XVII LUKU.
SOVITUS.
Merlin odotti hetkisen eteisessä, kunnes kuuli meluavan joukon häviävän etäisyyteen, sitten hän vielä kerran nousi portaita tyytyväisesti myhähtäen.
Kaikki oli tapahtunut muutamissa minuuteissa. Rouva Déroulède ja Anne Mie sangen levottomina kadulla sattuneiden tapahtumain vuoksi eivätkä olleet huomanneet Juliettea.
He eivät olleet uskaltaneet astua parvekkeelle katsomaan mitä tapahtui, ja senvuoksi he eivät ymmärtäneet mitä ulko-oven uudelleen avaaminen ja sulkeminen merkitsi.
Seuraavassa hetkessä Merlinin raskaat, veltot askeleet portaissa saivat kuitenkin Anne Mien pelästyneenä katsahtamaan ympärilleen.
»Sotilaat ovat vain tulleet takaisin noutamaan minua», sanoi Juliette hiljaa.
»Teitä?»
»Niin, he ovat tulleet viemään minut pois. Eivät luullakseni halunneet tehdä sitä herra Déroulèden läsnäollessa peläten —»
Hänellä ei ollut aikaa sanoa sen enempää. Anne Mie katseli häntä pelokkaasti ja äänettömästi kummastellen Merlinin huoneeseen astuessa.
Merlinillä oli kädessään nahkasalkku, jonka koko toinen pää oli revitty, sekä muutamia pieniä puolihiiltyneitä paperipalasia. Hän tuli suoraan Julietten luo ja epäkohteliaasti heitti sekä salkun että paperit tytön kasvoille.
»Teidänkö nämä ovat?» kysyi hän töykeästi.
»Minun.»
»Luullakseni tiedättekin mistä ne löytyivät?»
Juliette nyökkäsi ääneti vastaukseksi.
»Mitä papereita te poltitte?»
»Rakkauskirjeitä.»
»Valehtelette!»
Juliette kohautti olkaansa.
»Niinkuin haluatte», vastasi hän lyhyesti.
»Mitä papereita ne olivat?» toisti Merlin kiroten kovasti ja rivosti, mikä kuitenkaan ei häirinnyt nuoren tytön tyyneyttä.
»Olen sanonut teille», vastasi hän, »rakkauskirjeitä, jotka halusin polttaa.»
»Kuka oli rakastettunne?» kysyi hän.
Kun Juliette ei vastannut, osoitti hän kadulle, jossa sanat »Déroulède, eläköön Déroulède», vielä kaukaa kaikuivat.
»Olivatko kirjeet häneltä?»
»Eivät.»
»Teillä oli siis useampiakin rakastajia kuin yksi?»
Merlin naurahti ja teeskennelty iloisuus näytti yhä enemmän vääntelevän hänen ilkeitä piirteitään.
Hän tunki kasvonsa aivan lähelle Julietten poskia, ja tämä sulki silmänsä inhoten kurjan heittiön kosketusta. Anne Miekin oli päästänyt osanotonhuudahduksen nähdessään pahanhajuisen likaisen hylkiön kiduttavan läheisyydellään hänen edessään seisovaa ihanaa ja hienostunutta tyttöä.
Töykein liikkein hän pisti sorkkamaiset kätensä Julietten siron leuan alle pakoittaen tytön kääntymään ja katsomaan häneen, Juliette kavahti inhottavasta kosketuksesta, mutta tyyneyttään hän ei hetkeksikään unohtanut.
Sellaisten hylkiöiden valtaan oli hän tahallaan toimittanut miehen, jota hän rakasti. Raa’an olennon tuttavallisuus antoi viimeisen voitelun hänen omalle alennukselleen, mutta samalla se antoi hänelle rohkeutta suunnitelmansa lopulliseen toteuttamiseen.
»Teillä oli siis useampia kuin yksi rakastaja?» nauroi Merlin sellaisella tavalla, joka olisi itse pakolaistakin miellyttänyt. »Ja te toivoitte voivanne lähettää yhden niistä giljotiinille valmistaaksenne toiselle tilaa. Niinkö?»
»Niinkö?» kertasi Merlin äkkiä tarttuen tytön ranteeseen ja sitä niin lujasti puristaen, että Juliette oli melkein kirkaista tuskasta.
»Niin», vastasi Juliette varmasti,
»Tiedättekö, että saitte aprillinarrinanne minut tänne?» kysyi hän ilkeästi; »ja ettei kansanvaltuutettu Déroulèdea voida lähettää giljotiinille pelkästä epäluulosta, häh? Tiesittekö sen ilmiantoanne kirjoittaessanne?»
»En tiennyt.»
»Luulitteko meidän voivan vangita hänet pelkän epäluulon nojalla?»
»Luulin.»
»Tiesittekö hänet viattomaksi?»
»Tiesin.»
»Minkätähden poltitte rakkauskirjeenne?»
»Pelkäsin, että ne löytyisivät ja että ne joutuisivat kansanvaltuutetun haltuun.»
»Oivallinen yhteensattuma, kunniani kautta!» kirosi Merlin kääntyessään toisten naisten puoleen, jotka istuivat kalpeina ja vapisevina huoneen nurkassa ymmärtämättä mitä tapahtui, tietämättä mitä uskoa tai ajatella. He eivät tienneet Déroulèden suunnitelleen Marie Antoinetten pakoa eivätkä kirjesalkun sisällystä. Kuitenkin he kumpikin aavistivat hiukan, että ihana tyttö, joka seisoi siinä tyynenä inhottavan hirmuvaltiaan edessä, ei ollut irstas, vaikka hän siksi tekeytyi, vaan että hän oli harhaanjohdettu, ehkäpä mielipuoli — tai marttyyri.
»Tiesittekö te asiasta?» tiedusteli Merlin töykeästi vapisevalta Anne
Mieltä.
»En ollenkaan», vastasi hän.
»Kukaan ei tiennyt yksityisasioistani eikä yksityisestä kirjeenvaihdostani», virkkoi Juliette kylmästi. »Niinkuin sanoitte, oli se oivallinen yhteensattuma. Toivoin sen onnistuvan. Mutta ymmärrän nyt, että kansanvaltuutettu Déroulède on liian tärkeä henkilö joutuakseen kuulusteltavaksi pelkän epäluulon nojalla, eikä minun ilmiantoni perustunut tosiasioihin.»
»Tiedättekö myöskin, hieno ylimyksettäreni», virnisteli Merlin ilkeästi, »ettei ole viisasta ilvehtiä yleisen turvallisuuskomitean kanssa eikä aiheettomasti ilmiantaa kansanedustajia?»
»Tiedän», sanoi hän hiljaa, »että te, kansalainen Merlin, olette päättänyt antaa jonkun maksaa tämänpäiväisen erehdyksen. Ette uskalla nyt hyökätä kansanvaltuutetun kimppuun, siis teidän täytyy tyytyä minuun.»
»Riittää jo; minulla ei ole aikaa kinastella ylimysten kanssa», vastasi hän karskisti. »Kas niin, seuratkaa sävyisästi miehiä. Vastustus vain pahentaisi asiaanne.»
»Olen aivan valmis seuraamaan teitä. Saanko lausua pari sanaa ystävilleni ennen lähtöäni?»
»Ette.»
»Ehken koskaan enää saa heitä puhutella.»
»Olen sanonut ei, ja se on tarkoitukseni. Kas niin, eteenpäin, mars!
Olen jo tuhlannut liian paljon aikaa.»
Juliette oli liian ylpeä toistaakseen pyyntöänsä. Hän oli toivonut yhdellä sanalla voivansa voittaa puolelleen rouva Déroulèden ja Anne Mien sydämet. Hän ei tiennyt, uskoivatko he halpamaisen valheen, jonka hän oli puhunut Merlinille; hän vain arvasi, että he sillä hetkellä yhä vain pitivät häntä Paul Déroulèden kavaltajana.
Mutta sitä ei hänen sallittu lausua. Hänen oli mentävä tutkittavaksi, mahdollisesti kuolemaankin kauhean varjon leimaamana, jonka hän itselleen oli aiheuttanut.
Hän kääntyi hiljalleen ja käveli ovea kohden, jossa molemmat miehet jo seisoivat odottelemassa.
Silloinpa taivaasta tullut vaisto näytti äkkiä ohjaavan Anne Mietä. Tyttö raukka ratkaisi sielutieteellistä tehtävää, joka itse asiassa kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta hän aavisti sen kuitenkin olevan tärkeän probleemin. Julietten kasvojen ilme oli jo saanut tytön katkerasti katumaan tekoaan, ja kun ihana hienostunut nainen oli vaihtamaisillaan Déroulèden kodin suojan kauhean vallankumoustuomioistuimen julmaan julkisuuteen ja hirveään kidutukseen, heltyi Anne Mien sydän rajattomaan osanottoon.
Ennenkuin Merlin tai miehet ennättivät estää häntä, oli hän jo juossut Julietten luo, tarttunut hänen levottomaan kylmään käteensä ja suudellut sitä hellästi.
Juliette näytti heräävän kuin unesta. Hän loi Anne Miehen toivon, melkein riemun silmäyksen ja kuiskasi:
»Se oli vala — vannoin sen isälleni ja veli vainajalleni. Sanokaa se hänelle.»
Anne Mie saattoi vain nyökätä; hän ei voinut puhua, sillä kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.
»Mutta minä sovitan — hengelläni. Sanokaa hänelle», kuiskasi Juliette.
»Kas niin», huusi Merlin, »pois tiellä, kyttyräselkä, ellette halua tulla mukaan.»
»Anteeksi!» pyysi Anne Mie kyynelsilmin.
Miehet työnsivät hänet töykeästi syrjään. Mutta ovella Juliette kääntyi vielä kerran häneen päin ja sanoi:
»Pétronelle — pitäkää huolta hänestä —.»
Varmoin askelin hän sitten seurasi sotilaita huoneesta.
Pian avautui ulko-ovi ja sulkeutui jälleen kovasti paukahtaen Ecole de Médecinen kadun varrella sijaitsevan talon verhoutuessa hiljaisuuden vaippaan.
XVIII LUKU.
LUXEMBOURGIN VANKILASSA.
Vihdoinkin oli Juliette yksin — s.o. verrattain yksin, sillä oli liian paljon aatelisia, liian paljon rikollisia ja pettureja Pariisin vankiloissa, jotta yksinäisyyden rauhaa olisivat saaneet nauttia ne, joita piakkoin aiottiin tutkia, tuomita ja giljotiinilla surmata.
Nuorta tyttöä oli marssitettu pitkin Pariisin sullottuja katuja ivallisen roskajoukon häntä seuratessa. Se huomasi heti ylhäissyntyisen tytön sopivaksi saaliiksi, jonka yleinen turvallisuuskomitea saattoi heittää vallankumouksen nälkäiselle hirmukoiralle.
Viime aikoina oli meluavan näytelmän likaisilla katselijoilla ollut vähän varsin tervetulleita nähtävyyksiä Place de la Guillotinella: ylhäisöä, todellisia, loisteliaan hienostuneita naisia kasvot ylpeän kalpeina ja kädet lumivalkoisina nousemassa saman mestauslavan portaita, jolla inhottavimmat rikolliset ja halpamaisimmat roistot menettivät henkensä.
Rouva Guillotinen taipumukset olivat pääasiallisesti vapaamieliset. Hänen laihat, veripunaisiksi maalatut käsivartensa olivat yhtä auliisti avomaa murhaajalle, varkaalle ja liassa rypevälle köyhälistölle kuin vanhasta sukujuuresta polveutuvalle ylimyksellekin.
Mutta viime aikoina olivat mestaukset johtuneet yksinomaan valtiollisista syistä. Vallankumouksen verisellä areenalla olivat girondilaisten viimeiset taistelut käynnissä. Toisiaan seuraten he kaatuivat yhä vain taistellen ja saarnaten maltillisuutta, yhä ennustaen häviötä ja vedoten kansaan, jonka he olivat orjuudesta kohottaneet heittääkseen sen suinpäin entistä raaemman ja perinpohjaisemman hirmuikeen alle.
Pariisissa oli siihen aikaan kaksitoista vankilaa ja Ranskassa neljäkymmentätuhatta, kaikki täpösen täynnä. Ympäri maata kulki kokonainen armeija haalimassa vankeja. Erikoiskopeissa ei ollut tilaa eikä yksinoloon tilaisuutta, ei ollut halua alkeellisimpaankaan hienotunteisuuteen.
Naiset, miehet ja lapset, kaikki olivat yhteensullotut, ja päivän tai parin ehkäpä vain yön kuluttua kuolema jo poisti pienet harmit ja alentavasta läheisyydestä johtuvat naiselliset punastumiset.
Kuolema tasoitti kaiken, pyyhkäisi kaiken unhoon.
Kun Marie Antoinette nousi giljotiinille, unohti hän, että hän kuusi viikkoa yötä päivää oli elänyt alhaisten sotilaiden välittömässä läheisyydessä.
Julietten marssiessa pitkin katuja kahden kansalliskaartilaisen välissä ja Merlinin seuraamana pilkattiin ja ivattiin häntä, loukattiin ja viskeltiin lokaa hänen päälleen. Eräs nainen koetti työntäytyä sotilaiden ohi lyödäkseen Juliettea kasvoille — nainen, joka ei vielä ollut kolmeakymmentä täyttänyt ja joka kädestä veti likaisen kalpeata pientä poikasta!
»Sylkäise toki ylimyksen silmille!» sanoi nainen kurjalle, pienelle ihmisalulle sotilaiden työntäessä tätä kovakouraisesti syrjään. »Sylkäise ylimyksen silmille!» Ja lapsi mullisteli pieniä kuivahkoja huuliaan voidakseen äitiänsä totellen sylkäistä ihanan viattoman tytön päälle liaten hänet.
Sotilaat koettivat nauraen parantaa asiaa uusilla loukkauksilla.
Tapauksesta ihastuneena unohti Merlinkin suuttumuksensa.
Mutta Juliette ei ollut ollenkaan huomannut heidän raakaa käytöstään.
Hän käveli kuin unissaan. Roskajoukko ei ollut häntä varten: hän ei kuullut loukkauksia eikä herjauksia. Hän ei nähnyt likaisia, ilkeitä kasvoja; hän ei tuntenut sotilaiden karkeiden käsien kosketusta heidän tuupellessaan häntä eteenpäin väkijoukossa. Hän oli palannut omaan romanttiseen maailmaansa, jossa hän eli kahden rakastettunsa kanssa. Pariisin veljeys- ja tasa-arvolauseilla varustettujen talojen sijasta ympäröi häntä ihanat puut, laakerit ja ruusupensaat sulostuttaen ilmaa hienolla, huomaavalla tuoksullaan. Suloiset äänet kuin unelmien maasta täyttivät ilmapiirin vienolla hyminällään, samalla kun ylhäällä pilvetön taivas valaisi tätä maallista paratiisia.
Hän oli onnellinen, ylen onnellinen. Hän oli pelastanut Déroulèden oman, epäoikeutetun rikoksensa seurauksista, ja hän oli antamaisillaan henkensä hänen edestään turvatakseen yhä paremmin hänen pelastumisensa.
Hänen rakkauttaan Déroulède ei saa milloinkaan tietää. Hän tietää vain hänen rikoksensa, mutta pian, kun hänet tutkitaan ja tuomitaan muutamien palaneiden paperipalasten ja revityn kirjesalkun nojalla, saa hän tietää, että Juliette on kestänyt hänen omaan syytökseensä perustuvan tutkinnon ja että hän aikoo kuolla hänen puolestaan.
Sentähden olivat muutamat kuluneet hetket kokonaan hänen omiaan. Hänellä oli oikeus syventyä muutamiin onnellisen sekunteihin kuunnellen Déroulèden rakkaustunnustusta. Se oli henkimäistä ja melkein yli-inhimillistä, mutta se oli hänen omaansa. Olihan hän ollut Déroulèden jumala, hänen madonnansa. Déroulède oli rakastanut hänessä hänen todellista parasta itseään.
Alhainen hänessä ei tosiaankaan ollut hänen omaansa. Juhlallisesti vannottu kauhea vala oli ollut hänen taipumaton hirmuvaltiaansa; ja hänen uskontonsa — taikauskon ja väärien ihanteiden uskonto — oli sokaissut hänet ja johdattanut hänet rikokseen.
Hän oli ollut väärässä omaksuessaan yksin Jumalalle kuuluvan — »koston», joka ei ole ihmisten.
Rakkauden tuntemukseen pääseminen ja sen liikuttavien salaisuuksien oppiminen sillä keinoin oli enemmän kuin hän ansaitsi. Déroulèden polttavat suudelmat hänen kädellään olivat taivaallinen korvaus hänen kaikista tulevista kärsimyksistään.
Siten hän antautui laahattavaksi Pariisin roskajoukon läpi, joka halusi repiä hänet kappaleiksi siinä tuokiossa, ettei vain kuoleman näkemisen ilo olisi lykkäytynyt tuonnemmaksi.
He veivät hänet Luxembourgiin, joka kerran oli ollut Medicin, tuon suuren hallitsijan, ylpeän »Monsieurin» aikana palatsi, sillä hetkellä inhottava täpö täysi vankila.
Oli noin kuuden aika muistorikkaan päivän iltaan painuessa. Juliette annettiin vankilan johtajan, lyhyen tanakan miehen huostaan, joka oli puettu mustiin housuihin, mustaan nukkaiseen villapaitaan, ja likainen, punainen lakki kolmivärinen ruusuke sivulla oli hänen takkuisessa päässään.
Hän tarkasteli Juliettea kiireestä kantapäähän tämän kulkiessa kapeasta ovesta, sitten hän kysäistä tokaisi Merliniltä.
»Vaarallinenko?»
»On», vastasi Merlin tyynesti.
»Ymmärrättehän», lisäsi johtaja, »meillä on niin täyttä. Meidän olisi tarvis tietää, tarvitaanko henkilökohtaista vartioimista.»
»Tietysti», sanoi Merlin, »te olette tästä vangista henkilökohtaisesti vastuunalainen yleiselle turvallisuuskomitealle.»
»Sallitaanko vieraskäyntejä?»
»Ei millään muotoa ilman yleisen syyttäjän erikoista lupaa.»
Juliette kuuli lyhyen sananvaihdon tulevasta kohtalostaan.
Kukaan vieras ei saanut häntä tavata. Ehkäpä se olikin parasta. Häntä olisi pelottanut tavata Déroulèdea, olisi pelottanut lukea Déroulèden silmistä tämän rakkauden kuolleen, joka kuolema olisi hävittänyt hänen nykyisen onnellisuutensa.
Eikä hän halunnutkaan tavata ketään. Hän eli muistojaan varten — lyhyitä, taivaallisia muistoja. Niihin sisältyivät muutamat sanat, suutelo — viimeinen — hänen kädelleen ja kiihkoisa kuiske, joka oli kuulunut Déroulèden huulilta hänen polvistuessaan tytön jalkain juureen:
»Juliette!»
XIX LUKU.
SEKAVUUTTA.
Yleinen turvallisuuskomitea oli puhutellut kansanvaltuutettu Déroulèdea erikseen ja hänen sallittiin tilapäisesti liikkua vapaasti.
Lyhyet alkuvalmistelut olivat olleet aivan yksityisluontoisia. Pariisin kansan ei vielä sallittu tietää sen suosikin olevan huonossa maineessa. Déroulèden vastattua kaikkiin kysymyksiini ja Merlinin palattua asialtaan Luxembourgin palatsista sekä hänen annettuaan selityksensä kansanvaltuutetun talossa tekemästään kotitarkastuksesta ilmoitettiin Déroulèdelle lyhyesti, ettei tasavallalla ollut sillä hetkellä hänestä valittamista.
Hän tiesi kuitenkin varsin hyvin mitä sillä tarkoitettiin. Siitä lähtien hän on epäluulon alainen, alituiseen pidetään häntä silmällä, niinkuin kissa vaanii hiirtä, hänen kimppuunsa hyökätään juuri sillä hetkellä, jota pidetään suotuisana hänen lopulliselle kukistumiselleen.
Terävät, kateelliset silmät varmaankin huomasivat, että hän alkoi menettää kansansuosiotaan, ja Déroulède tarkan ihmis- ja luonnetuntemuksensa perusteella tiesi varsin hyvin sen ennemmin tai myöhemmin lähentelevän loppuaan niinkuin kaikki muukin hetkellinen tässä maailmassa.
Lyhyen lykkäyksen aikana, jonka hänen vihollisensa sallivat hänelle, hänen ainoa toivonsa ja velvollisuutensa oli äitinsä ja Anne Mien onnellisesti maasta toimittaminen.
Ja myöskin —
Ihmetellen mitä oli tapahtunut ajatteli Déroulède häntä. Kulkiessaan kiireesti yli kapean kävelysillan ja saapuessaan virran toiselle rannalle, tulvivat viime tuntien tapahtumat vyöryen hänen mieleensä hirvittävän ylivoimaisina.
Katkera tuska täytti hänen sydämensä hänen muistellessaan Julietten petollisuutta. Olihan se halpamaisen kauhistuttava. Hän koetti miettiä, oliko hän koskaan tehnyt Juliettelle vääryyttä, ja ihmetteli, rakastiko tyttö ehkä jotakin muuta toivoen siten pääsevänsä hänestä eroon.
Mutta olihan hän ollut rakkaudessaan niin nöyrä, niin vaatimaton. Eihän hän ollut oikeudettomasti vaatinut itselleen mitään, ei pyytänyt eikä halunnut mitään suojelusvaltansa nojalla.
Hän kiusasi itseään ihmettelemällä kovasti, minkätähden Juliette oli kohdellut häntä sillä tavoin.
Kostoksi veljensä kuolemasta — siinä ainoa selitys, jonka hän voi keksiä, Julietten rikoksen ainoa lieventävä asianhaara.
Valasta, jonka Juliette oli vannonut isälleen, hänellä ei ollut aavistustakaan, eikä hän tietystikään ollut kuullut surullista tarinaa nuoren tuntehikkaan tytön hirvittävästä hetkestä velivainajan ja mielipuolen isän vuoteen ääressä. Hän ajatteli vain tavallista halpamaista kostoa rikkomuksen seurauksena, rikkomuksen, jonka Juliette oli ollut pahoitettu tekemään.
Kuinka hän olikaan rakastanut Juliettea!
Niin, rakastanut — sillä se oli mennyttä. Juliette oli lakannut olemasta pyhimys tai madonna, hän oli pudonnut korokkeelta niin alas, ettei Déroulède tiennyt, miten laskeutua keräämään ihanteensa jäännöksiä.
Hänen huoneensa ovella tuli Anne Mie kyynelsilmin häntä vastaan.
»Hän on mennyt», nyyhkytti nuori tyttö. »Minusta tuntuu kuin olisin murhannut hänet.»
»Mennyt? Kuka? Mihin?» uteli Déroulède kiireesti jäätävän kauhun tunteen hänen sydän juuriaan jäytäessä.
»Juliette on mennyt», vastasi Anne Mie, »nuo kauheat roistot veivät hänet.»
»Koska?»
»Heti sinun lähdettyäsi. Se mies — Merlin — löysi vähän tuhkaa ja paperipalasia hänen huoneestaan — —»
»Tuhkaa?»
»Niin, ja revityn kirjesalkun!»
»Suuri Jumala!»
»Juliette sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä, jotka hän oli polttanut peläten niiden joutuvan sinun käsiisi.»
»Niinkö hän sanoi? Anne Mie, Aarne Mie, oletko aivan varma?»
Oli niin kauheata, eikä hän oikein asiaa ymmärtänyt; hänen tavallisesti terävä ja toimintakykyinen järkensä kieltäytyi palvelemasta häntä hirveän käännekohdan hetkenä.
»Olen, olen aivan varma», jatkoi Anne Mie kyyneleisenä. »Ja voi, tuo kauhea Merlin kertoi arkaluontoisia asioita. Mutta Juliette pysyi sanoissaan, että hänellä oli — toinen rakastaja. Oi Paul, varmastikaan ei se ole totta. Minä vihasin häntä, koska — koska sinä rakastit häntä niin kovasti, ja epäilin häntä, mutta en voi kuitenkaan uskoa hänen olleen aivan niin halpamaisen.»
»Ei, ei, lapseni», virkkoi Déroulède soinnuttoman surkealla äänellä, »hän ei ollut niin halpamainen. Kerro mitä hän vielä sanoi -»
»Ei hän paljon muuta sanonut. Mutta Merlin kysyi häneltä, oliko hän ilmiantanut sinut päästäkseen eroon sinusta. Merlin antoi ymmärtää että — että —.»
»Että minäkin olen hänen rakastajansa?»
»Niin», kuiskasi Anne Mie.
Anne Mietä ei juuri haluttanut katsahtaa Déroulèdeen, jonka voimakkaat piirteet olivat käyneet kovan jäykiksi ja surkeannäköisiksi.
»Ja Julietteko salli heidän sanoa sellaista?» kysyi hän viimeinkin,
»Sallipa tietenkin. Juliette seurasi miehiä nurisematta Merlinin ilmoitettua, että hänen oli vastattava yleiselle turvallisuuskomitealle kansan edustajain kanssa ilvehtimisestä.»
»Hän saa vastata siitä hengellään», mutisi Déroulède. »Ja minunkin», lisäsi hän puoliääneen.
Anne Mie ei kuullut hänen sanojaan; hänen tunteellisen, pienen sydämensä kävi ylenmäärin sääli Juliettea ja Paulia.
»Ennenkuin he kuljettivat hänet pois», virkkoi Anne Mie asettaen laihan hennot kätensä Déroulèden käsivarrelle, »juoksin hänen luokseen sanomaan hyvästiä. Sotilaat työnsivät minut tylysti syrjään, mutta minun onnistui suudella häntä — ja silloin hän kuiskasi korvaani muutamia sanoja.»
»Niinkö? Mitkä ne olivat?»
»'Vala se oli', sanoi hän. 'Vannoin sen isälleni ja velivainajalleni.
Sanokaa hänelle’,» toisti Anne Mie hitaasti.
Vala!
Hän ymmärsi ja, voi, kuinka hän sääli Juliettea! Kuinka kauheasti olikaan Julietten raadeltu sielu parka kärsinyt hänen jalon rehellisen luontonsa kamppaillessa hirvittävän petoksen kanssa!
Hänen vilpittömyyttään, rohkeuttaan Déroulède ei ollenkaan epäillyt. Ja Julietten omallatunnolla kauhistuttava synti, joka varmaan aiheuttaa loppumatonta tuskaa!
Voi, sovitus ei vapauta häntä milloinkaan itsesyytösten taakasta!
Hän oli halunnut hengellään sovittaa petoksen Déroulèdea ja hänen omaisiaan kohtaan. Tyttö viedään tuomioistuimen eteen, joka peruuttamattomasti tuomitsee hänet. Voi, kuinka säälittävää!
Yhden ainoan hetken kiihkeä mielenkuohahdus, elinkautinen taikausko ja väärä velvollisuudentunto, ja sitten loppumaton kurjuus, kauhea vääryyden sovitus, vääryyden, jota ei voi koskaan saada tekemättömäksi.
Eikä Juliette ollut koskaan rakastanut häntä.
Siinä tosi oas, Déroulèden ainoa tunne sillä hetkellä; se jäyti häntä enemmän kuin Julietten synti ja petollisuus — enemmän kuin hänen oman ihanteensa häipyminen.
Kiihkeästi haluten hänen pelastustaan oli Juliette uhrautunut sovittamaan tuottamansa pahan.
Mutta kuitenkin olivat Déroulèden toiveet ja unelmat joutuneet karille!
Siihen hetkeen saakka, jolloin Déroulède oli auttamattomasti kadottanut Julietten, ei hän ollut milloinkaan käsittänyt, kuinka suuret hänen toiveensa olivat olleet; kuinka hän päivästä toiseen oli odottanut katsetta Julietten silmistä, sanaa hänen huuliltaan ilmoitukseksi, että hänkin — hänen saavuttamaton pyhimyksensä — laskeutuu jonakin päivänä maanpinnalle ja lahjoittaa hänelle vastarakkautensa.
Silloin tällöin kun Julietten ihanat kasvot ilostuivat nähdessään Déroulèden, kun hän hymyili tervehdykseksi Déroulèden työstä palattua, kun hän yleisön penkiltä konventin istunnoissa katseli häntä ylpeän ihastuneena — silloin olivat Déroulèden toiveet, ajatukset ja unelmat heränneet.
Harhanäkyjä ne vain olivat! Naamio Julietten sielussa riehuvasta hirveästä taistelusta, muuta se ei ollut.
Juliette ei rakastanut häntä, siitä hän tunsi olevansa varma. Miesten tavoin hän ei täysin ymmärtänyt suurta ja ihmeellistä arvoitusta, joka on hämmästyttänyt maailmaa ammoisista ajoista: naisen sydäntä.
Ikuiset ristiriitaisuudet, jotka muodostavat tuntehikkaan naisen monimutkaisen luonteen, olivat hänelle aivan käsittämättömät. Juliette oli kavaltanut hänet tyydyttääkseen omaa oikeuden- ja totuudentuntoaan, tyydyttääkseen kostonhaluaan ja täyttääkseen valansa. Siis ei Juliette rakastanut häntä.
Se oli johdonmukaisuutta ja tervettä järkeä. Naisia koskevan epäluulonsa kannustamana tuntui se hänestä aivan kiistämättömältä.
Paul Déroulèden kaltaiselle ajattelevalle ja tarkoituksenmukaisesti toimivalle miehelle rakastetun pettäminen ja vihan ja rakkauden keskinäinen vaihtuminen olivat vieraita ja uskomattomia käsitteitä. Hän puolestaan ei ollut koskaan rakastanut ketään vihaamaansa henkilöä. Miesten tunteet näissä asioissa eivät ole kovin monimutkaisia eivätkä ristiriitaisia.
Voiko rehellinen henkilö kavaltaa ystävänsä? Ei — ei koskaan. Vihollisensa, inhoamansa henkilön, jonka sortuminen tuottaa hänelle iloa, hän saattaa pettää. Mutta ystävänsä? Pelkkä ajatuskin on vastenmielinen, mahdoton rehelliselle luonteelle.
Julietten rajattoman jalomielisyyden hänen koettaessaan pelastaa Déroulèdea kun Juliette vihdoinkin joutui katsomaan kauheaa vääryyttä silmästä silmään, luki Déroulède niiden jalojen vaikuttimien ansioksi, joihin hän tiesi Julietten sielun täysin kykeneväksi. Niidenkin Déroulèden oma epäluulo otaksui johtuneen enemmän hänen äitinsä tai Anne Mien kuin hänen oman itsensä vuoksi.
Mitä siis elämä sillä hetkellä merkitsi hänelle? Olihan hän iäksi kadottanut Julietten, onnistuipa hänen sitten siepata hänet giljotiinilta tai ei. Hänellä oli perin vähän, tuskinpa ollenkaan toivoa saada hänet pelastetuksi, mutta missään tapauksessa ei hän jää hänelle kiitollisuuden velkaa hengestään.
Nähdessään hänen vaipuvan ajatuksiinsa oli Anne Mie hiljaa vetäytynyt syrjään. Hänen oma terve järkensä sanoi, että Paul Déroulèden ensimäinen tehtävä oli hänen äitinsä vaarasta pelastaminen ja maasta lähettäminen, mikäli aika sen vielä salli, joten hän odottamatta ohjeita alkoi samana iltana pakata rouva Déroulèden ja omia tavaroitaan.
Sydämessään ei hän enää vihannut Juliettea. Mikä Paul Déroulèdelta jäi ymmärtämättä, sen Anne Mie oli jo arvannut. Tyttö uskoi varmasti, ettei mikään enää pelastanut Juliettea kuolemasta, ja hänen sydämeensä hiipi voimakas hellyyden tunne naista kohtaan, jota hän oli vihollisenaan ja kilpailijanaan pitänyt.
Lyhyessä ajassa oli hänkin oppinut suuren läksyn, että kosto on vain
Jumalan.
XX LUKU.
CHEVAL BORGNE.
Oli puoliyö.
Huone oli käynyt tukahuttavan kuumaksi; eltautuneen tupakan, härskin voin ja sekoittamattoman viinan löyhkä leijaili kuin sumu ilmassa.
Cheval Borgnen ravintolan suurinta huonetta oli viimeisten viiden vuoden aikana käytetty äärimmäistasavaltalaisten, sansculottien, kokouspaikkana.
Itse rakennus sijaitsi likaisen, kurjannäköisen ja mitättömän kadun varrella. Sellaisten katujen kapeus ja ulkonevat rakennukset estävät auringon, ilman ja valon pääsemästä kurjille asukkaille.
Cheval Borgne oli viheliäisimmännäköisiä asumuksia huonomaineisen kadun varrella. Rappaus oli halkeillut, vieläpä näyttivät seinätkin pullistuvan ulospäin ennen lopullista romahdustaan. Huoneet olivat matalat ja kattoja kannattivat ajan ja lian mustaamat hirret.
Kerran se oli ollut kuuluisa avaroista kellareistaan, jotka sisälsivät harvinaisen vanhoja viinejä. Suuren hallitsijan aikana oli nuorten keikarien tapana lähteä naisien komeista salongeista viettämään Cheval Borgnessa yöllisiä juominkejaan.
Siihen aikaan olivat avarat kellarit olleet monen ankaran taistelun, monen salaperäisen kuoleman todistajina; jos limaiset seinät olisivat voineet puhua, olisivat ne kertoneet tapauksista, jotka saattaisivat häpeään herra Vidocqin mielettömimmätkin kronikat.
Se aika oli mennyttä.
Asiat toimitettiin nyt selkeällä päivällä Place de la Revolutionilla; ei tarvittu synkkiä salaperäisiä kellareita murhien ja kostotoimenpiteiden suorittamiseksi.
Rotat ja kaikellaiset vahingolliset eläimet kaivoivat käytäviään rakennuksen kellarikerroksessa. Ne söivät toisiaan ja remusivat siellä ihmisten menetellessä samoin yläpuolella olevissa huoneissa.
Yläkerrassa oli tasa-arvoisuuden ja veljeyden kerho. Kellä ohikulkijalla tahansa oli vapaus astua sisään ja liittyä väittelyihin; satunnaisen jäsenyyden ainoana pätevyysehtona oli giljotiinin hillitön rakastaminen.
Cheval Borgnen likaisista kammioista olivat lähtöisin useimmat ilmiannot, jotka kaikki päättyivät samaan välttämättömään loppuun — kuolemaan.
Kokousta pitämässä istui siellä aluksi nelisenkymmentä sorretun Ranska raukan hurjaa isänmaanystävää. Enimmäkseen he puhuivat vapaudesta kiroten ja sadatellen hirmuvaltiaita, ja sittemmin he itsekin käyttivät hirmuvaltaa — yksinvaltaa — kymmenentuhatta kertaa kauheammin kuin irstaat Bourbonit ikänään.
Siinä oli vapauden pyhäkkö, tuo musta, kostea, pahanhajuinen porttola kapeine, särkyneine ikkunaruutuineen, joista vain hiukkanen ilmaa pääsi sisään, sekin löyhkäävää ja epäterveellistä.
Lattia oli lankuista, aivan alkuperäistä tekoa, madon syömä ja paljas lukuunottamatta paksua, rasvaista tomukerrosta, joka vaimensi saapasjalkaisten askelten kolinan. Pyhäkkö saattoi ylpeillä vain kahdesta tuolista, jotka ilman seinän tukea olisivat särkyneet ja pudottaneet istujan lattialle. Tyhjät viinitynnyrit hoitivat istuimien virkaa, ja pöytien sijasta oli siellä höyläämättömiä honkalautoja rakennuspukkien nojassa.
Kerran olivat seinien verhona olleet paperitkin, jotka nyt riekaleina riippuen paljastivat halkeilleen rappauksen. Kaikki oli kellertävänharmaan lian peitossa. Ainoastaan keskellä huonetta oli tulipunainen vapaudenlakki heijastamassa synkkään ympäristöön kuoleman väriään.
Siellä täällä seinille kirjoitettu ikuinen tunnuslause, joka oli ylevämietteinen, mutta kehno käytännössä, muistutti n.s. kerhon tarkoitusta: »Vapaus, Veljeys, Tasa-arvoisuus tai kuolema.»
Tunnuslauseiden alla parissa nurkassa oli sitä paitsi alkuperäisiä hiilipiirroksia, jotka useimmat olivat siveettömiä. Ne oli piirtänyt eräs kerhon jäsen, joka sillä tavoin turmeli taidettaan.
Sinä iltana ei kokouksen jäsenluku noussut edes kahteenkymmeneen.
Veljeysapostolien säädösten mukaisesti toimi giljotiini lakkaamatta. Se oli tullut suuren vallankumous-hallituskoneiston tärkeimmäksi tekijäksi, ja sitä oli melkein joka päivä ja tunti syöttänyt mainitun siveettömän kerhon toimeliaisuus, kerhon, joka piti kaameita, kauhistuttavia istuntojaan Cheval Borgnen kosteahkossa kahvilassa.
Toimivien jäsenten luku oli vähentynyt. Niinkuin rotat rakennuksen kellarissa olivat hekin syöneet, nielleet ja repineet kappaleiksi toisensa kuvitellun veljeyden raivoisassa tavoittelussaan.
Järjestön perustajan Marat'n oli tytön käsi surmannut. Mutta Chardon, Manuel ja Osselin olivat menneet tavallista tietä virkaveljiensä ilmiantamina; Rabaut'n, Custinen ja Bisonin olivat vuorostaan lähettäneet giljotiinille heitä itseään voimakkaammat ehkäpä kaunopuheisemmatkin henkilöt.
Kansalliskonventin huomattavin henkilö oli se, joka jaksoi huutaa äänekkäimmin:
»Giljotiini toimikoon lakkaamatta!»
Marat'n kuoleman jälkeen tuli Merlin kerhon huomattavimmaksi jäseneksi — hän ja hänen paras ystävänsä, yleinen syyttäjä Foucquier-Tinville, murhakauden verenhimoisin murhaaja.
Vaikka olivatkin parhaita ystäviä, toimivat he toisiaan vastaan salaisesti vahingoittaen saavuttamaansa kansansuosiota ja alituisesti toisistaan kuiskaten: »Hän on petturi!»
Heidän toimensa oli käynyt rinnakkaiseksi kilpajuoksuksi välttämättömään päämaaliin.
Foucquier-Tinvillen vaikutusvalta oli siihen aikaan nousemaisillaan. Merlinille oli annettu tehtävä, jota hän ei voinut suorittaa. Jo päiväkausia, vieläpä viikkojakin oli jalon kokouksen tärkeimpänä keskusteluaiheena ollut kansanvaltuutettu Déroulèden kukistaminen. Hänen nauttimansa kansansuosio, hänen tyyni varmuutensa hirmuvallan ja anarkian aikana oli ollut silmätikkuna hurjille jakobiineille.
Oli jo päästy huippukohtaan. Nimetön ilmianto oli herättänyt verenhimoisten isänmaanystävien toivon. Kaikki tuntui täysin todennäköiseltä. Marie Antoinetten, Louis Capet’n lesken pelastamisyritys oli juuri sellainen suunnitelma, joka saattoi syntyä Paul Déroulèden aivoissa.
Sydämessään oli hän aina ollut ylimys, ja hänen ritarillisuutensa vainottua naista kohtaan oli ainoa, ulkonainen merkki, joka ilmaisi hänen salaisesti kuuluvan vihattuun luokkaan.
Merlin oli lähetetty kansanvaltuutetun taloon etsimään todisteita hänen rikollisuudestaan.
Mutta tyhjin käsin oli Merlin palannut.
Ylimysnaisen — Déroulèden mahdollisen rakastajattaren, joka todennäköisesti oli ilmiantanut hänet — vangitseminen oli vain mitätön korvaus tärkeimmän vangitsemisen epäonnistumisesta.
Saavuttuaan ystäviensä luo matalaan, himmeästi valaistuun ja pahanhajuiseen huoneeseen huomasi Merlin heti siellä vallitsevan vihamielisyyden häntä itseään kohtaan.
Tinvilleä ympäröi hänen omat äreät liittolaisensa hänen istuessaan toisella niistä tuoleista, joista Cheval Borgne saattoi ylpeillä.
Raakaa punaviinaa sisältävät puolitäydet lasit pukkipöydillä heijastivat kokouksen jäsenten mielentilan perussäveltä.
Kaikki läsnäolijat olivat mustanukkaisissa nutuissa, kuluneissa mustissa polvihousuissa ja läntistyneissä kengissä, joita tamineita pidettiin sansculottien erityisenä vihapukimena. Välttämätön, enemmän tai vähemmän kulunut ja likainen fryygialaislakki kolmivärinen ruusuke laidassa oli kaikkien läsnäolijoiden päässä.
Tinvillestä oli parasta puhutella ivallisella äänellä entistä ystäväänsä Merliniä. Kyynärpäin pöydällä kaiveli hän teräshaarukalla hampaitaan, ja mielenkiintoisen työnsä lomassa ilmaisi hän mielipiteensä isänmaallisuuden suurista periaatteista.
Hänen seuralaisensa tiesivät hänen onnentähtensä olevan nousemaisillaan, ja he alentuivat hänen kiertotähdikseen. Huoneeseen tullessaan oli Merlin murahtanut äreästi »hyvää iltaa» ja istahtanut, huoneen etäisimpään nurkkaan.
Hänen tervehdyksensä oli saanut vastaukseksi vähän ivaa ja sangen paljon uhkaavia katseita. Tinville itse oli kumartanut hänelle purevan ivallisesti ja vastenmielisin ilmein.
Eräs isänmaanystävistä, suunnattoman pitkä, jättiläismäinen olento, jonka suuret kovat nyrkit ja leveät hartiat selvästi ilmaisivat hänet hiilikaivosmieheksi, oli muutamien ivallisten huomautusten jälkeen haalannut tyhjän viinitynnyrin Merlinin pöydän luo ja istuutunut hänen eteensä.
»Kansalainen Lenoir, ole varuillasi», nauroi Tinville ilkeästi, »kansanvaltuutettu Merlin vangitsee sinut kansanvaltuutettu Déroulèden sijasta, jonka hän on antanut livistää sormiensa läpi.»
»Ei, ei tarvitse pelätä», vastasi Lenoir kiroten. »Kansalainen Merlin on liian ylimyksellinen loukatakseen ketään, hänen kätensä ovat liian puhtaat, hän ei halua suorittaa tasavallan likaista työtä. Eikö niin, herra Merlin», lisäsi jättiläinen pilkallisesti kumartaen ja korostaen arvonimeä, jota ei ollenkaan käytetty tasa-arvoisuuden aikakaudella.
»Isänmaallisuuteni tunnetaan sangen hyvin», sanoi Merlin karskisti, »tarvitakseni pelätä kateellisten vihollisten hyökkäyksiä; ja mitä tulee tarkastukseeni; kansanvaltuutetun talossa iltapäivällä käskettiin minun etsiä todisteita häntä vastaan, mutta en löytänyt mitään.»
Lenoir sylkäisi lattialle, levitti tummat, karvaiset käsivartensa pöydälle ja virkkoi hiljaisella äänellä:
»Tosi isänmaanrakkaus, sellaisena kuin todellinen jakobiini sen käsittää, valmistaa tarvitsemansa todisteet jättämättä mitään sattuman varaan.»
Käheiden äänien murina — »Eläköön vapaus» — tervehti tanakan hiilijätkän puhetta.
Tuntiessaan saaneensa kuulijain kannatuksen ja hyväksymisen näytti Lenoir pöyhistellen tavoittelevan johtavaa asemaa tyytymättömien joukossa, joka Déroulèden kukistamishommista pettyneenä oli valmis riemuitsemaan Merlinin häviöstä.
»Kansalainen Merlin, olitte typerä», sanoi Lenoir hitaasti ja merkitsevästi, »kun ette älynnyt naisen pelaavan omaa leikkiään.»
Merlinin likaiset kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi. Jättiläismäisen, pörröisen sansculottin seisoessa hänen edessään tuntui hänestä, niinkuin olisi hän jo seisonut syytettynä kauhean, armottoman tuomioistuimen edessä, jonne hän oli monen monia viatonta uhria laahannut.
Istuessaan turvassa huoneen peränurkassa olevan pöydän ääressä tuntui hänestä, niinkuin olisi hän jo ollut vankina tuomioistuimen edessä vastaamassa hengellään toimensa onnistumattomuudesta.
Hänen omat lakinsa, omat teoriansa muodostivat verisen taistelujärjestön häntä itseään vastaan. Itsehän hän oli laatinut syytökset kenraali Custinea vastaan, samoin kenraali Westermania, Brunet'tä ja Beauharnais'ta vastaan heidän alituiseen uudistetuista onnistumattomista yrityksistään.
Hänen vuoronsa oli tullut.
Verenhimoiset sakaalit olivat pettyneet saaliissaan, he voivat repiä hänet kappaleiksi korvatakseen tappionsa.
»Mistä olisin sen tiennyt?» murisi hän äreästi. »Nainen oli ilmiantanut hänet.»
Miesten vihainen ivanauru tervehti tätä heikkoa puolustusyritystä.
»Kansanvaltuutettu Merlin», huomautti Tinville ivallisesti, »oma lakinne sanoo, että on rikollista olla epäiltynä petoksesta tasavaltaa vastaan. Mutta aivan eri asia on laatia lakia kuin toteuttaa sitä käytännössä.»
»Mitä olisi minun pitänyt tehdä?»
»Kuulkaahan viatonta», tokaisi Lenoir virnistellen. »Mitä hänen olisi pitänyt tehdä? Isänmaanystävät, toverit, veljet, kysyn teiltä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä.»
Jättiläinen oli työntänyt syrjään viinitynnyrin, joka vieri hänen altaan tiehensä. Perinpohjin halveksien Merliniä ja tuntien tämän voimattomuuden seisoi hän siinä kaikkien edessä ja syytti ankarasti petollista saamattomuutta.
»Kysyn teiltä!», toisti hän äänekkäästi kiroten, »mitä jokainen isänmaanystävä tekisi, mitä te tai minä olisimme tehneet sellaisen miehen talossa, jonka kaikki tiedämme tasavallan petturiksi? Veljet, ystävät, - kansanvaltuutettu Merlin löysi palaneita papereita uunista, hän löysi kirjesalkun, joka ilmeisesti oli sisältänyt tärkeitä asiapapereita, ja hän kysyy meiltä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä!»
»Déroulède on liian tärkeä henkilö todisteitta tutkittavaksi. Koko Pariisin roskajoukko kääntyy meitä vastaan, jos laahaamme hänet oikeuteen ja rohkenemme koskettaa hänen pyhää personaansa.»
»Todisteittako? Kuka sanoo, ettei todisteita ole?» kysyi Lenoir.
»Löysin palaneet paperit ja revityn kirjesalkun naisen huoneesta.
Hän ilmoitti niiden olevan rakkauskirjeitä ja sanoi ilmiantaneensa
Déroulèden päästäkseen hänestä.»
»Kansanvaltuutettu Merlin, sallikaa minun siis sanoa, että tosi isänmaanystävä olisi löytänyt paperit Déroulèden eikä naisen huoneesta; että asiapapereiden jouduttua vallankumouksen uskollisen ystävän käsiin niitä ei olisi kaikkia hävitetty, sillä hän olisi 'löytänyt' niiden joukossa yhden leski Capet'lle osoitetun kirjeen, joka olisi sitovasti todistanut kansanvaltuutettu Déroulèden olevan petturin. Niin olisi todellinen isänmaanystävä tehnyt — niin minä olisin tehnyt. Totisesti, koska siis Déroulède on niin tärkeä henkilö, että meidän on pantava hansikkaat käsiimme tarttuessamme häneen, niin taistelkaamme hänen kanssaan toisin keinoin! Olemmeko ylimyksiä, jotta meidän on epäröitävä sakaalin osan näyttelemistä ovelaa kettua vastaan? Kansanvaltuutettu Merlin, oletteko jonkun entisen herttuan tai prinssin poika, kun ette uskalla väärentää asiapaperia, joka tuomitsee petturin. Ei, ystävät, sallikaa minun sanoa, ettei tasavalta roistoja tarvitse. Se sanoo petturiksi sitä, joka sallii sen vihollisen jäädä tahrattomaksi oman pelkuruutensa vuoksi ja koskettamattoman, ohivilahtavan varjon — Pariisin roskajoukon vihan — pelosta.»
Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat puheen lopussa, jonka esitystä olivat avustaneet voimakkaat eleet ja monet rivot nimitykset, joita kertojan on mahdoton toistaa. Lenoirin ääni oli viiltävä, särähtelevä ja kimeä. Hän puhui leveää maalaiskieltä, jonka murrealuetta oli vaikea tarkalleen määritellä, mutta aivan toisellaista se oli kuin Pariisin alhaison käheät kurkkuäänet. Hänen intonsa antoi hänelle miellyttävän leiman. Risaisissa, tomuisissa vaatteissaan näytti hän ruumiillistuneelta, likaiselta laumalta, joka oli saattanut sivistyksen, taiteen ja hienostuksen mestauslavalle valmistaakseen tietä inhottaville paheille ja tyydytetylle vihanhimolle.
XXI LUKU.
JAKOBINILAISPUHUJA.
Tinville yksin pysyi ääneti Lenoiren tulisen puheen aikana. Hän näytti vuorostaan äreältä. Kaivellen hampaitaan hän istua tuijotti synkästi innokkaaseen puhujaan, joka aivan ilmeisesti oli kiinnittänyt yleisön huomiota, Tinville sieti suosiota vain silloin, kun se kohdistui häneen itseensä.
»Helppo on nyt puhua, kansalainen Lenoir. Sekö on nimenne? Olette verrattain outo täällä, ettekä ole vielä todistanut tasavallalle, että voitte tehdä muutakin kuin puhua.»
»Jos kukaan ei puhu, kansalainen Tinville — sekö on nimenne?» matki
Lenoir virnistellen — »jos kukaan ei puhu, ei mitään saada aikaan.
Istutte täällä kaikin tuomitsemassa kansanvaltuutettu Merliniä
hulluudesta, ja siinä olen kanssanne yhtä mieltä, mutta —»
»Tosiaankin, kansalainen, selitä 'mutta' sanasi», virkkoi Tinville, sillä kaivostyömies oli keskeyttänyt puheensa kuin ajatuksiaan kootakseen. Hän oli laahannut viinitynnyrin pukkipöydän luo ja istui siinä hajasäärin Tinvillen ja jakobiniläisjoukon edessä. Hänen takanaan lepattava talikynttilä muodosti varjokuvan hänen kulmikkaasta, suuresta päästään fryygialaislakkeineen ja leveistä olkapäistään, joita nukkavieru villapaita ja matala alaskäännetty kaulus peittivät.
Hänellä oli pitkät, laihat kädet, joita monet päällekkäin olevat hiilitomukerrokset peittivät, ja niillä hän alituisesti teki luonnottomia liikkeitä, niinkuin olisi hän ollut tarttumaisillaan jonkun elävän olennon kurkkuun.
»Tiedämmehän kaikki, että valtuutettu Déroulède on petturi, vai mitä,» kysyi hän seurueelta yleensä.
»Tiedämme», kuului kaikkien läsnäolijain yhteinen myönnytys.
»Äänestäkäämme siis! Kyllä merkitsee kuolemaa, ei vapautusta.»
»Kyllä, kyllä», kuului jokaisesta käheästä, kuivahkosta kurkusta; ja kaksitoista riutunutta kättä kohosi vaatimaan kuolemaa kansanvaltuutettu Déroulèdelle.
»'Kyllä' voitti», sanoi. Lenoir hiljaa. »Ainoa tehtävämme on päättää, kuinka parhaiten voimme täyttää aikomuksemme.»
Mielissään huomatessaan yleisen huomion kääntyneen pois hänen omista konnanteoistaan oli Merlin vähitellen vapautunut äreydestään. Hänkin laahasi viinitynnyrin tuoliksi pukkipöydän ääreen, ja siten nimettömän jakobinilaiskerhon jäsenet muodostivat lujan ryhmän, joka kaamean kauheana ja itsepintaisesti pöyhkeilevän rumana oli maalaamisen arvoinen.
»Luulen», sanoi Tinville, joka oli haluton luovuttamaan muille äärimäispuolueen johtajan paikkaa — »kansalainen Lenoir, luulen teidän voivan hankkia minulle todisteet kansanvaltuutetun syyllisyydestä.»
»Kansalainen Tinville, jos toimitan teille todisteet», vastasi hän, »ajattako yleisenä syyttäjänä asian loppuun saakka?»
»Minun velvollisuuteni on julkisesti syyttää niitä, jotka ovat tasavallan kavaltajia.»
»Entä te, kansalainen Merlin», kyseli Lenoir, »tahdotteko parhaanne mukaan auttaa tasavaltaa pääsemään petturista eroon?»
»Palvelukseni suuren vallankumouksen asioissa tunnetaan sangen hyvin —» alkoi Merlin.
»Tosiaankin, kansalainen Merlin, mutta nyt ei kaunopuheisuutta tarvita. Kaikki tiedämme, että olette pahasti erehtynyt ja että vallankumous vähät välittää niistä pojistaan, jotka ovat toimineet huonolla menestyksellä, mutta koska vielä olette oikeusministeri niin tarvitsee Ranska teitä — saadakseen muita pettureita giljotiinille.»
Hän lausui viimeisen lauseen hitaasti ja merkitsevästi viivytellen 'mutta' sanassa niinkuin toivoen sen merkityksen koko kauheuden tunkeutuvan syvälle Merlinin aivoihin.
»Kansalainen Lenoir, mitä siis neuvotte?»
Niinkuin yhteisestä suostumuksesta oli Ranskan syrjäisestä maakunnasta saapunut hiilenkantaja hiljaisuudessa tunnustettu joukon johtajaksi. Yhä peloissaan toivoi Merlin häneltä neuvoa; Tinvillekin oli valmis suostumaan hänen johdettavakseen. Kaikki he yksimielisesti halusivat päästä Déroulèdesta, joka puhtaan elämänsä tähden ja pidättäytymällä heidän kauheista juomingeistaan ja hirveästä vihastaan näytti heistä kaikista heille tarkoitetulta elävältä nuhteelta. Kaikki he tunsivat Lenoirilla olleen salaista kaunaa kansanvaltuutettuun, mikä seikka parhaiten selitti hänelle keinot Déroulèden kukistamiseksi.
»Mitä siis neuvotte?» kuului Merlinin kysymys, ja kaikki kuuntelivat innokkaasti mitä tulossa oli.
»Olemme kaikki yhtä mieliä», alkoi Lenoir hiljalleen, »että tällä hetkellä olisi epäviisasta haastaa kansanvaltuutettua oikeuteen tärkeittä todisteitta. Pariisin roskajoukko palvoo häntä ja kääntyy meitä vastaan, jotka syöksevät valtaistuimelta heidän epäjumalansa. Kansalainen Merlin ei kyennyt hankkimaan todisteita Déroulèden syyllisyydestä, Tällä hetkellä Déroulède on vapaa ja niinkuin luulen — myöskin viisas. Kahden päivän kuluttua hän on jo poissa maasta, sillä hän tietää hyvin, että jos hän viivyttelee vähääkään nähdäkseen osakseen tulleen kansansuosion lähenevän loppuaan, niin hänkään ei ole tässä maailmassa enää suosittu.»
»Niinpä niin», sanoivat muutamat miehet hyväksyvästi toisten kaameasti leikkiä laskien ja käheä-äänisesti naurahdellen.
»Ehdottaisin siis», jatkoi Lenoir lyhyen vaitiolon jälkeen, »että toimittakoon kansanvaltuutettu Déroulède itse Ranskan kansalle todisteet tasavallan pettämisestään.»
»Mutta miten, miten?» tulvi pikaisia äänekkäitä ja kiihtyneitä kyselyjä maalaisjättiläisen tavattoman ehdotuksen johdosta.
»Varsin yksinkertaisesti», vastasi Lenoir järkkymättömän tyynesti. »Eivätkö isoäitimme usein käyttäneet hyvää sananlaskua, joka sanoo: 'Jos vain ihminen saa tarpeeksi pitkän nuoranpätkän, niin hän varmastikin hirttää sillä itsensä'. Takaan, että annamme runsaasti nuoraa kansanvaltuutettuylimykselle, jos vain nykyinen oikeusministerimme», lisäsi hän osoittaen Merliniä, »haluaa meitä auttaa toimeenpanemalla pienen huvinäytelmän, jonka ehdotan esitettäväksemme.»
»Haluan, haluan, jatkakaa!» huudahti Merlin innostuneena.
»Nainen, joka ilmiantoi Déroulèden — siinä meidän valttimme», jatkoi Lenoir ihastuen omaan suunnitelmaansa ja kaunopuheisuuteensa. »Hän ilmiantoi hänet. Siis Déroulède oli hänen rakastajansa, josta hän toivoi pääsevänsä — minkätähden? Ei suinkaan kansalaisen Merlinin otaksumalla tavalla, että Déroulède oli hänet hylännyt. Eipä suinkaan; hänellä oli toinen rakastaja — senhän hän on myöntänyt. Antaakseen tilaa toiselle toivoi hän pääsevänsä Déroulèdesta, joka oli liian itsepintainen — siis Déroulède rakasti häntä.»
»No, ja mitä se todistaa?» uteli Tinville pilkallisesti.
»Se todistaa, että Déroulède rakastaessaan naista on valmis paljoonkin pelastaakseen hänet giljotiinilta.»
»Tietysti.»
»Totisesti! Antakaa hänen yrittää, sanon minä», vastasi Lenoir tyynesti. »Antakaa hänelle hirttonuora.»
»Mitä hän tarkoittaa?» kysyivät jotkut miehistä, joiden tylsä järki ei vielä täysin käsittänyt luonnottoman juonen tarkoitusta.
»Kansalaiset, ette ymmärrä tarkoitustani, pidätte minua mielipuolena, päihtyneenä tai petturina niinkuin Déroulèdeakin. No hyvä, kuunnelkaa minua vielä viisi minuuttia niin ymmärrätte. Olettakaamme, että olemme saapuneet siihen hetkeen, jolloin nainen — mikä hänen nimensä onkaan? Niin, aivan oikein! Juliette Marny — seisoo syytettynä yleisen turvallisuuskomitean edessä. Kansalainen Foucquier-Tinville, suurimpia isänmaanystäviämme lukee syytöksen: Salaisesti poltetut ja revityt paperit, salaperäinen kirjesalkku löydetty hänen huoneestaan. Jos syytös edellyttää näiden olevan petollisen, kirjeenvaihdon tasavallan vihollisten kanssa, seuraa tuomio heti ja sitten giljotiini. Ei puolustusta eikä lykkäystä. Varsinaisissa petosasioissa oikeusministeri oman laatimansa lain IX:nnen pykälän mukaan ei myönnä asianajajaa syytetylle. Mutta», jatkoi jättiläinen hitaasti ja tyynen tehokkaasti, »kun on kysymys tavallisista sivilisyytöksistä, yleistä siveellisyyttä koskevista tai rikoslain alaisista rikkomuksista, oikeusministeri sallii syytettyä julkisesti puolustettavan. Syyttäkää julkisesti Juliette Marnya ja varmasti hänet työnnetään oikeussalista muutamassa minuutissa muiden petturien joukossa, laahataan takaisin vankikoppiinsa ja mestataan aamun koittaessa, ennenkuin Déroulèdella on ollut aikaa punoa juonia hänen pelastuksekseen tai puolustamisekseen. Jos hän sittenkin yrittää mullistaa taivaan ja maan vapauttaakseen rakastettunsa, saattaa Pariisin roskajoukko — ken tietää — lämpimästi puolustaa häntä. He ovat hulluja Déroulèdea koskevissa asioissa. Kaikkihan tiedämme, että kaksi toisiinsa kiintynyttä rakastunutta on ennenkin voittanut Ranskan kansan suosion — omituinen jäännös vanhaa tunteellisuutta — ja suosittu kansanvaltuutettu tietää paremmin kuin kukaan muu maailmassa miten kansan tunteisiin on vedottava. Mitä taas tulee rikosjuttuun, niin huomatkaa eroitus! Naista, Juliette Marnya syytetään kevytmielisyydestä, yleisten siveellisyyslakien rikkomisesta; poltetut kirjeet, jotka hän ilmoitti olevan rakastettunsa kirjeitä — hänen vihansa Dérouilèdea kohtaan, joka aiheuttaa väärän ilmiannon. Silloin oikeusministeri sallii asianajajan puolustaa häntä. Hänellä ei ole asianajajaa istuntosalissa, mutta luuletteko, ettei Déroulède astu esiin käyttämään kaikkea kaunopuheisuuttaan rakastettunsa puolustukseksi. Voitteko kuulla hänen innokkaasti puhuvan naisen puolesta? — Minä voin. Kansalaiset, sillä nuoralla hän hirttäytyy. Myöntäisikö hän julkisessa oikeussalissa, että palaneet kirjeet olivat toisen rakastajan? Ei — tuhat kertaa ei! — ja hänen kovasti kieltäessään Julietten toisen rakastajan olemassaolon jää meidän taitavan yleisen syyttäjän asiaksi saada Déroulède tunnustamaan, että nainen poltti ne pelastaakseen hänet.»
Vihdoinkin hän vaikeni hengästyneenä pyyhellen otsaansa ja juoden konjakkia ahnein kulauksin kostuttaakseen kuivunutta kurkkuaan.
Yleinen ihastushuuto kuului pitkän puheen loputtua. Viekas, melkein pirullisen ovela suunnitelma, joka osoitti ihmisluonteen ja erikoisesti Déroulèden kaltaisen jaloluontoisen miehen ajatuselämän tuntemusta, ihastutti isänmaanystäviä, jotka kiihkeästi toivoivat heitä ylevämmän vihollisensa kukistusta.
Tinvillekin kadotti kuivahkon ivallisuutensa ja hänen laihat poskensa hehkuivat taisteluhalusta.
Jo muutamia kuukausia olivat yleisen turvallisuuskomitean istunnot olleet ikäviä, yksitoikkoisia ja mielenkiinnottomia. Charlotte Cordayn asia oli ollut hauska tapahtuma, mutta muutoin koskivat ne vain eri valtuutettuja, joiden mielipiteet olivat käyneet liian maltillisiksi, tai kenraaleja, jotka eivät olleet onnistuneet eteläisten kaupunkien kukistamisessa.
Mutta seuraavan päivän oikeudenkäynti — sen jännitykset ja Déroulèdelle asetettu ansa, mielihyvä, kun sai nähdä hänen astuvan ensimäisen askeleensa omaa häviötään kohden! Kaikki läsnäolijat olivat innostuneita ja ihastuneita ottelusta. Puhuttuaan kauan vaikeni Lenoir, mutta kaikki muut juttelivat, joivat viinaa ja hellivät omaa vihaansa ja todennäköistä voittoaan.
Monta tuntia myöhään yöhön jatkettiin istuntoa. Kaikilla jäsenillä oli jotain huomautettavaa Lenoirin puheeseen tai jotakin ehdotettavana.
Lenoir itse ensimäisenä jo hajoitti saaliistaan riemuitsevan ihmissakaalien kaamean kokouksen. Hiljaa hän toivotti tovereilleen hyvää yötä ja poistui pimeälle kadulle.
Hänen mentyään vallitsi täydellinen hiljaisuus muutaman sekunnin pimeässä ja likaisessa huoneessa, jossa ihmisten pahimmat intohimot ottivat vapaasti vallalla. Jättiläisen raskaat askeleet kaikuivat huonosti! kivitetyllä kadulla ja häipyivät vähitellen etäisyyteen.
Viimeinkin Foucquier-Tinville, yleinen syyttäjä, katkaisi hiljaisuuden,
»Kuka on tuo mies?» kysyi hän isänmaanystäviltä.
Useimmat eivät tienneet.
»Maalainen pohjoisista maakunnista», sanoi vihdoinkin eräs mies. »Hän on ollut täällä jo useita kertoja ennenkin, ja viime vuonna hän kävi täällä alituiseen. Luulen hänen olevan teurastajan ammatiltaan ja kotoisin Calais’sta, Ensikerran toi hänet tänne Brogard, joka on kylläkin tosi isänmaanystävä.»
Veljeysliiton jäsenet alkoivat toinen toisensa jälkeen poistua Cheval Borgnesta, Pienellä päännyökkäyksellä he sanoivat hyvää yötä toisilleen ja lähtivät sitten asuntoihinsa, joille ei tosiaankaan kodin nimitys sovi.
Tinville oli viimeisten joukossa. Hän ja Merlin näyttivät äkkiä sopineen. Muutamia tunteja sitten oli ottelu uhannut kukistaa jommankumman hyvistä ystävyksistä.
Pari kolme tulisinta innokasta äärimmäisyysmiestä oli kerääntynyt yleisen syyttäjän ja Merlinin, epäiltävien lain laatijan, ympärille.
»Kansalaiset, mitä tuumitte?» kysyi Tinville vihdoinkin hiljaa, »Tuo mies, Lenoir, näyttää minusta liian kaunopuheiselta — vai mitä?»
»Vaarallinen», julisti Merlin toisten nyökätessä myöntymyksen merkiksi.
»Mutta hänen suunnitelmansa on hyvä», tokaisi eräs.
»Ja me käytämmekin sitä hyväksemme», myönsi Tinville, »mutta jälkeenpäin —»
Hellin käsin siveli Tinville pitkää, giljotiinin muotoista pylvästä, joka oli pystyssä keskellä huonetta. Hänen kasvoillaan oli paha ilme, murhanhaluisen, villin ja kateellisen pedon ilme. Toiset nauroivat hirvittävän tyytyväisesti. Merlin murahti happamasti myönnähtäen. Hän ei tuntenut rakkautta maalaishiilenkantajaan, joka kähein äänin oli uhannut häntä.
Nyökäten toisilleen erosivat viimeisetkin isänmaanystävät yön hiljaisuuteen tyytyväisinä illan työhönsä.
Vartija kulki kierrostaan lyhty kädessä ja kaiutteli tavanmukaista huutoansa:
»Pariisin asukkaat, nukkukaa huoletta! Järjestys kaikkialla, rauha kaikkialla!»