja vaikkei hän ollut odottanutkaan siitä suoranaista tunnustusta, olisi sentään voinut sillä ylpeillä, mutta nyt hän ei uskaltanut vihjaista puolella sanalla sinnepäinkään, kaikki ihmiset, jotka hän oli saattanut puille paljaille, olisivat olleet oitis hänen niskassaan. Mutta ilkeää se oli joka tapauksessa, kunpa pääsisi pois, kuta pikemmin, sitä parempi.
Edevart tapasi taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin. Tuo ruskeasilmäinen, vilkas tyttö oli tavallaan kuin hänen mielitiettynsä, he olivat kerran, pari olleet hyviä ystäviä, ja nyt hän oli ainoa iloinen ja reipas ihminen koko paikalla, puheli ja hymyili ja ilmaisi lämpimin sanoin ihmetyksensä: että Edevart olikin pystynyt suoriutumaan kaikesta! Että hän oli palannut siltä matkalta hengissä! Ja Knoff itse oli kiittänyt häntä päivällispöydässä viime viikolla. Edevartista ei ollut lainkaan vastenmielistä kuulla moista, ja pistäytyessään vähää myöhemmin leipomossa, hän huusi ääneen vanhalle asuintoverilleen: Oikein, sillä tavalla, antaa huhkia, minä toin sinulle kaksisataa jauhosäkkiä!
Hm, eivät ne kauan kestä, vastasi leipuri synkästi. Miehen palkkaa oli alennettu ja hän pelkäsi jäävänsä kohta työttömäksi. Nyt hän aikoi viikon lopulla pistäytyä Trondheimissa tiedustelemassa uutta työpaikkaa, hitto tässä pysyttelemään hukkuvassa laivassa ja odottelemaan, kunnes se uppoaisi pohjaan!
Minne ikinä Edevart tulikaan, joka paikassa vallitsi sama mielten masennus, lapsetkin, jotka pyörivät hänen ympärillään ja tarrautuivat kiinni vaatteisiin, olivat käyneet ikään kuin hiljaisemmiksi, niin Romeo poikakin, vaikka kotiopettaja oli matkustanut pois eikä hänellä siis ollut läksyjä luettavanaan.
Edevart meni kauppaan. Olet tuonut uusia tavaroita, sanottiin hänelle siellä. Pojille se oli kuin rohkaisua, vaikka heidänkin palkkojaan oli alennettu. Onpa mukavaa, kun taas saa hyllyt ja laatikot täyteen. Mutta vanhin myyjä, Lorensen, joka pystyi näkemään pitemmälle kuin muut, pudisti vain päätään, hänkin oli tuuminut lähteä Amerikkaan, mikäpä muukaan tässä neuvoksi? Edevart kehotti häntä menemään mieluummin kotipuoleensa ja pistämään siellä itse pienen kaupan pystyyn, yrittämään omin nokkinsa, mutta mies ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa: hänellä ei ollut tarpeeksi käteistä, siihen tarvittiin käteistä rahaa!
Tuntui siltä kuin kaikki olisivat tottuneet elämään liian suurellisesti osaamatta nyt sopeutua alennettuihin palkkoihin ja niukempaan elintapaan. Toivoton tyytymättömyys oli saanut kaikki valtaansa, lempo tässä elämään pienemmällä palkalla — ikään kuin ei Amerikkaa olisi olemassa! Kaikki oli ihmisistä nurinpäin, he olivat ennen ansainneet hyvin eivätkä halunneet tyytyä vähempään, miksi ei noita hyviä aikoja voinut jatkua edelleenkin? Eihän toki yhden satamalaiturin rakentaminen voinut saattaa heitä maantielle? Kaupan vanhin myyjä Lorensen selitti tähän tapaan: Me lähdemme pois koko maasta, ei tässä muu auta. Olemme saaneet levottomuuden ruumiiseemme emmekä huoli panna vastaan, vaan lähdemme Amerikkaan mies kuin mies. Itsekin tulet vielä perästä! hän vakuutti Edevartille.
Ei. Kaikkein viimeiseksi Edevart aikoi ajatella sitä. Ei sinä ilmoisna ikänä!
Mitäs sitten aiot tehdä? Aiotko purjehtia jahteinesi Lofooteilla vielä toisena talvena? Ehkäpä se käy päinsä. Mikäli ei koko jahti ole siihen mennessä joutunut vasaran alle niinkuin kaikki muukin — sano minun sanoneeni!
Ehkäpä Lorensen oli hyvinkin oikeassa, hänhän tunsi talon ja taisi päätellä yhtä jos toistakin, mutta Edevartia hän ei tuntenut. Amerikkaanko? Ei ainakaan omasta vapaasta tahdostaan. Edevart ei ollut koskaan tullut ajatelleeksi sitä eikä tahtonut ajatella nytkään.
<tb>
Seuraavana aamuna Edevart heitti hyvästit miehilleen. Ezra ei ollut enää entinen reipas rasavilli, ojentaessaan pienen kätensä hän ei saanut kunnolla sanotuksi hyvästiä, sillä hänen huulensa vapisivat niin hävyttömästi. Hm, tuo kenkäpahus puristaa niin vietävästi! poika virkkoi painaen päänsä alas. Mutta hän oli saanut hyvän maksun, kauniit rahat taskuunsa, se sai viikarin pian unohtamaan surunsa. Onnea kotimatkalle! toivotteli Edevart, lisäten sitten: Itsekin ehkä tulen kohta perästä. Edevart meni toimistoon tileineen ja pienine, voi, niin pienine kassoineen kaikkineen. Mitenpä se olisi voinutkaan olla suurempi? Hän oli maksanut Lofooteilla kalat ja kotona Poldenissa kuivaustyöt, siihen vielä muonat, miesten palkat ja ylimääräiset maksut hinauksesta, ja Trondheimissa oli ollut pakko hankkia vähän lisää köysiä. Sitä paitsi erinäisiä yksityisluonteisia eriä, jotka oli taitavasti jaoteltu eri tileille tasaisesti yli koko kirjan ja jotka siis olivat jollakin tavoin hävinneet olemattomiin, mutta kuitenkin kaikitenkin rasittivat tilejä. Miten siis kassa olisi voinut olla sen suurempi?
Knoff irvisti hieman kärsimättömästi Edevartin kolkuttaessa oveen ja tullessa huoneeseen. Tuo saattoi olla hänen tavanomaista teeskentelyään, että näet hänellä muka oli paljon muuta ajattelemista eikä siis olisi ollut aikaa moisiin pikkuasioihin juuri sillä hetkellä. Mahdollisesti hän myös aavisti, että sekä selvitys että kassa olisivat liian köykäiset.
Ehkä tulen mieluummin hetken perästä?
Ei. Mutta konttoripäällikkö saa sitten tarkastaa laskut, voit jättää kassan tänne. Tuossako on koko kassa? hän kysäisi, kun Edevart laski pöydälle pienoisen setelinipun ja muutamia hopearahoja.
Tässä on kassa. Siinä on kaikki, mitä siitä on jäljellä.
Kaikista rahoista? Sekä niistä, jotka sait Noremilta kalojen ostoon että niistä tuhannesta talarista, jotka sait myöhemmin kuivaukseen?
Mutta Edevart oli oppinut selittelemisen ja koukkuilemisen taidon, oli oppinut sitä moneltakin, Augustilta, vanhalta Papstilta, laivuri Noremilta, kaikilta ihmisiltä, hän oli loukkaantuvinaan: Siinä on kaikki, mitä on jäljellä, voitte itse katsoa kirjasta.
Knoff oli hetkisen ääneti, selaili kirjaa, alusta loppuun ja lopusta alkuun, pysähtyi viimeisten erien kohdalle ja virkkoi: Siis kaikki palkat on joka tapauksessa jo maksettu?
Edevart: Niin. Kaikki paitsi minun omani.
Etkö ole ottanut omaa palkkaasi?
Kuinka olisin voinut sen ottaa? Enhän tiennyt, mitä aiotte minulle maksaa.
Mitäkö aion sinulle maksaa? Johan siitä sovittiin edeltäpäin:
Tavallinen merimiehen palkka, niin minä sanoin.
Siksi minä vain, kun jouduin olemaan laivurina.
Laivurina! Knoff pudisti säälivästi päätään.
Tuo jo pistätti Edevartia, mutta hän sai sentään sanoneeksi: Olinhan sentään vastuussa kaikesta.
Niinpä kyllä, vastasi Knoff kärsivällisesti, voidaan niinkin sanoa.
Mutta loppujen lopuksikin vastuu kai oli sentään minun.
Ja matka sujui kaikin puolin onnellisesti.
Knoff ei vastannut.
Edevart kysäisi äkkiä: Paljonko maksatte Noremille?
Kaljaasin laivurille, Noremilleko? Miksi sitä kyselet? Sehän on aivan toinen asia. Hän on minun palveluksessani päässyt kohoamaan ja saanut ajan mittaan yhä enemmän.
Niinpä niin! tuumi Edevart huulet tiukasti supussa.
Knoff sanoa tokaisi jyrkästi: Ei, se pysyy samana, josta sovittiin. Tavallinen merimiehen palkka. Sinulla on siis saatavana se kuudelta, alun seitsemänneltä kuukaudelta. Mutta sitten se sillinuotta!
Edevart katkerana toisen viekkaudesta: Mutta sehän oli vanha, aiotteko ottaa siitä jotakin?
Konttoripäällikköni saa katsoa, mitä se minulle aikoinani maksoi, saat tietää hinnan sitten myöhemmin. Vai vanha? Eikö se ole sama nuotta, jolla saatiin siellä pohjanpuolessa se suuri silliapaja, josta luin lehdistä?
Entä sitten? Minun käsiäni se ei ainakaan lämmittänyt, annoin näet sen pois.
Knoff selaili kirjaa sanoen äkkiä: Huomasin, ettei jahtia ole puhdistettu ja maalattu.
Minulla ei ollut siihen aikaa.
Mutta tästä kirjastahan näkyy, että olet maksanut kahden miehen palkan koko kesältä, mitä ihmettä ne molemmat miehet tekivät koko ajan, kun eivät edes saaneet jahtia puhdistetuksi eikä maalatuksi?
Edevart oli hetkisen vaiti. Niin, tässä oli nyt tilien heikoin kohta, sitä hän ei ollut salannut itseltäänkään. Eihän hänellä ollut jahdissa ollut kahta miestä koko kesän ajan, hän oli ollut ypö yksin, paitsi viime kuun ajan, jolloin hän otti Ezran kokiksi. Mutta hän oli laskenut täyden kesäkauden palkan kahdelle miehelle ja pistänyt rahat omaan taskuunsa. Edevart oli ajatellut tätä kepposta kerran jos toisenkin: Olisikohan se liian uskallettua? Olihan hän tehnyt pahempaakin. Eikö hän ollut elänyt koko kesän jahdissa kuivalla ruoalla säästääkseen kokin palkan omaan taskuunsa? Ja taas toisesta miehestä puhuen, kaikilla laivureillahan oli pohjan puolessa apulainen; että Edevart suoriutui yksin, se oli hänelle vain ansioksi. Ainoa hullu kohta oli tuo jahdin puhdistaminen ja maalaaminen, se oli tullut lyödyksi laimin, mutta se oli pikkuseikka, se ei merkinnyt yhtään mitään. Eikös Hermine ollut ehtinyt takaisin pari, kolme viikkoa aikaisemmin kuin muut alukset säästäen siten suuret rahat? Asia on niin, alkoi Edevart selittää, että minun täytyi pitää aluksessa toinen mies — vai eikö minun olisi mielestänne pitänyt saada ruoan murua suuhuni? Hän keitti ruoan ja toimitti siivouksen ja oli aina vuorostaan vahdissa, niinkuin yleensä on tapana. Toisen miehen täytyi olla pitämässä silmällä kuivauspaikan toista puolta, kun itse olin toisella. Saimme kumpikin uurastaa ja rehkiä oikein kelpolailla, siellä ei saanut miehistä työvoimaa kuin aivan vähän tai ei juuri ollenkaan, pelkkiä naisia ja lapsia kuivaustöissä, niin että kummankin täytyi olla yhtä mittaa liikkeessä, ei ollut siunaaman rauhaa, sitten oli vuorokausikaupalla tavattoman korkea nousuvesi, niin että se nousi kaloihin asti ja oli huuhtoa kaiken mennessään — kuinka olisitte luullut minun silloin selviävän omin neuvoin? En kerta kaikkiaan uskaltautunut jättäytyä yksin.
Knoff vain istui ääneti. Edevart jatkoi päästyään kerran alkuun: Mutta koska pidätte sitä niin suurena asiana, ettei jahti ole puhdistettu ja maalattu, voin jättää pois puolen kuun palkan, koska teistä näyttää paremmalta niin. Ja jos teistä yhä tuntuu siltä, etten minä muka ole saanut aikaan mitään koko kesän aikana, niin — tehkää minulle miten tahdotte!
Huoneeseen tuotiin sähkösanoma: Knoff repäisi sen auki hypähtäen samassa pystyyn. Tämä oli kerrassaan vakava uutinen: kaljaasi oli tehnyt haaksirikon…
Edevart tuli sittemmin ajatelleeksi, ettei niin pahaa jottei jotakin hyvääkin. Mitä hän oli nähnyt isäntänsä kasvoissa sinä suurena tuokiona, jolloin tämä luki sähkösanoman kaljaasin haaksirikosta? Knoff päästeli huudahduksia: Nyt tuli onnettomuus, laiva ja lasti pohjaan käden käänteessä! Nyt tuli loppu! Mutta kasvot eivät suinkaan osoittaneet surua ja huolta, päinvastoin. Oli miten oli, joka tapauksessa Knoff rupesi juttelemaan Edevartin kanssa: Voitko kuvitella? Norem ajoi kaljaasin kivelle. Se joutui hylyksi ja meni pohjaan. Mies taitaa käydä vanhaksi, en ihmettelisi, vaikka pitäisitkin häntä hiukan tökerönä, tietenkin hän on vanha kunnon mies, mutta ei mikään ruudinkeksijä, hahhahhaa! Eikö niin? Ja minä kun olin ajatellut lähettää sen kaljaasin ensi kesänä suoraan Itämerelle. Noista trondheimilaisista välikäsistä on pelkkää kiusaa ja haittaa, tuppaavat ihan pistämään vihakseni, mokomatkin. Mutta siitä tuumasta ei tullut mitään, kaljaasi meni pohjaan kuin kivi. Missä se tapahtuikaan? Vähän matkaa Villan majakan pohjoispuolella, niin tässä sanotaan. Hyvä asia sentään, että kaikki pelastuivat, ainakaan ei vanhalla Noremilla ole ihmishenkiä omallatunnollaan. Mitä minun pitikään sanoa: otat toisen miehen mukaasi ja raaputatte jahdin puhtaaksi ja maalaatte sen sitten. En tahdo nähdä sitä uuden laivalaiturin kupeessa sen siivoisena. Ei puhettakaan —
Nyt Knoff jo olisi saanut lopettaa, tuumi Edevart itsekseen, mutta miespä alkoi käydä liiankin luottavaiseksi lisätessään vielä pari sanaa: ja mitä se merkitsi? Eikö haaksirikko vaikuttanut Knoffiin sen enempää, saattoiko hän heti kohta ruveta puhumaan muista asioista ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut? — Et kai poikennut laiva-asemalla eilen tullessasi? hän kysyi. Et siis tiedä, että ovat sinnekin saaneet suuren laiturin. Sinun pitäisi pistäytyä katsomassa sitä.
Voinhan kyllä käydä.
… pelkkä puulaituri, muuten, Knoff jatkoi. Kuuluvat naulanneen sen kokoon, olkoon se heille sallittu…
Tynnyrintekijän ja kaikkien muidenkin mielestä Knoffin tarkoituksena oli lyödä kovasti rahaa haaksirikosta. Riippui siitä, miten hyvässä vakuutuksessa kaljaasi ja lasti olivat, mutta jos he vähänkin tunsivat Knoffia, hän oli varmasti vakuuttanut ne ainakin kaksinkertaisesta arvostaan, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin pöyhkeilynhaluaan, jottei kukaan pääsisi sanomaan, että hänellä oli kehno laiva ja mitätön lasti. Hänen piintynyt turhamaisuutensa oli siis kerrankin ollut hyödyksi, hän ei nyt valitellut, ei pistänyt enää mitään töitä seisomaan, vaan maksoi lauantaina jokaiselle miehelle täyden palkan.
Ihmeellistä! Se, että Knoff näytti taas päässeen jaloilleen, että hänen laiturinsa oli täynnä jauhosäkkejä ja hänen myymälänsä hyllyt täyttyivät uusilla tavaroilla, vaikutti sekä taloon että koko ympäristöön. Ihmiset kävivät kuin vilkkaammiksi, uusi toivo näytti syttyneen mielessä. Edevart ei paljonkaan huomannut muutosta, kun uurasti päivät jahdin puhdistus- ja maalauspuuhissa nukkuen yönsäkin siellä. Mutta kerran lauantai-iltana hänen apulaisensa, nuori poika mainitsi sinä iltana taas tanssittavan suuressa tuvassa. Eikö Edevartkin aikonut lähteä maihin? Haakon Doppen oli tullut pelimanniksi.
Edevart ei uskaltanut ajatellakaan, tekikö hänen mielensä tanssiin vai oliko tekemättä, mutta hän oli vahingosta viisastunut eikä huolinut mennä syyhymättä saunaan. Ei, hän pysyisi visusti poissa sieltä, muuten tulisi kuitenkin taas tappelu. Hän huomasi pojan puheista, että hänen täytyi olla varuillaan, että hänellä epäiltiin olevan joitakin vehkeitä Doppenin emännän kanssa, mutta Haakonista hän saattoi puhua vapaasti: Vai niin, vai oli Haakon Doppen täällä? Ostaisi kai taaskin säkkiinsä tavaroita? Milloin hän tuli? Vai aamulla? Sitten mies tietystikin jo on humalassa? — Ei ole, vakuutti poika, hänellä ei nykyisin ole millä juoda. — Edevartin täytyi saada kysellä Lovise Magretesta, tietysti hänen täytyi kysellä, mutta käyttäen tästä toista nimeä, jottei tuntuisi olevan kysymys juuri hänestä, vaan pikemminkin jostakusta toisesta: Oliko Haakon yksin, vai oliko hänellä joku lapsista mukanaan? — Poika: Sitä en tiedä. Tarkoitin, että oliko hän sen viimevuotisen punatukkaisen tytön matkassa? Severine kai sen tytön nimi oli? — Eikö mitä! Hänellä on vaimonsa mukanaan, vastasi poika tuijottaen Edevartiin.
Edevart pysyi jahdissa. Hän oli puhunut tarpeeksi, ennen aikaan hän olisi varmasti pannut henkensä alttiiksi Lovise Magreten vuoksi, nyt hän vaati itseltään että käyttäytyy kuin aikamies — ymmärrätkö? Millainen narri hän olikaan ollut, oli kuvitellut mielettömiä, liehunut kuin rauhaton sielu Poldenin ja Fossenlandetin väliä. Tuo nainen ei merkinnyt hänelle enempää kuin pahainen pensas kotitanhuoilla. Hänellä oli kaksi lasta, mitäpä Edevart heistä? Ja hän oli sitä paitsi naimisissa…
Tunnit kuluivat, Edevart sytytti tulen lamppuun. Hän ei uskaltanut oleskella kannella, hänet olisi voitu nähdä sieltä, ja silloin ihmiset olisivat heti olleet valmiit selittämään, minkä vuoksi hän ei ollut mennyt maata. Mutta taas kului tunti tunnin perästä, yö venyi pitkäksi eikä hän voinut enää istua kajuutassaan kuin vankina, tietysti hän uskalsi oleskella kannellakin, sitä nyt tässä vielä puuttuisi! Tottahan hän uskalsi tallata aluksensa kantta, tämähän oli hänen oma jahtinsa. Mutta koskaan eivät tunnit olleet tuntuneet niin pitkiltä eikä hänen hyvä taskukellonsa käynyt niin hitaasti, vaikka hän käveli kannella kävelemistään. Entä jos hän menisi maihin ja piipahtaisi talossa? Ei, sanottu!
Hän huomasi joutuneensa takaisin kajuuttaan ja istuutui torkkumaan.
Askelia kannella. Edevart saattoi uskotella itselleen, ettei ollut odottanut niitä, olipa olevinaan hämmästynytkin. Kuka saattoi tulla näin myöhään? — Mutta kyllähän hän oli odottanut Lovise Magretea. Eikö tämä ollut käynyt kyselemässä häntä tynnyrintekijältä?
Edevartia ihmetytti vain, ettei tulijalla tuntunut olevan kiirettä laskeutuessaan portaita alas. Tämä tulija ei näyttänyt liikkuvan salaisilla teillä, ei, tervehti häntä kädestä pitäen pyydellen tuloaan anteeksi. Etkö ole vielä mennyt maata? hän sitten kysyi osaaottavasti.
Edevart oli olevinaan tavattomasti kummissaan käynnistä, ei se ihmetyttänytkään Lovise Magretea, niin tämä itse sanoi. Hän otti povestaan paperin, pidellen sitä kädessään.
Ensin Lovise Magrete puhui Edevartista, ylisteli häntä aikamieheksi, joka oli varmaan koko maan nuorin laivuri. Hän katseli ympärilleen, tuumi, että oli niin mukavaa ja kodikasta, kajuutta oli siisti ja soma, lampunlasikin oli puhdistettu.
Uskallatko tulla tänne? kysyi Edevart.
Uskallan kyllä.
Lovise Magrete oli ihmeen lempeä ja hiljainen, siitä oli kulunut vuosi kun Edevart oli asunut hänen luonaan, hän oli ehkä vielä viehättävämpi kuin silloin, suu oli hellempi, se värähteli hiukan. Mitä Edevartin piti sanoa? Kyselipähän lapsista, suudellen häntä vähän päästä. Oli ihanaa suudella Lovise Magretea niinkuin ennenkin, tämä otti rehellisesti vastaan hänen hyväilynsä. Lovise Magrete!
Lovise Magretella oli asiaa, niin tämä itse sanoi, eikä Edevart voinut torjua tulijaa luotaan. Tietystikin hän oli heti oivaltanut, mihin toinen tähtäsi, mutta oli väliin uneksinut hurjia unia aivan muusta: että Lovise Magrete tahtoi jättää koko Doppenin oman onnensa nojaan ja tulla hänen luokseen, olla hänen kanssaan, elääkseen ja kuollakseen hänen rinnallaan. Hurjia unelmia — nyt tämä nainen pyysi auttamaan itsensä ja perheensä Amerikkaan! Sanoi, kuten asia olikin: että se olisi suuri hyvä työ, he olivat turhaan pyytäneet apua Knoffilta ja kaikilta ihmisiltä, ei kukaan koko maailmassa ollut ollut niin hyvä kuin Edevart. He antaisivat pantin, kas tässä paperi, he kirjoittavat sen huomenna valmiiksi ja pistävät siihen nimensä alle kumpikin, sekä Haakon että hän, he tekevät vaikka mitä. Heidän elämänsä oli perin tukalaa, Haakon oli silloin kerran poissaollessaan opetellut levysepän ammatin ja osasi valmistaa mitä somimpia tavaroita, kuten siivilöitä ja peltisiä mittapuikkoja ja kauhoja, mutta niistä ei ollut muuhun kuin panna tuvan seinään riippumaan, sillä kukaan ei käynyt Doppenissa ostamassa mitään, se oli niin syrjässä. Niin että he olivat kovin tiukalla. Eikä kukaan koko maailmassa ollut Lovise Magretelle ollut niin hyvä kuin Edevart.
Nainen sanoi kaiken yhteen hengenvetoon, ikään kuin peläten saavansa oitis kieltävän vastauksen. Nyt Edevartin oli asia ratkaistava. Lovise Magrete tarttui hänen käteensä.
Edevartista tuntui kieltämättä hieman imartelevalta, kun tuo toinen luuli häntä niin rikkaaksi ja mahtavaksi, mutta hän ravisti päätään kuulemalleen.
Etkö siis voi?
En voi.
Lovise Magrete lysähti kasaan kuullessaan sen sanan: Ei, en minä sitä…
Edevart kysyi: Miksi ette voi olla kuten ennenkin, sinä kudot kankaita ja hän — niin no, hänhän ei ole koskaan pannut tikkua ristiin?
Asia on sillä tavalla, että täällä kaikki hänet tuntevat ja tietävät kaiken, hän ei voi tavata ainoaakaan ihmistä, joka ei sitä tietäisi. Ja kuitenkin hän teki kaiken minun tähteni, joutuen koko juttuun ilman omaa syytään, mutta kukaan ei ajattele sitä. Mutta hän arvelee, että olisi paljon parempi olla uudessa paikassa, missä kukaan ei häntä tuntisi, silloin hänestä tulisi aivan toinen mies. Sillä hän on kunnon mies.
Minulta jäi Doppeniin rautakanki, onko hän sitä käyttänyt ja vääntänyt loput kivet pois niitystäsi?
Äänettömyys.
Onko hän käyttänyt rautakankea, kuuletko kun minä kysyn?
Ei ole, sillä hänhän on oppinut uuden ammatin, ja jos hän vain pääsisi toiseen maahan —
Edevartin päähän pisti oiva tuuma: Niinpä anna hänen mennä yksin!
Mutta kaikessa avuttomuudessaankin Lovise Magretella oli sentään jonkin verran johdonmukaisuutta ajatustensa kulussa. Edevartin ehdotus oli mahdoton, hän puheli nöyrästi ja kiertelemättä: Asia on nyt niin, että Haakon tahtoo minut ja lapset mukaan, olemmehan naimisissa, niin että meidän on elettävä yhdessä. Niin asia on. Ja ilman meitä hänen olisi vaikea pysyä kunnollisena.
Edevart kaksimielisesti: Niin, ilman sinua voi muidenkin elämä käydä vaikeaksi. Mutta siitähän sinä välität viisi, kuten kuuluu ja näkyy.
Ei! Ei! Ei! Ja Lovise Magrete heittäytyi hänen rintaansa vasten. Minä olen onneton sinun tähtesi enkä voi ymmärtää, mitä meidän on tehtävä. Sano sinä!
Edevart toisti äskeiset sanansa: Niinpä anna hänen mennä yksin!
Pitkä äänettömyys. — Miten se voisi käydä päinsä? kuiskasi Lovise Magrete pudistaen päätään. Minun kävisi hullusti, emme voisi pitää sitä ihmisiltä salassa. Ei, sitä ei voi ajatella.
Edevart: Sinä siis pyydät minua auttamaan itsesi pois luotani?
Äänettömyys. — En ymmärrä! mutisi Lovise Magrete epätoivoissaan.
Edevart avasi napin hänen hameensa miehustasta. Lovise Magrete salli sen tapahtua, mutta Edevartin yrittäessä avata toista Lovise Magrete suuteli häntä hellästi ja istuutui takaisin penkille.
Etkö sinä ehkä ehdi!
En! En ehdi! Hän tietää, missä minä olen.
Edevart huudahti: Tietääkö hän sinun olevan minun luonani?
Tietää. Hän itse pyysi minua tulemaan sinun luoksesi. Voi, ei hän ole niin paha kuin luulet.
Minusta hän tuntuu pahemmalta kuin ensin osasin uskoakaan! mutisi
Edevart ällistyksissään.
Lovise Magrete: Ei, hän on vain niin masennuksissaan, emme saa apua mistään, ja antaisimme koko Doppenin siitä hyvästä; tässä se on sanottuna, jos tahdot lukea. Hän käski minun tulla kysymään sinulta. Eikä hän ajatellut mitään — mitään muuta.
Sama, mitä hän ajattelee. Eikö niin?
En tiedä.
Taas kuuluu kannelta askelia, hapuilevia askelia. Lovise Magrete heristää korviaan pelästyneen näköisenä, Edevart ei välitä siitä tuon taivaallista, vaan jatkaa: Ei, sinä et välitä minusta hitustakaan.
Voi, kyllä minä — minä rakastan sinua. Tuolla kannella on joku.
Tahdot vain lähteä pois yhdessä hänen kanssaan. Sitä sinä tahdot etkä muuta.
Mitä minun pitää tehdä? Ei minunkaan ole helppoa, kolme lasta —
Joko niitä nyt on kolme?
Toinen vastaa, luoden silmänsä maahan: Jo on. Mutta viimeinen ei ole hänen.
Vaikka askelten kopina kannella käy yhä kovemmaksi saattaen ennustaa uhkaavaa vaaraa, Edevartin mielen valtaavat naisen viime sanat niin kokonaan, että hän vain kysyy aivan kylmästi ja järkevästi: Mistä tiedät, ettei se ole hänen?
Lovise Magrete hymyillen hämillään: Tiedän sen ihan varmasti!
Edevart sai hiukan ajattelemisen aihetta. Hänen kasvonsa kävivät harmistuneen näköisiksi, kun joku kuului samassa naputtavan kynnellään kajuutan kansi-ikkunaan häiriten häntä kesken kaiken; hän kivahtaa kiukustuneena: Tiehenne sieltä ylhäältä!
Kuka se on? kuiskaa Lovise Magrete.
Olipa kuka tahansa, sen naisen on lähdettävä tiehensä!
Naisen? Kuka nainen aikoo tulla tänne sinun luoksesi?
En tiedä. Varmaan neitsyt Ellingsen.
Vai niin, vai neitsyt Ellingsen.
Käyn katsomassa. Istu sinä hiljaa täällä paikallasi, ettei hän näe sinua.
Edevart harppasi kannelle ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä silmätyksin Haakon Doppenin kanssa.
Haakon tervehti kuiskaten: Minä vain ajattelin… Onko hän vielä täällä? Anteeksi se menneenvuotinen, anteeksi… tässä käsi!
Edevart oli kovin ihmeissään miehessä tapahtuneen äkillisen muutoksen johdosta, tämä seisoi siinä kuin avunpyytäjä, kuin kurja raukka. Viinan löyhkä tuntui pitkän matkan päähän.
Mitä tahdot?
Mitäkö tahdon? Onko Lovise Magrete vielä tuolla? Tahdoin vain auttaa häntä pyytämään sinua, mutta älä Herran tähden kerro minun olleen täällä! En tahtonut antaa hänen olla yksin pyytämässä, se olisi käynyt hänelle liian raskaaksi, siksi minä tulin. Minä istun tuvassa soittamassa siihen asti, kunnes hän tulee. Olemme kovassa hädässä, auta meidät pois täältä, saat koko Doppenin kaikkineen päivineen. Oletko lukenut, miten me aiomme kirjoittaa kauppakirjan? Et varmastikaan kadu kauppojasi, hän tuo sen sinulle huomisaamuna varhain. Älä Jumalan nimessä kerro, että minä olen ollut täällä, sano, että se oli joku muu, ja nyt minä lähden heti tieheni, pistäydyin vain tänne lyhyeksi hetkeksi. Anteeksi se menneenvuotinen, tässä käsi!
Haakon Doppen huojui pian laiturilta maalle häviten pimeään.
Senkin humalainen porsas, tahtoi tietenkin tulla katsomaan olinko yöpukimissa, tuumi Edevart laskeutuessaan takaisin kajuuttaan. — Kolme lastako? hän sitten kysyi, sanoitko saaneesi kolmannen?
Kyllä.
Milloin sen sait?
Lovise Magrete mainitsi kuukauden ja päivän, mutta ei tehnyt siitä mitään numeroa, ei käyttänyt sitä aseena Edevartia vastaan. Jahdissa käynyt ihminen sen sijaan piti häntä vieläkin levottomuuden vallassa, joten hän kysäisi:
Saitko sen naisen lähtemään pois?
Sain kyllä — sen naisen pois.
Olin niin peloissani, kuiskasi Lovise Magrete, että aioin jo mennä piiloon vuoteeseesi. Mitä, hänkö siis käy täällä luonasi?
Oikein ajateltu, sanoi Edevart siihen. Mene vain vuoteeseen!
Lovise Magrete ei sitä kuullut, kyseli vain neitsyt Ellingsenistä: Oliko hänen tapana käydä täällä öisin? Äänessä ei ollut vähintäkään katkeruutta, hän istui vain mietteissään, pää riipuksissa. Edevart vastasi vältellen, neitsyellä oli tänä iltana ollut asiaa, muuten hän ei koskaan käynyt täällä. Mutta Lovise Magrete, ole sinä nyt niinkuin silloin kerran, riisu yltäsi! Katso tätä kaunista valkoista tyynynpäällistä!
Lovise Magrete istui yhä ajatuksiinsa vaipuneena, kertaakaan edes katsahtamatta Edevartiin.
Tämä kivahti lopulta kärsimättömästi: Sano suoraan, että tahdot vain päästä pois minun lähettyviltäni.
Minäkö? Ei, tahdon olla koko elämäni ajan sinun kanssasi. Voi hyvä
Jumala, etkö sinä ymmärrä —
Edevart tunsi itsensä säälittäväksi omissa silmissään, ja nyt, taipuessaan ja luvatessaan auttaa Lovise Magreten maasta pois, hän ei tuntenut omaa ääntään. Hän oli kyllä ajatellut asiaa, se merkitsi hänelle suurta onnettomuutta, tavatonta vahinkoa, mutta hän ei välittänyt siitä. Olkoon sitten vaikka niinkin, vaikka hukka periköön, hän auttaa rakastettuaan, antaa hänelle kaikki rahansa, onko hän sitten tyytyväinen?
Oih! Lovise Magrete heittäytyi voihkaisten Edevartin kaulaan. Mies tunsi hänen povensa aaltoavan, tunsi hänen suudelmiensa polttavan kuumempina kuin koskaan ennen. Hän soperteli kiitoksia, puhutellen häntä hyväilynimillä: Oma pojuseni, oma rakkaani, Jumala sinua siunatkoon!
Edevart yritti tällä huumauksen hetkellä jälleen avata Lovise Magreten vaatteita, mutta tämä ei halunnut sitä vaan purskahti itkuun. Hämmästyneenä ja suuttuneena Edevart sysäsi hänet luotaan ja sanoi töykeästi: Hyvä! Tee kuten tahdot.
Voi kyllä minä tahdon! Kunhan vain autat meidät pois täältä!
Siis sen vuoksi vain. Edevart tokaisi jurosti: Olenhan luvannut auttaa sinua. Kas tässä, saat kaikki minun rahani! Hän repäisi lompakkonsa auki ja paiskasi setelinipun pöytään: Voit itse laskea ne!
Ei — kuinka paljon siinä on?
Laske itse, etkö kuule kun sanon?
Ei! Ei! Edevart, miten paljon siinä on?
Tämä mainitsi summan.
Ei maailmassa! huudahti Lovise Magrete käyttäen vanhaa tunnettua huudahdustaan, olen sinulle kiitollinen elämäni loppuun asti. Siinä on enemmän kuin olimme uskaltaneet toivoakaan saavamme Doppenista. Voitko antaa pois kaikki rahasi? Ei, kuule, sinun pitää ottaa osa takaisin!
Ota rahat, kuuletko! komensi Edevart tylysti.
Odottiko hän nyt naisen silmänräpäyksessä antautuvan? Hän odotti kauan, mutta mitään sellaista ei kuulunut. Lovise Magrete ojensi hänelle paperin luettavaksi, hän heitti sen pöydälle. Lovise Magrete lupasi tuoda aamulla varhain oikean paperin.
En välitä siitä, vastasi Edevart yhä odottaen. Lovise Magrete ymmärsi kyllä, mitä toinen odotti, purskahti taas itkuun ja rupesi availemaan pukuaan.
Edevart: Miksi itket? Muistan kerran, jolloin et itkenyt ollenkaan.
En, enhän minä itke! puheli Lovise Magrete hädissään. Näethän itsekin, etten minä itke… riisun heti paikalla… Hän itki yhä rajummin, suuret vesikarpalot tippuivat silmistä mutta hän koetti olla olevinaan touhuissaan, ikään kuin itsekin olisi tätä halunnut.
Edevart ponnahti pystyyn sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, kietaisi rajusti vaatteet toisen ylle, tarttui hänen käsivarteensa ja tiuskaisi: Ota rahat ja lähde rauhassa! En tahdo tehdä sinulle pahaa.
Lovise Magrete koetti lepytellä häntä, vaikeroida helliä sanoja, mutta Edevart kiipesi kiivaasti edellä portaita ylös. He tulivat yön pimeyteen. Lovise Magrete selitti rukoillen: Kuule Edevart, minä en voinut.
Etkö voinut?
En, en tänä iltana. Kadun sitä niin. Vai et voinut? Olit siis asettanut kaikki siten edeltäpäin?
Ei, en minä tahtonut, mutta Haakon tahtoi, että tekisin niin. Mutta kadun sitä.
Äänettömyys. Lopuksi Edevart sai sanoneeksi: Mutta miksi et sanonut sitä oitis tuolla alhaalla?
En voinut sanoa. Sillä siellä — siellä oli niin valoisaa.
X
Kesä alkoi kallistua syksyyn, Edevart oli saanut jahdin kuntoon ja oli jälleen auttamassa kaupassa. Kauppa kävi hyvin jonkin aikaa, mutta sitä mukaa kuin hyllyt ja laatikot tyhjenivät eikä uusia tavaroita tullut entisten tilalle, kaikki huomasivat Knoffin olevan nurin menossa. Satamalaituri oli kylläkin saatu valmiiksi työväki ja hevosmiehet olivat kaikki lähteneet pois, mutta se sai paikan tuntumaan yhäkin tyhjemmältä eikä suinkaan vaikuttanut mieliä virkistävästi. Vanhin myyjä Lorensen oli sanoutunut irti Knoffin palveluksesta ja varustautui kaikin voimin Amerikan matkaan päästäkseen lähtemään ennen talven tuloa. Kaksi muuta kauppa-apulaista lähti hänen mukaansa. Myös maaseudulla varustautuivat monet nuorukaiset seuraamaan heidän matkassaan Amerikkaan, heitä kertyi iso joukko, oikea siirtokunta, doppenilaistenkin oli määrä lähteä samassa joukossa.
Vallitsi oikea Amerikan kuume.
Knoff piti mokomaa kulkutautia pilkkanaan, sanoi sen olevan aivan aiheetonta ja väitti maastalähtijöiden vielä aikoinaan katuvan sitä katkerasti. Mutta kukaan ei enää kallistanut korviaan Knoffin puheille, hän oli menettänyt kaiken ennen nauttimansa kunnioituksen ja vaikutusvallan, itse vanha laivuri Noremkin pudisteli kotiin tultuaan päätään isäntänsä huonoille asioille: Hän hävitti itsensä tuolla laiturinrakennuksellaan, ei liene enää apua siitäkään, että minä päästin kaljaasin joutumaan haaksirikkoon.
Koko suuri, vilkasliikenteinen kauppapaikka oli kuin hajaannuksen ja häviön partaalla, vain sen isäntä itse enää käveli pää pystyssä. Satamalaiturin rakentaminen oli vienyt häneltä kaiken, mutta hän ei vain hellittänyt. Konttoripäällikkö oli saanut eron, leipuri aikoi lähteä pois ennen joulua, taloudenhoitajattaren, neitsyt Ellingsenin oli tultava toimeen yhtä palvelijatarta vähemmällä.
Edevart tunsi olonsa ikäväksi ja halusi pois. Hän tunsi olevansa rahaton mies, lompakko oli aivan laihana, hän ei ollut antanut pois ainoastaan kaikkia omia rahojaan vaan vieraatkin; Joakim veli karhusi häntä ennen pitkää. Tosin kyllä Edevart oli saanut rahojensa vakuudeksi Doppenin, hänellä oli kuitattu kauppakirja taskussaan, mutta Joakim ei kuuna päivänä ymmärtäisi mokomaa kauppaa, tuskin Edevart itsekään sitä ymmärsi. Mitä ihmettä hän Doppenilla? Niin, ennen aikaan kyllä, mutta nyt -?
Tuli päivä, jolloin Amerikkaan menijöiden oli määrä lähteä. He kokoontuivat kaikki laiturille, mistä iso vene vei heidät laiva-asemalle. Kaikilla siirtolaisilla oli mukanaan tavaroita, kenellä enemmän, kenellä vähemmän, Haakon Doppenilla oli niitä varsin runsaasti, sitäpaitsi vaimo ja kolme lasta, mutta erikoisen hyvää huolta hän piti muutamista säkeistä, joiden päälle ei millään muotoa saanut istua. Niissä oli hänen tekemiään läkkiastioita, jotka hän yritti saada myydyksi Trondheimissa. Retkeläisiä oli neljätoista miestä ja viisi naista, sitä paitsi iso joukko lapsia, vene tuli täyteen lastiin.
Edevart pysytteli tahallaan hyvästijätön hetkellä poissa rannalta, seisoi vain panimon tiellä odottamassa. Vasta nähtyään veneen ehtineen vähän matkan päähän rannasta hän asteli hitaasti laiturille. Veneessä näkyi joku naishenkilö kohottautuvan seisoalleen ja huiskuttavan kättään hyvästiksi, Edevart vastasi huiskutukseen. Hän oli kuin lamautunut, häneen ei koskenut kovinkaan kipeästi, vaikka tuo toinen lähtikin pois.
Knoff ja laivuri Norem seisoivat laiturilla. Edevartia ihmetytti kun näki isännän siellä, tämä ei nähtävästi aikonut piilotella, ei toki sinnepäinkään! Pyörähtäessään ympäri kannoillaan hän virkkoi kuin ohimennen: Pitää hommata tänne pari suurta lyhtyä, jotta laivat näkevät paremmin purkaa lastia pimeässä!
Norem katsoi pitkään hänen jälkeensä pudistaen päätään. He puhelivat hetken aikaa Knoffista. Norem pelkäsi tämän menneen vähän kuin sekaisin: Kuulitko, mitä hän sanoi? Että hän muka aikoo hankkia tänne laiturille pari suurta lyhtyä! Niin, kyllähän häneltä voi syntyä sekin hullutus. Mutta rahaa sekin kysyy. Ja juuri hetkistä ennen oli pyytänyt nimeäni vekseliin.
Ohoh! Ei kai sentään?
Niin, mitäs sinä siitä ajattelet? Laivanisäntä pyytämässä laivurinsa nimeä vekseliin!
No annoitko?
Laivuri Norem: Että annoinko nimeni? En minä toki niin hullu ole. Yhtä hyvin olisin voinut lähteä Amerikkaan menijöiden mukaan. Mutta minulla on sentään, Herran kiitos, sen verran omasta takaa, että elän kotonakin.
Nyt minä en enää osaa sanoa mitään, mutisi Edevart itsekseen. Norem kysäisi: Olet kai jo saanut palkkasi? En ole saanut. Ei ole vielä tehty tiliä. Entä sinä?
Minäkö? Totta kai! Ensi työkseni pelastin oman osani. En kuivannut kaloja kauempaa kuin rahat riittivät.
Edevart astui askelen taaksepäin: Sinun kalasiko siis eivät olleetkaan kuivatut silloin kun lähdit kotimatkalle?
Eivätkä olleet. Kaikkia vielä! Mutta mitäpä niitä kuivaamaan, kun niiden kerran oli määrä mennä meren pohjaan!
Edevart lausui melkein kuiskaten: Pitikö niiden siis mennä meren pohjaan!
Norem: Niin minä sen ainakin ymmärsin. Sano minun sanoneeni!
Ei ollut lainkaan varmaa, että Norem oli esittänyt asian niin kuin se todella oli. Edevart erosi hänestä mieli katkerana. Tuo vanha kettu oli varmaan tässäkin tapauksessa pelastanut ennen muuta oman nahkansa antaessaan huomata, että oli päästänyt kaljaasin kivelle toisen käskystä. Edevartista tuntui ensi kerran siltä, että Noremissa oli jotakin ilkeää ja pahaa, tämän harmaa, villava niska oli liian paksu, sen päällä lepäsi liian monien syntien paino; mies oli kovin varma itsestään ja häpeämätön, puheli peittelemättä konnankoukuistaan, kehuskelikin niillä. Toivoisinpa hartaasti, että koko ukko jo olisi kuollut ja kuopattu, tuumi Edevart itsekseen, hänhän se minut opetti pimittämään talvella kaksikillinkisiä, ja mitä hyötyä minulla nyt on varastamastani?
Mutta Knoffista Edevart ajatteli kaikesta huolimatta toisin: tämäkin oli ollut mahtavuutensa päivinä kelmi ja ovela veijari, nyt hän oli sotkeutunut kiusallisiin vaikeuksiin, mutta vielä tänäkin päivänä hänen turhamaisuutensa rehotti yhtä suurena ja kukoistavana kuin ennenkin kohoten korkealle yli tämän matoisen maailman mataluuden. Edevart ei ollut itsekään selvillä siitä, miksi hän oikein rupesi tuntemaan sääliä Knoffia kohtaan, ehkä tunsi itsekin olevansa hieman syyllinen hänen tuhoonsa, sitä paitsi hänessä oli vielä jäljellä kansanihmisten kukistunutta suuruutta kohtaan tuntemaa sääliä ja armeliaisuutta. Hän muisti lapsuusvuosiltaan, kuinka kotipuolessa oli joku juopotteleva nimismies erotettu virastaan. Edevart oli itkenyt raukan kovaa kohtaloa ja rukoillut Jumalaa hänen puolestaan. Päättäen siitä, mitä hän oli kuullut eri tahoilta, Knoffin asiat tuntuivat tosiaan olevan aivan hullulla tolalla, rouva Knoff oli laihtunut ja vanhennut verrattuna siihen, mitä oli ennen ollut, sillä hänen täytyi auttaa neitsyt Ellingseniä taloudenpidossa. Knoffilla itsellään oli kyllä vielä kultakello taskussa ja kultavitjat rinnan päällä, mutta kohta hänellä kai ei enää olisi niitäkään.
Edevart alkoi käydä todella levottomaksi palkkansa puolesta, ei ollut ensinkään varmaa, pystyikö Knoff maksamaan sitä hänelle, ja mikäs sitten eteen? Hänellä oli kyllä hyvät vaatteet, taskukello ja uusi kultasormus, mutta muutapa hänellä ei ollutkaan. Niin no, olihan hänellä Doppen. Mutta mitä hän sillä? No niin, käyköön syteen tai saveen, Edevart saattoi palata takaisin Poldeniin ja lähteä Lofooteille kalaan niinkuin ennenkin, joka tapauksessa hän oli selvillä siitä, että hän tilinteossa olisi mukautuvainen ja ottaisi huomioon Knoffin tukalan aseman. Se oli vähintä, mitä hän saattoi tehdä, sen hän oli isännälleen velkaa.
Sunnuntaina hän lainasi veneen soutaakseen katsomaan "kotiaan", Doppenia. Vihantarantainen lahti oli nyt väritön ja harmaa, tupa autio ja tyhjä, kaikki huonekalut ja muut tavarat poissa, kosken kohina ainoa asia, mikä oli ennallaan. Heinäladossa hän seisoi vain hetkisen haaveissaan muistellen siellä kokemaansa hurmaa; sitten hän painoi oven kiinni mennäkseen aittaan: sinne Lovise Magrete oli jälleen ripustanut häntä varten vuodepeitteen. Herranen aika — ikään kuin hänellä ei olisi ollut enemmän kuin tarpeeksi ajattelemista muutenkin! Edevart kääri peitteen varovasti kokoon ottaen sen mukaansa; halkovajassa oli hänen rautakankensa, sen hän antoi olla alallaan; kivet olivat yhä paikoillaan heinäniityssä.
Täällä oli kerran ollut koti, aikuiset vanhemmat ja lapset olivat eläneet täällä aikojaan, surren surujaan, iloiten iloistaan, nyt koti oli kylmillään. Mistään ei kuulunut risahdustakaan, ainoastaan kosken kohina metsän takaa. Maankiertäjät veivät katkaistut juurensa mukanaan, mihin ikinä he menivätkin, mutta se ei kuulunut tähän…
Kun kauppa maanantaiaamuna avattiin, Edevart seisoi hetkisen kaupassa, ketään ei kuulunut tulevaksi. Toinen kauppa-apulainen, Magnus, rupesi ottamaan hyllyiltä muutamia vaivaisia kankaiden tähteitä ja asettelemaan niitä uuteen järjestykseen takaisin hyllyille, siinä ei ollut työtä useammalle kuin yhdelle miehelle, ei kunnolla sitäkään.
Edevart koputti konttorin oveen: Lienee parasta että lähden nyt — ei kai teillä ole mitään sitä vastaan?
Kyllä minulla on paljonkin sitä vastaan, vastasi Knoff. Pitääkö minun jäädä tänne ypö yksin? Mikä nyt on kaikkiin ihmisiin mennyt? Kohtahan joulukiireetkin alkavat! Mutta kuitenkin kaikitenkin Knoff käytti heti tilaisuutta hyväkseen, nyökäyttäen myöntävästi: Vai niin, vai aiot lähteä? Hyvä, tehdäänpä sitten tili! Ensiksikin se sillinuotta, mutta aloitetaan lopusta: kuinka kauan olet ollut kaupassa, ja kauanko aikaa sinulta meni jahdin puhdistukseen ja maalaamiseen? Knoff otti lyijykynän käteensä, istui siinä taisteluun valmiina, hän kyllä osaisi pitää puolensa.
Niistä kummastakaan en tahdo maksua, sanoi Edevart asian aluksi. Ja kun Knoff kohotti kummissaan katseensa hän lisäsi: se ei ollut työtä eikä mitään.
Knoff näytti ikään kuin pehmenevän, hän ei saanut tilaisuutta osoittaa taistelunhaluaan. Hän hymyili melkein alakuloisesti sanoessaan: Ensi kerran sattuu nyt minulle, että joku palveluksessani oleva vapaaehtoisesti tinkii palkoistaan, päinvastoin, minun väkeni on aina väittänyt saaneensa liian vähän, aina liian vähän.
Edevart olisi sinä hetkenä antanut paljon, jos olisi voinut seistä täysin rehellisenä ja syyttömänä isäntänsä edessä. Ei epäilystäkään, oma väki oli Knoffia pettänyt ja puijannut, kukin tavallaan, käyttämällä hyväkseen hänen turhamaisuuttaan. Ihmekö siis, että tämänkin täytyi puolestaan olla varuillaan ja käyttää näiden omia juonia ja metkuja! Edevart tunsi mielenliikutuksen tapaista, hän ei ainakaan syyttänyt Knoffia. Siitä ei ollut kulunut kovinkaan pitkää aikaa, kun saman Edevartin mielestä oli ollut miehekästä olla kovaa poikaa ja mahtavaa miestä puolestaan, mutta nyt hän tunsi itsensä nöyräksi ja masentuneeksi. Mikä häntä oikein vaivasi, oliko hän päästään vialla? Tuon suuren herran ja työnantajan oli täytynyt supistaa toimintaansa supistamistaan, hän oli melkein puilla paljailla, viime vuosi oli vanhentanut häntä, hän ei ollut enää kovinkaan mahtava katseltava, parransänkikin ajamatta, ja Edevart tuli panneeksi merkille, että ohimoille oli ilmestynyt muutamia harmaita hiuksia. Surkuteltava isäntä ja valtias! Mutta tämä ei aikonut hellittää, äkkiä näytti siltä kuin Knoff ei enää haluaisi hymyillä alakuloista hymyään, yks kaks hän sai taaskin kasvoilleen entisen touhukkaan ilmeensä; otti kultakellon taskustaan, katsoi sitä, pisti sen taskuun takaisin ja virkkoi: Siis kuuden, puolenseitsemättä kuukauden palkka. Älä häiritse minua! Hän laski laskemistaan ja kirjoitti muistiin. Vielä kirjoittaessaan hän sanoi: Niin, se nuotta — en tiedä oikein — konttoripäällikkö ei saanut selkoa siitä, mitä se oli aikoinaan maksanut minulle. Paljonko olet aikonut siitä antaa?
Edevart vastasi vältellen.
Knoff: Sanotaanko 10 talaria nuotasta?
Edevart: Kiitoksia vain. Jos voitte antaa sillä…
Edevart sai mainion tilin. Knoff sanoi hyvästiksi: Mieleni on paha, kun lähdet! Sitten hän lisäsi lyhyesti ja ankarasti: Voit tulla takaisin luokseni, jahka olot paranevat.
Edevart kuuli kotoa paljonkin uutisia, mutta yksi niistä oli ihan tavaton, pelottava; koko Polden ympäristöineen oli aivan ylösalaisin tuon kauhean tapahtuman johdosta.
Kuka olisi uskonut moista kaikin puolin kunniallisesta ihmisestä! Että hänellä saattoikin olla omallatunnollaan mitä hirvein rikos, joka oli kuin suoranainen murha. Ihmisten henkeä tuntui salpaavan, he eivät olleet tottuneet tällaiseen. He olivat vuosikausia laulaneet arkkiveisua hirmuisesta Strassburgin kaupungissa tapahtuneesta murhasta, kylmien väreiden karmiessa selkäpiitä laulun kaikkein julmimmissa kohdissa, he muistivat Andreas Mensan, joka mestattiin Lofooteilla kymmenen kirkkopitäjän takana, he eivät olleet unohtaneet kovaonnista Ellen tyttöä, joka kuristi lapsensa, mutta sekin oli tapahtunut naapurikunnassa, ei heidän omassa pitäjässään. Kukaan ei ollut kuullut kaukaisinta taruakaan, että tässä köyhässä ja rauhallisessa maan kolkassa olisi ollut ihmispetoja ja tapahtunut tihutöitä — mutta nyt oli tullut Poldenin vuoro.
Ane Maria oli vangittu ja viety pois!
Edevart sai joka taholta kuulla kertomuksia tämän vaivatusta omastatunnosta ja hänen tunnustuksestaan. Valoisan kesän ajan hän oli jaksanut olla miten kuten, mutta syyspimeiden tullessa hänen sielunsa murtui. Hän aloitti tunnustuksentekonsa kerran yösydännä, herätti naapurit sitä kuulemaan, ja kun oli tullut paljon väkeä koolle ja sytytetty tuli lamppuun, hän nousi vuoteestaan, jäi seisomaan paitasillaan Karoluksen, oman miehensä, ja muiden eteen, ja otti puolitoista vuotta sitten suohon vajonneen laivuri Skaaron kuoleman omaksi syykseen.
Ennenkuulumatonta! Varmastikin Ane Maria oli nähnyt pahaa unta. Kaikki ihmiset arvelivat hänen sairastuneen vanhaan menneentalviseen tautiinsa; silloinkin hän oli vain liikkunut yksikseen mutisten käsittämättömiä sanoja ja ollut kuin päästään paleltunut, mutta hän ilmoitti niin monia tosia, tarkkoja ja täydentäviä yksityiskohtia, ettei hänen syyllisyyttään enää käynyt epäileminen. Sitten hän toisti tunnustuksensa papille ja nimismiehelle, hän ei pelännyt eikä vapissut, vaan pyysi laillista rangaistusta ja tuomiota. Vielä silloinkin Ane Mariassa oli jotakin itsevarmaa ja lujaa ja taipumatonta, hän ei ollut suinkaan vaivainen syntinen, itki kyllä kuin piiskattava, mutta ei valitellut eikä vaikeroinut. Kun poliisiviranomaiset kysyivät, oliko hänellä ollut jotakin Skaaro laivuria vastaan, hän vastasi: Ei, päinvastoin. Ja kun tiedusteltiin, miksi hän sitten oli houkutellut tämän kuolemaan, hän vastasi kaunistelematta: Siksi, että hän tahtoi tulla mukaani, mutta ei pyydellyt minua tarpeeksi, vaan antoi minun olla omissa oloissani! Siinä kohden Ane Maria osoitti kerta kaikkiaan tavatonta häpeämättömyyttä, mikä sai viranomaiset pudistamaan päätään. Kleivan Josefina, joka oli leski, sekä nuori vaimo Beret, jotka kumpikin olivat hieman huonossa huudossa siitä, että muka olivat kovin miehiin meneviä, hätkähtivät Ane Marian suorasukaisuutta. Jollei asia olisi ollut niin kammottava, he olisivat varmasti vieneet käden suulleen ja nauraa hihittäneet.
Eivät viranomaiset itsekään olleet oikein selvillä siitä, miten heidän oli Ane Marian suhteen meneteltävä. Tämä oli onneton olento, joka oli jäänyt lapsettomaksi ja jonka intohimot olivat hillittömän voimakkaat, nautinnonhimoinen, mutta reipas ja voimakas ihminen. Hän oli saanut kerta kaikkiaan päähänsä että hänen oli rangaistava Skaaro laivuria, ja hän oli kylmäverisesti katsellut syrjästä kuinka onneton mies oli vajonnut yhä syvemmälle pohjattomaan rimpeen. Toisaalta oli näytetty toteen, että hän oli lopuksi juossut hakemaan väkeä apuun, oli juossut kuin henkensä hädässä, mutta apu oli tullut liian myöhään, siis hän oli viivytellyt liian kauan, ennen kuin lähti apua noutamaan. Että hän ylimalkaan arveli itsellään olevan syytä kostaa laivurille, se kai oli pantava hänen tasapainostaan järkkyneen aistielämänsä tilille; joka tapauksessa hänen vapaaehtoinen, avoin tunnustuksensa painoi vaa'assa hänen hyväkseen. Oikeus menetteli sangen hellävaroen, Ane Maria joutui vankilaan, joka samalla oli tavallaan kuin turvakoti.
Mutta Polden ei suinkaan vielä sillä rauhoittunut. Kun niin hirvittävä teko oli tapahtunut aivan kotinurkilla, ei ollut ihmekään, että aikuisetkin varoivat liikkumasta myöhään ulkona ja etteivät lapset pimeän tultua uskaltaneet käydä puita hakemassa. Kuinka helposti suosta olisikaan voinut kuulua huutoa!
Entä Karolus, miten hän…? Hän itse oli muuttumassa arvoitukseksi. Totta puhuen Edevartille oli tavallaan hyötyä kylässä vallitsevasta mieltenkuohusta, kukaan ihminen ei välittänyt hänestä vähääkään, Joakim velikin oli muiden mukana vartioimassa Karolusta yötä päivää, hän ei siis heti tullut karhuamaan rahojaan. Edevart ehti hieman hengähtää.
Karolukseen koski hänen vaimonsa kohtalo hirveän kovasti, siitä ei ollut epäilystäkään. Hän ei syönyt eikä juonut, vaan meni tuntureille, elellen siellä kivikossa ja vesaikossa, maaten maassa ja puhellen itsekseen. Herra varjelkoon ketään joutumasta niin ankaraan kiusaukseen tehdä lopun elämästään kuin Karolus oli joutunut!
Miehen ollessa vielä jossakin määrin järjissään naapurit kävivät pyytämässä, että hän sentään tulisi kotiin. Mutta hän vain mutisi vastaukseksi ettei tahdo tulla. Toiset koettivat narrata hänet lähtemään kotiinsa selittämällä, ettei toki veneenomistajan ja kunnanvaltuuston puheenjohtajan sopinut maata tuntureilla. Mutta siitä ei ollut apua. Mutta vielä he yrittivät houkutella: sinullahan on täällä kurja olo, et saa suuhusi kuivaa et märkää, kuolet vielä nälkään ja viluun! Karoluksesta oli hyvä, että hänen elämästään tulisi kerrassaan loppu, eihän hänellä kuitenkaan ollut pelastuksen toivoa! Lopuksi he selittivät, että oli Jumalan kiusaamista jäädä tänne koko yöksi, kun milloin tahansa saattoi kuulua huutoa suosta. Hänen täytyi uskaltaa, hän oli Herran huomassa! Hänen suhteensa ei päästy puuhun ei pitkään, hänen täytyi antaa olla omassa olossaan.
Mutta miten olikaan, kerran sitten myrskyisenä, pimeänä yönä Karolus itsekin lienee tuntenut saaneensa tarpeekseen mokomasta, olostaan ainoastaan Herran huomassa, mene tiedä lienee kuullut jotakin suostakin, ainakin hän hiipi pilkkopimeässä kotiinsa ja istui seinävieressä, mutta aamun alkaessa sarastaa hän sieppasi aitasta leipäkannikan ja hiukan ruokaa ja juoksi sitten taas tiehensä. Joku oli hänet nähnyt ja huutanut nimeltä, muuta hän ei ollut vastannut. Voi, Karoluksen asiat olivat huonosti, oleksi, miesparka, vain tuntureilla paljaan taivaan alla, eikä siitä tahtonut tulla ollenkaan loppua. Ihmiset kävivät joka päivä puhumassa hänelle hyvää kaunista, mutta kerran sitten tapasivat hänet aivan hulluna. Hän makasi maassa mahallaan, ei edes kyljelläänkään, vaan aivan nenä maassa kiinni, välittämättä tulijoista vähääkään, puhumatta, pukahtamatta. Sitä paitsi hän oli maannut uuden uutukaisen keltaisen öljyhattunsa päällä, niin että se oli rutistunut kasaan, ja kun he käänsivät hänet selälleen, hän jäi makaamaan käppyrässä kuin lankakerä, niin että oli oikein ilkeä sitä nähdä. He yrittivät puhutella häntä, mutta hän ei enää vastannut halkaistua sanaa. Hän oli varmasti epämukavassa, rasittavassa asennossa kyhjöttäessään siinä polvet koukussa ja pää jalkojen välissä, ja ihmiset mutisivat, että hän oli saanut kouristuskohtauksen, mutta yhtäkkiä Karolus kääntyi omia aikojaan vatsalleen ja alkoi nelin kontin kiertää kehää oman päänsä ympäri. Kierrettyään siten hetkisen hän laskeutui pitkäkseen maahan, kyynärpäät edellä, aivan kuin makuulle laskeutuva lehmä notkistaen ensin etujalat. Sitä oli surkea nähdä. Äkkiä hän otti kukkarostaan talarin setelin ja repäisi sen keskeltä kahtia, ja se oli sentään hänen viimeisensä. No silloin kaikki ymmärsivät, että nyt oli tosi kysymyksessä, nyt hänet oli saatava kotiinsa vaikka väkisinkin. Joku juoksi hakemaan köyttä siltä varalta, että hän yrittäisi vastarintaa ja odottaessaan köydenhakijaa toiset tuumivat, että heidän oli vuoron perään oltava vartiossa. Oli siinä surua ja murhetta kerrakseen, kun ihmisen piti tulla noin hulluksi!
Mutta ei Karolusta tarvinnutkaan panna köysiin, he saivat hänet jaloilleen, ja hän seisoi kenenkään pakottamattakin. Mihin palaset joutuivat? hän kysäisi. Mitkä palaset? — Ka, talarin setelin palaset. — Teodor oli pannut ne korjuun, hän saa ne kyllä takaisin! Niin sitten puolitajuton Karolus vietiin kotiinsa, Teodor talutti toisesta, Joakim toisesta kainalosta. Hän näytti alistuvan siihen, tuntui kulkevan ollenkaan vastustelematta. Ehkäpä Karolus itse oli jonakin valoisampana hetkenään tullut ajatelleeksi, että oli sentään koiranelämää maata paljaan taivaan alla ja olla hulluna, ehkäpä hän oli myös tuuminut surreensa jo tarpeeksi. Ane Marian kohtalo koski kyllä hirveän kipeästi, se oli totinen tosi, mutta — Herra suokoon syntini anteeksi — olipa tämä ollut aina kintereillä, häneltä ei ollut saanut siunaaman rauhaa.
Nyt oli kaikki taas järjestyksessä, mutta ei mielenvikainen mies sentään niin vain tullut entiselleen, kaukana siitä, sitä ei kukaan voinut uskoakaan, eikä vartiointia käynyt lopettaminen. Eikö Karolus ollut hulluudessaan pyrkinyt käsiksi itse kunnanvaltuuston arkistoon! Siitä vasta olisi syntynyt kaunis juttu; mies, joka repäisi kahtia setelin, ei olisi varmaankaan säästänyt edes kaikkein tärkeimpiä amtmannin ja hallituksen kirjoituksiakaan, olisi voinut repiä koko jutun asiakirjatkin suuresta pöytäkirjasta! Joakim tuli nyt vuoden ajan kirjoittaneeksi kunnanvaltuuston pöytäkirjoja eikä hänellä ollut pienintäkään halua nähdä omien kättensä työtä revittynä ja rikki raastettuna. Se ei saa tapahtua! sanoi Joakim istuen uskollisesti vartiossa. Kun aika tuli, hän tahtoi merkittäväksi pöytäkirjaan haluavansa maksua vartionpidostaan. Pojan taskurahat alkoivat olla vähissä.
Sitten hänen jo täytyi kysäistä veljeltään, voisiko saada tältä vähän rahaa. Kyllä, Edevart antoi pari seteliä. Se taisi olla Joakimista hieman liian vähän, mutta Edevart selitti, ettei hänellä sattunut olemaan enempää mukana. Edevart oli elellyt Poldenissa päivästä toiseen, tietenkään häntä ei kunnioitettu niin kuin muutama kuukausi sitten, eihän hänellä nyt ollut mukanaan jahtia saati lastia tai muuta merkillistä, mutta ei häntä kohdeltu yliolkaisestikaan. Kun oli syytä pelätä, ettei Karoluksesta olisi tulevana talvena kahdeksanhangan päällysmieheksi, pyysi joku Edevartia rupeamaan Karoluksen tilalle. He huomauttivat, että tuntui vähän arveluttavalta uskoa henkeään mielenvikaisen miehen käsiin. Edevart lupasi ajatella asiaa, hänellä ei ollut kylläkään Lofootien kalastukseen tarvittavia tamineita ja vehkeitä, mutta jo se seikka, että häntä oli ajateltu päällysmieheksi, sai hänet hieman rauhallisemmaksi tulevaisuuden suhteen, kyllä kai aina jokin neuvo keksittäisiin. Sekin kohotti hänen arvoaan toisten silmissä, että hän muutamakseen pisti kotona vuoteeseensa uuden peitteen, oikein komean vehkeen, jossa oli niin kauniit värit ja ripsut, ettei Poldenissa ollut kuunaan nähty sen vertaista. Kaikki nyykäyttelivät kummissaan päätään ajatellen: Niin niin! Eivät Edevartin asiat ole niinkään hullusti! Mutta totta puhuen ne olivat kyllä aika hullusti, hän oli tullut pistäneeksi kaikki rahansa Fossenlandetissa talonkauppaan. Hänen kävi melkein eniten sääli pikkusiskoja, joille hänellä ei ollut tällä kertaa mitään tuomisia suuresta maailmasta. Toisella oli kyllä medaljonkinsa ja toisella käärmesormus nauhassa kaulassaan, mutta pyhähameet olivat käyneet pieniksi, niin että olisi ollut saatava Kleivan Josefina ompelemaan uudet. Edevart näki pikkusiskojen hädän ja hänen sydäntään kouristi, ymmärsihän hän heidän kalankuivuussa ansaitsemiensa rahojen menneen yhteiseen pesään.
Varustautuessaan kerran lähtemään kauppiaaseen hän huomasi selvästi sisartensa jäävän iloisen odotuksen valtaan. Raukat näyttivät ajattelevan: Mitäpä pari kaunista hamekangasta on semmoiselle miehelle kuin isoveli! Mutta ne merkitsivät isolle veljelle liikaakin, hän oli levoton asiansa onnistumisen puolesta.
Gabrielsenin uusi suuri kauppa oli lukossa, yksinkertaisesti kiinni. Edevart meni keittiöön, tapasi siellä palvelijatar Olgan, saman, jolla ali ollut helmivyö, ja sai hänen avullaan Gabrielsenin ilmestymään päivänvaloon.
Mitä tahdot? tämä tokaisi äkeän näköisenä. Vai kauppaan? No mennään vain. Hänen suunsa alkoi jauhaa kaiken aikaa kuin mylly: Mitäpä hän seisomaan kaiket päivät tiskin takana, ketään ei kuitenkaan käynyt, ja jos joku joskus ihmeeksi eksyikin — pyysi aina velaksi. Hän ei välittänyt mokomista ostajista. Mitä minun pitikään sanoa: onpa meillä Poldenissa hauska kunnanvaltuuston puheenjohtaja! Hänen piti olla muka paljon minua parempi, ja sitten hänen eukkonsa onkin murhaaja ja hän itse ryömii nelinkontin kuin sieluton elukka, kuulemma. Terveydeksenne olkoon! Niin, mitäs sinulle piti olla? hän lopuksi kysäisi ja oli heti valmiina mittaamaan ja punnitsemaan.
Niin, Edevart kierteli ja kaarteli kuin kissa kuumaa puurokuppia, mutta lopulta sai sentään sanotuksi, että hänen olisi saatava Lofootien matkalla tarvittavat vehkeet, mutta ettei hänellä ollut maksaa ennen kuin keväällä retkeltä palatessaan.
Juokse suolle!
Tuo nyt ei voinut olla juuri sen kummempaa kuin suora kielto, mutta Edevart ei hellittänyt vaan otti taskustaan Doppenin kauppakirjan ja näytti sitä kauppiaalle.
Mitä minä sillä? Ei se ole sadan talarin seteli. Vai vakuuksia! Täällä on käynyt pari, kolmekymmentä kaistapäätä pyytämässä talvitamineita ja tarjoamassa taloaan pantiksi. Koko kylä on polvillaan, yhdelläkään miehellä ei ole talarinseteliä taskussaan. Vai panttia? En minä voi käyttää panttia, rahaa ainoastaan, ja jollei sinulla ole rahaa, voit lähteä saman tien.
Edevart mutisi jotakin siihen suuntaan, että kyllä hänellä oli omaisuutta vaikka sadoiksikin talvitamineiksi, hän oli vain juuri sillä hetkellä pulassa —
Gabrielsen: Itsekin olen pulassa. Tulin rakennuttaneeksi tämän kirotun paavinlinnan kaupakseen, ja siinä löin kynteni poroon, keikahdan koreasti nurin päivänä tai toisena, odotan vain, milloin on töppöset vasten taivasta. Pitäisikö minun olla Isä Jumala kaikille, jotka ovat kiipelissä? En ole kuullut mokomaa. Painu kotiisi, kuta pikemmin sitä parempi. Hornan tuuttiinko olet syytänyt kaikki ansaitsemasi killingit? Etkös ollut täällä viime kesänä oikein jahdin kapteenina, sinulla oli alukset ja lastit ja kaikki! Vai talvitamineet? Koetahan ajatella: Itse saan tavarat kuukauden tunnustetta vastaan, sinun pitäisi saada ne velaksi neljäksi, viideksi kuukaudeksi. Niin. Ja ehkä et palaa elävänä koko Lofootein matkaltakaan.
Edevart: Siinä tapauksessa teillä on kokonainen pikkutila panttina.
Pantti sinne tai pantti tänne! Missä se tilasi sitten on?
Fosenissa.
Siis samaa kuin kuussa. En tahdo taloja mistään päin, en voi maksaa tunnusteitani taloilla. Ei, painu paikalla kotiisi, mitä täällä enää norkoilet?
Näin teillä olevan kankaita hyllyillä.
Kankaitako? Onhan niitä. Mutta etkö aio vieläkään lähteä tiehesi?
Voitte antaa minulle muutaman kyynärän hamekangasta sormuksestani.
Vai voin antaa sormuksestasi? Gabrielsen virkkoi hieman kuin kahden vaiheilla. En voi käyttää sormuksiakaan.
Edevart: Tämä on sentään kultaa. Ja yhtä hyvinhän voitte pitää sormusta myymättä kuin kankaita hyllyllä.
Onko se kultaa? Annas kun katson! Gabrielsen punnitsi sormusta kädessään, tutki leimoja, kilisytti sitä myymäläpöytää vasten ja sanoi vihdoin: Voithan sentään saada siitä muutaman kyynärän kangasta. Minkälaista kangasta tahdot?
Hamekangasta siskoille. Villakangasta. Tiedän kyllä, millaista tahdon, lisäsi Edevart pujahtaen tiskin taakse. Olen itsekin seisonut tiskin takana.
Sovittiin kaupoista, Gabrielsen lienee loppujen lopuksi havainnut kullan edullisemmaksi säilyttää kuin kankaat, jopa melkein rahan veroiseksi maksuvälineeksi. Hän muuttui hieman sävyisämmäksi alkaen taas toimittaa: Kuulehan, se Joakim, se veljesi, olisi hirtettävä! Sanon sen ihan suoraan. Hän sai täällä viime talvena sen silliapajansa ja teki kaikki ihmiset hulluiksi. Saimme turmeluksen ruumiiseemme mies kuin mies, itse en ollut hitustakaan toisia parempi. Herra varjelkoon, millaista aikaa, kaikki kallistui, päiväpalkat kohosivat niin, ettei sillä ollut enää mitään määrää, meistä tuli ykskaks rikkaita, ja silloin ostettiin mitä vain silmiin osui, syydettiin rahaa kaksin kourin. Sitä ihanuutta kesti muutaman kuukauden ajan, mutta sitten oltiin taas köyhiä, asiat huonommin kuin ennen, sillä turmelus istui yhä ruumiissamme. Minulle jäi vähän jotakin hienoa ulkomaan juustoa — mitäs sillä? Mutta mitä luulet minun tehneen? Pistin sen poskeeni! Niin juuri, viimeistä nokaretta myöten. Sitä se turmelus tekee. Vai tuumitko, että se olisi muuten homehtunut? Eikö mitä, olisinhan voinut lähettää sen pappilaan, olisin kuitannut sillä papinmaksuja. Mutta syötiin se eukon kanssa makeihin suihin. Ja luuletko sinä minun silti elävän sen kauemmin? Pikemminkin päinvastoin, sillä siinä juustossa oli mato poikineen. Ei, ei kukaan elä hienoilla ja hileillä ruoilla kauemmin kuin yksinkertaisilla! Mutta sen voit sanoa veljellesi, että jos joskus vasta saa silliapajan nuottaansa, hänellä ei ole asiaa pyytämään minua sähköttämään hänelle ostajia, siihen en rupea, sen verran ainakin olen oppinut.
Edevartin hankkiutuessa lähtemään Gabrielsen pidätti häntä vielä hetkisen jatkaen puhetulvaansa: Ihan minua naurattaa se uusi kunnanvaltuuston puheenjohtaja. Tie — eikö meidän olisi muka rakennettava tänne tietä, että päästään ihmisten ilmoille? Se meidän olisi pitänyt tehdä silloin, kun meillä oli rahaa, ja jos minä olisin ollut puheenjohtajana, se olisi tehtykin. Pidättekö siellä Poldenissa Karolusta todella hulluna? Ei hän ole yhtään sen hullumpi kuin sinä tai minä! Hahhah! Kyllä hän osaakin, kaikki on pelkkää silmänlumetta, on eri tavalla mielissään, kun pääsi eroon eukostaan, joka ei antanut hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Mutta syöttipä teille siellä Poldenissa vaikka pajuköyttä, kaiken otatte täydestä. Karolus kunnanvaltuuston puheenjohtajana! Mutta tee niinkuin minä sanon, kaada miehelle sangollinen kylmää vettä niskaan, niin on ihan viisas taas. Eipä silti, eihän hänestä viisasta saa tekemälläkään, sellainen ei hän ole kuunaan ollut eikä hänestä sellaista koskaan tulekaan. Voit sanoa sen vaikka toisillekin!
Edevart lähti. Olga oli pujahtanut salaa pihalle tahtoen jutella hetkisen. Hän oli ollut odottamassa, oli tyttöjen tavalliseen tapaan jättänyt työnsä sikseen ja tullut pihalle. Edevart oli toki nuori poika, Olga tunsi hänet, kauppapaikassa ei saanut enää nähdä nuoria miehiä joka päivä. Olga oli peseytynyt ja koristautunut tähän tilaisuuteen, mutta hänellä ei ollut enää helmivyötä eikä kureliiviä, ei liioin tupsuja kengissä; kaikki hienoudet olivat menneet, tässä oli enää pelkkä tummasilmäinen tyttölapsi, joka toivoi pientä hauskaa hetkeä. Tanssittaisiinko Poldenissa ensi jouluna? Silloin Edevartin piti muistaa kutsua hänet sinne. Tulivatko vieraat laivurit taas keväällä? Reiluja miehiä, kokonaisen talarin antoivat pelimannille, ikään kuin se ei olisi raha eikä mikään. Ragnalle kävi kyllä hullusti kun hankki itselleen lapsen, mutta Ragna oli niin typerä, oli liian nuori, ei osannut pitää varaansa. Oli sentään Jumalan onni, että lapsi pääsi pois täältä pahasta maailmasta. Sanovat isoäidin kuristaneen sen kuoliaaksi.
Mitä sinä puhut?
Niin olen kuullut kerrottavan. Vanha isoäitikin varmaankin arveli, ettei hänellä ollut varaa elättää molempia, sekä lasta että äitiä, siksi teki tekosensa. Etkö ole kuullut siitä? Se on totta, sinähän olet ollut poissa koko ajan, mutta kaikki sitä puhuvat. Mitä minun pitikään sanoa, minne sinä sitten menit jahteinesi kun lähdit täältä? Vai Trondheimiin. Minäkin olen yrittänyt Trondheimiin, mutta se ei näytä olevan niinkään helppoa, saa sitten nähdä. Etkö luulisi jonkun laivurin ottavan minua matkaansa, jos he tulevat tänne takaisin? Niin, sinä kai purjehdit taaskin omalla jahdillasi, mutta et huoli minusta mukaasi, eikä ihmekään, sillä sinulla on tietenkin mielitiettysi jossakin etelän puolessa, niin että otat hänet mukaasi, älä yritäkään kielellä…
Kotiin tullessaan Edevartilla ei ollut kultasormusta sormessaan, mutta hän tunsi itsensä rikkaammaksi ja onnellisemmaksi kuin lähtiessään, hänellähän oli tuomisina kaksi hamekangasta, eikä Kleivan Josefina osannut muuta kuin pyörittää päätään niin mainiolle kankaalle. Pikkutytöt olivat tietysti koko ajan tienneet, että kun Edevart milloin kävi ostamassa jotakin, se oli aina kaikkein parhainta lajia.
<tb>
Sovittiin niin, että Edevart lähtee Lofooteille kalaan Karoluksen kahdeksan hangalla ja hänen tamineissaan. Karolus suostui siihen, hän oli jo muuttunut sen verran viisaammaksi, että ymmärsi kaiken puhutun sanan, jopa vähän enemmänkin: niinpä hän varmasti huomasi miesten epäilevän häntä, sen vuoksi hän oli olevinaan kuin ei hänellä olisi ollut mitään sitä vastaan, että sai jäädä kauniisti kotiin veneensä ja varuksiensa ollessa ansiomatkalla, niin, hänestä tuli lopulta oikein helkkarin viisas mies, hän selitti, ettei kunnan asioilta jäänyt aikaakaan kalastusmatkalle lähtöön. Siitä hetkestä hän istui uskollisesti tavailemassa arkistoa ja asiakirjoja, osoittamatta millään tavoin aikovansa repiä ainoaakaan paperia palasiksi.
Edevart ei ollut tyytyväinen asioiden menoon, ei sinnepäinkään, hänestä ei tullut, kun oli lähdettävä toisen miehen veneessä ja varuksissa, juuri tavallista palkkalaista kummempi, se vain oli erona, että hän oli päällysmies, mutta mitäpä se merkitsi miehelle, joka jo oli ollut laivurina? Mutta eipä ollut valinnan varaa. Jos kalastus onnistui hyvin, hän ansaitsisi hyvät rahat tälläkin tavoin, ja hänhän tarvitsi välttämättä rahaa, oli ruvennut hautomaan omaa suunnitelmaansa.
Ei hänen suunnitelmansa ollut suuri eikä merkillinen, mutta hänen oli päästävä pois Poldenista. Johonkin parempaanko? Niin, Herra tiesi, ehkä johonkin parempaan. Täällä ei voinut enää olla.
Hän ei olisi voinut luulla kotipaikan muuttuvan niin vastenmieliseksi ja pahaksi kuin Poldenin oli käynyt; murha, mielipuolisuus ja turmelus olivat vallalla, synkkä toivottomuus painoi ihmisten mielet lamaan, köyhyys ja hätä oli huutava, lapsillekaan ei riittänyt ruokaa, Ytrepoldenissa oli kerran yöllä varastettu kuivattua Ruijan seitiä, ja lumessa oli ollut lapsenjalan jälkiä. Kuivaa Ruijan seitiä, jossa ei ole ravintoarvoa ja joka on niin kovaakin kuin pureskelisi puunsälöjä! Viimetalvinen sillisaalis oli vienyt ihmisiltä järjen ja ymmärryksen ja syössyt heidät lopulta kurjuuteen, Polden oli joutunut suureen hätään, kuka siellä voisi olla? Edevart söi kotonaan kuluttaen niitä muutamia kolikoita, jotka isä ansaitsi lennätinlaitoksesta. Hän ei tiennyt, miten saada evästä Lofootein matkalle.
Pikku Ezra oli ainoa, joka vielä osasi hymyillä ja olla iloinen. Hän riippui myöhään ja varhain Edevartin kintereillä kuten Edevart pari vuotta sitten Augustin liepeillä. Ezra halusi jälleen Edevartin palvelukseen, ja tämä otti hänet venekuntaansa puolella palkalla. Ezra oli riemusta suunniltaan, poika ei ollut vielä käynyt ripilläkään, mutta oli pyytänyt kirkkoherralta luvan matkalle, oli hankkinut itselleen öljytamineet ja kaikki vehkeet, ja vieläkin hänellä oli rahaa. — Voit lainata minulle hiukan, sanoi Edevart. — Voin kyllä, Ezra vastasi nauraen pitäen asiaa pilantekona. Edevartilla ei ollut muuta neuvoa, hänen täytyi lainata jahtinsa pikku kokilta — sillä hän oli etelän puolessa pannut kaikki omat rahansa maatilaan eikä voinut saada niitä irti juuri sillä hetkellä.