VII LUKU.
VAROITUS.
Sir Percy kumarsi hyvin syvään tehden huolellisen kohteliaita ja komeita liikkeitä, niinkuin sen ajan omituinen tapa vaati.
Hän ei ollut lausunut sanaakaan ensimäisen varoitusmerkin jälkeen, jolla hän oli kiinnittänyt ystävänsä huomion nuoreen ovella seisovaan tyttöön.
Juliette hiipi huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullutkin jättäen jälkeensä kukkaistuoksun siitä kimpusta, jonka hän oli metsässä poiminut ja sinne sirotellut.
Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus. Déroulède lukitsi pulpetin ja suljahutti avaimet taskuunsa.
»Blakeney, menisimmekö hetkeksi äitini luo?» sanoi hän astuen ovelle päin.
»Olen ylpeä saadessani osoittaa kunnioitustani», vastasi Percy, »mutta ennenkuin lopetamme keskustelumme, arvelen, että muutan mieltäni noista papereista. Jos aiotte hyötyä minusta, on kai parasta, että luen ne ja ilmaisen mielipiteeni suunnitelmistanne.»
Déroulède katsahti häneen terävästi.
»Kernaasti», hän sanoi vihdoinkin mennen pulpettinsa luo. »Olen saapuvilla teidän niitä lukiessanne.»
»No niin, ystäväni, en tänä iltana», sanoi sir Percy huolettomasti, »on jo myöhä ja rouva odottaa meitä. Ne ovat minun hallussani varmassa tallessa, jos uskotte ne minulle.»
Déroulède näytti epäröivän. Blakeney oli puhunut tavallisella hilpeällä tavallaan, ja taaskin hän ahkeraan suoristeli oivallisesti käypää takkiaan.
»Ehkäpä ette luolakaan minuun?» naurahti sir Percy iloisesti.
»Blakeney, en tarkoita sitä», sanoi Déroulède vihdoinkin hiljaisella äänellä. »Minä en epäile, epäilys kuuluu teille.»
»Todellakin! —» alkoi sir Percy.
»Älkää selitelkö. Ymmärrän ja annan arvoa ystävyydellenne, mutta tahtoisin vakuuttaa teille, että olette väärässä epäillessänne Jumalan enkeliä, joka on puhtaimpia olentoja, mitä maan päällä on koskaan liikkunut.»
»Ohoh, ystäväni Déroulède, siinäpä se onkin! Luulin teidän vannoneen kokonaan eristäytyvänne naissuvusta, mutta tehän olettekin rakastunut!»
»Mielettömästi, sokeasti, tyhmästi rakastunut», sanoi Déroulède huokaisten. »Ja toivottomasti, pahoin pelkään!»
»Miksi toivottomasti?»
»Hän on herttua de Marny vainaan tytär, Ranskan vanhimpia nimiä; kuningasmielinen luihin ja ytimiin saakka.»
»Siitä teidän ylenmääräinen kuningatarsäälinne!»
»Ei, ystäväni, te loukkaatte minua. Olisin koettanut pelastaa kuningattaren, vaikken koskaan olisi Juliettea oppinut edes tuntemaankaan. Mutta nyt näette, kuinka väärässä olitte epäillessänne.»
»Epäilinkö minä?»
»Älkää kieltäkö sitä. Kiihkoisastihan vaaditte minua polttamaan nämä paperit juuri äsken. Te sanoitte niitä tarpeettomiksi ja vaarallisiksi ja nyt —»
»Vieläkin pidän niitä tarpeettomina ja vaarallisina, ja niiden lukemisella tahtoisin vahvistaa mielipiteeni oikeaksi ja väitökseni pätevyyden!»
»Jos nyt luopuisin niistä, näyttäisi siltä kuin en luottaisi
Julietteen.»
»Hyvä Déroulède, tehän olette aivan mieletön idealisti.»
»Mitä muuta voisin olla? Olen asunut hänen kanssaan saman katon alla kolme viikkoa. Olen alkanut käsittää, millaisia pyhimykset ovat.»
»Kun opitte ymmärtämään, että epäjumalallanne on jalat savesta, vasta silloin tunnette mitä rakkaus on», sanoi Blakeney vakavasti. »Onko taivaassa asuvan pyhimyksen palvominen rakkautta, pyhimyksen, jota ette uskalla koskettaa ja joka liitelee päänne päällä kuin silmäinne editse pakeneva pilvi. Rakkaus on kahden henkilön välinen yksimielisyyden ja yhdenvertaisuuden tunne niin paheissa kuin hyveissäkin. Me miehet sanomme rakkaudeksi naisen syleilemistä, kun tunnemme, että hänkin elää ja hengittää niinkuin mekin, kärsii niinkuin mekin, ajattelee ja rakastaa sekä ennen kaikkea lankeaa syntiin kanssamme. Teidän tekopyhimyksenne, joka seisoo uuninsyvennyksessä, ei ole nainen, ellei hän ole kärsinyt, vielä vähemmin on hän nainen, ellei hän ole tehnyt syntiä. Langetkaa polvillenne epäjumalanne eteen, jos haluatte, mutta vetäkää hänet sitten omalle tasollenne — sydämenne, anoa taso, johon hänen on koskaan pyrittävä.»
Kukapa voisi tarkalleen tulkilta sitä vetovoimaa, joka virtasi tästä merellisestä miehestä hänen puhuessaan — tästä hyvin puetusta suuren inhimillisen rakkauden keikarimaisesta apostolista. Hänen oman suuren rakkautensa tositarina — rakkauden naiseen, joka oli kerran loukannut häntä kovasti — näytti hänen puhuessaan olevan selvästi piirrettynä voimakkaan uneliaissa ja iloisen ystävällisissä kasvoilta, jotka hehkuivat rakkautta hänen ajatellessaan puolisoaan.
Déroulède tunsi vetovoiman, ja sentähden hän ei loukkaantunut hienosta huomautuksesta, mikä koski hänen tyytyväisin mielin palvomaansa pyhimystä.
Uneksijana ja idealistina pysyi hän suurten yhteiskunnallisten kysymysten lumoissa, kysymysten, jotka olivat syynä koko maan nousuun. Hän ei ollut vielä saanut aikaa opetellakseen suloista oppia, jonka luonto valituilleen antaa — suuren, todellisen, inhimillisen ja tulisen rakkauden oppia. Juliette edusti hänestä sillä hetkelle hänen ihanteellisten unelmiensa täydellistä henkilöitymistä. Juliette oli hänen mielestään niin paljon yläpuolella häntä itseään, että hän tuskin olisi kärsinyt, jos Juliette olisi osoittautunut saavuttamattomaksi. Se oli entisaikojen lujamielisyyttä.
Ensiksi Blakeneyn sanat herättivät hänen sydämessään toivon johonkin muuhun kuin tuohon puoleksi keskiaikaiseen palvomiseen, johonkin heikompaan, mutta kuitenkin paljon voimakkaampaan, johonkin maallisempaan, mutta kuitenkin melkein taivaalliseen.
»Ja menemmekö siis naisten luo?» sanoi Blakeney kauan vaiettuaan, ja hänen vilkas ajatustoimintansa kuvastui vakavassa katseessa, jonka hän suuntasi ystäväänsä. »Teidän on pidettävä paperit pulpetissanne, annettava ne pyhimyksen talteen, mieluummin luotettava täydellisesti häneen kuin ei ollenkaan. Jos tulee aika, jolloin taivaaseen asti korottamanne ihanne romahtaa verraten kovasti maahan, sallikaa minun silloin olla onnenne todistajana.»
»Blakeney, yhä te vain epäilette», sanoi Déroulède huolettomasti. »Jos teillä vielä on paljon sanomista, annan nämä paperit neiti Marnyn haltuun huomiseksi.»
VIII LUKU.
ANNE MIE.
Sinä iltana, jolloin Blakeney viittaansa käärittynä käveli Ecole de Médisinen katua omaan asuntoonsa päin, tunsi hän äkkiä käden painuvan arasti hänen käsivarrelleen.
Anne Mie seisoi hänen vieressään hänen kalpeiden surullisten kasvojensa pitkään englantilaiseen tirkistellessä tumman leuan alle kiinnitetyn päähineensä laskoksista.
»Herra», sanoi hän arasti, »älkää pitäkö minua hyvin julkeana.
Tahtoisin keskustella kanssanne viitisen minuuttia — saisinko?»
Blakeney katsahti ystävällisesti omituisen kauhistuneeseen pieneen olentoon, ja hänen lujat piirteensä muuttuivat lempeämmiksi hänen nähdessään viallisen olkapää paran, nuoren suun puristuneisuuden ja yleensä tytön kovasti liikuttavan avuttomuuden, jolla on suuri vaikutus ritarillisiin mieheen.
»Todellakin, neitiseni», sanoi hän lempeästi, »te saatatte minut ylpeäksi; jos voin palvella teitä jollain tavoin, pyytäisin teitä vain käskemään minua. Mutta», lisäsi hän nähdessään Anne Mien pelästyneen katseen, »tämä katu ei taida olla sovelias keskustelupaikaksi. Koetammeko hankkia paremman?»
Pariisi ei ollut vielä käynyt levolle. Siihen aikaan oli tosiaankin turvallisinta olla kadulla. Kaikki olivat siellä touhussa ja liikkeessä sekä hakivat epäiltäviä taloja, joten kadullakulkijat saivat olla rauhassa.
Blakeney johdatti Anne Mien Luxembourgin puutarhaan päin, entisten kansan tyrannien isolle hävitetylle huvikentälle. Itävallan kaunis Anne ja mediciläinen ennen häntä, Ludvig VIII sekä hänen komeat muskettisoturinsa — olivat suoneet tilaa piiritetyn tasavallan suurelle tykistöteollisuudelle.
Kaikilla puolilta ahdistettuna Ranska pakoittaa poikansa puolustautumaan. Se on kumminkin heidän äitinsä, vaikka se onkin vainonnut, kiduttanut ja tappanut heitä. Isänmaa tarvitsee heidän aseitaan vihollista vastaan. Englanti uhkaa pohjoisesta, Preussi ja Itävalta idästä. Amiraali Hoodin lippu liehuu Toulonin asevaraston katolla.
Tasavallan piiritys!
Ja tasavalta taistelee kalliista elämästään. Tuileriet ja Luxembourgin puutarha ovat muuttuneet jättiläismäisiksi pajakaupungeiksi. Anne Mie katse pelästyneenä ja Blakeneyn käsivarressa riippuen heittää salaisia kauhistuneita silmäyksiä suunnattoman isoihin tehdaspiippuihin ja tehtaissa olevien työmiesten synkän — ja uhmaavannäköisiin kasvoihin.
»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!» Isoja julistuksia, joissa on rohkaisevia sanoja, on kiinnitetty hirsipuun tapaisiin pylväisiin. Ne lepattavat iltatuulessa, jonka ympäristön piippujen kuumuus on tehnyt polttavaksi.
Loitommalla joukko varttuneita miehiä maassa kyyryllään valmistelee ahkerasti telttojaan, ja muutamat naiset — samat Megairat [= pahasuiset, raivostuneet naiset. Suoment. huom.], jotka joka päivä huutavat giljotiinin luona, käyttävät ahkerasti neulaansa ja saksiaan sotilaille vaatteita valmistaessaan.
Sotilaat ovat Ranskan työtehoisimmat miehet.
»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!»
Se on heidän tunnusmerkkinsä, heidän tavaraleimansa. Eräs julistus pihkasoihdun huonosti valaisemana kohoaa yli lapsijoukon, joka repelee vanhoja liinariepuja — äitiensä ja sisariensa vaatteita — valmistaakseen liinanöyhtä haavoittuneelle.
Äänekkäät kiroukset ja tuhahdettu mutina täyttävät läpeensä savuisen ilman.
Ranskan kansa aseissa hirmuvaltaa vastaan taivuttaa leveää selkäänsä rikollisimmalle, rajattomimmalle ja petomaisimmalle orjuuttamiselle, jota ihmiskunta on milloinkaan harjoittanut.
Keskiaikainen kristillisyyskään ei uskaltanut koskaan käyttää sellaista oppinsa summittaista pakottamista kuin tämä vapauden ja veljeyden laki.
Merlinin »epäiltyjen laki» oli juuri laadittu. Siitä lähtien täytyi kaikkien Ranskan kansalaisten huolehtia sanoistaan, katseistaan ja liikkeistään, muutoin saattoi joutua epäillyksi. Mistä — tasavallanko, kansanko kavaltamisesta? Ei, pahemmasta, joutumasta epäillyksi siitä, että epäili vapauden suurta aikakautta.
Sentähden pajoissa ja teltanvalmistajien parissa hetken laiminlyönti ja huolimaton työskentely saattoi johtaa seuraavana päivänä lyhyeen tutkimukseen ja välttämättömälle giljotiinille. Laiminlyönti on tasavallan parhaiden harrastusten kavallusta.
Blakeney vei Anne Mien sitä näkemästä. Huutavat savutorvet pelottivat häntä. Blakeney johdatti hänet Pyhän Mikaelin torille, joelle päin. Siellä oli rauhallisempaa.
»Kuinka kauheita heistä on tullutkaan», sanoi hän väristen, »minäkin voin muistaa heidät aivan erilaisina.»
Joen varrella sijaitsevat talot olivat muutetut sairaaloiksi, valmiina suurta piiritystä varten. Muutamia satoja metriä alempana kohosi kansanvaltuutettu Déroulèden lahjoittama uusi lasien sairaala valkeana, puhtaana ja kodikkaana likaisten rakennusten keskeltä.
»Luullakseni on parasta, ettemme istuudu», lausui Blakeney, »ja viisainta että laskette päähineenne kasvoiltanne.»
Hän ei näyttänyt pelkäävän omasta puolestaan; hänestä sanottiin, että hänen elämänsä oli noiduttu, ja siitä asti kun amiraali Hood oli pystyttänyt lippunsa Toulonin asevaraston katolle, pelättiin englantilaisia enemmän kuin koskaan ennen, ja Tulipunaista neilikkaa vihattiin enemmän kuin ketään muuta.
»Te halusitte puhua kanssani Paul Déroulèdesta», sanoi hän ystävällisesti huomatessaan, että nuori tyttö teki epätoivoisia yrityksiä keventääkseen nuorta sydäntään. »Niinkuin tiedätte, hän on ystäväni.»
»Niin, senpätähden toivoinkin saavani kysyä teiltä muutamaa asiaa», vastasi Anne Mie.
»Mitä sitten?»
»Kuka Juliette de Marny on, ja minkätähden pyrki hän Paulin kotiin?»
»Pyrkikö hän?»
»Kyllä, näin tapauksen parvekkeelta. Silloin se ei näyttänyt minusta ilveilyiltä. Luulin häntä vain hiukan tylsistyneeksi ja tyhmänrohkeaksi. Mutta olen miettinyt asiaa. Hän ärsytti tahallaan katuyleisöä saapuessaan Déroulèden ovelle. Hänen tarkoituksensa oli vedota Déroulèden ritarillisuuteen, ja sentähden hän huusi apua tietäen sitä Déroulèdelta saavansa.»
Unohtaen ujoutensa ja vaatimattomuutensa puhui Anne Mie nopeaan ja kiihtyneesti. Blakeneyn täytyi keskeyttää hänen kiihkonsa, jota joutilaat ja epämiellyttävät kansalaiset olisivat voineet pitää »epäiltävänä».
»No, entä sitten?» kysyi Blakeney, sillä nuori tyttö keskeytti puheensa niinkuin olisi hävennyt kiihkoansa.
»Ja nyt hän oleskelee talossa edelleen päivästä toiseen», jatkoi Anne Mie hiljempää, vaikkeikaan kiihkottomasti. »Minkätähden hän ei poistu? Ranska ei tarjoa hänelle turvapaikkaa. Hän kuuluu enin vihattuun kansanluokkaan — vanhan hallituksen rikkaisiin joutilasylimyksiin. Paul on monta kertaa ehdottanut hänen siirtymistään Englantiin. Rouva Déroulède, joka on itse enkeli, rakastaa häntä eikä tahtoisi hänestä erota, mutta viisaampaa olisi hänen lähteä, ja kuitenkin hän vain viivyttelee. Minkätähden?»
»Luultavasti sentähden —»
»Sentähdenkö, että hän rakastaa Paulia?» keskeytti Anne Mie kiivaasti. »Ei, ei, hän ei rakasta — ei ainakaan — Voi, toisinaan en tiedä! Hänen silmänsä loistavat Paulin lähestyessä, ja hän on hajamielinen hänen poistuessaan. Hän pukeutuu aina kauan, kun odotamme Paulia kotiin päivälliselle», lisäsi hän typerästi. »Mutta — jos se on rakkautta, on se omituisen epänaisellista; sellainen rakkaus ei ole Paulin hyväksi —»
»Minkätähden niin ajattelette?»
»En tiedä», sanoi tyttö yksinkertaisesti, »Eiköhän se ole vaistomaista?»
»Pahoin pelkään, ettei vaistonne aivan erehdy tässä asiassa.»
»Miksi?»
»Sillä oma rakkautenne Paul Déroulèdeen on sokaissut teidät — Voi, neitiseni, suokaa anteeksi! Te enkä minä pyysitte keskustelua, ja nyt luulen loukanneeni teitä. Kuitenkin toivoisin teidän tietävän, että myötätunnolla ajattelen teitä ja että haluaisin teitä palvella, jos vain voisin.»
»Herra, aioin pyytää teidän apuanne.»
»Pyytäisin teitä vain antamaan minulle käskynne.»
»Olettehan Paulin ystävä — vakuuttakaa hänelle, että tuo nainen hänen kodissaan alati uhkaa hänen henkeään ja vapauttaan.»
»Hän ei kallistaisi korviansa puheelleni.»
»Kyllä mies toista miestä aina kuuntelee.»
»Paitsi yhdessä asiassa — joka koskee hänen rakastamaansa naista.»
Hän sanoi sen hyvin lempeästi, mutta sangen varmasti. Sydämensä pohjasta sääli Blakeney viallista hentoa tyttö parkaa, joka oli tuomittu näkemään sydäntäsärkevää murhenäytelmää — hänen oman onnensa katoamista, onnen, jota hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan. Mutta Blakeney tunsi, että ystävällisin teko sillä hetkellä oli koko totuuden ilmaiseminen. Hän tiesi, että Paul Déroulèden sydän sykki kokonaan Juliette de Marnylle. Anne Mien tavoin epäili Blakeneykin vaistomaisesti kaunista tyttöä ja hänen omituisen hiljaista käytöstänsä, mutta päinvastoin kuin kyttyräselkä parka hän tiesi, ettei mikään Julietten rikos kyennyt tempaisemaan häntä Déroulèden sydämestä. Ja vaikka Juliette olisi huomattukin teeskentelijäksi jopa petturiksikin, olisi hän kumminkin säilyttänyt paikkansa Déroulèden sydämen sisimmässä, jossa kukaan muu ei ollut koskaan löytävä sijaansa.
»Te siis luulette Déroulèden rakastavan häntä?» kysyi Anne Mie viimeinkin.
»Olen varma siitä.»
»Entä hän?»
»Sitä en tiedä. Luottaisin paremmin teidän — naisen — vaistoon kuin omaani.»
»Hän on petollinen, sanon sen, ja miettii vain miten saisi Paulin kavalletuksi.»
»Siis meidän ainoa tehtävämme on vain odottaa.»
»Odottaa —?»
»Ja valvoa häntä huolellisesti ja vakavasti koko ajan. Kas niin, haluatteko minun takaavan, ettei mikään vaara Déroulèdea kohtaa?»
»Luvatkaa erottavanne hänet tuosta naisesta.»
»En, se menee yli voimieni. Paul Déroulèden kaltainen mies rakastaa ainoastaan kerran elämässään, mutta kerta syttyneenä pysyy hänen rakkautensa.»
Taaskin Anne Mie oli vaiti puristellen huuliaan yhteen niinkuin olisi pelännyt sopimattomia sanovansa.
Blakeney huomasi Anne Mien katkerasti pettyneen, ja hän koetti keksiä keinoja voidakseen lieventää iskun julmuutta.
»Teidän tehtävänne on Paulin valvominen», sanoi hän, »hänen vartioimisensa ja suojelemisensa ystävyydellänne. Luullakseni emme tarvitse pelätä vaaran häntä kohtaavan.»
»Tahdon vartioida», vastasi Anne Mie hiljaa.
Vähitellen oli Blakeney johtanut tytön askeleet Ecole de Médecinen kadulle päin.
Synkkä surumielisyys oli vallannut Blakeneyn reippaan ja seikkailuhaluisen mielen. Kuinka täynnä surunäytelmiä olikaan tämä suurkaupunki, kun se viimeisissä synnytystuskissaan kamppaili järjettömän julmasti saavuttamattoman päämääränsä puolesta. Ja kuitenkin, huolimatta sen giljotiinista ja pilakuulusteluista, sen ankarista laeista ja täpötäysistä vankiloista, sen todelliset murheet kalpenivat tämän vaivaisen tytön kuolettavan raskaan sydänsurun rinnalla.
Hurja kiihtymys ja innostuksen tuli tekivät hurmaaviksi näytelmät, joita joka päivä esitettiin Vallankumoustorilla. Niiden loppunäytökset kehittyivät räikeän synkiksi melodraamoiksi, melkeinpä epätodelliseksi kovasti tunteisiin vedotessaan.
Mutta tässä oli vain kuolettavan raskas suru, kirvelevä sydän, heikko ihmisparka hirvittävän kamppailun tuskissa nopeasti katoavan onnensa puolesta.
Tuskinpa Anne Mie tiesi mitä oli toivonut halutessaan puhutella sir Percy Blakeneyä. Vaipuessaan toivottomuuden aaltoihin hän oli tarttunut! siihen, mikä osoittautui mahdolliseksi pelastukseksi. Järki sanoi hänelle, että Paulin ystävä oli oikeassa. Déroulède oli mies, joka rakasti vain kerran elämässään. Hän ei ollut koskaan rakastanut — sillä hän oli liiaksi säälinyt — pientä, surkuteltavaa Anne Mie parkaa.
Ei; miksi sanoisinkaan rakkauden ja säälin olevan toisilleen sukua?
Rakkaus, suuri, voimakas, valloittava jumala — rakkaus, joka voittaa maailman ja menettelee häikäilemättömästi periaatteiden, hyveiden, perinnäistapojen, kodin, sukulaisuuden ja uskonnon kanssa — paljonko se välittää säälittävän olennon helposta valloituksesta, olennon, joka vetoaa sen myötätuntoon?
Rakkaus merkitsee tasa-arvoisuutta — yhtä paljon sankaruutta tai syntiä. Kun rakkaus alentuu säälimään, on se lakannut kohoamasta rajattomuuteen, ohentuneeseen ilmapiiriin, jossa ihminen vihdoinkin tuntee olevansa todella Jumalan kuvaksi luotu.
XI LUKU.
MUSTASUKKAISUUS.
Blakeney erosi Anne Miestä tämän kodin ovella hyvästellen häntä yhtä kohteliaasti kuin oman maansa arvokkainta naista.
Anne Mie avasi raskaan oven omalla avaimellaan, sulki sen äänettömästi ja pujahti yläkertaan oudon pienen haamun tavoin.
Käytävässä tapasi hän Paul Déroulèden, joka oli juuri tullut huoneestaan ja oli vielä täysissä pukimissaan.
»Anne Mie!» huudahti hän niin mielissään, että nuori tyttö sykkivin sydämin pysähtyi hetkeksi portaiden yläpäähän ikäänkuin toivoen uudelleen kuulevansa huudahduksen ja tuntien, että Déroulède todellakin ilostui hänen näkemisestään ja että hän oli ollut levoton hänen pitkällisestä poissaolostaan.
»Olenko syypää levottomuuteesi?» kysyi Anne Mie vihdoinkin.
»Levottomuuteeni!» huudahti hän. »Pienoiseni, tuskinpa voin sanoa eläneeni viime hetkinä huomattuani sinun lähteneen niin myöhään ulos, vieläpä ypöyksin.»
»Mistä sen tiesit?»
»Neiti de Marny naputti ovelleni tunti sitten. Hän oli käynyt huoneessasi sinua etsimässä, ja kun hän ei löytänyt, haki hän sinua koko talosta ja lopuksi tuli levottomana minun luokseni. Emme uskaltaneet kertoa äidilleni. En tahdo kysyä missä olet ollut, mutta muista vasta, Anne Mie, että Pariisin kaduilla ei ole turvallista ja että ne, jotka sinua rakastavat, kärsiväin kovasti tietäessään sinun olevan vaarassa.»
»Ne, jotka minua rakastavat», toisti tyttö itsekseen.
»Etkö voinut pyytää minua mukaasi?»
»En, halusin olla yksin. Kaduilla oli aivan turvallista ja — halusin puhutella sir Percy Blakeneyä.»
»Blakeneyä», huudahti hän suuresti hämmästyneenä.
»Mitä maailmassa halusit hänelle sanoa?»
Valehtelemiseen tottumattomana oli tyttö ilmaissut totuuden melkein vasten tahtoaan.
»Luulin hänen voivan auttaa minua epätietoisuudessani ja levottomuudessani.»
»Mieluummin menit hänen luokseen kuin minun», nuhteli Déroulède lempeästi yhä ihmetellen tavallisesti aran ja sulkeutuneen tytön tavatonta tekoa.
»Levottomuuteni koski sinua, ja sinä olisit vain nauranut minulle.»
»Anne Mie, sinulle en koskaan nauraisi. Mutta miksi olit levoton minun tähteni?»
»Kun näen sinun sokeasti kulkevan vaaran partaalla ja luottavan niihin, joita olisi paras epäillä.»
Déroulède rypisti otsaansa ja puraisi huultaan pidättäytyäkseen lausumasta karkeita sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.
»Onko sir Percy Blakeney niitä, joita minun olisi paras epäillä?» kysäsi hän ohimennen.
»Ei», kuului lyhyt vastaus.
»Siis, ystäväni, ei ole levottomuuden syytä. Hän on ainoa ystäväni, jota sinä et tarkoin tunne. Kaikkiin läheisiini, niinkuin tiedät, voit luottaa ja voit rakastaa heitä jokaista», lisäsi hän vakavan merkitsevästi.
Hän tarttui Anne Mien käteen, joka vapisi ilmeisesti tukahutetusta kiihtymyksestä. Tyttö tiesi Déroulèden arvanneen hänen ajatuksensa, ja tekoaan hän kovasti häpesi. Mustasukkaisuus oli kiusannut häntä viimeiset kolme viikkoa, mutta yksinhän hän oli kärsinyt. Kukaan ei ollut saanut haavaa koskettaa, sillä sen seurauksenahan on useimmiten pilkka eikä sääli. Hänen oma tekonsa oli ilmaissut hänen salaisuutensa kahdelle miehelle. Kumpikin oli osaaottava ja ystävällinen, mutta Déroulède loukkautui Anne Mien soimauksista. Blakeneykään ei ollut kyennyt häntä auttamaan.
Sairaalloinen itsensätutkimispuuska täytti hänen sielunsa. Yhdessä hetkessä huomasi hän, kuinka alhaiset ja pikkumaiset hänen ajatuksensa olivat olleet ja kuinka tarkoituksettomat hänen tekonsa. Hän olisi siinä silmänräpäyksessä uhrannut henkensäkin, jos hän Déroulèden mielestä olisi voinut poistaa tiedon omasta mustasukkaisuudessaan; hän toivoi, ettei ainakaan Déroulède ollut arvannut hänen salaisuuttaan.
Hän koetti lukea Déroulèden ajatuksia, mutta hämärässä käytävässä, jota vain Déroulèden kaukaisen huoneen kynttilät heikosti valaisivat, ei hän erottanut Déroulèden kasvojen ilmeitä, mutta käsi, joka piteli hänen omaansa, oli lämmin ja värisevä. Hän tunsi, että häntä säälittiin ja hän punastui sitä ajatellessaan. Nopeasti toivottaen hyvää yötä pakeni hän pitkin käytävää ja sulkeutui huoneeseensa vihdoinkin yksin ajatuksineen.
X LUKU.
ILMIANTO.
Entä Juliette?
Kuinka oli käynyt tuon rajun, kiihkeän, romanttisen olennon, jota jättiläismäinen taistelu kidutti? Hän, hento tyttö, tuskin vielä naiseksi kehittynyt, häntä raastoivat suurimmat vastakkaiset voimat, jotka ihmissielussa ovat milloinkaan taistelleet. Toisaalla velvollisuus, perinnäistavat, velivainaja ja isä sekä ennen kaikkea, uskonto ja hänen Jumalan edessä vannomansa vala, toisaalla oikeus ja kunnia, oikeudenmukaisuus ja vääryys, rehellisyys ja sääli.
Kuinka hän taistelikaan niitä vastaan!
Hän taisteli niitä vastaan, painiskeli polvillaan niiden kanssa. Hän koetti tukahuttaa muistot, unohtaa tuon kauhean keskiöisen näytelmän kymmenen vuotta sitten, veljensä kuolleen ruumiin, isänsä kostavan käden, joka piti omassaan hänen kättään isänsä pyytäessä häntä suorittamaan työn, johon hän itse oli liian heikko, liian vanha.
Kaukaisesta menneisyydestä kaikuivat Julietten korvissa yhä isän sanat:
»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut, vannon —»
Hän oli toistanut sanat äänekkäästi ja vapaasta tahdostaan käsi veljen rinnalla itse Jumalan katsellessa häntä, sillä olihan hän pyytänyt Jumalaa kuulemaan häntä.
»Vannon etsiväni Paul Déroulèden ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi. Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen, jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»
Hänestä tuntui kuin isä ja veli olisivat seisoneet vieressä, kun hän polvistui rukoilemaan. Oi, kuinka hän rukoili!
Monessa suhteessa oli hän vain lapsi. Koko ikänsä oli hän viettänyt rajoitettua, elämää joko kuolemaa odottavan isänsä vuoteen ääressä tai myöhemmin Ursulan luostarin neljän seinän sisällä. Ja koko sinä aikana oli hänen sieluaan ruokittu mietiskelevällä, haltioituneella uskonnolla, eräänlaisella pyhitetyllä taikauskolla, jonka vastustamista hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä.
Ensimäisen askeleensa naisena astui hän vala huulillaan; siitä asti oli hän järkähtämättömän velvollisuudentunteen pakoituksesta ruoskinut itseään kokonaiset päivätkin hänelle määrättyä suurta tehtäväänsä muistaakseen.
Sen laiminlyöminen olisi hänestä ollut samaa kuin Jumalan kieltäminen.
Hänellä oli vain hämärä käsitys uskonnon opillisesta puolesta. Kiirastuli oli hänestä pelkkä sana, mutta sellainen, joka esitti tosihengellistä tilannetta — odotusta, levottomuutta, surua. Aluksi epäröiden, mutta sittemmin varmasti hän uskoi veljensä sielun kärsivän syystä, että hän oli ollut liian heikko valaansa täyttämään.
Kirkko ei ollut voinut häntä auttaa. Hänen kirkkokuntansa papit olivat hajoitetut ahdistetun, kiusaantuneen Ranskan kaikkiin maanääriin. Häntä ei ollut kukaan auttamassa eikä lohduttamassa. Rauhaisa, mietiskelevä luostarielämä oli vain suurentanut hänessä juhlallisuuden tunnetta, jonka hänen tehtävänsä aiheutti.
Se oli totta, se oli välttämätöntä, koska se oli niin kovaa.
Niille harvoille, jotka läpi levottoman ajan olivat säilyttäneet kunnioituksen uskontoon, oli sama uskonto muuttunut kieltäymyksen ja marttyyriuden uskonnoksi.
Taipumaton jansenilaisuus [Alankomaalaisen jumaluusoppineen Cornelius Jansenin oppi, jonka vuosikymmenien sorto oli muuttanut mystillisen intoilevaksi liikkeeksi.] näytti vaativan uhrautumista ja luopumista, samalla kun kuluneen vuosisadan huoleton katolilaisuus tarjosi vain helpon kukitetun tien mukavasti varustettuun taivaaseen.
Mitä vaikeammalta Juliettesta hänelle määrätty tehtävä tuntui, sitä todellisemmaksi se muuttui. Hän uskoi varmasti Jumalan vihdoinkin kymmenen vuoden kuluttua osoittaneen hänelle keinon veljensä murhan kostamiseen. Jumala oli johdattanut hänet tähän taloon, oli antanut hänen nähdä ja kuulla Déroulèden ja Blakeneyn keskustelun, kaiken hetkellä, jolloin salaliiton vivahduskin tasavaltaa vastaan tuotti yhden ainoan peruuttamattoman tuloksen: ensin häpeän, pikaisen kuulustelun oikeuspalatsissa ja vihdoin giljotiinin.
Hän koetti olla Déroulèdea vihaamatta. Hän toivoi voivansa arvostella häntä kylmästi ja puolueettomasti tai mieluummin syyttää häntä Jumalan valtaistuimen edessä ja rangaista häntä hänen kymmenen vuotta sitten tekemästään rikoksesta. Hänen omia henkilökohtaisia tunteitaan ei voinut ottaa kysymykseen.
Oliko Charlotte Corday ajatellut omia tunteitaan, kun hän omin käsin lopetti Marat'n päivät?
Juliette viipyi polvillaan tuntikausia. Hän kuuli Anne Mien palaavan kotiin ja Déroulèden tervehdyksen käytävässä. Se oli ehkä katkerin hetki hänen sielunsa hirvittävässä kamppailussa, sillä se johdatti hänen mieleensä muutkin, jotka saattoivat myöskin joutua kärsimään ja jotka olivat viattomia — rouva Déroulèden ja ramman Anne Mie raukan. He eivät olleet vääryyttä harjoittaneet, ja kuitenkin kuinka ankaran rangaistuksen he voivat saadakaan!
Väliin pääsi hetkeksi voitolle terve arvostelu, inhimillisen siveysopin vakava laki. Silloin Juliette nousi polvistuneesta asennostaan, kuivasi kyyneleensä, valmistautui äänettömänä menemään levolle ja unohtamaan kauhean, kovakouraisen kohtalon, joka vaati häntä tahtoansa täyttämään, väliin hän taas syventyi särkynein sydämin kuiskaaviin ja kiihkeisiin rukouksiin pyytäen anteeksiantoa isältään, veljeltään ja Jumalaltaan.
Hän oli nuori, tulinen sielu, joka taisteli kieltäymyksen, marttyyriuden ja ankaran velvollisuuden puolesta; hänen lapsellinen ruumiinsa taisteli rauhan, tyytyväisyyden ja oikeudentunnon puolesta.
Järkevän ruumiin voitti kumminkin kiihkeän voimakas sielu.
Lasta ei saanut syyttää, sillä hän oli itse asiassa viaton. Hänhän oli vain noita julman, järjettömästi hermostuneen ajan ja taipumattoman hirmuvallan monia uhreja, hirmuvallan, joka väkivallalla pahoitti heikkojen omaksumaan oppinsa.
Päivän koittaessa nousi Juliette vihdoinkin polvistuneesta asennostaan, valeli vedellä polttavia silmiään ja kasvojaan, ja siliteltyään hiuksiansa ja pukuansa hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan.
Hän oli aivan muuttunut, ei enää lapsi, vaan oleellisesti nainen, jolla oli Johanna d'Arc'in tapaiset tehtävät ja Charlotte Cordayn tavoin menossa marttyyrikuolemaan, erehtyvä ihmissielu, joka teki suuren rikoksen aatteensa puolesta.
Hän kirjoitti huolellisesti ja vakavalla kädellä antaen ilmi kansanvaltuutettu Déroulèden. Siitä syntyi historiallinen asiapaperi, jota säilytetään vielä Ranskan aikakirjoissa.
Sen olette nähneet Carnavalet’in museossa lasikaapissa. Sen kellastunut paperi ja vaalennut muste eivät ilmaise niitä sieluntuskia, joiden voiton huippuna se oli. Koukeroinen koulutyttömäinen käsiala todistaa äänettömän liikuttavasi surullisinta murhenäytelmää, jonka surujen ja rikosten aikakausi tunsi:
Kansalliskonventin kokouksessa nykyisin istuville kansanedustajille.
Te uskotte ja luotatte kansanedustaja, kansanvaltuutettu Paul Déroulèdeen. Hän on petollinen ja tasavallan kavaltaja. Hän suunnittelee ja toivoo voivansa panna täytäntöön entisen Marie Antoinetten, petturi Louis Capetta lesken vapautuksen. Kiiruhtakaa, te kansanedustajat. Tämän väitteen todisteet, paperit ja suunnitelmat ovat vielä kansanvaltuutettu Déroulèden kodissa.
Näin väittää eräs, joka tietää.
Fructidorin 23 p:nä.
Kirjoitettuaan kirjeen hän tarkasti sen huolellisesti, teki pari pientä korjausta, mitkä vieläkin nähdään asiapaperissa, sitten hän taittoi paperin, kätki sen kaulaliinansa poimuihin, ja kääriytyen viittaan ja päähineeseen hän pujahti hiljaa huoneestaan.
Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi talossa. Häntä hieman puistatti viileän aamuilman hivellessä hänen poskiaan, se tuntui aaveiden henkäykseltä.
Kiiruhtaen häh juoksi portaita alas ja niin vikkelästi kuin suinkin työnsi syrjään katuoven raskaat salvat ja pujahti kadulle.
Kaupunki alkoi jo herätä. Ei ollut aikaa nukkua, paljon oli tekemistä uhatun tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi. Suunnaten askeleensa virtaan päin kohtasi Juliette työmiesjoukon, jota Ranska käytti puolustuksekseen.
Hänen takanaan Luxembourgin puistossa ja pitkin koko vastakkaista joenrantaa olivat sulatot jo käynnissä ja sepät pyssyjä takomassa.
Joka askeleella tapasi Juliette hirsipuun tapaisiin pylväisiin naulattuja isoja julistuksia, jotka ilmoittivat ohikulkeville kansalaisille, että Ranskan kansa on valveilla ja aseissa.
Aivan vastapäätä Place de l’Institutia kääntyy hitaasti kaupungin keskustaa kohden jono torivaunuja vihanneksia ja hedelmiä täynnä. Kussakin on pieni kolmivärinen lippu ja tangon päässä peitsi ja vapauden lakki.
Toripuutarhurit ovat hyviä isänmaanystäviä, sillä he tulevat joka päivä ruokkimaan Pariisin nälkäistä roskajoukkoa muutamilla vetisillä perunakourallisilla ja kurjilla madonsyömillä kaalinkuvuilla, joita veljellinen vallankumous vielä sallii heidän esteettömästä kasvattaa.
Kaikki näyttävät olevan kiireissään varhaisena aamuna; ihmisten surmaaminen alkaa vasta myöhemmin päivällä.
Sillä hetkellä Juliette pääsee etenemään kenenkään ahdistelematta. Pääasiallisesti naiset ja lapset kiiruhtivat Tuilerien suunnattomia leirejä kohden, joissa kaiken päivää valmistetaan liinanöyhtä, siteitä ja vaatteita sotilaille.
Kaikkien talojen seiniä peittivät suuret isänmaalliset tunnuslauseet:
»Liberté, Egalité, Fraternité, sinon La Mort.» [Vapaus, tasa-arvoisuus,
veljeys tai kuolema.] Toisissa julistuksissa oli valtiollinen sävy: »La
Republique une et indivisible.» [Yksi ja jakamaton tasavalta.]
Mutta Louvren — entisten hallitsijain suuren palatsin, jossa kuningas Aurinko piti hovia ja liehitteli Ranskan kauneimpia naisia — seinälle uusi ja mahtava vallankumous oli kiinnittänyt viimeisen määräyksensä.
Seinään liimatussa suuressa kuulutuksessa luettiin sanat: »La Loi coucernant les Suspects» [Epäiltyjä koskeva laki. Suoment. huom.] Kuulutuksen alla oli iso puulaatikko, jonka kannessa oli rako.
Se oli viimeinen keksintö yhden ja jakamattoman tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi.
Siitä lähtien pidettiin petturina jokaista, jonka joku tyhjäntoimittaja tai henkilökohtainen vihamies vain yhdellä sanalla ilmiantoi, ja Espanjan inkvisitioni julmimman ajan tapaan asetettiin puolet kansasta toista puolta vakoilemaan. Puisen laatikon rakokin vastaanotti ilmiannot, jotka toinen kansalainen toisesta oli valmis tekemään.
Jos Juliette olisi sekunniksikaan pysähtynyt lukemaan seinillä kuulutettua inhoittavaa lakia, jos hän olisi edes asiaa harkinnut, olisi hän peräytynyt ja väistänyt hirveän häpeällistä laatikkoa, niinkuin vaarallista ja inhottavaa matelijaa tai ruttoa paetaan.
Mutta pitkällinen valvominen, rukoukset ja sankarillisten marttyyrien huumaavat näyt olivat täydelleen herpaisseet hänen aistinsa. Hänen elinvoimansa ja tunteensa olivat hävinneet; hänestä oli tullut kone, joka ajatuksetta tai vavahduksetta luisuu tuomiotaan kohden.
Hän vetäisi kirjeen poveltaan ja vapisematta pudotti sen laatikkoon. Peruuttamattomasti se oli tehty. Ei ainoakaan vastaisuudessa lausuttu sana tai teko, rukoukset, yönvalvomiset eivätkä edes ihmeet voineet saada tehtyä tekemättömäksi tai pelastaa Paul Déroulèdea tutkinnosta ja giljotiinilta.
Pari työhön kiiruhtavaa joukkuetta oli nähnyt hänen pudottavan kirjeen laatikkoon. Kaksi pikkulasta pysähtyi sormi suussa katselemaan häntä huolettoman uteliaasti. Muutama nainen lasketteli raakaa pilaa, ohikulkijat kohauttelivat olkapäitään jatkaen matkaansa. Keiden oli tapana usein sivuuttaa paikka, he olivat tottuneet sellaisiin nähtävyyksiin.
Puulaatikko suun kaltaisine reikineen muistutti pohjatonta hirviötä, jota aina syötettiin ja joka aina suu ammollaan odotteli lisää saalista.
Tekonsa tehtyään kääntyi Juliette poistuakseen väliaikaiseen kotiinsa yhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin.
Koti se ei enää ollut. Hänen täytyi heti lähteä sieltä, samana päivänä, jos mahdollista. Hän käsitti, ettei hän enää voinut koskea pettämänsä miehen leipään. Hän ei aikonut mennä aamiaiselle, voi syyttää päänsärkyä, ja iltapäivällä voi Pétronelle pakata hänen tavaransa.
Hän poikkesi muutamaan läheiseen pieneen puotiin ja pyysi lasin maitoa ja pienen palan leipää. Myyjätär silmäili häntä uteliaana, sillä Juliette näytti olevan melkein suunniltaan.
Hän ei vielä ollut alkanut ajatella ja oli jo lakannut kärsimästä.
Mutta pian palasi hänen ajatus- ja kärsimyskykynsä sekä viimeisen, peruuttamattoman hetken muisto ja hänen tekonsa oikeudenmukainen arvostelu.
XI LUKU.
»KOSTO ON MINUN.»
Syyttäen päänsärkyä sai Juliette tilaisuuden pysytellä huoneessaan melkein koko päivän. Hän olisi halunnut poistua koko maailmasta muutamiksi tunneiksi, jotka hän vietti omissa ajatuksissaan ja omia kärsimyksiään miettien.
Anne Mien liikuttavien pienten kasvojen näkeminen, kun tämä toi hänelle ruokaa, herkkuja ja muita virvokkeita, oli todellista kidutusta Julietten raadellulle sydämelle.
Pienimmästäkin äänestä, joka kuului ison talon hiljaisuudessa, hän hypähti pystyyn pelosta ja kauhusta vapisten. Oliko hänen itsensä ojentama Damokleen miekka jo pudonnut niiden päähän, jotka olivat osoittaneet hänelle vain pelkkää ystävällisyyttä?
Hän ei voinut ajatellakaan rouva Déroulèdea eikä Anne Mietä tuntematta tuskallisinta, kiduttavinta häpeätä.
Entä hän — mies, jonka hän niin tunnottomasti, niin säälimättömästi oli kavaltanut armottomalle tuomioistuimelle?
Juliette ei uskaltanut edes ajatellakaan häntä.
Hän ei ollut milloinkaan yrittänyt eritellä omia Déroulèdeen kohdistuvia tunteitaan. Kun Charlotte Cordayn tutkimuksessa Déroulèden täyteläinen ääni oli liikuttavasi pyytänyt apua harhaanjohdetulle naiselle, oli Juliette ahmien ihaillut häntä. Hän muisti, kuinka voimakkaasti Déroulèden mielenkiintoinen personallisuus oli herättänyt hänessä ihastusta tyttö raukkaan, joka oli saapunut hiljaisen maalaiskotinsa kätköistä toimittamaan kauheaa tehtävää. Hänen hirveä työnsä on kuitenkin ikuistuttanut hänen nimensä ja saanut hänen kansalaisensa julistamaan hänet »Brutusta suuremmaksi.»
Déroulède pyysi hartaasti naisen hengen puolesta ja juuri hänen avunpyyntönsä oli herättänyt Julietten uinailevan tarmon taisteluun sen asian puolesta, johon hänen isävainajansa oli hänet velvoittanut. Déroulèdenhan hän vain muutamia viikkoja sitten oli nähnyt seisovan yksinään roskajoukon edessä, joka oli valmis repimään hänet, Julietten kappaleiksi. Silloin Déroulède oli puhunut hänen puolestaan lausuen heille sanottavansa hillityn voimakkaalla äänellä. Hän hillitsi heitä rakkauden ja säälin voimalla muuttaen heidän vihansa lempeydeksi.
Vihasiko hän silloin Déroulèdea?
Varmasti, aivan varmasti hän vihasi häntä, sillä olihan Déroulède tunkeutunut hänen elämäänsä, aiheuttanut hänen veljensä kuoleman ja täyttänyt hänen isänsä riutumisvuodet murheella. Ja yli kaiken vihasi Juliette häntä — vihaa se totisesti oli — sillä olihan Déroulède aiheuttanut mitä kauhistuttavimman teon hänen elämässään, teon, johon hänet oli pakoitettu vasten tahtoaan. Sehän oli halpamaisen kiittämätön ja petollinen teko, kokonaan vieras hänen sydämensä tunteille, vieläpä pelkurimaisen kurja, oudon magnetismin tiedoton purkaus — magnetismin, joka virtasi Déroulèdesta lumoten hänet ja muuttaen hänen yksilöllisyytensä ja tahdonvoimansa, joten hänestä tuli aivan tietämättään kohtalon koneellinen väline.
Hän ei aikonut enää puhua Jumalan sormesta — kohtalo se oli — pakanallinen, pirullinen kohtalo — kaameat, kurttuiset naiset, jotka istuvat loppumatonta, lankaa kehräten! He olivat päättäneet; ja Juliette taistelemiseen kykenemättömänä, sokeana ja ristiriitojen murtamana oli sortunut Megairain ja heidän armottoman pyöränsä alle.
Vihdoin hiljaisuus ja yksinäisyys kävivät sietämättömiksi. Hän kutsui
Pétronellen luokseen ja käski valmistaa matka-arkut kuntoon.
»Lähdemme tänään Englantiin», ilmoitti hän lyhyesti.
»Englantiinko?» läähätti kunnioitettava vanhus, joka piti oloansa onnellisena ja mukavana vierasvaraisessa talossa haluten vastahakoisesti jättää sen. »Niinkö pian?»
»Niin, olemmehan siitä puhuneet jo kotvan aikaa. Emme voi ainaiseksi jäädä tänne. Serkkuni De Crécy ja tätini De Coudremont ovat, siellä. Pétronelle, jos koskaan sinne pääsemme, olemme ystävien parissa.»
»Jos koskaan sinne pääsemme!» huokasi Pétronelle parka, »lemmittyni, meillä on kovin vähän rahaa eikä passeja lainkaan. Oletteko ajatellut pyytää niitä hra Déroulèdelta?»
»En, en», vastasi Juliette nopeasti. »Pétronelle, huolehdin passeista jollakin tavoin. Sir Percy Blakeney on englantilainen, hän sanoo mitä on tehtävä.»
»Lemmittyni, tiedättekö missä hän asuu?»
»Tiedän, kuulin hänen sanovan rouva Déroulèdelle eilen illalla, että hän asuu Brogar nimisen maalaisen luona lähellä Cruche Casséen muistomerkkiä, Menen etsimään häntä, varmaankin hän auttaa minua. Englantilaiset ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä. Tiedän hänen hankkivan meille passit ja neuvovan mitä olisi paras tehdä. Jääkää te vain tänne ja järjestäkää matkatamineet. En viivy kauan.»
Hän otti viitan ja päähineen, ja heittäen ne käsivarrelleen pujahti huoneesta.
Déroulède oli jo lähtenyt aikaisemmin päivällä. Juliette ei toivonut hänen vielä palaavan. Hän juoksi nopeasti portaita alas voidakseen lähteä ulos kenenkään huomaamatta.
Rauha ja hiljaisuus vallitsi talossa. Juliettesta tuntui oudolta, ettei sitä verhonnut vaipan tapainen onnettomuuden aavistus.
Eteisestä vähän matkan päässä olevasta keittiöstä kuului Anne Mien ääni hyräilevän vanhaa laulua:
»De ta tige détachée
Pauvre feuille désséchée
Ou vas-tu?»
[Minne menet kuivunut lehtiparka oksastasi irtautuneena?]
Juliette pysähtyi hetkeksi. Kauhea tuska oli vallannut hänen sydämensä. Vaistomaisesti täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä katseen harhaillessa ympäri talon seiniä, jotka olivat suojelleet häntä vierasvaraisesti kolmena kuluneena viikkona.
Ja mihin hän aikoi mennä? Niinkuin laulun kuihtunut lehtiraukka oli hänkin hylätty, revitty oksastaan, koditon, ilman ystäviä, hylättyään sen ainoan käden, joka ystävällisesti ja rakkaasti oli hänelle ojennettuna suuren vaaran hetkellä.
Omatunto alkoi nousta häntä vastustamaan ja samoin tuo hirviöpäinen valtias — katumus. Hän sulki silmänsä päästäkseen katselemasta rikoksensa hirveätä näkyä; hän koetti unohtaa tämän kodin, jonka hänen petoksensa oli saastuttanut.
»Je vais ou va toute chose
Ou va la feuille de rose
Et la feuille de laurier».
[Menen minne kaikki menee, minne ruusun- ja laakerinlehti menee.]
Anne Mie lauloi surunvoittoisesti.
Voimakas nyyhkytys tunkeutui Julietten tuskaisesta sydämestä. Onnettomuus oli suurempi kuin hän kantaa jaksoi. Oi, sääli häntä, jos voit! Hän oli taistellut ja ponnistellut, ja hänet oli voitettu. Nuoren tytön sydän on kokematon ja vaikutuksille altis! Hän oli kasvanut tuon ainoan, pelottavan, kaikki läpitunkevan velvollisuusaatteen toteuttamista varten, jonka hän oli kuolevalle isälleen ja veljensä ruumiin ääressä mitä juhlallisimmin vannonut täyttävänsä. Hän oli pyytänyt ohjausta, rukoillut vapautusta, mutta ylhäällä oleva ääni oli vaiennut, Heikkona, kurjana, pelosta kyyristyneenä täytyi ihmissydämen maisen intohimon raastamana luottaa omiin voimiinsa taistelussaan.
Loppu oli lähestynyt. Pikainen, tuskin todellinen rauhanunelma, joka oli sivellyt hänen mieltään muutamina kuluneina viikkoina, oli haihtunut päivän koittaessa ja hän jäi hylätyksi, yksin suurta syntiänsä elämäniäkseen sovittamaan.
Vaivoin tietäen mitä oli tehtävä hän lankesi polvilleen kodin kynnykselle, jonka aikoi ainaiseksi jättää. Kohtalo oli pannut hänen nuorille hartioilleen liian raskaan taakan.
»Juliette!»
Ensin hän ei liikahtanut. Déroulèden ääni kuului hänen takanaan olevasta kirjastosta. Sen taikavoima, kiihkeä, voimakas, hellä, värisytti häntä niinkuin tuona päivänä oikeussalissa. Se näytti herättävän vastakaikua hänen sydämessään. Hän piti sitä unena ja jäi polvilleen, ettei se olisi haihtunut.
Silloin hän kuuli Déroulèden askeleita eteisen kivilattialla. Anne Mien surunvoittoinen laulu oli häipynyt etäisyyteen. Hän vavahti ja hypähti pystyyn nopeasti kuivaten silmiänsä. Hetkellinen uni oli hävinnyt, ja hän häpesi heikkouttaan.
Hänellä, Julietten kaikkien surujen, syntien ja alennuksen aiheuttajalla ei ollut oikeutta nähdä hänen kärsivän.
Juliette olisi paennut talosta, mutta oli liian myöhäistä.
Déroulède oli tullut kirjastostaan, ja nähdessään Julietten polvillaan itkemässä hän läheni nopeasti koettaen rehellisen luonteensa synnynnäisellä ritarillisuudella salata Juliettelta nähneensä hänen kyyneleensä.
»Neitiseni, oletteko menossa ulos?» kysyi hän kohteliaasti, kun
Juliette käärien viittaa ympärilleen kääntyi ovelle päin.
»Olen, olen», vastasi hän nopeasti; »pienelle asialle, jonka minä —»
»Voinko teitä jollakin tavoin palvella?»
»Ette.»
»Jos» — lisäsi hän huomattavasti hämillään, »jos teidän asianne sietää viivytystä, saisinko kunnioittavasti pyytää teitä kirjastooni hetkeksi?»
»Kansalainen Déroulède, asiani ei siedä viivytystä», sanoi hän niin tyynesti kuin voi, »mutta ehkäpä palattuani —»
»Neiti, lähden aivan heti kotoa, ja tahtoisin hyvästellä teitä.»
Déroulède astui syrjään antaakseen Julietten mennä joko katuovesta ulos tai eteisen poikki hänen kirjastoonsa.
Hänen äänensä sävy ei moittinut vierasta, joka hyvästiä sanomatta aikoi jättää hänet. Ehkäpä Juliette olisi vastustanut häntä hyvästiä sanoessaan. Voittamaton magnetismi näytti vetävän häntä Déroulèden puoleen, ja antaen melkein huomaamattoman myönnytysmerkin hän astui Déroulèden ohi tämän huoneeseen.
Kirjasto oli hämärä ja viileä, sillä huone oli lännen puolella, ja ikkunaluukut olivat olleet suljettuina, ettei kuuma elokuun aurinko päässyt paistamaan sinne. Ensin Juliette ei nähnyt mitään, mutta hän tunsi Déroulèden läsnäolon, kun tämä seurasi häntä huoneeseen heittäen oven hiukan raolleen.
»Neiti, teitte ystävällisesti», sanoi hän lempeästi, »suostuessanne pyyntööni, joka oli ehkä julkea. Mutta, nähkääs, lähden tästä talosta tänään, ja minut valtasi itsekäs halu kuulla ääntänne hyvästellessänne.»
Julietten suurien, hehkuvien silmien katse tunkeutui vähitellen ympäröivän hämärän läpi. Hän saattoi nyt selvästi nähdä Déroulèden seisovan aivan hänen lähettyvillään suuresti kunnioittavassa asennossa.
Kirjasto oli siisti ja sievä niinkuin tavallisesti ilmaisten siten toiminnan ja tarmon miehen säännöllisiä tapoja. Lattialla oli matkalaukku valmiiksi hihnoitettuna niinkuin matkaa varten ainakin, ja sen päällä paksu siannahkainen kirjesalkku varustettuna pienellä teräslukolla. Julietten lumotut ja kauhistuneet silmät kiintyivät salkkuun. Nähtävästi se sisälsi Déroulèden paperit, Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, passit, joista hän oli edellisenä päivänä puhunut ystävälleen sir Percy Blakeneylle — juuri ne todistuskappaleet, joita hän oli tarjonnut kansanedustajille vahvistaakseen kansanvaltuutettua koskevaa ilmiantoaan.
Pyyntönsä tehtyään Déroulède ei ollut sanonut sanaakaan. Hän odotti Julietten puhuvan, mutta tämän ääni oli kurkkuun kuivettunut. Tuntui kuin rautakourat olisivat tarttuneet hänen kaulaansa tukahuttaen sanat, mitkä hän aikoi lausua.
»Neitiseni, ettekö toivota minulle onnea matkalle?» toisti hän ystävällisesti.
»Onneako matkalle?» Voi, kaiken hirveää ironiaa! Olisiko onni hänen matkallaan pilkkakuulusteluun ja giljotiinille? Sinne hän meni, vaikkei sitä tiennyt, ja nytkin vielä koetti hän tarttua käteen, joka tahallisesti oli toimittanut hänet sinne.
Vihdoin Juliette yritti puhua, ja soinnuttomalla, tyynellä äänellä hänen onnistui mullista:
»Kansanvaltuutettu, ettehän mene pitkäksi aikaa?»
»Neiti», vastasi hän, »tähän aikaan kaikki hyvästit saattavat olla viimeiset. Mutta itse asiassa menen kuukaudeksi Conciergerieen huolehtimaan siellä olevasta onnettomasta vangista.»
»Kuukaudeksi!» toisti Juliette koneellisesti.
»Niin!» virkkoi hän hymyillen. »Meidän nykyinen hallitus pelkää, että Marie Antoinette parka lumoaa vankilan johtajat, jos nämä jäävät liian pitkäksi aikaa hänen läheisyyteensä, joten joka kuukausi määrätään uusi. Minä tulen huolehtimaan hänestä ensi Vendémiairen kuluessa. Toivon saavani palata ennen myrskyä, mutta — ken tietää.»
»Kansalainen Déroulède, siis joka tapauksessa tämän iltaiset hyvästit ovat pitkän ajan varalta.»
»Kuukausi tulee tuntumaan minusta vuosisadalta», sanoi hän vakavasti, »sillä minun täytyy viettää ne teitä näkemättä, mutta —.»
Hän katsoi pitkään ja tutkivasta Julietteen. Hän ei ymmärtänyt tyttöä tämän silloisessa mielentilassa, niin pelästyneeltä ja sekavalta hän näytti, niin toisellaiselta kuin tyttömäinen, suruton Juliette, joka menneiden viikkojen kuluessa oli tehnyt vanhan synkän talon niin iloiseksi.
»Mutta en uskaltaisi toivoa», mutisi hän, »että samallainen syy aiheuttaisi teitä sanomaan sitä pitkäksi.»
Juliette kävi ehkä hiukan kalpeammaksi kuin oli ollut siihen saakka, ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, niinkuin ansaan joutuneen jäniksen, joka hakee pakopaikkaa.
»Kansalainen Déroulède, te käsitätte minut väärin», sanoi hän vihdoinkin nopeasti. »Kaikki te olette olleet ystävällisiä — hyvin ystävällisiä — mutta Pétronelle ja minä emme enää voi käyttää hyväksemme vierasvaraisuuttanne. Meillä on ystäviä Englannissa ja monta vihollista täällä —»
»Tiedän sen», keskeytti Déroulède hiljaa; »olisi kurjinta itsekkäisyyttä minun puoleltani ehdottaa, että jäisitte tänne tuntiakaan kauemmaksi kuin on tarpeellista. Pelkään ettei tämän päivän jälkeen minun kattoni voi suojella teitä. Mutta sallittako minun järjestää asianne niinkuin järjestän äitini ja Anne Miankin? Englantilaisella ystävälläni sir Percy Blakeneyllä, on pursi valmiina Normandian rannikolla. Olen jo pitänyt huolta passistanne ja järjestänyt koko matkanne sinne saakka, ja sir Percy tai joku hänen ystävistään vie teidät turvallisesti englantilaiseen purteen. Hän on luvannut minulle tekevänsä sen, ja minä luotan häneen niinkuin itseeni. Ranskaan matkustamistanne varten on nimeni riittävänä takeena, ettei teitä ahdisteta; ja jos sallitte, matkustavat äitini ja Anne Mie seurassanne. Sitten —»
»Kansalainen Déroulède, pyytäisin teitä lopettamaan», keskeytti Juliette äkkiä kiivaasti. »Teidän täytyy suoda anteeksi, mutta en voi sallia teidän järjestävän minun asioitani. Pétronellen ja minun täytyy tulla toimeen miten parhaiten voimme. Teidän tulisi kuluttaa aikanne ja vaivanne niiden hyväksi, joilla on oikeus teiltä jotain vaatia, jotavastoin minä —»
»Neiti, puhutte tylysti, ei ole kysymys vaatimuksista.»
»Eikä teillä ole oikeutta ajatella — » jatkoi hän yhä hermostuneemmin ja kiihtyneemmin vetäen nopeasti pois kätensä, johon Déroulède oli koettanut tarttua.
»Voi, suokaa anteeksi», keskeytti hän vakavasti, »olette väärässä. Minulla on oikeus ajatella teitä ja teidän puolestanne — jonka peruuttamattoman oikeuden minulle antaa suuri rakkauteni teihin.»
»Kansanvaltuutettu!»
»Ei, Juliette, tunnen mielettömyyteni ja julkeuteni. Tunnen teidän säätynne ja puolueenne ylpeyden, tunnen kuinka suuresti halveksitte Ranskan likaisen roskajoukon puoluelaista. Olenko jo sanonut haluavani voittaa rakkautenne? Olenkohan koskaan uneksinut sitä? Tiedän vain, Juliette, että olette minusta enkelimäinen, teissä on jotain valkeaa ja henkimäistä, koskettamatonta ja ehkä käsittämätöntä. Kuitenkin, vaikka tunnenkin mielettömyyteni, riemuitsen siitä, rakkaani, enkä tahtoisi teidän häviävän elämästäni minun kertomatta teille siitä, mikä on kuluneina viikkoina tehnyt minulle jokaisen tunnin paratiisiksi — rakkauteni teihin, Juliette.»
Hän puhui miellyttävästi ja matalan pehmeällä, mielenkiintoisella soinnulla, jolla Juliette oli kerran kuullut hänen puhuvan Charlotte Cordayn puolesta. Nyt hän ei kuitenkaan puhunut omasta puolestaan, ei itsekkään toivomuksensa eikä oman onnellisuutensa tähden, vaan ainoastaan rakkautensa puolesta, että Juliette olisi tiennyt sen, ja tietäen sen olisi säälinyt häntä sydämessään ja antanut hänen palvella häntä loppuun asti.
Hän ei sanonut pitkään aikaan muuta; hän oli tarttunut Julietten käteen, jota tämä ei enää vetänyt pois, sillä tuntui suloiselta, kun Déroulède voimakkain ottein sulki hänen vapisevat kätensä voimakkaaseen kädenpuristukseen. Déroulède painoi huulensa Julietten kädelle, pehmeälle kämmenelle ja hennolle ranteelle, hänen polttavat suudelmansa todistivat voimakkaita tunteita, joita hän kunnioituksesta tyttöön koetti hillitä.
Juliette yritti riistäytyä irti, mutta Déroulède ei päästänyt häntä.
»Juliette, älkää menkö vielä», rukoili hän. »Ajatelkaa, ehken koskaan enää näe teitä, mutta kun olette kaukana minusta — Englannissa ehkä — omaistenne ja sukulaistenne parissa, koetatteko joskus ajatella ystävällisesti häntä, joka niin kiihkeästi, niin mielettömästi palvoo teitä?»
Jos olisi ollut mahdollista, olisi Juliette pysäyttänyt sydämensä tykytyksen, sydämen, joka vihdoinkin taipui koko suuren, tukahutetun rakkauden kiihkeällä voimalla. Jokainen Déroulèden sana herätti vastakaikua hänen sydämensä syvyydessä, ja hän koetti olla kuulematta Déroulèden hellää pyyntöä, näkemättä hänen tummaa päätään, joka taipui Juliettea palvoakseen. Hän koetti unohtaa Déroulèden läsnäolon — sen miehen, jonka hän oli kavaltanut toteuttaakseen omat kurjat kostohankkeensa ja jota hän mielettömässä, kiihtyneessä raivossaan oli luullut vihaavansa, mutta jota hän nyt tiesi rakastavansa enemmän kuin elämäänsä, enemmän kuin omaa sieluaan, perinnäistapojaan tai valaansa.
Sillä hetkellä hän koetti kaikin keinoin loihtia sielunsa silmiin mielikuvaa veljestään, joka tuotiin koliin paareilla, isänsä riutumisvuosista, jotka olivat käyneet niin hirveiksi suuren surun mieltä järkyttäessä.
Hän koetti ajatella Jumalan kostavan sormen viittaavan hänelle tietä valan täyttämiseen, ja Juliette rukoili Häntä olemaan läsnä hänen kauheissa sieluntuskissaan.
Ja vihdoinkin Jumala puhutteli häntä rajattoman maailmankaikkeuden ikuisista avaruuksista. Taivaasta, joka ei ollut sääliä tuntenut, kuului nyt Hänen äänensä kirkkaana, pelottavana ja leppymättömänä:
»Kosto on minun! Minä tahdon kostaa!»
XII LUKU.
DAMOKLEEN MIEKKA.
»Tasavallan nimessä!»
Ajatuksiinsa, unelmiinsa, onnellisuuteensa vaipuneena Déroulède ei ollut kuullut mitä talossa tapahtui äsken kuluneina hetkinä.
Ovikellon kova soiminen ei tuntunut tavallisuudesta poikkeavalta Anne Miestä, joka yhä vain hyräili surullista lauluaan keittiössä työskennellessään. Hän vetäisi hihansa laihoille käsivarsilleen, suoristeli esiliinaansa ja vasta sitten juoksi katsomaan, kuka tulija oli.
Heti oven avattuaan hän oli asiasta selvillä.
Hänen edessään seisoi viisi miestä, neljä kansalliskaartin univormussa, ja viides oli koristettu kultareunaisella kolmivärinauhalla, joka ilmaisi hänen olevan kansalliskonventin palveluksessa.
Tämä mies, joka näytti olevan toisten johtaja, astui heti eteiseen, ja häntä seurasi neljä toveria. Häneltä merkin saatuaan he tahallaan pysäyttivät Anne Mien, joka nähtävästi aikoi juosta kirjastoon Déroulèdea vaarasta varoittamaan.
Anne Mie ei epäillyt hetkeäkään vakavan vaaran uhkaa. Hän olisi arvannut asian ilman vaistonsa varoitusta. Silmäys viiteen mieheen riitti ilmaisemaan sen, heidän asentonsa, heidän lyhyt käskynsä, heidän virallinen käytöksensä eteisen poikki mennessään, kaikki ilmaisi missä tarkoituksessa he olivat sinne tulleet: kotitarkastukseen kansanvaltuutettu Déroulèden luo.
Merlinin epäiltyjen laki oli täydessä käynnissä. Joku oli ilmiantanut kansanvaltuutetun yleiselle turvallisuuskomitealle, ja armon vuonna 1793 ja vallankumouksen ensimäisenä lähetettiin epäiltyjä naisia ja miehiä joka päivä giljotiinille.
Anne Mie olisi huutanut, jos hän olisi vain uskaltanut, mutta hänen vaistonsa oli aivan liian tarkka, jotta häntä olisi voitu petkuttaa niin ymmärtämättömään tekoon. Hänestä tuntui, että Paul Déroulède olisi toivonut hänen pysyvän tyynenä ja ulkonaisesti rauhallisena, jos hän olisi häntä sillä hetkellä katsellut.
Etumainen mies — kolmivärisellä nauhalla koristettuna — oli jo mennyt eteisen poikki ja seisoi kirjaston oven ulkopuolella. Vasta hänen käskynsä herätti Déroulèden unelmista.
»Tasavallan nimessä!»
Déroulède ei heti päästänyt pientä kättä, jolle hän hetki sitten oli suudelmiaan painanut. Hän nosti sen vielä kerran huulilleen hyvin hellästi viivytellen viimeistä rakasta hyväilyä niinkuin ikuisia jäähyväisiä sanoessaan. Sitten hän oikaisi leveän, jalorakenteisen vartalonsa ja kääntyi ovelle päin.
Déroulède oli sangen kalpea, mutta hänen syvissä, vakavissa silmissään ei näkynyt pelkoa eikä edes ihmettelyäkään. Ne näyttivät yhä katselevan kauas, tuijottavan taivaallista näkyä, jonka Julietten käden kosketus ja hänen oma rakkaustunnustuksensa olivat loihtineet esiin.
»Tasavallan nimessä!»
Vielä kolmannen kerran — tavanmukaisesti — kaikuivat sanat kirkkaina, selvinä, varmoina.
Noita kahta sanaa lausuttaessa harhaili Déroulèden katse nopeasti raskaaseen kirjesalkkuun, joka sisälsi hänen tuomionsa, ja hurja mieletön ajatus — pelkkä eläimellinen halu paeta vaaraa — välähti hänen aivoissaan.
Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, monet passit, kirjoitetut niiden mahdollisten valepukujen varalta, joita onneton kuningatar saattoi käyttää — kaikki ne paperit olivat riittäviä todisteita siitä, että hän oli pettänyt tasavallan.
Hän saattoi jo kuulla oman syytöksensä, saattoi jo nähdä Pariisin likaisen roskajoukon tanssivan hurjaa espanjalaista tanssia rattaiden ympärillä, jotka kuljettivat häntä giljotiinille; hän saattoi kuulla niiden, jotka olivat enimmän häntä ihailleet, enimmän häntä kadehtineet, kiroovan häntä, saattoi tuntea heidän häneen suunnatut loukkauksensakin. Ja kaikesta siitä hän olisi paennut, jos olisi voinut ja ellei se olisi ollut liian myöhäistä.
Näiden sanojen lausuminen hänen ovensa ulkopuolella kesti vain sekunnin ajan tai vielä vähemmän, joll'aikaa mieletön pakenemishalu voitti hänen kaikki muut ajatuksensa. Tekipä hän eleenkin siepatakseen kirjesalkun ja piilottaakseen sen vaatteisiinsa. Mutta se oli painava ja paksu, siihen varmasti huomio kiintyi, ja se saattoi aiheuttaa hänelle uuden loukkauksen, jos hänet pakotettiin alistumaan ruumiintarkastukseen.
Hän näki, että Julietten katse oli kiintynyt häneen ilmaisten mitä pohjattominta rakkautta. Silloin oli sekunnin heikkous mennyttä, hän oli taas hiljainen, luja toiminnan mies, tottunut vaaroja rohkeasti kohtaamaan, hallitsemaan ja hiljentämään pöyhkeintäkin roskajoukkoa.
Äänettömästi kohauttaen olkapäitään hän lakkasi ajattelemasta ikävyyksiä tuottavaa kirjesalkkua ja meni ovelle.
Kun kolmanteen käskyyn ei tullut vastausta, oli ovi jo työnnetty auki ulkoapäin ja Déroulède huomasi edessään viisi miestä.
»Kansalainen Merlin!» sanoi hän hiljaa tuntiessaan etumaisen miehen.
»Hän itse, kansanvaltuutettu», vastasi jälkimäinen hymyillen ivallisesti, »teidän palvelijanne.»
Anne Mie seisoessaan eteisen nurkassa oli kuullut nimen, ja se herätti hänen sydämessään suurta inhoa.
Merlin! Häpeällisen epäiltyjen lain keksijä, joka oli kiihottanut ihmiset toisiaan vastaan, isän poikaansa, veljen veljeään, ystävän ystäväänsä vastaan, oli tehnyt jokaisesta inhimillisestä olennosta verikoiran, joka vainusi kanssaihmistensä jälkiä ahdistellen heitä, ettei häntä itseään olisi ahdistettu, ilmiantaen, vakoillen, yllyttäen heitä, ettei häntä itseään olisi ilmiannettu.
Ja hän, Merlin, riemuitsi tästä pirullisimman ilkeästä laista, mitä koskaan on laadittu ihmisrotua alentamaan.
Carnavalet’n museossa on hänen kuvansa, piirrettynä juuri ennen kuin hän vuorostaan meni sovittamaan rikoksiaan samalle giljotiinille, jota hän oli teroitellut ja käyttänyt uupumatta toveriensa kukistamiseksi. Taiteilija on onnistuneesti kuvannut hänen irstaan, velton, renttumaisen vartalonsa, hänen pitkät raajansa, kapean päänsä, käärmemäiset silmänsä ja hiukan sisäänpäin kääntyneen leukansa. Niinkuin hänen mallinsa ja esikuvansa Marat' niin Merlinkin teeskenteli likaisissa, risaisissa vaatteissa. Todellinen sansculottismi — lähimäisten laahaaminen yhteiskunnallisten rappujen alimmalle portaalle — esiintyi perinpohjin tämän suuren vallankumouksen huomattavan tuotteen kaikissa teoissa.
Déroulèdekin, jonka jalo, kaikkiymmärtävä sydän sääli ihmiskunnan heikkouksia, säpsähti nähdessään siivottomuuden hengen ruumiillistumisen aaveen, ainoan, mikä oli jäännös vallankumouksen alkuunpanijat jaloista, kuvitelluista teorioista.
Merlin irvisteli nähdessään Déroulèden seisovan siinä tyynenä, tunteettomana, hyvin puettuna ikäänkuin valmiina vastaanottamaan kunnioitettua vierasta, vaikka saikin haasteen alistua suurimpaan loukkaukseen, mitä ylpeää miestä on koskaan vaadittu kärsimään.
Merlin oli aina vihannut suosittua kansanvaltuutettua. Marat'n ja tämän seuralaisten ystävänä ja juomatoverina hän oli jo yli kaksi vuolta käyttänyt vaikutusvaltaansa saadakseen Déroulèden epäillyksi.
Muitta Déroulèdella oli kansan luottamus. Kukaan muu ei ymmärtänyt niin hyvin Pariisin roskajoukkoa, ja kansalliskonventti aina peläten sytyttämäänsä tulivuorta tiesi, että sen piiriin kuuluva jäsen oli hyödyllisempi elävänä kuin kuolleena.
Mutta nyt vihdoinkin Merlin sai tahtonsa perille. Nimettömän ilmianto Déroulèdesta oli saapunut yleiselle syyttäjälle samana aamuna. Tinville ja Merlin olivat hyviä ystäviä, joten jälkimäinen helposti sai kunnian ensimäisenä julistaa tiedon vihatulle viholliselleen hänen kukistumisestaan.
Hän seisoi hetken Déroulèden edessä nauttien täysin siemauksin tilanteesta. Avarasta eteisestä tulviva valo lankesi suoraan kansanvaltuutetun voimakkaalle vartalolle ja hänen lujapiirteisille tummille kasvoilleen sekä hänen ilmehikkäisiin, levottomiin silmiinsä. Hänen takanaan oleva kirjasto, jota tiiviisti suljetut ikkunaluukut pimittivät, näytti hämärään verhoutuneelta.
Merlin kääntyi miehiinsä, ja iloiten saadessaan leikkiä kissaa ja hiirtä osoitti hän Déroulèdea hymyillen ja olkapäitään kohautellen.
»Katsohan mokomaa», sanoi hän laskien raakaa leikkiä ja sylkäisten halveksivasti lattialle, »ylimys ei näytä ymmärtävän, että olemme täällä tasavallan nimessä. Kansanvaltuutettu, näytätte unohtaneen erään erittäin hyvän sananlaskun, joka kuuluu: Liian usein kaivolla käypä ruukku lopultakin särkyy. Te olette vehkeillyt kansan vapautta vastaan viimeiset kymmenen vuotta. Palkkanne olette vihdoinkin saanut; Ranskan kansa on tullut järkiinsä. Kansalliskonventti haluaa tietää mitä petosta haudotte näiden neljän seinän sisällä, ja se on valtuuttanut minut ottamaan selkoa kaikesta mitä oli selvillesaatavissa.»