Siitä pulmasta oli siis päästy. Joakim oli vielä jäljellä. Joakimilla oli tarkka vainu, hän oli jo aikoja tuntenut palaneen käryä, ison veljen raha-asiat olivat hullusti, oli sattumalta nähnyt tämän laihan lompakon, ja kun iso veli toi silloin kerran kauppiaasta kaksi hamekangasta, ei tällä enää ollut kultasormusta sormessaan. Joakim ei ollut suinkaan pölkkypää, vaan ajatteleva nuori mies; tietysti Edevartin täytyi hankkia evästäkin matkalle. Ja kun tämä lopulta tuli puheille tunnustaen koko surkeuden, Joakimilla jo oli omasta puolestaan keino keksittynä. — Mikä sitten? yritti Edevart udella. — Sitä sinun ei tarvitse tietää.

Edevart oli kovin alakuloinen talonostonsa vuoksi. Koko salaisuuttaan hän ei voinut kertoa, mutta näytti veljelleen Doppenin kauppakirjan ja kuvaili itse paikkaa: hyvät rakennukset, kaunis tunturi takana, suuri, kirkasvetinen joki, koski, josta voi käydä noutamassa veden, hyvät maat, ainakin kahden lehmän laidun, kaikki vehmaan, kauniin lahden rannalla. Asukkaiden piti päästä Amerikkaan, siksi heidän täytyi antaa sen mennä aivan polusta. Edevart sai sen pilahinnasta. Paikan nimi oli Doppen, sellainen eriskummainen nimi —

Joakim istui kuunnellen korvat hörössä. Asiat eivät siis olleetkaan niin hullusti kuin hän jo oli pelännyt. Kuinka helposti rahat olisi voitukaan varastaa, tai Edevart olisi voinut ne menettää korttipelissä, kuljeksiessaan maailmalla paikasta toiseen, nyt hän oli kiinnittänyt ne maatilaan, olihan se toki aina jotakin. Mutta kuitenkin Joakimin täytyi hieman pudistaa päätään koko asialle, hänhän oli ollut nuottakunnan päällysmiehenä ja aavisti siis yhtä jos toistakin.

Edevart: Sinä pudistat päätäsi, mutta näkisitpä vain Doppenin!

Mitä sinä sillä teet? Aiotko asettua sinne asumaan?

Ei, sitä en tiedä, mutta sain sen joka tapauksessa ihan pilahinnasta.
Etkö sinä haluaisi ottaa sitä huostaasi?

Enpä uskoisi haluavani, vastasi Joakim pikkuvanhaan tapaansa.

Äänettömyys. Edevart oli hyvillään, kun oli suoriutunut veljestään ja kaikki oli käynyt sovinnossa ja rauhallisesti. Hän virkkoi: Niin pian kuin rupeamme saamaan kalaa, saat rahasi takaisin, sen lupaan sinulle! Ja vaikka olikin iso veli hän rupesi puhelemaan pikku Joakimille kuin ainakin vertaiselleen osoittaakseen kunnioitusta tätä kohtaan: Niin, hänellä oli suunnitelma, hän aikoi pyrkiä pois koko Poldenista, matkustaa kauas, ehkä jäädä sille tielleen, Herra yksin sen tiennee, mutta pois hänen oli päästävä, täälläkään ei voinut olla.

Joakim: Mihin sitten aiot?

Niin, mihin todellakin aion? Minulle on ennustettu, että joudun
Amerikkaan, mutta saa nyt nähdä —

Viikot vierivät, joulu oli mennyt menojaan, kolkko joulu vailla juhlantuntua, ei ollut nyt tanssin ja ilonpidon aika. Hätä ja puute vallitsi kaikkialla. Edevart ihmetteli itsekseen, että hänen mieleensä oli juolahtanut toivoa pääsevänsä pois Poldenista, mikä häntä oikein vaivasi? Olisiko se johtunut vain siitä, että hän oli liiaksi kuljeksinut paikasta toiseen ja saanut maankiertäjän veret suoniinsa? Toinen paikka oli alkanut tuntua yhtä hyvältä — tai yhtä huonolta — kuin jokin toinenkin… kotiseututunne oli häviämässä olemattomiin, hänen juurensa olivat vioittuneet. Mitäpä hän enää tutuista paikoista, tutuista mäenrinteistä, poluista, tuntureista, merestä, koko Poldenista, mitäpä hän enää lapsuudenaikaisista tuttavistakaan?

Kerran sunnuntaiaamuna tuli Ragna tavoittamaan Edevartia, pyysi häntä tulemaan isoäidin tuvalle. Hänen täytyi tulla, Ragna oli niin neuvoton ja päästään pyörällä —

Edevart ei välittänyt enää Ragnastakaan, tämä ei merkinnyt enää hänelle juuri yhtään mitään. Muistaessaan tytön lapsuusajan leikeistä ja kouluteiltä kaikki tuntui kuin unennäöltä, hän muisti kerrankin auttaneensa tyttöä etsimään kiiltävää nappia kinoksesta; se oli Ragnasta kaunis nappi, siinä oli oikein kruunukin.

Edevartin saapuessa perille vanha isoäiti istui pöydän ääressä seinää vasten nojallaan, mutta ei hievahtanutkaan paikaltaan. Edevart tuijotti hurjasti vanhukseen.

Hän on kuollut! kuiskasi Ragna. Kävin hakemassa puita, ja tullessani takaisin hän istui tuolla tavalla.

Isoäiti oli kovin vanha, hänen kasvonsa kalman kelmeät, toisessa korvassa näkyi olevan verta, mutta kasvojen ilme oli rauhallinen, melkein hymyilevä, aivan kuin hän ei itse olisi huomannut olevansa vainaja.

En uskaltanut olla täällä yksin. Auta nyt minua ojentamaan hänet laudalle, sillä muuten hän ehtii kangistua.

Edevart ei ollut vielä koskaan nähnyt kuollutta ja olisi mieluimmin juossut tiehensä, mutta se olisi ollut häpeällistä. Sitä paitsi hänet oli pyydetty tänne hyvässä uskossa, hänen täytyi pysyä miehenä, August ei olisi perääntynyt, ja olihan nyt kirkas aamu. Edevart nosti ruumiin käsivarsilleen ja kantoi sen vuoteeseen, hän oli vahva mies, isoäiti oli kovin pieni ja hentoinen, melkein kuin nukke, vielä nytkin kaunis, kasvot olivat kuin kirkastuneet.

Ragna hoivaili kuollutta hellin käsin, painoi tämän silmät umpeen ja sitoi leuan kiinni, jottei suu olisi jäänyt ammolleen. Lopuksi hän heitti kuolleen kasvoille huivin. Heidän lähtiessään tuvasta Ragna kaasi purtilon kumolleen oven eteen kuten vanha tapa vaati.

Niin siis Ragna oli koditon, hänen oli lähdettävä Edevartin mukaan tämän kotiin.

Heidän asuessaan saman katon alla ennen kuin isoäiti oli saatu hautaan ja ennen kuin Edevartin oli lähdettävä Lofooteille, Edevart puhutteli tyttöä muutaman kerran. Hän oli panevinaan merkille, että tämä loi silloin tällöin häneen silmäyksiä, mutta kun hänellä ei ollut mitään annettavaa, tyttö näytti aina suuttuvan, niin että lähti tiehensä. Ja sitten päivänä muutamana Ragna kertoi Teodorin pyytäneen häntä vaimokseen.

Mitä ihmettä? huudahti Edevart ällistyneenä.

Niin, Teodor oli puhunut siitä monta kertaa, ja nyt jouluna Ragna oli antanut myöntävän vastauksen.

Tunsiko Edevart mustasukkaisuuden tapaista? Vieläkö hänen lapsenrakkautensa oli hengissä? Teodor, jolla on kohju! hän virkkoi lopuksi.

Niin olen kuullut sanottavan, virkkoi tyttö. En tiedä, mitä se merkitsee.

Ei Edevartkaan tiennyt sitä tarkkaan, mutta jotakin hullua se varmasti oli.

Ei se tule kuuloon, virkkoi Ragna kärsivällisesti. Ei minulla ole ketään muutakaan, keneen turvautua.

Terve menoa! Niin August olisi sanonut, valmiina odottamaan seuraavaa seikkailua. Mutta Edevart sanoi: Tämä oli kaikkein pahinta mitä olen kuullut.

Kuinka niin?

Edevart ponnahti kiivaasti pystyyn kuin valmiina lähtemään, tiuskaten vastaukseksi: Ei, siitä minä vähät. Tee kuten tahdot!

En voi asua tuvassa yksin, lausui tyttö alakuloisesti..

Mieluummin siis heität itsesi pois?

Ragna ei tiennyt, mitä siihen vastata. Olihan toki hyvä alku, kun oli isoäidin tupa, ja kai Teodorissa oli leipäkannikan ansaitsijaa sen verran kuin jossakussa toisessakin. Eikä ollut luonnostaan paha mies, sitä ei käynyt sanominen.

No niin! Edevart oli raivoissaan. Koska asia kerran on niin, että olet häneen rakastunut, niin ota pois hänet kohjuineen päivineen! Siitä minä viisi! — Varmasti Edevart oli mustasukkainen, eikä hänessä ollut miestä sitä salaamaankaan. Kun hän itse huomasi sen, hän koetti pakottautua hymyilemään ja näyttämään ylimieliseltä, mutta se ei onnistunut, hänen suunsa vääntyi irvistykseen, hänen sisässään kuohui. Ajatella, että Teodor — no niin, vakka kantensa valitsee. Ja yhtäkkiä hänessä heräsi halu loukata ja rangaista tyttöä, ja hän rupesi kyselemään lapsesta — siitä lapsesta, jonka Ragna oli saanut pensaikossa, tokko hän sitä enää muistikaan? Hyvä! Mutta eikö asia ollut niin, että isoäiti kuristi sen kuoliaaksi?

Ragna änkytti kalpeana kuin kuolema: Mitä sinä puhut?

Että isoäitisi kuristi sinun lapsesi kuoliaaksi.

Ei! Ei! Se ei ole — siitä en tiedä mitään.

Sinä siis olet ainoa, joka et tiedä mitään koko asiasta.

Ragna istui kumarassa, kuunnellen, mitä Edevart sanoi. Tämä valoi typerästi katkeraa valmista ryöppyään toisen niskaan. Edevart oli aina ollut äkkipikainen, nopsa niin pahaan kuin hyväänkin. Ennen lähtöään hän vielä tiuskaisi viimeiseksi: Vai et muka tiedä siitä mitään? Ja itse kai katsoit valmista ja sallit mielelläsikin kaiken tapahtua. Sen voin kyllä sinusta uskoa.

Tietysti Edevartia oma menettelynsä suututti ja hävetti sitten perästäpäin. Mitä hänellä oli Ragnan kanssa tekemistä? Kaikki kai johtui vain siitä, ettei tyttö ollut koskaan välittänyt hänestä vähääkään; hän oli erehtynyt tämä ei ollut huomannutkaan häntä, ei, oli suorastaa ollut kuin ei häntä olisi ollut olemassakaan. Taisi oli kouluaikojen perua, ettei Ragna hänestä välittänyt, hän oli ollut niin huono oppimaan koulussa, kukaan ei pitänyt hänestä siellä.

Muutamia päiviä myöhemmin, juuri kun oli lähdettävä Lofootien matkalle,
Edevart näki Ragnan jälleen Koko venekunta oli koolla talaassa, Joakim,
Teodor, Ezra ja vielä muuan vanha mies, he asettelivat eväsarkkujaa
paikoilleen ja puuhailivat kuka mitäkin, kun Ragna tuli.

Tyttö ei ollut enää alla päin, pikku Ragna oli melkeinpä iloinen, laski pilaa Edevartin venekunnasta: Melkein pelkkiä poikasia, ainoastaan yksi aikuinen mies koko joukossa! Aikuinen mies oli tietysti Teodor, sillä vanha Martinus muka oli vanhuuttaan muuttunut kuin lapseksi jälleen.

Kaikki nauroivat Ragnan pilanteolle eikä kukaan ottanut siitä nokkaansa. Mutta tyttö ei tyytynyt vielä siihenkään, vaan alkoi syytää ilkeyksiä Edevartin niskaan: Muistiko tämä, ollessaan kesällä laivuri ja kaikki, sen kerran kun hänen, Ragnan, oli keitettävä herra kapteenille päivällistä? Silloin Edevart oli ollut niin hieno, ettei vesikään kelvannut muuta kuin juomalasista.

Edevart olisi voinut vastata siihen liiankin paljon, mutta pysytteli äänetönnä. Oikeastaan kiittämättömyyttä Ragnan puolelta ruveta ivailemaan Edevartia viime kesän tapahtumilla, olihan tämä sentään tehnyt hänelle suuren avun pakottaessaan laivurin maksamaan. Ja yhtäkkiä se näytti selviävän Ragnalle itselleenkin, hän kätki kasvonsa käsiinsä, pyörähti kannoillaan ja lähti tiehensä. Hänen selkänsä hytkyi itkusta.

<tb>

Suotuisaa sattumaa sanotaan kaitselmukseksi, epäsuotuisa sattuma sen sijaan on kohtalo.

Täällä Lofooteilla oli Edevartin kohtalona laskea arvossa kahdeksanhangan mieheksi, saman Edevartin, joka edellisenä talvena oli ollut jahti Herminen laivurina ja oli voinut tarjota poldenilaisille tuttavilleen aluksessaan lahjoja ja rinkeleitä. Se ei ollut suinkaan vähäpätöinen arvonalennus niin hänen omissa kuin muidenkin silmissä. Menneenä vuonna hän oli herättänyt ihmettelyä ja ihailua, nyt ei ollut jälkeäkään kummastakaan, miehet eivät pitäneet hänen sanaansa sen suuremmassa arvossa kuin omaansa. Venekunnan vanhin, Martinus keulamies, oli monet Lofootien matkat kokenut ja nähnyt, hän siis osasi puhua kalastuksesta ja hinnoista, osasi sanoa, milloin oli sellainen sää, että saattoi lähteä kalaan, milloin taas oli viisainta pysytellä maissa, mutta Teodorin olisi ollut viisainta pitää suunsa kiinni, vaikka hän puhuikin eniten. Hän ei ollut yhtään mitään.

Pyhäpäivinä sekä viruessaan toimettomina maissa miehet istuskelivat kalastajapirteissä puhellen kaikista maailman asioista, eikä päällysmiehellä ollut sen suurempaa sananvaltaa kuin kenellä muulla tahansa. Vanha Martinus oli levollinen ja rauhallinen mies, oppimaton kuin elukka, mutta ei suinkaan vailla ymmärrystä, jota paitsi hän oli jumalinen mieleltään. Joakim, joka oli oikea lukuhevonen, hankki usein jostakin käsiinsä laulun tai sanomalehden lukien sitä tovereilleen. Edevart olisi kyllä tiennyt kertoa Bergenistä ja Trondhjemista, mutta myös Teodor oli siellä ollut, ja kaikesta päättäen hänellä oli ollut siellä merkillisempiäkin seikkailuja ja elämyksiä.

Niin, te purjehditte ja purjehditte ja näette kaikki ihmiset ja maailman ihmeet, virkkoi vanha Martinus kerrankin, mutta minä en oikein tiedä, olen niin oppimaton ja tietämätön —

Mitä hän tarkoitti?

Eipä juuri paljon mitään. Kaikki on vain niin merkillistä ja ihmeellistä, että elämänne päivinä kuljeksitte sillä tavoin paikasta toiseen ja näette ja koette jos jotakin. Jumala on luonut meidät kunkin paikallemme, mutta teidän pitää vain purjehtia siitä pois. Minä olen elänyt Poldenissa koko elämäni ajan niinkuin isäni ja isoisäni ja hänen isänsä ennen minua. Kaikki olemme vanhenneet samoilla paikoilla, kolmisensataa vuotta olemme katselleet samaa taivasta ja samaa maata. Tupa on lahonnut toisensa perästä, silloin olemme aina rakentaneet uuden entisen tilalle, jotta oli aina missä asua. Kaitselmus oli aina mukanamme. Me emme ole purjehtineet maailman ympäri, vaan asuneet Poldenissa ja käyneet talvikalassa ja eläneet vuodesta toiseen niin hyvin kuin olemme kyenneet elämään. Se kelpasi kyllä meille. Meillä ei ole ollut syytä nurista Jumalaa vastaan, hän on pitänyt meidät hengissä eikä ole meitä hylännyt.

Niinpä niin, se oli kyllä totta, mutta nuorten mielestä se oli pelkkää lorua, ja Teodor alkoi vihellellä.

Siinä nyt kuulet! virkkoi Joakim veljelleen. Sinun ei pidä lähteä pois!

Hän puhui yhtä hyvin minullekin! virkkoi Teodor mahtavana.

Niinkuin nyt tämä Edevartkin, jatkoi ukko järkähtämättä, hän on kuljeksinut monilla merillä ja nähnyt kaupunkeja ja maanosia. Ja viime vuonna hän istui suuressa jahdissa tässä rantamalla ja oli sen laivuri ja herra ja valtias. Ja kaikki hänessä oli niin mahtavaa ja komeaa, ettei Karolus, joka oli valittu koko kunnanvaltuuston puheenjohtajaksi, ollut hänen rinnallaan mies eikä mikään. Mutta niin käy aina; kun ihminen tahtoo lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat, hän tupsahtaa maahan!

Edevart: Vai tupsahtaa sinun mielestäsi maahan, jos joutuu taas talvikalaan?

Ukko: Eipä suinkaan, siinä olet oikeassa. Mutta mitä apua sinulla oli kaikesta menneenvuotisesta? Sinä lähdit maailmalle ja sinusta tuli mahtava mies, mutta sitten tulit takaisin etkä nyt ole sen kummempi kuin me muutkaan. Sinulla ei ollut kaitselmusta mukanasi.

Edevart: No, Herra nähköön, eihän kaitselmuskaan joka paikassa… senhän piti olla täällä pitämässä kättään sinun pääsi päällä!

Hahhahhaa! Koko kalastajapirtti kajahti naurusta.

Niin niin, jatkoi vanhus kärsivällisesti, olkoonpa vaikka niinkin. Mutta sinun tullessasi takaisin ei Polden enää ollutkaan tarpeeksi hyvä, siellä ei tule toimeen, niin sinä aina valittelit. Oliko sitten niin paljon parempi siellä, mistä sinä olit tullut? Miksi et pysynyt siellä? En tiedä. Se Augustkin on samanlainen, purjehtii vain ja purjehtii eikä löydä sijaansa missään, ja kun kerran kuolee, joutuu varmaan vieraisiin multiin. Mikä apu hänelle sitten lähti kaikesta purjehtimisestaan? Olisi voinut yhtä hyvin olla kotonakin. Oli laatuisa, hyvä poika kasvuvuosinaan, hänestä olisi voinut tulla hyvä kalamies…

Ei ikinä! keskeytti Edevart nyt vanhuksen. August oli pelkuri veneessä.

Mitä sinä puhutkaan! huudahti Teodor. Olenhan itsekin ollut Augustin matkassa, mutta en kertaakaan nähnyt häntä peloissaan.

Pidätkö suusi supumpana, senkin!… murahti Edevart äkeissään. Kyllä minä tiedän mitä puhun.

Siitä syntyi väittely, vaihdettiin aika sapekkaita, karkeita sanoja, mutta se taukosi kohta istuttaessa yhteisen kastikekupin ympärillä ja kastettaessa siinä leipäpalasta kukin vuorostaan. Eivät he toki olleet ihmissyöjiä, köyhiä olivat kaikki, mutta siihen he olivat tottuneet, pienoinen myötäkäyminen, hyvä saalis ilahutti ja innosti kuin olisi suuri onni kohdannut. Enempää ei siihen vaadittu.

Kalanpyynnin kestettyä jonkin aikaa Edevart saattoi maksaa lainansa takaisin Ezralle ja vähän kerrassaan Joakimillekin. — Paljonko sitä oli? — Ei Joakim sitä muistanut. — Tuossa on nyt rahat! — Joakim ei huolinut niistä, siitä syntyi kinastelua veljesten kesken, molemmatkin olivat tuittupäitä, kumpikaan ei tahtonut perääntyä: Mistä rahoista sinä puhut? kivahti Joakim kiukusta kalpeana, juokse suolle rahoinesi! — Edevart haukkui Joakimia musteentuhrijaksi ja kirjatoukaksi, jolla ei ollut varaa luopua rahoistaan, mutta Joakim vastata säväytti, että hänellähän oli varaa siihen, ei hänen ollut tarvinnut niinkuin eräiden toisten kerjätä rahaa talvieväiden ostoon. — No sitten hän kai oli kähveltänyt ne jostakin. Ehkäpä hän juuri oli käynyt Ruijan seitiä varastamassa Ytrepoldenissa? — Ei toki, Joakim oli sentään liian hyvä mokomaan: itse kunnanvaltuusto oli maksanut hänelle, mitä hänellä oli saamista kirjoitusavusta ja sen puheenjohtajan vartioimisesta. — Katsos peijakasta! huudahti Edevart, mutta ota rahat hyvän sään aikaan! — Voivat minun puolestani olla kiinni siinä sinun talossasi, kivahti Joakim, hypähtäen pystyyn. Mutta jollet nyt pidä leipälaukkuasi kiinni, niin saat, Herra armahtakoon, tämän pöytäveitsen ruumiiseesi!

Edevart katsahti veljeensä eikä inttänyt enää, Joakim oli samanlainen tuittupää kuin hän itsekin. Kaikki ne tässä…! Veljesten välillä ei ollut pienintäkään vihaa eikä kaunaa, kumpikin olisi suonut toiselleen hyvää, mutta ei olisi mitenkään tahtonut sitä näyttää. Tietystikään Joakim ei ollut pohatta, joka saattoi syytää rahojaan noin vain, mutta hän oivalsi ison veljen tarvitsevan matkaansa varten kaiken, minkä vain saattoi haalia kokoon, Joakimilla oli sitä paitsi Lofootien matkaosuus koskemattomana, saalis oli hyvä ja ansio sen mukainen.

Talvi oli kallistumassa lopuilleen. Edevart oli tilannut kalastaja-aluksen Poldeniin ja tehnyt tilin venekuntansa kanssa. Uuden laivurin piti tulla tänä vuonna Poldeniin kuivaamaan kalaansa, tämä omisti itse sekä jahdin että lastin, hän oli Lofooteilta, vanhanpuoleinen, vakava ja yksitotinen mies. Hän itse aikoi hoitaa kuivaustyön. Joakimin oli määrä luotsata hänet Länsivuonon yli Poldeniin.

Kerran huhtikuisena päivänä Edevart oli kahdenkeskisessä keskustelussa venekuntansa vanhimman miehen kanssa ja ilmoitti aikomuksenaan olevan lähteä pitkälle matkalle.

Enkös arvannut oikein! virkkoi ukko siihen. Pelkäsin sitä koko ajan.
Kukas nyt toimittaa kahdeksanhangan kotiin?

Edevart hymähti: Kukako toimittaa kahdeksanhangan kotiin! Senhän voi lapsikin tehdä. Istuudu sinä itse peräsimeen!

Ei! kielteli vanhus pudistaen päätään. En minä rupea peräsimeen, en ole koskaan ollut peräsimessä. Olen ollut keulamiehenä ja istunut veneen ääripuulla, ja olen ollut kaiken ikäni tyytyväinen! Hyvä Jumala sentään, kun teidän pitääkin purjehtia aina ja aina! No minne aiot?

Kai sinne minne muutkin. Ehkä Amerikkaan. Ja vaikka sinullakin on pelkkiä tyttäriä, heistäkin yksi meni Amerikkaan.

Niin meni, mutta miehensä mukana. Sitten kuoli, ja makaa nyt vieraan maan mullassa.

Ei voinut käydä toisinkaan; kun talvikalastus oli päättynyt ja kahdeksanhangan tuli lähteä takaisin kotiin, Edevart oli poissa. Hän oli tehnyt täyden selvän Karoluksen kanssa varuksista ja laittanut ne kuntoon kotiin lähetettäväksi; omat öljytamineensa hän oli ripustanut seinälle, mutta hän itse oli poissa. Hän ei ollut sanonut hyvästiä kenellekään.

II OSA

I

Höyrylaivassa oli vain muutamia matkustajia hajallaan siellä täällä kannen alla. Oli kylmä, matkamiehet istuivat vilusta hytisten nurkkiin ja soppiin painautuneina; muutamat olivat merikipeinä, mutta koettivat sitä salata. Toiset taas eivät tunteneet merikipua lainkaan ja kehuskelivat sillä jokaiselle, joka vain viitsi kuunnella. Edevart laskeutui kannen alle.

Kolme miestä pelasi korttia pienistä panoksista, naureskellen ja rupatellen ja läiskyttäen lehtiä pöytään. He istuivat säkeillä ja laatikoilla, ja heillä oli pöytänä kumoon kaadettu tyhjä tynnyri. Aina väliin he naukkasivat pullosta.

Nuori nainen, joka oli käärinyt monta villahuivia päänsä ympäri, ähki meritaudin kynsissä kalpeana kuin kuolema. Kohta tullaan tyynempään! rauhoitteli Edevart. Nainen katsoi häneen ilmeettömin silmin, vastaamatta sanaakaan. Edevart istuutui naisen viereen, katseli saappaidensa kärkiä ja mietti. Laiva alkoi nyt kulkea vakavammin, ja nainen näytti virkoavan. He joutuivat puheisiin. Naisen matka piti Bodøhön leikattavaksi, hänen kaulansa oli kipeä. Entä mihin sinä olet matkalla? hän kysäisi Edevartilta. Tämä vastasi vältellen, ei sanonut itsekään olevansa siitä vielä varma, ehkäpä hyvinkin kauas. Naisella oli enemmän kuin tarpeeksi huolta omasta itsestään eikä hän kysellyt sen enempää. Aika kului.

Kortinpelaajat huusivat Edevartille, kysyivät eikö häntä haluttanut tulla mukaan? Ei, hän ei ollut tullut sitä ajatelleeksi. Vai niin, oliko hän ehkä merikipeä? Edevart pudisti hymyillen päätään sanoen olevansa vanha merimies. Tule ottamaan ryyppy! Edevart noudatti kehoitusta ja sai pullosta naukun. Se oli mietoa viinaa, kukaan ei tullut siitä humalaan. Miehet olivat etelän puolesta, olivat olleet kalastaja-aluksissa, jotka nyt olivat käyneet Lofooteilla ostamassa kalaa, mutta nyt olivat täyden lastin saatuaan matkalla kuivauspaikoille. Miehillä oli palkkarahat taskussa, joten he olivat hyvällä tuulella. He olivat matkalla kotiin, niin että kaikkien mieli oli keveänä. Mihin Edevart oli menossa? Hän vastasi jälleen vältellen.

Niin, mihin hän tosiaankin oli menossa?

Hän oli ripustanut öljytamineensa kalastajapirtin seinälle riippumaan ikään kuin osoittaakseen siten, ettei enää hevin aikonut niitä käyttää, mutta oli nyt kovin epävarma itsestään. Minne hän oikein suuntaisi matkansa? Kyllähän hän oli ajatellut asian valmiiksi ja uhannut lähtevänsä pitkälle matkalle, mutta kun asiasta oli tehtävä tosi, hän tunsikin epäröivänsä. Mistä hän saisi rahat pitkään matkaan? Kun kaikki oli näin epävarmaa, hän oli tehnyt viisaasti, kun ei ollut heittänyt juhlallisesti jäähyväisiä tovereilleen.

Mikä Edevartia oikein vaivasi? Kädet olivat isot ja vahvat, jäntereet kaikki kunnossa, mutta mieli poissa tasapainosta. Tässä hän nyt matkasi, tyhjänä ja kodittomana, oli vähitellen alkanut tuntea itsensä sellaiseksi, että missä ikinä hän liikkuikaan aina hän tunsi vievänsä juurensa mennessään.

Kortinpelaajien ystävällisyys meni Edevartiin nähden aivan hukkaan. Häntä ei haluttanut pelata eikä hänestä ollut ryyppäämäänkään. Lopulta miehet alkoivat arvailla, että kunhan Edevart ei vain olisi herännyt ja lahkolainen, joten he koettivat jutella hänen mielikseen. Korttipelistä voidaan olla eri mieltä, muutamat pitävät sitä syntinä. Muutamat pitävät ryypyn ottamistakin syntinä, he sanoivat tuijottaen tiukasti Edevartiin. Tämä ei tahtonut olla pekkaa pahempi, vaan hymyili leveää hymyä sanoen, että kyllähän ryyppy hyvää tekee, kiitoksia vain tarjouksesta! Hän sovitti toverinsa Augustin kokemukset omaan itseensä ja selitteli liioitellen, miten hän muka oli tullut ottaneeksi päänsä täyteen useammankin kuin yhden kerran, mutta perästäpäin oli ollut sikamaisen paha olla. Huh! Toiset myöntelivät myhäillen ja löivät häntä olalle. Onko sinulla kelloa vaihdettavaksi? kysäisi yksi heistä. Edevart pudisti päätään. Miehet eivät hellittäneet niin vähällä: Mutta kai sinulla sentään on kello? Edevart näytti. Hän luuli varmaankin saattavansa toiset hämmästyksen valtaan, mutta sepä ei käynyt niinkään helposti, sillä heilläkin oli joka miehellä kello, joka oli käynyt minuutilleen monta vuotta yhteen menoon tarvitsematta kertaakaan kelloseppää. — Keneltä ostit kellosi? — Papstilta, vastasi Edevart. — Vai Papstilta? Niin, Papst oli kyllä kunnon ukko, hänellä oli kelloja talarin hintaisista kaksisataa maksaviin; hän veti nenästä ainoastaan rikkaita. — Minäkin ostin häneltä, kertoi yksi miehistä, ostin parhaan, mitä hänellä oli, sillä on takuu koko eliniäkseni. Näytähän omaasi! Edevart piti sitä miesten korvaa vasten, joten he saattoivat kuulla, kuinka mainiosti se kävi, mutta ei tahtonut antaa avata sitä. Tästä toiset loukkaantuivat väittäen: Ei tuo ole kultakello! He moitiskelivat häntä siitä hiukan ja vetäytyivät erilleen kuin liittyen kaikki häntä vastaan ja rupesivat sitten jälleen pelaamaan Edevartin pysytellessä katsojana. Sitten kävi kuten tavallisesti: tuli vähän erimielisyyttä muutamasta killingistä, ja Edevart kysäisi: Sanonko ajatukseni? — Sano pois! vastasivat kaikki yhteen ääneen. Edevart oli hupsu sekaan tuessaan toisten kiistaan: hän ratkaisi asian, mutta sai hävinneen puolen vastaansa.

Aika kului.

Laiva poikkesi rantaan. Merikipeä nainen oli nyt sen verran vironnut, että jaksoi nousta jalkeille. Hän pudisteli vaatteitaan järjestellen niitä parhaansa mukaan, avasi sitten eväsvakkansa ja rupesi syömään vohveleita. Edevart kävi laivan ravintolasta noutamassa kupillisen kahvia, nainen kiitti kauniisti ja tarjosi puolestaan vohveleita. Heidän kesken sukeutui pitkä keskustelu.

Nainen oli matkalla Bodøhön leikattavaksi. Hänen miehensä oli määrä tulla sinne häntä tapaamaan, ei jaksanut enää olla näkemättä häntä, miehen oli tullut häntä niin ikävä. He olivat olleet häiden jälkeen yksissä ainoastaan muutaman viikon, sitten mies lähti jälleen matkoilleen, kiertämään maita ja mantereita alttiina kaiken maailman kiusauksille. Kyllähän hänellä oli vihkisormus sormessaan, mutta Herra hänet tiesi, lienee vaikka pistänyt sen liivintaskuun — anteeksi syntiset sanani. Mutta nyt vaimo tapaisi hänet —

Puhuessaan nainen oli purkanut huivit pois päänsä ympäriltä ja kaulasta, ja istui siinä lopulta kasvot paljaina. Kaunis nuori nainen, ei voinut sanoa muutakaan. Hampaissakaan ei näyttänyt olevan mitään vikaa.

Edevart tuijotti puhekumppaniinsa ällistyneenä saaden vihdoin sanotuksi: En tiedä oikein, mutta minusta tuntuu…?

Mattea! sanoi toinen nyökäyttäen päätään.

Todellakin, Mattea, Stokmarknesin markkinoilta, Augustin yhdenpäivän hempukka.

Edevart ei keksinyt muutakaan, sanoa tokaisihan vain: Tässäkö siis tavataan — kahden vuoden perästä —

Kolmen vuoden, oikaisi toinen. Tunsin sinut heti ensi näkemältä, siksi käärin kaikki huivit pääni ympäri. Mutta sitten sinä toit kahvia ja olit niin hyvä, eikähän minulla ole mitään selvittämättömiä asioita sinun kanssasi. Missäs se sinun toverisi, se August on?

Sitä en tiedä, kai jossakin suurilla merillä, joka paikassa eikä missään, vuoroin rikkaana miehenä, vuoroin köyhänä kirkonrottana.

Oliko hän minulle suutuksissaan?

Edevart vastasi: Etsimme sinua viimeisenä aamuna joka paikasta, kopeloimme läpikotaisin koko Stokmarknesin, mutta emme nähneet sinusta jälkeäkään.

Minäkin etsin häntä ensin, kertoi Mattea, mutta sitten en enää ennättänyt etsiä. Niin niin, siitäkin on jo aikaa! Mitä minun pitikään kysyä: Minne olet menossa?

Edevart: Älä huoli kysyä. Kuljen vain tuhansissa aatoksissa, niinkuin laulussa sanotaan.

Ja rakastat sitä, jota et voi saada! jatkoi Mattea hymyillen. Vetikö hän sinua nenästä?

Matkusti pois.

Voi raukkaa! Mattean ääni kuulosti osaaottavalta. Mutta mitä sinä suremaan, tuollainen reipas ja komea poika!

Edevart tunsi itsensä imarrelluksi: Mikä sinun kaulaasi vaivaa? En voi huomata siinä minkäänlaista vikaa.

Kaikki sinunkin pitäisi tietää! Mattea hymyili viekkaasti.

Onko se sitten salaisuus?

Onpa hyvinkin. Ei minua vaivaa ensinkään mikään, mutta täytyi keksiä jotakin voidakseni kirjoittaa miehelleni ja selittää, etten uskalla antaa sitä leikata, jollei hän ole mukana.

Edevart jäi sanattomaksi ihmetellen, mitä hänen oli uskottava, mitä ei.
Kylläpä tuo kuulostaa monimutkaiselta!

Mattea tahtoi korjata äskeistä lausettaan: No niin, ei hänen sentään tarvitse tehdä matkaa aivan tyhjän takia, ei toki. Sillä minun kurkkuni oli kyllä kipeä silloin kun kirjoitin, ja nyt menen näyttämään sitä lääkärille. Mutta tahdoin ennen kaikkea että hän tulisi vastaan, siitä ei kukaan voi minua syyttää. Kaikki naapuritkin sanoivat, että varmasti se on leikattava.

Edevart oli jo toipunut hämmästyksestään, niin että huomasi yrittää laskea leikkiä: Vai niin, siinä tapauksessa tahdon minä olla vieressä katsomassa, kun kurkkuasi leikataan.

Mattea: Älä tee siitä pilkkaa! Voi olla, että olen sairaampi kuin luuletkaan.

Kaikkia puhutkin, näytät olevan terve kuin pukki, ja niin kauniskin olet että oikein… Enpä valittaisi, jos olisin sinun miehesi.

He puhelivat vilkkaasti. Laiva oli tullut tyyneen, kauniiseen saaristoväylään, Mattea oli hilpeä ja vilkas. He kertoivat kumpikin, mistä olivat kotoisin. Edevart selitti, että hänellä on etelänpuolessa talo, ja näytti kauppakirjaa. Illalla he istuivat yksissä, kunnes vaipuivat uneen. Huomatessaan Mattean pistäneen kätensä hänen omaansa Edevart kumartui suutelemaan kaunista naapuriaan. Kaukana riippui seinässä kehnosti valaiseva lyhty. Siellä täällä istuskeli matkustajia torkkuen.

Edevart ja Mattea heräsivät muutaman kerran yön kuluessa, vaihtoivat kuiskaten sanan pari ja painautuivat lähemmäksi toisiaan. Edevart oli kietaissut käsivartensa Mattean vyötäisille, siten heidän kummankin oli lämpimämpi. Aamuun mennessä heistä oli tullut hyvin hyvät tuttavat.

Laivan saapuessa Bödøhön Mattea huomasi jo kaukaa miehensä satamalaiturilla ja sanoi: Tuolla on minun mieheni. Sama Nils, jonka kanssa olin kihloissa silloin markkina-aikaan. Rikkaan ofotilaisen laivurin poika. Hihhih! Täytyy oikein nauraa, kun muistan, kuinka August vimmastui!

Totta tosiaan, sama poika, joka oli saanut Augustin heiluttelemaan leipäveistä ja riehumaan ja räiskämään. Todella suurenmoinen hetki! Ja Mattea, senkin velho, suoriutui kolttosestaan aivan ehein nahoin, vannoipa jälkeenpäin vielä kalliin valankin, että on Augustin oma elämänsä loppuun saakka!

Mitä luulet, tapaammeko enää koskaan? kysyi Mattea Edevartilta.

Tämä oli kai pelkkä kohteliaisuus, joka ei merkinnyt yhtään mitään,
mutta viime hetkessä Mattea sai haparoiduksi Edevartin käden omaansa.
Se vaikutti. Edevart tunsi joutuvansa päästään pyörälle ja sopersi:
Voinhan minäkin tulla tässä maihin!

Hänellä ei ollut minkään valtakunnan suunnitelmaa, ei mitään varmasti ajateltua eikä päätettyä, joten siis mikään ei liioin estänyt häntä noudattamasta jo heti ensimmäistä päähänpistoaan. Kevytmielisesti, sen enempää asiaa harkitsematta hän osti kiireen kauppaa matkalipun ja meni maihin.

Tämä oli pelkkä päähänpisto — siitä tuli kuitenkin Edevartin elämässä merkittävä tapaus.

<tb>

Nils oli aluksi hiukan nolona nähdessään Edevartin: Stokmarknesissäkö? Ahaa, silloin! — Niin, etkö muista, sanoi Mattea, sitä mieletöntä, jolla oli kultahampaat? Hahhahhaa! Oli totisesti kuin päästään paleltunut.

He kävelivät kaupunkiin päin kysellen ja rupatellen, pysähtyivät majatalon edustalle ja menivät sisään kaikin kolmisin. Mattea kävi lääkärissä; Herran kiitos, ei tarvinnut toimittaa leikkausta, mutta hän sai tippoja ja hyviä neuvoja ja oli siitä kovin iloissaan. Nilsillä oli suunnitelmansa valmiina: Edevart ja hän lyöttäytyvät yhteen ja rupeavat yksissä käymään kauppaa; Edevartillahan oli etelän puolessa talo, he saisivat sitä vastaan tavaraluottoa kuinka paljon tahansa. Hänellä, Nilsillä itsellään oli rikas isä, ofotilainen laivuri, mutta ukosta ei tahtonut saada puserretuksi irti yhtään mitään.

Tuuma ei Edevartista ollut hullumpi, ei suinkaan, tuntui oikein mukavaltakin istua vain tässä äveriäänä, rahakkaana miehenä, myöntäen tai kieltäen, miten mieli teki. Mattea katsoi häneen puhellen innokkaasti asian puolesta, ihan näytti siltä kuin tämä olisi tahtonut hänen pysyvän läheisyydessään ja ollut häneen mieltynyt.

Minä ajattelen asiaa, sanoi Edevart.

Hän ajattelikin sitä. Mutta kun otti kaiken huomioon, niin miksi hän olisi lyöttäytynyt yhteen toisen kanssa kulkukauppiaaksi? Nils oli valittanut luoton puutetta, hänen tavaransa olivat melkein lopussa, kohta jo näkyi pohja säkistä. Mitä se Edevartia liikutti? Eikö hän itse voinut käyttää pikku taloaan hyväkseen antamalla sen tavaroiden pantiksi ja ryhtyä käymään kulkukauppaa omin päin? Siinä oli hyvä tuuma. Mattea selitti selittämästä päästyäänkin, että Nilsillä oli kokemusta, mies kun oli kulkenut kaupalla jo kaksi vuotta. Edevart veti suutaan hymyyn, ei hänkään ollut ensi kertaa pappia kyydissä, oli ollut hyvässä koulussa, itse suuren Knoffin palveluksessa Fosenlandetissa. Mattea: Mutta Nilsillä on vakituinen reittinsä, hän tuntee taloissa jokikisen ihmisen ja tietää, miten kullekin on puhuttava. Ja onhan hänellä sitä paitsi isänsä turvana.

Iltapäivällä Nils lähti Bodøn kaupungin kauppiaiden puheille, hankkimaan näiltä uusia tavaroita pahasti vajenneeseen säkkiinsä. Jäädessään Edevartin kanssa kahden Mattea taivutti tämän tuumaansa — taivutti ihan lopullisesti, niin ettei mies voinut enää peruutua. Se nainen oli kuin rautaa. Mutta Edevart ei myynyt itseään eikä tehnyt sillä kertaa tyhmyyksiä, sillä hän ei nyt ollut rakastunut. Kun Nils tuli kotiin ja sai kuulla iloisen uutisen, Edevart aivan kuin kaasi kylmää vettä miehen niskaan nyökäyttäen päätään ja sanoen: Meidän pitää tehdä paperi. — Mitä varten paperi? — Edevart vain nyökkäsi uudelleen.

He menivät asianajajan puheille ja teettivät tällä muodollisen sopimuksen. Edevart piti puolensa: talo oli hänen, hän siis hankki luotonkin, Nils pääsi yritykseen mukaan vain kuin hänen palvelijanaan.

Voi, voi kuinka vihainen Mattea oli! Mokoman sopimuksen saat paikalla polttaa! hän sähähti miehelleen.

Edevartilla ei ollut mitään sitäkään vastaan, Mattean tungetteleva ystävällisyys alkoi jo tympäistä. Hän muisti, kuinka tämä oli kolme vuotta sitten lähtenyt salaa tiehensä vieden mennessään Augustin kultasormuksen ja kellon.

Polta pois paperi! Kernaasti minun puolestani!

Ei! Ei toki! Nils ei polttanut paperia. Heidän piti pysyä ystävinä, ehkäpä aika toisi neuvon tullessaan. Ei taitaisi kestää kauankaan, ennen kuin hän, Nils, voisi lunastaa itsensä itsenäiseksi sopimuskumppanistaan.

Kulkukauppiastoverukset varasivat mukaansa tavaroita kaupungin kauppiailta ja lähtivät sitten kumpikin taholleen. Edevart nousi vuorolaivaan ja matkasi etelään päin Helgelandiin. Meni kimssuineen kamssuineen maihin pienessä laiturissa koettaakseen onneaan siellä. Oli varhainen kirkas aamu, maa lumen peitossa; laiturilta vei pieneen kauppapaikkaan polku ja leveä ajotie kauemmas kylään. Edevart pysähtyi pienen puron partaalle katselemaan jääkuoren alla sykkivää vesisuonta ja kuuntelemaan sen alakuloista solinaa; myöhemmin päivällä hän huomasi, että lumesta kohoaviin pajupensaisiin alkoi puhjeta kissoja. Hän ymmärsi tuon kaiken, ne olivat lapsuudesta tuttuja asioita, jotka koskivat hänen sydämeensä. Hän oli vielä niin turmeltumaton.

Kauppa alkoi käydä kohtalaisesti. Edevart painautui etelään päin, kauppasi taloihin kankaita, kengännauhoja ja muita välttämättömiä tavaroita ansaiten siten elatuksensa ja vähän enemmänkin. Säkki kävi yhä kevyemmäksi, ei ollut enää liian painava. Tämä oli oikein hänen mieleistään työtä, sai kulkea tai pysytellä paikoillaan, miten vain mieli teki. Isossa kylässä hän saattoi viipyä päiväkaupalla ja käydä kauppaa koko ympäristön kanssa, ja hänen lompakkonsa alkoi jälleen vähän kerrassaan lihoa. Kaikki pitivät nuoresta, hauskan näköisestä pojasta, joka käyttäytyi hyvin, oli kohtelias ja hyvänluonteinen ja helpotti hinnoistaan, niin ettei hänen tarvinnut maksaa juuri mitään asunnosta eikä ruoastakaan. Totta tosiaan, Edevart ei ollut koskaan ollut niin hyvillä päivillä kuin nyt, ei edes jahti Herminen laivurina ollessaan.

Hän lähetti Bodøn kauppiaalle lyhennyserän velastaan, ja kuitenkin hänelle jäi vielä käteistä. Kotiin hän lähetti isälle talarin tai pari aina jonkin ajan kuluttua. Nilsistä hän ei kuullut mitään.

Edevart kulki kulkemistaan. Kevät teki tuloaan oikein todenteolla, keli alkoi olla lopuillaan ja tiet rupesivat upottamaan, niin ettei niitä myöten tahtonut päästä mihinkään. Hän ajatteli hankkia veneen, mutta tuuma sai jäädä siksi, kunnes hän olisi saanut enemmän varoja kokoon. Tultuaan myöhään alkukesästä Fosenlandetiin hän tuumi pistäytyä ohimennen Doppenissa, mutta luopui siitä tuumasta. Mitäpä uutta näkemistä hänellä olisi ollut kauppapaikalla tai iloakaan niin kauan kun Doppen oli pantattuna eikä vielä lunastettu. Nilsin, senkin hyväkkään, olisi pitänyt lähettää rahaa; mikähän siinä oikein oli vikana, kun ei niitä kuulunut? Tähän mennessä hänen olisi pitänyt saada suurin osa tavaroistaan myydyksi, sillä Edevartin oma säkki oli jo melkein tyhjä, hän ei enää kantanut sitä selässäänkään, vaan kainalossa kuin myttyä ainakin.

Hänen matkansa johti laivuri Noremin talon ohi. Koira ärähti haukkumaan, joku lienee ollut ikkunassakin, niin ettei hän päässyt huomaamatta ohi. Hän mietti lyhyen tuokion, siivosi sitten kuraiset saappaansa lumella ja kävi sisään. Siinäkös ihmeteltiin ja taivasteltiin kun tulija tunnettiin, kysymyksistä ja vastauksista ei tahtonut tulla loppua, oltiin kovin ystävällisiä ja laskettiin leikkiä. Mitä hän oikein kanneksi kainalossaan? Vai niin, vai oli hänestä tullut kauppamies? Ei kuin kauppa käymään ja paikalla, eukko tarvitsi ihan välttämättömästi neljä kyynärää värillistä karttuunia uudeksi ristiäishameeksi — eikö Edevart nähnyt, miten paksuksi tämä oli käynyt!

Norem oli karvainen kuin kyöpeli, koko pää villava kuin harmaalla lampaalla, mies syntisemmän ja tyytyväisemmän näköinen kuin konsanaan. Ei hän itse eikä kukaan perheestäkään tiennyt, että hänen kielensä päähän ilmestynyt valkoinen täplä oli kovin vaarallinen. Siinä piili kuolema. Mutta siitä ei kukaan tiennyt mitään.

Edevart sai kuulla seudun asiat pitkin ja poikin. Hän sai kuulla Knoffista ja tämän suuresta kauppapaikasta, kivisestä satamalaiturista, kaupasta, irtisanotusta työväestä ja palvelijoista, jahti Herminestä, joka oli mennyt. Koko toiminta oli lamassa.

Edevart: Vai on kaikki mennyt sen tien? Onko Knoff vararikossa?

Ei sentään ihan niinkään, vastasi Norem, lamassa kyllä, mutta ei sentään ihan lopussa. Helkkari hänet tietäköön, mutta oli tapahtunut aivan kuin ihme. Poika oli saanut rahoja, niin, niin, se Romeo, se viidentoista vanha nulikka, mutta sillä pojalla olikin pää kuin partaveitsi. Lopetettuaan koulunkäyntinsä hän ykskaks näytti olevan oikea mies, pääsi ripille ja tarttui työhön kaksin kourin. Onkos mokomaa nähty, poika vasta viidentoista, mutta ihan kuin aikuinen mies! Kyllä hänellä on urakkaa ja tietämistä, mutta hänpä onkin niin vietävän topakka ja ovela, että saa kyllä kaiken käymään niin kuin itse tahtoo. Muistat kai hänet, eihän hän ennen ollut sen kummempi kuin muutkaan.

Mistä Romeo sai rahat?

Kerrotaan hänen perineen setänsä, joka oli oikein iso eläjä jossakin etelän puolessa. Kaikki Knoffit ovat isoista väkeä; tämä oli vanhapoika ja talonpoika, oikea kitupiikki, taisi kieltää apunsa veljeltään useamman kuin yhden kerran. Sitten viime vuonna, kun kaikki lähti menemään ihan päin mäntyyn, lähettivät Romeon etelään ukon luo pyytämään apua. Mutta ei, tämähän ei tahtonut auttaa, ei toki sinnepäinkään; ei muka "ollut varaa". Mutta Romeo itse taisi osata olla ukolle mieliksi ja saada tämän taipumaan; äijä antoi pojalle sekä rahaa että lahjoja, ja kun hän nyt maaliskuussa kuoli, niin kävi selville, että hän oli määrännyt jälkisäädöksessään kaikki tyynni veljenpojalleen. Parhaillaan ovat suuren talon myyntipuuhissa ja selvittelevät pesän muita varoja.

No kaikkea tässä kuuleekin!

Norem tiesi kertoa Amerikkaan menneistä, maankiertäjistä. Monelta oli tullut kirjeitä, vähän rahojakin muutamille tänne jääneille vanhuksille. Amerikassa kuuluu luonnistaneen koko lailla, siellä oli työssä kuka kaupungeissa, kuka maalla, eivätkä tuntuneet valittavan. Olivat uhanneet, etteivät enää kotiin tulekaan, koska olivat siellä rikastuneet; mitäs he kotona?… He muistivat kyllä, miten vaikea oli saada puolta naulaa kahvia lainaksi, kun sattui olemaan pulassa, mutta nyt hopeataalat vain kilisivät taskussa. — Pitäkööt hyvänään Amerikan rahansa, sanoi Norem, enpä haluaisi vaihtaa! Niinkuin nyt tämä Haakon Doppenkin, kirjoittaa tänne minun pojalleni soittaneensa siellä muutamissakin häissä hanuria ja saaneensa kahdeksan taalaa pelimannin palkkaa. Kahdeksan talaria yhdestä illasta, en minä ole ikinä ansainnut niin paljon. Ja sitä paitsi — apuko niistä lähti tai autuus, kun toiset kirjoittavat Haakonin juovan joka kerran suuhunsa helposti ansaitut rahat, ei pane mitään talteen!

Edevart: Hänellä oli vaimo ja lapsia. Niin, sinähän tunnet heidät tosiaan. Mies on ihan samanlainen kuin täällä ollessaankin, ei hitustakaan parempi. Eikös hän istunut linnassakin monta vuotta tulematta siitä sen viisaammaksi! Kyllä hänelle varmasti vielä sattuu jotakin Amerikassakin. Eikä Lorensenillekaan kunnian kukko laula. Muistathan Lorensenin, joka oli vanhempana myyjänä Knoffin kaupassa? Valittelee nyt jo, että pitikin panna niin paljon rahaa likoon matkaan. No niin, Lorensen ei ollutkaan koskaan kehuja; jos hän yleensä jotakin teki, hän valitti; nyt hän kai on kuullut Knoffin saaneen taas rahoja, ja miekkosta alkaa kaduttaa että tuli ollenkaan lähteneeksi. Sillä siitä ei ole epäilystäkään, Romeo poika saa kyllä liikkeen taas jaloilleen.

Entä sinä itse? kysäisi Edevart. Oletko saanut paljonkin säästöön?

Saanutko säästöön? Mitä tarkoitat? Mitäpä sitä ilman laivaa? Minä vain odotan. Olen vihjannut asiasta Romeolle, eikä menne montakaan vuotta, ennen kuin hänellä taas on laivansa ja muunsa, ja silloin teen kai taaskin jonkin aikaa Lofootien matkoja. Mistäpä minulle säästöjä? Kaikkia sinä kuvitteletkin. Ehkä me molemmat vielä joskus kuljemme Lofooteilla saman isännän laivoissa. Et suinkaan sinä aio iät kaiket ravata maailmalla mytty kainalossa ristiäiskarttuunin kaupalla?

En osaa sanoa. Minusta tämä on mukavaa hommaa.

Mutta eihän sinulla ole tavaroita?

Myin ne loppuun. Ostan uusia tilalle. Sitten olen tuuminut hankkia veneen.

Noremia näytti rupeavan epäilyttämään. Ettei tuo poika vain liene etsimässä takuumiestä? Vai veneen, hän sanoi sitten ääneen. Sen saat Romeolta… Hän kyllä myy veneitä. Ja vaikkei sinulla sattuisi olemaan rahaakaan, niin — tunteehan hän sinut rehelliseksi mieheksi.

On minulla rahaa.

Norem huokasi helpotuksen huokauksen: Vai niin, vai on sinulla rahaa? Mitä oikein tuumit? En tahtoisi olla utelias, mutta kertovat, että sinulla muka on pieni tila täälläpäin?

Onhan minulla Doppen. Niin asia on.

Mutta ei kai sinulla silloin ole liikoja käteistä? Ei ainakaan minun ymmärtääkseni.

Edevart ikään kuin torjuen: Eipä kylläkään liikoja. Mutta muutama tuhat voi sentään olla. — Sitten hän antoi katseensa kiertää välinpitämättömänä ympäri huoneen, jotta Norem ehtisi toipua hämmästyksestään.

Muutamia tuhansia! sai tämä vihdoin sanotuksi. Kuulinko oikein? Ei tässä ihan napilla pelatakaan, alentui Edevart selittämään. Minulla on myös pari palvelijaa, jotka kiertävät minun laskuuni kaupanteossa Nordlandissa.

No sitten! Noremin täytyi vihdoinkin uskoa.

<tb>

Edevart meni Knoffin kauppaan. Hän oli täällä vanha tuttu, itsekin oli seissyt tiskin takana myymässä tavaraa ja ottamassa vastaan maksut. Magnus oli kaupassa myymässä kuten ennenkin, mutta oli ihmeesti kasvanut, oli jo aikuinen mies. Edevart oli aikonut pyytää häntä kirjoittamaan Nilsille karhuamiskirjeen — hänhän osasi kirjoittaa hyvin paljon parempia kirjaimia kuin Edevart. Mutta Magnus oli kovin ylpeää ja kopeaa miestä, tuskin edes nyökkäsi tervehdykseen. Edevart osti vain jotakin pientä tehdäkseen tikusta asiaa ja lähti sitten tiehensä niine hyvineen.

Pihalla Edevart tapasi neitsyt Ellingsenin. Aikoi pysähtyä kättelemään, mutta neitsyt käveli ohi. Kyllähän hän tietysti tunsi Edevartin ja nyökäytti päätäänkin, mutta meni kuitenkin ohi. Se ihmetytti Edevartia suuresti, mutta väliäpä tällä, hän oli hiukan pelännyt koko tapaamista. Hän katsoi naisen jälkeen, mutta tämä ei kääntänyt päätään.

Edevart meni leipomoon. Leipomo oli käynnissä, tuli kattilan alla. Kaksi miestä paistoi parhaillaan leipää, leipuri itse, Edevartin vanha huonetoveri, ja renki. Kaikki oli niinkuin olla pitikin. Leipuri kertoi olleensa Trondheimissa ja saaneensa siellä työtä, mutta Romeo oli muutama kuukausi sitten pyytänyt tulemaan takaisin, ja tässä nyt sitten taas oltiin. Oikein iloisia muutoksia, kaikki alkoi taas sujua oikeaa latuaan tällä paikalla.

Edevart tiedusteli tynnyrintekijää. Tämä eleli yhä edelleenkin talossaan. Tynnyritehdas oli kyllä seisauksissa, mutta mies oli ruvennut toisiin töihin ja oli nyt renkinä talossa, oleili enimmät ajat päivästä halkometsässä.

Edevart varustihen lähtemään ja sanoi kuin piloillaan: Niin, tahdoin vain pistäytyä katsomassa, mitä sinulle kuuluu. Että puuttuiko sinulta ehkä jotakin ja oliko sinulla jauhoja.

Kyllä minulla on jauhoja.

Olisinhan voinut muussa tapauksessa tuoda taaskin parisensataa säkkiä.

Hän lähti tapaamaan tynnyrintekijää, tapasi tämän vaimon ja kysyi, voisiko heiltä saada asuntoa ja ruokaa muutamaksi päiväksi niin kuin ennenkin. Tottahan toki. He puhelivat hyvän aikaa, pohtivat Knoffin asioita, eukko omalta kannaltaan: Niin, nyt ei rouvan itsensä enää tarvitse rehkiä, saavat taas kaksi sisäkköä, sillä Romeo ei tahdo antaa äitinsä raataa itseään piloille. Niin, se Romeo panee taas kaikki kuntoon, sillä hänhän on nyt rikas! Ja neitsyt Ellingsen on kihloissa Magnuksen kanssa —

Mitäh?

Ihan sormukset sormessa, asia on aivan selvä. Kyllähän neitsyt on vähän vanhempi Magnusta, mutta tekevä ja kunnollinen ihminen. Muistatko häntä? Sanovat hänen kovasti juosseen sen pojan jäljessä, istuneen tämän huoneessa myöhään ja varhain, mutta ihmiset puhuvat niin paljon — saat sanoa minun sanoneeni. Jäätkö nyt tänne?

En. Minun pitää vain hankkia vene.

Edevart meni takaisin kauppaan. Kun hän nyt tiesi, miten asiat olivat, hän ei tahtonut rukoilla Magnukselta pienintäkään palvelusta, vaan meni suoraan toimistoon Romeon puheille.

No mutta! — huudahti Romeo ällistyneenä ja tuli käsi ojossa vastaan niinkuin ennen pikkupoikana. Jahah, vai tulit katsomaan vanhoja tuttuja!

Romeo ei ollut oikeastaan aikamiehen näköinen, oli vain pitkä ja hoikka kuin humalaseiväs, ja käsivarret olivat tavattoman pitkät, niin että nutunhihat olivat vähän liian lyhyet. Mitäs sinä nyt aiot? Minne olet matkalla? Kuulin sinun ostaneen tilan täältä läheltä, mikä sen nimi olikaan?

Doppen, vastasi Edevart, mutta ei ruvennut puhumaan sen enempää siitä asiasta. Sen sijaan hän kertoi ruvenneensa käymään kulkukauppaa — jotakin hänenkin oli yritettävä — vihjaisten lopulta olevansa veneen tarpeessa.

Vai veneen tarpeessa? Saat sen kyllä. Pienen veneen vai nelihangan?

Nelihangan, purjeineen kaikkineen, täydet vehkeet. Mutta en oikeastaan tullut luoksenne ihan siinäkään tarkoituksessa. En vain taida iljetä pyytää ja vaivata teitä semmoisella…

Annahan kuulua!

Edevart selitti: Hänellä oli mies kaupankäynnissä pohjan puolessa; oli saanut paljon tavaraa mukaansa, mutta ei ollut lähettänyt rahaa. Siitä oli kohta puoli vuotta aikaa. Niin että jos Romeo tahtoisi kirjoittaa oikein tiukan karhuamiskirjeen?…

Romeo oli heti valmis. Siitä tuli vakava ja viralliseen sävyyn sommiteltu kirje. Romeo pani varmasti parastaan, hänen nuorta sydäntään lämmitti, että Edevart, jonka kintereillä hän oli riippunut pikkupoikana, nyt teititteli häntä noin kunnioittavasti. — Niin, tule vain milloin parhaiten sopii, hän sanoi lopuksi, käydään sitten venettä katsomassa. Voit asua täällä ja maata yösi leipurin huoneessa.

Aioin mennä asumaan tynnyrintekijän luo.

Miksi sinne? Isä ei pidä siitä. Hän on puhunut sinusta, kehui sinua reimaksi laivuriksi. Oletko jo käynyt häntä tervehtimässä?

En ole vielä.

Tule mukaan päivälliselle, että saat tavata häntä!

Edevart esteli: hän ei ollut sellaisessa kunnossa, teillä oli kurja keli ja hänen tamineensa olivat senmukaiset. Suurkiitoksia vain ystävällisyydestä!

Hän jäi asumaan tynnyrintekijän luo ja makasi yönsä rauhassa. Parin päivän perästä hän alkoi iltaisin kuljeskella pihalla; hän oli tulevinaan sinne tapaamaan ystäväänsä leipuria, mutta mieli veti toisaanne. Oikeastaan hänestä oli häpeä, että neitsyt Ellingsen oli istuutunut Magnuksen kelkkaan, luvalla sanoen kurja teko! Eipä silti, ei Edevart ollut itse asiassa ansainnutkaan parempaa, mutta että tavallisen puotirotan, Magnuksen, kanssa… Mutta jos vain Edevart tapaisi neitsyen kahden kesken, niin sittenhän olisi ihme ja kumma, jollei tämä osoittaisi häntä kohtaan hiukan entistä hyvyyttään.

Edevartin ei onnistunut saada neitsyt Ellingseniä käsiinsä. Varmaan tämä kartteli häntä, istui omassa tai tuon puotirotan huoneessa eikä näyttäytynyt ulkona. Tavallaan se kohotti häntä Edevartin silmissä: tyttö ei siis ollut suinkaan heilakka, oli vain yhden kanssa kerrallaan eikä muiden houkuteltavissa. Olipahan vähän keimaillut — mikäs hänen etunimensä olikaan? Karoline? Niin, tyttö oli hiukan keimaillut, antanut vähän myöten, ja helkkari sentään, kuinka lujassa nyt oli! Mutta uskollinen hän oli, tällä kertaa puotirotalleen.

Edevart viipyi kuin viipyikin kauemmin kuin oli aikonut, venekin viivytti. Hän lykkäsi lähtönsä tuonnemmaksi sen vuoksi, ja kuinkas kävikään! Hän viipyi talossa enemmän kuin viikon päivät.

Sitten hän kuuli, että hänelle oli tullut kirje, rahakirje. Sepä omituista, mitähän se merkitsi? Kirje oli Mattealta, nenäkäs ja äkäinen sisunpurkaus, jossa oli totta ja valhetta sekaisin, mutta muuten kyllä niin laatuisa kirje, ettei paremmasta apua. Siinä nyt olivat rahat, jotka Nils oli hänelle velkaa; Nilsin ei, Herran kiitos! tarvinnut enää olla Edevartin renkinä, hän oli isänsä poika. Eikä Mattea malttanut olla vielä nenäkkäästi kysymättä, oliko Edevart kertaakaan ilmoittanut osoitettaan? Ei suinkaan Nils voinut lähettää rahoja kulkukauppiaalle, joka ei ollut antanut minkään valtakunnan osoitetta. Rahat olivat olleet Mattealla pitkän aikaa (sen hän varmasti valehteli), ja hän lisäsi vielä, täynnänsä pyhää vihaa, että varokoon Edevart antamasta Nilsiä ilmi viranomaisille, jos tahtoi välttää pahempia seurauksia!

Mattea oli Mattea!

Hyvä. Edevart maksoi velkansa Bodøn kauppiaille viimeistä killinkiä myöten ja oli kuitenkin rahakas mies. Hän lähetti kotiin Joakimille pari viiden talarin seteliä, ja kuitenkin hänelle itselleen jäi hyvästi rahaa. Romeo oli erehtynyt, jos luuli hänen tahtovan nelihangan velaksi tai edes lainaksikaan, ja sen hän kyllä aikoi sanoa Romeolle.

Edevart tapasi sekä isän että pojan toimistossa. Vanha Knoff oikaisihen, ei antanut kättä, mutta tervehti muuten ystävällisesti ja tuttavallisesti entistä laivuriaan: Hauska nähdä, että muistat, mitä sanoin sinulle lähtiessäsi: Että tulekin takaisin meille, kun tästä selvitään. En osaa sanoa, onko minulla nyt juuri sinulle suurempaa työtä, mutta ei kai siihen kauankaan viivy.

Romeo selitti Edevartin itsensä olevan nyt kauppiaana ja kulkevan etelän puolessa kaupalla. Hänellä oli palvelijoita Lofooteilla, niin että hän oli oikein liikemies. Nyt hän oli veneen ostopuuhissa.

Siitä veneestä aioinkin tulla puhumaan, sanoi Edevart.

Romeo: Jaha — vai siitä. Sanoinhan minä, että saat veneen.

Edevart katsoi häneen hymyillen: En oikeastaan ajatellut pyytää sitä lainaksi.

Vai et? No niin, etpä tietenkään lainaksi. Saat muuten sen millä kaupalla itse tahdot. — Ja samassa hetkessä pikku Romeo näytti, millainen mies hänestä oli tullut ja miten viisaasti hän ajatteli: Onko sinulla tavaroita?

Ei ole.

Romeo: Sattui parhaiksi niin, että täällä pannaan juuri kaikkea järjestykseen ja myydään pois yhtä ja toista. Isän kanssa ajateltiin, että etkö sinä voisi ottaa tavaroitasi yhtä hyvin meiltä kuin toisiltakin?

Ukko Knoff nyökkäsi, mutta oli hämmästyvinään, ikään kuin olisi kuullut asiasta ensimmäistä kertaa.

Edevart: Olin aikonut ottaa tavaroita Trondheimista.

Miksi juuri sieltä? Me annamme sopuhinnoilla; pistetään veneesi lastiin yksin tein.

Vanha Knoff korotti äänensä: Hyvä Andresen, epäiletkö, etten minä pysty myymään halvemmalla kuin Trondheimin pienet kamasaksat? En toki, enpä tietenkään —

Romeo: Meillä on vanhaa varastoa, jonka annamme mennä polkuhinnasta, kankaita, valmiita vaatekappaleita ja muita tarvetavaroita. Ne ovat täysin uusien veroisia, mutta ovat maanneet kauan varastossa. Voit myydä ne ja lyödä kovasti rahaa kokoon, täällä emme saa niitä kaupaksi, kaikki ne jo tuntevat. Tule itse kauppaan katsomaan, muistat varmaan yhtä jos toistakin niiltä ajoilta, jolloin itse seisoit siellä tiskin takana.

He menivät kauppaan ja katselivat kaikki hyllyt. Siitä syntyi suuret kaupat, tiskille ladottiin tavaroita kokonainen pino. Isä ja poika puhuivat Edevartin pään pyörälle. Hän yritti pitää puoliaan ja väitti kerran toisensa perästä: Ei minulla ole varaa ostaa teidän kauppaanne kaikkineen päivineen; ei, ei kahtakymmentä, mutta ehkä kymmenen pakkaa ohutta puolivillaista kangasta. Minne ihmeeseen saan kaiken mahtumaan! Hän harkitsi ja tuumi moneen kertaan. Hinnat eivät olleet suorastaan polkuhintoja, mutta kuitenkin odottamattoman halvat, eikä Romeo väsynyt toistamaan toistamasta päästyään: Ota pois, emme saa kuitenkaan niitä menemään kaupaksi. Maksa kun jaksat!

Magnuskin ilmestyi hetkiseksi näkyviin. Hän aikoi varmaan auttaa isäntäänsä ja sanoi punastuen: Ei mutta — eihän näissä ole puoltakaan hintaa, tahdotteko itse katsoa laskuista?

Romeo ei vastannut sanaakaan.

He eivät olleet vielä ehtineet valmiiksi, ennen kuin ukko Knoff jo tulla köpitti toimistostaan, avasi kultakellonsa kuoren, vilkaisi siihen ja huomautti: Nyt on päivällisaika. Ole hyvä, Andresen! Edevart yritti taaskin estellä, mutta Knoff lausui ainoastaan yhden sanan: Tule!

Edevart oli taas hienossa huoneessa ja kurkisteli yli aidan vieraaseen maailmaan, joka ei ollut hänen omansa. Hän tervehti rouva Knoffia ja tytärtä, kumarsi syvään ja jäi useinkin vastauksen velkaan heidän ystävällisiin kysymyksiinsä. Hänelle ei ollut varattu lautasta pöytään, mutta neitsyt Ellingsen meni punastuen hakemaan, mitä uupui. Edevart tunsi itsensä pieneksi ja vähäpätöiseksi ja toivoi olevansa jossakin hyvin kaukana, mutta Romeo istui hänen rinnalleen ja vanha Knoffkin kysyi häneltä silloin tällöin milloin mitäkin: Aiotko ruveta vakituisesti kauppiaaksi? Siinä tapauksessa voit luottaa minuun.

Edevartin mieltä askarrutti kaikkein eniten se seikka, ettei neitsyt Ellingsen voinut olla palvelematta häntä pöydässä, ammentamatta lientä ja vaihtamatta lautasta. Edevartia harmitti, ettei hän ollut hienommissa pukimissa kuin koskaan ennen ja ettei hänellä edes ollut kultasormusta sormessa. Mitähän neitsyt Ellingsen oikein mahtoi hänestä ajatella? Että hän oli pelkkä tavallinen, vähäpätöinen kulkukauppias, joka otti maakauppiailta tavaraa velaksi? Mutta toisaalta taas ei kuitenkaan ketä kulkukauppiasta hyvänsä kutsuttu Knoffin taloon, saati päivällispöytään. Se kohotti hänen arvoaan ja sai hänet tuntemaan itsensä jo joksikin. Herra nähköön, ettei neitsyt vain rupeaisi katumaan, kun ei ollut pitänyt hänestä kiinni sen paremmin. Satunnainen sanakin tuli hänelle avuksi. Vanha Knoff sai kuulla hänen olleen täällä jo useita päiviä ja kysäisi: vai niin? En ole nähnyt sinua.

Hän asuu tynnyrintekijän luona, selitti Romeo.

Knoff: Tynnyrintekijän luona? Miksi et asu täällä?

Edevart vastasi vältellen: Jouduin sinne sattumalta — luulin — — —

Vai luulit sinä! Knoff oli loukkaantunut.

Romeo: Siinä nyt kuulet, Edevart! Sanoinhan minä, ettei isä pidä siitä.

Senkin neitsyt Ellingsen sai kuulla. Ettei tyttö vain antaisi
Magnukselle kihlojaan takaisin!

Päivällisen perästä Edevart ei enää nähnyt neitsyt Ellingseniä. Hän jatkoi keskeytynyttä ostosten tekoaan, valitsi mieleisensä veneen, maksoi minkä jaksoi ostamistaan tavaroista ja varustautui lähtemään. Magnuksen täytyi olla apuna asettelemassa tavaroita veneeseen. Poika tuntui tekevän sen vain käskystä eikä jutellen ja leikkiä laskien niinkuin entisinä aikoina, jolloin he työskentelivät yksissä.

Milloin lähdet? hän lopuksi kysyi jurosti kääntäen kasvonsa poispäin.

Edevart huomasi toisen olevan kiukuissaan ja toivovan hartaasti, että hän häviäisi täältä mitä pikemmin, sitä parempi. Hänen teki mielensä antaa sana sanasta, mutta samassa hän muutti mieltään. Hän näki äkkiä edessään kiusaantuneen, mustasukkaisen pojan, jonka tielle hän olisi helposti voinut työntäytyä ja aiheuttaa tälle siten tuskaa. Magnus oli aina ollut mukava poika, mitäpä syytä Edevartilla oli ruveta ilkeäksi häntä kohtaan? Sitä paitsi hänen mieleensä jysähti ajatus, joka painoi paljon vaa'assa: mitä siunausta hän olisi voinut odottaa koko suurelle yritykselleen, mitä hyötyä koko matkasta, jolle hän nyt oli lähtemässä isoine, täydessä lastissa olevine veneineen, jos nyt tekisi niin kehnon työn? Kuinka hän voisi olla niin julki jumalaton?

Lähden heti kohta. Mitäpä minä täällä suotta viipymään.

Nyt se oli sanottu! Hän oli tuhlannut hukkaan monta päivää saadakseen tavata erästä tiettyä naishenkilöä. August ei olisi välittänyt tuon vertaa omastatunnosta eikä muusta semmoisesta, vaan ajatellut vain hetken ärsyttävää huvia. Edevart tunsi olevansa verrattoman paljon rehellisempi ja oikeamielisempi.

Magnus huokasi helpotuksesta: Vai niin, vai lähdet kohta? Onko sinulla jo kaikki kunnossa?

Käyn vain maksamassa tynnyrintekijälle. Niin, Magnus, mitäs muuten ajattelet tästä minun yrityksestäni? Edevart kysäisi sitten ollakseen oikein ystävällinen tuota toista kohtaan ja tiedustaakseen hänen mielipidettään.

Mitäkö siitä ajattelen? Pitäisinpä itseäni oikein onnen poikana, jos tämä vene ja nämä tavarat olisivat minun!

Vai niin tuumit? No niin, kiitos vain avusta!

He erosivat. Edevart kävi maksamassa tynnyrintekijälle asumisestaan ja olostaan ja purjehti sitten kohta matkoihinsa. Hän lähti kyntämään merta, kiertävä rihkamatavarakauppa mukanaan.

Olihan tietysti tällaisessa veneellä liikkumisessakin omat haittansa ja hankaluutensa. Edevartin täytyi valita jokin sopiva paikka kiinnekohdakseen ja samoilla sieltä käsin lähiseutu ristiin rastiin. Kun se oli tehty, täytyi palata takaisin veneelle ja jatkaa matkaa seuraavaan sopivaan pysähdyspaikkaan. Hänen matkansa olisi käynyt paljon nopeammin, jos hän olisi kulkenut jalkapatikassa. Ainoana etuna tässä oli se, että vene oli samalla varastopaikkana ja kantoi kaiken, mitä ei voinut ottaa säkkiin.

Edevart painui vähän kerrassaan etelään päin, myi tavaroita kohtuullisiin hintoihin ja ansaitsi kuitenkin hyvin. Hän tuli huomaamaan, että oli tehnyt Fosenlandetissa erittäin edulliset kaupat. Ollin päivän tienoissa [heinäkuun 29. p.] hän saattoi lähettää Romeolle tuntuvan summan velan lyhennykseksi, ja kuitenkin hänelle itselleen jäi vielä hyvästi rahaa. Mutta parasta kaikesta oli tämä vapaa, riippumaton elämä ja laiskantyö; hän oli oma herransa, saattoi kulkea tai maata paikoillaan, miten vain mieli teki. Tämä oli oikeaa joutilaan elämää, ja se sopi hyvin siihen rikkinäisyyden ja herpautuneisuuden tilaan, johon hän oli joutunut.

Edevart purjehti Trondheimin vuonoon, kierteli koko länsipuolen ristiin rastiin, tunkeutui Namdaleniin asti ja palasi sitten takaisin sisämaan pitäjien kautta. Kesä oli mennyt, syksy jo pitkälle kulunut, lumet maassa.

Frostassa hän tapasi eräässä talossa Augustin.