Mennään katsomaan! kuiskasi Ezra.
Niin, mennään vain. Mutta… Tuota, jos se on… se itse… itse pah…!
Mitä sinä puhut? Ezra kuiskasi hätäisesti, kylmän väristyksen karmiessa selkäpiitä. Et suinkaan sinä usko, että se itse…?
En osaa mennä mitään vannomaan, vastasi Teodor. Mutta itsekin tiedät, että se, se vanha kehno näet, käy ympäri milloin missäkin hahmossa, etsiskellen, kenet saisi niellä. Mikäpä häntä silloin estäisi rupeamasta vaikka ketuksikin? Olen kuullut siitä ennenkin kerrottavan.
Ezra tuntui empivän: Siitä on jo monta vuotta kun Skaaro upposi suohon, ja koko ajan hänen sielunsa on ollut autuaana — mitäpä asiaa sielunvihollisella olisi juuri nyt hänen kimppuunsa?
Teodor ei vastannut siihen sanaakaan.
Vai mitä sinä ajattelet? tiukkasi Ezra.
Teodor: Mitäkö minä ajattelen! — Mutta ei tuo ole oikea elukka. Ei Skaarokaan ollut suinkaan suoraan katkismuksesta leikattu mies, älä toki luule! Teki se mies toki synnin jos toisenkin elämänsä päivinä, sen minä kyllä tiedän.
Mutta Ezra oli kerta kaikkiaan hurjapää. Hän tavoitti kumpaankin käteensä sopivan kiven ja alkoi hiipiä ruumista kohti.
Menetkö sinä? kuiskasi Teodor, lähtien varovasti, hitaasti hiipimään toisen kintereillä.
Samassa lähti ruumiin äärestä jokin eläin aika kyytiä juoksemaan.
Punainen kettu ampui nuolena pimeyteen. Ezra heitti. Pakeneva otus
vingahti, mahdollisesti vain säikähti, mutta vingahti sentään, mikä
Ezrasta tuntui suurelta helpotukselta.
He menivät ruumiin luo. Vastaan lemahti kauhea mädänneen löyhkä, niin että heidän täytyi pidellä nenäänsä. Teodor oli rohkaissut luontonsa: hän oli nyt varma asiasta. Ruumiinryöstäjä oli ollut vain pahainen maallinen kettu repolainen; jos itse paholainen olisi ollut pelissä, se mies ei olisi lähtenyt pakoon vaan olisi paikalla hävinnyt näkymättömiin tai sitten muuttautunut muurahaiseksi.
Katsopas sitä porsasta, minkälaista siivoa on tehnyt!
Kettu oli repinyt Skaaron takin riekaleiksi päästäkseen ruumiin kimppuun. Kasvoihin ei ollut kajonnut, mutta oli kynsin hampain repinyt ja raastanut vaatteita, niin että napit olivat irtautuneet ja napinreiät ratkenneet, ja taskunkin oli repäissyt rikki. Millainen peto kettu voikaan olla! Toverukset kohensivat kaikessa kiireessä kuolleen pukua ja heittivät peitteen takaisin hänen päälleen. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, etteivät enää anna unelle valtaa.
Olipa sentään koko onnenpotku, että satuinkin heräämään, ennen kuin oli ehtinyt tapahtua enemmänkin vahinkoa.
Teodorin mielestä kuului koko kunnia ruumiin pelastamisesta yksinomaan hänelle.
Seuraavana aamuna tuli vielä muutamia miehiä kaivamistyötä jatkamaan. Toiset jäivät tulematta; olivat kai saaneet tarpeekseen siitä urakasta. He olivat tyytyväisiä, kun oli saatu ruumis pois suosta ja siten estetyksi nuo kovanonnen huudot kuulumasta, sen enempää he eivät enää aikoneet tehdä. Mutta Martinuksen lehmä? kysyi August, eikös sekin olisi hyvä löytää, jotta saisi nylkeä siitä arvokkaan nahan? Ja voisihan vieläkin joku ihminen tai elukka hukkua suohon. — Hän meni ruumiin ääreen ja kohotti peitettä, mutta sen alta löyhähti vastaan niin inhottava löyhkä, että hänen täytyi oitis vetäytyä takaisin. Se oli ruumiinvalvojille vain onneksi. August ei huomannut ruumiissa mitään. Hän lähti suolle, viittoili hiidenkirnusta kaksi väliviemäriä suoraan harjun laitaan, osoitteli, viittoi ja komenteli. Vasemmasta väliviemäristä löytyi Kaunikki, Martinuksen lehmä. Se oli aivan vahingoittumaton; miehet huuhtoivat sen puhtaaksi mudasta ja kävivät nylkemään. Aamupuolella oli ruumisarkku valmis, niin että Skaaro saatiin siihen, ja jo oli aikakin; ruumis ei kestänyt enää nostaakaan, vain vaatteet pitivät sitä enää koossa…
August oli ollut tavattoman touhuisa ja puuhakas. Mutta Edevart, hänen toverinsa, ei viitsinyt vaivautua juuri mihinkään, oleili vain aikojaan, laiskistui päivä päivältä ja hiukan liehitteli hameväkeä. Niinkuin esimerkiksi suon kuivaamiseen ei ollut lainkaan puuttunut. Se oli hyvätyö koko kylälle, mutta ei, hän ei koskenutkaan lapioon, sanoen syyksi ettei hänellä muka ollut työtamineita. Eikä hän liioin — niinkuin itse antoi ymmärtää — suuria välittänyt koko kylän asioista. Mitäpä ne häntä liikuttivat? Tämä oli kyllä kotikylä, sen hän oli valmis myöntämään, mutta nyt tämä ei enää ollut hänen kotipaikkansa, tai ei ainakaan yksin tämä paikka ollut kotipaikka, hänellä oli kotinsa kaikkialla. Jos hänen mieli kuivaamaan soita, niin ensiksi hänen kai oli ruvettava siihen omalla tilallaan Fosenlandetissa. Siellä ei tarvinnut kaivaa raatoja suosta.
August oli antanut Ezran suon kuivaukselle niin voimakkaan alkusysäyksen, että nyt saattoi sanoa jo puolet tuosta tärkeästä työstä olevan tehtynä, kun oli saatu aikaan valtava kuivatusviemärioja sekä kummatkin väliviemärit. Suon pinta jo alkoi hiljalleen laskeutua ja kuivaa. Mutta täytekivien veto salaojiin oli vielä jäljellä, kuukausien, vuosien raadanta edessä.
Mutta alku oli tehty, ja Ezra oli päässyt suon kuivaamisen makuun. August auttoi ja tuki häntä sekä sanoin että teoin. Ezra ja Joakim olivat vuoroin toistensa töissä, kummassakin oli piintyneen maanmöyrijän verta. Tarvitessaan apua vääntämään isoa kiveä lähetti Joakim heti sanan Ezralle, ja Joakim puolestaan teki silloin tällöin päivän verran työtä Ezran suolla. Hitaasti se kyllä kävi, mutta siunaus odotti tulevaisuudessa. Pojat tulivat hyvin toimeen keskenään, kuten sopi odottaakin. Ei ollut enää salaisuus, että heistä piti tulla langokset. Joakimin sisarella Hosealla oli jo kultasormus sormessa, jottei kauppa vain pääsisi purkautumaan.
Mutta nyt August oli ilman työtä, hän rupesi katselemaan ympärilleen ja vainuamaan uutta toimialaa. Hän kehoitteli taaskin Edevartia rakentamaan Poldeniin kaupan — nelihanka oli vieläkin täydessä lastissa venetalaan kyljessä, eikä sitä voinut jättää siihen talveksi jäätymään. Tällä kertaa Edevart myöntyi, hän itsekin oli ehtinyt aprikoida asiaa. Mutta sitten sinun on laitettava se oitis, ennen kuin talvi ehtii tulla; mitä ihmettä sinä oikein vielä odotat? — Hm, tuumi Edevart siihen, ensiksikin pitäisi saada rakennustarpeita. — Siispä tänä päivänä ja tällä hetkellä kirje matkaan, ilmoitat siinä, montako hirttä, lankkua ja lautaa ja mitä mittoja — — —
Kirjeen kirjoitti Joakim.
Ja nyt Edevartkin näytti saaneen takaisin rohkeutensa ja työnhalunsa. Hän oli varhain jalkeilla ja uurasti rakennuksellaan iltamyöhään. Edevart ei ollut suinkaan patapuukko, ja hänen Knoffin suuressa kauppapaikassa näkemänsä ja kokemansa tuli nyt hyvään tarpeeseen. Yhdessä Augustin ja Joakimin kanssa hän muurasi mukiinmenevän kellarin, johon mahtui paloöljytynnyri, pieni nassakka lehtitupakkaa, toinen samanlainen vihreää suopaa ja yhtä, toista muuta kellarissa säilytettävää tavaraa. August huomautti nytkin, että laitos tulee alun perin liian pieni, mutta Edevart tahtoi aloittaa varovasti.
Kun tilatut rakennustarpeet olivat saapuneet, ei kestänyt kauan, ennen kuin ruumisarkuntekijät olivat pistäneet rakennuksen pystyyn. Siitä tuli kauppakamari, joka rakennettiin tuparakennuksen päähän suoraan tämän jatkoksi, ristikkorakennus, joka oli laudoitettu ulkoa ja sisältä, ilman uunia ja ilman mitään joutavia koristuksia. Syksyyn mennessä Edevart sai lunastetuksi kauppakirjan ja alkoi myydä tavaroita kiinteästä myymälästä. Kauppa kävi hyvin, vanha ofotilainen oli saanut kalansa kuivatuksi ja maksanut kuivaajille palkat, niin että ihmisillä oli taas millä ostaa.
Mutta August, mitäs hän? Nyt hän oli taas vapaa ja joutilas ja alkoi käydä levottomammaksi kuin konsanaan, lopulta suorastaan ärtyisäksi ja kiukkuiseksi, niin ettei hänen kanssaan tahtonut tulla toimeen. Mikä sinua vaivaa? ihmetteli Edevart. Augustin täytyi päästä matkaan. Edevart ehdotti, että hän lähtisi pohjoiseen päin tavarasäkkeineen; hän saattaisi kävellä vaikka Tromssaan asti, Edevart toimittaisi hänelle uutta tavaraa sitä mukaa kuin entinen loppui. Mutta August pudisti päätään. Mitä hänellä sitten oli mielessään? Hänen piti päästä pois valjaista. Mitäh? Ei! häntä ei enää haluttanut maleksia tavarasäkki selässä… Edevart ei tahtonut päästää toveriaan menemään, pyysipä tätä liikekumppanikseenkin; kummallekin kuuluisi puolet niin kaupparakennuksesta kuin tavaroistakin. Mutta August ei suostunut siihenkään.
Ei. Augustin täytyi saada vaihtelua, ei häntä vaivannut mikään muu. Hän oli tottunut kuljeksimaan paikasta toiseen, nyt hän oli saanut Poldenista tarpeekseen, ja vanha epävakaisuus sai hänet jälleen valtoihinsa. Tämä olisi käynyt mukavasti, puheli Edevart, olisit mennyt Tromssaan ja palannut taas takaisin, sitten lähtenyt etelän puoleen, oleillut, missä olisi miellyttänyt ja tehnyt kauppoja, sikäli kuin olisit nähnyt mukavaksi! — Niin, ja kulkenut iät kaiket samoja teitä! murahti August siihen. — Miksikäs ei? — Ja tavannut aina uudelleen samat ihmiset ja syöttänyt heille samat jutut ja tallustellut iankaikkisissa seitsemänpenikulmansaappaissa! — Kerran sanoit pitäväsi siitä hommasta. — Sanoinkohan? Mutta nyt minun on päästävä näistä valjaista. — Mutta mitä sinä sitten oikein tahdot? — August ivastasi tavalliseen tapaansa: Älä huoli surra sitä!
Mutta mitään tulevaisuudensuunnitelmia ei hänellä lähtiessään varmastikaan ollut.
<tb>
Aika kuluu, kuinkapa muutenkaan. Kaikki käy kulkuaan, kaikki käy, mutta yksi ja toinen seikka pyrkii menemään — päin mäntyyn. Asia ei voi olla toisinkaan.
Edevart kävi kauppaa Poldenissa. Hän oli rakentanut kauppansa lapsuutensa kodin päätyseinään kiinni päästäkseen kolmella seinällä, mutta vanha tuparakennus tuli siitä toista vertaa pitemmäksi, niin että se levittelihen jo melkein kuin kunnanvaltuuston puheenjohtajan Karoluksen mahtava rakennus. Edevartista ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä, että ihmiset tunsivat kunnioitusta hänen kauppaansa kohtaan. Hän maalautti koko rakennuksen valkoiseksi, niin että se oli kuin pappila, ja muutenkin hänen kotonaan oli nyt kaikki niin hienoa, että oikein pihakin lakaistiin puhtaaksi tavaroiden kääreistä karisseista oljenruupuista. Vanha isä lankesi auttamattomasti salaiseen ylpeyden syntiin, kun hänellä oli niin mainio poika. Hän virkkoi aina väliin: Olisipa äiti ollut näkemässä!
Talvella kaikki oli autiota ja kuollutta. Miehet olivat kaikki Lofooteilla eikä Poldenissa ollut rahaa. Edevart vietti laiskanpäiviä, sen kuin söi ja makasi. Kerrassaan ihana olotila, jota ei voinut pitää tarpeeksi suuressa arvossa. Täällä ei tapahtunut mitään kello yhdeksän jälkeen illalla, ei taloissa eikä ulkonakaan. Kaikki kömpivät silloin vuoteeseensa, ei kenenkään päähänkään pälkähtänyt maata valveilla salaa kuuntelemassa.
Edevart oli yhä edelleen sama hyvänahkainen mies kuin ennenkin. Ankarana talviaikana hän auttoi köyhiä antamalla näille velaksi leiviskän pari jauhoja ja puoli naulaa kahvia, ja pikku Ragna, joka oli naimisissa Teodorin kanssa, sai vielä valkoista kekosokeria kahvinsa höysteeksi, eikä sitä sokeria mitattu eikä punnittu kovin tarkkaan.
Mutta sinun pitää tulla minun luokseni kahville! sanoi Ragna.
Edevart lupasi tulla vielä samana iltana.
Ei voinut käydä toisinkaan. Rumaa se oli ja pahaa, mutta Edevart kävi Ragnan luona, joka asui isoäidiltä perimässään tuvassa. Hän hiipi sinne pimeinä öinä viipyen perillä pitkät ajat. Kaikki sen tiesivät, koko kylä sen tiesi, mutta Edevartin ei tarvinnut puolustella itseään eikä pyydellä anteeksi keneltäkään, hänellähän oli rahaa ja tavaraa, hän oli rikas. Eikö ollut parempi käydä Edevartin kaupassa ja saada avuksi leiviskä, pari jauhoja ja puoli naulaa kahvia! Ja Ragnalle itselleen tämä oli pikemminkin vain kunniaksi, että Edevart oli valinnut hänet eikä Beretiä tai Kleivan Josefineä. Niin asia oli.
Entä Edevart itse? Menettelihän se, kaikkihan käy, kun ei ajattele. Hän oli alkanut välittää yhä vähemmän siitä, tekikö hän oikein vai väärin ja mitä hän teki. Pikku Ragna ei ollut sama kuin Lovise Magrete, eihän kukaan ollut tämän veroinen eikä Edevart voinut koskaan unohtaa häntä, mutta terve menoa vain! kuten August olisi sanonut. Ragna oli tässä käden ulottuvilla, hänen suunsa oli kovin sievä hänen hymyillessään. Edevartin sielu oli mennyt rikkinäiseksi, hän ei tuntenut Ragnasta todellista iloa, mutta ei jättänyt tätä rauhaankaan. Lovise Magrete oli tuskin päivääkään poissa hänen ajatuksistaan, mutta tietenkin Edevart oli hänet jättänyt, sillä mitäpä muutakaan hän voi tehdä? Mutta mitä muutakaan hän osasi kuin muistella tuota mennyttä! Lovise Magrete oli tehnyt häneen syvän ja pysyvän vaikutuksen; siitä oli nyt kulunut vuosi, mutta heikoksi ja rikkinäiseksi Lovise Magrete oli jättänyt hänet silloin heidän viimeistä kertaa tavatessaan, jahti Herminessä, ja heikko ja rikkinäinen Edevart oli ollut siitä pitäen. Hän olisi etelän puolessa käydessään helposti voinut hankkia Lovise Magreten osoitteen, mutta se oli jäänyt pelkäksi aikomukseksi. Edevartilta puuttui rohkeutta ja yritteliäisyyttä. Nyt hän liikuskeli täällä kotitanhuoilla hautoen mielessään kirjeitä, jotka kaikki jäivät lähettämättä; ne eivät tulleet koskaan paperillekaan. Ilosta ja hauskuudesta hän ei tiennyt mitään, oli unohtanut hymyilemisen taidon, oli kumarahartiainen nuorukainen, jonka ruumis oli lihonut runsaasta ruoasta. August oli kerran sanonut Edevartille: No mutta, sinähän olet ihan kuin ruumis, hautaamista vailla!
Mutta ei Edevart sentään ollut aivan kuollut, ei kokonaan kuollut. Miesten tullessa keväällä kotiin Lofooteilta hän auttoi vanhaa Martinusta hommaamaan uuden lehmän takaamalla häntä. Mutta samaan aikaan Teodor oli suunniltaan ällistyksestä nähdessään, että Ragna oli tulemassa äidiksi.
Missä olet käynyt sen saamassa? hän kysyi synkästi.
Hahhaa! Mistäkö muka olen sen saanut? vastasi Ragna. Täällä kotona.
Kukas on ollut tekijänä?
Silloin Ragnaa nauratti vieläkin enemmän, ja hän toisti Teodorin omat sanat: Sen tekijänäkö! Minä kysyn, kenen se on?
Sinähän puhut kuin keitetystä lampaan päästä. Ikään kuin et olisi käväissyt pääsiäisenä kotona!
Niin kyllä, mutta siitähän on vasta kolme viikkoa. Ja minkänäköinen oletkaan nyt!
Äänettömyys.
Tahdon tietää sen! kiljaisi Teodor hypäten pystyyn.
Mutta Ragna oli ollut kovin näppärä ja sukkela koulussa, ja samanlainen hän oli ollut koko ajan sen jälkeenkin. Hän taisi päässälaskua ja osasi muutenkin pitää puoliaan: Niin no, siinä tapauksessa se on vanhempi. Sinä menit Lofooteille helmikuussa ja nyt on ristinpäivä. Niin että laske vaikka itse!
Ragna sai Teodorin petetyksi. Ragnalla oli kuin ketulla kaksi tietä luolastaan. Teodor ei tiennyt lopulta, mitä uskoa, ja istuutui taaskin. Ja myöhemminkin Ragna puheli asiasta Teodorille pilkaten säälimättä tämän synkkiä epäluuloja. Niin turvalliseksi pikku Ragna tunsi itsensä.
Elämä kulki tasaista latuaan. Kaiken täytyy jotenkin käydä. Ajan pitkään ei Teodorkaan voinut kantaa vihankaunaa mielessään. Kaikki muutkin olivat mielissään, kun Lofootien kalastus oli onnistunut hyvin. Kaikki olivat ansainneet runsaasti, niin että saattoivat jälleen käydä Edevartin kaupassa ja maksaa kaiken rahaisella rahalla. Käydessään maksamassa mitä vaimo oli ottanut kaupasta velaksi, Teodor iloiseksi hämmästyksekseen havaitsi tämän tehneen velkaa varsin vähän ja tulleen hyvin vähällä toimeen talven ajan. Ragna oli kuin olikin kelpo nainen, ei kenenkään pitänyt muuta sanoa!
Ja nyt oli taas muutaman viikon ajan Poldenissa rahaa. Edevart sai uusia tavaroita, ja kauppa kävi oikein hyvin. Hänen täytyi saada toimisto, ei suinkaan mahdottomia laitoksia, vain pieni toimistohuone, jonka kauppaan vievässä ovessa piti olla lasiruutu. Ja kun oikein ajatteli asiaa, hän tarvitsi oman makuuhuoneenkin, silloinhan hän ei vienyt tilaa vanhasta pirtistä, jossa ilmankin oli asumassa enemmän kuin tarpeeksi monta. Edevartin täytyi siis taaskin ryhtyä rakennuspuuhiin. Ja vanha isäukko sanoi toisenkin kerran: Olisipa äitisi ollut näkemässä!
Poldenissa vallitsi kerta kaikkiaan ennen tuntematon vireys ja liike. Koko seutu tuntui vähitellen heräävän ja ikään kuin oikovan jäseniään, yhdessä jos toisessakin päässä ajatukset alkoivat liikkua hiukan nopeammin kuin ennen. Ezra oli siitä hyvänä esimerkkinä. Tuo sukkela nuorukainen teki työtä kuin mies jatkaen suon kuivaamista, niinkuin August oli opettanut. Niin kauan kuin Lofootien matkan osuutta riitti, hän vuokrasi hevosen kivenvetoon. Häntä onnisti hyvin; pian hän jo saattoi latoa täytteen ensimmäisiin kivihautasalaojiin ja luoda mudan kivien peitteeksi. Hänellä oli jo suolla pienoinen kuivattu maatilkku; hän käänsi sen huolellisesti lapiolla, sai sen haratuksi ja lannoitetuksi, kylvi siihen ohraa ikään kuin oman uskonsa koetukseksi. Kolmen viikon perästä siinä oli vihanta laiho. Pohjattomassa suossa siis piili kuin piilikin ihme ja siunaus!
Suolla möyriessään Ezra hautoi päässään tuhansia ajatuksia. Hän käsitti kyllä, että suo vaatii enemmän lantaa kuin hän voi saada kerjätyksi kokoon kylästä. Siis hänellä täytyisi itsellään olla enemmän karjaa. Mutta jos mieli pitää karjaa, vaikka vain yksi ainoa lehmäkin, täytyi olla navetta. Niinpä tietenkin, mutta oliko kaikki sillä tehty? Kukas hoitaisi lehmää talvella hänen itsensä ollessa Lofooteilla kalassa ansaitsemassa killinkejä? Kukapa muu kuin hänen vaimonsa. Hänen vaimonsa, Ezran vaimo — — — Herra siunatkoon, hän itse ei ollut vielä kahtakymmentä! Mutta vaikka sorea Hosea sanoisikin tähän kaikkeen jaa ja amen, niin — missä hän voisi oleskella täällä uudispaikalla? Ei kai häntä navettaankaan lehmän toveriksi! Ezran oli siis aluksi saatava rakennetuksi pieni asuintupa, mutta siinä oli pelottava urakka — ja kaikki vain tuon pahuksen lannan takia! Väliin kaikki tuumat pyrkivät panemaan Ezran pään aivan pyörälle.
Helatorstaina hän harkitsi ja pohti kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja. Hän pani merkille, että Joakim oli viime päivinä keksinyt jotakin merkillistä. Tämä oli levittänyt niitylleen levää, merilevää, tavallista rakkolevää. Peijakkaan Joakim, hänellä mahtoi olla jotakin mielessään noin tehdessään. Hän sitten nuuski ja luki ja ahmi kaiken, mitä vain sai käsiinsä, venekunnan ollessa säänpidossa Lofooteilla. Hän kasasi yhä enemmän oppia ja viisautta päähänsä, eikö jo liene tiennyt enemmän kuin kirkkoherra, joka oli päästänyt hänet ripille. Mutta levitäpäs levää pelloille ja niityille…?
Ezra kysyi Joakimilta.
Niinpä niin. Ja olen haudannut rakkolevää jokikiseen kaurapellon vakoonkin; kylvin sitten siemenen sen päälle.
Onko se lannoitusainetta?
Niin sanovat. Mutta et sinä taida uskoa?
Mistä sinä tiedät tämänkin?
Luin siitä viime talvena. Sen pitäisi olla ikivanha keino, joka on ollut tunnettu tässä maassa jo parin tuhannen vuoden ajan. Tahdoin itsekin koettaa kerran.
Olipa hyvä saada tuokin asia tietoonsa, tuumi Ezra ja rupesi taas ankarasti vaivaamaan päätään. Jos Joakimin koe onnistuisi, silloin Ezran asiat muuttuisivat suuresti. Rakennussuunnitelmat saisivat jäädä toistaiseksi, kunnes niihin olisi voimia ja varoja. Lehmä sai odottaa ja häät lykätä tuonnemmaksi. Mutta miksi Joakim oli pitänyt asian omina tietoinaan? Ezra kysyi: Kun kerran luit tästä jo talvella, niin miksi et puhunut etkä pukahtanut siitä ennemmin?
En tahtonut narrata sinua yrittämään. Tahdoin odottaa ensin itse nähdäkseni, miten se onnistuisi. Äläkä luulekaan, että pelkkä levä riittää sinun suohosi. Mutta se on hyvä olemassa jatkona.
Vai niin. Siis sillä tavalla. Tämä taas muutti Ezran suunnitelmia.
Hän sanoi suoraan: Taisikin olla sitten joutavaa puhetta. Enkä saa
mahtumaan päähäni, miten voit mennä levittelemään levää niityllesi.
Heinänteossa saat kaiken töryn heinien mukana latoosi!
Ezra lähti tiehensä. Tuhannet ajatukset askarruttivat hänen mieltään. Hän ei ollut tullut hullua hurskaammaksi. Mutta lähiaikoina hän alkoi kaiken varalta rakentaa tupaa, ainoastaan tupaa. Hän sai kylästä miehen avukseen, ja molemmat uurastivat kuin muurahaiset. Rakennus oli saatava kattoon ennen lumen tuloa.
Nyt tapahtui jotakin. Pienoinen, vähäpätöinen seikka, josta oli suuret seuraukset. Edevart sai kirjeen Amerikasta. Kirkkomiehet toivat sen mukanaan postista. Siinä oli kellertävä kuori, lujaa nahan kaltaista paperia, ja siinä oli senkin seitsemät postileimat. Knoff oli käännyttänyt sen Fosenlandetista Poldeniin. Edevart luki kirjeen uudessa konttorissaan, ja saatuaan vihdoinkin tavailluksi sen alusta loppuun hän vei sen makuuhuoneeseensa päänaluksen alle.
Kirje oli jo vanha, se kun oli pitkät ajat maannut etelän puolessa. Edevart ei ollut niitä miehiä, jotka muistavat tai huomaavat antaa osoitteensa. Mutta kaikki kävi sentään, kaikkihan käy miten kuten. Tuossa tuli nyt kirje kaukaisesta Amerikan maasta ja oli kirjoitettu pienin varovaisin sanoin, jotka juuri olivat Lovise Magretelle tavattoman kuvaavia: hän ei ollut unohtanut Edevartia, mutta tahtoi ensin katsastaa, miten oikein rupeaa huristamaan; Amerikassa oli kovin toisenlaista kuin Norjassa, mutta kaikki he olivat terveinä, jotka olivat pysyneet yksissä Haakonin matkustettua länteen päin ja tykkänään lakattua kirjoittamasta. Poika ja tyttö olivat kasvaneet isoiksi, mutta eivät olleet käyneet ripillä, se kun ei ollut täällä tapana. Poika kävi työssä tehtaassa ja ansaitsi hyvästi rahaa, tyttö samoin, hän hoiteli kehruukonetta. Anteeksi jos näissä sanoissa on joukossa tuntemattomia, sillä koko kaupungissa puhutaan pelkkää englantia, eivätkä lapset sano enää norjan sanaakaan. Mutta nuorin, josta puhuin sinulle, on nyt pikku tyttö. Hänen nimensä on Haabjørg; Haakon tahtoi hänelle nimen, joka muistutti hänen omaansa. Itsestäni ei minulla ole paljonkaan kerrottavaa koko tältä pitkältä ajalta, joka nyt on kulunut, paitsi että en viihdy täällä. En ole viihtynyt täällä ollenkaan, mutta lähdin tänne toisen, mieheni, vuoksi, toivoen hänen muuttuvan toisenlaiseksi täällä vieraassa maassa. Kaipaan kovin sinua ja Doppenia, joka oli kotini. Ja nyt sinä asut siellä, kummallista ajatella sitä. Mutta lapset ovat kasvaneet suuriksi, ovat jo aikuisia eivätkä halua lähteä täältä minnekään, mutta pikku Haabjørgin tahtoisin ottaa mukaani tullessani katsomaan sinua ja Doppenia. Mitä ajattelet asiasta, että tiedän ryhtyä toimiin? Mutta ehkä sinulla jo on oma emäntä Doppenissa, siinä tapauksessa minä en tietenkään tule. Satuin vain muistamaan sinua tänä iltahetkenä, ja niin tulin kirjoittaneeksi. Rakkaat terveiset kaikilta, eniten minulta itseltäni.
Lovise Magrete Doppen.
Mitä Edevartin nyt oli tehtävä? Vastattava, vastattava heti paikalla! August olisi varmasti sähköttänyt, hän puhui aina Amerikkaan sähköttämisestä, kun nyt Great Fastern oli vastikään laskenut kaapelin Atlantin poikki. Mutta Edevartille tämä oli merkkitapaus, hän ei voinut sähköttää. Häntä kun ujostutti pyytää Joakimia kirjoittamaan puolestaan, hän itse yritti kyhätä kirjettä kokoon; olihan hän pitänyt kalatiliä, ja itsehän hän teki merkinnät omiin kirjoihinsa! Mutta tämä oli merkillisen erilaista; hän tuhersi monta arkkia pilalle heittäen lopulta kaiken sikseen. Neuvottomuudessaan hän tuli ajatelleeksi pikkusisartaan, ei vanhempaa, vaan Paulinea, joka oli viimeksi koulunsa käynyt ja aika näppärä riipustamaan kirjaimia. Edevart päätti palkita tyttöä runsaasti tämän kirjeen kirjoittamisesta — sekä siitä, että tämä pitäisi kaiken omina tietomaan.
Veli ja sisar ujostelivat kovin toisiaan. Oli häpeällistä näyttää toiselle mielenliikutustaan, ennemmin olisi vajonnut vaikka maan alle. Edevart sai Paulinen suostutetuksi kirjoittamaan, mutta istui sitten koko ajan ylimielisen ja pilkallisen näköisenä antaen tavallaan ymmärtää, että tuo Amerikan maan Lovise Magrete oli hieman kuin hassahtanut, mutta että hän, Edevart, tahtoi kirjoittaa tälle mieliksi tuottaakseen raukalle iloa. Ei hän kuitenkaan tulisi kotiinsa Norjaan. Edevart itse saneli kirjeen, ilmoitti, missä hän asusti, että hän piti kauppaa kotikylässään, mutta ettei ollut käynyt Doppenissa kuin kerran, jolloin oli löytänyt Lovise Magreten sinne jättämän peitteen, josta hän kiitti. Olisi käynyt liian surulliseksi jäädä yksin elämään ja olemaan taloon, jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kosken kohinaa ja jossa ei nähnyt…
Lovise Magreteä, ehdotti Pauline.
Lovise Magreteä? Ei! Tai pistäpä vaikka niinkin, se ilahduttaa häntä.
Pauline kirjoitti. Pikku Pauline ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Hän istui ihan viattoman näköisenä, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hänellä oli tarkka vainu.
Oli hauska kuulla sinun tulevan takaisin, saneli Edevart edelleen. Käyn panemassa kaikki kuntoon siksi päiväksi, jolloin palaat vanhaan kotiisi takaisin.
Pauline: Etkö tahtoisi sanoa kaipaavasi häntä?
Ei! Ei! Oletko hullu? Näyttäisi siltä, että sinä olisit kirjoittanut sen piloillasi. Mutta olkoon menneeksi. Kirjoita pois niin! Tottahan hän sen verran ymmärtää leikkiä.
Pauline kirjoitti kysyen sitten: Ja sitten loppuun rakkaat terveiset?
Hjaa — niin no, kun kerran olet kirjoittanut kaiken muunkin! vastasi Edevart nakaten niskojaan. Mutta nyt hän — siitä olen varma — töytäilee ympäri kaupunkia näyttelemässä kirjettä. Semmoinen hupsu pyryharakka hän on.
Edevart antoi sisarelleen kirjoituspalkkaa kerrassaan 24 killingin hopealantin kehoittaen tätä olemaan kirjeestä vaiti kuin hauta.
<tb>
Kesä meni menojaan. Joakimin pellot ja maat kasvoivat paremmin kuin koskaan ennen. Ezra huomasi kummakseen, ettei heinien sekaan tullutkaan levää. Taisit haravoida sen pois ennen niittoa? hän tuumi epäillen. Mutta Ezra erehtyi. Levä oli mädännyt paikoilleen, heinän sänki oli aivan ruskeana sen jätteistä. Luoko oli tietenkin haravoitava varovasti ja kevyellä haravalla. Ohrapelto puski sakeaa ja pitkää kortta. Tuota jo kelpaa katsella! tunnusti Ezra peittelemättä.
Ei Ezrallakaan ollut suinkaan ollut huono kesä. Hänen suohon raivaamansa pieni ohrapelto oli ytrepoldenilaisten kirkkomiesten vakituisena ja yhä vain suurempana ihmettelyn aiheena. Ja sitten se vasta olisi jonkin näköinen, kun suo olisi saatu kuokituksi! Ezra saattoi raivioidensa lisäksi näyttää rakennuksiaankin: totta tosiaan, tupa oli jo pystyssä, siinä oli ovi ja kolme ikkunaa, ja puolipäivän aikaan nousi piipusta savu Ezran keittäessä kahvia. Ja eikös vain sama Ezra ollut jonkinlaisessa mielettömän suuruudenhulluuden puuskassaan ruvennut yksin tein kyhäämään navettaakin! Poika raatoi kuin orja, oli laihtunut niin, ettei ollut kuin luu ja nahka jäljellä, mutta eipäs vain hellittänyt. Navettaan hän sai ainoastaan pari hirsikerrosta, sitten oli lopetettava. Koko laitos olikin kovin iso, ihan mahdottoman iso, se kun oli aiottu neljälle lehmälle sekä vielä hevoselle — hevoselle! — pikkukarjasta ollenkaan puhumattakaan. Tuo nyt jo oli selvää pöyhkeilyä ja tyhmänylpeyttä; eihän Karoluksellakaan, kunnanvaltuuston puheenjohtajalla, ollut enempää kuin neljä lehmää ja hevonen. Ja tuollaiseen navettarakennukseen menee hirsi poikineen. Sitä Ezra ei ollut tullut ottaneeksi huomioon, hän vain uurasti ja raatoi malttamatta kunnolleen harkita kaikkea. Vaikka itse navetan olisi vielä saanutkin tehdyksi, niin vielähän puuttui mitkä määrät tarveaineita, ennen kuin oli ylinen navetan päällä. Eikä navettaan ollut ajattelemistakaan kattoa ilman ylisiä. Oli siinä tietämistä kerrakseen!
Ezra pistäytyi kerran illalla vanhan Martinus keulamiehen pirttiin. Ukko oli oppimaton, mutta viisas mies, joka oli elänyt pitkän elämänsä tietämättä rahasta enempää kuin tavarastakaan. Hänen luokseen Ezra nyt meni alakuloisena valittamaan, ettei enää sinä vuonna saa uudispaikallaan mitään tehdyksi. Nyt oli jätettävä kaikki sillensä. — Niinpä niin, tuumi vanha Martinus harvakseen, mutta paljon sinä jo oletkin saanut toimeksi, vähässä ajassa. — Enpä niinkään lyhyessä ajassa, nyt on hyvästikin kaksi vuotta siitä kuin sain uudispaikkani ja panin siellä työt alulle. — Mutta sinähän olet vielä nuori poika. Muistan hyvin, kuinka kiipesit jahdin mastoon ja makasit mahallasi mastonnupin päällä; minusta tuntuu ihan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen. Ja nyt olet täysi mies, jolla on oma tupa ja oma kontu ja kaikki. Onko se mielestäsi vähän? — Asia on sillä lailla, vastasi Ezra kuin lauhtuen, että minä olisin ehtinyt rakentaa vielä hyvän aikaa ennen Lofooteille lähtöä, jos vain olisi ollut tarpeita. — Martinus tuumi asiaa: Nyt sinun on ensinnäkin kiitettävä Jumalaa hyvästä terveydestä, kyllä sitten aina neuvo keksitään. Kun minulta meni lehmä, sain siitä hyvän nahan, ja nyt keväällä sain uuden lehmän. En ole vielä maksanut koko sen hintaa, se on totta, mutta jos Herra suo terveyttä, niin maksan loput Lofooteilta tultua. Mutta Edevart oli hyvä mies, kun suostui takuumieheksi; meitä on täällä kotona kolme, jotka kaikki siunaamme häntä siitä.
Niinpä niin, sanoja ja vain sanoja. Kaiken, mitä tuo vanha neropatti puhuu, Ezra olisi itsekin voinut sanoa itselleen. Mutta hän ei tehnyt niin, hänen suonissaan kuohui nuori veri, se ajoi häntä kiihkeästi eteenpäin. Kerran aamulla ani varhain hän lähti tuvastaan oikaisemaan suoraan metsän halki. Hän viipyi kauan poissa, ja viimein palatessaan hän pyyhkieli hikeä valuvaa naamaansa. Hän oli käynyt haastattamassa kauppias Gabrielseniä ja juossut koko matkan mennen tullen. Nuori veri pakotti hänet kiirehtimään. Kauppias Gabrielsen oli joutunut vararikkoon, hänen kaupparakennuksensa tulisivat myytäviksi tai purettaviksi, ja siinä oli monta hyvää ulkohuonerakennusta. Ezra aikoi ostaa niistä jonkin, purkaa sen ja kuljettaa hirret, lankut ja laudat vesitse kotiin Poldeniin uudispaikkansa navetaksi ja ylisiksi. Siinä hänen tuumansa. Mutta eikö Ezra ollut taas toiminut harkitsemattomasti? Ei sinne päinkään. Kyllä hän oli harkinnut asiaa. Hän antoi palttua joutavalle suunsoitolle, ja tuumittuaan ja pohdittuaan asiaa perinpohjin kokonaisen unettoman yön hän aamuvarhaisella hyppäsi vuoteestaan ja ryhtyi heti toimeen.
Kauppias Gabrielsen ei voinut myydä pesästä ainoaakaan rakennusta, vieläpä suuttui pahanpäiväiseksi, kun joku uskalsi tulla katselemaan hänen rakennuksiaan. Mene puhumaan nimismiehelle, niin kyllä saat iloisen lähdön! tiuskaisi arvon kauppamies lopuksi. Vai Poldenin pikioravat minun rakennuksiani nuuskimaan…!
Nimismieheltä Ezra sai kuulla, ettei häntä haluttanut myydä rakennuksia yksitellen paikalta pois vietäväksi, vaan koko kauppapaikka semmoisenaan, kaikkineen päivineen.
Entä kenen luulette sen ostavan? kysyi Ezra. Siihen nimismies ei osannut mitään vastata. Ezra huomautti, ettei koko paikasta ollut kauppapaikaksi. Eihän siellä ollut ainoaakaan taloa lähistöllä. Kaikki asutus oli Poldenissa ja sen ympäristössä, ja siellä piti kauppaa Edevart.
Tuo on kyllä totta, myönteli nimismies kysäisten sitten: Onko sinulla rahaa rakennuksen ostoon? Ei ole vielä, mutta saan kyllä Lofootien matkasta. Siitä et voi olla noin varma, tuumi nimismies myhäillen. Riippuu siitä, millaisella tuulella Herra sattuu olemaan.
Ezra: Riippuu se toki vähän minusta itsestänikin. Jos käy hullusti, voin ruveta vaikka kalanhalkojaksi toisen palvelukseen tai ottaa pestin laivaan. En tule takaisin kukkaro tyhjänä. Sillä jos Lofooteilla näyttää pimeältä, menen yhtä kyytiä Ruijaan saakka.
No niin, tee pois niin, tuumi nimismies siihen. Mutta oletko varma siitä, että elät niin kauan?
Elänkö niin kauan? Ezra vastata paukautti hymyilemättä, arvelematta:
Varmasti elän!
Silloin nimismies nauroi oikein rehellisesti ja virkkoi suopeasti: Alanpa todella uskoa, että sinun on saatava ostaa se rakennus! Nimismies ei voinut olla pitämättä tuosta nuoresta poikaviikarista, joka oli niin itsestään varma ja kiihkeän malttamaton, ettei tahtonut pysyä alallaan. Mutta voitko antaa jotakin takeita?
Takeitako? Kuinka paljon hyvänsä! Olihan hänellä oma koti ja kontu; nimismiehen pitäisi tulla katsomaan hänen pohjattomaan suohon tekemäänsä peltoa, kukaan ei ollut nähnyt mokomaa. Ja jos vain lähdette mukaan katsomaan kaikkea, sanoi Ezra lopuksi, niin kuljemme kuivimpia paikkoja, ja lupaan vaikka kantaa teitä pahimmissa liejukoissa!
Silloin nimismies jälleen nauroi oikein sydämensä pohjasta kuvitellessaan mielessään tuota vekaraa, joka ei ollut vielä täysikasvuinenkaan, kantaa retuuttamassa häntä mutasuolla! Etpä tosiaan tunnu jäävän vastauksen velkaan, siltä ainakin kuulostaa! No niin, mitäs aiot maksaa rakennuksesta?
Mitä te itse arvelette oikeudeksi ja kohtuudeksi. Vastaus liikutti nimismiehen mieltä. Hän virkkoi selaillen muutamia papereita: Rakennukset on kaikki arvioitu. Oikeastaan minun kai pitäisi myydä kaikki huutokaupalla ja antaa enimmän tarjoavalle. Mutta en oikein tiedä.
Ezra: Se vie paljon aikaa, tarvitsisin sen välttämättä nyt syksystä.
Näin ennakolta myytäessä ei sopine antaa arviosummaa huokeammalla, mutisi nimismies partaansa. Mutta ehkäpä olen arvioinut talon liian kalliista. Se on kyllä mahdollista. Ehkä ihan liian kalliista, koska voi helposti käydä niinkin, että koko kauppapaikka joutuu hävitettäväksi ja rakennukset purettavaksi… Tätä asiaa sietää vähän ajatella. Minä puhun toisille arviomiehille. Saat sitten sanan…
Kävi kuin kävikin niin, että Ezra sai rakennuksen. Hän lainasi Karoluksen kahdeksanhangan ja kuljetti sillä tarpeet kotiin. Eikä sitten muuta kuin rakennustyöt oitis käyntiin. Hän sai pari naapurin miestä apuun. Kaikki sujui kuin rasvattu.
IV
Edevart sai vieraita. Vanha ofotilainen, kalajahdin laivuri, oli saanut lastinsa kuivatuksi; nyt se olisi ollut saatava ladotuksi alukseen ja maksetuksi työväelle palkka, mutta häntä vähän pelotti, etteivät hänen rahansa kunnolleen riitä. Voisiko Edevart mahdollisesti lainata hänelle muutamia talareita?
Hän sai pyytämänsä.
Miehet rupesivat siinä juttusille. Vanha laivuri oli vähän masennuksissaan, asiat eivät olleet tänä vuonna luistaneet oikein hyvin. Ensimmäisinä kuukausina, kun Lofootien kalastus näytti muodostuvan huonoksi, hän oli pelännyt, ettei saisi täyttä lastia, ja oli silloin ostanut kalliilla. Hänen olisi pitänyt odottaa kuutisen viikkoa, ennen kuin rupesi ostamaan kalaa. Kun hän nyt näki, mitä Aalesundin Rönneberg ja Kristianssundin Nicolai Knutzen maksoivat kalliokalasta, häntä aivan pelotti lähteä purjehtimaan etelään.
Ukko oli juureva, vakava vanha ofotilainen. Edevartin kävi häntä sääli.
Onhan teillä lasti ja alus, kestätte kai pienen kolauksen?
En osaa sanoa sitäkään, laivuri vastasi mietteissään. Minulla on poika, joka on kulkenut kauppamatkoilla; hän on tullut minulle kalliiksi, enkä voi käsittää, miksi hänen asiansa oikeastaan ovat sujuneet niin huonosti. Ehkä ei ole ollut tarpeeksi ahkera, mutta monet kerrat olen saanut maksaa hänen puolestaan. Mikä hänen nimensä on? kysyi Edevart. Nils. Hän on muuten luopunut koko kaupankäynnistä ja ruvennut tekemään työtä kotona. Onkin hyvään tarpeeseen.
Edevart ymmärsi, että tässä oli puhe hänen ensimmäisestä apulaisestaan Nilsistä, ja arvasi myös samalla, mistä Mattean hänelle vakuutetussa kirjeessä lähettämät rahat olivat kotoisin. Hän yritti rohkaista vanhaa laivuria: Kaupankäynti oli kerta kaikkiaan sellaista onnenpeliä; paljon varmempaa oli, kun oli alus ja kalalasti. Nyt ei muuta kuin painuu suoraan etelään, niin saa rahat kouraan — isomman tai pienemmän summan, mutta joka tapauksessa rahaista rahaa kouraan.
Laivuri loi katseensa maahan. Hän selitti, ettei tahdo teeskennellä rikkaampaa kuin tosiasiassa onkaan. Hän ei omistanut koko lastia, vaan vain kaksikolmannesta. Voisiko Edevart ryhtyä yksissä tuumin hänen kanssaan kalanostoon ensi talvena?
Edevart pudisti päätään, mutta suunnitelma hiveli hänen turhamaisuuttaan. Kalanosto ja merenkulku kuuluivat välttämättömästi aito nordlandilaiseen kauppatoimintaan, ilman niitä hän ei ollut juuri kamasaksaa parempi. Edevart oli kahden vaiheilla, mutta vastasi: Ei, ei minulla ole siihen tarpeeksi varoja.
Kuulin puhuttavan, että teillä olisi tila etelän puolessa? Se on kyllä totta. No, silloinhan ei mikään estä. Tahdoin vain mainita asiasta.
Mutta samassa Edevart taas ikään kuin tuli tajuihinsa. Ei, ei sitä kannata ajatella. En minä siihen puutu.
Kun ei niin ei, tuumi laivuri. Tulin vain muuten maininneeksi. Ja tästä lainastanne puhuen — lähetän sen teille ensi tilassa, samoin kuin kaiken muunkin…
Tässä taisi hyvä tilaisuus mennä sivu suun, mutta Edevart ei enää empinyt. Vai panttaamaan Doppenin taas — juuri kun saattoi minä päivänä tai hetkenä tahansa pistää pillit pussiin ja lähteä etelään panemaan taloa kuntoon — oliko hän aivan pähkähullu! Doppen vehmaan lahden pohjukassa, jossa koski kohisi kovin kauniisti, rakennusten takana tunturi, missä hän kerran oli pannut henkensä alttiiksi — kun joku tietty oli ollut alhaalla näkemässä.
Mutta päivät ja hetket kasvoivat viikoiksi ja kuukausiksi. Kuollutta, ikävää aikaa. Miehet kaikki Lofooteilla, kaupasta ei kannattanut puhua, ei muuta kuin syö ja makaa! Koko seutu oli kuin kuollut, kotosalla vain vanhuksia, naisia ja lapsia. Viime talvena hän oli pitänyt aika hauskaa kahvin ja kekosokerin nojalla Ragnan tupasessa, mutta sekin oli kuin menettänyt makunsa. Ei, ei se ollut enää ensinkään samaa, ei siitä enää saanut irti samaa hurjaa iloa! Hänellä ei ollut ketään puhetoverina, seudun mahtaville hän oli liian vähäpätöinen ja taas vähäpätöisille liian mahtava. Amerikasta ei kuulunut vastausta hänen kirjeeseensä. Hän kävi odotuksessaan ärtyisäksi ja kärsimättömäksi; Augustkaan ei osoittanut pienintäkään elonmerkkiä. Edevart tunsi itsensä niin yksinäiseksi ja hylätyksi, että olisi voinut vaikka kuolla kupsahtaa kenenkään tietämättä siitä mitään. Hän pistäytyi Lofooteilla vain saadakseen ikävän viikon kulumaan, mutta siitäkään ei ollut apua: kalastus oli kehnoa, alusten isännät valittivat, kalastajat valittivat; Karoluksen venekunnasta oli viime myrskyssä mennyt mies, vanha Martinus. Niin, niin, johan hän olikin osaltaan palvellut aikansa, istua kyyköttänyt veneenkeulassa koko ikänsä, eikä Jumalakaan tahtonut sallia hänen palata takaisin Poldeniin yhtä paljaana miehenä kuin kaikki muut!
Niinpä kyllä. Mutta Edevart oli takuussa hänen lehmänsä hinnasta.
Hän palasi kotiin vielä synkemmällä mielellä kuin oli sieltä lähtenyt. Hän murjotti koko talven yksikseen välittämättä mistään. Tässä maailmassa ei ollut kerta kaikkiaan mitään oikeutta olemassa!
Karolus ja muutamat muut miehet pistäytyivät pääsiäisenä kotona. Niin, Joakim, Teodor ja Ezra — tietysti Ezrakin, jonka mieli paloi katsomaan uudisrakennusta ja mielitiettyä. Kalastus oli jälleen ollut pitkät ajat antoisaa, ofotilainen osti lastin ja oli aikeissa tulla Poldeniin jahteineen kuten edellisinäkin vuosina. Martinus olisi kernaasti joutanut elää, olisi varmasti maksanut loputkin lehmän hinnasta.
Pääsiäisen jälkeen Karolus aikoi oitis lähteä miehineen takaisin Lofooteille. Eikä siinä suotta viivytelty, miehet vain pistäytyivät kirkolla toisenakin pääsiäispäivänä. Mutta samana pääsiäispäivänä kirkkomiehet toivat mukanaan Edevartille kirjeen. Kirjekuori oli keltaista, nahkeaa paperia, ja kirje itse oli raskas, jäykkä ja raskas. Siinä oli valokuva sisässä. Vai ei muka maailmassa ollut oikeutta olemassa?
Edevart lähti oitis kotoa, vaikkei olisi ollutkaan mitään kiirettä. Hän tunnusteli vanhoja merkkejä pitkin rannikkoa etelään päin, mistä hän oli aikoinaan purjehtinut jahdissa, ja nukahti vain hetkisen välillä silloin tällöin. Hän oli jännityksissään kuin nuoruutensa päivinä. Jo höyrylaivassa hän sai kuulla, että laiva-asema oli kuin olikin muutettu Knoffin kauppapaikkaan, missä oli suurenmoinen kivinen satamalaituri. Se ei ollut enää ollut vältettävissä sen jälkeen kun myrsky oli hajottanut vanhan paikan heikon puulaiturin meren hyviksi. Trondheimilainen johtaja olisi kyllä tahtonut, että laivojen olisi pitänyt taaskin ruveta purkamaan lastinsa ja matkustajansa veneisiin, mutta kapteenit olivat tehneet tenän, ja jokin kunnanvaltuuskunta puuttui asiaan oikein toden teolla. Sitä paitsi ilmestyi tuon johtajan puheille nuori poika, Romeo Knoff; tämä tuli jalan syten tapaamaan johtajaa, puhutteli häntä kunnioittavasti ja älykkäästi ja teki tuohon mahtavaan mieheen mitä edullisimman vaikutuksen. Pojassa ei ollut isänsä turhamaisuutta eikä tyhjänpäiväistä kopeutta, visusti hän varoi kertaakaan hymähtämästä johtajan mielipiteille, antoipa niiden päinvastoin vaikuttaa suuresti omiinsa, itsekin lopulta melkein siirtyen niitä kannattamaan. Reilu poika kerrassaan, kuin synnynnäinen välittäjä ja neuvottelija, liikkeenjohtaja ja liikemies. Laivassa puhuttiin: Poika sai laiva-aseman omaan rantaansa, sai kuin saikin, ja hänen olisi pitänyt saada se jo paljon aikaisemmin.
Edevart soi mielellään nuorelle Romeolle tämän voiton.
Laiva laski illalla Knoffin laituriin. Lyhdyt paloivat niin laivassa kuin maallakin. Magnus tuli papereineen laivaa selvittämään. Pohjan puolesta ei ollut paljonkaan purettavaa laiturille, mutta laivaan lastattiin koko joukko tavaraa etelän puolen kaupunkeihin vietäväksi; oli voita, vuotia, villoja, tyhjiä tynnyreitä ja häränruhoja. Kauppapaikka ja koko ympärystienoo olivat virkoamassa kuin uuteen elämään.
Jo laivasta käsin Edevart näki useita vanhoja tuttavia. Hän jäi tuijottamaan sillalla jätkien joukossa liikuskelevaa miestä voimatta irrottaa silmiään hänestä. Mitä ihmettä — Augustko? Totta toisen kerran, August!
No ei tässä maailmassa…! Augustkin oli yhtä hämmästynyt, ja kesti hetkisen, ennen kuin hän sai kultaisen suunsa auki: Mitä hittoa… sinä täällä?
Ja sinä täällä?
Kuten näet.
Magnus tuli luo, nyökkäsi Edevartille ja oli kovin ollakseen komennellessaan äänekkäästi miehiä. Laivan irtautuessa laiturista hän lähti tärkeän näköisenä kiipeämään taloon posti kainalossa.
Senkin marakatti! Augustia pyrki naurattamaan.
Vai niin, et taida oikein välittää tuosta Magnuksesta? Mutta kerrohan ensin, mitä oikein puuhaat täällä.
Mitäkö puuhaan? Satuin tulemaan täällä maihin, ja siitä asti olen täällä ollut. Muistui mieleeni, että olit kertoillut täältä yhtä ja toista; huomasin jo heti laivasta, että tänne oli syntymässä paremmanpuoleinen kauppapaikka, ja niin menin kuin meninkin maihin, vaikka matkalippuni olikin Trondheimiin asti. Terve menoa vain! Siitä on nyt aikaa toista vuotta, hyvän matkaa toista vuotta. Entä mitä sinä täällä…? Niin, tietenkin olet tullut katsastamaan taloasi, josta silloin kerroit? Kaikki tämänpuolelaiset tuntevat sinut, enkä ole kenenkään kuullut puhuvan sinusta muuta kuin hyvää.
Miksi et kirjoittanut? kysäisi Edevart.
Kirjoittanutko? Sitä en tullut tehneeksi. Mutta sain käännetyksi sinulle viime vuonna Amerikankirjeen, minä sen tein. Muuten se kai olisi jäänyt lojumaan tänne vaikka tähän päivään asti, sillä tuo Magnus on sen vietävän lurjus! Mitä siinä muuten oli? Niin kirjeessäkö? Joutavanpäiväisiä asioita. Näin kyllä, että se oli naisihmiseltä, virkkoi August. Mutta varmaan Amerikassa ajat ovat paremmat kuin täällä, niin että aion piipahtaa tästä sinne, kun niin sopii. Mitäpä minä sinulle kirjoittamaan? Ei tämä paikka ole minusta mukava, enkä aio kauankaan enää vanheta täällä, sillä lailla asia on. Olin aikonut sähköttää sinulle ihan näinä päivinä. Jahah, sinä siis tulet katsomaan taloasi? Niinpä niin, siellä on kai yhtä jos toistakin laittamista ja korjaamista näin keväällä. Mutta mitäs minä tänne jäämään? Romeo on reima mies, ja mukaviahan kaikki muutkin talonväet ovat, sekä ukko Knoff että vanha rouva. Mutta tuo Magnus on sen tulen korvennettava lurjus! Ja hiiriäkin pelkää kuin mitäkin! Käydään taloon! Voitko lähteä noin vain?
Toiset miehet tehkööt, mitä vähän on jäljellä, vastasi August huolettomasti. Siitä minä vähät.
August oli tosiaan väsynyt lastaustyöhön, sen kuuli kaikesta. Hän kaipasi taas vaihtelua. Älä murehdi minusta! oli hänen tapana sanoa. Ei, ei hän joutunut hevillä pulaan, hän pystyi työhön jos toiseenkin. Ei ollut kylläkään kirjanoppinut eikä muu maailman viisas, mutta osasi tarttua melkeinpä mihin tahansa, ja kun ei ollut koskaan laiskana, hän kävi täydestä siinä missä toinenkin. Hän oli levoton kuin lintu, kuin taivaan lintu. Uudessa paikassa hän saattoi aina aloittaa alusta.
Hän jutteli edelleen heidän kiivetessään rantatöyrästä: En ole suinkaan tuottanut sinulle häpeää täällä, älä luulekaan. Puhuin ensin Romeon kanssa ja kerroin hänelle kaikki itsestäni, että olin sekä purjehtinut maailman ympäri että ollut jahdin laivurina ja että osasin venättä ja mitä vain. Romeo ei ottanut minua ollenkaan hullummin vastaan, vaan lupasi, että saan jäädä tänne, mutta pyysi kuitenkin käymään toimistossa tervehtimässä hänen isäänsä. Tein työtä käskettyä. Seuraavana aamuna sitten pesin naamani kolmessa vedessä peräkkäin, ja minulla oli kultakello taskussa ja sormessa kultasormus kiivetessäni toimistoon. Ukko tuntui pitävän minusta ja rupesi sävyisästi juttelemaan: Hyvää huomenta, kapteeni! Mutta silloin arvasin Romeon jo puhuneen minusta joten ehätin oikaisemaan pysyäkseni rehellisen miehen kirjoissa: Ei toki sentään niin, olen vain merimies ja kauppias ja osaan monta kieltä ja olen purjehtinut maailman ympäri ja ollut maanviljelijänä Trøndelagenissa — mutta kapteeni en ole. — Sinulla on ollut laiva? kysyi ukko. — Vain jahti, vastasin siihen. — Sehän on sama asia. No, sinäkö tahdot jäädä tänne joksikin aikaa? Hyvä, onhan tässä suurenpuoleinen kauppapaikka ja yhä se vain on laajenemaan päin, niin että tarvitsen juuri sinunlaistasi miestä päällysmieheksi, johtamaan kaikkia lastaus- ja purkaustyötä ja vähin auttamaan kaupassakin, kun milloin on paljon asiakkaita. Niin! että saat jäädä tänne heti tällä puheella. Niin ukko sanoi, ja siitä lähtien olen ollut täällä. Mutta ajatteles, että se Magnus, heittiö, kävi kateelliseksi, kun minut korotettiin sellaiseen arvoon ja kunniaan ja tehtiin hänen ja kaikkien muiden päällysmieheksi, ei ole, mokomakin marakatti, siitä päivin voinut minua kärsiä. Tuollainen pahanpäiväinen puotirotta, joka juoksee hiirtä pakoon! Kyllä minä hänelle vielä näytän, mistä Taavetti olutta osti, pelkään hänen varastaneen kelloni.
No mutta eihän nyt kummia! Miten niin?
Ainakin minusta siltä näyttää.
Entä sormuksesi? Eihän sinulla enää ole sormustakaan.
Mitäs siitä, vastasi August verkkaan ja hiukan kuin nolona. Tiedän kyllä, missä se on. Mutta varmasti hän otti kelloni kun kerran käytiin kalassa.
Kalassa?
Niin, kerran vain huvin vuoksi. Oli kesä parhaillaan, mitä kaunein poutapäivä, ja ihan tyyni. Meidän piti mennä uistelemaan herrasväelle kalakeitto. Mutta parhaillaan uisteltaessa tuli äkkiä tuulenpuuska, ja tiedäthän, ettei minusta ole venemieheksi. Tuuli kiihtyi, rupesi satamaan rakeita, nousi oikea myrskynpuuska. Silloin minua alkoi pelottaa, mutta se tulen korvennettava Magnus ei kuin nauroi minulle vasten silmiä. Oletko kuullut mokomaa? Ja kun heittäydyin veneen pohjalle ja pitelin laidoista kiinni, niin eikös ruvennut syytämään kaiken maailman haukkuma- ja pilkkasanoja niskaani kuin turkin hihasta. Kyllä minä hänelle vielä näytän, sen saa uskoa. Mutta sillä matkalla häivyin kellostani.
Ehkä se luiskahti taskustasi?
Helkkari hänet tietäköön. Mutta kai se silloin olisi löytynyt veneen pohjalta. Mutta ei. Etsin kokasta. Ei sielläkään… Käydään muuten sisään kuulemaan, minne pääset asumaan.
Menen asumaan tynnyrintekijän luo niinkuin aina ennenkin. — Niin no, mene vain tynnyrintekijän luo. Minä puolestani makaan leipurin huoneessa, ja hyvästi tulenkin toimeen sekä hänen että kaikkien muiden kanssa. Mutta se vietävän Magnus! Ajatteles, kun ilkeääkin levittää sellaista huhua, että minä muka olen arka veneessä enkä ole koskaan merillä ollutkaan!
<tb>
Ja taas Edevart pyrki tynnyrintekijän asuntoon. Hän pääsi sinne asumaan, emäntä toivotti tervetulleeksi taloon. Ja hyvä olikin, että tuli vieras, sillä siitä lähtien kuin tynnyritehdas oli taas ollut käynnissä, eukko oli joutunut istumaan yksin kaiket päivät, niin että koko puhetaito jo oli unohtua.
Missä sinun miehesi on?
Kaikkea kysytkin! Missäpä muussa kuin tynnyritehtaassa. Heillä on sen tuhannen kiire, saavat tehdä ylitöitäkin saadakseen valmiiksi Ruijaan tilatun lähetyksen. Kahdeksalta vien ukolle iltasen, tämä nielaisee sen kaikessa kiireessä, eikä sitten kuin työhön taas. Kotiin tulee vasta kymmeneltä. Niin että kyllä täällä nyt on elämää kuin muurahaispesässä.
Edevart sai kaikkia mahdollisia ja mahdottomia tietoja oloista ja ihmisistä. Vielä tynnyrintekijän eukko sentään tuntui osaavan käyttää kieltään. Romeo oli saanut laiva-aseman omaan rantaansa, hänestä oli paisunut rikas mies; vanhalla rouvalla oli taas palvelustyttö joka sormelle, hän lihoi vuosi vuodelta paksummaksi. Itse ukko Knoff nyt enää vain suotta aikojaan kävelee ja on touhuavinaan, katsoo kelloaan ja kiirehtii taas toisaanne… Tiedät kai, että Magnus on naimisissa? Vai et tiennyt. Sai kuin saikin loppujen lopuksi neitsyt Ellingsenin, vaikka oli siinä montakin mutkaa matkassa, Herra nähköön; neitsyt lienee yhteen aikaan havitellut Romeota. Mutta poikahan oli vielä lapsi, ja Romeon äiti tahtoi saada sen naisen pois talosta. Silloin neitsyt Ellingsen ottaa paukautti Magnuksen, mutta on yhä edelleen täällä taloudenhoitajattarena. Asuvat vierasrakennuksessa.
Onko heillä lapsia?
Eihän toki, vastahan menivät yhteenkin. Mitä sinä kysytkään? Akat väittävät, ettei nuori rouva lapsia saakaan — lieneekö totta vai valhetta.
Mitäs minun pitikään kysyä? Niin, tuota, oletteko kuullut mitään
Amerikkaan menneistä?
Muutamat tulivat takaisin, kun täällä Knoffin paikalla alkoi taas uusi työ ja touhu, mutta toiset ovat sillä tiellään. Eivät enää kirjoita kotiin, rahan lähettämisestä ei puhettakaan; eivät ole tainneet oikein menestyä vai lienevätkö kuolleet pois. Mutta Lorensen, vanhin myyjä — muistathan? — tuli takaisin ja on nyt vanhassa paikassaan, kauppa on täynnä tavaraa ja ostajia. Heillä on oikein uusi konttoripäällikkökin, mikä kuvatus lieneekin, miehellä on oikein kengissä soljet ja kultaiset sankalasit nenällä. Sanovat hänen kävelyttävän Julia neitiä iltaisin.
Mitäs Noremille kuuluu?
Eukko irvisti inhoten: Kuoli pois. Kaupungissa lääkärit leikkelivät suuta; ensin ottivat pois koko kielen, sitten kaivoivat vieläkin syvemmälti. Mutta ei olisi tainnut olla apua, vaikka olisivat leikanneet koko pään yksin tein — anteeksi jumalattomat puheeni!
Miten hän itse siitä…?
Kertovat olleen paatunut kuin pakana viimeiseen asti. Ei niin, että olisi vain nauranut ja ivaillut vaaraa ja ollut kovaa poikaa, ei, puiden nyrkkiä ja kiukkuisen näköisenä makasi eikä tahtonut hellittää tästä maailmasta. Kauan sentään kestikin, mutta lopulta sentään kuolema pääsi voitolle. Se sairaus tuli tavattomasti maksamaan, ihmiset hokevat, että vaimon muka oli pakko pantata tila rakennuksineen päivineen. Kuka sitä olisi uskonut, kun mies oli niin rikas ja kasannut niin paljon kokoon! Mutta niin käy: Sinä tyhmä, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut? Kyllä hänen täytyi ymmärtää sen taudin olevan kuolemaksi, mutta hän kiukuissaan huusi ja takoi nyrkillään vuoteen laitaa, kun hänelle tuotiin lientä syötäväksi. Ei hän enää ollut ihminen eikä mikään; ihan puistattaa kun vain ajatteleekin sitä surkeutta.
Tapasin sattumalta vanhan kaverin täällä nyt tänä iltana. Hänen nimensä on August.
Niin, August on joskus käynyt täällä ja puhunut sinustakin. Hänellä on ihan eri komeat suuvehkeet.
Hänellä on kultainen hammastarha…. kummatkin pohjan puolesta samasta pitäjästä. Siinä onkin oikein reima mies, on liikkunut laajalti tässä maailmassa.
Kyllä hän on kertonut matkoistaan vaikka kuinka paljon. Väittävät vain hänen olevan kovin arka vesillä.
Augustko arka vesillä? Eipä hän silloin olisi purjehtinut kaikilla suurilla merillä ja maailman ympäri! Mutta hän on arka pienessä veneessä, joka ui matalassa, melkein veden rajassa. Se johtuu siitä, että hän on ollut niin usein merihädässä ja pelastunut laivaveneeseen haikalojen ja merileijonien ja merikäärmeiden kidasta.
Niin, no, enhän minä muuta kuin mitä olen muilta kuullut, myönteli eukko sävyisästi.
Edevart selitti kiivaasti: Silkkaa valhetta alusta loppuun, mitä olet siitä kuullut. Pistäpäs hänet laivan kannelle, niin saadaan nähdä, onko se mies arkalasta kotoisin! Itse olen ollut hänen kanssaan jahdissa ja nähnyt tuulet jos tuiskutkin.
Kuuluu olevan oikea mestari hanuria soittamaan, parempi kuin kukaan täkäläisistä, vielä parempi kuin Haakon Doppenkaan aikoinaan. Mutta häntä ei saa millään soittamaan. Yhden ainoan kerran saivat.
Vai parempi kuin Haakon! huudahti Edevart kohauttaen halveksivasti hartioitaan. Ei Haakonin huoli yrittääkään rinnalle. Augustin soitto on kuin puhdasta noituutta.
Niin, Haakon Doppen! Niin! tuumi eukko muistoihinsa vaipuneena. Ei kai hänenkään kätkyensä ääressä ollut laulettu… Niin mitä sitten?
Ka, hänen kohtaloaan, koko elämäänsä. Täällä hänen kävi hullusti, Amerikkaan mentyään mies karkasi vaimonsa ja lastensa luota, eikä hänestä ole sen koommin kuulunut mitään.
Eikö häntä ole löytynyt?
Ei koskaan. Pitävät häntä kuolleena. Vaimo on hänestä erossa, niin että voisi vaikka mennä uusiin naimisiin, kenen kanssa vain tahtoo.
Edevart hätkähti: Mistä sinä sen tiedät? Onko hän kirjoittanut?
Amerikasta palanneet sitä kertovat. Anders Vaade puhuu siitä, Lorensen samoin, se on kaikkien tiedossa. Oikeus julisti vaimon vapaaksi miehestään. Sielläpäin tuntuu olevan semmoinen tapa. On Lovise Magretelläkin ollut risti siitä miehestään, se kun istui tiilenpäitä lukemassa ja ties missä. Hänellä on kolme lasta, mutta kaksi vanhempaa ovat jo aikuisia. Hänelle tuntuu kuuluvan vain hyvää.
Edevartia alkoi epäilyttää, että kunhan ei tynnyrintekijän eukko vain hänen mielikseen kertoisi kaikkia noita juttuja. Eukko tiesi hänen asuneen Lovise Magreten luona, tiesi hänen tappelunsa Haakonin kanssa; varmaan hän tiesi senkin, mistä aviopari oli saanut matkarahat. Edevartin täytyi pitää varansa, niin että hän vastasi välinpitämättömästi: Olen tässä aikeissa pistäytyä Doppenissa; olisi oikein hyvä, jos Haakon tai hänen vaimonsa tulisi lunastamaan tilansa takaisin.
Sehän on totta, tunsit heidät hyvin, oli eukko nyt ykskaks muistavinaan. Olinpa minäkin koko kananpää, kun ei ennen johtunut mieleeni. Aiotko myydä tilan?
Vaikkapa myisinkin, jos niikseen on. Olen asettunut sinne kotipuoleen, minulla on siellä oma kauppa.
Vai Doppeniin olet matkalla?
Niin, vähän katsastamaan paikkoja ja kohentelemaan ja korjailemaan, jos vaikka ikkunaruutuja olisi särkynyt. En ole käynyt siellä moneen vuoteen.
<tb>
Edevartin oli vähän ilkeä päästä pujahtamaan rakennusten lomitse kenenkään näkemättä. Ei enää haluttanut tavata taloudenhoitajatar Ellingseniä, ei jäädä tämän kanssa puheisiinkaan, ei hän huolinut heti mennä tapaamaan leipuriakaan, vanhaa huonetoveriaan. Kaupassakaan ei voinut olla täysin turvassa, sillä siellä saattoi tavata ukko Knoffin, ja ehkä tämä taas pyytäisi asumaan heidän taloonsa, mistä hänen kuitenkin täytyisi kieltäytyä. Edevartilla oli hommaa, oikein tärkeä tehtävä olikin suoritettavana. Hänen piti panna Doppenissa kaikki järjestykseen niin ulkona kuin sisässäkin, niin että tarvitsi kaupasta yhtä ja toista; keittiökapineita, tuoleja, vuodevaatteita; mahtaisivatkohan rahatkaan riittää kaikkeen? Edevart kyseli Romeota. Tämä ei ollut juuri sillä hetkellä tavattavissa. Lorensen tervehti ystävällisesti ja haasteli mielellään Edevartin kanssa. Siinä tuo myyjien vanhin siis oli taas, lähdettyään kotimaastaan vuosia sitten ja koettuaan tuulensa ja tuiskunsakin vieraalla mantereella, mutta eipä tuntunut vieläkään saaneen tarpeekseen. — Eikö tuntunut mukavalta olla jälleen kotona? — Kyllä niinkin, eipähän se ollut hullumpaakaan. Mutta ei hän panisi vastaan, vaikka olisi lähdettävä takaisin Amerikkaan, sillä se oli sentään suurenmoinen maa! — Miksi hän sitten oli tullut takaisin? — Hm, ihmisen tekee mieli matkustella ja katsella ympärilleen. Entä mitä Edevart täällä…? — Edevartilla oli täälläpäin pikku tila, jota hän oli aikonut pistäytyä katsomassa. — Mutta eikö Edevartilla ollut pohjoisessa päin kotipuolessa myöskin oma tila?
Lorensen ei suinkaan jäänyt vastauksen velkaan. Hän oli tullut takaisin voidakseen sanoa koettaneensa sitäkin, miltä Amerikassa olo tuntuu. Mutta ei ollut ensinkään varma siitä, ettei vielä joskus lähde takaisin. Sillä kotiin paluu ei ollutkaan vastannut odotuksia. Ja monen muun oli käynyt samoin. Kuten tuon Anders Vaadenkin. Tunnetko miehen? Vai et tunne. No niin, olipahan varoissaan oleva mies; vanha isä aikoi luovuttaa talon pojalleen, kuusi lehmää ja hevonen, vähän tukkimetsääkin. Anders tuumii, tuumii, valittelee. Ei, hän ei voi enää viihtyä kotona, täällä on kaikki niin pientä ja ahdasta, hän ei voi tulla täällä toimeen, hän sanoo. Niin asia on. Täällä maanviljelijä käy kaupassa pyytämässä tavaroita velaksi, mutta kun Amerikan farmareilla ei ole rahaa, he vain vievät vehnäkuorman kaupunkiin ja saavat rahaa siitä. Ja miten hyvin he elävätkään! Lämmintä liharuokaa kolmesti päivässä.
Mutta elävätkö he kauemmin kuin me? kuuluu joku kuuntelija kysyvän
Edevartin vieressä.
Lorensen: En osaa sanoa juuri sitäkään. — Mutta paremmin he ainakin elävät.
Millä tavoin paremmin? Onko heillä parempi terveys? Ovatko he iloisempia tai onnellisempia?
Luulisinpä heidän olevan. Hiton hyvää lääkettä pahaan tuuleen, kun voi pistää kätensä housuntaskuun ja vetäistä sieltä kourallisen hyviä hopeataaloja, kun ei tarvitse kaivella liivintaskujaan löytääkseen mahdollisesti vaivaisen neljän killingin lantin.
Hahhahhaa! Kyllä sinä Lorensen osaat maalata! huudahtaa joku naisista.
Lorensen innostuu: Niin se on joka suhteessa; tukkipuita metsässä, vehnää pelloilla, preerialla satoja lehmiä laitumella. Siellä yltäkylläisyys, täällä tulee nipin napin toimeen. Amerikka voi tuhlatakin, sen varat ovat ehtymättömät.
Mutta voiko siellä elää paremmin — ja millä tavoin paremmin? tiukkaa äskeinen parantumaton kuuntelija.
Varmasti paremmin! vastaa Lorensen tylysti. Ajattelehan, joka päivä kakkua, putinkia ja sokeria.
Hm, jos kuka on niin perso makealle, virkkaa äskeinen kuulija härnäillen. Rusinoita, luumuja…
Lorensen alkoi käydä kärsimättömäksi: Kuule, Karel, turha sinun on puhua, kun et itse ole sitä kokenut. Montako lehmää sinulla on?
Kaksi.
Kaksi. No siinä nyt näet. Ja miten iso perhe sinulla on, montako lasta?
Viisi.
Silloin kaikki kaupassa olijat nauramaan, ja Lorensen nauroi kaikkein makeimmin. No on sekin elämää!
Toimeenpahan tulemme, vastasi mies rauhallisesti. Molemmat vanhimmat pojat alkavat jo olla täysikasvuisia. Meillä on vielä monta vuohta. Sitä paitsi meillä on maata; kylvetään ohraa, pannaan perunaa, meillä on punaisia viinimarjapensaita, puuta metsässä ja vettä purossa. Tuvan piipusta nousee savu. Olisiko sitten parempi jättää ne kaikki?
Niin, niin, Karel, sinä olet tyytyväinen osaasi, se on hyvä asia! myönsi Lorensen. Elät ja olet oman pienen kotilahtesi pohjukassa tietämättä tuon taivaallista mistään muusta. Mitäs sinulla on tällä kertaa asiaa?
Pitäisi saada pari talikkoa ja lapio.
Niin, niin. Sinulle tuommoiset kapineet ovat kyllä hyviä. Mutta
Amerikassa kynnetään ja kaivetaan koneilla.
Mutta yhtä asiaa en saa koskaan selville niiden puheista, jotka tietävät kovin paljon suuresta avarasta maailmasta: Ovatko ihmiset siellä tyytyväisempiä kuin täällä?
Johan minä siihen vastasin, virkkoi Lorensen kuin torjuen. Heillä on täysipainoisia hopeatalareita, joilla voivat ostaa kaikkea, mitä mieli tekee, he ovat niin rikkaita. Mutta älä huoli, Karel, kysellä minulta, parasta että möyrit maata oman lahtesi pohjukassa ja käväiset ostamassa täältä kaupasta tavarasi, lapiosi ja talikkosi, niin mekin saamme jotakin myydyksi. Sinä olet hyvä ostaja, kyllä sinä aina ostoksesi maksat.
Mies: Muutamia vuosia sitten naapurin mies myi maansa ja mantunsa ja lähti Amerikkaan vaimoineen, lapsineen. Luuletko sen olleen heille onneksi? En osaa sanoa, mutta olen kuullut yhtä jos toistakin; Haakonhan on hävinnyt teille tietymättömille.
Tuossa on nyt uusi naapurisi, virkkoi Lorensen viitaten Edevartiin.
Tämä mies juuri Doppenin osti.
Mies tervehti Edevartia kädestä pitäen sanoen: Ei, mutta — miten en tullut katsoneeksi sen tarkemmin, etten tuntenut sinua? Muistaakseni seisoit ennen aikaan täällä kaupassa tiskin takana?
Olinhan minä täällä aikoinani, mutisi Edevart. Mies jatkoi: Soudin tässä muuanna sunnuntaina Doppenissa lainaamassa rautakankeasi. Ettet vain pane pahaksesi?
Mitäpä minä siitä.
No niin minäkin ajattelin. Kanki oli siellä joutilaana ja koko tila oli autio, ja silloin tuumin, että ehkä uskaltaisin lainata sitä hiukan, oli väännettävä muutamia kiviä. Mutta pidän sitä varovasti ja tuon sen vanhaan paikkaansa takaisin. Mutta olipa mukavaa, että minun piti yhdyttää sinut juuri tänä päivänä!
Edevart kertoi olevansa juuri matkalla Doppeniin ja kyseli, millaiselta siellä oikein näytti. — Eipä juuri miltään, kuului vastaus, ei juuri kehuttavalta; pellot kesantona ihan niinkuin ennen Haakonin aikoinakin, yhtä ja toista paikkaa olisi kohennettava. Mies ei ollut tahtonut liiaksi nuuskia toisen taloa, mutta — tuulet ja sateet näyttivät tehneen vähän vahinkoa.
Ei kuulu sitten olevan ihan samanlaista kuin kotona, tuumi Edevart kerskaillen. Minulla on kotona valkoisiksi maalatut rakennukset ja oma kauppa. Pääsenkö, Karel, sinne sinun matkassasi?
Soudan sinut rautakangen vuokrasta omaan rantaasi ja sanon vielä suuret kiitokset.
Lorensen alkoi jälleen valistaa kuulijoitaan: Siitä Haakon Doppenin häviämisestä puhuen… Amerikka on suuri maa, kokonainen maanosa, sinne voi jo muutama mies hävitä kuin tina tuhkaan. Itsekin olin Yhdysvalloissa monessa kaupungissa, en saanut rauhaa kauan yhdessä paikassa. Mutta oliko Haakon sen kummempi täällä ollessaankaan? Täällä hän viipyi poissa vuosikausia, siellä hävisi myötämöisin. Mutta siitä ei ollut vaimolle eikä lapsille ainakaan vahinkoa, pikemminkin hyötyä. He elävät hyvästi, oikein pulskasti elävätkin, lyövät rahaa kasaan ja ovat nyt rikkaita ihmisiä. Siinä on tavattoman näppärä vaimoihminen, heti tottui uusiin oloihin, matkusti kaupungista kaupunkiin ja tutki, missä oli paras olla. Mikä apu tai autuus siitä olisi lähtenyt, että olisi iät kaiket istunut Doppenissa kankaita kutomassa? Ei kestänytkään paria vuotta kauempaa, ennen kuin pääsi eroon miehestään. Ja olipa Haakon hengissä tai ei, joka tapauksessa se oli hänelle oikein!
<tb>
Koittivat työteliäät, raskaat päivät.
Edevart oli tottumaton työhön ja raadantaan, niin että koko ruumis oli hellä, kuin piesty. Hän ei ollut suinkaan tekijä talouspuuhissa; ruoan hän kyllä sai miten kuten valmistetuksi, mutta ruoka-ajoista hän ei tullut pitäneeksi lukua. Ne olivat aivan sattuman varassa. Hän ei muistanut ruokaa olevan olemassakaan, ennen kuin oli niin nälkä että koko ruumis rupesi vapisemaan.
Mutta jonkin ajan kuluttua alkujännitys lauhtui, ja Edevart järjesti elämänsä ja olonsa viisaammin. Hän käsitti, ettei kannata ajatella eikä kuvitella mitään; Lovise Magrete ei tule, tuskin on matkallakaan. Mitäpä varmaa Edevart olisi tiennyt, kirjeitäkään ei enää kuulunut. Hän pani uudet ruudut särkyneiden tilalle, pesi ja huosi tuvan ja keittiön, korjaili ovia, jotka riippua retkottivat vinossa saranoillaan, korjasi kattoa ja laudoitusta. Hänellä ei ollut suinkaan peukalo keskellä kämmentä, hän teki hyvää jälkeä. Hän siveli tuvan ovet ja ikkunanpielet valkoisiksi ja siivosi huolellisesti pihan ja koko ympäristön. Karel auttoi häntä vääntämään suuret kivet niitystä ja pelloista.
Etkö aiokaan kylvää? Täällä on lantaa moneenkin peltoon. En tiedä oikein. Tai mikäpä siinä! Edevart käänsi kohtalaisen peltosaran ja kylvi. Hän käänsi toisenkin saran, lannoitti sen ja pani siihen perunaa. Hän ei ollut koskaan ennen ollut maanviljelijänä, mutta hänessä oli kuitenkin oikean maanmöyrijän perua Poldenista, lapsuudenkodista.
Nyt oli kaikki valmista. Helluntai oli ohi, kesä itse teki nyt työtään hänen pelloillaan ja niityillään.
Edevart pistäytyi usein naapurissa. Karel ja hänen vaimonsa olivat sopuisaa väkeä; heidän kanssaan oli mukava puhella, ja he auttoivat, missä vain voivat. Heidän paikkansa oli samanlainen kuin muutkin rannikon lahdenpohjukoissa sijaitsevat talot: pellot ja niityt rantaan saakka, rakennukset rinteessä ja metsät ja takamaat rakennusten takana. Täällä ei ollut koskea kuten Doppenissa, ei sen pauhua ja kohinaa. Doppenissa oli kauniimpaa.
Edevart kirjoitti kotiin tiedustellen, oliko hänelle tullut kirjettä. Hän saikin muutamia, mutta ne olivat kauppiailta tms., Amerikasta ei ollut ainoaakaan. Sisaret lähettivät hänelle kaupasta kertyneet rahat ja tiedustelivat, eikö hän aikonut kohta tulla takaisin kotiin. Uutisia sisaret tiesivät kertoa, että Ezra oli nyt saanut navettaansa yliset ja ostanut Ytrepoldenista lehmän, jonka nimi oli Ruusunkukka. Ezra oli varmaan aikeissa mennä piakkoin naimisiin, vähääkään vastaväitteistä välittämättä.
Mutta kenen kanssa Ezra aikoi mennä naimisiin, siitä sisaret eivät kirjoittaneet sanaakaan. Siihen Hosea oli liian ujo.
Edevart tunsi itsensä orvoksi ja kodittomaksi. Hän souti vuoroin naapuriin, vuoroin laiva-asemalle Knoffin, tynnyrintekijän, leipurin ja Augustin puheille. Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Doppenissa ohra oli jo putkella, peruna isolla taimella. Pellot ja niityt vihannoivat, mutta Lovise Magretea ei kuulunut. Kuva ei ollut hänen itsensä veroinen.
Kerran sunnuntaipäivänä Edevart tahtoi Augustin mukaansa laivuri Norem vainajan talolle, mutta August ei voinut lähteä, sillä hän odotti pohjoiseen menevää postilaivaa, jolloin laiturilla saattoi olla työtä. Edevart oli kyllästynyt odottamiseen, joten hän palasi nyreänä takaisin. Hän ei tohtinut asettua yhä uudestaan tähystelemään sillalle, sillä muutamat jo alkoivat arvailla, mahtoiko hän odottaa jotakuta ja ketä sitten. Eikä Lovise Magrete kai tullut silläkään kerralla; ja jos hän tulisi, niin hän toki odottaisi Edevartia. Edevart tahtoi käväistä Norem vainajan talossa tervehtimässä leskeä ja lapsia; näistä varmaankin alkoi tuntua oudolta, kun hän ei ollenkaan näyttänyt silmiään.
Matka vei aikansa, ja hyvän aikaa kesti myös lesken kanssa jutteleminen ja hänen kaikkien vastoinkäymistensä kuuleminen. Leski asui heidän vanhassa talossaan; kaksi poikaa oli Amerikassa, josta he lähettivät hänelle rahaa korkoihin ja lyhennyksiin. Kolmas poika oli kotona, mutta oli alkanut puhella, että heidän pitäisi myydä talo ja matkustaa kummankin Amerikkaan toisten poikien jäljestä. Mitä Edevart tuumi asiasta? Leski oli vanha; sekä pitkä matka että siinä tapauksessa vieraassa maassa odottava outo elämä pelottivat.
Palatessaan Norem vainajan kodista Edevart kuuli höyrylaivan vihellyksen. Hän ei uskaltanut toivoa suuriakaan, mutta tunsi sentään käyvänsä levottomaksi ja joudutti askeliaan. Aivan niin, laiva laski laituriin, lastia ja matkakapineita purettiin maihin, August uurasti niiden kimpussa. Hieman kauempana näkyi joku naishenkilö pitelemässä kädestä pientä tyttöä. August höristi korviaan. He puhuvat englantia, hän virkkoi lähtien maleksimaan siltaa pitkin. Augustin piti tietenkin saada näyttää, että hänkin osasi englantia. Hetken perästä Edevart näki naisen ja lapsen tulevan häntä kohti; hänen silmiensä eteen kohosi kuin usvaa, hän sai naisen kädet omiinsa, näki hymyn ja ilon loistavan tämän kasvoista ja kuuli hänen sanansa kuin jostakin kaukaa.