»Kansanvaltuutettu, teidän käytettävissänne!» virkkoi Déroulède astuen ääneti syrjään tehdäkseen tilaa Merlinille ja hänen miehilleen.
Vastustus oli turhaa, ja niinkuin kaikki voimakkaat, päättäväiset luonteet, tiesi hänkin milloin oli parasta myöntyä.
Juliette ei ollut liikahtanut eikä edes äännähtänyt. Hiukan toista minuuttia oli kulunut siitä, kun ensimäinen järkähtämätön määräys tasavallan nimessä käski avaamaan. Se kajahti niinkuin hätäkello talon hiljaisuudessa. Déroulèden suudelmat olivat vielä kuumina hänen kädellään, hänen rakkaudentunnustuksensa kaikui vielä hänen korvissaan.
Ja sitten hirveä, kuolemaatuottava vaara, jonka hän itse oli aikaansaanut miehelle, jota hän rakasti.
Jos sielu saa hetken tuskissa sovittaa elinkautisen syntinsä, silloin tosiaan Juliettekin hyvitti sen yhdessä kauheassa sekunnissa,.
Hänen omatuntonsa, hänen sydämensä, hänen koko olentonsa nousi kapinaan hänen omaa rikostaan vastaan. Hänen valansa, hänen elämänsä kaikessa kauheudessaan.
Ja kaikki oli liian myöhäistä.
Déroulède seisoi leppymättömän vihollisensa edessä. Merlin antoi määräyksiä miehilleen talon tarkastamisesta, ja siinä aivan matkalaukulla oli kirjesalkku nähtävästi sisältäen paperit, joihin Juliette edellisenä päivänä oli kuullut Déroulèden viittaavan puhuessaan ystävälleen sir Percy Blakeneylle.
Selittämätön vaisto ilmaisi Juliettelle, että paperit olivat salkussa. Hänen silmänsä kiintyivät siihen kuin lumottuina. Hirveä kauhu jännitti häntä vielä sekunnin verran, samalla kun kaikki hänen ajatuksensa, hänen kaipauksensa, hänen halunsa keskittyivät luon yhden esineen pelastamiseen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli siepannut sen ja heittänyt sen sohvalle. Sitten istuutuen itse viereen, ryhti kuin kuningattarella ja suloisena kuin pariisitar ainakin hän levitti hameensa runsaat laskokset ikävyyksiä tuottavan salkun yli peittäen sen kokonaan näkyvistä.
Eteisessä Merlin määräsi kaksi miestä seisomaan Déroulèden kahden puolen, ja kaksi muuta seuraamaan itseään huoneeseen. Sitten hän astui itse sisään, hänen tihrusilmänsä koettivat tunkea katsettaan puolihämärään, joka oli sitäkin tuntuvampi, kun eteinen oli kirkkaan valoisa.
Hän ei ollut nähnyt Julietten liikettä, mutta oli kuullut hänen hameittensa kahinan hänen istuutuessaan sohvalle.
»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette ole yksin», sanoi hän virnistellen, kun hänen käärmemäiset silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön.
»Kansalainen Merlin», vastasi Déroulède mahdollisimman tyynesti — »vieraani, kansatar Juliette Marny. Näissä olosuhteissa tiedän hyödyttömäksi pyytää kunnioitusta naisille, mutta pyydän teitä muistamaan mikäli mahdollista, että vaikka kaikki olemmekin tasavaltalaisia, olemme myöskin ranskalaisia ja kaikki vielä yhdenveroisia kohteliaisuuskäsitteissämme äitejämme, sisariamme tai vieraitamme kohtaan.»
Merlin naurahti ja katseli ivallisesti Juliettea. Hän oli samana aamuna pitänyt petolinnunkynsissään ohutta paperisuikaletta, johon koululaisen käsialalla oli kirjoitettu kansanvaltuutettu Déroulèden ilmianto.
Raakaluontoisena, mutta ajatuksiltaan vieläkin raaempana oli tämä kansan edustaja nopeasti tehnyt johtopäätöksen niinkutsutun vieraan olosta Déroulèden talossa.
»Hylätty rakastajatar», mumisi hän itsekseen. »Heillä on luullakseni juuri ollut toisellainen näytelmä. Mies on kyllästynyt häneen, ja nainen toimittaa hänet uhalla tieltään.»
Tyytyväisenä näin selittämäänsä tilanteeseen hän taipui kohtelemaan Juliettea ystävällisesti. Sitäpaitsi hän oli huomannut matkalaukun ja vieläpä luuli nuoren tytön ohjanneen hänen huomionsa siihen.
»Avatkaa nuo luukut», käski hän, »täällä on kuin kellarissa.»
Yksi miehistä totteli heti, ja kun kirkas elokuun aurinko virtasi huoneeseen kääntyi Merlin vielä kerran Déroulèden puoleen.
»Kansanvaltuutettu», sanoi hän, »teidät on ilmiantanut nimetön henkilö, joka mainitsee teillä juuri nyt olevan kirjeitä ja muita papereita, jotka on aiottu leski Capet'lle, ja yleinen turvallisuuskomitea on uskonut minulle ja näille kansalaisille tehtäväksi ottaa haltuumme mainittu kirjeenvaihto ja saattaa teidät syytteeseen siitä, että se löytyi tästä talosta.»
Déroulède epäröi silmänräpäyksen. Heti kun luukut avattiin ja aurinko tulvehti huoneeseen, hän huomasi, että hänen kirjesalkkunsa oli kadonnut ja hän arvasi Julietten sohvalla istumisesta, että hän oli sen salannut. Se sai hänet epäröimään.
Hän tunsi sydämessään rajatonta kiitollisuutta Juliettelle hänen jalosta pelastamisyrityksestään, ja hän olisi antanut henkensäkin sillä hetkellä saadakseen Julietten teon tekemättömäksi.
Hirmuvaltiaat eivät kunnioittaneet sen enempää henkilöitä kuin sukupuoltakaan. Silloinen kotitarkastusmääräys antoi täydet valtuudet toimeenpanijoille, ja minä hetkenä tahansa olisi Juliettea voitu järkähtämättömästi käskeä nousemaan. Hänen tekonsa oli saattanut hänet kansanvaltuutetun rikostoveriksi; jos salkku olisi löytynyt hänen hameensa laskoksista, olisi häntä syytetty rikoksen osallisuudesta tai ainakin yhtä suuresta rikoksesta — petturin suojaamisesta.
Miehekäs ja ylpeä Déroulède ei voinut olla hänelle kiitollisuuden velassa henkensä pelastamisesta, mutta kuitenkaan hän ei voinut hylätä avustusta paljastamatta Juliettea auttamattomasti.
Hän ei edes uskaltanut katsahtaa Julietteen, sillä hän tunsi heidän molempain hengen olevan sillä hetkellä hiuskarvan varassa. Merlinin terävät tihrusilmät vaanivat värähtämättä häntä keksiäkseen pienimmänkin pelon tai syyllisyyden välähdyksen hänen ilmeissään.
Juliette istui tyynen rauhallisena ja halveksivannäköisenä, ja Déroulèdesta hän näytti entistä enemmän enkelimäiseltä ja saavuttamattomalta. Déroulède olisi voinut jumaloida häntä hänen rohkeutensa ja kekseliäisyytensä tähden sekä sen erilaisuuden tähden, mikä eroitti hänet raaoista olennoista, jotka täyttivät huoneen likaisten vaatteittensa hajulla, karkeilla pilapuheillaan ja äänekkäillä huomautuksillaan.
»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette vastaa», virnisteli Merlin hetken kuluttua.
»Kansalainen, huomautus ei ansaitse vastausta», vastasi Déroulède hiljaa. »Palvelukseni tasavallan hyväksi tunnetaan yleisesti. Olisin luullut yleisen turvallisuuskomitean halveksivan nimetöntä ilmiantoa, joka kohdistuu Ranskan kansan uskolliseen palvelijaan.»
»Yleinen turvallisuuskomitea tietää parhaiten omat asiansa», keskeytti Merlin töykeästi. »Sitä parempi teille, jos syytös on väärä. Otaksun», lisäsi hän ivallisesti hymyillen, »ettette tee vastarintaa näiden kansalasten minun johdollani tarkastellessa taloanne.»
Sanaa sanomatta ojensi Déroulède vierellään seisovalle miehelle avainkimpun. Vastustus tai väittely oli turhaa vieläpä vahingollistakin.
Merlin oli määrännyt matkalaukun ja kirjoituspöydän tarkastettaviksi, ja kaksi miestä purki kiireesti molempain sisällyksen lattialle. Mutta kirjoituspöytä sisälsi ainoastaan muutamia yksityisiä talouslaskuja ja puheiden suunnitelmia, joita Déroulède oli eri aikoma pitänyt kansalliskonventin istunnoissa. Niiden joukosta. Merlin kiihkeästi sieppasi muutamia Déroulèden Charlotte Cordayn hyväksi pitämän suuren puolustuspuheen lyijykynämerkintöjä, ja hänen likaiset, petolinnun kynsiä muistuttavat kätensä puristivat paperipalaa kuin tervetullutta saalista ainakin.
Muuta tärkeätä ei löytynyt. Ajattelevana ja toimeliaana miehenä Déroulède omasi todellakin vakaumuksen innon olematta huoleton kiihkoilija. Kirjesalkussa olevia papereita, jotka hän aikoi viedä mukanaan Conciergerien piti hän suunnitelmiensa onnistumiseksi välttämättöminä, muussa tapauksessa hän ei olisi niitä ollenkaan säilyttänyt, ja ne olivatkin ainoat todistuskappaleet, jotka voitiin esittää häntä vastaan.
Matkalaukkuun oli pakattu vain muutamia tarpeellisia esineitä kuukauden Conciergeriessä oleskelua varten, ja miehet Merlinin johtamina koettivat turhaan löytää jotain, mitä tahansa, jota olisi voitu tulkita Déroulèden ja siellä olevan onnettoman vangin petolliseksi kirjeenvaihdoksi.
Miesten innokkaasti etsiessä rehenteli Merlin suuressa, nahkapäällyksisessä tuolissa, jonka käsinojaa hänen likaiset sormenpäänsä rummuttivat kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan välittänyt salata miten suuri hänen pettymyksensä olisi, jos tarkastusretki osoittautuisi tuloksettomaksi.
Hänen tihrusilmänsä katsahtivat silloin tällöin Julietteen ikäänkuin apua ja ohjausta pyytäen. Jälkimäinen ymmärtäen hänen mielentilansa vastasi katseeseen. Välittämättä raa'oista vihjauksista, joita Merlin hänelle lausui, esitti Juliette osansa ovelasti ja horjahtamatta. Vilkaisten sinne tänne ohjasi hän miesten etsintää. Itse Déroulèdekaan ei malttanut olla katselematta tyttöä; hän oli ymmällä ja ihmetteli Julietten taitoa tämän esittäessä osaansa loppuun asti.
Merlin tunsi olevansa nolattu.
Hän tiesi varsin hyvin, ettei kansanvaltuutetun Déroulèden kaltaista, miestä sopinut kohdella kevytmielisesti. Pelkkä epäluulo tai nimetön ilmianto ei riittänyt häntä saattamaan vallankumoustuomioistuimen eteen. Ilman todisteita, varmoja, kumoamattomia, vääjäämättömiä todisteita Paul Déroulèden kavalluksesta ei yleinen syyttäjä ikinä olisi uskaltanut laatia syytöstä häntä vastaan. Pariisin roskajoukko voi nousta epäjumalaansa puolustamaan; mestauslavan juurella sukkaa kutovat hirvittävät noidat mieluummin repivät giljotiinin alas kuin sallivat Déroulèden nousta sille.
Déroulèden turvana oli siis Pariisin roskajoukko, jota hän oli rakastanut heidän häpeässään ja jota hän oli hoivannut ja auttanut heidän yksityisissä tarpeissaan. Ennen kaikkea olivat hänen turvanaan Pariisin naiset, joiden lapsille hän oli toimittanut hoitoa perustamissaan sairaaloissa, ja Merlin tiesi, etteivät he vielä olleet unohtaneet sitä. Jonakin päivänä, ehkäpä piankin, he voivat unohtaa. Silloin he varmaankin kääntyvät entistä epäjumalaansa vastaan ja kiukkuisten kiroushuutojen kaikuessa saattavat hänet ulvoen kuolemaan. Sen päivän tultua ei tarvitse huolehtia kavalluksesta eikä todisteista. Kansan unohtaessa kaikki hänen hyvät työnsä on hänen kukistumisensa lähellä.
Mutta se aika ei ollut vielä tullut.
Miehet olivat lopettaneet huoneen tarkastuksen. Jokaisen paperipalan, jokaisen irtonaisen esineen kimppuun oli innokkaasti hyökätty.
Raivon sokaisemana oli Merlin hypähtänyt pystyyn.
»Tarkastakaa hänet!» kuului hänen järkähtämätön määräyksensä.
Vastustamatta puri Déroulède hammasta ja käytti kaiken sisäisen tarmonsa voidakseen ääneti alistua häpeään. Merlinin raakaa pilaa laskiessa puristi Déroulède kyntensä kämmeniinsä voidakseen olla lyömättä! törkeäsuista miestä vasten kasvoja. Mutta hän alistui ja seisoi tyynenä sotilasten karkeiden käsien käännellessä nurin hänen taskujaan.
Koko ajan oli Juliette pysynyt vaiti ja katsellut Merliniä niinkuin haukka saalistaan. Luonteensa raakuuden tähden joutui hirmuvaltias näin perinpohjin petkutetuksi.
Hän tiesi Julietten ilmiantaneen Déroulèden, ja omaksi tyytyväisyydekseen hän oli selittänyt tytön teon vaikuttimet, Ollen matalamielinen, eläimellinen ja raaka hän ei aavistanut totuutta eikä huomannut nuoren kaunottaren kaksinaista luonnetta, joka oli itseäänkiduttava ja sangen merkillinen, ja jossa toisinaan esiintyi uskonnollisen velvollisuudentunteen sekaista sairaalloisuutta. Tämä kaksinaisuus soti hänen rehellistä, tervettä luonnettaan vastaan.
Alhaissyntyinen ja itsensä turmelema hirmuvaltias oli omalla tavallaan arvostellut Julietten teon. Hän oli sangen tyytyväinen, sillä se vastasi hänen omaa ihmisarvioimistaan, sillä koettihan hän parhaansa mukaan vetää ihmisiä eläinten tasolle.
Merlin ei sentähden häirinnyt Juliettea, vaan tyytyen pelkin elein ja liikkein vihjaamaan tytön osan päivän työssä. Näihin huomautuksiin Déroulède ei tietenkään kiinnittänyt huomiota. Hänestä Juliette oli valtiollisista juonista yhtä etäällä kuin enkelit. Yhtä hyvin hän olisi voinut epäillä Notre Damen alttaripyhimyksiä kuin ihanaa, melkeinpä henkimäistä olentoa, joka oli taivaasta lähetetty ilahuttamaan hänen sydäntään ja kohottamaan hänen jokaista ajatustaan.
Mutta Juliette ymmärsi Merlinin aseman ja arvasi kirjallisen ilmiantonsa joutuneen tämän käsiin. Koko hänen ajatus- ja tunnepiirinsä keskittyivät yhteen asiaan: saada rakastettunsa pelastetuksi oman rikoksensa seurauksista. Sitä varten täytyi epäluulon varjokin saada hänestä poistetuksi. Merlinin kohtuuton laki ei saanut uudelleen koskettaa häntä.
Kun Déroulède vihdoin vapautui solvauksesta, jonka alaiseksi hän oli joutunut, katseli Merlin sekä kirjaimellisesti että myöskin kuvaannollisesti sanoen ympärilleen päästäkseen epävarmasta tilanteestaan.
Arvostellen muita oman käytöksensä mukaisesti pelkäsi Merlin suositun kansanvaltuutetun kiihottavan roskajoukkoa häntä vastaan kostoksi kärsimästään loukkauksesta. Päällepäätteeksi oli hirmuvaltias varma, että Déroulède oli syyllinen ja että todisteita hänen petollisuudestaan oli olemassa, jos ne vain olisi saatu käsiin.
Hän kääntyi Julietteen lausumaton kysymys käärmeitä muistuttavissa silmissään. Juliette kohautti olkaansa ja teki eleitä ikäänkuin osoittaen ovelle.
»Tässä talossa on muitakin huoneita kuin tämä», näytti hänen eleensä ilmaisevan. »Etsikää niistä. Todistuskappaleita on, teidän tehtävänne on löytää ne.»
Merlin oli seisonut Julietten ja Déroulèden välissä, ettei jälkimäinen ollut nähnyt kysymystä enempää kuin vastaustakaan.
»Kansanvaltuutettu, olette ovela», virkkoi Merlin kääntyen hänen puoleensa, »ja epäilemättä olette nähnyt paljon vaivaa piilottaessanne petollisen kirjeenvaihtonne. Teidän on ymmärrettävä, ettei yleinen turvallisuuskomitea tyydy vain kirjastonne tarkastamiseen», lisäsi hän pilkallisen hyväntahtoisesti »ja otaksun, ettette pane vastaan, jos minä ja nämä kansalaiset vierailemme talonne muissa osissa.»
»Niinkuin haluatte», vastasi Déroulède kuivakiskoisesti.
»Valtuutettu, te seuraatte meitä!» komensi toinen lyhyesti.
Neljä kansalliskaartilaista asettui riviin kirjaston oven ulkopuolelle; päättävästi nyökäyttäen määräsi Merlin Déroulèden kulkemaan heidän välitsensä, sitten hänkin valmistautui seuraamaan. Ovella hän kääntyi vielä kerran Julietteen päin.
»Kansatar, mitä teihin tulee», virkkoi hän äkkiä yhä katalammin, »jos olette toimittanut meidät tänne tyhjän vuoksi, käy teidän huonosti, muistakaa, se! Älkää lähtekö talosta ennen palaamistamme! Minulla saattaa olla teillä kysyttävää.»
XIII LUKU.
SOTKEUTUNEET SILMUKAT.
Juliette odotti pari minuuttia, kunnes miesten askeleita ei enää kuulunut jykeviltä tammiportailta.
Ensi kertaa Damokleen miekan pudottua oli hän yksin ajatuksineen.
Muutamassa hetkessä oli hänen keksittävä miten irtautua sotkeutuneista silmukoista, joihin hän itse oli rakastettunsa kietonut.
Merlin miehineen palaa pian. Näytelmää ei voida jatkaa heidän palattuaan, ja niinkauan kuin vaarallinen kirjesalkku oli Déroulèden yksityiskirjastossa, oli hän vihollisensa käsissä uhkaavassa vaarassa.
Hetkisen hän arveli piilottaa salkun omiin vaatteisiinsa, mutta tuokion harkinta osoitti sellaisen toimenpiteen arvottomuuden. Itse hän ei ollut nähnyt papereita; mikä tahansa niistä saattoi olla Déroulèden syyllisyyden täysi todiste; kirjeenvaihdossa oli mahdollisesti käytetty hänen omaa käsialaansa.
Raivoisan nolattuna ja kiihottuneena Merlin ehkä määrää hänet tarkastettavaksi! Moisen loukkauksen kauhu vapisutti häntä, mutta siihenkin hän olisi alistunut, jos vain siten olisi voinut pelastaa Déroulèden. Siitä ei hän kuitenkaan saattanut olla varma, ennenkuin hän oli tarkastanut paperit, ja siihen ei ollut aikaa.
Hänen ensimäinen ja suurin ajatuksensa oli: Pois Déroulèden yksityiskirjastosta vaaralliset paperit muassa. Niistä ei saa löytyä jälkeäkään talossa, jos mieli vapauttaa Déroulède kaikista epäluuloista.
Juliette nousi sohvalta ja kurkisti oven raosta. Eteisessä ei ollut ketään, mutta vasemman siipirakennuksen yläkerrasta kuului selvään sotilaiden raskaat askeleet ja silloin tällöin Merlinin raaka nauru.
Juliette kuunteli hetkisen saadakseen selville mitä tapahtui. Miehet olivat varmaan kaikki menneet Déroulèden makuuhuoneeseen, joka oli viimeinen vasemmalla ensi kerroksen käytävän päässä. Varmaankin oli kylliksi aikaa päätöksen toteuttamiseen.
Parhaansa mukaan hän piilotti paksun nahkasalkun hameensa laskoksiin. Sillä hetkellä ei ollut kysymys sen vähemmästä kuin hänen hengestään. Jos joku sotilaista tapaa hänet portailla, ei mikään voi pelastaa häntä eikä — mahdollisesti — Déroulèdeakaan. Jos taas hän jää paikalleen ja antaa asiain vapaasti kehittyä, hänet varmasti keksitään. Hän päätti uskaltaa.
Äänettömästi hän pujahti huoneesta kiirehtien suuria tammiportaita ylös. Innokkaasti tarkastaessaan Déroulèden makuuhuonetta Merlin miehineen ei ollenkaan huomannut mitä takana tapahtui. Juliette saapui käytävään ja kääntyen äkkiä oikealle juoksi äänettömästi paksun aubussonilaisen maton yli omaan huoneeseensa.
Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli Merlinin määräävän yhden miehen vahdiksi käytävään, mutta silloin hän oli jo onnellisesti omassa huoneessaan. Hiljaa hän sulki oven.
Pétronelle koko iltapäivän ahkerasti pakattuaan nuoren emäntänsä tavaroita oli nukahtanut nojatuoliin. Tietämättä kauheista tapauksista, jotka nopeasti seurasivat toisiaan, kuorsasi kunnioitettava vanhus rauhallisesti kädet tyytyväisesti ristissä korkealla povella.
Juliette ei sillä hetkellä välittänyt hänestä. Niin nopeasti ja taitavasti kuin suinkin repi hän painavan nahkasalkun auki terävillä saksilla ja pian oli sen sisällys levällään pöydällä hänen edessään.
Silmäys niihin riitti vakuuttamaan, että useimmat paperit epäilemättä olisivat toimittaneet Déroulèden giljotiinille, jos ne vain olisi löydetty. Suurin osa kirjeistä oli kansanvaltuutetun käsialaa. Juliettella ei tietysti ollut aikaa niiden yksityiskohtaiseen tarkastamiseen, mutta vaistomaisesti hän tunsi niiden olevan mitä vaarallisinta laatua.
Hän keräsi paperit yhteen repien muutamia kappaleiksi; sitten sirotteli hän ne tuhkakuppiin huoneen nurkassa olevan suuren kaakeliuunin eteen.
Onnettomuudeksi oli kuuma elokuun päivä. Jos hän olisi halunnut hävittää paperipinkan sydäntalvella, kun uunissa oli tulta, olisi tehtävä ollut paljon helpompi.
Mutta hänellä oli suuri ja jalo päämäärä, mitä suurempaa ei ole ollut koskaan kannustamassa ihmiskuntaa urotöihin.
Hän ei välittänyt seurauksista. Hänellä oli vain yksi ajatus —
Déroulèden pelastaminen millä hinnalla tahansa.
Seinällä, vastapäätä hänen vuodettaan ja aivan samettipäällyksisen rukoustuolin yläpuolella oli pieni veistos, Neitsyt Maria Jeesus-lapsi sylissä. Se oli noita hienon hienoja keksintöjä pyhän veden säilyttämiseksi. Sellaista kuluneen vuosisadan nöyrä taikausko piti välttämättömänä jokaisen tytön huoneessa.
Veistoksen edessä paloi pieni lamppu. Sen Juliette otti varovasti sormiensa väliin, ettei heikko liekki olisi päässyt sammumaan. Ensin hän kaatoi öljyä tuhka-astiassa oleville paperipalasille, sitten hän sytytti lampun sydämellä koko vaarallisen kirjenipun.
Öljy sai paperit heti syttymään; käry tai ehkäpä Julietten olo huoneessa herätti kunnianarvoisan Pétronellen.
»Pétronelle, ei mitään erikoista», puhui Juliette hiljaa, »poltan ainoastaan muutamia vanhoja kirjeitä. Mutta haluan olla yksin muutaman hetken — menisittekö alas keittiöön, kunnes kutsun teitä?»
Tottuneena noudattamaan emäntänsä käskyjä nousi Pétronelle heti sanaakaan hiiskahtamatta.
»Olen lopettanut vähien tavarainne pakkaamisen, lemmikkini. Kas niin, miksette käskenyt minua polttamaan noita papereita? Nyt olette tahrannut sievät kätösenne ja —»
»Hiljaa, Pétronelle, hiljaa!» Virkkoi Juliette kärsimättömästi! samalla lempeästi työntäen kielasta vanhusta ovea kohden. »Juoskaa nyt nopeasti keittiöön, älkääkä lähtekö sieltä, ennenkuin kutsun. Ja Pétronelle», lisäsi hän, »te ehkä näette sotilaita talossa.»
»Sotilaita! Armahtakoon hyvä Jumala meitä!»
»Pétronelle, älkää pelästykö. Mutta he saattavat kysyä teiltä jotain.»
»Kysyäkö?»
»Niin minusta.»
»Aarteeni, lemmikkini», huudahti Pétronelle pelästyneenä. »Ovatko nuo pirut —?»
»Mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tiedättehän, että tähän aikaan on aina vaara tarjolla.»
»Hyvä Jumala! Pyhä Maria! Jumalan äiti!»
»Mitään ei tapahdu, jos koetatte pysyä aivan tyynenä ja teette juuri niinkuin käsken. Menkää keittiöön ja odottakaa siellä, kunnes kutsun. Jos sotilaat tulevat sisään ja kyselevät, jos he koettavat pelotella teitä, niin muistakaa, ettei meidän tarvitse ihmisiä pelätä ja että henkemme on Jumalan käsissä.»
Puhuessaan piti Juliette koko ajan silmällä paperikasaa, joka vähitellen muuttui tuhaksi. Hän koetti lietsoa liekkejä parhaansa mukaan, mutta muutamat kirjeet olivat sitkeätä paperia ja paloivat aika hitaasti. Kyyneleitä vuodattaen, mutta tottelevaisena, valmistautui Pétronelle lähtemään huoneesta. Hänen emäntänsä hajamielinen ilme herätti hänessä pelkoa. Koetut kärsimykset olivat tehneet Julietten kasvot henkevän kauniiksi. Silmät loistivat suurina ja kiehtovina kuin olisivat ne nähneet kuolemattomille silmille näkymättömiä henkiolentoja; kullankeltaiset hiukset ympäröiden valkean puhdasta, nuorta otsaa näyttivät pyhimyskehältä.
Pétronelle teki ristinmerkin niinkuin olisi seisonut pyhimyksen edessä. Pétronellen ovea avatessa äkillinen veto sammutti viimeisen hiipuvan liekin tuhka-astiasta. Nähdessään Pétronellen poistuneen käänteli Juliette kiireesti muutamia jäljelle jääneitä puoleksi palaneita paperipaloja. Mihinkään ei ollut kirjoitus jäänyt selväksi. Mikä oli Déroulèdelle vaarallista, se oli kaikki todellakin muuttunut tomuksi. Neitsyt Marian jalkain juuressa oleva pieni lampun sydän oli sammunut öljyn puutteesta eikä Juliette keksinyt, millä sen olisi sytyttänyt uudelleen ja hävittänyt palamattoman jäännöksen. Sivuilta turmeltu nahkasalkku oli vielä jäljellä — sitä oli mahdoton hävittää.
Sille ei voinut mitään. Tuokion mietittyään heitti Juliette sen matkalaukkuun pukujansa joukkoon.
Sitten hänkin lähti huoneesta.
XIV LUKU.
ONNEKAS HETKI.
Kansanvaltuutetun makuuhuoneessa näyttäytyi etsintä yhtä tuloksettomaksi kuin kirjastossakin. Merlin alkoi jo epäillä tulleensa perinpohjin petkutetuksi.
Hän käyttäytyi jo Déroulèdea kohtaan aivan toisella tavalla. Hän oli käynyt miellyttäväksi ja joustavaksi, joten kaikista hänen sovintoyrityksistään kuvastui ääretön iva. Häntä ja yleistä syyttäjää varmaankin tuomitaan ankarasti päivän tapahtumista, jos suosittu kansanvaltuutettu Pariisin roskajoukon kannattamana vain suvaitsee kostaa.
Vallankumouksen loistovuonna oli Ranskassa vain yksi askel moitteen ja syytöksen välillä, ja Merlin tiesi sen. Vaikkei hän siis ollutkaan kadottanut Déroulèden todisteiden löytämisen toivoa ja vaikka Déroulèden käytöksestä päättäen hän jäi täysin vakuutetuksi, että sellaisia todisteita oli, suunnitteli hän makupalaa — jäniksen käpälää, jolla voi sivellä Kerberosta [Kerberos manalan monipäinen hirmukoira kreikk. tarust. Suoment. huom.], yleistä turvallisuuskomiteaa, itsensä puhdistamiseksi.
Makupala oli Juliette, ilmiantaja, ilmiannetun Déroulèden sijasta.
Mutta vieläkin hän hetki todisteita.
Muuttaen hiukan menettelytapaansa hän salli Déroulèden mennä tämän äidin luo arkihuoneeseen, ja itse hän lähti keittiöön etsimään Anne Mietä, jonka oli tullessaan nähnyt eteisessä. Siellä hän tapasi vanhan Pétronellenkin, jota saattoi mielin määrin peloitella, mutta jolta oli aivan mahdoton saada hyödyllisiä tietoja. Pétronelle oli liian tyhmä ollakseen vaarallinen ja Anne Mie oli liiaksi varuillaan.
Mutta epäillen, että ovela henkilö saattoi valita mahdottomimmatkin paikat vaarallisen omaisuuden kätköksi, tutki hän keittiön lattiasta kattoon saakka.
Arkihuoneessa koetti Déroulède parastaan tyynnyttääkseen äitiään, joka vuorostaan pakottautui olemaan rohkea yrittäen olla näyttämättä kyyneleitään, jotka todistivat hänen suurta pelkoaan poikansa puolesta. Päästyään sotilaista oli Déroulède heti kiiruhtanut takaisin kirjastoon, josta hän huomasi Julietten poistuneen ja kirjesalkunkin kadonneen. Tietämättä mitä ajatella, ja vavisten jumaloimansa naisen turvallisuutta ajatellessa mietti hän, etsiäkö tyttöä tämän omasta huoneesta vai muualtako. Samassa Juliette asteli häntä kohden porrassillalla.
Pyhimyskehä näytti ympäröivän tyttöä. Déroulèden mielestä hän ei ollut koskaan esiintynyt niin ihanana ja saavuttamattomana. Sisäinen ääni tuntui kuiskaavan hänelle, että Juliette oli sillä hetkellä hyvin kaukana hänestä, niinkuin olisi hän ollut toisen maapallon, henkimäisen kiertotähden asukas.
Nähdessään Déroulèden tulevan vastaansa, asetti Juliette sormen huulilleen ja kuiskasi:
»Hiljaa, hiljaa, paperit ovat hävitetyt, poltetut.»
»Ja minä olen teille pelastuksestani velkaa!»
Hän sanoi sen sielunsa syvyydestä, rajaton kiitollisuus täytti hänen sydämensä, ilo ja ylpeys siitä, että Juliette oli huolehtinut hänen pelastuksestaan.
Mutta hänen sanoistaan oli Juliette tullut entistäänkin kalpeammaksi. Hänen suuret, tummat silmänsä laajenivat kiintyessään Déroulèdeen niin jännittynein katsein, että jälkimäinen melkein hätkähti. Hän luuli Julietten pyörtyvän, luuli äskeisen mielenliikutuksen olleen hänen jännittyneille hermoilleen liikaa, ja tarttuen hänen käteensä hän veti tytön hellävaroen arkihuoneeseen.
Juliette vaipui tuolille perin raukeana ja uupuneena. Déroulède unohtaen vaaran, unohtaen maailman ja kaiken muun polvistui hänen jalkainsa juureen pitäen hänen kättään omassaan.
Juliette istui jäykkänä suuret silmänsä yhä kiinnitettyinä häneen. Ensin näytti kuin Déroulède ei olisi saanut kyllikseen tytön katselemisesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan nähnyt Juliettea, joka oli ollut hänen kauneuden unelmansa siitä kohtalokkaasta iltapäivästä saakka, jolloin hän oli pitänyt tyttöä puolipyörtyneenä käsivarsillaan ja vetänyt hänet kattonsa suojaan.
Siitä hetkestä oli Déroulède palvonut häntä. Juliette oli tenhonnut hänet hienostuneisuudellaan, nuoruudellaan ja viattomuudellaan, joka voimakkaasti vaikuttaa tuntehikkaisiin ihmisiin.
Hän oli palvonut Juliettea yrittämättäkään ymmärtää häntä. Hän olisi pitänyt melkein pyhyyden häväistyksenä kurkistaa tytön sisäisen elämän salaisuuksiin, päästä selville hänen toisesta luonnostaan, joka ajoittain teki Julietten vaiteliaaksi, melkeinpä äreäksi ja joka heitti synkän varjon hänen nuorelle kauneudelleen.
Ja vaikka hänen rakkautensa Julietteen olikin yhä kiihtynyt, oli se silti pysynyt yhtäläisenä taivaan lahjana kuin tyttökin oli hänelle — kuolevaisen rakkautena pyhimykseen, Pyhän Fransiskuksen hurmaantuneena madonnan ihailuna.
Sir Percy Blakeney oli sanonut Déroulèdea idealistiksi. Sitä hän oli sanan täydessä merkityksessä, ja Julietteen olikin keskittynyt kaikki, mikä oli parasta hänen idealismissaan.
Ensi kertaa piti hän silloin Julietten kättä omassaan hetkistä kauemmin kuin sovinnaistapa olisi sallinut. Ensimäinen suudelma tytön sormenpäille oli saanut veren hurjasti syöksemään hänen sydämeensä. Mutta yhä hän vain palvoi häntä ja tuijotti häneen kuin jumalalliseen olentoon.
Istuen aivan suorana tuolilla antoi. Juliette Déroulèden kuumeisin ottein puristaa hänen pieniä kylmiä käsiään.
Kiihkeästi Déroulède halusi sulkea Julietten syliinsä, vetää hänet puoleensa ja tuntea hänen suomensa sykähtelevän omiaan vastaan. Oli kiduttavaa katsella Julietten kauneutta — pieniä, soikeita, lapsimaisia kasvoja, suuria silmiä, jotka ajoittain näyttivät sinisiltä, mutta sillä hetkellä kuvastivat syvää, määräämätöntä väriä niinkuin myrskyinen meri.
»Juliette», mutisi hän vihdoinkin hänen sielunsa kiihkoisesti ensi suudelmaa pyytäessä.
Juliette näytti värähtelevän, hänen huulensa kalpenivat kylmeten, ja Déroulède aivan käsittämättä peloissaan ja ritarillisen nöyränä luuli tytön vastustavan hänen tulisuuttaan ja pelkäävän hänen intohimoaan, johon Julietten puhtaassa olennossa ei ollut vastakaikua Yksi ainoa sana oli lausuttu — vain hänen nimensä, voimakkaan miehen pyyntönä, miehen, jonka hänen rajaton rakkautensa oli viimeinkin voittanut — ja Juliette, haavoitettu tyttö parka, joka oli niin paljon rakastanut, niin kovasti rikkonut, vapisi ajatellessaan mitä olisi voinut tapahtua, ellei kohtalo olisi häntä pelastustyössä auttanut.
Häveten kiihtyneitä tunteitaan laski Déroulède tumman päänsä Julietten käsille, ja pakottautuen vieläkin kerran tyyneksi hän kunnioittavasti suuteli Julietten sormenpäitä.
Julietten katsahtaessa ylös näyttivät hänen piirteensä pehmenneiltä ja pari kyyneltä vieri hitaasti hänen kalpeita poskiaan pitkin.
»Suotteko, madonna, anteeksi?» pyysi hän ystävällisesti. »Minä olen vain ihminen, ja te olette ihmeen ihana. Ei, älkää vetäkö pois kätösiänne. Olen aivan tyyni nyt, ja tiedän kuinka enkeleille on puhuttava.»
Järki, oikeudentunto ja rehellisyys vaativat Juliettea sulkemaan korvansa rakkauden sanoilta, joita hänen pettämänsä mies lausui. Mutta kuka voi syyttää häntä hänen tarkatessaan suloisinta ääntä, jota rakastuneen naisen korva voi kuulla — rakastettunsa ääntä hänen ensi kertaa rakkauttansa tunnustaessaan.
Juliette istui kuunnellen Déroulèden hänelle kuiskaamia suloisia rakkaudensanoja, joiden lumoava salaisuus on ainoastaan voimakkaalla miehellä.
Hän istui kuunnellen koko ympäristön vaietessa. Huoneen toisessa päässä luki rouva Déroulède hiljaa rukouksiaan.
He olivat vain kahden järjettömän ihanassa ilmapiirissä, jonka ihminen on itselleen luonut — romantiikan maailmassa, joka on ihmeellisempi kuin taivas, ja sinne pääsevät vain ne, jotka ovat opetelleet rakkauden suloista oppia. Déroulède harhaili siellä mielin määrin. Hän oli luonut oman romantiikkansa, missä hän nöyränä palvojana vietti elämäänsä madonnansa palveluksessa.
Juliettekin unohti maailman, unohti todellisuuden, valansa, rikoksensa ja sen rangaistuksen. Hän alkoi ajatella kuinka hyvä oli elää, hyvä rakastaa ja pitää jalkainsa juuressa miestä, ainoata, jota koko maailmassa saattoi mielettömästi ihailla.
Kuka voi sanoa mitä Déroulède kuiskaili? Siinä kyllin, että Juliette kuunteli ja hymyili; ja nähdessään hänen hymyilevän tunsi Déroulède olevansa onnellinen.
XV LUKU.
PALJASTETTU.
Oven avaaminen ja sulkeminen herätti heidät unelmistaan.
Anne Mie vapisten ja kalpeana sekä mielettömin ja kauhistunein katsein pujahti huoneeseen.
Déroulède hypähti pystyyn. Silmänräpäyksessä syrjäytti hän oman onnellisuutensa nähdessään lapsi paran ilmeisen tuskan. Nopeasti hän riensi tytön luo aikoen puhutella häntä, mutta Anne Mie suunniltaan ja selittämättömän kauhun vallassa sivuutti hänet juosten rouva Déroulèden luo.
»Anne Mie, mikä on hätänä?» kysyi Déroulède päättäväisesti, »Ovatko nuo hiivatin paholaiset uskaltaneet —»
Tuokiossa oli todellisuus palannut valtavan tulvan tavoin, ja hän tunsi sydämessään katkeria soimauksia siitä, että hän itsekkään riemun hetkenä oli unohtanut ne, jotka odottivat häneltä apua ja suojaa.
Hän tunsi raakalaisten luonteen, jotka olivat lähetetyt hänen jälkiään seuraamaan, tunsi halpamielisen Merlinin ja hänen meluisat tapansa, ja hän soimasi ankarasti itseään, että oli jättänyt Anne Mien ja Pétronellen Merlinin seuraan edes muutamiksi hetkiksikään.
Mutta Anne Mie tyynnytti hänet pian.
»He eivät ole paljoakaan meitä ahdistaneet», virkkoi hän ilmeisesti ponnistaen ja pakoittautuen tyyneksi. »Pétronelle ja minä olimme yhdessä, ja he pakoittivat meidät avaamaan kaikki kaapit ja näyttämään kaikki astiat. Sitten he kyselivät paljon.»
»Kyselivät? Mitä?» tiedusteli Déroulède,
»Teistä, Paul», vastasi Anne Mie, »ja äidistä sekä myöskin kansattaresta, vieraastanne.»
Déroulède silmäili häntiä tarkasti ja epäröivästi ihmetellen lapsen merkillistä käytöstä. Hän varmaankin taisteli kovan kiihtymyksen vallassa, ja laihassa ruskeassa kätösessään puristi hän pientä paperiliuskaa.
»Anne Mie, lapsi!» puhui hän hyvin lempeästi, »näytät olevan aivan suunniltasi, niinkuin olisi jotain kauheata tapahtunut. Ystäväni, mikä paperi sinulla on kädessäsi?»
Anne Mie tuijotti siihen. Nähtävästi hän yritti kaikin voimin hillitä itseään.
Anne Mien nähdessään oli Juliette kivettynyt kirjaimellisesti sanoen. Hän istui suorana ja jäykkänä kuin patsas, katse kiinnitettynä kyyryselkäiseen tyttö raukkaan niinkuin heltymättömään tuomariin, joka on julistamaisillaan hänelle elämän tai kuoleman tuomiota.
Vaisto, tuo tarkka, uhkaavan vaaran aavistus, minkä luonto toisinaan lahjoittaa valituilleen, oli ilmaissut hänelle, että muutamien silmänräpäysten kuluessa langetetaan hänen tuomionsa ja että kohtalo lähestyy häntä pitäen Nemesiksen miekkaa kädessään; Anne Mien pieni puolikurttuinen käsi oli ojentanut miekan kohtalon kouraan.
»Mikä tuo paperi on? Annatko minun nähdä sen, Anne Mie?» toisti
Déroulède.
»Kansalainen Merlin antoi sen minulle äsken», alkoi Anne Mie yhä hiljempää. »Paul, hän näyttää varsin suuttuneelta, kun ei löytänyt mitään teitä syyttävää. He viipyivät kauan keittiössä, ja nyt he ovat jo menneet tarkastamaan sekä minun että Pétronellen huonetta, mutta Merlin — voi! Se kauhea mies! Hän näytti julmistuneelta pedolta pettymyksessään.»
»Niin, niin.»
»En tiedä mitä hän tahtoi minusta, sillä sanoin hänelle, ettette ole kertonut äidillenne ettekä minulle valtiollisia asioita ja ettei minulla ollut tapana kuunnella avaimen rei'ästä.»
»Niin. Ja —»
»Sitten hän alkoi puhua vieraasta — meidän vieraasta — mutta siitäkään asiasta en voinut mitään sanoa. Hän näytti olevan ymmällä, kuka teidät on ilmiantanut Hän puhui nimettömästä ilmiannosta, joka saapui yleiselle syyttäjälle aikaisin tänä aamuna. Se oli kirjoitettu pienelle paperiliuskalle ja pudotettu nähtävästi yleisön laatikkoon, ja —»
»Se on tosiaan ihmeellistä», virkkoi Déroulède aprikoiden outoa tapausta ja vielä enemmän Anne Mien kummallista jännitystä tämän siitä kertoessa. »En tiennyt, että minulla oli salainen vihollinen. Saanenkohan koskaan selvää —»
»Sitähän minäkin sanoin kansalaiselle Merlinille», ehätti Anne Mie.
»Mitä?»
»Että saattekohan te tai kukaan meistä, jotka rakastamme teitä, koskaan selvää salaisesta vihollisesta.»
»Erehdyit, pieni ystäväni, puhuessasi niin paljon moiselle raakalaiselle.»
»En sanonut paljoa, ja pidin viisaimpana olla hänelle mieliksi, kun hän kerran näytti haluavan puhella asiasta.»
»No, ja mitä hän sanoi?»
»Hän nauroi ja kysyi, olinko kovin halukas saamaan siitä selvän?»
»Anne Mie, toivon, että sanoit et.»
»Vielä mitä, sanoin kyllä», hän vastasi äkillisen tarmokkaasti katse kuin naulittuna Julietteen, joka jäykän äänetönnä tarkasteli Anne Mien pienintäkin elettä siitä hetkestä alkaen, jolloin tämä kertomisensa aloitti. »Paul, enkö haluaisi tietää kuka vihollisenne on, kuka on olento, joka on ollut kyllin halpamainen ja petollinen yrittääkseen teidän luovuttamistanne noiden armottomien roistojen käsiin. Mitä vääryyttä olette te kenellekään tehnyt?»
»Hiljaa, Anne Mie, hiljaa! olet liian kiihtynyt», sanoi hän hymyillen vasten tahtoaan nuoren tytön kiihkolle asian puolesta, joka hänestä itsestään näytti pikkuseikalta — koskihan se vain hänen oman vihollisensa keksimistä.
»Olen pahoillani, Paul. Kuinka voisin olla kiihtymättä?» vastasi Anne Mie omituisen ystävällisesti, »kun puhun niin halpamaisesta petoksesta kuin Merlinin esittämä on.»
»No, ja mitä hän esitti?»
»Hän teki enemmän kuin esitti», kuiskasi Anne Mie melkein kuulumattomasti. »Hän antoi minulle tämän paperin — nimettömän ilmiannon, joka saapui yleiselle syyttäjälle tänä aamuna — hän arveli jonkun meistä tuntevan käsialan.»
Sitten Anne Mie vaikeni ja noin viiden askeleen päässä Déroulèdesta ojensi hän Déroulèdea kohden rypistynyttä paperia, jota hän siihen saakka oli päättäväisesti puristanut kädessään. Déroulède oli ottamaisillaan sen häneltä, mutta juuri ennenkuin hän ryhtyi siihen, osui hänen katseensa Julietteen.
Tyttö ei ollut virkkanut sanaakaan, hän oli vain vaistomaisesti noussut ja silmänräpäyksessä astunut Anne Mien viereen.
Kaikki tapahtui yhdessä tuokiossa kuolon hiljaisuuden vallitessa huoneessa, muitta Déroulède oli ennättänyt huomata syyllisyyden ilmeen Julietten kasvoilla.
Pelkkä vaisto se oli, äkkinäinen, kauhea, selittämätön ilmestys. Julietten sielu näytti äkkiä täydellisesti paljastaneen kurjuutensa ja syyllisyytensä Déroulèden silmissä.
Oli kuin taivaan tuli olisi kauhealla pysähdyksellä laskeutunut ja haudannut hirvittäviin liekkeihinsä Déroulèden ihanteet, hänen onnensa ja jumaloitunsa, jota ei ollut enää, hänen madonnansa oli lakannut olemasta.
Hänen edessään seisoi ihana nainen, jolle hän oli tuhlannut rakkautensa tukahutetut aarteet, nainen, jota hän oli lohduttanut, suojannut ja turvannut ja joka sillä tavoin oli hänet palkinnut.
Juliette oli väkisin tunkeutunut hänen kotiinsa, oli vakoillut häntä, kulkenut hänen kintereillään ja valehdellut hänelle. Hetki tuli liian äkkiä, liian kauheana, jotta hän olisi voinut edes arvata Julietten vaikuttimia. Hänen koko elämänsä, menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa olivat poispyyhkäistyt hänen rakkaimpien unelmiensa hävitessä niin kauhealla tavalla. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi Julietten hirveän petoksen; kuinka saattoi hän edes muistaa, että hän kerran, kauan sitten oli oikeutetussa taistelussa surmannut Julietten veljen.
Juliette ei koettanutkaan salata syyllisyyttään. Liikuttavan luottavaisesti anoi hän apua rukoilevin katsein Déroulèdelta päästäkseen enemmästä häpeästä. Ehkä hän tunsi, ettei, sellainen rakkaus kuin Déroulèden sammunut hetkessä.
Déroulède sääli häntä täydestä, sydämestään, ja Déroulèden sääliväisyyteen Juliette vetosikin pyytäessään vapautusta nöyryytyksistä rouva Déroulèden ja Anne Mien edessä.
Ja Déroulède vielä lumoissa siitä hetkestä, jolloin oli polvistunut hänen jalkainsa juureen, ymmärsi hänen rukouksensa ja sulki tuokioksi silmänsä poistaakseen iäksi kirkkaan näyn puhtaasta, palvomastaan enkelistä ja kääntyi hiljaa Anne Mien puoleen.
»Anne Mie, anna minulle paperi», sanoi hän kylmästi. »Ehkä tunnen suurimman viholliseni käsialan.»
»Nyt se on tarpeetonta», vastasi Anne Mie hitaasti yhä katsellen
Julietten kasvoja, joista hänkin oli lukenut mitä oli toivonut.
Paperi putosi hänen kädestään.
Déroulède kumartui ottamaan sen. Hän aukaisi sen, silitti sitä ja huomasi sen puhtaaksi.
»Eihän tälle paperille ole mitään kirjoitettu», virkkoi hän koneellisesti.
»Ei», ehätti Anne Mie; »ei muuta kuin hänen petosjuttunsa selitys.»
»Anne Mie, tekosi on ilkeä ja häpeällinen.»
»Ehkäpä, mutta arvasin totuuden ja halusin tietää varmasti. Jumala osoitti minulle keinon miten menetellä ja miten ilmoittaa teillekin.»
»Sitä parempi, luullakseni, kuta vähemmän puhut juuri nyt Jumalasta.
Huolehtisitko äidistäni. Hän näyttää raukealta ja sairaalta.»
Rouva Déroulède oli nojatuolistaan seurannut surullista näytelmää äänetönnä ja hiljaisena melkein puolueettoman katselijan tavoin. Koko hänen käsitys- ja ajatuspiirinsä oli lamautunut aina siitä hetkestä, jolloin ensimäinen ovella tehty vaatimus oli varoittanut häntä hänen poikaansa uhkaavasta vaarasta.
Julietten petoksen lopullinen paljastus oli jättänyt rouva Déroulèden tunteettomaksi. Koska hänen poikansa oli vaarassa, välitti hän vähät mistä vaara oli aiheutunut.
Totellen Déroulèden toivomusta huolehti Anne Mie vanhan rouvan mukavuudesta. Kyyryselkäinen tyttö raukka tunsi jo miten kauheat hänen tekonsa vaikutukset olivat.
Lapsellisessa mielessään oli hän suunnitellut keinon petturin häpäisemiseksi. Anne Mie ei tiennyt eikä välittänyt vaikuttimista, jotka olivat vaatineet Juliettea toimimaan. Hänen ainoana tietonaan oli, että Juudaan tapaisesti oli kohdeltu miestä, jolle hän itse oli tuhlannut liikuttavan, toivottoman rakkautensa.
Tukahutettu mustasukkaisuus, joka oli kiduttanut häntä kolmena viime viikkona, heräsi ärsyttäen häntä paljastamaan kilpailijansa.
Hetkeäkään hän ei epäillyt Julietten syyllisyyttä. Rakkauden Jumala saattaa olla sokea, niinkuin perinnäistapa on sen säätänyt, mutta mustasukkaisuuden pahalla hengellä on sata silmää, jotka ovat tarkemmat kuin ilveksen.
Vaikka Merlinin miehet väkivalloin rynnätessään Déroulèden kirjastoon työnsivätkin Anne Mien syrjään, oli hän kuitenkin seurannut heitä ovelle. Kun uutimet vedettiin sivulle, ja valo täytti huoneen, oli hän nähnyt Julietten istuvan näennäisesti tyynen tunteettomana sohvalla.
Vaisto, oman hylätyn intohimonsa vaisto, antoi hänelle aihetta lukea ihanan tytön kasvoista kaiken, mikä oli salattuna tuon kalpean, tunteettoman naamarin alla. Samainen lisäaisti sai hänet ymmärtämään Merlinin vihjaukset ja viittaukset. Hän huomasi hänen äänensä jokaisen väreen, kuuli kaikki ja näki kaikki.
Kesken levottomuutta ja pelkoa sen miehen tähden, jota hän rakasti, valtasi Anne Mien kiihkeä; alkuperäinen ja perin inhimillinen riemu, kun hän ajatteli saavansa vihdoinkin kukistetuksi maan tasalle epäjumalan, joka oli varastanut Déroulèden rakkauden.
Anne Mie ei ollut viisas. Hän oli yksinkertaisen lapsellinen, intohimon ja älyn harhailevaa sekavuutta vailla. Hänen alkeellinen mustasukkaisuutensa keksi viekkaan suunnitelman Julietten paljastamiseksi. Hän aikoi nöyryyttää ja pelottaa tyttöä, uhata häntä paljastuksilla ja pelottelemalla häntä, häpäistä hänet Paul Déroulèden nähden.
Kaikki oli tehty; kaikki oli käynyt niinkuin hän oli suunnitellutkin. Paul tiesi, että hän oli tuhlannut rakkauttaan valehtelijalle ja pelkurille, ja Juliette seisoi kalpeana, nöyryytettynä häväistyn ihmisyyden aito hylkynä.
Anne Mie oli voittanut, mutta hän oli perin onneton voitostaan. Voimakkaat nyyhkytykset näyttivät repivän hänen sydänjuuriaan. Hän oli pyyhkäissyt Paulin ihanteen korokkeelta, mutta yksi ainoa katse hänen kasvoihinsa oli osoittanut, että hän oli tuhonnut Paulin elämänkin.
Déroulède näytti sillä hetkellä melkein vanhalta. Vakava, levoton katse oli hävinnyt hänen silmistään; hän tuijotti mykkänä eteensä kiertäen levottomissa sormissaan paperiliuskaa, joka oli ollut hänen unelmiensa tuhoamisen välikappaleena.
Tarmokas ryhti ja voimakas esiintyminen, jotka olivat olleet hänen pääasialliset luonteenominaisuutensa, näyttivät hävinneen. Hänen veltossa olennossaan oli täydellisen tyhjyyden ja toivottomuuden leima.
»Kuinka hän rakastaakaan Juliettea!» huokasi Anne Mie hellästi huivia kääriessään rouva Déroulèden hartioille.
Juliette ei hiiskahtanut sanaakaan, jopa näytti henkikin paenneen hänestä. Sillä hetkellä oli hän pelkkä patsas, jonka mieli oli turtunut, sydän kuollut, koko olemus näytti huonolta koneelta. Mutta hän vain katseli Déroulèdeen; vain yksi aisti toimi hänessä — näkö.
Hän katseli yhä uudelleen ja näki pikaisen poistuvan sieluntuskan kuvastuvan Déroulèden kasvoilla: hänen rikoksensa paljastuminen, hämmästyksen kauhistuttavan romahduksen tapahtuessa ja hirvittävän, kuoleman kaltaisen tyhjyyden hänen sydämessään.
Hän ei huomannut niillä inhon eikä vastenmielisyyden jälkeäkään. Déroulède oli koettanut pelastaa hänet uusilla nöyryytyksillä äitinsä nähden, mutta Déroulèden katseessa ei ollut vihaa eikä halveksimista, kun hän huomasi, että hänen paljastamisekseen oli käytetty juonia.
Juliette katseli yhä vain, sillä hänellä ei ollut toivon eikä toivottomuudenkaan kipinää. Hänen sielunsa ei sisältänyt sen enempää kuin hänen mielensäkään, pelkkää elotonta tyhjyyttä vain.
Minuuttien vähitellen vieriessä hän kuitenkin näki Déroulèden voimakkaan sielun nousevan taisteluun epätoivoista synkkyyttä vastaan. Hänen sormiensa liike kävi joustavammaksi; hänen voimakas, tarmokas vartalonsa suoristautui; muiden asioiden muistaminen sekä muut harrastukset alkoivat keventää hänen surunsa liian raskasta taakkaa.
Hän muisti vaarallisia papereita sisältävän kirjesalkun. Hän alkoi mietiskellä Julietten teon vaikuttimia, kun tämä salaamalla paperit torjui ratkaisevan hetken Merlinin niitä hakiessa.
Että Julietten koko olemus oli muuttunut ja että hän halusi pelastaa Déroulèden, se ei juolahtanut hänen mieleensäkään; jos niin olisi käynyt, olisi hän torjunut sen luotaan herkän tunteellisuuden tuloksena, narrin oikkuna, narrin, joka luulee olevansa vastustamaton.
Hänen oma, itseään kiduttava vaatimattomuutensa huomasi vain yhden ainoan johtopäätöksen: että Juliette oli ilvehtinyt kaiken aikaa, ilvehtinyt etsiessään häneltä suojaa, ilvehtinyt opettaessaan häntä rakastamaan, ilvehtinyt ennen kaikkea hetkenä, jolloin hän itse kiihkeän intohimonsa kukistamana oli tuokioksi lakannut palvomasta tyttöä rakastaakseen häntä.
Kun suloisimman hulluuden hetken katkera muisto elpyi uudelleen hänen polttavissa aivoissaan, kiinnitti hän vihdoin Julietteen viimeisen tuskallisen moittivan katseen, niin voimakkaan, niin lempeän ja kuitenkin niin ratkaisevan, että Anne Mie, joka sen näki, tunsi kuin olisi hänen oma sydämensä säälistä murtunut.
Juliettekin oli huomannut katseen. Hänen hermojensa jännitys näytti äkkiä lauenneen. Muisti palasi rajun voimakkaana. Vähitellen hänen polvensakin taipuivat, ja hän vaipui lattialle Déroulèden eteen kullan keltainen pää kumartuneena rikoksen ja häpeän taakasta.
XVI LUKU.
PIDÄTETTY.
Déroulède ei edes yrittänytkään lähestyä häntä.
Vasta Merlinin ja hänen miestensä raskaiden askelten vielä kerran kajahdettua käytävässä nousi Juliette hiljaa pystyyn.
Hän oli saanut nöyrtyä ja katua heidän kaikkien nähden. Hän katsahti viimeistä kertaa heihin, joita niin kovasti oli loukannut, ja sydämensä hiljaisuudessa hän lausui ikuiset hyvästit sumeile, voimakkaalle ja pyhälle rakkaudelle, jonka hän oli herättänyt ja sitten niin toivottomasti murskannut.
Hän oli sovitukseen valmis.
Merlin oli jo tepastellut huoneeseen. Pitkä ja työläs kotitarkastus ei ollut parantanut hänen huonoa tuultaan eikä muotoaan. Hän oli entistään paksumman lian peitossa, ja hänen matala otsansa melkein hävisi huonosti kammatun, sotkuisen tukan alle, jota hän oli alituisesti ärtyisessä kärsimättömyydessään pöyhötellyt ja otsalleen vetäissyt.
Yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa oli jo Juliettelle ilmaissut mitä Merlin halusi tietää. Hän oli tarkastanut tytön huoneen ja löytänyt palaneiden paperien jäännöksiä, mitkä Juliette oli tahallaan jättänyt tuhka-astiaan.
Mitä Merlin aikoi tehdä, oli Julietten tärkein miettimisaihe. Ettei hän välttänyt vangitsemista ja tuomiota, oli hänelle päivän selvä. Merlinin halveksiva ivahymy hänen katsahtaessaan Julietteen oli ilmaissut sen.
Déroulède puolestaan oli tuntenut suurta huojennusta miesten huoneeseen palatessa. Jännitys oli käynyt sietämättömäksi. Kun hän näki kauhistuneen madonnansa nöyryytettynä jalkainsa juuressa, ääretön tuska mursi hänen sydäntään.
Eikä hän kuitenkaan voinut lähestyä Juliettea. Hänen tulinen sydämensä tunsi ylpeyden riemua nähdessään Julietten siinä.
Juliette ei enää ollut häntä ylevämpi eikä enkelimäinen. Hieman hän aavisti Merlinin löytävän nahkasalkun. Sen piilopaikkaa hän ei voinut sanoa, ehkäpä Juliette itse oli antanut sen sotilaille. Hän oli piilottanut sen vain muutamiksi hetkiksi luultavasti mielijohteesta, kun hän pelkäsi Merlinin pettävän hänet heti sen löydyttyä.
Déroulède muisti nyt hirmuvaltiaan Juliettelle osoittamat viittaukset ja vihjaukset kirjastoa tarkastettaessa. Silloin oli hän pitänyt niitä halpamaisina loukkausyrityksinä, ja hän oli kiusannut itseään melkein yli voimiensa koettaessaan olla rankaisematta raakasuista olentoa, joka uskalsi kinastella hänen madonnansa kanssa.
Hän ymmärsi ja tunsi sydämensä häpeästä kouristuvan muistellessaan sitä.
Merlinin ja hänen miestensä paluu, noiden likaisten turmeltuneiden roistojen läsnäolo oli tosiaankin tervetullut. Hän olisi tahtonut' kerätä koko maailman, kaikki sen asukkaat itsensä ja langenneen madonnansa välille.
Merlinin käytös häntä kohtaan ei ollut kadottanut ivallista hyväntahtoisuuttaan. Matelevaisuudenkin piirre ilmeni rumilla kasvoilla kansanedustajan lähestyessä suosittua kansanvaltuutettua.
»Kansanvaltuutettu», alkoi Merlin, »minun on kerrottava teille se tervetullut uutinen, ettemme ole talossanne löytäneet mitään, joka millään tavalla saattaisi uskollisuutenne tasavallalle epäiltäväksi. Minut määrättiin kuitenkin viemään teidät yleisen turvallisuuskomitean eteen välittämättä, löytyykö todisteita syyllisyydestänne vai eikö. Niitä en ole löytänyt.»
Hän tarkasteli terävästi Déroulèdea toivoen vielä yhdennellätoista hetkellä keksivänsä hakemiansa todisteita tämän katseista tai eleistä. Vähäpätöisinkin Déroulèden kasvoilla kuvastuva helpotuksen ilme tai tyytyväisyyden huoahdus hänen rinnastaan olisi riittänyt sillä hetkellä vakuuttamaan hänelle ja yleiselle turvallisuuskomitealle, että kansanvaltuutettu oli kuitenkin syyllinen.
Mutta Déroulède ei edes liikahtanut. Hän hallitsi itsensä täydelleen osoittamatta hämmästystä tai tyytyväisyyttä. Kuitenkin hän tunsi kumpaakin — tyytyväisyyttä ei oman turvallisuutensa, vaan äitinsä ja Anne Mien tähden, jotka hän aikoi heti lähettää maasta, kauas kaikista vaaroista, ja myöskin hänen, Juliette Marnyn, vieraansa tähden, jolla oli oikeus vaatia hänen suojelustaan, kuinka paljon hän liekin rikkonut häntä vastaan. Hänen vähäinen hämmästyksensä oli aivan ohimenevää laatua. Merlin ei ollut löytänyt kirjesalkkua. Ehkäpä Julietten oli myöhäisen katumuksen valtaamana onnistunut piilottaa se. Asia oli joka tapauksessa lakannut kiinnittämästä hänen mieltään. Hänestä oli yhtä kiusallista olla kiitollisuuden velassa Juliettelle omasta kavalluksestaan kuin lopullisesta pelastuksestaankin.
Hän suuteli hellästi äitiään hyvästiä sanoessaan ja puristi lämpimästi Anne Mien arkaa, pientä kättä. Hän teki voitavansa tyynnyttääkseen heitä, mutta heidän itsensä tähden ei hän uskaltanut Merlinin kuullen lausua sanaakaan suunnitelmistaan heidän pelastamisekseen.
Sitten oli hän valmis sotilaita seuraamaan.
Sivuuttaessaan Julietten aivan läheltä kumarsi hän ja kuiskasi melkein kuulumattomasti:
»Hyvästi!»
Juliette kuuli kuiskauksen, mutta ei vastannut. Vain hänen katseensa vastasi ikuiseksi hyvästiksi.
Déroulèden ja hänen seuraajiensa askeleet kaikuivat heidän laskeutuessaan portaita, sitten eteisen ovi aukeni ja sulkeutui. Avonaisesta ikkunasta tunkeutui huoneeseen käheä ilonhuuto suositun kansanvaltuutetun kadulla näyttäytyessä.
Merlin jäi kahden miehen kanssa pylväistöön; kahden muun hän käski saattamaan Déroulèdea oikeuspalatsiin saakka, jossa yleisen turvallisuuskomitean jäsenet istuivat. Hirmuvaltias aavisti kansanvaltuutetun puhuvan roskajoukolle.
Hillitön naisjoukko oli nähtävästi odottanut hänen tuloaan. Kaduille oli pian levinnyt tieto, että Merlin, itse Merlin, tuo innokas, verenhimoinen jakobiini oli alentunut menemään Paul Déroulèden taloon neljän sotilaan seuraamana. Sellainen loukkaus miestä kohtaan, johon he kaikista konventin jäsenistä enin luottivat, oli suuresti kiihottanut joukkoa. Naiset ilkamoivat sotilaille heti heidän näyttäydyttyään, eikä Merlin uskaltanut kieltää Déroulèdea puhumasta.
»Hirteen, vanha tomppeli!» karjui yksi naisista pudistaen nyrkkiään Merlinin nenän edessä.
»Kansanvaltuutettu, antakaa merkki», liittyi puheeseen toinen, »ja me murskaamme hänen ilkeän naamansa. Me katkaisemme hänen kaulansa!»
»Hirteen! Hirteen!»
Yksi ainoa Déroulèden lausuma sana olisi aiheuttanut julkisen metelin, ja siihen aikaan tulkittiin itsepuolustus roskajoukkoa vastaan kansan vihaamiseksi.
Merlininkään työ ei ollut vielä suoritettu. Hän ei ollut aikonutkaan itse saattaa Déroulèdea. Hänellä oli vielä tärkeitä toimia talossa, josta hän juuri oli poistunut. Hän oli vain halunnut lähettää kansanvaltuutetun tieltään ennenkuin hän taas meni yläkertaan.
Sitäpaitsi hän oli odottanut jonkunlaista katumellakkaa. Pariisin väestön mielentila oli sillä hetkellä kiehumispisteessä. Väestön vihaa määrättyä kansanluokkaa ja määrättyä yksilöä kohtaan voi verrata vain siihen intoon, millä he muutamia suosivat.
He olivat palvoneet Marat’ta hänen siivottomuutensa ja paheidensa vuoksi; he palvoivat Dantonia hänen tarmonsa ja Robespierreä hänen tyyneytensä tähden. Déroulèdea he palvoivat hänen äänensä, hänen lempeytensä ja sääliväisyytensä tähden, hänen kaunopuheisuutensa ja huolenpitonsa vuoksi heidän lapsistaan.
Hänen kaunopuheisuuttaan Merlin juuri pelkäsikin; mutta huonosti hän tunsi ne ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä.
Déroulèden vaikutusvaltaa hillittömimpään ja turmeltuneimpaan kansaan, mitä maailman historia on koskaan tuntenut, ei suinkaan saavutettu sen intohimoja lietsomalla. Suurinkin kansansuosio on aina lyhytaikainen. Roskajoukon intohimot kohdistuvat aina niihin, jotka ovat ne herättäneet. Marat' ei elänyt nähdäkseen tähtensä laskeutumista; Dantonin laahasivat giljotiinille ne, joita hän oli opettanut pitämään tuota kuolonvälinettä ainoana ja kumoamattomana valtiollisena johtopäätöksenä; Robespierre sortui niihin hurjiin verenvuodatuksiin, jotka hän itse oli aikaansaanut. Mutta Déroulède pysyi Pariisin kansan johtajana niin kauan kun hän itse halusi pysyttäytyä siinä asemassaa Kuunnellessaan häntä tunsi väkijoukko tulevansa paremmaksi, jalommaksi ja vähemmän turmeltuneeksi.
Hän ylläpiti heidän kurjissa, harhaanjohdetuissa sydämissään miehuuden viimeisiä lepattavaa tunnetta, jota verenhimoiset tyrannit veljeyden ja tasa-arvoisuuden nimessä yrittivät parhaansa mukaan tukahuttaa.
Silläkin hetkellä hän olisi saattanut käyttää ovensa ulkopuolella olevan pienen joukon mielentilaa omaksi hyväkseen, mutta hän piti vaitioloa parempana; vieläpä hän tyynnytti heitä käden liikkeilläänkin.
Hän tiesi hyvin, että ne, joita hän olisi voinut kiihottaa Merliniä vastaan, olisivat veren kuohahtaessa varmasti muutamissa minuuteissa kääntyneet häntä itseään vastaan.
Merlin, joka kaiken aikaa oli aikonut palata taloon, käyttikin sillä hetkellä tilaisuutta hyväkseen. Hän antoi Déroulèden mennä edellä kahden miehen saattamana ja kiirehti takaisin taloon naisten ivahuutojen seuraamana.
»Hirteen vanha tomppeli!» huusivat he heti, kun eteisen ovi sulkeutui. Muutamat alkoivat nyrkeillään takoa ovea; sitten he huomasivat, että heidän erityinen suosikkinsa, kansanvaltuutettu Déroulède marssi kahden sotilaan välissä niinkuin vanki. Huhu tiesi kertoa, että hänet oli pidätetty ja vietiin oikeus palatsiin — vankina.
Se ei saanut tapahtua. Pariisin roskajoukolle oli opetettu, että se oli kaupungin valtias, ja se oli oppinut läksynsä hyvin. Sillä hetkellä se oli valinnut Paul Déroulèden erityiseen suojelukseensa, ja hänen kunniavartijanaan — naiset rikkinäisissä hameissaan, miehet paljasjaloin ja puolialastomina, lapset kirkuen, rääkyen ja huutaen — se seurasi häntä valvoakseen, ettei vain kukaan saanut häntä loukata.