Kysy samalla postitalosta, onko minulle kirjettä.
Edevart viipyi matkallaan vuorokauden. Lovise Magrete oli pessyt ja paikannut hänen vaatteensa ja ollut kuin äiti, mutta nyt oli kulunut vuorokausi, ja varmaan hän pian palaisi. Edevart oli ripustanut aittaan joitakin hienoja pyhäpukimiinsa kuuluvia vaatekappaleita, eikä tarkoitus jäänyt Lovise Magretelta älyämättä, sitä ei voinut käsittää kuin yhdellä tavalla, ja pojan ujous liikutti häntä. Kaipasiko hän puolestaan tätä nuorta miestä vai oliko hänen yhtä hyvä olla ilman häntä? Lovise Magrete ei tietenkään ollut aivan päästään pyörällä, mutta lähti kuitenkin kiipeämään polkua tunturille, aikoi ehkä mennä vastaan, ehkä auttaa Edevartia kantamaan rautakankea. Vuorella, korkealla hän tuli katsahtaneeksi taakseen ja näki silloin lahdella veneen ja veneessä miehen sekä että tulija oli Edevart. Totta tosiaan soutaja oli hän, ei ollut jaksanut kantaa raskasta rautakankea niin pitkää matkaa. Lovise Magrete juoksi tulijaa vastaan ja tapasi hänet rannassa. Niin aina, Edevart oli ostanut kangen, olipa ostanut veneenkin ja kalanpyydyksiä, hän aikoi kalastaa lahdella.
No ei tässä maailmassa! ihmetteli Lovise Magrete.
Eihän tämä nyt mitään, ei sillä kannattanut kerskata. Kalastushan oli hänen ensimmäisiä taidon alkeitaan, eikä venekään ollut uusi —
No ei tässä maailmassa, kuinka sinä hommaat ja ajattelet minun parastani! puheli Lovise Magrete heltyneenä. Ja aittaan olet ripustanut hienoja vaatteita, en saa sanaa suustani —
He nousivat rannasta tuvalle. Lovise Magrete auttoi Edevartia kantamaan myttyjä ja kapineita, ruokatavaroita, lisää vaatteita, työkaluja; lapset saivat makeisia, Lovise Magrete valkoisen kauluksen — ellei hän halveksinut sellaista lahjaa! Edevart laski vielä kädestään pöydälle kaksi uutta ruokalusikkaa.
Se oli hyvä, lusikoista olikin puute. Kaikki hän muistikin.
Koko talossa vallitsi nyt ilo. Edevart itse oli ehkä onnellisin kaikista. Lovise Magrete nojautui silmänräpäykseksi häneen. Nuoren vaimon piti vain kävellä Edevartin tuolin ohi, tuskin hän muuta kuin painautui pojan olkapäähän kiinni, mutta läpi tämän koko ruumiin hulvahti suloinen lämmin aalto ja hän veti raskaasti henkeään.
Edevart sai ruokaa, mutta saattoi tuskin syödä lainkaan. He joivat kahvia pikkuleipien kera, joita Edevart oli tuonut. Mitään ei puuttunut. Lovise Magreten avatessa kääröjä ja sulloessa ruokatavaroita kaappiin Edevart joi varkain hänen kahvikuppinsa tyhjäksi saadakseen painaa huulensa samaan kohtaan missä hänen huulensa olivat olleet.
Ilta kului kulumistaan, mutta levolle ei heidän ollut suotu päästä, ennen kuin sattui kohtalokas ja merkillinen asia, voih, oikein kohtalokas ja merkillinen asia!
Lovise Magrete muisti jotakin ja tuli sanoneeksi: Kysyitkö kirjettä?
Ka — kyllä, Edevartilla oli hänelle kirje. Oli ollut vähällä unohtua.
Heti Lovise Magreten nähdessä käsialan hänen kasvoihinsa tuli jännittynyt ilme. Hän avasi kirjeen ja huudahti äkkiä: Se on Haakonilta!
Edevart ja lapset katsoivat häneen hänen lukiessaan. Lovise Magrete kalpeni ja punastui vuoroin, aina välillä huudahtaen: Suuri armo — ei, ei, ei — ah —
Onko se mieheltäsi? kysyi Edevart.
On! nainen vastasi riemuiten ja nousten paikaltaan. Nyt hän tulee, kuuletteko, lapset, nyt isä tulee! Voitteko käsittää, isä tulee kotiin!
Edevart kostutti kielellään kuivia huuliaan ja sanoi: Mutta kirjehän on
Trondheimista, niin olin huomaavinani?
Trondheimistako? Ei… On, on — hän on tullut Trondheimiin — Amerikasta. Kas tässä, leimassa on Trondheim. Mutta ajatteles, että hän tulee nyt, vuotta aikaisemmin — minä tarkoitan vuotta aikaisemmin kuin silloin lähtiessään sanoi. Oli Jumalan onni, että lähdit kauppiaaseen, sillä hän vain käy välillä itseään vähän arkistamassa — matkan jälkeen tietysti — sitten hän tulee. Ja vaistomaisesti nuori vaimo alkoi siivota huonetta Ja laittaa kaikkea järjestykseen.
Edevart meni ulos. Hän käveli joelle ja istui siellä hetkisen, kuunteli kosken kohinaa ja ajatteli ajattelemistaan. Mitä hänen piti nyt tehdä? Mitä hän nyt rautakangella, mitä veneellä?
Niihin aikoihin, jolloin Lovise Magrete lienee saanut lapset makuulle, hän palasi takaisin taloon. Lovise Magrete tuli heti ulos, kertoi lukeneensa kirjeen uudelleen sekä että hänen miehensä saattoi tulla kotiin millä hetkellä tahansa.
Entä nyt? kysyi Edevart.
Lovise Magrete ei näyttänyt aikovan lähteä hänen mukaansa heinälatoon kuten edellisinä iltoina. Tämä oli kerta kaikkiaan kuin muuttunut, hyvin hajamielinen ja kovin kiinni töissään. Kun Edevart lähti, ei hän tullut jäljestä. Poika katsoi kerran taakseen, mutta meni vain menoaan, ei tahtonut pyytää mitään. Kuin uhalla ja syvästi onnettomana hän riisuutui ja pani maata, jottei enää tekisi mieli palata takaisin Lovise Magreten luo.
Hetken perästä Lovise Magrete tuli ja istuutui epäröiden Edevartin viereen. Hänen arvatenkin tuli poikaa sääli, tahtoi hyvittää tätä.
Älä pane asiaa noin pahaksesi, Lovise Magrete aloitti ja jatkoi sitten, sanoen, mitä sanottavaa oli: asialle ei voi mitään, mutta se kyllä ajan mukaan asettuu — lohdutti samoilla yleisillä hyvillä, paikkansa pitävillä asioilla, jotka ehkä olivat häntä itseäänkin kerran lohduttaneet, taivas tiesi, ehkä silloin kun mies lähti.
Edevart pysyi vaiti, synkkänä.
Asialle ei mahda mitään, jatkoi Lovise Magrete, mutta Jumala siunatkoon sinua, ja ole itse kiitetty ja ylistetty, kun olet ollut minulle niin hyvä!
En ymmärrä, mitä minun on tehtävä, sanoi Edevart.
Sinunko? Ohhoh, pian löydät itsellesi tytön, vastasi Lovise Magrete.
Minähän olen naimisissa enkä voi olla sinulle mitään. — Ja Lovise
Magrete näytti aikovan samassa nousta lähteäkseen.
Kuinka Edevart loukkaantuikaan! Hän joutui ihan suunniltaan. Tuo toinen ei edes ollut epätoivoissaan, ei edes oikein vakavissaan, mikä hän oikein oli olevinaan! Edevart kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä puoleensa, niin, liian vähän Lovise Magrete ajatteli häntä. Nyt hän oli liikaa; häntä oli häpeällisesti petetty, mutta hän aikoi pitää kiinni Lovise Magretesta, niin aikoikin.
Sinulla ei ole minua kohtaan sydäntä, sanoi hän.
On toki! On toki! väitti Lovise Magrete. Mitä sanotkaan! minullako ei sinua kohtaan sydäntä! Olen ajatellut sinua enemmän kuin — olen ajatellut sinua paljon; olet kaunis, sinulla on tummansiniset silmät. Mitä tahdot minun sanovan? Mutta kun asiat ovat niinkuin nyt ovat — rakas, sinun täytyy hankkia itsellesi toinen tyttö, sillä minähän olen naimisissa, kuten tiedät. En ymmärrä, mitä meidän pitää tehdä —
Enkö minä voi jäädä tänne? Ei, se ei kai käy päinsä.
Tännekö? kysyi Lovise Magrete pelästyen. Et mitenkään.
Entä jonnekin läheisyyteen? Kauppapaikalle?
Ei, ei, älä ajattelekaan sellaista. Mieheni saisi sen tietoonsa.
Vai niin, olet siis rakastunut häneen?
Niin olen, myönsi vaimo. Mutta en voi kylliksi kiittää sinua, kun olet ollut niin hyvä minua kohtaan.
Hetkisen he lepäsivät siinä ääneti, sitten Edevart suuteli Lovise Magretea. Tämä salli sen tapahtua, mutta vastasi kun Edevart yritti hämillään ja kokemattomana jatkaa: Ei, en minä uskalla!
Nolona ja mielestään kovin kurjana Edevart kätki kasvonsa Lovise Magreten poveen, ja he lepäsivät jälleen hetkisen äänettöminä. Edevart kuuli rakastettunsa raskaat sydämenlyönnit ohuen paidan läpi. Äkkiä Lovise Magrete otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä, kuiskaten suoraan hänen huuliinsa: En taida uskaltaa?
Kyllä sinä uskallat! kuiskasi Edevart vastaan.
Ja Lovise Magrete uskalsi. Uskalsi sittenkin — äidillisyyttään, säälistä, rakkaudesta, taivas tiesi mistä syistä. Hän vihki tuon rakkaan pojan siihen, ja siitä tuli yksi ainoa hurman ja huuman hetki. Kaikki oli perin luontevaa, siinä ei ollut mitään teennäistä. Edevart ei voinut saada tarpeeksi nuoresta onnestaan, eikä Lovise Magretella ollut sydäntä kieltää häneltä mitään.
Oli aamuhämärä, kun Lovise Magrete lähti pois.
Voih, tämä teki vain pahan vieläkin pahemmaksi. Nukuttuaan pari tuntia Edevart näki jälleen Lovise Magreten puoleensa kumartuneena vähissä vaatteissa kuten tavallisesti. Tämä herätti hänet sanoen: Minä niin pelkään, että hän tulee!
Antaa hänen tulla! vastasi Edevart uhmaten.
Ei, ei! Silloin sinun täytyy olla poissa.
Edevart ojensi kätensä tahtoen ottaa hänet uudelleen, mutta Lovise Magrete vetäytyi pois. Edevart valitti, että tämä on viimeinen kerta, hänen kun täytyy lähteä ja heidän erota —
Lovise Magreten täytyi hymyillä ja suudella poikaa hetkellisessä hellyyden puuskassaan, mutta siitä heidän olonsa vain paheni: Herran tähden, kuinka hullu sinä olet! kuiskasi Lovise Magrete ja antautui uudelleen…
Oli varhainen aamu, lapset eivät olleet vielä nousseet. Edevart sai kiireesti syödäkseen ja laittoi säkkinsä valmiiksi, nosti sitä ja sanoi: Tänään se painaa selässä enemmän kuin sinä päivänä, jona tulin.
Mitä sinä sitä kantamaan? Ota vene!
Venekö? Etkö sinä sitten huoli siitä?
En minä uskalla, sanoi Lovise Magrete. Venettä en uskalla ottaa. Mutta ne muut tavarat olen voinut ostaa, niin että joutaa huoleti nähdä ne tullessaan.
Edevart: Mutta johan lapsetkin voivat kertoa minun olleen täällä.
Niin kyllä. Minä sanon, niinkuin asia onkin, että tänne tuli mies, joka teki meillä töitä, oli minulle hyvä ja väänsi maasta kiva. Rautakangen saat ottaa mukaasi.
Enkä ota, vastasi Edevart. Pane hänet vääntämään kiviä, nyt hänellä ainakin on kanki!
Lovise Magrete ajatteli asiaa: Niin, niin, työmies on voinut jättää tänne rautakangen, mutta vene on liikaa.
Niin siis Edevart oli valmis, mutta aikaili vielä. Lovise Magreten suupielet alkoivat nytkähdellä, hän sanoi: En kai saa nähdä sinua enää eläessäni?
En tiedä, vastasi Edevart luoden katseensa maahan. Olisitko tahtonut minun jäävän?
Lovise Magrete kuiskasi: Olisin kaiketi…
Itku pyrki Edevartille kurkkuun hänen juostessaan säkki selässä rantaan. Mutta hän olisi itkenyt ilosta, kun Lovise Margrete oli vastannut noin; hänelle oli tapahtunut suuri onni. Ja hänen soutaessaan ulos lahdelle seisoi Lovise Magrete seinustalla ja lopulta heilutti kättään jäähyväisiksi.
<tb>
Kauppiaan nimi oli Knoff. Hänen talonsa oli suuri, päärakennus valkoiseksi maalattu. Hänellä oli kaksi jykevää laituria. Satamassa oli kaljaasi ja jahti, kalastaja-aluksia kumpikin, rannalla useita rakennuksia ja työpajoja.
Knoff itse oli tarmokas ja arvonsa tunteva, paikastaan ja toimestaan ylpeä, koko lailla turhamainen herra, ei aina ehdottoman rehellinen, mutta siitä huolimatta sellaisessa huudossa, että oli piirin parhaita miehiä. Mutta hän oli kovin turhamainen: puhuessaan hän sanoi vaimoaan rouvaksi ja lapsilleen oli antanut nimeksi Romeo ja Julia. Hänellä oli monenlaisia hommia: Hän oli maakauppias, veneenrakentaja, leipuri ja tynnyrintekijä, mutta hänen suuri surunsa oli se, että Nordlandin rannikon vuorolaivat pysähtyivät vanhaan tapaansa jo paljon etelämpänä ja ajoivat hänen satamansa ohi. Sen asian sureminen ei ollut enää pelkkää turhamaisuutta, häneltä meni paljon rahaa siihen, kun täytyi kaikki tavarat tuoda veneellä laiva-asemalta. Jo kauan hän oli yrittänyt saada parannusta siihen.
Edevartin kysyessä työtä hän vastasi aluksi kieltävästi ja oli nyrpeä ja haluton. Kysyi kuitenkin, mitä hän, poika, osasi tehdä. — Edevart arveli osaavansa monenkinlaista työtä. — Osasikohan hän sahata ja pilkkoa puita, hoitaa hevosia, soutaa venettä, pitää konttorissa kirjaa, olla apuna leipomossa? — Edevart vastasi hymyillen, että johonkin näistä töistä hän kyllä kelpaisi. — Niinpä niin, sanoi Knoff, mutta niihin minulla jo on miehet.
Edevart oli kuitenkin jo oppinut yhtä ja toista toveriltaan Augustilta, joten hän sanoi: Tuolla satamassa näkyy olevan kaksi laivaa, molemmat isoja aluksia, onko teillä niihin täydet miehet?
Knoff mietti hetkisen: Niin, siellä ne nyt ovat, tultuaan juuri Trondheimista kaloja viemästä. Talvella ne lähtevät Lofooteille, mutta syksyyn on vielä aikaa, niin että sitä et voi odottaa.
Edevart ei vastannut siihen mitään, mutta olihan nyt jo syksy, syyskuun viimeinen päivä, ja aamulla maa oli kuurassa. Oli ihan rehellinen syksy.
Oletko tottunut olemaan merillä? kysyi Knoff. Oletko ollut ennen laivassa?
Olihan Edevart ollut merellä ja Lofootit hän myös tunsi.
Et kai sentään ajattele, että saisit jommankumman laivoista komentoosi?
En toki, vastasi Edevart. Mutta ehkä keksitte minulle jotakin muuta.
Knoff katsoi häneen, oli vähän olevinaan; tuo suuri mies ei mielestään tällä haavaa joutanut ajattelemaan pikkuasioita. Hän sanoi: Kaljaasissa minulla joka tapauksessa on vanha laivurini. Oletko ollut milloinkaan mukana kalaa ostamassa?
Olen ollut, vastasi Edevart.
Mistä sinä nyt tulet, laiva-asemalta etelästä vai…?
En, tulen Bergenistä, olen ollut viemässä kalajahtia sinne.
Edevart oli hyvännäköinen nuori mies, hänellä oli hyvät vaatteet, kultasormus ja kello, hän miellytti turhamaista liikemiestä, eikä tämä hylännyt häntä luotaan. Tule puhumaan minun kanssani tunnin päästä, hän sanoi katsoen kelloaan. Minulla ei nyt ole aikaa.
Edevart laskeutui tietä rantasilloille ja heittäytyi maahan pitkäkseen hieman siipirikkona. Hän oli viime elämystensä jäljeltä väsynyt ja hajamielinen. Hänellä oli täksi päiväksi ollut kylliksi urakkaa siinä, että oli tullut Doppenista ja esittänyt itsensä täällä kauppiaalle, hän ei ollut ehtinyt ajatella mitään tarkempaan. Hänen keskustelunsa Knoffinkin kanssa oli ollut aika harkitsematon teko.
Muistutellessaan mieleensä viime yön ihmeitä hän tuskin malttoi pysytellä ääneti, loikoili vain kuiskaillen itsekseen. Hänessä oli tapahtunut mullistus, hänen koko sisäinen olemuksensa väreili ihmettelyä ja kiitollisuutta. Ihmeellistä! Hän laski kätensä kasvoilleen ja maistoi jälleen tuon naisen hellyyttä, näki tämän ruskeat silmäkulmat, jotka olivat suorat ja hienot kuin viivat, ja niissä oli ilme, joka oli vieras noille muutoin yleensä harmaille silmille. Lovise Magrete, rakas suloinen Lovise Magrete! Edevart ei aikonut soutaa takaisin pahentamaan tuon toisen oloa, hän haki vain täältä työtä, ei pyytänyt enempää kuin saada vain olla tämän läheisyydessä —
<tb>
Edevart odotti tunnin, niinkuin oli käsketty, ja seisoessaan jälleen Knoffin edessä hän tiesi, ettei ollut laiminlyönyt minuuttiakaan. Knoff otti esiin kellonsa, katsoi sitä, nyökkäsi: Täsmälleen! Voithan jäädä tänne, hän sanoi, voit toistaiseksi auttaa laiturilla, olemme saaneet jauhoja. Saadaan sitten nähdä. Mikä sinun nimesi on?
Edevart Andreasson.
Knoff, joka aina pyrki olemaan kovin ylhäistä ja hienoa — Knoff oli hienoa, Romeo oli hienoa — kirjoitti lipun nimelle Edward Andrésen ja sanoi: Anna tämä laiturimiehelle!
Valmis. —
Sitä mukaa kuin päivät kuluivat Edevart auttoi vuoroin laiturimiestä, vuoroin leipuria tai veneenveistäjää. Häntä huudettiin kun tarvittiin, hän meni kun käskettiin. Hän nukkui leipurin kamarissa ja söi keittiössä. Ruoka ei ollut suinkaan huonoa. Ja todella alkoi syksy olla voitolla, lokakuu oli alkamassa, aika kului. Edevart ei kuollut, hän kesti rakkautensa.
Paikalle vilisi työväkeä, palkkalaisia, kauppa-apulaisia ja palvelijoita. Knoff ei mielellään kieltänyt työtä keneltäkään, varsinkaan semmoisilta, jotka olivat turhaan hakeneet työtä etelämpää, laiva-asemalta. Kuinka tuo pieni laiva-asema kummittelikaan Knoffin päässä! Se oli vain niemen kärkeen rakennettu vanha maakauppa, mutta sillä oli viinanmyyntioikeus, munien ja untuvien keruu, ja sikäläiset ihmiset olivat saaneet säästetyksi ja päässeet hyviin varoihin. Mutta tärkeintä oli, että Vesisaaren-Hampurin suuret vuorolaivat poikkesivat siellä, se oli Knoffin silmissä paikan suurin ja harmillisin etuoikeus. Jos miestä ei siellä huolittu työhön, tämä saattoi olla melkein varma siitä, että saisi jonkin toimen Knoffilta. Miten asia on, eikö siellä tehdä mitään? hän saattoi kysyä, eikö siellä tarvita väkeä ensinkään! En minä voi sijoittaa kaikkia, jotka sieltä lähetetään minun niskoilleni. Kas tässä, anna tämä paperilippu renkipojalle ja kysy, eikö hän voisi käyttää sinua metsässä. Niin hän saattoi sanoa.
Edevart kotiutui taloon. Hän oli nuori ja oppivainen, keittiössä palvelijattaret iskivät silmänsä tähän nuoreen mieheen, hän kun oli oikein hyvän näköinen, neitsyt Ellingsenkin, taloudenhoitajatar, kysyi häneltä, mistä hän oli ja mikä hänen nimensä oli. Edevart ei voinut valittaa, ettei kukaan hänestä huolinut, lapset riippuivat hänen käsissään kiinni ja pyysivät apua milloin mihinkin, etenkin Romeo poika, ja rouva Knoff kutsui hänet kerran pihalla luokseen ja käski käymään hakemassa kaupasta kyyhkyille herneitä. Sunnuntaisin hänellä oli siistit vaatteet, ja hän oleskeli enimmäkseen vertaistensa miesten, tynnyrintekijän ja leipurin seurassa. Veneenveistäjien päällysmies oli niin ikään ollut hyväntahtoinen ja avulias, oli suostunut ottamaan Edevartin veneen takaisin ja antanut rahat takaisin, siihen hänellä oli valta, hän kun oli ollut niin kauan Knoffin palveluksessa ja sai toimia omin päin. Veneenveistäjältä ja muilta Edevart sai niin ikään kuulla paljon Haakon Doppenista — jopa enemmän kuin tarpeeksi Haakon Doppenista.
Edevart kävi kaljaasissa ja jahdissa ja katseli niitä: somia aluksia ja hyvässä kunnossa. Kaljaasin takilasta ja purjeista hän ei ymmärtänyt paljoakaan, mutta jahti oli tavallinen jahti ja se häntä miellytti.
Hänen mieleensä juolahti kirjoittaa Augustille Soleglad parkkilaivaan Riikaan ja kertoa, missä hän nyt oli ja mitä teki. Halutessaan saada takaisin vanhan toverinsa hän kehui ylenmäärin tätä paikkaa, Knoffia ja kaikkia ihmisiä ja vaati Augustia tulemaan, täällä muka oli hänelle tiedossa paikka, varmaan hän saisi purjehtia jahdin laivurina Lofooteilla, jos vain tulisi tänne; ajatteles sitä… odotan vastausta! Jälkikirjoitus: Jos tunnen sinut oikein, ei sinua paljon sureta, vaikka Riiassa karkaatkin parkistasi!
Kolmen viikon kuluttua hän sai Dünamündestä vastauksen. August ei suostunut tulemaan: hänen tapansa ei ollut karata norjalaisista laivoista, hänen tapansa oli palvella rehellisesti. Parkki otti parhaillaan kotimatkalle ruislastia, joulukuun alussa sen oli aikomus olla perillä Trondheimissa, niihin aikoihin Edevart saattoi tulla Trondheimiin juttelemaan hänen kanssaan. Parkkilaiva Soleglad. Ystävällinen tervehdys toveriltasi ja Herran haltuun!
Ohoh, August oli käynyt ylpeäksi, August haastoi häntä tulemaan Trondheimiin! Mutta ehkei ollut mahdotonta sekään, että hän oli käynyt jumaliseksi…
Viikot kuluivat. Oli tullut lunta, oli rekikeli, ja Romeo ja Julia kävivät hiihtämässä. Knoff oli kylmettynyt ja vuoteen omana, ehkä etupäässä siitä syystä, että pelkäsi sairastuvansa, hän oli semmoinen pelkuri. Vuoteessaan maatessaankin hän tarkkaan piti silmällä kaikkia hommia ja lähetti sanoja väelleen, milloin kenellekin. Edevartia pelotti, kun kerran päivälliseltä päästyä neitsyt Ellingsen sanoi Knoffin haluavan häntä puhutella. Tiesikö se erottamista? Neitsyt avasi oven ja vei hänet arkihuoneen kautta pääeteiseen, josta oli portaat toiseen kerrokseen.
Huoneen läpi kulkiessaan Edevart oli silmät selällään vilkaissut ympärilleen ja nähnyt outoa komeutta: peilin, joka ulottui lattiasta kattoon, kultakoristeisen sohvan, pianon, jota tytär soitti, rouva Knoffin, jolla oli kultakoristeita rinnassaan, kotiopettajan, konttoriväkeä, seinissä maalauksia kultakehyksissä. Hän sai aidan takaa kurkistaa toiseen maailmaan; aita ei ehkä ollut aivan korkea, mutta kuitenkin riittävän korkea Edevartille; sellaista, mitä nyt näki, ei hän ollut nähnyt ennen.
Miksi hänet vietiin arkihuoneen kautta? Herra tiesi, eikö se tapahtunut käskystä, eikö nuorukaista viety tämän paratiisin kautta sen vuoksi, että hän tuntisi vähäpätöisyytensä, tuntisi itsensä maan matoseksi. Edevart oli kuullut kuiskailtavan, kuinka viekkaasti tämän talon isäntä käytti semmoisiakin keinoja.
Hän astui makuuhuoneeseen ja seisahtui ovelle.
Knoff sanoi, ettei hänellä ollut suurtakaan asiaa, erottamisesta ei puhettakaan. Suurena liikemiehenä, jolla oli niukalti aikaa, Knoff kävi suoraan asiaan: Minulle on konttorista ilmoitettu, että sinä eilisiltana sait tavaroita, jotka on kirjoitettu sinun tiliisi?
Niin, öljytamineita, vastasi Edevart ihmeissään.
Miksi käskit kirjoittaa ne tiliisi?
Ajattelin, että ne olisivat ennakkoa…
Ennakkoako? Emmehän ole puhuneet palkasta, tokaisi Knoff. Ja kun Edevart pysyi mykkänä, Knoff jatkoi: En voi maksaa mainitsemisen arvoista palkkaa siltä ajalta minkä oleilet täällä odottamassa merimiehen paikkaa.
Va-ai niin.
En voi maksaa palkkaa, sen kai ymmärrät.
Minä sitten maksan ne öljytamineet.
Knoff: Vai on sinulla rahaa?
Edevart: En ole aivan ilmankaan…
Se on hyvä asia, sanoi Knoff. Niin, palkkaa ja se semmoista en — mutta asunnon ja ruoan saat ja senhän pitäisi riittää tältä odotusajalta; minähän en tarvitse sinua. Niin, käsität kaiketi, etten minä menettele näin juuri köyhyyttäni, mutta niin on tapani.
Edevart suuttui ja vastasi: En minä oleile täällä ruokani vuoksi.
Knoff näytti hämmästyvän: Mitäs sitten aiot? Nyt on talvi, ja täällähän saat ainakin elatuksesi.
Edevart: Minä lähden pois.
Minne?
Aluksi Trondheimiin.
Knoff oli hetkisen vaiti. Hän aikoi jännittää jousta vielä kireämmälle: Niin, niin, mene sinä vain Trondheimiin. Mutta siellä sinulla ei taida olla mitään työtä?
Edevart lyhyesti: On kyllä. — Sanoi ja lähti huoneesta
Hän rupesi heti sullomaan tavaroitaan säkkiin. Sitä tehdessään hän tuli ajatelleeksi, että ehkä voisi antaa öljytamineet takaisinkin, ne kun olivat uudet ja käyttämättömät, mutta silloin Knoff kaiketi luulisi, ettei hänellä ollutkaan rahaa niitä maksaa. Jos hän tekisi oikein, hän ottaisi öljytamineet mukaansa ja jättäisi ne maksamatta. Niin August olisi tehnyt, se mies ei olisi odottanut maanantaihin asti päästäkseen konttoriin maksamaan niin häpeällistä kauppavelkaa. Edevart oli jo oppinut punnitsemaan vähemmän tarkasti tekojensa rehellisyyttä ja oikeutta, jätti karkaamisen sikseen vain siitä syystä, että siitä olisi voinut olla ikäviä seurauksia, tulisi tiedoksi, mitä hän oli tehnyt, ja hän kun oli täällä Lovise Magreten lähettyvillä.
Lovise Magrete! Kumma kyllä, ettei Doppenista ollut koko aikana ketään käynyt täällä kauppapaikassa. Edevart oli tähyillyt joka päivä, olipa kysellytkin, mutta ketään ei ollut nähty. Veneenveistäjä arveli Doppenin olevan niin häpeissään, ettei uskaltanut näyttää silmiään, saattoihan olla niinkin, että hän oli niinä neljänä vuotena, jotka oli ollut vankilassa, saanut jonkin verran rahoja säästöön ja Trondheimista päästessään ostanut kotiinsa kaikenlaista. Mutta joulutarpeita ostamaan tulisivat sekä Haakon että hänen vaimonsa joka tapauksessa kauppiaasta —
Edevartin maanantaiaamuna selvitettyä velkansa ja ollessa valmiina lähtemään tuli Lorensen, kauppapalvelijoiden vanhin tuomaan Knoffin terveisiä, että Edevart saisi siitä päivästä alkaen jahdissa täyden merimiehen palkan. Edevart oli vielä suutuksissaan ja sanoi ei kiitoksia ja että eihän jahti vielä lähtenyt merelle sekä ettei hän pyytänyt Knoffilta rahaa tyhjän vuoksi. Vie hänelle semmoiset terveiset.
Mutta Edevart jätti kuin jättikin säkkinsä tänne, jotta hänellä olisi asiaa käydä vielä kerran talossa säkkiään noutamassa. Hän otti mukaansa vain vaatemytyn.
VI
Vaikka marraskuu oli vasta puolivälissä, oli parkkilaiva Soleglad todella jo palannut matkaltaan ja alkanut purkaa lastiaan. Se oli tehnyt oikean pikamatkan. Kun miehistössä oli useita trondheimilaisia, jotka asuivat maaseudulla, sai August luvan ottaa Edevartin asumaan laivaan. Kummatkin olivat kovin mielissään, kun jälleen tapasivat toisensa, ja paljon heillä oli juteltavaa.
Augustilla oli sormet täynnä sormuksia ja kultavitjat rinnan päällä. Hän ylenkatsoi koko Frolandetin matkaa ja jahdin päällikkyyttä Lofootien matkalla. Se sopi mainiosti Edevartille, hänellä itsellään oli toisia suunnitelmia! August oli kovin salaperäinen omiin aivoituksiinsa lähden, mutta Edevartille hänen täytyi kuitenkin ilmaista, että hän nyt oli tulemassa melkeinpä maailmankuuluksi. Muutaman päivän kuluttua oli esimerkiksi Levangerin markkinat.
— Mitä sinä siellä…?
Sielläkö? Saat sitten nähdä!
Asiasta ei sillä kertaa puhuttu enää sanaakaan, mutta August viittasi kädellään ympärilleen ja ilmoitti kautta rantain, että hänellä oli Solegladissa kätkössä kalleuksia vähin joka paikassa.
Illalla August kaivoi jostakin keulakomerosta esiin kahdeksan täyttä sikarilaatikkoa, kääri ne vaatteeseen ja antoi mytyn Edevartin kannettavaksi. Mennään kaupungille ja poiketaan yhteen paikkaan kauppaa tekemään, mutta muista, ettet puhu halkaistua sanaa!
He menivät sikarikauppaan. August näytti käyneen siellä ennenkin, hän tervehti tuttavallisesti, ja Edevartin kummaksi hän tuskin ensinkään osasi norjan kieltä, sanoi vain joitakin sanoja ja teki niiden jatkoksi kädenliikkeitä ja eleitä. Hän avasi jokaisen sikarilaatikon, näytti tavarat, haisteli niitä, naulata naputti laatikot taas kiinni kiiltävän kirkkaalla kääntöpääveitsellä ja antoi ne sitten pois. Sitten hän sai rahat. August pisti ne huolettomasti taskuunsa, nyökkäsi ja sanoi: Hoberpomere (toivotteko lisää). Kyllä! — Toverukset lähtivät.
Myitkö sinä ne sikarit? kysyi Edevart.
Se nyt ei ollut mitään, pari vaivaista laatikkoa, sanoi August. Tahdoin auttaa häntä hiukan.
Seuraavana iltana hän myi tusinan laatikoita siirtomaantavarakauppaan. Edevart kantoi ne paikalle, kauppa tehtiin perähuoneessa, jossa August aukaisi laatikot ja näytti sikareita, käski kauppiaan haistaa niitä ja kurkotti kätensä ottamaan rahoja. Hoberpomere!
Mitä sinä aina sanot lähtiessäsi? kysyi Edevart.
Toivon lisää kauppoja, vastasi August. Olen näet venäläinen. Tule nyt pian, tehdään vielä yksi mutka tänä iltana, nyt on juuri sopivan pimeä.
Edevart kantoi uuden tusinan sikarilaatikoita pieneen tupakkakauppaan, jossa oli tiskin takana nainen. Viinipullojakin tällä näkyi olevan hyllyillään. Nainen hymyili heidän tullessaan sisään ja vei heidät suoraa päätä pieneen sivuhuoneeseen, jossa oli kalustona sohva, tuoleja ja pöytä. Hän saattoi olla yli kolmenkymmenen, oli pitkä ja kookas, aika hauskan näköinen. Nainen tarjosi viiniä; he joivat, ja August sanoi naiselle muutamia sanoja, mutta Edevart oli vaiti. Nainen ei kyennyt maksamaan sikareja heti samana iltana, siltä ainakin kuulosti, ja August ilmoitti hymyillen suurenmoista kultahymyään, ettei se merkinnyt mitään, nitshevo, se sai jäädä "sitten iltaan". Ennen kuin he lähtivät suuteli August naista oven takana ja tuntui sopivan tämän kanssa jostakin, näyttäen taskukelloaan ja puhuen hullua kieltään.
Miksi olet venäläinen? kysyi Edevart.
August vastasi: Ihmiset uskovat siten paremmin tekevänsä hyvät kaupat — ja hyvät he tekevätkin. Minä myyn halvemmalla kuin muut tukkukauppiaat, lisäksi minulla on parempaa tavaraa, erikoisen hienoja sikareja. Ei sen puolesta että ne maksaisivat minulle paljoakaan, olen saanut ne työmiehiltä, jotka pyörittävät sikareja Riian tehtaissa. Miehet olivat tietysti ne varastaneet ja myivät millä hinnalla vain, mitä milloinkin sattuivat saamaan. Tulliakaan en ole niistä maksanut, kaikkia vielä!
Mitä varten panet minut niitä kantamaan?
Sitä sinä et tietysti ymmärrä. Täytyyhän minulla olla palvelija. Kun tulet Venäjälle et näe kenenkään itse kantavan pienintäkään myttyä. Sitä varten on aina palvelija matkassa. Ja jos myttyjä on monta, on matkassa kaksi palvelijaa.
Kuinka monta sikarilaatikkoa sinulla kaikkiaan onkaan?
August keikautti ylimielisesti päätään ja sanoi: Ei taida enää olla montakaan sataa jäljellä. Myin jo ennen sinun tuloasi tuhatkunta laatikkoa.
Kuka sinulla silloin oli palvelijana?
August hätkähti: Mitä — palvelijanako? Ei, käskin ostajien itsensä käydä noutamassa laatikot laivasta. Mitä sinä sitä kysyt?
Edevart, ajatuksissaan: Niin no, minä muuten vain kysyin. Mutta tälläkö sinä aiot niin rikastua?
Minun ei sovi vastata tuommoisiin kysymyksiin, tokaisi August loukkaantuneena. En kerro sinulle tänään kaikkea, mitä minulla on kiikarissa. Mutta muuten tekee mieleni kysyä sinulta: onko sinulla sitten niin paljon, enemmän kuin minulla? Näytä minulle!
Minulla ei ole mitään.
No niin. Onko sinulla sitten mitään syytä istua tässä riitaa haastamassa?
Riitaa haastamassa? huudahti Edevart katuvaisena. Sen vain sanon sinulle, August, ettei koko rannikolla ole ainoaakaan ihmistä, jota pitäisin suuremmassa arvossa kuin sinua. Ja soisin mielelläni, että sinulla olisi kokonainen jahdin lasti, millä niittää mainetta, sen saat uskoa.
He juttelivat juttelemistaan asiat pitkin ja poikin omituisella nordlandin murteellaan, käyttäen monta huomiota herättävää, odottamatonta sanaa. Se oli ihan taituruuteen saakka hullua kieltä, mutta se ilmaisi heidän ajatuksensa. August leppyi jälleen ja kerskui kuin ennenkin, sanoen että oli aivan uskomatonta, mitä hän oli saanut sillä matkalla aikaan. Tulin Venäjän valtakuntaan ja nousin maihin ja suoritin tekoja, joihin ei kukaan muu pystynyt; voit vaikka kysyä miehiltä, keneltä tahansa!
Edevart: Ei minun tarvitse kysyä, näen sen kyllä. Ja onhan sinulla sitä paitsi sormissasi nuo mainiot kultasormukset.
August keikautti taas päätään: Minulla on enemmänkin sitä lajia.
Edevart sai pari sormusta koetellakseen. Ne olivat painavia ja oudon näköisiä sormuksia, toiset käärmeen näköisiä, toisissa oli jalokiviä. Edevart punnitsi niitä kädessään ja kysyi hintoja. Tuo August se oli vasta mies! Tämä oli toki toista kuin silloin, kun he tekivät nahkakauppoja ja hänen täytyi luovuttaa verkatakkinsa kahdeksanhangan vuokraksi. Melkein teki mieli uskoa hänen olleen Intiassa ja avanneen arkkunsa.
Koeta tuota! sanoi August ottaen liivintaskustaan käärmesormuksen.
Mahtuuko se sormeesi? — No pidä se sitten!
Edevart ei ollut uskoa korviaan: Et suinkaan anna tätä minulle?
August oli olevinaan, kerrassaan suuttuvinaan: Älä huuda noin joka kerta kun lahjoitan sinulle kultasormuksen. Ikään kuin et uskoisi minun sanojani. Minä sanon, että saat sen sormuksen. Voit näyttää sen sille Knoffillesi, josta kirjoitit, ja kysyä, onko hänellä semmoista.
Edevart haltioissaan: En osaa sanoakaan, mitä ajattelen!
He juttelivat Knoffista. Edevart oli kehunut tämän maasta taivaaseen siinä kirjeessä, jonka oli kirjoittanut Riikaan, eikä oikeastaan voinut nytkään kovin paljon moittia. Mutta hän ei enää peitellyt Knoffin heikkouksia, tämän metkuja kaupanteossa ja muussakin sekä narrimaisuutta. Se pieni etelänpuolen laiva-asema oli Knoffin ainaisena silmätikkuna.
Mikä sitä laiva-asemaa sitten vaivasi?
Edevart selitti, mitä hän oli Fosenlandetissa kaikilta kuullut, nimittäin että tuo laiva-asema oli vanhastaan ollut Vesisaaren-Hampurin linjan vuorolaivojen poikkeamispaikkana ja että ne aina ajoivat Knoffin ohi, vaikka hän oli suuri liikemies. Se oli joka suhteessa luonnotonta, mutta Knoffissa ei vain ollut miestä saamaan aikaan muutosta.
Augustille asiat selvenivät yhtäkkiä. Hänellä oli laajaperäiset kokemukset eikä hän ollut suinkaan hidas keinoja keksimään. Tekikö poikkeaminen Knoffin rantaan paljonkin mutkaa? Kuinka syvä satama oli? Oliko ympärillä asutusta ja takamaata?
Edevart arveli sitä olevan paljon enemmän kuin vanhassa paikassa, joka oli niemen kärjessä.
No sitten Knoff on houkka!
Miten niin?
August oikein kiihtyi, hänellä oli jo suunnitelmansa valmiina ja hän kyseli edelleen: Sanoitko, että vanhassa paikassa on noustava laivaan veneestä?
Niin juuri.
Ja etkö vastikään maininnut, ettei Knoffin satama jäädy?
Niin sanoin. Se ei jäädy. Sama asia kuin Svolærissa.
August lausui painokkaasti: Hänen pitää sitten rakentaa oikea suuri satamalaituri.
Mitä, suuri satamalaituriko? Jahah. Vai niin, vai satamalaituri, toisteli Edevart ihmetellen.
Augustin täytyi ihan ihmetellä tuota Knoffia, mokomaakin, hänelle täytyi hymyillä. Miksi hän ei ollut jo aikoja sitten rakentanut oikeata suurta satamalaituria? Silloin hän olisi saanut oman laivarantansa. Sillä sitä ei kenenkään tarvinnut tulla väittämään, että suuret laivat ajaisivat sellaisen satamalaiturin ohi, johon ne saattoivat laskea ja olla siinä kuin huoneessa, ihan kuin kaupungeissakin. Mitä ihmeen laivoja semmoiset olivat, jotka mieluummin pysähtyivät aavalle merenselälle purkamaan ja lastaamaan tavaraa ja matkustajia kaikenlaisissa säissä kuin laskivat maan suojaan?
Edevart alkoi vähitellen älytä. Oli tuo August sentään eri mies! Oletpa merkillinen mies huomaamaan kaikki, hän huudahti.
August pöyhistihen: Olisinpa minä vain saanut sen sinun Knoffisi kynsiini!
Tule mukaan! sanoi Edevart.
Niin, jos tekisin oikein niin tulisin ja ostaisin häneltä kaistaleen maata ja rakentaisin itse sellaisen laiturin ja houkuttelisin laivat omaan rantaani. Silloin Knoff saisi kauniisti pyytää minua vuokraamaan sen laiturin itselleen, ja silloin äijä saisikin hellittää kukkaronsa nauhoja! Mutta nyljettyäni häntä kyllin kauan pakottaisin hänet lopulta ostamaan koko laiturin kaikkineen päivineen. Ja hänhän ostaisi sen. Ja minä olisin menetellyt kuten rehellinen mies ainakin.
Sinun täytyy tulla!
August halveksien: Enkä tule, älä luulekaan! Ja jos tahdot tietää minun mielipiteeni Lofootien retkestä, niin sinun on paras itsesi ruveta sen jahdin päälliköksi.
Minunko?
Sinun juuri eikä kenenkään muun. Ajattelehan asiaa! Ja ajattele samalla, että kun se sinun Knoffisi kohtelee sinua sillä tavoin eikä maksa, mitä sinulle oikeuden mukaan kuuluu, niinkuin itse sanoit, niin älä sinäkään suotta säästä häntä kolmanteen ja neljänteen polveen, ymmärräthän! Voit korjata sen asian kalanostossa.
En osaa hoitaa jahtia, sanoi Edevart vältellen.
Sepä merkillistä! Enkö minä muka opettanut sinua Lokissa, niin että tiedät kaiken, mikä koskee merikortteja ja kompassia, kareja ja majakoita ja takilaa? Tiedätkö, minun täytyy hävetä sinun puolestasi!
Enhän minä saisikaan jahtia omiin hoteisiini.
Siinä voi kyllä olla perää, myönsi August. Sillä et ole liian sukkela tarjoamaan itseäsi etkä järkivähääsi käyttämään. Etkä ole koskaan ollutkaan. Mutta olkoon asia muuten miten tahansa, minä en jahdista huoli. Voit viedä Knoffille semmoiset terveiset. Sillä minulla on toisia tuumia…
He myivät taas kaupungilla muutamia sikarilaatikoita, olivat yhdessä koko ajan, ja August pidättäytyi kokonaan hummaamisesta. Hän sanoi: Tällä kertaa ei mitään rantalomia, ei tule kysymykseenkään, minä olen liikemies. Kylläpä olisi ihme ja kumma, jollen tästä rikastuisi!
Pari päivää myöhemmin hän ilmoitti lähtevänsä Levangerin markkinoille ja kutsui auliiseen tapaansa Edevartin mukaansa. He lähtivät aamulla varhain, pimeällä, pakkasusvassa, ja se sattuikin kuin tilauksesta, sanoi August, tullinuuskijat ja poliisit eivät näe pitkälle! Hän oli hyvin salaperäinen pieneen lippaaseen nähden, jota kantoi kainalossaan, vihjaillen siihen suuntaan, että siinä oli hyvin kalliita tavaroita.
Heidän tultuaan Levangeriin August pani pienessä hotellissa heidän huoneensa oven lukkoon ja asettui keskelle lattiaa. Nyt on se hetki tullut, että näytän jotakin inhimillisten silmiesi katseltavaksi! Niin hän selitti kuin paras profeetta. Ja kun hän avasi lippaan, siinä olikin todella kalleuksia, kultaa ja hopeaa ja jalokiviä. Mistä hän oli ne saanut? Siinä oli sormuksia, rasioita, kaulakoristeita, korvarenkaita ja rintaneuloja. Edevart istui mykistyneenä tuijottaen noihin ihanuuksiin — tuo August oli sentään August! Nuo eivät suinkaan olleet kovin arvokkaita kalleuksia ja kaikki olivat vanhoja, mutta ne olivat silmäänpistäviä hohtonsa ja oudon raakalaismaisen kuosinsa puolesta. August oli juhlallisen kalpea ja mainitsi suuria summia milloin tavattoman leveän sormuksen, milloin sen medaljongin hinnaksi, joka oli sinisen ja kultaisen kirjava ja kirjailtu pienillä helmillä. Epäilemättä nuo olivat halpoja koruja, timantit kai kissankultaa, ei sen kummempaa, mutta ne olivat sentään uhkean näköisiä. Eivätkö liene olleet panttilaitosten tai muinaisesineidenkauppiaiden tavaroita, ehkäpä osaksi suorastaan yksityisistä kodeista varastettuja koruja. Kaikki ne ainakin olivat vanhoja ja käytettyjä. Joukossa oli pieni kiemuroin ja kuvioin koristettu hopealipas. Se oli hienoa nielloitustyötä ja ilmeisestikin peräisin Sisä-Venäjältä. August kohotti kantta ja otti esiin pienen kultakellon, jonka kuoressa oli sininen kivi. Haluttaako sinua vaihtaa kelloa? hän sanoi, tarkoittaen sanansa joutavaksi leikinlaskuksi ja pilaksi, esine kun oli suunnattoman arvokas. Se oli muka Venäjän keisarinnan taskukello; jokainen ratas oli kultaa, ja se kävi viidelläkymmenellä kivellä! Viimeiseksi August nosti laatikosta pitkän silkkikankaan palasen, johon oli kudottu kultalankoja. Se oli kaunis kuin unennäkö, vivahteli himmeän punaiselle ja siniselle ja sen molemmissa päissä oli pitkät ripsut.
Edevart ei tästä kaikesta älynnyt mitään, hän vain istui ja katsoi kuin ihmettä. Epäilemättä August oli laskenut vankan pohjan varallisuudelleen ollessaan laivurina Skaaron jahdissa, ja hän oli kyllä voinut säästää joka killingin siitä palkasta, jonka hän sai Solegladista näiltä kuukausilta. Mutta Edevart ei tiennyt korujen ja jalokivien hintoja, nämä ehkä maksoivat miljoonan, ja mistäs August oli saanut ne rahat? Edevart istui paikoillaan kovin levottomana.
August arvasi kyllä, että toveri siinä nyt ajatteli hänestä ties mitä, mutta hän oli tällä kertaa liian ylimielisellä päällä voidakseen ryhtyä mihinkään selityksiin.
Edevart kysyi lopulta: Myytkö sinä nuo jonkun toisen puolesta?
Augustin täytyi vastata, hänen täytyi tunnustaa: Kuinka niin? Minä myyn ne omasta puolestani. Mitä sinä ajattelet?
Edevart: Ei, eihän se minua liikuta.
August kivahti: Ei liikuta sinua? Etkö usko niiden olevan minun omiani? Ne ovat niin auttamattomasti ja varmasti minun, että jos tahdot nähdä — katsos, kuinka minä niitä puolustan! Samalla August kouraisi taskustaan revolverin ja ojensi sen ilmaan.
Uskon, uskon, sanoi Edevart ja antautui.
Häh, vai ei koske sinua? Ei se koske ketään! intti August. Näes Venäjänmaa ei ole samanlaista kuin tämä meidän maamme. Kun Riiassa syttyy tulipalo, palo voi sattua semmoiseen taloon, jossa myydään kalleuksia — niin, ja paloi siellä sen puolesta syrjemmässä kolme muutakin taloa. Minä ja muutamat muut olimme apuna sammuttamassa ja teimme sen ilmaiseksi, mutta monta oli, jotka itse ottivat maksun, oikeita roistoja, sakilaisia, rosvoja, jotka olisi ollut paras tappaa, sillä he eivät olleet ollenkaan kuin muut kristityt ihmiset, sen voin huoleti sanoa. Ja sitten he tulivat rosvoamaansa kauppaamaan, eivätkä suvainneet kieltoa; siinä täytyi ostaa, jos mieli pelastaa henkensä. Niin se kävi. Mutta toiset olivat reiluja miehiä eivätkä pyytäneet paljoa, antoivat melkein ilmaiseksi. Annoin heille osoitteeni päästäkseni heistä eroon, sillä ajattelin, että kunhan olisin päässyt kunnialla takaisin Dünamündeen, he eivät tulisi sinne asti. Mutta vielä vai, etsivät minut käsiinsä ja toivat yhtenä iltana sormuksia, toisena hopearasioita, joissa oli kaikenlaisia helyjä, uhkailivat, että jollen minä osta, niin ostaa joku toinen, ja sitten itkivät ja pyysivät minua pelastamaan heidät. Mitä minun piti siinä tehdä? Mutta kun he ristivät silmänsä ja lankesivat polvilleen, täytyi heitä auttaa. Minulla ei ollut luontoa karkottaa heitä pois. Olisitko sinä voinut…?
En olisi voinut! vastasi Edevart, toverin kertomuksesta vakuuttuneena.
Olisin tehnyt samoin kuin sinäkin.
Sitten perästäpäin Edevart tuli harkinneeksi tätä vastaustaan ja hänen täytyi myöntää, että se oli heikko, sekä ettei hän oikeastaan silloin ajatellut, mitä sanoi; vielä vuosi takaperin hän olisi sen johdosta pudistanut päätään itselleen — nyt hän oli oppinut Augustilta ja muilta, Knoffilta ja jokapäiväisestä elämästä yhtä ja toista. Hän oli alkanut vähemmän ankarasti harkita, mikä oli oikein, mikä väärin, oli saanut hiukan jo käryä nokkaansa, osasi tulla toimeen omin päinkin. Lovise Magreten kanssa eletty ihme asui vielä hänen sydämessään yhtä puhtaana, mutta ei edes sekään enää yhtä läheisenä ja valtavana kuin ennen. Oli jo kulunut aikaa siitä kun se ihme tapahtui.
Levangerin markkinat eivät olleet yhtään mitään, pian Edevart oli katsonut kaiken. Toisena markkinapäivänä hän tapasi jälleen kellojuutalaisen, Papstin. Siitä tuli molemminpuolinen iloinen jälleennäkeminen, he tunsivat paikalla toisensa ja olivat ystävät. Edevart otti taskustaan kellonsa ja näytti sitä, että se oli vielä hänellä ja että hän oli hoitanut sitä hyvin. Senkin hän kertoi, mitä molemmat Bergenin kellosepät olivat siitä sanoneet.
Niin, kuinka hyvät ystävät heistä tulikaan, oikein toverit, kauppakumppanukset! Ennen kuin oli kulunut tuntiakaan, oli kunnon Papst antanut Edevartille päällystakin, koska tätä paleli ohuella takillaan. Päällystakissa oli kyllä kokoa hieman liiemmalta, mutta ei se mitään, se oli hyvä ja lämmin ja siinä oli monta taskua ja taskuissa uusia kirkkaita hopeakelloja, joita Edevartin piti myydä. Mutta hänen ei pitänyt sanoa, että ne olivat Papstin; se oli muka tarpeetonta.
Kuinka Edevart osasi tehdä kellokauppoja? Mestari opasti, antoi monta hyödyllistä neuvoa ja osviittaa. Sitten tehtiin hiukan kokeita, eikä nuorukainen ollut vailla lahjoja, työ itse neuvoi tekijäänsä. Siinä oli nyt koulu ja toimi, joka kypsytti poikaa nopeasti ja vaivattomasti. Niin asia oli, nuorukainen oli nousemassa arvossa, lähenteli jo Augustia, sillä olihan hänellä käsissään arvoesineitä kuten tälläkin. Papstin luottamusta hän piti suurena kunniana ja päätti osoittaa ansainneensakin sen.
Edevart myi kellon siellä, toisen täällä ikäisilleen renkipojille ja muille nuorukaisille. Hän pyysi aluksi yletöntä hintaa ja helpotti siitä; se kannatti ja oli hauskaa, sangen huvittavaa. Hän oppi puhumaan tavaroidensa puolesta, avaamaan ostajien silmät huomaamaan niiden edut, mutta jännittävintä oli, kun oli vaihdettava monien taskujen kelloja, pistettävä piiloon, otettava jälleen esiin — ja lopulta hän saikin myydyksi juuri ensimmäisen näyttämistään kolmesta tai neljästä kellosta — se mestarin suuri numero. Hehhee, se oli jo silmäinkääntämistä, hänen täytyi nauraa partaansa.
Kun hän illalla tuli kotiin ja teki tiliä, nyökkäsi Papst ja pisti rahat paksuun lompakkoonsa. Edevart oli ollut ahkera, kehui mestari, parempaa ei olisi voinut odottaa, viisi kelloa ensimmäisenä päivänä, se ei ollut huono tulos, lähde myymään taas huomenna!
Seuraavana päivänä Edevart myi ainakin toista vertaa enemmän. Hänellä oli jo kokemusta, mutta samalla tämä kellokauppa alkoi hänestä tuntua vastenmieliseltä. Edevartin periaatteet eivät olleet varsin lujat, hän antoi kellon kaikkein halvimmasta hinnasta nuorelle pojalle, joka seisoi avokaulaisena ja vilusta hytisten, luki killinkinsä ja huomasi puuttuvan talarin verran hinnasta. Nuorta kellojenkaupustelijaa puistatti kuin nyyhkytys, kun poika kiitti häntä kädestä pitäen. Oi Herra, viattomuus oli varmaan kotoisin taivaasta, muu kaikki oli tästä maailmasta! Edevart muuten tunsi pyrkivänsä menemään päästään pyörälle, kun tämä kauppa, joka oli tarkoitettu hyväksi työksi, kääntyikin hänen omaksi hyödykseen. Hänelle koitui siitä suoranaista etua, sillä ihastunut nuorukainen ei ollut osannut pitää hyvää kauppaansa omana tietonaan, vaan puhui siitä kenelle vain: se houkutteli yhä uusia ostajia, ja vaikka Edevartin täytyikin pitää kalliimpaa hintaa, hän sai myydyksi koko varastonsa loppuun puolipäivään mennessä. Hän oli päässyt sellaiseen huutoon, että myi ihmeen halvalla; mistähän hän oli mahtanut tavaransa hankkia? Kunhan vain eivät olleet varastettuja? Mutta vähät siitä, tai sen parempi vain, ostajat havaitsivat tilaisuuden otolliseksi, sitä oli siis käytettävä.
Iltapäivällä Edevartilla oli taas uusia kelloja taskuissaan. Hän kuljeskeli vähin joka paikassa, myi kellon siellä, toisen täällä. Hän tuli kävelleeksi Augustin ohi, joka itse kävi omaa kauppaansa. August oli täälläkin olevinaan venäläinen, puhui eriskummallista kieltä tarjotessaan koruesineitä kaupaksi. Hänen asiakkaidensa joukossa oli naisia jos miehiäkin, mutta ehkä enimmäkseen naisia. Hän näyttikin saavan kaupat käyntiin, hän oli kyllä kekseliäs huolimatta auttamattoman huonosta norjankielentaidostaan. Edevart kuuli hänen sanovan sormuksesta, että sillä oli taikavoima; muutamat korvarenkaat taas oli maantärähdys tuonut ilmoille, mutta tuo solki, jossa oli sinisiä kiviä, oli kerran ollut marttyyrinkruunussa. Mielikuvitusta ei siltä mieheltä puuttunut, ja jos joku veti suutaan hymyyn pudistaen epäillen päätään, toiset heti ehättivät puolustamaan kauppuria sillä, ettei hän osannut norjaa sen paremmin. Hän näytti ihanaa kultakirjaista silkkikaistaletta hattupukuiselle naishenkilölle vihjaten sinnepäin, että hänen kotimaassaan Venäjällä sellaisia käytettiin prinsessojen morsiushuntuna. Nainen vastasi hymyillen, ettei hän aikonut peittää sillä kasvojaan, mutta osti silkkipalasen kuitenkin.
Illan suussa tuli sama köyhä nuorukainen jälleen Edevartin luo; seisoi siinä avokaulaisena, pää painuksissa, silmissään pelästynyt ilme: Hänen kellonsa oli seisahtunut, se ei käynyt. Edevartista tuntui kuin olisi äkkiä saanut iskun. Hän oli kylläkin hieman epäillyt noita halpoja kelloja, niihin ei ehkä ollut luottamista. Hän kysäisi nuorukaiselta: Seisahtuiko se juuri nyt? — Ei, se oli seisonut jo pitkän aikaa, hän oli käyttänyt sitä kellosepässäkin. — Mitä kelloseppä sanoi? — Nuorukainen viivytti nolona vastaustaan, eikä Edevartia haluttanut kysellä enempää. Hän ravisti kelloa — ei; hän koetti vetää sitä hiukan — ei. Edevartin päähän pälkähti sukkela tuuma: hän voi antaa nuorukaiselle toisen kellon, Papst ei huomaisi, että niiden myymättä jääneiden kellojen joukossa, jotka hän sai takaisin, oli sellainenkin, joka ei käynyt. Oppipoika siis aikoi vetää mestariaan nenästä, miksikäs ei!
Saat toisen kellon, hän sanoi nuorukaiselle.
Suurkiitosta! Ja se kai käy hyvin?
Edevart tunsi mielensä heltyvän, hänen liikemiehenperiaatteensa eivät vielä olleet juurtuneet sen lujempaan: Saat joko uuden kellon tai rahasi takaisin.
Nuorukaisen silmät loistivat: Mitä? Ihanko että?… Tuhansia kiitoksia!
Ja hän oli kahden vaiheilla, kumman valitsisi.
Edevart neuvoi häntä: En uskalla mennä takuuseen näistä kelloista, sinun sijassasi taitaisin mieluummin ottaa rahani takaisin. Sanon sinulle niinkuin asia on.
Poika sai rahat, kiitti ja lähti keventynein mielin tiehensä.
Mutta kotimatkalla oli Edevartia odottamassa kaksi muuta poikaa, uhkasivat antaa hänelle paremmanpuoleisen selkäsaunan kellokaupoista, sillä he olivat käyneet kellosepässä ja saaneet siellä tietää, etteivät heidän kellonsa olleet talarinkaan arvoiset, ja he olivat maksaneet niistä kolme talaria! Edevart ei uskaltanut ruveta tappeluun, kun hänellä oli takintaskut kelloja täynnä, vaan kysyi: Ovatko kellonne seisahtuneet? — Ei, eivät ne olleet ihan seisahtuneetkaan, mutta eivät ne olleet hintansa arvoisetkaan. — Niin Edevart läksi liikkeelle taas. Pojat seurasivat kintereillä haukkuen koko matkan, mutta eivät sentään tehneet hänelle mitään.
Kelloissa oli varmaankin jotakin vikaa. Tehdessään tiliä päivän työstään Edevart samalla ilmoitti, että hänellä oli seuraavana päivänä muuta hommaa.
No mutta, miksi niin? Papst oli kovin ihmeissään. Kauppahan kävi kuin rasvattu, ja viimeisenä markkinapäivänä se kävisi kaikkein parhaiten.
Edevart keksi sanoa, että hänen oli autettava toveriaan.
Olen nähnyt sen sinun toverisi. Varo sitä miestä, kaupittelee varastettua tavaraa. Kuulehan nyt: et suinkaan aikone lähteä tiehesi ja jättää minua kelloineni pulaan.
Mutta Edevartin päätös oli järkähtämätön.
Papst näytti aivan lysähtävän kasaan. Oli melkein mahdoton kestää moista vastoinkäymistä. Hän muistutti Edevartin mieleen, että oli melkeinpä lahjoittanut tälle sen kalliin kellon, joka hänellä oli parastaikaa taskussaan, ja nyt hän pyysi sävyisästi vastapalvelusta.
Mutta Edevart ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä: Olen myynyt puolestanne kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä kelloa, kuinka monta oikein lienen myynytkään, mutta ei puhuta siitä. Mutta minkälaisia kelloja olen oikein saanut myydäkseni?
Halpoja kelloja, noo — halvat olivat hinnatkin.
Ovatko kuoret hopeaa?
Hopealta ne ainakin näyttävät, vastasi Papst. En tiedä sanoa.
Edevart: En minäkään. Mutta tänään tuli luokseni mies, joka oli raaputtanut kellonsa kuorta ja väitti siinä olevan messinkiä hopean alla.
Papst levähytti kätensä levälleen: Tsjaa, huokea kello, huokea hintakin.
Miksi ette itse myy näitä kelloja, vaan ainoastaan muita?
Ajattelin, että olisit voinut tehdä minulle sen pienen palveluksen.
Niin, mutta nyt saan täällä kaikkien vihat niskaani… kävelevät jäljessäni uhkaillen antavansa minulle selkään.
Hui hai! Olethan sinä väkevä mies! Papstia ihan nauratti. Sinä sitä paitsi et tule enää koskaan takaisin tänne Levangeriin, mutta minä tulen. Vanhan Papstin täytyy kuljeksia joka paikassa ja palata aina takaisin niin, niin.
Tietystihän Edevart olisi tahtonut osoittaa suurempaa kiitollisuutta vanhaa, ystävällistä juutalaista kohtaan palvelemalla häntä vielä päivän, mutta ei voinut. Eipä silti, eivät he eronneet vihamiehinä, päinvastoin, Papst taputti häntä olalle sanoen: Kyllä me vielä tapaamme toisemme! Edevartille ei tarjottu maksua työstä eikä hän sellaista odottanutkaan, vaan riisui suuren takin yltään lähtien sitten kevein mielin majapaikkaansa.
August oli tullut kotiin pahalla tuulella, hänen puheensa kuulostivat katkerilta. Oli mahdoton saada hintaa mistään, pyysitpä aluksi miten paljon tahansa, aina sait helpottaa aivan mahdottomiin! Mitä merkillistä joukkoa täällä kaikki olivatkaan? Vaerdalilaisia koko sakki, jotka eivät häpeä tarjota aivan sikamaisen vähän! Oletko koskaan astunut jalallasi pahempaan roistojen pesään kuin tämä Levanger! hän virkkoi pilkallisesti irvistäen. Yritän vielä huomenna, ja silloin annan mennä mistä hinnasta vain ottavat, ja sitten lähden sen pitkän tien.
Oletko myynyt keisarinnan taskukellon? kysyi Edevart.
Vai myynyt keisarinnan taskukellon! Mitä luulisit minun saavan siitä mokomassa kylässä!
Käykö se?
Totta kai. Tietäisitkö sinä ostajaa?
Voithan myydä sen Trondheimissa, sanoi Edevart.
Niin, ja saada heti kruunun hanskat ranteisiini!
Kaikki näytti Augustista yhtä synkältä, hän oli tyytymätön, kerta kaikkiaan ihan mahdottomalla tuulella. Tänne hän nyt oli tullut, Levangerin kauppalaan, jossa asui kaiken kaikkiaan viisisataa sielua, harjoittaakseen täällä laajaa korujen ja jalokivien kauppaa, mutta oli pettynyt pahasti. Eipä silti, että hän olisi huolinut sitä surra, hän oli kyllä ansainnut rahoja kultakoruillaan, mutta hän oli äkeissään ja kiukuissaan vastoinkäymisestään, sillä suuri kunnia ja maine oli sittenkin mennyttä.
Aamulla hän luki ja arvioi kaikki kalleutensa hinnoitellen ne summakaupalla Levangerin hintoihin ja mutisten itsekseen vaatimattomia, pieniä lukuja. Edevart osti käteisellä pienen nauhassa käytettävän kultaisen medaljongin, se ei ollut kylläkään juuri mistään kotoisin eikä August ensin huolinut siitä rahaa, mutta lopuksi hänen oli pakko ottaa siitä se hinta, jonka arvoiseksi hän oli sen arvioinut.
Edevart istui majapaikassaan. Hänen oli ikävä. Hän tunsi vaistomaisesti, ettei ollut oikein terveellistä liiaksi näyttäytyä ulkosalla, hänet olisi voitu tuntea ja ruveta häntä uudelleen ahdistamaan; toisaalta hänellä ei ollut mitään tekemistä huoneessaankaan, ajatteleminen ja mietiskeleminen oli hyödytöntä, ja lukeminen, mikä tahansa, oli hänestä yhtä vastenmielistä kuin ennenkin. Kun August oli käynyt kotona päivällisellä ja mennyt taas tiehensä, Edevart lähti hänen jäljestään ulos. Hänen oli uskallettava yritys, päivät olivat lyhyet siihen vuoden aikaan, pian rupesi hämärtämään.
Augustista ei näkynyt missään jälkeäkään, mutta sen sijaan näkyi vanha Papst kävelevän kappaleen matkaa edellä; hän puhutteli tuttavallisesti kaikkia ihmisiä, ottaen silloin tällöin taskustaan kellon ja antaen ostajien katsella sitä. Edevart tunsi hänen jokaisen kädenliikkeensä ja saattoi melkein arvata sanatkin.
Äkkiä ilmestyi August esiin jostakin talosta. Oliko hän humalassa? Ei puhettakaan. Mutta hän oli iloinen kuin kolmen markan hevonen, aivan riemuitsi: Rupesin käymään talosta taloon, ja niin minun olisi pitänyt tehdä heti alunperin. Olin itse kultasepän luona ja myin hänelle pari pikkuesinettä. Ja nyt tulen apteekkarin luota. Myin sen kultakellon.
Mitäh?!
August nyökkäsi: Ja hyvän hinnan sain. Varmasti sama nainen, joka osti morsiushunnun, apteekkarin rouva. Ei tahtonut ensin uskoa, että kello oli ollut Venäjän keisarinnan oma, mutta kun ristin silmäni kuin venäläinen, hän huusi apteekkarin huoneeseen. Niin, tuumi apteekkari, jos kerran tahdot sen, niin ota sitten! Hei Edevart, nyt jo rupeaa taas valkenemaan, nyt menen toiseen paikkaan; täällä on paljon upseereita, kuuluu asuvan oikein rikas kapteenikin. Mitäs nuo pojat?…
Pari poikaa oli tullut puhuttelemaan Edevartia: eilisiä, huiputettuja ostajia, jotka valittivat, että heitä oli vedetty nenästä, heidän kellonsa eivät olleet minkään arvoiset, olivat tutkineet niitä, tahtoivat purkaa kaupat. Niin että rahat tänne ja paikalla!
Mutta nyt ei Edevartilla enää ollut taskut täynnä kelloja, joita olisi täytynyt varoa, vaan hän sysäsi nenäkkäimmät syrjään sanoen haluavansa olla rauhassa. Mitä hänellä oli Papstin kelloromujen kanssa tekemistä? Hän oli ollut vain toisen palvelija ja myynyt toisen tavaroita; saattaa olla, että ne olivat arvottomia kapineita, mutta entäs sitten? Kauppa kuin kauppa. Ei kukaan muukaan ollut niin arkatuntoinen, miksi siis Edevartkaan olisi ollut?
He painuivat katua alas, koko ajan riidellen ja rähisten. Pojat huusivat jokaiselle, joka vain sattui tulemaan vastaan, että tässä nyt oli se mies, joka myi messinkikelloja hopeakuorisina, ja nyt hänelle näytetään! He yhdyttivät lopulta Papstin, ja pojat selittämään tällekin, että tuo nulikka oli heitä narrannut, tuo lurjus, joka oli viime päivinä kierrellyt kelloja kaupalla. He osoittelivat suoraan sormellaan Edevartia, kirkuen, että siinä hän nyt on!
Papst pudisti surullisena päätään valittaen sen maailman pahuutta, jossa hänen oli elettävä, ja tarjoutuen välittämään asian rauhallista tietä: Antakoot he nuorukaisen mennä matkoihinsa, antakoot he hänen korjata luunsa! Heidän oli vain annettava kellosepän korjata kellot kuntoon, hän sitten neuvoi poikia, se ei maksaisi montakaan killinkiä; olivathan he saaneet kellot!
Mutta heidän kellonsahan olivat ihkasen uusia, he huusivat vastaan. Pitääkö meidän mennä korjauttamaan uuden uutukaiset kellot! En ole koskaan kuullut mokomaa! Ne seisahtuivat kohta kun olimme saaneet ne käsiimme, kävivät vain sen aikaa kun hän ravisteli niitä.
Niin, Papst ei pystynyt väittämään sitä valheeksi. Mutta hän ei vain hellittänyt. Viimeksi Edevart kuuli ukon suusta seuraavan lauseen: Teidän ei pidä mennä ostamaan kelloja keneltä tahansa, teidän pitää ostaa Papstilta, hän ei ainakaan ketään petä eikä huiputa.
Edevart tuli asuntoonsa eikä astunut enää jalallaankaan ulos ovesta.
Hän oli saanut tarpeekseen. Hän oli taaskin kurkistanut aidan yli:
Sen takana ei ollut suinkaan nähtävänä yhdeksää hyvää ja kahdeksaa
kaunista, olipahan vain maailma, jossa jokainen petkutti toistaan.
Augustkin tuli kotiin päätettyään päivätyönsä. Hän ei ollut saanut kaupaksi aivan kaikkea, mutta oli jättänyt lippaansa jonnekin, ties minne, ja nyt hänellä oli koko varastonsa taskussaan. Täytyi heittää lipas helkkariin, hän selitteli, oli tulla tupenrapinat. Ei ole sen pahempaa ampiaispesää kuin tämä kaupunki. Kunpa Herra soisi, että selviäisi täältä ehein nahoin! Lähdetään joutuin matkaan, Edevart. Parasta, jos vielä tänä iltana!
Ei voida lähteä vielä tänä iltana.
August kertoi: Myin pari kallista kapinetta sille kapteenille. Hän asuu kauppalan ulkopuolella, sinne on pitkä matka, ja sain kävellä kävelemistäni ennen kuin olin päässyt sieltä takaisin. Satuin siinä kulkemaan suuren rakennuksen ohi enkä huomannut, mikä talo se oikein oli, mutta poikkesin sinnekin. Sattui olemaan koulu. Johtaja tuli kysymään, mitä tahdoin. Olin olevinani venäläinen, joka halusi myydä jotakin nitshevoota tai jotakin sentapaista. Hän vain vilkaisi lippaaseeni — eihän sellaisilla koulunjohtajilla ole kiesuksen killinkiäkään! Vai niin, vai olet sinä venäläinen, sepä mukavaa; ole hyvä ja paina puuta, tulin oppineeksi vähän venättä ollessani koulunjohtajana Hammerfestissa. Ja eikös se pirulainen puhumaan minulle venättä. Nyt oli paha merrassa. Nyökytin ja hymyilin ja ristin silmäni ristimästä päästyänikin, mutta se johtaja varmaan kysyi jotakin, johon tahtoi vastausta, ja minä sanoin pariinkin kertaan hoperpomere ja sitten joitakin merkillisiä sanoja sen perästä. Hän ei ymmärtänyt, pudisti vain päätään. Kyllähän minulla oli revolveri, mutta eihän minulla toki ollut sydäntä ampua miestä kuoliaaksi vain siitä syystä, että tämä osasi venättä, siksi paukautin lippaan kannen tiukasti kiinni ja lähdin kiireesti koko talosta. Mutta kun hän jäi seisomaan paikalleen ikään kuin vartioon, pelkäsin hänen aikovan tehdä minulle tepposet ja ilmoittaa poliisille. En tunne itseäni turvalliseksi edes tässäkään, missä nyt istun.
Mihin sinä lippaasi heitit?
August: Tyhjensin sen vähän kerrassaan taskuuni juosta pyyhältäessäni pitkin katuja. Tungin kaikki kapineet taskuuni ja heitin lippaan menemään, jotta ei minua tunnettaisi. On tässäkin tietämistä! Mutta vika oli siinä, etten ollut malaiji enkä siamilainen, sillä minä osaan olla vähän joka lajia. No mutta, niinkö luulet, ettei täältä päästä lähtemään vielä tänä iltana?
Ei päästä. Mutta oli miten oli, ethän ole tehnyt mitään hullutuksia, vai kuinka?
August: Hullutuksiako? Mitä sitten muka olisin tehnyt? Enhän edes ole näyttänyt revolveriakaan. — Mutta August ei kuitenkaan tuntenut itseään rauhalliseksi, hän ei ollut syönyt ja hänen teki kovasti mieli illallista, mutta hän ei uskaltanut lähteä etsimään ruokaa kaupungista, vaan painui nälissään maata.
Toverukset pääsivät onnellisesti takaisin Trondheimiin, ja maailma alkoi näyttää hiukan valoisammalta Augustin silmissä. Oli siihen syytäkin, lompakko oli varsin lihava, markkinamatka ei ollut suinkaan ollut huono. Missä siis vika? Ei tullut niin paljon kuin olin ajatellut, hän selitti.
Ei, ei ollut tullut mitään kehumisen arvoista, ei ollut tullut rikkautta, August ei päässyt kehumaan eikä loistamaan. Vähempään tyytyvän Edevartin mielestä kaikki oli kuin olla pitikin, mutta siitä August vähät välitti, hänellä oli paljon suuremmat ajatukset itsestään: hänen täytyy tehdä vielä kunnon kaappaus ja myydä monta vertaa enemmän! Mitä tämä tähänastinen lopultakaan merkitsi? Vähän vaatteisiin, hiukan asuntoon ja ruokaan talven ajaksi, ei mitään muuta. Ja eikös käynyt vielä niin, ettei se nainen, jolle Edevart oli kantanut tusinan sikarilaatikoita, voinut nytkään maksaa! Kaksitoista laatikkoa, se oli paha kolaus hänen yritykselleen. Niinpä niin, arvon neiti oli tehnyt voitavansa, mutta… Ei! virkkoi August painokkaasti, minun täytyy vetää iso apaja!
Sinunhan piti tulla minun kanssani pohjan puoleen, huomautti Edevart siihen. August, seisottuaan silmänräpäyksen ajan suu auki: Kaikkea sinä saatkin päähäsi! Minä, joka olen purjehtinut maailman ympäri! En ole sitä paitsi ottanut lopputiliä laivasta, ja parkki lähtee kohtapuoleen uudelleen Riikaan.
Vai niin, vai lähdet taas mukaan?
Lähden kuin lähdenkin, olen ajatellut sen asian sillä tavalla. Ja tällä kertaa siitä pitääkin tulla toisenmoista: ostan paljon enemmän ja tuon kokonaisen lastin, vuokraan aluksen omiin nimiini. Oletkos kuullut ennen sellaista? Tässä ei pelatakaan napilla! Ja August kerskaili ja suurenteli, silmät ylimielisyyttä loistaen.
Edevart: Mutta mihin aiot saada kaiken menemään? Sinullahan oli työ ja tekeminen kaupatessasi sitä mitä sinulla oli tällä kertaa.
Mihinkö menemään? Älä sinä sitä murehdi: menen toisille markkinoille.
Hetkisen mietittyään Edevart virkkoi: Niin, kunhan et vain olisi hapan perästäpäin!
Tämä hiljainen huomautus vain yllytti Augustia. Mitäpä tuollainen mammanpoika asioista ymmärsi! August kääntyi äkeissään poispäin, ikään kuin olisi ollut häpeällistä ruveta nujertamaan häntä ja kylvämään epäilyksen siementä hänen mieleensä juuri sinä hetkenä.
Toverukset pysyttelivät sentään yksissä pari päivää. Parkkilaivan lastatessa kalliokalaa ja erilaista kappaletavaraa he kävivät kaupungilla ja myivät loput korut. Kumpikaan ei eksynyt huonoille teille, vaan he kävivät kirkoissa ja museoissa, katsoivat koko kaupungin ja pitivät aina silmänsä auki. Heidän kävellessään satamassa August saattoi huomauttaa, mitkä piirteet erottivat eri laiturityypit toisistaan. Fosenlandetin Knoffin olisi pitänyt olla kuulemassa hänen esitystään eri satamalaiturityypeistä.
Ei. August ei joutunut tällä kertaa huonoille teille. Saatuaan lompakon ja siihen rahoja hän teki kerralla lopun mielettömistä rantalomistaan. Ne ajat olivat erikseen, jolloin hän oli melkein tai aivan tyhjänä miehenä: silloin hän pisti palkkansa menemään yhdessä humussa ja kitui sitten kohmelon kourissa; palkka oli vain päivän asia, siinä ei ollut mitään säästelemistä eikä kätkemistä, antaa sen siis luistaa vain! Lompakko oli ihan toista.