XXVII LUKU.
FRUCTIDORIN MELLAKAT.
Useita joko enemmän tai vähemmän luotettavaa selostuksia on julaistu tapahtumista, joita historia sanoo Fructidorin mellakoiksi.
Asiain kulku oli seuraava. Siinä valossa kertoi ne muutamia päiviä myöhemmin sir Percy Blakeney Walesin prinssille Englannissa, ja kukapa olisikaan tiennyt ne paremmin kuin itse Tulipunainen neilikka?
Déroulède ja Juliette Marny olivat viimeiset vangit, joita kuulusteltiin tuona ikimuistettavana Fructidorin päivänä.
Vankeja oli ollutkin sellainen joukko, että kaikki käytettävissä olevat vankkurit, joilla vankeja kuljetettiin oikeuspalatsiin ja sieltä, oli jo lähetetty viemään ihmislastiaan; siitä johtui, että vain karkeatekoiset kuomittomat ja horjuvat puurattaat olivat enää vapaina, ja niille käskettiin Déroulèden ja Julietten nousta.
Kello oli lähes yhdeksän illalla. Pariisin kadut, joita himmeästi valaisivat sinne tänne talojen väliin kiinnitetyistä rautalangoista riippuvat öljylamput, tarjosivat surkean ja likaisen näön. Ohut sumu oli alkanut laskeutua muuttaen huonosti tasoitetut kadut upottavaksi liejuksi.
Oikeuspalatsia ympäröi ulvova ja kirkuva roskajoukko, joka tyhjennettyään läheisten kapakkain kaikki viinavarastot odotti vartavasten tihusateessa saadakseen purkaa siihen asti pidätetyn, nyt viinan valloilleen päästämän raivonsa sille miehelle, jota se kerran oli palvonut, mutta, jota se nyt vihasi. Miehet, naiset jopa lapsetkin parveilivat oikeuspalatsin pääovien läheisyydessä ja kulkivat pitkin joen rantaa aina Pont du Changen ja Luxembourgin palatsiin päin, joka oli muutettu vankilaksi ja johon tuomitut epäilemättä aiottiin viedä.
Pitkin joen rantaa ja aivan oikeuspalatsia vastapäätä oli rivi hirsipuuntapaisia pylväitä sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Niissä kaikissa riippui savuava öljylamppu noin kahdeksan jalkaa maasta.
Yksi lampuista oli pudotettu maahan, ja pylväästä riippui pahaaennustavana nuoranpätkä silmukka päässä.
Tämän tilapäisen hirsipuun lähistöllä liejussa istui tai oikeammin kyyristeli naisjoukkue. Heidän tihusateen liottamat, risaiset paitansa ja hameensa peittivät heidän kuihtuneita vartaloitaan. Heidän hiuksensa, muutamien harmaat, toisten tummat tai oljenväriset, takertuivat takkuisina märkiin kasvoihin, joihin lika ja kosteus oli uurtanut luonnottoman velhomaisia vakoja.
Miehet olivat levottomia ja melusivat rynnätessään päättömästi sinne tänne, sillankorvasta aina Palais'n kadulle asti, sillä he pelkäsivät, että heidän saaliinsa loihditaan tiehensä, ennenkuin he saavat kostonhalunsa tyydytetyksi.
Kuinka he vihasivatkaan entistä epäjumalaansa! Kansalainen Lenoir leveäharteisena ja voimakkaana pää lian peitossa kohosi yli joukon. Hänen viiltävän käheä maalaismurteensa kuului yli melun kiihottaen miehiä, huutaen naisille, lietsoen vihaa vangeille, missä se vain näytti laimenemisen oireita.
Syrjäisestä maakunnasta tullut hiilenkantaja näytti ottaneen julmaksi tehtäväkseen kannustaa raivostunutta väkijoukkoa kostamaan Déroulèdelle ja Juliettelle hirveällä tavalla.
Pimeä katu ja sankka sumu, joka himmensi kehnojen öljylamppujen valoa, näytti lisäävän liikkuvan, kuohuvan joukon kammottavaisuutta. Kukaan ei voinut nähdä naapuriaan. Yön pimeydessä liikkuivat mutisevat tai kiljuvat olennot kuin helvetin alueiden aaveet — kuin henkiolennot, jotka ilmestyvät kuoleville. Tihkuvassa liejussa nuoran alla kyyristelevät naiset näyttivät noitajoukkueelta, joka odottaa sapattinsa lähestymistä.
Déroulèden kadulle ilmestyessä lankesi heiluvasta ovilampusta valo suoraan hänen kasvoilleen. Väkijoukon etumaiset tunsivat hänet. Pilviselle taivaalle kohosi kirouksia ja ulvontaa, ja kuolemaa uhaten ojentui satakunta kättä häntä tavoittaakseen.
Näytti kuin olisivat he tahtoneet repiä hänet kappaleiksi.
»Hirteen! Hirteen! Kavaltaja!»
Häntä värisytti niinkuin kostea, kylmä tuuli olisi puhaltanut, mutta tyynesti hän nousi rattaille Julietten seuraamana.
Kansalliskaartin vahvalla suojelusvartiostolla, jota päällikkö Santerre ja hänen kaksi rummuttajaansa johtivat, oli täysi työ pitäessään roskajoukkoa loitolla. Tasavallan hallituksen menettelytavan mukaisesti ei sallittu summittaisia ja liioiteltuja katutuomioita. Kavaltajien julkista mestaamista Vallankumoustorilla ja vankkurikulkueita pidettiin terveellisinä esimerkkeinä vastaisille pettureille heidän huomioonotettavakseen ja sulatettavakseen.
Kansalainen Santerre, Pariisin sotilaspäällikkö, oli käskenyt miestensä säälimättömästi käyttämään pistimiä, ja pelottaakseen väkijoukkoa hän määräsi rumpuja jatkuvasti pärrytettäväksi sen varalta, että Déroulèden pisti päähän puhua joukolle.
Mutta Déroulède ei ollut sitä aikonutkaan; hänen päähuolensa näytti olevan Julietten kylmällä suojeleminen. Heidät istutettiin rattaille vierekkäin, ja Déroulède riisui takkinsa ja kääri sen Julietten ympärille suojellakseen häntä läpitunkevalta sateelta.
Näiden muistorikkaiden tapausten näkijät ovat kertoneet, että äkkiä Déroulède katsahti ylöspäin jännittynyt ilme silmissään, ja sitten hän kohottautui rattailla yrittäen katsella ympäröivään hämärään niinkuin olisi etsinyt jonkun kasvoja tai ehkäpä kuunnellut ääntä.
»Hirteen! Hirteen!» kaikuivat taukoamatta roskajoukon sortuneet huudahdukset.
Sotilaat, joita takaapäin suojasivat oikeuspalatsin ulkoseinät, olivat siihen saakka verrattain helposti pitäneet roskajoukon loitolla. Mutta rattaiden oli siirryttävä suojattomalle kadulle vankien kuljettamiseksi Palais'n katua Luxembourgin vankilaan.
Silloin oli tehtävä käynyt yhä vaikeammaksi. Pariisilaiset, joille hirmuvaltiaat kahden vuoden aikana olivat yhä uudelleen toistaneet, että juuri he olivat luomakunnan ylin herra, joutuivat raivosta aivan mielipuoliksi nähdessään muutamien sotilaiden estävän heitä toiveitaan täyttämästä.
Rummutus vastaanotettiin kauhistuttavalla kiljunnalla, joka ylivoimaisesti voitti sen pärrynnän; rattaiden liikehtimistä tervehdittiin kovasti metelöiden.
Vain hirsipuun lähistöllä kyyristelevät naiset eivät hievahtaneet hyviltä paikoiltaan; yksi Megairoista asetti äänetönnä paikoilleen sijoiltaan luiskahtaneen nuoran.
Mutta kaikki miehet ja jotkut naiset kirjaimellisesti sanoen piirittivät rattaat ja uhkailivat sotilaita, jotka seisoivat heidän ja heidän raivonsa esineen välillä.
Näytti siltä kuin Déroulèden ja Julietten pelastaminen pikaisesta ja kauheasta kuolemasta olisi ollut mahdoton.
»Kuolema! Kuolema! Hirteen kavaltajat!»
Itse Santerrekaan, joka oli huutanut äänensä sorruksiin ei tiennyt mitä tehdä. Hän oli lähettänyt yhden miehen läheiseen ratsuväen kasarmiin, mutta apujoukon tuloon viipyi vielä jonkun aikaa; sillävälin hänen miehensä alkoivat nääntyä, ja roskajoukko yhä kiihtyneempänä uhkasi joka hetki murtaa heidän rivinsä.
Sekuntiakaan ei saanut kadottaa.
Santerre olisi myöntynyt roskajoukon tahtoon ja mielihyvin heittänyt heille saaliin, jota he meluten vaativat, mutta säädökset olivat säädöksiä ja vallankumouksen I:nä vuonna tottelemattomuus ei ollut hyvä.
Äärimäisen neuvottomuuden hetkellä hän tunsi äkkiä jonkun koskettavan häntä kunnioittavasti käsivarteen.
Aivan hänen takanaan seisoi tervehdysasennossa kansalliskaartilainen, joka ei ollut hänen omia miehiään, pidellen pientä taitettua paperia kädessään.
»Oikeusministerin lähetti teille», kuiskasi sotilas kiireesti. »Kansanvaltuutetut ovat oikeussalista katselleet meteliä; he käskevät sanoa, ettei teidän ole menetettävä hetkeäkään.»
Lukiessaan hänen paksut, raa'at piirteensä ilmaisivat hartainta tyytyväisyyttä.
»Onko teillä kaksi miestä mukananne?» kysyi hän nopeasti.
»Kansalainen, on», vastasi mies viitaten oikealle, »ja kansalaisministeri sanoi, että te annatte kaksi lisää.»
»Viettehän vangit äänettömästi vastapäätä olevaan Temppeli tornin vankilaan — ymmärrättehän?»
»Kansalainen, kyllä. Kansalainen Merlin on antanut minulle täydelliset ohjeet, Te voitte antaa rattaiden vetäytyä hiukan syrjään pylväistön varjoon, jossa vankien annetaan laskeutua rattailta. Sitten heidät jätetään minun huostaani. Sillävälin te miehinenne jäätte tänne tyhjien rattaiden läheisyyteen niin kauaksi aikaa kuin voitte. Apuväkeä on lähetetty noutamaan, ja sen tulisi saapua piankin. Sen saavuttua jatkatte matkaa rattaitten kanssa, niinkuin kulkisitte Luxembourgin vankilaa kohden. Sillä keinoin on meillä aikaa toimittaa vangit onnellisesti Temppelitorniin.»
Mies puhui kiireesti ja varmasti, ja Santerre oli sangen valmis tottelemaan. Hän tunsi huojennusta ajatellessaan apujoukkoja ja ilostui päästessään työlästen vankien kuljetusvelvollisuudesta.
Paksu, yhä tihenevä sumu suosi uutta keinoa, ja rumpujen alituinen pärrytys esti kiireessä annettujen määräysten kuulumista.
Rattaat sysättiin suuren pylväistön synkimpään varjoon, ja katuyleisön yhä äänekkäämmin huutaessa ja kirkuessa sekä mielettömästi vaatiessa pettureita käsiinsä Déroulèdelle ja Juliettelle annettiin lyhyt määräys astua rattailta. Kukaan ei nähnyt heitä, sillä juuri sillä paikalla vallitsi synkkä pimeys.
»Seuratkaa sävyisästi!» kuiskasi sortunut ääni heidän korvaansa heidän rattailta laskeutuessaan, »tai minulla on käsky ampua teidät siihen paikkaan.»
Kumpikaan heistä ei kuitenkaan halunnut vastustaa, Kylmästä kangistuneena Juliette oli hakenut turvaa Déroulèdelta, joka oli kiertänyt suojelevan kätensä hänen vyötäröilleen.
Santerre oli määrännyt kaksi miestä liittymään uuteen suojelusvartiostoon, ja pian alkoi pieni joukkue nopeasti rientää metelipaikalta oikeuspalatsin seinävierustaa pitkin.
Déroulède huomasi heidän vartiostoonsa kuuluvan noin kuusi miestä, mutta tihusade esti häntä näkemästä, yökin oli sysimusta, ja väkijoukon huudot häipyivät etäisyyteen.
XXVIII LUKU.
ODOTTAMATONTA.
Pieni seurue jatkoi äänettömästi matkaansa. Siihen näytti kuuluvan muutamia kansalliskaartilaisia, joiden komentamisen Santerre oli luovuttanut sotilaalle, joka hänelle oli tuonut kansanvaltuutettujen määräyksen.
Juliette ja Déroulède tuumivat mihin heitä vietiin; ehkäpä johonkin muuhun vankilaan kansan vihan välttämiseksi. He olivat tyytyväisiä ajatellessaan vapautuvansa raivoavien petojen kynsistä.
Muusta he eivät vähääkään välittäneet.
Kumpikin tunsi jo kuolon varjon liitelevän päänsä päällä. Elon viimeinen hetki oli koittanut, ja se oli tavannut heidät vieretysten.
Miia pelko ja katumus, suru ja ilo eivät voineet toimittaa, sen suoritti suuri ja mahdoton varjo yhdessä tuokiossa.
Katsoen rohkeasti kuolemaa vasten silmiä ojensi Juliette kätensä etsien rakastettunsa kättä.
He eivät vaihtaneet sanaakaan, ei edes hiiskahdusta kuulunut heidän huuliltaan.
Epäitsekkään intohimonsa erehtymättömällä vaistolla ymmärsi Déroulède kaiken, mitä pieni käsi tahtoi hänelle ilmaista.
Tuokiossa unohtui kaikki muu paitsi kosketuksen riemu. Kuolema tai kuolemanpelko oli hävinnyt. Elämä oli ihana ja kahdessa ihmissielussa vallitsi pelkkä rauha, melkeinpä täydellinen onni.
Kädenpuristuksella olivat he etsineet ja löytäneet toistensa sydämet. Mitä merkitsi väkijoukon kirkuminen tai likaisen maailman melu ja hälinä? He olivat löytäneet toisensa ja käsi kädessä ja olka olkaa vasten he lähtivät vaeltamaan unelmiensa maihin. Siellä ei ollut epäilystä, petosta eikä mitään anteeksiannettavaa.
Déroulède ei enää sanonut: »Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin pettänyt minut?» Hän tunsi tytön käden luottavan puristuksen ja tiesi, että kaikkine vikoineen, suurine rikkomuksineen ja kestävine suruineen Julietten naissydän, taivaan verraton aarre, kuului todellakin hänelle.
Juliette myöskin tiesi, että Déroulède oli antanut anteeksi — ei, että hänellä ei ollut anteeksiannettavaa — sillä rakkaus on suloinen ja lempeä eikä tuomitse. Rakkaus on rakkautta — ehjää, luottavaista, kiihkeätä. Rakkaus on pelkkää ymmärtämistä ja täydellistä rauhaa.
Ja he seurasivat suojelusvartiostoa, mihin sillä vain oli aikomus viedä heidät.
Ilman päämäärää harhaili heidän katseensa eroittaen vain aution Pariisin sumuiset kadut. He olivat kääntyneet virralta ja kulkivat Arts-kadulle. Aivan lähellä oikealla oli synkännäköinen majatalo »La Cruche Cassée», jossa sir Percy Blakeney asui. Lähestyessään paikkaa alkoi Déroulède tuumia, mitä hänen englantilainen ystävänsä sillä hetkellä toimi.
Mutta Tulipunaisen neilikan kekseliäisyys ei ollut kylliksi kahden huomatun vangin Pariisista toimittamiseksi sinä päivänä. Vaikkapa —
»Seis!»
Komennussana kuului raikuvasti ja selvästi sateen puhdistamassa ilmassa.
Déroulède kohotti päätään kuunnellakseen. Hänen herkkä korvansa eroitti komennussanassa oudon selittämättömän vivahduksen.
Seurue oli kuitenkin pysähtynyt, ja jotakin raksahti niinkuin kiväärejä ja pyssyjä olisi ojennettu ampuma-asentoon.
Se tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Heti senjälkeen kajahti äänekäs huuto:
»Tulkaa tänne, Déroulède, minä olen Tulipunainen neilikka!»
Näkymättömän käden voimakas isku oli kaatanut lähimmän katulyhdyn sammuttaen sen.
Déroulède tunsi, että häntä ja Juliettea vedettiin kiireesti vieressä sijaitsevaan oviaukkoon iloisen äänen kaikuessa kapealla kadulla.
Kuusi miestä otteli maassa mudassa, ja sieltä kuului aito englantilaisten kirousten tulva. Kansalliskaartilaiset näyttivät ryntäävän toistensa niskaan. Ilman englantilaisia kirouksia olisikin Déroulèden ja Julietten ollut vaikea ymmärtää asianlaitaa.
»Tony, hyvin tehty! Tuhat tulimaista, Ffoulkes, olipa se ripeää kamppailua!»
Uneliaasta, miellyttävästä äänestä ei voinut erehtyä, mutta, taivaan nimessä, mistä se kuuluikaan?
Yhtä seikkaa ei saattanut epäillä. Kaksi Santerren lähettämää miestä makasi kykenemättömänä maassa kolmen muun heitä nuorilla sitoessa.
Mitä se merkitsi?
»Kas niin, ystäväni Déroulède, ette kai ajatellut minun jättävän neiti
Juliettea sellaiseen kirotun epämukavaan luolaan?»
Ja siinä Déroulèden ja Julietten vierellä seisoi pitkä jakobiinilaispuhuja, verenhimoinen kansalainen Lenoir. Nuoret yhä vain tuijottivat sanattomina häneen tuskin luottaen omiin silmiinsä, sillä jättiläismäisen hiilenkantajan likanaamarin alta katseli iloisen utelias silmäpari heitä huvikseen.
»Kas niin, tiedän kyllä näyttäväni kurjalta olennolta», sanoi vihdoin salaperäinen hiilenkantaja, »mutta se oli ainoa keino saada nuo murhamieliset paholaiset noudattamaan tahtoani. Neiti, tuhannesti anteeksi, minäpä juuri saatoin teidät kauheaan tilanteeseen, mutta nyt olette ystävien parissa. Suvaitsetteko antaa anteeksi?»
Juliette katsahti ylös. Hänen suuret vakavat silmänsä, jotka olivat kyynelten vallassa, etsivät urhoollisen miehen katsetta, miehen, joka niin jalosti oli seisonut hänen vierellään ja jota hän rakasti.
»Blakeney — » alkoi Déroulède.
Mutta Sir Percy keskeytti hänet kiireesti.
»Sh, mies, meillä on vain muutamia hetkiä käytettävinämme. Muistakaa olevanne vielä Pariisissa. Jumala yksin tietää kuinka tänä iltana pääsemme pois iästä surman kaupungista. Olen sanonut, että te ja neiti olette ystävien parissa. Se riittää tällä hetkellä. Minun oli saatava teidät yhteen, muussa tapauksessa en olisi onnistunut. Ainoa onnistumisen mahdollisuus oli saattaa teidät ja neiti hirmuisten loukkausten alaiseksi. Liittomme voi suunnitella vain yhden pelastumismahdollisuuden, ja minun oli hyväksyttävä paras käytettävissäni oleva keino saadakseni teidät tuomituiksi ja sieltä yhdessä viedyiksi. Kunniani kautta!» lisäsi hän miellyttävästi naurahtaen, »ystäväni Tinville ei ilostune huomatessaan, että kansalainen Lenoir on vetänyt kansanvaltuutettuja nenästä.»
Puhellessaan hän johti Déroulèden ja Julietten majatalon alakerran synkkään kapeaan huoneeseen ja kutsui sitten kovaäänisesti Brogardia, epämiellyttävän asunnon isäntää.
»Brogard», huusi sir Percy. »Missä Brogard aasi on? Voi teitä, mies», lisäsi hän, kun kansalainen Brogard kehitellen ja hätäillen laahusteli esiin taskut englantilaista kultaa täynnänsä, »mihin piilotatte miellyttävät kasvonne? Kas niin! toinen nuoranpätkä ritarillisille sotilaille. Tuokaa heidät sisään ja kaatakaa heidän kurkkuunsa määräämäni juoma. Senkin saakeli! Olisin toivonut, ettei meidän olisi tarvinnut tuoda heitä muassamme, mutta Santerre paholaisessa olisi muutoin saattanut herätä epäluulo. Heille ei kuitenkaan tehdä pahaa, eivätkä he voi vahingoittaa meitä.»
Hän jatkoi iloisesti rupatustaan. Pohjaltaan ystävällisenä ja ritarillisena tahtoi hän antaa Déroulèdelle ja Juliettelle aikaa huumaavasta hämmästyksestä toipumiseen.
Muutos synkästä epätoivosta vilkkaaseen toivoon oli tapahtunut liian äkkiä; siihen oli mennyt vain vajaata kolme minuuttia.
Ottelu oli tapahtunut nopeaan ja kiireesti. Santerren kahden sotilaan kimppuun oli hyökätty aivan heidän aavistamattaan, ja Tulipunaisen neilikan kolme nuorta apulaista oli rynnännyt niin tarmokkaasti, että kansalliskaartilaisilla tuskin oli aikaa avun huutoon.
Sitäpaitsi olisikin huuto ollut turha. Oli pimeä yö ja satoi, ja melua haluavat kansalaiset ahdistelivat oikeuspalatsia puolentoista englannin peninkulman päässä. Pari päätä oli tosin ilmestynyt vastapäätä olevien likaisten talojen ikkunoihin, mutta pimeässä ei voinut nähdä, ja ottelu oli pian saatu lopetetuksi.
Arts-kadulla oli perin hiljaista ja Cruche Casséen likaisessa kahvilahuoneessa makasi kaksi kansalliskaartilaista sidottuna suukapula suussa kolmen muun iloisesti nauraessa märkiä käsiään ja kasvojaan pyyhiskellessä.
Heidän keskellään seisoi pitkä, rivakka ja uljas seikkailija, joka oli suunnitellut uhkarohkean kaappauksen.
»Kas niin, ystävät, näin pitkälle olemme päässeet», virkkoi hän hilpeästi, »ja ajatelkaamme nyt tulevaisuutta. Meidän kaikkien täytyy tänä iltana päästä Pariisista, muussa tapauksessa on giljotiini osanamme huomenna.»
Hän puhui iloisesti ja miellyttävästi venytellen, mikä tapa hyvin tunnettiin Lontoon hienoissa piireissä. Mutta hänen äänessään oli vakava sävy ja hänen apulaisensa katsahtivat häneen ollen valmiina hänen käskyilleen, mutta kuitenkin tietoisina uhkaavasta vaarasta.
Lordi Anthony Dewhurst, sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings kansalliskaartilaispukimissaan olivat näytelleet osansa hyvin. Lordi Hastings oli esittänyt käskyn Santerrelle, ja kolme nuorta veitikkaa oli päälliköltä merkin saatuaan hyökännyt miesten kimppuun, joiden huostaan Pariisin päällikkö oli vangit antanut.
Siihen asti olivat asiat hyvin. Mutta miten päästä Pariisista? Jokainen katsoi! Tulipunaiseen neilikkaan saadakseen ohjeita.
Sir Percy kääntyi nyt Julietteen päin tehden hänelle täysin kunnioittavan hovikumarruksen, jota ajan huolelliset seurustelusäännöt vaativat.
»Neiti de Marny», lausui hän, »sallikaa minun viedä teidät huoneeseen, joka, vaikka onkin teille arvoton, antaa teille tilaisuuden hetken lepoon, joll'aikaa annan Déroulède-ystävälleni lisäohjeita ja neuvoja. Huoneessa näette valepuvun, johon pyytäisin teitä nopeasti pukeutumaan. Ne ovat vain likaisia riepuja, sen myönnän, mutta teidän henkenne — ja meidänkin riippuu avustuksestanne.»
Ritarillisesti hän suuteli Julietten sormenpäitä ja avasi hänelle viereisen huoneen oven, sitten hän astui itse syrjään, jotta tyttö ohimennessään sai vielä kerran katsahtaa Déroulèdeen.
Oven sulkeuduttua kääntyi hän uudelleen miesten puoleen.
»Nuo univormut eivät enää sovi!», sanoi hän järkähtämättömästi. »Tony, täällä on mytyllinen inhottavia vaatteita. Pukeutukaa niihin mahdollisimman nopeasti. Meidän kaikkien täytyy tänä iltana näyttää niin likaiselta sansculottijoukolta kuin milloinkaan on Pariisin kaduilla liikkunut.»
Hänen veltto, venyttelevä äänensävynsä oli mennyttä. Sillä hetkellä oli hän harkinnan ja toiminnan mies, rohkea seikkailija, jonka käsissä monen ystävän henki oli-.
Neljä miestä totteli heti. Lordi Anthony Dewhurst — Lontoon seurapiirien hienoimpia keikareita — oli vetäissyt kosteasta kaapista vaatemytyn, joka sisälsi pelkkiä likaisia, mutta hyödyllisiä riepuja.
Kymmenessä minuutissa oli heidän muotonsa muuttunut, ja neljä likaisen kömpelöä olentoa asettautui päällikkönsä eteen.
»Mainiota!» virkkoi sir Percy iloisesti. »Nyt neiti de Marnyn luo.»
Juuri hänen lausuttuaan nämä sanat sysäistiin viereisen huoneen ovi auki, ja hirvittävä olento seisoi siinä miesten edessä. Nainen siivottomaan puseroon ja hameeseen puettuna, kasvot lian peittämät, ja rasvattu kasvoille takertunut keltainen tukka oli työnnetty likaisen, rypistyneen myssyn alle.
Iloiset ihastushuudahdukset seurasivat hirveän näköistä ilmestystä.
Tosi naisena oli Juliette saanut takaisin kaiken tarmonsa ja rohkeutensa tietäen, että hänen oli suoritettava tärkeä tehtävä. Hän heräsi unelmistaan havaitessaan, että jalot ystävät olivat panneet henkensä alttiiksi hänen ja hänen rakastettunsa tähden.
Itseään hän ei ajatellut; hän vain muisti, että tarvittiin hänen mielenmalttiaan, hänen ruumiillista ja henkistä voimaansa pelastuksen ja onnellisen lopun saavuttamiseksi.
Siksi oli hän pukeutunut Pariisin tricoteusein tavoin. [Naisia, jotka istuivat giljotiinin juurella sukkaa kutoen, sanottiin tricoteuseiksi = kutojiksi.] Hän näytteli urhoollisesti osaansa, ja silmäys hänen perinpohjaiseen valepukuunsa riitti vakuuttamaan sankarijoukon johtajaa, että hänen ohjeitaan seurattiin täsmällisesti.
Déroulède näytti ihan risaiselta sansculotilta, jolla oli paljaat mutaiset jalat, kuluneet housut ja nukkavieru musta päällysnuttu. Miehet seisoivat Julietten kanssa odotellen sir Percyn lopullisia ohjeita.
»Me yhdymme väkijoukkoon», sanoi hän, »a toimimme samoin kuin sekin. Meidän on huolehdittava, että hillitön joukko tekee mitä tahdomme. Neiti de Marnylle tuhannet onnittelut! Pyydän teitä tarttumaan Déroulède-ystäväni käteen, mutta älkää mistään syystä päästäkö sitä irti. Kas, se kai ei ole vaikea tehtävä», lisäsi hän miellyttävästi hymyillen, »ja teidän tehtävänne, Déroulède, on yhtä helppo. Minä velvoitan teitä huolehtimaan neiti Juliettesta, ettekä millään ehdolla saa poistua hänen viereltään, ennenkuin olemme päässeet Pariisista.»
»Pariisista!» toisti Déroulède huolestuneena huokaisten.
»Niin!» huudahti sir Percy rohkeasti, »Pariisista, kintereillämme ulvova roskajoukko, joka aiheuttaa viranomaiset ryhtymään kaksinkertaisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ja ystävät muistakaa, ennenkaikkea, että kokoontumishuutonamme on kalalokin kimeä kirkuna kolmasti toistettuna. Seuratkaa siitä kunnes pääsette Pariisin porteista. Niin pitkälle saavuttuanne kuunnelkaa sitä toistamiseen, se johtaa teidät vapauteen ja vihdoinkin turvallisuuteen. Niin! Pariisista, Jumalan armon avulla.»
Läsnäolijat tunsivat sydämensä sykähtelevän häntä kuunnellessaan. Kukapa olisi voinut muuta kuin seurata rohkeata ja urheata seikkailijaa, jolla oli lumoava ääni ja jalo ryhti?
»Ja nyt matkalle!» huudahti Blakeney kaiken lopuksi. »Santerre aasi on tähän mennessä jo hajoittanut kirkuvan hyenaparven ratsuväkensä avustamana. He menevät Temppelitorniin saalistaan noutamaan, ja me perässä. Kas niin ystäväni, ja muistakaa kalalokin kirkunaa!»
Déroulède tarttui Julietten käteen.
»Olemme valmiit», sanoi hän, »ja Jumala siunatkoon Tulipunaista neilikkaa!»
Sitten viisi miestä Juliette keskellään lähti taaskin kadulle.
XXIX LUKU.
PÈRE LACHAISE.
Ei ollut vaikeata arvata, mitä tietä väkijoukko oli kulkenut; kirkumista, rääkymistä ja käheitä huutoja kuului virran toiselta puolen.
Kansalainen Santerre ei ollut voinut pidättää roskajoukkoa ratsastavan apujoukon tuloon saakka. Viiden minuutin kuluttua Déroulèden ja Julietten poistumisesta oli joukko murtanut sotilasketjun ja rynnännyt rattaille sekä huomannut ne tyhjiksi ja saaliin hävinneeksi.
»He ovat nyt jo Temppelitornin muurien suojassa», huusi Santerre käheästi ja hurjasti riemuiten nähdessään heidät noloina.
Ensin näytti kuin kostonhimoisen, petkutetun ja raivostuneen joukon viha olisi suuntautunut Pariisin päällikköön ja hänen sotureihinsa. Hetkeksi olivat Santerrenkin punakat posket kalvenneet hänen huomatessaan odottamattoman vaaran.
Siiloin aivan äkkiä kuului huuto:
»Temppelitorniin!»
»Temppelitorniin, temppelitorniin!» kuului ripettä vastauksia.
Huutoon yhtyi pian koko joukko ja vajaassa kahdessa minuutissa tyhjentyi oikeuspalatsin ympäristö ja Pont St. Michel. Cité ja Pont du Change olivat metelöitsijöitä täynnä. Sieltä vyöryi joukko joen pohjoisrantaan, Templen kadulle, yhä vain kirkuen, muristen, laulaen »Käy päinsä», sekä huutaen: »Hirteen, hirteen!»
Sir Percy Blakeney ja hänen muutamat seuralaisensa huomasivat Pont Neufin melkein tyhjäksi. Muutamat väkijoukosta eksyneet henkilöt, jotka sade oli kastellut läpimäriksi ja joiden kurkun sumu oli tukkinut, palasivat innostuksestaan laimentuneina ja nyrpeinä kotiinsa.
Hajanainen kuusihenkinen sansculotti-joukko kiinnitti tuskin nimeksikään ihmisten huomiota ja rohkeasti uhmasi sir Percy jokaista ohikulkijaa.
»Kansalainen, missä on Templen katu?» kysyi hän kerran pari,
»Kansatar, voitteko sanoa, onko petturi jo hirtetty?»
Tavallinen vastaus oli murahdus tai kirous, mutta kukaan ei kiinnittänyt sen enempää huomiota, jättiläismäiseen hiilenkantajaan tai hänen risaisiin ystäviinsä.
Eräässä kadun risteyksessä, Templen ja Achieves'n katujen kulmassa, kääntyi Sir Percy Blakeney äkkiä seuraajiensa puoleen.
»Olemme nyt aivan roskajoukon kintereillä», kuiskasi hän englanniksi, »seuratkaa kaikki lähintä kuljeksijaa ja liittykää mahdollisimman pian sankimpaan joukkoon. Tapaamme taas vankilan ulkopuolella — ja muistakaa kalalokin kirkunaa.»
Vastausta odottamatta katosi hän pian sumuun.
Vähitellen tulivat näkyviin muutamat maleksijat joukon jatkona, ja heidän huutonsa kuului selvästi. Roskajoukko oli nähtävästi kerääntynyt vankilan ulkopuolella olevalle suurelle torille huutamalla vaatien vihansa esinettä käsiinsä.
Kylmäverisen toiminnan hetki oli lyönyt. Tulipunainen neilikka oli suunnitellut koko jutun, mutta hänen seuralaistensa ja niiden, joita hän yritti pelastaa varmasta kuolemasta, oli häntä autettava täydestä sydämestä.
Déroulède puristi yhä lujemmin Julietten pientä kättä.
»Pelkäätkö, rakkaani?» kuiskasi hän.
»En, kun sinä olet lähelläni», vastasi hän.
Vain muutamia minuutteja käveltyään Achievs'n kadulla olivat he joutuneet sankimpaan väkijoukkoon. Sir Andrew Ffoulkes, lordi Anthony Dewhurst ja lordi Hastings, nämä kolme englantilaista kulkivat etunenässä; Déroulède ja Juliette heti heidän takanaan.
Roskajoukko itse kuljetti heitä eteenpäin. Kirjavaa ja läpimärkää joukkoa se oli; viina sen oli villinnyt, ja se oli oman raivonsa sokaisemana.
Kaikki huusivat, naiset muita kovemmin, eräs heistä laahasi jäljessään nuoranpätkää arvellen sitäkin tarvittavan.
»Käy päinsä! käy päinsä! Hirteen, hirteen, kavaltajat!»
Ja Déroulède pidellen Juliettea kädestä huusi voimainsa takaa:
»Käy päinsä!»
Sir Andrew Ffoulkes käännähti naurahtaen. Nuoret keikarit nauttien harvinaisesta huvituksesta heittäytyivät täysin siemauksin sen valtaan. Kaikki huusivat »hirteen» siten kiihottaen ja rohkaisten ympäristöään.
Déroulède ja Juliette elivät seikkailun ja yhtymisen ilon huumauksessa, ja heidät valtasi hurja, mieletön ja kiihkeä vapauden- ja elämänhalu — — — Elämän- ja rakkaudenhalu!
He työntäytyivät ja tuuppelivat edellään liejussa kulkijoita, ja joukon seuraamana he lauloivat ja kirkuivat kovemmin kuin muut. Itse väkijoukkohan olikin heidän paras turvansa ja suojamuurinsa.
Yhtä hyvin olisi voinut etsiä neulaa heinäruosta kuin kahta pakolaisvankia kiihkoisan hurjasti tungeksivasta väkijoukosta.
Iso avonainen tori Temppelitornin edustalla näytti suurelta, kuohuvalta ja mustalta ihmiskasalta.
Melkein sysimusta pimeys vallitsi, maa oli suon tapaista, jota peitti monen tuuman vahvuinen savilieju takertuen kaikkeen. Muutamat vankilan seiniin ja pylväistöön kiinnitetyt lamput eivät ollenkaan valaisseet toria.
Kun pieni joukkue, johon kuului kolme englantilaista ja Déroulède, pidellen Juliettea kädestä saapui aukealle paikalle, kuulivat he kalalokin vihlovaa kirkumista kolmasti toistettuna, ja sortunut ääni karjui pimeässä:
»Kunniani kautta, enpä usko vankien enää olevan Temppelitornissa!
Ystävät, kansalaiset, luulenpa että meitä on petkutettu taaskin!»
Huudahdus lausuttiin oudolla, selittämättömällä tavalla, joka ei muistuttanut mitään Ranskan murretta, mutta se kuului kumminkin kovemmin kuin korvia vihlova melu; se tunkeutui väkijoukon viinantylsyttämiin aivoihin, sillä puhe vastaanotettiin uudistetuilla, hurjilla vihahuudahduksilla.
Suuren, elävän, kuohuvan massan tavoin painautui väkijoukko suunnatonta, synkkää vankilaa kohden. Tuupellen työnnellen, kiljuen, naiset kirkuen ja miehet kiroten — näytti kuin pelottava päivä — heinäkuun 14:s — olisi saanut verisen vastineensa sinä yönä, kuin Temppelitorni olisi ollut määrätty saamaan Bastillen kohtalon osakseen.
Totellen johtajansa määräystä jäi kolme englantilaista pahimpaan tungokseen; yhdessä Déroulèden kanssa onnistui heidän muodostaa luja valli Julietten ympärille ja siten tehokkaasti suojella häntä kovilta sysäyksiltä.
Oikealla, Ménilmontant'in suunnalta kuuluva kalalokin kirkuna antoi heille aika ajoin voimaa ja rohkeutta.
Joukon eturivi oli saapunut rakennuksen pylväistöön. Ulvoen, katulaulajaan hoilotellen ja äänekkäästi huutaen vaati se julman vankilan vartijaa.
Ketään ei näkynyt; jykeväsalpaiset ja -saranaiset isot portit pysyivät äänettömän uhmaavina.
Väkijoukko alkoi käydä vaaralliseksi: kuiskaukset viisi vuotta sitten tapahtuneen Bastillen valloituksesta synnyttivät ryöstö- ja murhapolttoajatuksia.
Silloin kuului taaskin vihlova ääni:
»Totisesti! Vangit eivät olekaan Temppelitornissa! Pölkkypäät ovat antaneet heidän paeta ja pelkäävät nyt kansan vihaa!»
Kummallisen helposti roskajoukko omaksui uuden ajatuksen. Ehkäpä tumman synkät, jykevät rakennukset olivat pelottaneet heitä rauhallisella voimallaan, ehkäpä lakkaamaton sade ja pursuva lieju oli laimentanut heidän haluaan rynnätä heti julmaa vankilaa vastaan; ehkäpä oli vain ihmisluonteen kaltaista toivoa jotakin uutta, jotakin odottamatonta.
Kuinka asianlaita lie ollutkaan, kaikki liittyivät huutoon ihmeteltävän nopeasti.
»Vangit ovat paenneet! vangit ovat paenneet!»
Muutamat halusivat jatkaa Temppelitorniin ryntäämistä, mutta he olivat vähemmistönä. Koko ajan oli väkijoukko ollut halukkaampi yksityiskostoon kuin rohkeisiin urotöihin. Bastille oli valloitettu päivällä; yritys ei ehkä voinut onnistua yhtä hyvin sysimustassa yössä, jolloin omaa kättään ei näe ja tihusade tunkeutuu luihin ja ytimiin saakka.
»He ovat jo tähän mennessä päässeet katusulusta», lausui sama ääni pimeässä.
»Kutusululle, katusululle!» kuului lammasmainen kaiku joukosta.
Pieni pakolaisryhmä ystävineen liittyi yhä lujemmin yhteen.
Vihdoinkin he ymmärsivät.
»Meidän on huolehdittava, että väkijoukko tekee mitä tahdomme», oli
Tulipunainen neilikka sanonut.
Hän halusi sen kuljettavan Tulipunaisen neilikan ja hänen ystävänsä
Pariisista, ja jumaliste, hän näytti toiveissaan onnistuvankin!
Julietten sydän sykki niin, että se oli tukahuttaa hänet; hänen vahva pieni kätösensä tarttui Déroulèden käteen hurjan voimakkaasti ja mielettömästi riemuiten.
Lähinnä sitä miestä, jolle hän oli antanut rakkautensa ja sydämensä, ihaili ja kunnioitti Juliette kuuluisaa ja jaloa seikkailijaa, ylhäissyntyistä hienoa keikaria, joka likaisin kasvoin ja siivottomiin vaatteisiin puettuna näytteli loistavinta osaa, mitä milloinkaan näyttämöllä on esitetty.
»Katusululle — katusululle!»
Niinkuin villi hevoslauma, jota paimenen ruoska ajaa, alkoi roskajoukko hajota kaikille suunnille. Tietämättä mitä halusi, tietämättä mitä toivoi löytävänsä, puolittain unohtaen vihansa syyt ja esineen ryntäsi se voimakkaasti suurkaupungin porteille, joista vankien otaksuttiin paenneen.
Kolme englantilaista ja Déroulède, joiden huostassa Juliette oli hyvässä turvassa, eivät vielä liittyneet yleiseen ryntäykseen. Torilla oli viedä sankka parvi väkeä, ja sinne johtavat kadut olivat hyvin kapeat. Niillä rynnäten, kiirehtien ja vyöryen kuin pyörremyrskystä lähtenyt ryöppy syöksyi kansanpaljous päätä pahkaa katusulkuja kohden.
Turbigon katua Béllevillen portille, Filles'n ja Chemin Vert'in katuja Popincourtiin he juoksivat kaataen toisensa kumoon, sysäten heikot syrjään, polkien muutamat jalkoihinsa. Kaikki olivat sivistymättömiä, raakoja olentoja, moisiin hurjiin metodeihin tottuneita, valmiita nousemaan pystyyn montakin kertaa kaaduttuaan, sillä liejuhan oli vain pehmeän liukasta, ja poljeksijat olivat paljasjaloin.
Öiset olennot ryntäsivät pimeältä torilta vieläkin pimeämmille kaduille.
Eteenpäin he juoksivat — yhä eteenpäin, milloin sankkana, kuohuvana kasana, milloin irrallisina, hajanaisina ryhminä — toiset pohjoiseen tai etelään, toiset itään tai länteen.
Pieni joukkue juoksi rohkeasti itäänpäin Vallankumouskatua seuraten johtajansa kutsua. Siellä oli väkeä sankasti; Ménilmontant'in vallitukset olivat aivan lähellä, ja niiden takana oli Père Lachaisen hautausmaa. Se oli Temppelitornin vankilan lähin portti, ja roskajoukko halusi olla valmiina eikä tahtonut kuluttaa liiaksi aikaa juoksentelemiseen mutaisilla kaduilla, joilla kastumisen ja vilustumisen vaara oli tarjolla. Se halusi uudistaa heinäkuun 14:nnen loistavat urotyöt ja vallata Pariisin muurit tahdon eikä aseiden voimalla.
Eteenpäin ryntäävän roskaväen hillittömässä joukossa Juliette keskellään pysytteli neljä miestä vain pelkkinä yksilöinä, joita kukaan ei uhmaillut.
Neljännestunnissa saavuttiin Ménilmontant'ille.
Kaupungin suuria portteja vartioivat tarkasti kaartilaisosastot upseeriensa johdolla — enintään kaksikymmentä miestä kussakin — mutta mitä se oli moista tungosta vastaan?
Olisiko kukaan uneksinut Pariisin valtaamista sisäpuolelta tapahtuvalla rynnäköllä?
Jokaisella pohjoiseen ja itään vievällä kaupunginportilla oli neljä- tai viisituhathenkinen roskajoukko, jolla ei ollut aavistustakaan mitä se tahtoi. Kaikki olivat unohtaneet minkätähden he ryntäsivät niin sokeasti, niin mielettömästi lähimmälle katusululle.
Mutta kaikki tiesivät, että he tahtoivat päästä katusulusta eteenpäin, tahtoivat hyökätä sotilaiden kimppuun ja iskeä kaartin kapteenin maahan.
Tuulen nostattaman suunnattoman aallon tavoin mursi väkijoukko muistorikkaana Fructidorin yönä sotilasketjun, joka turhaan yritti pidättää sitä. Naiset ja miehet viinan ja riemun huumaamina huusivat: »Heinäkuun 14:s päivä.» Ja kirouksin ja uhkauksin se vaati, portit auki.
Ranskan kansa tahtoi saada tahtonsa perille.
Eikö se ollut maan yliherra ja hallitsija, suuren, ihanan ja mielettömän valtakunnan kohtalon yliherra?
Kansalliskaarti oli voimaton, komentajaupseeri voi tehdä vain vähän vastarintaa.
Tarkoitukseton tuli, joka pimeässä ja rankkasateessa sai varsin vähän tuhoa aikaan, raivostutti vain yhä enemmän roskajoukkoa.
Tihusade oli muuttunut tulvaksi, oikeaksi kesäiseksi rankkasateeksi. Silloin tällöin kuului kaukaa ukkosen jyrähdys, ja salama välähteli lakkaamatta valaisten kaamealla, oikullisella valollaan kuohuvaa joukkoa, noita likaisia kasvoja, joita vapauslakit koristivat, ja noitia muistuttavia naisia, märät hiukset hajallaan ja laihat käsivarret uhkaavina.
Puolessa tunnissa oli Pariisin väestö omien porttiensa ulkopuolella.
Voitto oli täydellinen. Vartiosto ei vastustanut, upseeri antautui; suuri ja mahtava roskajoukko sai tahtonsa täytetyksi.
Riemuiten se parveili linnoituksille ja rajattomille alueille, jotka se oli valloittanut tahtonsa voimalla.
Mutta rankkasadetta jatkui, ja voiton mukana tuli kyllästyminen — kyllästyminen märkään ihoon, mutaisiin jalkoihin, väsyneisiin, raukeisiin jäseniin ja alituisesta huutamisesta kuivettuneisiin kurkkuihin.
Ménilmontant'in luona, missä joukko oli ollut sankin, mieliala kiihkein ja kirkuminen vihlovin, siellä levisi nyt väsyneen ja kiihtyneen joukon silmien eteen Père Lachaisen suunnaton, rauhaisa hautausmaa.
Synkkien hautakivien pelkät rivit ja kaameat seetripuut, joiden oksat muistuttavat satojen haamujen käsivarsia, hiljensivät ja pelottelivat rappeutuneen ihmiskunnan rääkyvää joukkoa.
Kuolleiden kaupungin hiljainen mahtavuus näytti katselevan karsaasti ja ylenkatseellisesti sisarkaupunkinsa intohimoja.
Väkijoukko pelästyi aivan vaistomaisesti. Hautausmaalla oli synkkää, pimeää ja autiota. Salamaniskut näyttivät valaisevan Ranskan kuolleiden sankarien aavemaisia kulkueita, joita ääneti vaelsi hautojen välitse.
Vavisten kääntyi väki pois ikuisen rauhan äärettömiltä alueilta.
Hautausmaalla kuului äkkiä kalalokin kirkuna kolmasti kutsuen toveriaan. Ja viisi tummaa kaapuihin puettua olentoa irtautui vähitellen tungoksesta ja pujahti yksitellen Père Lachaisen alueelle muurissa olevasta aukosta, joka on aivan pääportin vieressä.
Taaskin kalalokin huudahdus.
Ken sen kuuli värisi likomärissä vaatteissaan. Sitä pidettiin haudasta nousseen tuskaisen sielun huutona, ja muutamat naiset unohtaen ajan jumalattomuuden tekivät nopeasti ristinmerkin ja höplöttivät rukouksia Neitsyt Marialle.
Porttien sisäpuolella oli tyyntä ja rauhaisaa. Upottava maa ei kaiuttanut hiljaisia askeleita, jotka hitaasti hiipivät kohti suurta kivipatsasta, mikä peittää kuolemattomien rakastavaisten — Abélard’in ja Heloïsen — haudat.
XXX LUKU.
LOPPU.
Vain hiukan enää kerrottavaa.
Historia kertoo, että arat, väsyneet, läpimärät, suuret ja kaikkivoivat pariisilaiset hiljaa hiipivät koteihinsa kukon ensimäisen kirkumisen tervehtiessä kaupungin lähikylissä aamusarastuksen vaaleata juovaa.
Mutta paljon ennen sitä, vieläpä ennenkuin suurkaupungin kirkonkellot olivat kajahuttaneet keskiyön lyöntinsä, oli sir Percy Blakeney ja häntä seurannut pieni joukkue saapunut Père Lachaisen etäisimmän portin luona sijaitsevaan pieneen majataloon.
Sanaakaan hiiskahtamatta olivat he kuuden äänettömän haamun tavoin kulkeneet ison hautausmaan läpi ja tulleet hiljaiseen majataloon, jonne kuohuvan vallankumouksen melu saapui vaimennuttuaan kuolleiden rauhallisen kaupungin läpi kulkiessaan.
Englantilaisella kullalla oli helppo ostaa syrjäisen majatalon puoleksi nälkiintyneen isännän vaitiolo ja hyvä tahto. Suuret matkavaunut seisoivat jo valmiina, ja neljä hyvää flanderilaista hevosta oli puolen tuntija kärsimättömästä kuopinut maata. Vaunujen ikkunasta kurkistelivat levottomina vanhan Pétronellen kyyneleiset kasvot.
Ilon ja ihmetyksen huudahduksia pääsi Déroulèden ja Julietten huulilta, ja he kääntyivät kumpikin melkein pelkoa muistuttavin tuntein ihmeelliseen mieheen, joka oli sekä suunnitellut että toimeenpannut rohkean seikkailun.
»Ei, ystäväni», sanoi sir Percy puhuen etupäässä Déroulèdelle, »jos vain tietäisitte, kuinka yksinkertaista se oli! Kulta saa paljon aikaan, ja minun ainoa ansioni näyttää olevan, että omistan runsaasti sitä tavaraa. Tehän itse kerroitte, kuinka olitte huolehtinut vanhasta Pétronellesta. Mitä juhlallisimmin vakuuttaen hänen tapaavan täällä nuoren emäntänsä sain hänet Pariisista. Hän tuli sangen urheana tänään torikärryillä. Hän on aito kansannainen, jottei kukaan häntä edes epäillytkään. Arvoisa pariskunta, joka hoitaa tätä syrjäistä majataloa, on hyvin palkittu, ja raha toimittaa pian vaunut ja hevoset. Englantilaisilla ystävilläni ja minulla on omat passit ja myöskin neiti Juliettea varten, jonka tulee matkustaa englannittarena vanhan hoitajansa Pétronellen kanssa. Majatalossa on meille kaikille varattu säädylliset puvut. Neljännestunnissa on niihin pukeuduttava ja sitten matkalle. Tehän voitte tietystikin käyttää omaa passianne. Vangitsemisenne tapahtui, niin äkkiä, ellei sitä ole vielä peruutettu, ja me olemme kahdeksan tuntia vihollisistamme edellä. He heräävät huomisaamuna, ja voi taivas, heidän huomatessaan teidän livistäneen heidän käsistään!»
Hän puheli luontevan huolimattomasti ja hitaan venyttelevällä äänellä, niinkuin hän olisi jutellut hilpeitä tyhjänpäiväisyyksiä jossakin Lontoon salongissa, vaikka hän itse asiassa selosti seikkailijan keksimää uskaliainta ja julkeinta suurtekoa.
Déroulède ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hänen jalo sydämensä tunsi, sangen suurta kiitollisuutta ystäväänsä kohtaan, joten hän ei voinut ilmaista sitä vain muutamin sanoin.
Oli sitäpaitsi sangen täpärällä aikaa.
Neljännestunnissa oli pieni sankarijoukkue riisuutunut likaisista, risaisista vaatteistaan, ja he esiintyivät sillä hetkellä säädyllisinä Pariisin porvareina matkalla maaseudulle. Sir Percy Blakeney oli pukeutunut varakkaan talon ajuriksi, ja lordi Anthony Dewhurst esiintyi englantilaisena lakeijana.
Viisi minuuttia myöhemmin auttoi Déroulède Julietten matkavaunuihin, ja vaikka Juliette olikin uupunut levottomuudesta ja liikutuksesta, oli hän äärettömän onnellinen, kun Déroulède kiersi käsivartensa hänen ympärilleen iloisin ja luottavaisin mielin.
Sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings seurasivat heitä vaunuihin; lordi
Anthony istui sir Percyn vieressä ajurin istuimella.
Pariisin väestön vielä ihmetellessä miksi he olivat rynnänneet portteja vastaan, matkasivat paenneet vangit Ranskan liejuisia teitä hengenvaarallisen nopeasti pohjoista rannikkoa kohden.
Sir Percy Blakeney ajoi itse. Jalo sydän täynnä riemua ohjasi ritarillinen seikkailija itse ystävänsä turvallisuuteen.
He olivat joutuneet matkalle kahdeksan tuntia ennen toisia. Tulipunaisen neilikan liitto oli suorittanut tehtävänsä perusteellisesti. He olivat kaikki hyvin varustetut passeilla, varahevoset odottelivat aina noin 50 mailin päässä olevassa pysähdyspaikassa, ja matka, vaikkakin väsyttävä, kului ilman enempiä seikkailuja.
Le Havressa astui pieni seurue sir Percy Blakeneyn purteen Untolaan, jossa he tapasivat rouva Déroulèden ja Anne Mien.
Mainitut naiset olivat sir Percyn ohjeiden mukaisesti jatkaneet matkaansa pohjoiseen, väkirikkaaseen satamakaupunkiin.
Anne Mien ja Julietten kohtaaminen oli liikuttava. Vaivainen tyttö raukka oli viettänyt viime päivät tuskallisen katumuksen vallassa raskaiden matkavaunujen kuljettaessa häntä yhä kauemmaksi Pariisista.
Hän luuli Julietten kuolleen ja Paulin joutuneen epätoivon uhriksi, ja hänen hellää sydäntään särki hänen muistaessaan, että juuri hän oli antanut viimeisen, kuolettavan iskun miehelle, jota hän rakasti.
Hän oli kieltäymyksiin syntynyt, ja hän löysi niissä vielä onnensakin.
Ja kun hän Paul Déroulèden kasvoista näki saaneensa anteeksi, ei
hänen ilomaljassaan ollut pisaraakaan katkeruutta hänen katsellessaan
Déroulèdea, joka onnesta säteilevänä seisoi rakastettunsa vieressä.
Eräänä ihanana, ruusunhohteisena aamuna, joka oli muistorikkaan Fructidorin viimeisiä, seisoivat Juliette ja Paul Déroulède Untolan kannella nähden Ranskan rannikon vähitellen häipyvän näköpiiristä.
Déroulèden käsi kiertyi rakastetun ympärille, ja Julietten kullankellervät hiukset koskettivat Déroulèden poskea vienon tuulen niitä leyhytellessä.
»Madonna!» kuiskasi hän.
Hän käänsi päänsä Déroulèdeen päin. Ensi kertaa olivat he kahden, ensi kertaa oli vaaran pelko muuttunut pelkäksi unelmaksi.
Mitä oli tulevaisuus varannut heille ihanassa, vieraassa maassa, jonne sorea pursi heitä kiidätti?
Englanti, vapauden maa, oli varmaankin suojaava heidän onneaan, ja iloaan. He katsahtivat pohjoiseen, missä valkoiset liitukalliot olivat vielä kaukaisen taivaanrannan kätkössä sumun yhä kääriessä peittävään syleilyynsä sen maan rannikkoja, jossa he kumpikin olivat kärsineet, jossa he kumpikin olivat oppineet rakastamaan.
Déroulède kiersi käsivartensa hänen vyötäröilleen.
»Lemmittyni!» kuiskasi hän.
Punertava hohde kultasi Julietten hiukset. Déroulède kohotti Julietten kasvot puoleensa, ja sydämet tapasivat toisensa pitkässä, kiihkoisassa suutelossa.