XXII LUKU.
PÄIVÄN PÄÄTTYESSÄ.
Déroulède oli viettänyt koko pitkän yön etsien Juliettea intohimoisen uskaliaasta. Aikaiseen päivällä, heti Anne Mien ilmoituksen tapahduttua oli hän mennyt tapaamaan ystäväänsä, sir Percy Blakeneyä, ja sopinut hänen kanssaan lopullisista toimenpiteistä rouva Déroulèden ja Anne Mien Pariisista siirtämiseksi.
Vaikka Paul Déroulède oli synnynnäisesti ihanteellinen haaveilija, ei hän toivonut milloinkaan turhia saavuttamastaan kansansuosiosta. Hän tiesi Pariisin roskajoukon osoittaman rakkauden voivan helposti muuttua vihaksi millä hetkellä tahansa ja kuinka vähäpätöisestä syystä hyvänsä. Hän oli nähnyt kansan suosiman Mirabeaun häviön, samoin La Fayetten ja Desmoulinin — ei suinkaan hän yksin voinut säilyä hetkellisyyden vaatimalta kuolemalta.
Sentähden ollessaan vallassa ja rakastettuna sekä nauttiessaan luottamusta hän sekä kuvaannollisesti sanoen että todellisuudessa oli järjestänyt asiansa. Hän oli täydellisesti valmistautunut sekä oman välttämättömän kukistumisensa että myös hänestä riippuvien henkilöiden mahdollisen Pariisista paon varalta.
Jo vuosi sitten oli hän hankkinut itselleen tarpeelliset passit ja saanut englantilaisen ystävänsä lupauksen, että tämä ryhtyy toimeen suojellakseen hänen äitiään ja avutonta pientä sukulaistaan. Nyt oli kysymyksessä vain näiden toimenpiteiden toteuttaminen.
Kahden tunnin kuluttua Juliette Marnyn vangitsemisen jälkeen olivat rouva Déroulède ja Anne Mie lähteneet Ecole de Médesinen kadun varrella olevasta talosta. Heillä oli mukanaan vain hiukan matkatavaroita ja he näyttivät olevan matkalla maaseudulle erään sairaan serkun luo.
Suositun kansanvaltuutetun äidillä oli vapaus matkustaa kenenkään ahdistelematta. Tasavallan turvallisuuden vuoksi vaaditut passit olivat aivan kunnossa, ja rouva Déroulède ja Anne Mie kulkivat Pariisin pohjoisportista tuntia ennen auringonlaskua Fructidorin 24 päivänä.
Heidän isot vaununsa kuljettivat heidät jonkun matkan päähän pohjoiseen päin, missä heidän oli määrä tavata lordi Hastings ja lordi Anthony Dewhurst, Tulipunaisen neilikan kaksi luotettavaa apulaista, joiden oli saatettava heidät onnellisesti englantilaisen purren suojaan.
Siitä siis Déroulède ei ollut levoton. Hänen tärkein velvollisuutensa kohdistui hänen äitiinsä ja Anne Miehen, ja sehän oli jo täytetty.
Vielä oli vanha Pétronellekin.
Nuoren emäntänsä vangitsemisesta saakka oli vanhusparka ollut mielipuolisuuden partaalla, eikä Déroulède kaunopuheisuudellaan saanut häntä houkutelluksi poistumaan Pariisista ilman Juliettea.
»Jos lempikaritsani täytyy kuolla», sanoi hän sydäntäsärkevien nyyhkytysten lomassa, »ei minullakaan ole syytä elää. Ottakoot nuo roistot minutkin, jos tarvitsevat minunlaistani hyödytöntä vanhaa naista. Mutta jos lemmikkini vapautetaan, miten kävisi hänen tässä hirvittävässä kaupungissa minutta? Hän ja minä emme koskaan ole olleet erossa; hän ei tietäisi mistä kotia hakisi. Ja haluaisinpa tietää, ken keittäisi hänen ruokansa ja silittäisi hänen liinansa?»
Terve järki oli tietystikin voimaton vastustamaan jalomielistä, urhoollista lapsellisuutta. Kellään ei ollut sydäntä sanoa vanhukselle, että vallankumouksen verenhimoinen koira harvoin hellitti kynsiään, kerran saaliiseen iskettyään.
Ainoa mitä Déroulède voi tehdä, oli saattaa Pétronelle vanhaan asuntoon, josta Juliette oli lähtenyt tullakseen hänen taloonsa ja josta ei vielä oltu luovuttu. Tyyntyneenä ja virkistyneenä antautui kunnianarvoisa vanhus sen ajatuksen valtaan, että hän odotteli nuoren emäntänsä paluuta, sillä hän aivan ilostui nähdessään tutun huoneen.
Déroulède oli varustanut hänet rahalla ja tarpeellisilla tavaroilla. Déroulèden sydämen toiveet olivat vähäiset, mutta hartain niistä oli, ettei Pétronellen mitättömänä henkilönä tarvinnut kiinnittää yleisen turvallisuuskomitean huomiota.
Yön lähetessä oli hän huolehtinut arvoisan vanhuksen onnellisesta sijoittamisesta. Silloin vasta tunsi hän olevansa vapaa.
Viimeinkin saattoi hän antautua tehtävään, joka hänestä tuntui elämänsä ainoalta tarkoitukselta — Julietten löytämiseen.
— Tusina vankiloita suunnattomassa Pariisissa!
— Yli viisituhatta vankia samana iltana odottamassa oikeudenkäyntiä, tuomiota ja kuolemaa!
Luottaen valtaansa ja persoonallisuuteensa oli Déroulède ensin luullut tehtäväänsä verrattain helpoksi.
Palais de Justice vankilassa hänelle ei ilmoitettu mitään; uusien pidätettyjen luettelo ei ollut vielä saapunut Pariisin päälliköltä, kansalaiselta Santerrelta, joka luokitteli ja merkitsi kirjoihin onnettoman ehdokasjoukon seuraavan päivän giljotiinille.
Sitäpaitsi luetteloa ei päätetty ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin uusien vankien oikeudenkäynnit jo lähestyivät.
Yleisen turvallisuuskomitean työ suoritettiin pilkittä viivytyksittä.
Sitten alkoi Déroulèdella väsyttävä tiedustelu Pariisin kahdessatoista vankilassa.
Kulkiessaan Temppelitornista Conciergerieen, Palais Condé'sta
Luxembourgiin hän kulutti tuntikausia tuloksettomaan etsintään.
Kaikkialla sama olankohautus, sama välinpitämätön vastaus hänen innokkaaseen tiedusteluunsa.
»Juliette Marnyko? Tuntematon.»
Tuntematon! Häntä ei oltu vielä merkitty kirjoihin eikä luokiteltu. Hän kuului vielä suunnattomaan karjalaumaan, joka yhä lisääntyneenä lähetettiin teurastamoon.
Pian, ehkäpä jo seuraavana päivänä, noin kymmenen minuuttia kestäneen kuulustelun, nopean tuomion ja pikaisen vankilaan paluun jälkeen hänet merkitään luetteloon pettureiden joukkoon, joita suuri ja armelias Ranska lähetti päivittäin giljotiinille.
Turhaan koetti Déroulède houkutella, rukoilla ja lahjoa. Kahdentoista ruumishuoneen äreät vartiat eivät tienneet kerrassaan mitään yksityisistä vangeista.
Mutta kansanvaltuutetun sallittiin itsensä etsijä hakemansa vankiloista. Hänet johdettiin Temppelitornin suuriin holvisuojiin, Palais Condén avariin tanssisaleihin, joissa tuomitut ja kuulustelua odottavat oleskelivat. Hänen sallittiin olla näkemässä julmia ilveilynäytelmiä, joilla vangit huvitteleiksen juuri ennen kuolemaansa.
Siellä näyteltiin pilakuulusteluja; matkittiin Tinvilleä, vallankumouspaikkaa ja teloittaja Samsonia ylösalaisin käännettyjen giljotiinia esittävien tuolien ääressä.
Herttuoiden ja prinssien tyttäret, vanhojen sukujen jälkeläiset näyttelivät kaameita, kamalia huvinäytelmiä. Naiset hiukset päälaelle sidottuina polvistuivat ylösalaisin asetettujen tuolien eleen ja ojensivat valkeat kaulansa kuvitellulle giljotiinille. Puheita pidettiin valeyleisölle Santerreksi tekeytyneen määrätessä valerumpujen pärryttämisellään tukahuttamaan oletetun uhrin viimeistä kaunopuheista sanatulvaa.
Voi kauhistuttavaa — kamalan ilveilyn säälittävää intohimoa ja surkeutta itse ylevän kuoleman silmien edessä!
Déroulèdea puistatti nähdessään ilveilyn, puistatti pelkkä ajatuskin, että Juliette voi löytyä noiden huolettomien, nauravien, ajattelemattomien näyttelijäin parista.
Hänen oma ihana ylpeäkasvoinen Juliettensa, jolla oli ruhtinaalliset kuningattaren liikkeet; oli tosiaankin helpotus, ettei hän ollut siellä.
»Juliette Marnyko? Tuntematon», oli viimeinen sana, jonka Déroulède hänestä kuuli.
Kukaan ei kertonut hänelle, että edustaja Merlinin jyrkimmästä määräyksestä hänet oli merkitty »vaaralliseksi» ja viety Luxembourgin palatsin äärimmäiseen sivurakennukseen muutamien muiden kanssa, jotka niinkuin hänkään eivät saaneet nähdä ketään, eivätkä puhutella ketään.
Iltakellojen soitua, kun kaikki julkiset paikat olivat suljetut yövartijan kiertoaan alkaessa tiesi Déroulède, että hänen tiedustelunsa sinä iltana oli tulokseton.
Mutta levätä hän ei voinut. Edestakaisin Pariisin kiemurtelevia katuja hän kulki melkein koko yön. Hän odotteli vain aamunkoittoa julkisesti vaatiakseen oikeutta saada tukea Juliettea.
Hänen sydämensä valtasi toivoton tuska, elämän lopun ikävöiminen. Vain yksi asia piti vireillä hänen ajatuksiaan, selvänä hänen mietteitään; Julietten pelastamisen toivo.
Päivä alkoi jo sarastaa idässä, kun hänen kävellessään pitkin virran rantaa joku äkkiä kosketti häntä käsivarteen.
»Tulkaa hökkeliini», sanoi miellyttävä, veltto ääni aivan hänen korvaansa ystävällisen käden vetäessä häntä pimeän, äänettömän virran tarkastelusta. »Hiton kehno paikka se tosin on, mutta voimmehan ainakin rauhassa jutella siellä.»
Heräten mietiskelystään kohautti Déroulède päätään ja näki ystävänsä sir Percy Blakeneyn seisovan aivan vierellään. Pitkänä, sävyisänä ja hyvin puettuna näytti hän jo pelkällä esiintymisellään karkoittavan sairaalloisen ilmapiirin, joka Déroulèden toimeliasta mieltä alkoi painostaa.
Déroulède seurasi häntä varsin auliisti vanhan Pariisin eksyttävien sokkeloiden kautta Des Arts-kadulle, kunnes sir Percy pysähtyi ulkopuolelle pientä majataloa, jonka ovi oli selko selällään.
»Isäntäni ei menetä mitään suosiessaan maantierosvoja, ja varkaita», selitti englantilainen ohjatessaan ystäväänsä kapeasta ovesta ja huojuvia portaita yläkerran pieneen huoneeseen. »Hän antaa kaikkien ovien olla selällään kenen tahansa sisäänpäästämistä varten, mutta hitto vieköön! Talon sisusta näyttää niin epämieluisalta, ettei se ketään sisään viekoittele.»
»On ihme, että te viitsitte täällä olla», huomautti Déroulède hieman hymyillen verratessaan ystävänsä huoliteltua muotoa ja ympäristön likaisen harmaata väriä.
Sir Percy istutti tukevan vartalonsa narisevalle tilavalle tuolille, oikaisi pitkät säärensä ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Asustan tässä kehnossa luolassa ainoastaan siihen saakka, kunnes saan teidät laahattua tästä kuoleman kaupungista.»
Déroulède pudisti päätään.
»Teidän on paras lähteä Englantiin», sanoi hän, »sillä minä en enää milloinkaan lähde Pariisista.»
»Sanokaamme ettette ilman Juliette Marnya», lisäsi sir Percy tyynesti.
»Ja pahoin pelkään, ettei hän enää ole meidän tavattavissamme», lisäsi
Déroulède synkästi.
»Tiedättekö hänen olevan Luxembourgin vankilassa?» kysyi englantilainen äkkiä.
»Arvelin, vaan en saanut varmuutta siihen.»
»Ja että häntä kuulustellaan huomenna?»
»He eivät koskaan pidä vankeja liian kauan riutumassa», vastasi
Déroulède katkerasti. »Arvasin senkin.»
»Mitä aiotte tehdä?»
»Puolustaa häntä viimeiseen hengenvetooni asti.»
»Rakastatte siis yhä häntä?» kysyi Blakeney hymyillen.
»Yhäkö?» Katse, äänenpaino, toivoton intohimon tuska ilmaisi yhdellä sanalla kaiken, mitä sir Percy Blakeney halusi tietää.
»Ja kuitenkin hän kavalsi teidät?» uskalsi hän koetteeksi.
»Ja hyvittääkseen rikoksensa — valan, huomatkaa ystäväni, isälleen vannomansa — hän oli valmis antamaan henkensäkin puolestani.»
»Ja te olette valmis antamaan anteeksi?»
»Ymmärtäminen on anteeksiantoa», sanoi Déroulède vaatimattomasti, »ja minä rakastan häntä.»
»Madonnaanne», hymyili Blakeney lempeän ivallisesti.
»En, naista — rakastan häntä kaikkine heikkouksineen, kaikkine synteineen! voittaakseni hänet antaisin sieluni ja pelastaakseni hänet antaisin henkenikin.»
»Entä hän?»
»Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin kavaltanut minut?»
Hän istui pöydän ääressä ja peitti päänsä käsiinsä. Hänen rakkain ystävänsäkään ei saanut nähdä, kuinka paljon hän oli kärsinyt, kuinka syvästi hänen rakkauttaan oli haavoitettu.
Sir Percy ei virkkanut sanaakaan, omituinen, miellyttävä hymy vain piileskeli hänen herkissä suupielissään. Hänen mieleensä vilahti kuva ihanasta Margueritesta, joka oli niin paljon rakastanut ja kuitenkin niin kovasti tehnyt hänelle vääryyttä, ja katsoen ystäväänsä ajatteli hän, että Déroulèdekin oppii pian tuntemaan ristiriitaisuudet, jotka alituiseen taistelevat ihmissydämen sisimmissä sopukoissa.
Hänen eleensä ilmaisivat hänen haluavan lisätä jotain vakavan tärkeätä, sitten näytti hän muuttavan mieltään ja kohauttavan olkaansa kuin sanoakseen.
»Aika ja sattuma huolehtikoot keinoista.»
Katsahtaessaan taas ylös näki Déroulède sir Percyn istuvan tyynesti nojatuolissaan aivan ilmeettömin kasvoin.
»Ystäväni, nyt tiedätte kuinka paljon rakastan häntä», sanoi Déroulède heti liikutuksensa voitettuaan, »Tahtoisitteko siis pitää hänestä huolta ja pelastaa hänet minun tähteni, kun minut on tuomittu?»
Outo, arvoituksellinen hymy valaisi äkkiä sir Percyn vakavat kasvot.
»Pelastaa hänet? Luuletteko minun tai Tulipunaisen neilikan voivan hallita yliluonnollisia voimia?»
»Luulen teidän», vastasi Déroulède vakavasti.
Taaskin oli sir Percy ilmaisemaisillaan jotain erikoisen tärkeää ystävälleen, mutta kuitenkin hän vielä kerran voitti itsensä. Tulipunainen neilikka oli ennen kaikkea kaukonäköinen ja käytännöllinen, toiminnan eikä mielijohteiden mies. Hänen ystävänsä hehkuvat silmät, hermostuneet, kuumeiset liikkeet eivät osoittaneet, hänen olevan sellaisessa tilassa, että hänelle olisi voinut uskoa suunnitelmia, joiden onnistuminen riippui hiuskarvan varassa.
Siksi sir Percy vain hymyili ja sanoi hiljaa:
»Hyvä, koetan parastani.»
XXIII LUKU.
OIKEUS.
Oli ollut tavattoman kiire päivä.
Kolmekymmentäviisi vankia haastettuna yleisen turvallisuuskomitean kuulusteltavaksi viime kuluneina kahdeksana tuntina, keskimäärin runsaasti neljä tunnissa; kahdessatoista ja puolessa minuutissa lähetettiin elämää ja terveyttä uhkuva ihmisolento ratkaisemaan suurta arvoitusta, joka on kätkössä Tuonelanjoen toisella puolella.
Yleinen syyttäjä, kansanvaltuutettu Foucquier-Tinville oli voittanut itsensä. Hän näytti väsymättömältä.
Kutakin kolmeakymmentäviittä vankia oli syytetty tasavallan kavaltamisesta, osallisuudesta salaliittoon vihollisten kanssa. Kaikista heistä vaadittiin kumoamattomia petollisuustodisteita yleiselle turvallisuuskomitealle annettaviksi. Joskus ulkomailla olevalle ystävälle lähetetty kirje, joka oli siepattu rajalla; tuomitseva sana äärimäismielisten toimista; kauhunilmaus, joka oli lausuttu verilöylyn johdosta vallankumoustorilla, jossa giljotiini alituiseen vinkui — siinä kumoamattomia todisteita; tai muissa tapauksissa pistooli tai vanha perhemiekka, joka oli anastettu rauhallisen kansalaisen kodista, paljastettiin kumoamattomana todisteena vangin tasavallan vastaisista sotaisista taipumuksista. Voi, eihän se ollut vaikeata!
Kolmestakymmenestäviidestä syytöksestä oli Foucquier-Tinville päässyt varmuuteen kolmessakymmenessä tapauksessa.
Eipä ihme, että ystävät sanoivat hänen voittaneen itsensä. Oli tosiaankin ollut mainehikas päivä, ja yhtä paljon tyytyväisyyden kuin kuumuudenkin hehku sai yleisen syyttäjän pyyhiskelemään korkeaa, luisevaa päälakeaan, ennenkuin hän keskeytti istunnon rientääkseen kaivatulle virkistyshetkelle.
Päivän työ ei ollut vielä päättynyt.
»Valtiolliset» oli toimitettu pois, ja niiden luku oli viime aikoina kasvanut niin suureksi, että vangitsemistapaukset voittivat kaikki muut toimenpiteet.
Rikollistenkaan lukumäärä suurkaupungissa ei ollut vähentynyt. Vaikka ihmiset teurastivatkin toisiaan tasa-arvoisuuden nimessä, silti veljeyden harrastajissa ei ollut sen vähempää varkaita, näpistelijöitä, tavallisia murhaajia tai julkisia irstailijoita.
Heihinkin täytyi lain kourin käydä käsiksi. Giljotiini oli puolueeton ja putosi yhtä nopeasti ylpeän herttuan ja Bourbonien jälkeläisten kuin kadulla maleksivan ilotytön ja porttolassa syntyneen hylkiönkin niskaan.
Viralliset säädökset suosivat köyhälistöä. Rikos tasavaltaa vastaan oli puolustamaton, mutta yksityisiä vastaan tehtyä rikosta käsiteltiin huolellisesti lainkäytön kaikkia salajuonia käytellen. Oli kansalaistuomareita ja kansalaisasianajajia sekä roskajoukkoa, joka tutkimustilaisuuksissa tungeskellen toimi kunnialautakuntana.
Kaikki toimitettiin perinpohjin. Kansalaisrikollisille myönnettiin kaikki mahdolliset helpotukset.
Kuuma elokuun ilta — loistoisan Fructidorin viimeisiä — alkoi jo lähetä, ja varjot lankesivat jo pitkään, autioon huoneeseen, jossa muka oikeutta jaettiin.
Kansalaispresidentti istui huoneen perällä korkealla puupenkillä papereilla lastattu pulpetti edessään.
Aivan hänen yläpuolellaan paljaalla, valaistulla seinällä olivat sanat: »Tasavalta: yksi ja jakamaton», ja niiden alla mielilause: »Vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys.»
Kansalaispresidentin molemmin puolin istui neljä kirjuria ahkerassa toimessa vieden syytöksiä painavaan pääkirjaan, »Vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoihin», joka on häpeällisimpien rikosten hämmästyttävin luettelo, mitä milloinkaan on tunnettu.
Sillä hetkellä kukaan ei puhunut, ja kirjurien sulkakynien paperilla rapiseminen oli ainoa ääni, joka häiritsi huoneen hiljaisuutta.
Presidenttiä alempana olevalla istuimella istui Foucquier-Tinville. Levättyään ja virkistyttyään oli hän valmiina ryhtymään toimeensa niin moneksi tunniksi kuin hänen maansa vain vaati.
Kaikilta pöydiltä heittivät savuavat, rätisevät kynttilät kaameata valoaan ja vielä kaameampia varjoja sihteerien ja presidentin kasvoille, paljaille seinille ja pahaaennustaville mielilauseille.
Rauta-aitauksen ympäröimä lava huoneen keskellä oli valmis syytettyjä vastaanottamaan. Sen edessä riippui korkealta katto-orresta pieni vihreävarjostiminen messinkilamppu.
Valkaistuja seiniä pitkin oli kolme veistoksilla koristettua penkkiriviä, kauniita tammisia kirkonpenkkejä, jotka olivat anastetut Notre Damesta ja Pyhän Eustachen sekä Pyhän Germain l'Auxerrois'n kirkoista. Keskiajan hurskaiden hartausharjoittajien sijasta istuivat niissä kauhunnäytelmän katsojat nähdäkseen onnettomia uhreja heidän hetkisen levähtäessään ennen mestauslavalle menoa.
Etumainen penkkirivi oli varattu kansanvaltuutetuille, jotka halusivat olla läsnä vallankumoustuomioistuimen väittelyissä. Heidän etuoikeutensa, melkeinpä velvollisuutensa kansaedustajina oli huolehtia, että istuntoja johdettiin oikein.
Penkit ovat jo melko täydet. Vasemmanpuoleisessa päässä istuu kansalainen Merlin, oikeusministeri, hänen vierellään kansalainen, ministeri Lebrun; myöskin kansalainen Robespierre, joka parhaillaan on maineensa kukkuloilla, seuraten oikeudenkäyntiä värittömin, vetisin silmin ja omituisen halveksivasti hymyillen, josta hymyilystä hän oli saanut pilkkanimen »turmeltumaton meren vihannuus».
Muidenkin tunnettujen kasvojen epäselviä piirteitä näkyy huoneen yhä hämärtyessä. Mutta kaikki huomaavat kansanvaltuutettu Déroulèden, kansan epäjumalan, hänen istuessaan oikealla olevan penkin päässä käsivarret lujaan puristettuina rinnalla ristissä, riippuvasta lampusta valon sattuessa suoraan hänen tummaan päähänsä, ylpeään, suoraviivaiseen otsaansa ja suuriin, levottomiin, innokkaisiin silmiinsä.
Pian presidentti soittaa kelloa ja epäsointuinen melu syntyy käheästä naurusta ja muutamien äänekkäistä kirouksista toisten työnnellessä, tuupellessa ja sadatellessa yleisöä oikeussaliin päästettäessä.
Taivas varjelkoon! Millaista roistojoukkoa!
Kuuluuko ihmiskuntaan todellakin moista roskaa?
Siinä on naisia, joilla on päällään yksi ainoa risainen hame ja paita, joiden liitteistä paljas, lian peittämä iho paistaa häpeämättä, sääret paljaina ja jalat raskaissa puukengissä, hiukset hajallaan ja kasvot ilkeästi viinan turvottamina; naisia ilman naisellisuuden merkkiäkään, kurttuisat, kuivettuneet rinnat, kuivat kovettuneet huulet, jotka eivät milloinkaan ole osanneet suudella. Vain vihaa tuntevia ja nälän ja janon tyydyttämistä ajattelevia naisia, jotka ovat täynnä kostonhimoa heitä itseään naisellisempia ja vähemmän kurjia sisariaan kohtaan. He ryntäävät sisään tuupellen toisiaan ja parveillen etupenkeille, mistä paremmin näkevät uhriparat, jotka pian sijoitetaan häpeäpaaluun heidän silmiensä edessä.
Siellä on miehiä ilman miehuuden jälkeäkään, kumarina oman alennuksensa raskaan painon alla, tuntematta sääliä, rakkautta, ritarillisuutta, tuntematta muuta kuin hillitöntä veren näkemisen halua.
Jumala auttakoon kaikkia! Siellähän on lapsiakin! Lapsia — mitkä tunnusmerkit! — kalpeat, varhaiskypsyneet kasvot, joita nälänhätä on nipistellyt, katselevat samein, verhotuin silmin petomaista, hirveätä maailmaa!
Lapsia, jotka ovat nähneet kuoleman!
Voi kauheata! Ei kaunista rauhallista kuolemaa, ei uinailua eikä unelmaa, ei rakastettuja vanhempia eikä armasta sisarta tai veljeä, joka lepää valkoisiin puettuna kukkasten ympäröimänä, vaan kuoleman kauhistuttavimmassa muodossaan, väkivaltaisen, synkän, kamalan kuoleman.
He tuijottavat ympärilleen innokkain, ahnein silmin odottaen näytelmän hauskuutta. He tuijottavat presidenttiin, jolla on korkea fryygialainen lakki päässä, kirjureihin, joiden väsymättömät sulkakynät liikkuvat heidän lakkaamatta kirjoittaessaan ja lepatteleviin kynttilöihin, jotka tupruttavat nokisia savupilviä mustaa kattoa kohden.
Äkkiä erään tyttösen katse, pienokaispiltin, joka ei vielä ole kymmenvuotiaskaan, osuu Paul Déroulèden kasvoihin huoneen vastakkaisella puolella.
»Kas vain! Isä Déroulède!» huudahtaa tyttö osoittaen häntä hennolla, pienellä sormellaan ja kääntyen innostuneena läsnäolijain puoleen. Hänen silmänsä suurenevat kaihosta hänen muistellessaan onnellista, isä Déroulèden talossa viettämäänsä iltaa. Siellä oli yltäkyllin hyvää valkeaa leipää ja isot astiat vaahtoavaa maitoa.
Déroulède herää välinpitämättömyydestään, ja hänen suurista vakavista silmistään katoaa tuskallisen surkea ilme hänen vastatessaan pienokaisen tervehdykseen.
Silmänräpäykseksi — vain tuokioksi — lauhtuvat joukon likaiset, kurjat, nälkiintyneet ilmeet heidän nähdessään hänet. Naisten huulilta kuuluu vieno mutina, jonka Jumalan enkelit luultavasti merkitsivät kirjoihin siunausten joukkoon.
Foucquier-Tinville koettaa tukahuttaa virnistystään ja presidentti soittaa taaskin kärsimättömästi kelloa.
»Tuokaa syytetty esille», komentaa hän jyrisevällä äänellä.
Tyytyväisenä väkijoukko liikahtaa', ja Jumalan enkelin täytyy taaskin piilottaa kasvonsa.
XXIV LUKU.
JULIETTEN TUTKIMINEN.
Asia kerrotaan kumoamattomasti vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoissa, päivätty Fructidorin 25 p:nä I:nä vallankumousvuonna.
Ken haluaa lukekoon sen, sillä asiakirjaa säilytetään Pariisin kansalliskirjaston arkistoissa.
Syytetyt tuotiin esille yksitellen kahden kansalliskaartilaisen heitä seuratessa risaisen likaisissa, punavalkosinisissä pukimissa. Heidät vietiin huoneen keskellä olevalle pienelle korokkeelle, jossa he saivat kuunnella syyttäjän, kansalaisen Foucquier-Tinvillen, lukevan heitä vastaan tehdyn syytöksen.
Enimmäkseen olivat ne mitättömiä syytöksiä: näpistely-, petkutus- ja varkausjuttuja, silloin tällöin koskivat ne murhapolttoa tai miestappoa. Erästä miestä syytettiin kuitenkin ryöstömurhasta ja erästä naista häpeällisimmästä kaupasta, mitä naisen ilkeä nerokkuus voi keksiä.
Nämä kaksi tuomittiin giljotiinille, toiset lähetettiin kaleerilaivoilla Brestiin tai Touloniin — väärentäjä pikkuvarkaudesta syytetyn mukana, murtovaras toimestaan paenneen kirjurin kanssa.
Vankiloissa ei ollut tilaa tavallisille rikollisille. Ne olivat täpö täynnä n.s. tasavallan kavaltajia.
Kolme naista lähetettiin Salpêtrièren kuritushuoneeseen, ja heidät laahattiin tuomioistuinsalista heidän kimeällä äänellä syyttömyyttään vakuuttaessaan ja katselijapenkeillä istujain rivojen ivahuutojen seuraamina.
Sitten seurasi tuokion hiljaisuus.
Juliette Marny tuotiin sisään.
Hän oli aivan tyyni ja erittäin ihana sileässä harmaassa hameessaan, jota musta nauha hoikalla vyötäisellä ja pehmeän valkea liina rinnalla ristissä koristivat. Pienen valkean päähineen alta näkyivät kullankeltaiset tuuheat kiharat. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa olivat sangen kalpeat, mutta muutoin sangen rauhalliset.
Hän ei näyttänyt tietävän ympäristöstään, ja katselematta oikealle tai vasemmalle hän käveli vakavin askelin lavalle.
Sentähden hän ei nähnyt Déroulèdeakaan. Ihmeellinen loisto heijastui hänen suurista silmistään — uhrautuvaisuuden säteily.
Rakastettunsa turvallisuuden tähden oli hän valmis uhraamaan ei ainoastaan henkensä vaan kaiken, mitä hieno nainen pitää rakkaimpana.
Niin kiihkeä tunne, että se tuntui melkein ruumiilliselta tuskalta, valtasi Déroulèden kuullessaan yleisen syyttäjän vihdoinkin kovalla äänellä mainitsevan Julietten nimen.
Koko päivän oli hän odottanut hirveätä hetkeä unohtaen oman kurjuutensa, omat tuskalliset tunteensa auttamattomasta tappiostaan. Kauhistuneena ajatteli Déroulède mitä hän kärsii, mitä hän ajattelee käsitettyään hirmuisen loukkauksen, josta häntä syytetään.
Mutta hänen tähtensä, hänen pelastumismahdollisuutensa ja lopullisen vapautumisensa tähden se oli epäilemättä parasta.
Syytettynä vehkeilystä tasavaltaa vastaan hänet voitiin kuulustella, tuomita ja mestata ennenkuin hän, Déroulède, edes sai tiedon hänen olinpaikastaan, ennenkuin hän voi heittäytyä tuomarien eteen ja omistaa kaiken syyn itselleen.
Tasavallan kavalluksesta epäillyt menettivät Merlinin kohtuuttoman lain mukaan sekä kansalaisoikeutensa että julkisen kuulustelu- ja puolustusoikeutensa.
Kaikki voi olla lopussa, ennenkuin Déroulède saa edes tuomiosta tiedon.
Toinen vaihtoehto oli sitäkin kauheampi. Hänet voidaan tuoda oikeuteen rikollisen Pariisin heittiöiden mukana ja voidaan syyttää asiasta, jonka kauheutta — niin Déroulède arastellen toivoi — Juliette on liian viaton täysin käsittämään. Hän ei uskaltanut edes ajatella, kuinka paljon Juliette sai kärsiä.
Mutta epäilemättä se oli parasta.
Julietten puhtauden kaapuun heitetty lika ei voi tarttua tyttöön itseensä, ja ainakin kuulustelu on julkinen. Déroulède aikoo olla saapuvilla ottaakseen omalle osalleen kaiken häpeän, häväistyksen ja herjauksen.
Hänen vetoomuksensa voimallisuus voi kääntää tuomarien vihan Juliettesta häneen itseensä, muutamien tuskallisten hetkien kuluttua voi Juliette olla vapaa Pariisista ja Ranskasta lähtemään, tulee onnelliseksi ja unohtaa hänet, vieläpä hänen muistonsakin.
Koko hänen olentonsa täytti valtava, kaikkivoittava rakkaus ihanaan tyttöön, joka oli paljon rikkonut häntä vastaan, mutta jalomielisesti yrittänyt pelastaa hänet. Kaipaus tuotti ruumiillistakin kipua hänelle. Madonna Juliettea ei enää ollut hänelle. Hänen kauneutensa saattoi Déroulèden värisemään kiihkeästä, melkein aistillisesta halusta saada uhrata henkensä Julietten puolesta.
Juliette Marnyn syytös on piirretty historian lehdille.
Fructidorin 25 päivänä seitsemän aikana illalla luki sen yleinen syyttäjä syytetyn kuunnellessa — niin asiakirja kertoo — täysin tyynenä ja ilmeisesti välinpitämättömänä. Hän seisoi samassa häpeäpaalussa, jossa kerran syyllinen Charlotte Corday parka seisoi, ja jossa pian ylpeä, syytön Marie Antoinettekin oli seisova.
Déroulède kuunteli töykeää asiapaperia tahdonlujasti ja ulkonaisesti tyynenä. Hän olisi halunnut nousta istuimeltaan sillä hetkellä, heti mielettömästi ja eläimellisen raivoisasti tukahuttaa sanat nyrkiniskullaan Foucquier-Tinvillen valehtelevaan kurkkuun.
Mutta Julietten vuoksi oli hänen kuunneltava ja ennen kaikkea toimittava melua pitämättä ja harkitusti, tavanmukaisesti ja muodollisuuksia noudattaen, ettei millään muotoa voitu vahingoittaa tytön asiaa.
Sentähden hän vain kuunteli yleisen syyttäjän puhuessa.
»Juliette Marny, teitä syytetään täten siitä, että olette tehnyt kansanedustajaa vastaan väärän ja ilkeämielisen ilmiannon, että tämä ilkeä erehdyksenne on saanut vallankumous-tuomioistuimen syyttämään mainittua kansanedustajaa ja määräämään tarkastuksen hänen kodissaan sekä kuluttamaan kallista aikaa, joka muutoin olisi ollut tasavallan käytettävissä. Tätä ette tehnyt harhaanjohdetusta velvollisuudentunnosta maanne puolesta, vaan kevytmielisessä alhaisessa tarkoituksessa vapautuaksenne miehen valvonnasta, jonka sydämen haluna oli teidän menestyksenne ja joka koetti estää siveetöntä elämäänne, mikä on julkinen häpeä ja mikä on saattanut teidät nyt tämän tuomioistuimen eteen vastaamaan kevytmielisyydestänne, siveettömyydestänne, parjaamisestanne ja yleisten siveyskäsitteiden turmelemisesta. Todistukseksi esitän tuomioistuimelle oman myönnytyksenne, että olette useamman kuin yhden tasavallan kansalaisen johtanut siveettömään suhteeseen kanssanne; ja edelleen, että oman tunnustuksenne mukaan syytöksenne kansanvaltuutettu Déroulèdea kohtaan oli väärä ja ilkeä, ja lopuksi, että olette muutamien tuntemattomien henkilöiden kanssa ollut siveettömän rivossa kirjeenvaihdossa, jota koetitte turhaan hävittää. Ottaen huomioon tämän ja Ranskan kansan nimessä, jonka puolesta puhun, vaadin että tästä oikeuspalatsista teidät sydämenne saastaisuuden merkkinä viedään vallankumoustorille valkeassa, tahritussa pukimessa Pariisin ja sen ympäristöllä asuvien kansalaisten nähtäväksi, ja että teidät siellä julkisesti ruoskii kansalainen Samson, yleinen mestaaja, jonka jälkeen teidät viedään Salpêtrièren vankilaan siellä pidettäväksi yleisen turvallisuuskomitean harkinnan mukaan. Ja nyt Juliette Marny, haluatteko tämän kuultuanne kysyä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»
Riemu- ja ivahuudot, nauru ja kiroukset seurasivat yleisen syyttäjän puhetta.
Mikä haaveita ja vapautta tavoittelevassa harhan johdetussa, kurjassa kansassa oli viheliäisintä ja eläimellisintä, se näytti kohoavan pinnalle heidän kuunnellessaan mitä häpeällisimmän asiakirjan lukemista.
Alentuneiden heittiöiden todellisena, mieluisana nautintona oli nähdä ihana henkimäinen nainen melkein yliluonnollisena ja ylpeän itsenäisenä, vaikka hän olikin tahrittu inhottavimman likaisella parjauksella, minkä herjaukseen vaipuneet ihmiset voivat keksiä.
Naiset ilmaisivat hyväksymisensä käheästi kirkumalla; lapset ymmärtämättä asiaa nauroivat ilotonta nauruaan; miehet kunnioittivat Foucquier-Tinvillen puhetta äänekkäästi kiroten.
Mitä Déroulèdeen tulee, olivat hänen kärsimänsä sieluntuskat kovempia kuin mitä paholaisen sanotaan kadotetuille varanneen. Hänen yrittäessään hillitä itseään naksahtelivat hänen jänteensäkin; hän puristi kynsiään kouriinsa koettaessaan vaimentaa sielunsa tuskia ruumiillisilla kivuilla.
Hän luuli menettäväin järkensä ja tulevansa hulluksi moisten häpeällisten sanojen uudistuessa. Likaisen roskajoukon ulvonta ja kirkuna muistutti kadotettujen huutoja helvetissä. Hän ei voinut enää sääliä heitä, ei rakastaa ihmiskuntaa eikä uhrautua kärsivän köyhälistön puolesta.
Suunnaton, kiihkeä viha kauhistuttavaa vallankumousta ja kansaa kohtaan, jonka se oli vapauttavinaan, valtasi koko hänen olentonsa. Hänen sydämensä täytti mieletön, kauhea halu saada nähdä heidän kärsivän, nääntyvän nälkään ja joutuvan kurjan, inhottavan kuoleman uhreiksi. Hänen vihansa intohimo, jonka valtaan hän sillä hetkellä oli antautunut, oli yhtä alhainen kuin heidänkin. Vain hetkisen hän tunsi heidän kanssaan hillitöntä kostonhimoa.
Juliette oli ainoa, joka koko ajan pysyi tyynenä ja kylmänä.
Hän oli kuullut syytöksen, kuullut inhottavan tuomion, sillä hänen kalpeat poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi, mutta ylpeätä ryhtiään hän ei kadottanut hetkeksikään.
Kertaakaan hän ei kääntynyt häntä herjaavaan roskajoukkoon päin. Täysin toimettomana, kunnes kirkuna ja huuto lakkasivat, hän odotti liikuttamatta muuta kuin sormenpäitään, joilla hän kärsimättömästä rummutti rauta-aitaa.
Asiakirjat kertovat hänen vetäneen esiin nenäliinansa ja pyyhkineen sillä kasvojaan. »Hän pyyhki otsaansa, joka oli hikihelmien peittämä.» Kuumuus oli käynyt tukahuttavaksi.
Ilman täytti likaisten, höyryävien vaatteiden kostean läpitunkeva löyhkä. Huoneessa, vaikka se olikin avara, oli ummehtunutta ja tukahuttavaa; kosteassa, kuumassa ilmassa lepattavat talikynttilät saivat presidentin ja kirjurien kasvot näyttämään korkokuvilta, joista valo ja varjot muodostelivat hauskoja pilakuvia.
Syytetyn yläpuolella olevan öljylampun sydän oli kohonnut, lamppu alkoi savuta ja lasi halkesi kovasti risahtaen. Tämä välikohtaus sai väkijoukon hetkeksi vaikenemaan, ja yleinen syyttäjä saattoi toistaa kysymyksensä:
»Juliette Marny, onko teillä jotain sanottavaa syytöksestänne ja siitä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»
Lampun nokinen savu laskeutui pieninä, mustina, rasvaisina hiutaleina; hennolla sormellaan Juliette sipaisi nokihiutaleen hihaltaan ja vastasi:
»Minulla ei ole mitään siihen sanottavaa.»
»Oletteko hankkinut asianajajan puolustamaan itseänne niinkuin laki kansalaisoikeutenne nojalla sallii?» lisäsi yleinen syyttäjä juhlallisesti.
Juliette aikoi vastata heti; hänen huulillaan oli jo sana en vastaukseksi.
Mutta vihdoinkin oli Déroulèden hetki koittanut. Sitä varten oli hän vaiennut, kärsinyt ja pysynyt rauhallisena, vaikka kaksi kertaa kaksikymmentäneljä tuntia olikin hitaasti vierinyt hänen rakastettunsa vangitsemisesta.
Siinä tuokiossa oli kaikkien edessä pystyssä Déroulède, puhumaan, hallitsemaan ja käskemään tottuneena.
»Kansatar Juliette Marny on uskonut minulle puolustuksensa», sanoi hän, ennenkuin kieltävä sana pääsi Julietten valkeilta huulilta, »ja minä olen täällä kumotakseni häntä vastaan tehdyt syytökset ja vaaliakseni Ranskan kansan nimessä hänelle hänen täydellistä oikeuttaan ja vapauttamistaan.»
XXV LUKU.
PUOLUSTUS.
Suunnaton innostus ja raikuvat hyvähuudot seurasivat Déroulèden esitystä.
»Käy päinsä! Käy päinsä! Pitäkää puolianne, Déroulède!» kuului täpö täysiltä penkeiltä, ja miehet, naiset ja lapset väsyneinä edellisten keskustelujen yksitoikkoisuuteen asettuivat paikoilleen nauttimaan muutamien minuuttien huvituksesta.
Jos Déroulède olisi saanut vaikuttaa asiaan olisi kuulustelu varmastikin päättynyt yleiseen innostukseen, sillä kansa oli aina valmiina kuuntelemaan erikoissuosikkiaan.
Pitkän painostavan päivän jälkeen näytti mielenkiintoinen asia herättävän uneliaat kansanvaltuutetut. Suuren, pörröisen koiran tavoin pudistautui Lebrun painostavasta uneliaisuudestaan. Robespierre hymy ohkasilla huulillaan tarkasteli vastapäätä istuvaa Merliniä nähdäkseen, miten tilanne häneen vaikutti. Oikeusministerin ja Déroulèden välinen vihamielisyys oli tunnettu asia, ja kaikki olivat mielissään, että edellisen kasvoilla kuvastui odotetun koiton kiihkeä ilme.
Korkealla, ylimmällä penkillä istui kansalainen Lenoir, tärisyttävän näytelmän ohjaaja. Hän katseli ilmeisesti tyytyväisenä näytelmää, jonka hän itse oli edellisenä iltana ehdottanut jakobiinikerhon jäsenille. Merlinin teräväkatseiset silmät koettivat hämärän verhoaman katselijaparven joukosta turhaan eroittaa maalaisjättiläisen leveää vartaloa ja isoa päätä.
Öljylampusta lankeava valo loisti suoraan Déroulèden vakavapiirteisille tummille kasvoille hänen katsoessaan vasten silmiä Julietten häpeällistä syyttäjää, mutta presidentin pöydällä velhomaisesti lepattava kynttilä muodosti Tinvillen lyhyestä, laihasta vartalosta ja isosta sukimattomasta päästä sangen eriskummallisen varjokuvan seinälle.
Juliette ei näyttänyt kadottaneen tyyneyttään eikä kukaan ollut niin huvitettu hänen personastaan, että olisi huomannut vienon punan vähitellen leviävän hänen kalpeille poskilleen Déroulèden ensimäisten sanojen kaiuttua.
Tinville odotti, kunnes kiihko oli häipynyt odotusten tulvaan.
Sitten hän jatkoi:
»Kansalainen Déroulède, mitä te haluatte sanoa, minkätähden syytetyn tuomiota ei pantaisi täytäntöön?»
»Minä sanon, että syytetty on viaton kaikkeen, mitä syytteessä esitetään», vastasi Déroulède päättävästi.
»Kansanvaltuutettu, miten todistatte tämän väitteenne?» tiedusteli
Tinville teennäisen innostuneesti.
»Kansalainen Tinville, varsin yksinkertaisesti. Tarkoittamanne kirjeet eivät olleet syytetyn, vaan minun. Niissä olevat tiedot aioin ilmoittaa Conciergeriessa olevalle vangille, Marie Antoinettelle, hoitaessani siellä vankilanjohtajan sijaisuutta. Kansatar Juliette Marny ilmiantaessaan minut teki tasavallalle palveluksen, sillä Marie Antoinettelle aikomani tiedonannot koskivat omia toiveitani saadakseni hänet poistumaan maasta ja löytämään turvapaikan synnyinmaassaan.»
Déroulèden puhuessa syntyi vähitellen yläpenkeillä olevan joukon keskuudessa etäisen merentyrskyn tapainen kohina. Hänen tyynenä ja varmana puhetta jatkaessaan kasvoi se yhä äänekkäämmäksi, ja hänen viimeiset sanansa hukkuivat mahtavaan jyrisevään kauhun ja sadatusten pauhuun.
Déroulède, kansan epäjumala ja ystävä, hillittömien ihmisten etuoikeutettu lemmikki, lasten isä, naisten ystävä ja murheessa lohduttaja, isä Déroulède, niinkuin lapset häntä nimittivät — hän, petturi oman syytöksensä mukaan suunnittelemassa ja vehkeilemässä entisen hirmuvaltijaan puolesta, porton, joka nimitti itseään kuningattareksi, Itävallan Marie Antoinetten, joka oli halunnut Ranskan kukistamista ja toiminut sen toteuttamiseksi. Hän, Déroulède, petturi!
Silmänräpäyksessä, vielä hänen puhuessaan muuttui heidän raa'an sydämensä eläimellisen alkuperäinen rakkaus yhtä edesvastuuttomaksi vihaksi häneen. Hän oli pettänyt heidät, nauranut heille, yrittänyt lahjoa heiltä ruokkimalla heidän pienokaisiaan!
Hyi! Kavaltajan leipää! Sehän olisi voinut tukehduttaa lapset.
Ensiksi he olivat aivan hengästyksissään hämmästyksestä. Sitten he saattoivat kummastella, minkätähden hän nousi porttoa puolustamaan. Ehkäpä hän aavisti asian tulevan ilmi ja piti sentähden parempana petoksensa tunnustamisen kansansuosioon ja vaikutusvaltaansa luottaen.
Hyi!!!
Hänen puolustuksekseen ei löytynyt heidän kovettuneissa sydämissään ainoatakaan lieventävää asianhaaraa.
Hän oli ollut heidän epäjumalansa säilytettynä heidän likaisen alhaisessa mielessään, mutta nyt hän oli pudonnut maahan, särkynyt auttamattomasti, ja he vihasivat ja inhosivat häntä yhtä paljon kuin ennen olivat rakastaneet.
Sen hänen vihollisensa huomasivat ja hymyilivät perin tyytyväisesti.
Merlin huokasi helpotuksesta. Tinville nyökkäsi pörröistä päätään suuren ilonsa merkiksi.
Maalaishiilenkantajan ennustus oli toteutunut.
Kansa, tämän epävakaisen maailman häilyvin tuote, oli äkkiä kääntynyt suosikkiaan vastaan. Sitä oli Lenoir ennustanutkin, ja muutos tapahtui nopeampaan kuin hän oli voinut aavistaakaan.
Déroulèdelle oli annettu nuoranpätkä, ja kuvaannollisesti sanoen oli hän jo hirttäytynyt.
Asian toteuttamiseen tarvittiin vain muutamia tunteja. Seuraavan päivän koittaessa giljotiini ja Pariisin roskajoukko, joka päivää ennen olisi raastanut hänen parjaajaltaan jäsenen toisensa perästä, laahaa hänet huomenna kirkuen, huutaen ja ulvoen mestauslavalle.
Epävarmin tuki mitä olla saattaa — kansan oikku — oli jo horjahtanut. Hänen vihollisensa tiesivät sen ja riemuitsivat iloissaan. Hän tiesi sen itsekin ja seisoi tyynen uhmaavana, valmiina kaikkeen, kunhan hänen vain onnistui temmata Julietten ihana pää giljotiinin halukkaasta syleilystä.
Juliette puolestaan oli kuin huumaantunut. Puna oli taaskin paennut hänen poskiltaan jättäen ne tuhkanharmaiksi ja entistäänkin kalpeammiksi. Hän näytti sillä hetkellä kärsivän enemmän kuin ihminen voi kestää ja joutuneen entistä julmemman kidutuksen alaiseksi.
Déroulède ei halunnut olla hänelle kiitollisuuden velassa hengestään.
Se oli Julietten ainoa valtava ajatus, joka poisti kakki muut tieltään. Déroulèden rakkaus häneen oli kuollut, eikä Déroulède halunnut vastaanottaa Julietten tarjoamaa suurta uhria.
Sellaisina he kumpikin elämänsä kohtalokkaimpina hetkinä näkivät toisensa, eivätkä he kuitenkaan ymmärtäneet toisiaan. Yksi ainoa sana tai kosketus olisi heille avannut toistensa sydämet. Näytti kumminkin kuin kuolema olisi erottanut heidät iäksi suuren arvoituksen jäädessä ratkaisematta.
Yleinen syyttäjä oli odottanut, kunnes melu oli jonkunverran hiljentynyt ja hänen äänensä saattoi kuulua yli hälinän. Sitten hän sanoi huonosti salaten tyytyväisyyden hymyilyhän:
»Kansanvaltuutettu Déroulède, onko tuomioistuimen ymmärrettävä asia niin, että te yrititte polttaa kavalluskirjeet ja hävittää salkun, jossa niitä säilytettiin?»
»Kavalluskirjeet olivat minun ja minä ne hävitin.»
»Mutta syytetty myönsi kansalaiselle Merlinille, että hän itse yritti polttaa muutamia rakkauskirjeitä, jotka olisivat ilmaisseet hänen laittoman suhteensa toiseen mieheen kuin te», väitti Tinville miellyttävästi. Ehkei nuoranpätkä ollut tarpeeksi pitkä; Déroulèden piti saada vastaanottaa kaikki mahdollisuudet ennenkuin ikimuistettava istunto päättyi.
Mutta Déroulède vastaamatta suoraan viholliselleen kääntyi vastapäisillä penkeillä istuvan sankan katselijajoukon puoleen.
»Kansalaiset, ystävät, veljet», virkkoi hän lämpimästi, »syytetty on vain nuori ja viaton tyttö, jolle vaarat ja synti ovat tuntemattomia. Teillä kaikilla on äiti; sisaria, tyttäriä — olettehan tarkanneet rakkaillenne monellaisia mielentiloja; joihin vain naissydän kykenee, ettekö ole nähneet heitä rakastavina, lempeinä ja hetken mielijohteista toimivina? Rakastaisitteko heitä niin suuresti vain heidän vaihtelevan mielensä tähden? Ettekö ole palvoneet heitä sydämissänne noiden ylevien mielijohteiden vuoksi, jotka saattavat häpeään miesten suunnitelmat ja laskelmat? Kansalaiset, katsokaa syytettyä. Hän rakastaa tasavaltaa, Ranskan kansaa ja pelkäsi, että minä Ranskan poikien arvoton edustaja haudoin mielessäni suuren äitimme kavallusta. Hänen ensimäinen, oikullinen päähänpistonsa oli — minun aikeitteni estäminen, ennenkuin ehdin tehdä hirveän rikoksen, rangaista minua tai ehkä vain varoittaa minua. Kansalaiset! Onko nuorella tytöllä laskelmia? Hän toimii sydämensä käskystä, hänen järkensä herää uinailustaan vasta myöhemmin, kun teko jo on tehty. Sitten tulee katumus — toisinaan; lempeyden puuska, jota kaikki kunnioitamme. Puserratteko etikkaa ruusunlehdistä? Yhtä helposti voitte löytää järkeä nuoren tytön päästä. Onko se rikos? Hän halusi estää minua kavalluksesta; silloin huomatessaan minut vaarassa voitti hänen tosiystävyytensä minuun vielä kerran. Hän rakasti äitiäni, joka voi kadottaa poikansa; hän rakasti kivulloista kasvatussisartani; heidän tähtensä, ei minun — petturin — antautui hän taivaallisen mielijohteen valtaan pelastaakseen minut oman tyhmyyteni seurauksista. Kansalaiset, oliko se rikos? Kun sairastatte, eivätkö äitinne, sisarenne, vaimonne hoida teitä? Kun te olette vakavasta sairaina, eivätkö he ole valmiita antamaan vaikka sydänverensä teidän pelastukseksenne? Ja kun elämänne synkkinä hetkinä teko, jota ette avoimesti tahdo tunnustaa maailmalle, painostaa sydäntänne katumuksen taakkana, eivätkö taasenkin naisomaisenne tule luoksenne lausuen lempeitä sanoja ja tyynnyttävin äänin koeta keventää pahaa omaatuntoanne tuoden lohdutusta, lievitystä ja rauhaa? Kansalaiset, niin kävi syytetynkin. Hän oli huomannut rikoksen ja halusi korjata sen; hän näki heidät, jotka kohtelivat häntä ystävällisesti hänen murheessaan, ja hän yritti lieventää heidän tuskaansa ottamalla hartioilleen minun rikokseni. Enemmän kuin kukaan nainen ennen häntä on hän kärsinyt jalosta valheesta, jota hän minun tähteni oli puhunut. Hän oli puhdas ja viaton kuin vastasyntyneet lapsenne häpeäpaalussa seisoessaan. Hän oli valmis kuolemaan ja kymmenen kertaa kuolemaa pahempaan oman lämpimän sydämensä tunteiden vuoksi. Mutta te Ranskan kansalaiset, jotka ennen kaikkea olette jaloja, totuudenmukaisia ja ritarillisia, te ette salli nuoren, hennon naisen suloisia mielijohteita rangaistavan maankavalluksesta. Teihin, Ranskan naiset, vetoan lapsuutenne, nuoruutenne, äitiytenne nimessä. Painakaa hänet sydämellenne, hän ansaitsee sen, ansaitsee sen paremmin kuin muut Ranskan suurten aikakirjain sankarinaiset.»
Hänen miellyttävä äänensä kaikui avaran, siivottoman tuomiosalin katto-orsia myöten täyttäen salin ennen kuulumattomalla loisteliaisuudella. Hänen intonsa saattoi kuulijat väräjämään, hänen ritarillisuutensa ja vetoomuksensa heidän kunniantuntoonsa herättivät kaikki heidän jaloimmat tunteensa. Vaikka he vielä vihasivatkin Déroulèdea hänen petoksensa vuoksi, oli hänen lumoava heihin vetoamisensa kääntänyt heidän sydämensä syytetyn puolelle.
He olivat kuunnelleet Déroulèdea keskeyttämättä, ja hänen vaietessaan kävi murisevista huudahduksista ja Julietteen luoduista katseista selville, että yleisön tunteet, jotka siihen saakka olivat olleet tytöstä aivan välinpitämättömät, kääntyivät siitä hetkestä hänen personaansa rajattoman myötätuntoisina.
Jos Julietten kohtalo olisi sillä hetkellä jätetty kansan äänestettäväksi, olisi hänet yksimielisesti vapautettu.
Déroulèden puhuessa oli Merlin pari kertaa koettanut päästä ystävänsä Foucquier-Tinvillen arvoituksellisista ilmeistä selville, mutta yleinen syyttäjä, jonka kasvoilla oli synkät varjot, ei ollut liikauttanut lihastakaan kansanvaltuutetun puheen aikana. Hän istui pulpettinsa ääressä leuka käden varassa tuijottaen eteensä välinpitämättömin, melkeinpä ikävystynein ilmein.
Kun Déroulède lakkasi puhumasta ja väkijoukon ihastuksen purkaus hiukan laimeni, hän nousi ja sanoi hiljaisella äänellä:
»Kansanvaltuutettu, väitättekö siis edelleen, että syytetty on siveä ja viaton tyttö, jota väärin syytetään siveettömyydestä?»
»Väitän», vastasi Déroulède voimakkaalla äänellä.
»Ja tahtoisitteko sanoa tuomioistuimelle, minkätähden olette niin halukas julkisesti syyttämään itseänne tasavallan kavaltamisesta tietäessänne varsin hyvin toimintanne seuraukset?»
»Haluaisiko kukaan ranskalainen pelastaa oman henkensä naisen kunnian kustannuksella?» kysyi puolestaan Déroulède ylpeästi.
Hyvähuudot seurasivat näitä sanoja ja Tinville huomautti innokkaasti:
»Aivan niin, kansanvaltuutettu, aivan niin. Pidämme arvossa ritarillisuuttanne. Sama henki epäilemättä saa teidät väittämään, että syytetty ei tiennyt mitään papereista, jotka sanotte hävittäneenne?»
»Hän ei tiennyt niistä. Minä hävitin ne; en tiennyt niiden löytyneen; palattuani kotiin huomasin kansatar Juliette Marnyn väärin syyttävän itseään muutamien paperien salaisesta hävittämisestä.»
»Hän sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä.»
»Se ei ole totta.»
»Vakuutatteko hänen olevan puhtaan ja siveän?»
»Koko maailman edessä.»
»Kuitenkin teillä oli tapana käydä tämän talossanne asuvan puhtaan ja siveän tytön makuuhuoneessa», virkkoi Tinville hitaasti ja harkitun ivallisesti.
»Se ei ole totta.»
»Kansalainen Déroulède, jos se ei ole totta», jatkoi Tinville yhä teeskennellyn miellyttävästi, »mistä siis johtuu, että kirjeet, joiden myönnätte olleen petollisia ja siis otaksuttavasti myöskin salaisia — mistä siis johtuu, että ne vielä kytevinä löytyivät siveän, nuoren naisen makuuhuoneesta ja revitty nahkasalkku matkalaukkuun piiloteltuna naisen pukujen joukosta?»
»Se ei ole totta.»
»Oikeusministeri, kansanvaltuutettu Merlin vastaa sen totuudenmukaisuudesta.»
»Se on totta», sanoi Juliette hiljaa.
Hänen äänensä kuului kirkkaana, melkein riemuisana hiiskahtamattomasta hiljaisuudesta, jonka äskeiset kiireelliset kysymykset ja äänekkäät vastaukset olivat aikaansaaneet.
Déroulède jäi aivan sanattomaksi.
Tätä yksinkertaista asiaa ei hän tiennyt. Kertoessaan Déroulèdelle vangitsemista koskevat seikat oli Anne Mie unohtanut mainita sen pikkuseikan, että poltetut kirjeet löytyivät nuoren tytön makuuhuoneesta.
Aina siihen hetkeen, jolloin yleinen syyttäjä esitti kysymyksen oli Déroulède käsittänyt asian niin, että Juliette oli hävittänyt paperit ja kirjesalkun kirjastossa, jonne hän oli jäänyt yksin Merlinin lähdettyä miehineen. Hän olisi helposti voinut polttaa ne siellä, koska pieni spriilamppu aina paloi sivupöydällä tupakoitsijoita varten.
Tämä pieni seikka muutti nyt koko tapauksen kulun. Tinvillen oli vain suuttuneesi huudahdettava:
»Ranskan kansalaiset, katsokaahan nyt miten teitä pilkataan ja petetään!»
Sitten hän uudelleen kääntyi Déroulèden puoleen.
»Kansalainen Déroulède — » alkoi hän.
Mutta tapausta seuranneen melun vuoksi oli hänen mahdotonta kuulla omaa ääntään. Koko Pariisin roskajoukon pidätetty raivo näytti pääsevän valloilleen, ja ulvonnallaan se yritti tukahuttaa loppukuulustelun.
Niinkuin heidän raa'at sydämensä olivat äkkiä heltyneet Juliettelle Déroulèden kiihkeän puheen vaikutuksesta, samoin heidän osanottonsa vaihtui kauheaksi kiroilemiseksi.
Kaksi henkilöä oli tehnyt heistä pilaa ja pettänyt heidät. Toista he olivat kunnioittaneet ja uskoneet, mikäli heidän turmeltunut mielensä kykeni ketään kunnioittamaan, sentähden hänen syntinsä näyttikin kaksinverroin inhottavalta.
Hän ja kalpeakasvoinen aatelisnainen olivat jo viikkokausia, kuukausia, ehkäpä vuosiakin vehkeilleet tasavaltaa ja vallankumousta vastaan, jonka vapautta janoova kansa oli toimeenpannut. Näinä kuukausina ja vuosina oli hän puhunut heille, ja he olivat kuunnelleet; hän oli lumonnut heidät kaunopuheisuudellaan ja voittanut heidät puolelleen niinkuin äskenkin.
Melu ja hälinä kävi yhä voimakkaammaksi. Jos Tinvillen ja Merlinin halu oli ollut roskajoukon raivostuttaminen, olivat he onnistuneet yli odotuksensa. Pariisin väestön raain ja epäinhimillisin puoli nousi pinnalle hurjana, raivoisana kostonhaluna.
Joukko ryntäsi penkeiltä toistensa pään päällitse, ja maahan kaatuneiden lasten yli he ryntäsivät käydäkseen käsiksi häneen, entiseen suosikkiinsa ja hänen kalpeakasvoiseen rakastajattareensa repiäkseen heidät kappaleiksi, lyödäkseen heitä ja puhkoakseen heiltä silmät. He murisivat kuin villipedot, naiset kirkuivat, lapset huusivat, ja paikalle kiirehtivillä kansalliskaartilaisilla oli paljon työtä pidättäessään vihan aaltojen vyörymistä.
Jos yksikään heistä olisi riistäytynyt heihin ojennetun kiväärisulun läpi olisi Déroulèden ja Julietten käynyt huonosti.
Presidentti soitti kiivaasti kelloa, ja hänen kiihkosta värisevä äänensä kuului pari kertaa yli melun.
»Tyhjentäkää sali! Tyhjentäkää sali!» Mutta ihmiset kieltäytyivät lähtemästä.
»Hirteen kavaltajat! Kuolema Déroulèdelle! Hirteen ylhäisö.»
Sankimmasta joukosta kohosi yli muiden kansalaisen Lenoirin tukeva pää ja leveät hartiat.
Ensin näytti kuin hän olisi tahtonut kiihottaa roskajoukon raivoa. Hänen viiltävä äänensä ja leveä maalaismurteensa kuuluivat selvästi hänen kovalla äänellä herjauksia syytetylle huutaessaan.
Mutta määrätyllä hetkellä, kun meteli oli kiihtyneimmillään, kun kansalliskaartilaiset huomasivat kivääriensä taipuvan ihmissakaalien eteenpäin rynnätessä, muutti Lenoir menettelytapaansa.
»Se on typerää», huusi hän raikuvalla äänellä. »Pääsemme paremmin pettureiden kimppuun, kun saamme heidät ulos. Kansalaiset, mitä sanotte? Jätämmekö tuomarit tänne lopettamaan ilveilyn, ja järjestämmekö itse jatkon 'Keltaisen tiikerin' ulkopuolelle?»
Ensin ei kiinnitetty paljoakaan huomiota hänen ehdotukseensa, ja hän toisti sen pari kertaa lisäten mielenkiintoisia yksityisseikkoja.
»Kadulla on tilaa. Siellä nuo kaartilaisapinat eivät pääse Ranskan kansan ja heidän oikeutetun kostonsa väliin. Kunniani kautta!» lisäsi hän kohautellen leveitä hartioitaan ja tunkeutuen väkijoukon läpi ovelle, »minä ainakin lähden katsomaan missä sopivin hirsipuu on.»
Kuin lammaslauma seurasi väkijoukko häntä.
»Lähin katulyhty hirsipuuksi!» huusivat he. »Kadulle, kadulle! Hirteen petturit!»
Ja monin ivahuudoin, monin inhottavin kirouksin ja vielä inhottavammin pilapuhein alkoi joukkoa virrata ulos. Vain muutamat jäivät ilveilyn loppua katsomaan.
XXVI LUKU.
KUOLEMANTUOMIO.
Vallankumous-tuomioistuimen pöytäkirjoissa kerrotaan, että molemmat syytetyt pysyivät täysin tyyninä metelin aikana, joka raivosi oikeuspalatsin paljaiden seinien sisällä.
Mutta aikakirjat kertovat, että kansanvaltuutettu Déroulède, vaikka näyttikin tunteettomalta, oli kumminkin sangen liikutettu. Hänen silmänsä olivat ilmehikkäät kuvastaen rehellistä, puhdasta sielua, ja niissä esiintyi jännitetyn liikutuksen ilme hänen tarkastellessaan joukkoa, jota hän usein oli hilliten hallinnut ja joka nyt oli vihamielisenä kääntynyt häntä vastaan.
Hän näki hengessään, että hänen saavuttamansa kansansuosio väheni ja läheni loppuaan.
Mutta kun sankka joukko oli tungeksien ja tuupellen tunkeutunut salista, näytti ohimenevä liikutus häviävän, ja tyynesti hän salli itseänsä johdettavan etupenkiltä, jossa hän kansalliskonventin etuoikeutettuna jäsenenä oli istunut, aivan korokkeen takana olevalle paikalle kahden kansalliskaartilaisen väliin.
Siitä hetkestä alkaen oli hän vanki, jota syytettiin tasavallan kavaltamisesta, ja varmaankin hänen vihollisensa halusivat kiirehtää pikakuulustelua kansan mielialan ollessa kiehumispisteessään häntä vastaan.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi äskeisen raivoavan metelin jälkeen. Hiiskahdustakaan ei kuulunut suuressa huoneessa paitsi Foucquier-Tinvillen nopeasti kuiskaamia ohjeita lähimmällä kirjurille ja tämän sulkakynän rapinaa paperilla.
Yhtä nopeasti allekirjoitti presidentti toisten kirjurien hänelle ojentamat paperit. Muutamat jäljelläolevat katselijat, valtuutetut ja ne kansanjoukosta, joiden mielestä kuulustelun loppu oli hyvä nähdä, odottivat äänettöminä.
Merlin hieroi otsaansa kuin lopen väsyneenä kovan ponnistuksen jälkeen;
Robespierre otti kylmäverisesti nuuskaa.
Seisomapaikaltaan näki Déroulède Julietten miellyttävän vartalon kuvastuvan lampun valoa vastaan. Hänen sydäntään raastoi kova tuska pelastusyrityksensä onnistumattomuudesta, mutta sen täytti myöskin riemuisa ilo tietäessään saavansa kuolla Julietten kanssa.
Hän tunsi vallankumous-tuomioistuimen toimenpiteet varsin hyvin — tiesi, että muutamassa tuokiossa hänetkin tuomitaan, että heidät molemmat työnnetään väkijoukon läpi ja laahataan Pariisin katuja sekä lopuksi heitetään samaan vankilaan toisten joukkoon, joilla niinkuin heilläkin oli vain muutamia tunteja elinaikaa.
Ja seuraavan päivän koittaessa kummallekin kuolema giljotiinilla. Julkinen kuolema kaikkine siihen liittyvine kauhuineen; täpö täydet rattaat; jumalattoman hallituksen määräämä sivilipukuinen pappi, joka mutisee tavanmukaisia rukouksiaan ja arvottomia kehoituksiaan.
Hänen sydämessään ei ollut muuta kuin rakkautta Julietteen — rakkautta ja suurta sääliä — Sillä tytön kärsimä rangaistus oli paljoa suurempi hänen rikostaan. Hän toivoi, ettei Julietten sydämen katumus ollut liian katkera, ja hän odotti iloiten seuraavia tunteja, jotka sai viettää Julietten läheisyydessä ja joiden kuluessa ehkä voi vielä lohduttaa ja rauhoittaakin häntä.
Juliette oli vain ihanteittensa uhri, kohtalon, joka oli hänen omaa tahtoaan voimakkaampi. Hän oli elämänsä suuren erehdyksen viaton marttyyri.
Mutta minuutit riensivät, Foucquier-Tinville oli nähtävästi lopettanut uudet syytöksensä.
Juliette Marnya koskeva syytös luettiin ensin. Häntä syytettiin Paul Déroulèden kanssa salaliitosta tasavallan turvallisuutta vastaan, sillä hän tunsi sen petollisen kirjeenvaihdon, jota harjoitettiin vangitun Marie Antoinetten kanssa. Tämän syytteen nojalla yleinen syyttäjä kysyi, oliko hänellä mitään sanottavaa.
»Ei», vastasi Juliette äänekkäästi ja varmasti. »Rukoilen Jumalaa turvaamaan ja vapauttamaan kuningatar Marie Antoinetten ja kukistamaan tämän julman ja anarkistisen hallituksen.»
Näitä sanoja, jotka ovat merkityt vallankumous-tuomioistuimen pöytäkirjaan, pidettiin lopullisina ja kumoamattomina todisteina hänen syyllisyydestään, ja muitta mutkitta hänet tuomittiin kuolemaan.
Hänen käskettiin sitten astua alas korokkeelta, ja Déroulède määrättiin hänen paikalleen.
Déroulède kuunteli tyynenä pitkää syytöstä, jonka Foucquier-Tinville oli jo edellisenä iltana laatinut valmiiksi tilaisuutta varten. Sanat »tasavallan kavaltaminen» esiintyivät silmiinpistävinä ja toistuivat usein. Itse asiapaperi on samallainen kuin tuhannet muutkin kirjalliset syytteet, joita inhottava Foucquier-Tinville laati verilöylyn aikana ja jotka itse asiassa ankarasti syyttävät ivaoikeutta, jota rikollisesti käytiin hänen avustamanaan.
Koska Déroulède oli syyttänyt itseänsä ja tunnustanut olevansa kavaltaja, ei häneltä edes kysytty, oliko hänellä jotakin sanottavaa; hänen kuolemantuomionsa julistettiin samallaisella nopeudella ja kylmäverisyydellä kuin senaikaisille toimenpiteille oli ominaista.
Senjälkeen Paul Déroulède ja Juliette Marny vietiin vahvan vartioston saattamana kadulle.