II LUKU.
KANSANVALTUUTETTU.
Herättyään tunsi nuori tyttö levon ja hyvinvoinnin miellyttävää tunnetta, ja hänellä oli runsaasti aikaa mietiskelyyn.
Tämä oli siis Déroulèden koti! Hän oli todellakin vieraana, pelastettuna suojattina kansalaisen Déroulèden katon alla.
Déroulède oli kantanut hänet kirkuvan roistolauman kynsistä, roskajoukon, jota hän oli yllyttänyt. Déroulèden äiti oli toivottanut tervetulleeksi hänet, sievän näköisen, surukatseisen ja hentorakenteisen nuoren tytön, joka ei ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt; hän oli palvellut tyttöä ja tehnyt hänen olonsa hauskaksi ja mukavaksi.
Juliette de Marny oli siis sen miehen kodissa, jota hän oli sekä
Jumalalle että isälleen vannonut vihaten ja kostaen vainoovansa.
Kymmenen vuotta oli jo siitä kulunut.
Leväten suloisen tuoksuvalla vuoteella, jonka Déroulèden vieraanvaraisuus oli hänelle varustanut, näki Juliette kuluneiden kymmenen vuoden varjojen vierivän silmiensä ohitse — neljä ensimäistä veljen kuoleman jälkeen, kunnes vanhan kreivi de Marnyn ruumis hitaasti sieluaan seuraten vaipui hautaan.
Viimeisen kerran elämän välähtäessä pojan vuoteen ääressä oli vanha kreivi todellisesti lakannut elämästä. Äänetönnä, kuihtuneena varjona, oli hän vain olemassa. Ymmärrys katosi, ja muisti hävisi. Onneksi, luonto vihdoinkin muisti ihmishylkyä riistäen hänet lopultakin sairastuolista, joka oli ollut hänen maailmansa.
Sitten seurasi muutamia vuosia Ursulan luostarissa. Juliette oli toivonut saavansa erikoisen kutsumuksen. Koko sydämestään halusi hän eristettyyn uskonnolliseen elämään saavuttaakseen juhlallisten valojen ja rukouksessa ja mietiskelyssä vietettyjen päivien suuret esteet oman itsensä ja hirvittävän yön muistojen välille — yön, jolloin hän kuuliaisena isänsä tahdolle oli juhlallisesti vannonut kestävänsä oman veljensä kuoleman.
Hän oli vain kahdeksantoista vuotias mennessään luostariin heti isänsä kuoleman jälkeen, jolloin hän tunsi olevansa yksin — sekä siveellisesti että henkisesti yksin — ja valan painostuksen ahdistamana.
Hän ei puhunut koskaan siitä muille kuin rippi-isälleen, joka hyvänahkainen, suuresti oppinut mies oli aivan ymmällä neuvoja antaessaan, sillä häneltä puuttui kokonaan elämän tuntemusta.
Neuvoteltiin arkkipiispan kanssa. Hän olisi voinut myöntää erivapautuksen ja vapauttaa tytön hänen vakavasta valastaan.
Kun asia esitettiin Juliettelle, riemastui hän. Koko hänen luontonsa, joka itse asiassa oli terve, iloinen ja sairaalloisuuden vastakohta, kapinoitsi hänen hartioilleen sälytettyä luonnotonta tehtävää vastaan. Ainoastaan uskonto — erikoisiän omituisen vääristelty uskonto — kielloillaan pidätti häntä kevytmielisesti rikkomasta mitä luonnottominta valaa.
Arkkipiispalla oli paljon velvollisuuksia, paljon toimia. Hän suostui kiinnittämään tytön omantunnonasiaan suurta huomiota. Hän ei tehnyt lupauksia. Mutta neiti de Marny oli rikas. Ehkäpä antelias lahjoitus Pariisin köyhille tai jollekin itse pyhän isän sydäntä lähellä olevalle asialle oli Jumalalle mieluisempi kuin pakollinen valan täyttäminen.
Juliette odotti kärsivällisesti luostarin muurien sisällä arkkipiispan päätöstä juuri sillä hetkellä, kun suuri kansannousu alkoi horjuttaa itse Ranskan perustuksia.
Arkkipiispalla oli silloin muutakin ajateltavaa kuin yksityisten omantunnonasioita. Luultavasti hän unohti Julietten kokonaan. Hänellä oli täysi työ lohduttaa kuningasta valtaistuimen menettämisestä ja valmistaa häntä ja itseään mestauslavalle. Ursulan luostari hajoitettiin hirmuvallan aikana. Kaikki muistivat Thermidor-kuukauden verilöylyn ja kolmekymmentäneljä nunnaa, kaikki Ranskan vanhojen perheiden tyttäriä, jotka ilomielin astuivat mestauslavalle.
Juliette kuului niiden joukkoon, jotka välttivät tuomion. Kuinka ja minkätähden, sitä hän ei voinut itsekään sanoa. Hän oli sangen nuori ja vielä oppilas. Hän sai asua erillään Pétronellen, vanhan hoitajansa kanssa, joka oli kuluneina vuosina pysynyt hänelle uskollisena.
Silloin syytettiin arkkipiispaakin ja, hänet vangittiin. Juliette koetti kovasti päästä hänen puheilleen, mutta turhaan. Kun piispa kuoli, piti Juliette hengellisen isänsä kuolemaa Jumalan antamana suoranaisena merkkinä siitä, ettei mikään voinut vapauttaa häntä valasta.
Hän oli katsellut vallankumouksen meteliä pienen ullakkokamarinsa ikkunasta Pariisissa. Uskollisen Pétronellen hoivissa oli hän pakoitettu elämään vanhan arvokkaan naisen säästöillä, sillä koko hänen omaisuutensa, kaikki Marnyn tilukset, kapiot, jotka hän oli ottanut mukaansa luostariin — kerrassaan kaikki — oli anastanut vallankumouksellinen hallitus, joka oli asettautunut omaisuutta tasoittamaan ja yksilöitä yhdenvertaistuttamaan.
Ullakkoikkunastaan oli hän nähnyt Pariisin kiemurtelevan kauhun hengen armottoman ruoskan alla, jota se oli ärsyttänyt. Hän oli kuullut vankkurien jyrinän, niiden viedessä päivän toisensa jälkeen uhrilastejaan veljeyden vallankumouksen kyllästymättömälle luojalle — giljotiinille.
Hän oli nähnyt tähtenä loistavan kaupungin iloisten, hauskojen asukkaiden muuttuvan ulvoviksi petoeläimiksi, sen naisten muuttuvan siivottomiksi korppikotkiksi, joiden murhaavat kynnet tarttuivat kaikkeen jaloon, suureen ja kauniiseen.
Hän ei ollut vielä kahdenkymmenenkään, kun heikko horjuva kuningas ja hänen ylimielinen puolisonsa — nöyryytetty vankipari — laahattiin takaisin pääkaupunkiin, josta he olivat koettaneet paeta.
Kaksi vuotta myöhemmin hän oli kuullut kokonaisen kansan riemuitsevan kuninkaan murhasta. Sitten Marat'n murha, minkä teki hänen ikäisensä nuori tyttö, kalpea suurisilmäinen Charlotte, joka teki rikoksensa vakaumuksesta. »Brutusta suurempi!» olivat muutamat sanoneet hänestä. Johanna d'Arcia suurempi, sillä olihan hänet kutsuttu bretonilaisen kylän perukoilta pahan ja synnin tekoon, eikä maineeseen ja voitonriemuun.
»Brutusta suurempi!»
Juliette seurasi Charlotte Cordayn tutkimusta haltioituvan luonteensa intohimoisella kiihkolla.
Kuvitelkaamme sen vaikutusta nuoreen tyttöön, joka yhdeksän vuotta — parhaimmassa iässään — oli ikävöinyt jaloa, sydäntä täyttävää kutsumusta.
Juliette tarkasteli Charlotte Cordayta tutkimustilaisuudessa. Voittaen luonteenomaisen vastenmielisyytensä sellaisiin näytöksiin ja niitä katselemassa oleviin joukkoihin hän oli tunkeutunut kapean parvekkeen ensimäiselle riville, josta näki vallankumouksen tuomioistuinsaliin.
Hän kuuli syytöksen, Tinvillen puheen ja todistajien saliin kutsumisen.
»Tämä kaikki on tarpeetonta. Minä murhasin Marat'n!» kuuli Juliette nuoren raikkaan äänen heleänä sointuvan puheen sorinasta kirousten sadatellessa. Hän näki nuoret kauniit kasvot kirkkaina, tyyninä ja tunteettomina.
»Minä murhasin Marat'n!»
Kansanvaltuutetulle erikoisesti määrätyssä paikassa niiden joukossa, jotka edustivat maltillisia girondilaisia, istui Paul Déroulèdekin, jolle Juliette oli vannonut kostavansa samalla mitalla kuin Charlotte Corday oli kostanut Marat'lle.
Juliette katseli Déroulèdea tutkimuksen aikana miettien, tokko hänellä oli ollenkaan aavistusta itseään vaanivasta vihasta, joka Marat'takin oli yhä uhannut.
Déroulède oli hyvin tumma, melkein mustanpuhuva etelän lapsi, jolla oli ruskea puuteroimaton ja taaksepäin kammattu tukka, joten hänen paljas otsansa muistutti enemmän ylioppilasta kuin lainsäätäjää. Vakavasti hän katseli Charlotte Cordayta, ja Juliette, joka puolestaan tarkasteli Déroulèdea, huomasi tämän suunnattoman sääliväisen katseen lieventävän hänen lähekkäin olevien silmiensä muutoin niin ankaraa ilmettä.
Déroulède piti kiivaan, puolustuspuheen, joka on historiallisesti kuuluisa. Joku toinen olisi saanut maksaa, sen päällään.
Juliette ihmetteli hänen rohkeuttaan. Charlotte Cordayn puolustaminen oli yhtäkuin Marat'n kuoleman hyväksyminen — Marat'n, kansan ystävän; Marat'n, jota hänen haudallaan puhujat olivat verranneet ihmiskunnan suureen, pyhään Sovittajaan!
Déroulèden esitys ei ollut puolustus- vaan vetoamispuhe.
Kaunopuheisimman aikakauden kaunopuheisimman miehen sanat näyttivät löytävän tunteiden salatun sopukan, joka vielä piili merkillisten vihanjulistajien sydämessä.
Kaikki saapuvillaolijat kuuntelivat puhetta. »Se on kansalainen Déroulède!» kuiskasivat verenhimoiset miesmäiset naiset, jotka istuivat parvekkeella sukkaa kutoen.
Mutta muita huomautuksia ei kuulunut. Suunnattoman iso, upeasti varustettu lasten sairaala oli avattu Pariisissa juuri samana aamuna. Se oli kansalaisen Déroulèden lahja kansalle. Tietystikin oli hänellä oikeus puhua vähän, jos häntä vain halutti. Sairaalahan voi peittää sangen monet kavallukset.
Jopa hurja Mountain, Danton, Merlin ja Santerrekin kohauttivat hartioitaan. »Se on Déroulède, antakaa hänen puhua, jos häntä haluttaa. Murhattu Marat' sanoi, ettei hän ole vaarallinen.»
Juliette kuuli sen kaiken. Kutojat hänen ympärillään puhuivat ääneensä. Charlottekin melkein unohti itsensä Déroulèden puhuessa. Déroulèdella oli voimakas, hienostunut ääni, joka kaikui kovasti salissa.
Hän oli lyhyenpuoleinen, mutta leveäharteinen ja lujarakenteinen. Hänen kätensä olivat ilmehikkäät, ja ne näyttivät hoikilta ja hennoilta hienopitsisissä hiharöyhelöissä.
Charlotte Corday tuomittiin. Déroulèden kaunopuheisuus ei voinut häntä pelastaa.
Juliette lähti oikeudesta hurjasti riemuiten. Hän oli sangen nuori, joten kahden viime vuoden näytelmät, joita hän oli katsellut, eivät voineet tukahuttaa, vaan päinvastoin kiihoittaa nuoren tytön mielikuvitusta, sillä hänhän oli kokonaan jäänyt oman älynsä ja siveellisyytensä turviin.
Millaisia näytelmiä! Suuri Jumala!
Tilaisuutta vain oli odotettava! Charlotte Corday, puolisivistynyt pieni maalaistyttö ei saanut saattaa häpeään neiti de Marnya, satojen herttuoiden tyttäriä, herttuoiden, jotka olivat luoneet Ranskan, ennenkuin se oli alkanut tuhota itseään.
Mutta hän ei voinut laatia määrättyä suunnitelmaa. Pétronelle, vanha ihmisparka, hänen ainoa uskottunsa ei ollut luotu sankarittaren verestä. Juliette tunsi velvollisuuden pakoittavan itseään, ja velvollisuus parhaimmillaankaan ei ole yhtä aulis neuvonantaja kuin viha tai rakkaus.
Hänen Déroulèden talon edustalla tapahtunut seikkailunsa ei ollut edeltäkäsin suunniteltu. Yllyke ja yhteensattuma olivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan. Joka päivä viime kuukausien kuluessa oli hänellä ollut tapana kävellä Ecole de Médecinen katua näennäisesti tarkastellakseen Marat'n asuntoa niinkuin laiskottelijain tapa oli, mutta todenteolla hän halusikin katsella Déroulèden taloa. Kerran pari oli hän nähnyt Déroulèden tulevan kotoaan ja palaavan sinne. Kerran hän sattui näkemään sisäeteiseen ja tummaan pukuun ja lumivalkeaan kaulaliinaan puetun tytön heittävän Déroulèdelle hyvästiä ovella. Toisen kerran hän näki Déroulèden kadunkulmassa auttamassa samaa tyttöä liejuisen katukäytävän yli. Hän oli juuri tavannut tytön, joka kantoi ruokakoria. Déroulède otti sen tytöltä ja kantoi sen kotiinsa.
Kohtelias — niinkö? — ja luontaisesti nähtävästi, sillä tyttö oli hiukan viallinen, melkein kyttyräselkäinen, heikko ja epämiellyttävännäköinen. Hänen silmänsä olivat surulliset ja kasvot kalpean puristuneet.
Vaatimaton kohteliaisuuskohtaus, jonka todistajana hän oli päivää ennen ollut, sai Julietten aiheuttamaan näytöksen, joka ilman Déroulèden ajoissa tapahtuvaa sekaantumista olisi saattanut päättyä onnettomasti. Juuri Déroulèden väliintuloonhan Juliette perustakin laskelmansa. Äkkiä oli asia johtunut hänen mieleensä, ja hän oli toteuttanut mielijohteensa.
Eikö hänen isänsä ollut vakuuttanut hänelle, että Jumala oli hänelle aikanaan osoittava keinot päämääränsä saavuttamiseksi.
Nyt hän oli sen miehen luona, joka, oli murhannut hänen veljensä ja toimittanut hänen surevan isänsä, tajuttoman raivohullu raukan, raihnaisena hautaan.
Osoittaako Jumalan sormi vieläkin, ja näyttääkö hänelle, mitä sitten on tehtävä, miten hän parhaiten voi toteuttaa vannomansa aikomuksen?
III LUKU.
VIERASVARAISUUS.
»Neitiseni, voisinko palvella teitä vielä jollain muulla?» Lempeän arka ääni herätti Julietten menneisyyden mietteistä.
Hän hymyili Anne Mielle ojentaen kätensä hänelle.
»Te olette kaikki olleet niin ystävällisiä», sanoi hän, »nousen kiitääkseni teitä kaikkia.»
»Älkää liikkuko, ellette voi hyvin.»
»Olen jo aivan terve. Nuo hirveät ihmiset pelästyttivät minut, sentähden pyörryin.»
»He olisivat saattaneet teidät puolikuolleeksi, ellei —»
»Tahtoisitteko sanoa, missä nyt olen?» kysyi Juliette.
»Herra Paul Déroulèden kodissa. Minunhan olisi pitänytkin sanoa kansanvaltuutettu Déroulèden. Hän pelasti teidät roskajoukon käsistä ja sai heidät rauhoittumaan. Hänellä on niin kaunis ääni, että hän voi saada kenen tahansa puhettaan kuuntelemaan ja —»
»Neitiseni, te pidätte hänestä?» lisäsi Juliette tuntiessaan kyynelten samentavan silmiään.
»Tietysti pidän hänestä», sanoi Anne Mie vaatimattomasti lempeän ihailun kaunistaessa hänen kasvojaan. »Hän ja rouva Déroulède ovat minun kasvattajani, sillä en tunne vanhempiani. He ovat pitäneet minusta huolta, ja Déroulède on opettanut minulle kaiken minkä tiedän.»
»Neitiseni, mikä on nimenne?»
»Anne Mie.»
»Ja minun nimeni on Juliette — Juliette Marny», lisäsi hän hetken epäröidään, »Minullakaan ei ole vanhempia. Vanha hoitajani Pétronelle on minun kasvattajani ja — Mutta kertokaa enemmän Déroulèdesta — Olen hänelle paljosta kiitollinen, haluaisin tietää hänestä enemmän.»
»Ettekö antaisi minun somistaa tukkaanne?» sanoi Anne Mie aivankuin tahallaan koettaen välttää suoranaista vastausta. »Herra Déroulède on vierashuoneessa rouvan kanssa, joten voitte tavata hänet.»
Juliette ei kysellyt sen enempää, vaan antoi Anne Mien somistaa tukkansa, saipa häneltä vielä lainaksi puhtaan kaulaliinankin, ja hän antoi tytön ylipäätään poistaa kauhistuttavan seikkailunsa jäljet. Hän tunsi olevansa ymmällä: ja yhä kyynelten vallassa. Anne Mien lempeys näytti saattavan epäsointua hänen mieleensä. Hän ei voinut ymmärtää tytön asemaa Déroulèden kodissa. Olikohan hän sukulainen vai paremmanpuoleinen palvelijako? Sellaisena tukalana aikana olisi hän voinut olla molempia.
Kaikissa tapauksissa hän oli Déroulèden lapsuuden toveri — joko yhdenvertainen tai alemmalla tasolla. Juliette olisi luopunut paljosta päästäkseen asian perille.
Kiivasluontoisen ihmeellisellä vaistolla hän oli jo aavistanut Anne Mien rakastavan Déroulèdea. Nuoren raajarikkoisparan sielu näytti värisevän kuin magreellneula Déroulèden pelkkää nimeä mainitessa. Koko hänen olemuksensakin kirkastui. Juliettestä hän näytti silloin kauniilta.
Juliette tarkasteli tutkivasti itseään peilissä ja järjesteli kiharaa, jonka kapinallinen muoto näytti hänestä hyvin sopivalta. Hän tarkasteli kasvojaan huolellisesti. Miksi? sitä hän ei voinut sanoa. Ehkäpä sekin kuului naisen tarkkoihin vaistoihin.
Sen ajan yksinkertainen ja pukeva muoti sopi hänelle erinomaisesti. Uumenviiva, sangen pitkä, mutta tarkkaan määrätty — jäännös aikaisemmalta korostetulta kuosikaudella — teki hänen pitkän solakan vartalonsa miellyttäväksi ja entistään notkeammannäköiseksi. Hienolla pitsillä reunustettu kaulaliina, joka oli sievästi solmittu hänen rinnalleen sulostutti tyttömäistä povea ja olkapäitä.
Kuin aito sädekehä ympäröi hänen tukkansa sieviä pirteitä kasvoja. Pehmeänä ja vaaleakiharaisena se kultakiehkuran tavoin pisti näkyviin mitä sievimmän pienen pitsipäähineen alta.
Hän kääntyi Anne Miehen päin valmiina häntä huoneesta seuraamaan. Pikku raajarikko tyttö huoahti silitellessään oman esiliinansa poimuja ja lopetellessaan Julietten asun parantamista.
Kuin unelmien hetki mennä sujahti Juliettesta aika ennen illallista.
Hän oli oleskellut niin paljon yksin, oli viettänyt itsetutkisteluelämää siinä määrin, ettei hän voinut käsittää ja ymmärtää kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Siihen aikaan kun Ranskan sisäinen elinvoima ensimäisen kerran totesi olemassaolonsa ja sitten poisti tieltään sen hurjaa edentymistä estävät sulut, oli Juliette ollut sidottuna puolitylsistyneen isänsä sairastuolin ääreen. Senjälkeen Ursulan luostarin suojaavat muurit olivat kätkeneet hänen henkisiltä silmiltään vanhan ja uuden aikakauden suuren yhteentörmäyksen todellisen tarkoituksen.
Déroulède ei ollut rikkiviisas eikä myöskään vallankumouksellinen. Hänen teoriansa olivat haaveita ja hänellä oli harvinaisen voimakas myötätunto lähimäisiinsä.
Lausuttuaan ensimäisen satunnaisen tervehdyksensä Juliettelle oli Déroulède jatkanut äitinsä kanssa keskustelua, jonka nuoren tytön saapuminen oli keskeyttänyt.
Hän ei näyttänyt kiinnittävän Julietteen paljon huomiota, vaikka hänen tummat kiivaat silmänsä etsivät tuontuostakin tytön katsetta niinkuin häneltä vastausta vaatien.
Hänen puheensa kosketteli Pariisin roskajoukkoa, jota hän nähtävästi ymmärsi hyvin. Sellaiset tapahtumat kuin Julietten herättämä olivat sitä ennen johtaneet varkauksiin ja ryöstöihinkin, useinpa murhiinkin, mutta kansanvaltuutetun Déroulèden talon edustalla oli aivan hiljaista jo puoli tuntia sen jälkeen, kun Juliette oli paennut kirkuvan, petomaisen joukon käsistä.
Déroulède oli puhunut heille vain noin parikymmentä minuuttia, ja he olivat poistuneet aivan rauhallisina koskettamatta hänessä hiuskarvaakaan. Hän näytti rakastavan heitä ja tiesi, miten heissä piilevä vähäinenkin hyvä oli parhaiten erotettava pahuuden paksusta kuoresta, jolla kurjuus oli heidän sydämensä ympäröinyt.
Kerran hän puhutteli Juliettea jotensakin äkkiä: »Anteeksi, neitiseni, mutta teidän itsenne tähden on meidän teitä säilytettävä vankina jonkun aikaa. Kukaan ei tee teille pahaa tämän katon alla, mutta teidän ei olisi turvallista liikkua lähimmillä kaduilla tänä iltana.»
»Mutta, herra, minun täytyy mennä. Todenteolla täytyy!» sanoi hän vakavasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, mutta en voi jättää Pétronellea!»
»Kuka Pétronelle on?»
»Herra, vanha rakas hoitajani. Hän ei ole koskaan minua jättänyt, yksin. Ajatelkaahan, kuinka onneton hän onkaan minun näin kauan viipyessäni.»
»Missä hän asuu?»
»N:o 15 Taitbout’n kadun varrella.»
»Suvaitsetteko minun toimittaa asianne hänelle? — sanoa hänelle, että olette hyvässä turvassa ja minun kattoni alla, jossa teidän on ilmeisesti varovaisinta nykyisin pysytellä.»
»Herra, jos se teistä on parasta», vastasi hän.
Hän tunsi sisimpänsä värisevän innostuksesta. Jumala ei ollut ainoastaan johdattanut häntä siihen taloon, vaan hän tahtoi hänen sinne jäävänkin.
»Neitiseni, kenenkä nimessä toimitan asianne?» kysyi Déroulède.
»Juliette Marny on nimeni.»
Kovasti hän tarkasti Déroulèdea mainitessaan nimensä, mutta Déroulèden kasvoilla ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi ilmaissut hänen tunteneen nimen.
Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja paljon oli saatu kokea niinä vuosina. Kova viha välähti Julietten sydämessä, kun hän huomasi Déroulèden unohtaneen asian. Nimi ei merkinnyt mitään hänelle! Se ei muistuttanut häntä siitä, että hänen kätensä oli verellä tahrittu. Kymmenen vuotta oli Juliette kärsinyt, oli taistellut itsensä kanssa, oli taistellut Déroulèdenkin puolesta kohtaloa vastaan, joka hänen oli määrättävä Déroulèdelle tämän unohtaessa asian tai ainakin heretessä sitä ajattelemasta.
Déroulède kumarsi hänelle ja poistui huoneesta.
Vihan laine laskeutui, ja hän jäi kahdenkesken rouva Déroulèden kanssa.
Samassa Anne Miekin astui sisään.
Kolme naista jutteli keskenään odotellen talon isännän paluuta. Juliette tunsi voivansa hyvin kaikesta huolimatta, olipa hän melkein iloinenkin. Hän oli asunut niin kauan pienessä, kurjassa ullakkohuoneessa Pétronellen kanssa, että hän nautti hienostuneen kodin mukavuuksista. Se ei tietystikään ollut niin komea ja loistelias kuin hänen isänsä jo silloin tuhottu ruhtinaallinen palatsi vastapäätä Louvrea, sillä kansallinen puolustuskomitea oli vallannut sen sotilasmajoitukseen. Mutta oleellisesti oli Déroulèden koti hienostunut. Hienot porsliiniesineet korkealla takalla, muutamat huoneessa löytyvät Buhlin ja Vernis Martinin taideteokset ja avonaisesta ovesta näkyvä, hienon valkoisen liinan peittämä aamiaispöytä, jolla hohtivat hopeat — kaikki tämä todisti hienoa makua, ylellisen hienostuneita tottumuksia, joita tasa-arvoisuuden ja anarkian hengen ei vielä ollut onnistunut juurineen hävittää.
Kun Déroulède palasi, toi hän mukanaan iloisen tuulahduksen. Kadulla oli jo hiljaista, ja kulkiessaan sairaalan ohi — hänen lahjansa kansalle — oli häntä tervehditty äänekkäin riemuhuudoin. Pari ivallista ääntä oli kysynyt, mitä hän oli tehnyt ylimyksellä ja hänen pitsikoristeillaan, mutta siihen he tyytyivät, ja neiti Marnyn ei tarvinnut olla peloissaan.
Déroulède toi Pétronellen kanssaan. Hänen huolettoman tuhlaavainen vierasvaraisuutensa olisi herättänyt eloon Julietten koko kotitalouden, jos Juliettella vain sellainen olisi ollut.
Vanhan arvon naisen ilokyyneleet olivat sulattaneet Déroulèden ystävällisen sydämen. Hän tarjosi naiselle ja hänen nuorelle emännälleen turvapaikan, kunnes pienet pilvet olivat liitäneet ohi.
Senjälkeen hän ehdotti Englannin matkaa. Maastapoistuminen oli silloin ainoa turva, ja onnettomuudeksi oli neiti Marny kiinnittänyt itseensä Pariisin alhaison huomion. Muutamien päivien kuluttua esiintyy hänen nimensä varmaankin epäiltyjen joukossa. Turvallisinta olisi olla poissa maasta, eikä hän voi menetellä paremmin kuin turvautua englantilaiseen intoilijaan, häneen, joka oli auttanut monen monta vainottua ranskalaista pakenemaan vallankumouksen hirmuja — mieheen, joka oli pistävänä piikkinä yleisen turvallisuuskomitean ihossa ja jonka salanimenä oli Tulipunainen neilikka.
IV LUKU.
USKOLLINEN KOTIKOIRA.
Illallisen jälkeen puhuivat he Charlotte Cordaysta.
Juliette koetti säilyttää sankarittaren kuvaa mielessään ja puhui hänestä kernaasti. Hän oli Juliettesta kuin hänen omien tekojensa puolustus, jotka teot tuntuivat vaativan jonkinlaista puolustamista.
Hän rakasti Paul Déroulèden ääntä; hänestä oli mieluisia saada kiihottaa Déroulèden innostusta ja nähdä hänen ankarat tummat kasvonsa intoilijan sisäisen tulen valaisemina.
Hän oli julkisesti tunnustanut olevansa herttua de Marnyn tytär. Kun hän mainitsi isänsä ja kaksintaistelussa kaatuneen veljensä, huomasi hän Déroulèden katselevan häneen pitkään ja tutkivasti. Nähtävästi hän mietti, liesikö Juliette kaiken, mutta tyttö puolestaan katsoi häneen pelottomasti ja vilpittömästi ja Déroulède näytti tyytyväiseltä.
Rouva Déroulède ei näyttänyt tietävän mitään kaksintaistelusta.
Déroulède koetti saada Julietten puhumaan veljestään. Hän vastasikin
Déroulèden kysymyksiin avomielisesti; mutta tytön sanat eivät
ilmaisseet hänen tienneen ken hänen veljensä murhaaja oli.
Juliette halusi ilmaista itsensä Déroulèdelle. Jos Déroulède pelkäsi löytävänsä hänessä vihollisen, oli vielä aika sulkea ovet häneltä.
Ei minuuttiakaan kulunut kun Déroulède uudisti vierasvaraisuutensa parhaimmat tarjoukset.
»Kunnes voimme järjestää Englannin matkanne», lisäsi hän huokaisten, niinkuin Juliettesta eroaminen olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.
Juliettesta näytti, että Déroulède suhtautui välinpitämättömästi vääryyteen, jonka tämä oli tehnyt hänelle ja hänen isälleen. Hän tunsi olevansa kostava henki, jolla oli välkkyvä miekka kädessään ja joka vainusi veljensä murhaajaa taipumattoman Nemesiksen tavoin.[Oikeuden (koston) jumala. Suoment. huom.] Hän olisi tahtonut nähdä Déroulèden masentuneena jopa peloissaanko itsensä edessä, vaikka hän olikin vain nuori hento tyttö.
Juliette ei ymmärtänyt, että Déroulèden vaatimaton sydän halusi korjata erehdyksen. Déroulède oli pakoitettu riitaan nuoren kreivi de Marnyn kanssa. Taistelu oli ollut kunniallinen ja rehellinen, ja hän oli puolestaan tehnyt parhaansa säästääkseen nuorta miestä taistelussa. Hän oli ollut vain kohtalon välikappale, mutta hän tunsi olevansa onnellinen, kun kohtalo oli käyttänyt häntä aseenaan, tällä kertaa sisaren pelastajana.
Déroulèden ja Julietten keskustellessa Anne Mie korjasi illallisen pöydältä. Sitten hän istuutui matalalle rahille rouva Déroulèden jalkojen juureen. Hän ei puuttunut keskusteluun, vaan tuon tuostakin Juliette tunsi tytön surullisten silmien olevan melkein moittivasti häneen kiinnitettyinä.
Julietten ja Pétronellen poistuttua tarttui Déroulède Anne Mien käteen.
»Anne Mie, tahdothan olla hyvä vieraalleni, vai kuinka? Hänellä näyttää olevan ikävä, ja hän on saanut paljon kokea.»
»Ei suinkaan enempää kuin minäkään», mutisi nuori tyttö tahtomattaan.
»Anne Mie, sinä et ole onnellinen? Luulin —»
»Onko vaivainen, viallinen olento koskaan onnellinen?» sanoi hän äkkiä kiivastuen, kun nöyryytyksen kyyneleet väkisin tulvivat hänen silmiinsä.
»En tullut ajatelleeksi, että olet vaivainen», vastasi hän surullisesti, »et ole äitini etkä minun nähdäkseni viallinen millään tavoin.»
Äkkiä muuttui tytön mieli. Hän tarttui. Déroulèdeen puristaen hänen kättään.
»Anteeksi! E — en tiedä, mikä minua tänä iltana vaivaa», sanoi hän levottomasti naurahdellen. »Antaahan olla, pyysit minua olemaan ystävällinen neiti Marnylle, eikö niin?»
Déroulède nyökäytti hymyillen päätään.
»Tietysti tahdon olla ystävällinen. Eivätkö kaikki ole ystävällisiä nuorille, kauniille ja niille, joilla on suuret ilmehikkäät silmät ja pehmeät kiharat? Voi sentään, kuinka helppo onkaan muutamien elämän polku! Paul, mitä minun pitää tehdä? Palvellako häntä? Ollako hänen peni kamarineitinsä? Viihdyttääkö hänen hermojaan vai mitä? Teen kaiken sen, vaikka pysyisinkin hänen silmissään sekä vaivaisena että viallisena, säälittävänä olentona, vaarattoman tarpeellisena kotikoirana.»
57
Hän pysäytti puheensa hetkeksi ja sanoi Déroulèdelle hyvää yötä poistuakseen kynttilä kädessä, hyvin liikutettuna ja raihnaisennäköisenä hartioiden ruman ääriviivan selvään erottuessa, jota viivaa Déroulède ei ollut sanonut huomanneensa.
Kynttilä lepatti vedossa valaisten uskollisen kotikoiran laihoja pingottuneita kasvoja ja isoja surullisia silmiä.
»Ken voi vartioida ja purra!» sanoi hän kuiskaten huoneesta hiipiessään. »Hieno neitiseni, en luota teihin, sillä tämäniltaisessa huvinäytelmässä oli minusta jotakin käsittämätöntä.»
V LUKU.
PÄIVÄ METSÄSSÄ.
Vaikka miehet ja naiset ryhtyivätkin muuttamaan Ranskan kaupunkeja hirmupesiksi kirkumisellaan ja huudoillaan, pilakuulusteluillaan ja verisellä giljotiinillaan, eivät he kuitenkaan voineet estää luontoa suosimasta heidän maataan.
Kesä-, heinä- ja elokuu olivat saaneet uudet nimet — Messidor, Thermidor ja Fructidor olivat niiden nimet, mutta uudennimisinä ne jatkoivat vanhojen hedelmien, samojen kukkasten, saman ruohon ja puiden lehtien anteliasta tuottamista maaemon pinnalle.
Messidor kasvatti pensastoihin villiruusuja niinkuin vanhentunut kesäkuukin oli tehnyt. Thermidor peitti karut pellot tulipunaisten unikkojen hohtavalla vaipalla, ja Fructidor — vaikka sitä nyt sanotaan elokuuksi — yhä vain lahjoitti villille hierakalle punaisia pilkkuja ja painoi ensimäisen hennon värityksensä kypsyvien persikkojen kalpeille poskille.
Ja Juliette —nuori tyttömäinen, naisellinen ja epäjohdonmukainen kun oli — hän oli toivonut pääsevänsä maalle ja päivänpaisteeseen, oli ikävöinyt metsää, lintujen laulua ja päivänkukilla sirotettuja niittyjä.
Hän oli lähtenyt Déroulèden kotoa aamulla aikaiseen Pétronellen kanssa.
Venheellä hän oli matkannut jokea pitkin aina Suresnes'hen saakka.
Heillä oli mukanaan leipää ja tuoretta voita, vähän viiniä ja hedelmiä
kopassa, ja sieltä hän aikoi astella kotiin metsän läpi.
Siellä kaukana oli niin ihmeellistä. Ei edes kirkuvan ja huutavan
Pariisin melukaan kuulunut Suresnes’n lehteviin viidakkoihin.
Tuntui kuin Ranskan hävittäjät olisivat unohtaneet tämän pienen vanhanaikuisen kylän. Siellä ei ollut milloinkaan ollut kuninkaallista asuntoa eikä metsiä oltu säästetty kuninkaan metsästysmaiksi. Ei siis tarvinnut purkaa kostoa kylän rauhallisille ahoille ja uinuvasti tuoksuville niityille.
Juliettella oli hauska päivä. Hän rakasti kukkia, puilta ja lintuja. Pétronellekin oli vaiti ja herttainen. Päivän painuessa tuli kotiinmenon aika, ja huokaisten kääntyi Juliette kaupunkiin päin.
Pariisista luoteeseen olevan metsän läpi kulkeva tie on yleensä tuttu. Syrjäisessä lehtevässä metsässä ei ole vanhoja satavuotisia puita, ei komeita tammia eikä entisaikain jalavia, vaan lukemattomia pähkinäpuiden ja nuorien saarnien hentoja runkoja, joita kesäiseen aikaan peittää suloisen tuoksuva kuusama. Siellä tuntuu niin rauhoittavalta kaupungin kauheasta metelistä päästyä.
Rouva Déroulèden ehdotuksesta oli Juliette sitonut kolmivärisen nauhan vyötäisilleen, ja punainen fryygialainen kangaslakki, jonka sivulla oli välttämätön nauharuusuke, koristi hänen kiharaista päätään.
Hän oli poiminut ison kimpun unikkoja, päivänkukkia ja sinisiä lupiineja — luonnon suosionosoitus kansallisväreille. Kun hän asteli lehteviä aukeita, näytti hän omituiselta metsän asukkaalta — melkeinpä haltialta — vanhan Pétronelle-muorin kävellä hölkytellessä hänen jäljessään niinkuin mikäkin seuralaisnoita.
Äkkiä hän pysähtyi, sillä hän kuuli jonkun lähestyvän astellen yli lehtisien turpeiden, ja siinä tuokiossa ilmestyikin Paul Déroulède tiheiköstä astuen kiireissään häntä kohti.
»Olimme levottomia teistä kotona», sanoi hän melkein kuin anteeksipyytäen. »Äitini kävi niin levottomaksi —»
»Häntä rauhoittaaksenne tulitte siis minua hakemaan!» vastasi Juliette iloisesti naurahtaen niinkuin ainakin nuori tyttö, joka tuskin on vielä naiseksi kehittynyt, joka tuntee olevansa kaunis katsella, hauska puhutella ja joka ensi kerran tuntee omaavansa siivet — sellaiset siivet, joilla voi kohota hurjan iloiseen ja petollisen romanttiseen unelmamaahan. Niin, siivet! Mutta myöskin valta! Naisen suloisen viisas valta — ies, jota miehet rakastavat, moittivat ja taas rakastavat — ies, joka orjuuttaa heitä ja antaa heidän tuntea kuningasten iloa.
Kuinka hauska päivä se olikaan! Kuitenkin oli sillä puutteellisuutensakin!
Pétronelle oli sangen ikävällä tuulella, ja Juliette oli liian nuori voidakseen kauan iloita omien ajatustensa seurasta. Äkkiä näytti ilo kumminkin muuttuvan täydelliseksi. Oli eräs, joka osasi antaa arvoa metsän viehätykselle ja kuusaman peittämien puiden tiheiden lehtien läpi pilkoittavalle sinitaivaalle. Oli eräs, jonka kanssa voi puhella ja joka osasi ihailla uutta valkoista pukua, joka verhosi Juliettea sinä aamuna.
»Mutta mistä tiesitte minua täältä hakea?» kysyi hän omituisen kypsymättömästi kiemaillen.
»En sitä tiennyt», vastasi hän hiljaa. »Sanottiin teidän menneen Suresnes'hen ja palaavan metsätietä kotiin. Pelkäsin puolestanne, sillä teidän on kuljettava luoteisen katusulun kautta ja —»
»Entä sitten?»
Déroulède hymyili ja katseli totisesti sievää ilmiötä edessään.
»No, niinkuin tiedätte», sanoi hän iloisesti, »tuo kolmivärinen nauha ja punainen lakki eivät riitä valepuvuksi. Te näytätte kaikelta muulta kuin uskolliselta kansan ystävältä. Arvasin että teidän harsopukunne on puhdas ja, että se on petollisilla pitseillä koristettu.»
Juliette nousi taaskin, ja hennoilla sormillaan hän kohotti harsohamettaan paljastaen siten helmansa alta valkoiset liuhukoristeiset reunustat.
»Kuinka lapsellinen ja huoleton!» sanoi Déroulède melkein töykeästi.
»Tahtoisitteko, että olisin puettu karkeisiin ja likaisiin vaatteisiin sopiakseni puoluelaisillenne?» vastasi Juliette terävästi.
Déroulèden neuvova äänensävy ärsytti häntä. Déroulède näytti viisastelevalta ja komentavalta, ja niinkuin aurinko piilottautuu yhtäkkiä pilven taakse, niin Juliettenkin lapsellinen hilpeys vaihtui selittämättömän pettymyksen tunteeseen.
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi» sanoi Déroulède hiljaa, »ja osoittakaa ystävällistä suopeuttanne pahalle tuulelleni, sillä olen ollut niin levoton —»
»Miksi olette ollut minusta levoton?»
Juliette aikoi sanoa sen välinpitämättömästi, niinkuin hän olisi vähät perustanut siihen saatavasta vastauksesta, mutta välinpitämättömyyttä näytellessä muuttui, hänen äänensä ylimieliseksi, joka ominaisuus oli jäännös niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli herttua de Marnyn tytär, Ranskan rikkain ja ylhäissyntyisin perijätär.
»Oliko se itsetietoisuutta?» kysyi Déroulède hiukan ivallisesti vastaukseksi Julietten kopeuteen.
»Se oli vain tarpeetonta», vastasi Juliette. »Olen jo sälyttänyt liian monta taakkaa hartioillenne, etten tahdo levottomuudella enää lisätä niitä.»
»Ette ole sälyttänyt yhtään taakkaa minulle», vastasi hän hiljaa, »paitsi kiitollisuuden kuorman.»
»Kiitollisuudenko? Mitä olen sitten tehnyt?»
»Teitte mielettömän ja ajattelemattoman teon oveni ulkopuolella, ja valmistitte minulle siten tilaisuuden poistamaan omaltatunnoltani raskaan taakan.»
»Millä tavoin?»
»En ollut koskaan voinut toivoa kohtalon olevan minulle niin ystävällisen, että se olisi minun sallinut perheenne jäsenelle tehdä pienen palveluksen.»
»Herra Déroulède, ymmärrän teidän pelastaneen henkeni muutama päivä sitten. Tiedän, että vaara vieläkin uhkaa minua ja että turvallisuudestani saan kiittää teitä —»
»Tiedättekö myöskin, että veljenne saa kiittää kuolemastaan minua?»
Juliette puri huultaan kykenemättä vastaamaan ja oli kiukuissaan siitä, että Déroulède äkkiä ja yllättäen oli painanut kömpelöllä kädellään salattua haavaa.
»Minä olen aina aikonut kertoa teille», jatkoi Déroulède sangen kiireissään, »sillä minusta tuntuu niinkuin olisin pettänyt teitä viime aikoina. En luule teidän oikein käsittävän miltä minusta sen kertominen teille tuntuu juuri, nyt, mutta luullakseni on velvollisuuteni tehdä se. Myöhemmin voisitte saada siitä selkoa, ja silloin katuisitte kattoni alla oleskeluanne. Sanoin äsken teitä lapselliseksi, teidän on se minulle anteeksiannettava. Tiedän että olette nainen ja toivon sentähden, että ymmärrätte minua. Surmasin veljenne rehellisessä taistelussa. Hän ärsytti minua enemmän kuin ketään ennen on ärsytetty —»
»Herra Déroulède, onkohan sen kertominen minulle tarpeellista?» keskeytti Juliette vähän kärsimättömästi.
»Arvelin, että teidän tulisi tietää.»
»Toiselta puolen teidän tulee tietää, etten nyt kumminkaan saa kuulla riitajuttuanne veljeni silmillä katsottuna.»
Samassa kun Juliette oli lausunut sanansa, huomasi hän puheensa julmuuden. Déroulède ei vastannut; hän oli liian kohtelias, liian lempeä soimatakseen Juliettea. Ehkäpä Déroulède käsitti ensi kerran, kuinka katkeria tunteita veljen kuolema oli Juliettessa herättänyt ja kuinka paljon hän kärsi sillä hetkellä katsellessaan veljensä murhaajaa silmästä silmään.
Juliette katsoa vilahutti Déroulèdeen kyyneltensä läpi. Hän katui suuresti sanojaan. Luonteen kaksinaisuuden tunsi hän itsessään taistelevan.
Veljen nimen mainitseminen, muisto hirveästä yöstä hänen ruumiinsa ääressä, muistot neljän vuoden ajalta, jolloin hän oli odotellut isänsä himmeän järjen hitaasti vaeltavan hautaa kohti, ne näyttivät hänessä herättävän pahaa kapinahenkeä, jota hän ei kumminkaan tuntenut kokonaan omasta itsestään lähteneeksi.
Metsässä oli aivan hiljaista. Oli myöhäinen iltapäivä, ja he olivat vähitellen kulkeneet yhä kauemmaksi kauniista metsäisestä Suresnes’sta isoa anarkistista ja kuolemaatuottavaa Pariisia kohti. Siinä paikoin metsää olivat linnut lähteneet pesistään; puut, joiden alaoksat olivat poistetut, näyttivät riutuneilta aaveilta, jotka nostelivat surullista päätään hiljaista, taipumatonta taivasta kohden.
Noin kahden mailin päästä, katusulkujen takaa, kuului tykin pamahdus.
»Katusalvat suljetaan», sanoi Déroulède hiljaa pitkän vaitiolon jälkeen. »Olen iloinen, että onnistuin tapaamaan teidät.»
»On suuri ystävyyden osoitus lähteä minua hakemaan», sanoi Juliette lempeästi. »En tarkoittanut mitään äskeisillä sanoillani —»
»Pyytäisin, ettette puhuisi sen enempää siitä. Ymmärrän hyvin.
Toivoisin vain —»
»Minun olisi kai parasta poistua teidän kodistanne», sanoi Juliette sävyisästi, »olen huonosti palkinnut vierasvaraisuutenne. Pétronelle ja minä voimme hyvin palata asuntoomme.»
»Te murtaisitte äitini sydämen, jos nyt lähtisitte meiltä», sanoi Déroulède melkein töykeästi. »Hän pitää teistä ja tuntee niinkuin minäkin ne vaarat, jotka teiltä kohtaisivat kotini ulkopuolella. Karkeilla ja likaisilla puoluelaisillani», hän lisäsi purevan pilkallisesti, »on se hyvä puoli, että he ovat minulle uskollisia eivätkä vahingoittaisi teitä ollessanne minun kattoni alla.»
»Mutta te — » mutisi Juliette.
Hän tunsi loukanneensa Déroulèdea sangen kovasti ja oli puolittain suuttunut itseensä, että oli näyttänyt kiittämättömyyttään. Kuitenkin hän oli lapsellisesti iloinen saatuaan ehkäistyksi Déroulèden neuvovan sävyn, jolla hän oli alkanut Juliettea kohdella.
»Neitiseni, teidän ei tarvitse pelätä, että läheisyyteni loukkaa teitä kauan», sanoi Déroulède kylmästi. »Voin hyvin ymmärtää, kuinka vastenmieliseltä se teistä tuntuu, vaikka olisin toivonut teidän luottavan vilpittömyyteeni.»
»Lähdettekö siis pois?»
»En kokonaan Pariisista. Olen vastaanottanut Conciergerien vankilan johtajan paikan.»
»Voi — missä kuningatar parka —»
Juliette sai itsensä hillityksi. Ne sanat olisivat olleet Ranskan kansan korvissa rikollisia.
Vaistomaisen salaperäisesti ja pikaisesti katsahti hän taakseen, niinkuin kaikki siihen aikaan tekivät.
»Ei teidän tarvitse pelätä», sanoi hän, »täällä on vain Pétronelle.»
»Entä te?»
»Oi, minä toistan sananne. Marie Antoinette parka.»
»Te siis säälitte häntä?»
»Voisinko muuta?»
»Mutta tehän kuulutte hirveään kansalliskonventtiin, joka haluaa häntä kuulustella, haluaa tuomita ja mestata hänet niinkuin kuninkaankin.»
»Kuulun tosin kansalliskonventtiin. Mutta minä en tahdo häntä tuomita enkä olla enää osallinen toiseen rikokseen. Conciergerien johtajana menen häntä auttamaan, jos vain voin.»
»Mutta entä kansansuosionne — henkenne — jos autatte häntä?»
»Neitiseni, niinkuin sanoitte, henkeni, jos häntä autan», sanoi hän vaatimattomasti.
Juliette tarkkasi häntä uudistuneella uteliaisuudella.
Kuinka omituisia olivatkaan ihmiset siihen aikaan. Paul Déroulède, tasavaltalainen, Ranskan lakiapolkevan kansan epäjumala, aikoi uskaltaa henkensä naisen tähden, jota hän oli ollut valtaistuimelta syöksemässä.
Hänen säälinsä ei vain ulottunut Pariisin roskajoukkoon, se oli tavoitellut Charlotte Cordaytakin, vaikkei se onnistunutkaan häntä pelastamaan, ja viraltapantuun kuningatar parkaankin se kohdistui. Miten lie ollutkaan, Juliette ei huomannut sillä kertaa menestymisen eikä kuoleman ilmettä Déroulèden kasvoilla.
»Ja milloin lähdette?» kysyi Juliette.
»Huomisiltana.»
Juliette ei sanonut sen enempää. Omituista kylläkin, oli surunvoittoinen tunne vallannut hänen mielensä. Epäilemättä oli kaupungin läheisyys siihen syynä. Hän saattoi jo erottaa vaimennettujen rumpujen tuttua pärinää, roskajoukon äänekästä ja kiihottunutta huutoa, sillä se seisoi Pariisin porttien luona odotellen saavansa niihin aikoihin nähdä jonkun tärkeän vangitsemisen — ehkäpä jonkun vihatun ylimyksen yrittävän paeta kansan kostavaa kättä.
He olivat saapuneet metsänreunaan, ja Julietten astellessa putoilivat hänen huomaamattaan kukkaset yksitellen hänen hervottomista käsistään.
Ensin siniset lupiinit. Niiden nupukkaat latvat olivat painavat, joten ne tippuivat maahan. Niitä seurasivat valkeat päivänkukat, jotka verhon tavoin peittivät nurmikon hänen takanaan. Keveimmät olivat punaiset unikot, joiden tahmaiset varret tarrautuivat hänen käsiinsä kauemmaksi aikaa kuin muut. Viimein hän antoi niidenkin pudota yksitellen isojen verenpisaroiden tavoin, ja välkkyen ne loistelivat hänen pitkän valkean hameensa pyyhkäistessä ne syrjään.
Déroulède oli vaipunut ajatuksiinsa eikä näyttänyt huomaavan häntä. Katusulun luona hän heräsi kuitenkin ajatuksistaan ja veti esiin passit, jotka yksin auttoivat Juliettea ja Pétronellea kaupunkiin palaamaan kenenkään huomaamatta. Itse hän kansanvaltuutettuna sai mennä ja tulla mielensä mukaan.
Juliettea puistatti, kun isot portit sulkeutuessaan kovasti kolisivat hänen takanaan. Tuntui kuin ulkopuolelle olisi jäänyt onnellisen päivän muistokin, päivän, joka hetkisen oli tuottanut tyydytystä.
Juliette ei tuntenut Pariisia tarkalleen, ja hän kummasteli missä synkkä Conciergerie sijaitsi, vankila, jossa valtaistuimensa menettänyt kuningatar vietti viimeisiä päiviään menneen ajan kiusallisissa muistoissa. Mutta kun he olivat sillalla, hän huomasi ympärillään ison kaupungin jykevät tornit: Notre Dame, La Sainte Chapellen siron tornihuipun, St. Gervais’n synkän hahmon ja historiallisesti kuuluisan ja voittamattoman ylevän Louvren, Miten pieneltä näyttikään hänen oma murhenäytelmänsä suuren, verisen näytelmän rinnalla, jonka viimeinen näytös ei ollut edes vielä alkanutkaan. Hänen oma kostonsa, valansa, ahdistuksensa, mitä olivat ne verrattuna suureen liekehtivään Nemesikseen — koston jumalattareen — joka oli pyyhkäissyt valtaistuimen, kostoon, jonka tuhannet ihmiset olivat vannoneet panevansa täytäntöön, pitkälliseen alentumiseen, kuningas- ja veljesmurhaan, hirvittäviin tapauksiin, joita saatiin yhä enemmän paljastetuiksi?
Hän tunsi olevansa mitättömän pieni. Tunsi häpeävänsä iloa, jota hän oli metsässä tuntenut, häpeävänsä hyvää tuultaan ja hilpeyttään, häpeävänsä äkillisen säälin- ja ihailuntunnettaan miestä kohtaan, joka oli häntä ja hänen perhettään kovasti loukannut, jolle hän oli liian horjuva ja voimaton kostamaan.
Louvren ylevät ääriviivat näyttivät katselevan ivallisen karsaasti hänen voimattomuuttaan, hiljainen joki näytti pilkkaavan häntä ja hänen horjahtelevia aikomuksiaan. Vieressä kulkeva mies oli tehnyt vääryyttä hänelle ja hänen omaisilleen paljon enemmän kuin Bourbonit kansalle. Ranskan kansa oli kostohankkeissa, ja Jumala oli tämän viimeisen onnellisen päivän iltana osoittanut hänelle taaskin keinon hänen suuren tehtäviänsä suorittamiseen.
VI LUKU.
TULIPUNAINEN NEILIKKA.
Muutamia tunteja myöhemmin istuivat naiset, äänettöminä ja levottomina seurusteluhuoneessa.
Heti illallisen jälkeen oli talossa käynyt vieras, joka oli sulkeutunut pariksi tunniksi Paul Déroulèden kanssa tämän työhuoneeseen.
Pitkä, jotakuinkin veltonnäköinen olento hän oli istuessaan pöydän ääressä vastapäätä kansanvaltuutettua. Tuolilla hänen vieressään oli päähystimellä varustettu raskas päällystakki, joka oli tomun ja matkalla roiskuneen lian peittämä. Hän oli itse puettu vaatteisiin, jotka ilmaisivat täsmällistä makua ja täydellisintä vaatturitaitoa. Nähtävästi oli hänestä helppoa käyttää sen ajan kummallisinta kuosia — monikäänteistä, lyhytselkäistä takkia, kaksinkertaisia liivejä ja hienoja pitsilaskoksia. Päinvastoin kuin Déroulède oli hän pitkä. Hänellä oli vaalea tukka ja aika veltto ilme hyväntahtoisissa sinisissä silmissään. Hänen puheensa tuntui hiukan ulkolaiselta hänen lausuessaan ranskalaisia ääntiöitä, o:n ja a:n erikoista venyttelemistä, josta tarkka korva tunsi hänet brittiläiseksi.
Molemmat miehet juttelivat vakavasti jonkun alkaa. Pitkä englantilainen tarkasteli ystäväänsä hauskan miellyttävän hymyilyn leikkiessä hänen lujapiirteisissä suu- ja leukapielissään. Déroulède asteli levottoman innostuneena edestakaisin.
»Mutta rakas Blakeney, en voi käsittää mitenkä menettelitte Pariisiin päästäksenne», sanoi Déroulède viimeinkin asettaen levottoman kätensä ystävänsä hartioille. »Hallitus ei ole unohtanut Tulipunaista neilikkaa.»
»No niin! Huolehdin siitä!» vastasi Blakeney miellyttävästi naurahtaen.
»Lähetin omakätisen kirjeen Tinvillelle tänä aamuna.»
»Blakeney, tehän olette aivan hullu!»
»Ystäväni, en aivan. Totisesti ei pelkkä tyhmä rohkeuteni saattanut minua taasen näyttämään tuolle pirulliselle syyttäjälle tulipunaista nimimerkkiäni. Tiesin mitä teillä hulluilla oli täällä tekeillä, sentähden saavuin Untolalla tälle puolelle nähdäkseni, voisinko leikissä olla osallisena.»
»Leikiksikö sitä sanotte?» kysyi Déroulède katkerasti.
»No miksikä minun pitäisi sitä sanoa? Hurjaksi, mielettömän järjettömäksi murhenäytelmäksikö, joka vie vain yhteen tulokseen — giljotiinille teidät kaikki?»
»Minkätähden siis tulitte?»
»Ah — ystäväni; mitä sanoisinkaan?» vastasi Blakeney jäljentämättömällä venytyksellään. »Antaakseni teidän kirotulle hallituksellenne jotain muuta ajateltavaa teidän hommatessanne omaa päätänne satimeen.»
»Mikä teidät on saanut siihen luuloon?»
»Ystäväni kolme seikkaa — saisinko tarjota teille hyppysellisen nuuskaa — enkö? — no niin!» — Ja aito keikarin miellyttävin liikkein sipaisi sir Percy hiukkasen nuuskaa puhtosesta mechliniläisestä pitsiröyhelöstään.
»Kolme seikkaa», jatkoi hän hiljalleen, »vangitun kuningattaren, jota aiotaan syyttää kuolemanrikoksesta, ranskalaisen luonteen — muutamien — ja yleensä ihmiskunnan heikkojärkisyyden tähden. Nämä kolme seikkaa saattavat minut siihen luuloon, että eräs huimapäinen tasavaltalaisjoukkue, te, rakas Déroulède, siihen luettuna ja vieläpä etunenässä, aikoo koettaa mitä typerintä, järjettömintä ja tarkoituksettominta yritystä, jota milloinkaan kirotun ranskalaisen ärtyisä mieli on suunnitellut.»
Déroulède hymyili.
»Blakeney, eikö teistä itsestännekin siinä istuminen ja muiden hurjan mielettömien järjettömyyksien tuomitseminen ole hassunkurista.»
»No niin, en haluakaan istua, seistä vain!» vastasi Blakeney naurahtaen suoristautuessaan ja ojennellessaan velttoja pitkiä jäseniään. »Ja ystäväni, sallikaa minun sanoa, ettei Punaisen neilikan liitto ole koskaan yrittänyt turhia ja että kuningattaren sieppaaminen veristen roistojen kynsistä nyt on saavuttamaton yritys.»
»Ja kumminkin aiomme koettaa.»
»Tiedän sen. Arvasin sen, sentähden tulinkin tänne. Sitävarten lähetin myöskin yleiselle turvallisuuskomitealle sen hauskan kirjelippusen, jonka allekirjoituksena oli tuo tuttu Tulipunainen neilikka.»
»Niinkö?»
»Niin, tulos on selvä. Robespierre, Danton, Tinville, Merlin ja koko se kirottu lauma on ahkerassa puuhassa etsien minua — neulaa heinäruo’sta. He koettavat saada käsiinsä minut, tosin menestyksettä, ja te voisitte — totta tosiaankin! Ehdottaisin vain, että voisitte — paeta turvallisesti Ranskasta — Untolalla ja nöyrän palvelijanne avustamana.»
»Mutta sill'aikaa he löytävät teidät eivätkä salli teidän toista kertaa pakenevan.»
»Ystäväni, jos rottakoira menettäisi malttinsa, se ei saavuttaisi rottaa. Teidän vallankumouksellinen hallituksenne on ollut minulle vihainen aina siitä asti, kun livahdin tieheni Chauvelinin käsistä. Heidän oma vimmansa sokaisee heidät, kun minä puolestani olen aivan iloinen ja kylmäverinen kuin kurkku. Ystäväni, henkeni on käynyt minulle rakkaaksi. Kanaalin tuonpuoleisella rannalla istuu eräs minua itkemässä, kun minua ei kuulu — Ei, ei, ei ole pelkoa — he eivät saavuta Tulipunaista neilikkaa tällä matkalla.»
Tapansa mukaisesti hän naureskeli iloisen miellyttävästi, ja hänen voimakkaat lujat piirteensä näyttivät lauhtuvan hänen ajatellessaan kaunista puolisoaan, joka Englannissa levotonna odotteli hänen onnellista paluutaan.
»Ja kuitenkaan ette tahdo avustaa kuningattaren pelastamista?» sanoi
Déroulède hiukan katkerasti.
»Kaikilla vallassani olevilla keinoilla», vastasi Blakeney, »paitsi mielettömillä. Mutta tahdon auttaa teitä kaikkia kirotusta ansasta, kun olette epäonnistuneet puuhissanne.»
»Mutta mepä emme epäonnistukaan», vakuutti Déroulède kiivastuneena.
Sir Percy Blakeney astui ystävänsä luo ja painoi pitkän hoikan kätensä melkein naisellisen lempeästi ystävänsä olalle.
»Tahtoisitteko kertoa minulle suunnitelmistanne?»
Siinä hetkessä oli Déroulède tulta ja innostusta täynnänsä,
»Meitä ei ole siinä montakaan», alkoi hän, »vaikka puoli Ranskaa suosii meitä. Meillä on tietystikin runsaasta rahaa ja tarpeellinen salapuku kuningatarta varten.»
»Niinkö?»
»Olen hakenut ja saanutkin Conciergerien vankilan johtajan paikan. Huomenna aloitan uuden virkani. Sillävälin järjestän äitini — ja muiden minusta riippuvien asiat, jotta he voisivat heti lähteä Ranskasta.»
Blakeney oli huomannut Déroulèden hiukan epäröivän mainitessaan sanat »muiden minusta riippuvien.» Hän tarkkasi tutkivasti ystäväänsä, joka nopeasti jatkoi:
»Kansa suosii minua yhä vieläkin. Perheeni voi liikkua häiritsemättömästi. Minun täytyy kuitenkin toimittaa heidät Ranskasta siinä tapauksessa — siinä tapauksessa —»
»Tietysti», vastasi Blakeney vaatimattomasti.
»Heti kun olen varma heidän turvallisuudestaan, ystäväni ja minä voimme panna suunnitelmamme täytäntöön. Niinkuin tiedätte, kuningattaren tutkimisaikaa ei ole vielä päätetty, mutta tunnen sen jo ilmassa. Me toivomme saavamme hänet kansalliskaartilaiseksi puettuna pelastetuksi. Minun velvollisuuteni on käydä viimeisellä iltatarkastuksella vankilassa ja pitää huolta, että kaikki on yöksi varmassa tallessa. Kaksi miestä on koko yön vahdissa kuningattaren viereisessä huoneessa. Tavallisesti he juovat ja pelaavat korttia koko yön. Tarvitsen vain hyvän tilaisuuden sekoittaakseni jotakin heidän konjakkiinsa siten saattaen heidät vielä kömpelömmiksi ja tylsämielisemmiksi kuin he tavallisesti ovat; sitten isku päähän, se vie heiltä tajunnan. Se olisi helppoa, sillä minulla on vahva nyrkki ja sitten —»
»Niinkö? Ystäväni, entä sitten?» kysyi Percy vakavasti, »entä sitten? Lisäänkö vielä yksityisseikatkin kuvaukseen? — Miten aiotte päästä kahdenkymmenenviiden vartijan ohi, jotka seisovat Conciergerien ulkopuolella?»
»Minä johtajana ja yhden vartijan seuraamana —»
»Mennäksenne — mihinkä?»
»Minulla on oikeus mennä ja tulla mieleni mukaisesti.»
»Niin, totisesti teillä on, mutta vartija — häh? Käärittynäkö silmiin asti vaippaan, joka piilottaa naisen vartalon? Olen ollut Pariisissa vain muutamia tunteja, ja olen jo huomannut, ettei sen muurien sisällä ole yhtään kirottua kansalaista, joka ei epäilisi jonkin toisen kirotun kansalaisen ummistaneen silmiään kuningattaren paolle. Jopa räystäällä istuvia varpusiakin epäillään. Tästä päivästä alkaen ei Pariisista pääse ainoakaan vaippaan kääritty olento esteittä.»
»Mutta ystäväni, entä te itse?» virkkoi Déroulède. »Te luulette voivanne lähteä Pariisista kenenkään huomaamatta — siis miksei kuningatarkin?»
»Koska hän on nainen ja onpa vielä ollut kuningatarkin. Hän on hermostunut, ihmisparka, ja on heikko sekä sielultaan että ruumiiltaan. Voi häntä! Voi Ranskaa, joka hankki turhaa kostoaan sellaiselle vihollisraukalle! Jos saatte Marie Antoinetten käsiinne, asettakaa hänet kuormarattaiden pohjalle ja peittäkää hänet perunasäkeillä. Sillä tavoin menettelin kreivitär de Tournain ja hänen tyttärensä kanssa, jotka molemmat uppiniskaiset ranskatarylimykset — jos ketkään — olisivat ansainneet giljotiinin mielettömistä ennakkoluuloistaan. Muilta voitteko menetellä siten Marie Antoinetten kanssa? Hän nuhtelisi teitä julkisesti ja mieluummin ilmaisisi itsensä kuin alistuisi arvonsa menettämiseen.»
»Mutta jättäisittekö te hänet surman suuhun?»
»Voi, ystäväni, siinäpä se pulma onkin! Luuletteko tarvitsevanne vedota minun liittoni ritarillisiin tunteisiin? Meitä on vielä yhä kaksikymmentä voimakasta miestä, jotka täydestä sydämestä suosimme mieletöntä suunnitelmaanne. Kuningatar parka! Mutta te ette onnistu, ja kuka teitä kaikkia auttaa, jos meidät saadaan pois tieltä?»
»Me onnistumme, jos te vain auttaisitte meitä. Muutamaan aikaan teillä oli tapana ylpeästi sanoa: Tulipunaisen neilikan liitto ei ole koskaan epäonnistunut.»
»Sillä se ei ole yrittänytkään mahdottomia. Mutta tosiaankin, siitä asti kun te olette minua yllyttänyt — — Kirottu olkoon! Minun täytyy avustamistani ajatella!»
Ja hän naureskeli omituista tyhjänpäiväisiä nauruaan, joka oli pettänyt kahden maan viisaat miehet häntä tuntemasta.
Déroulède meni jykevän tammipulpetin luo, joka vei paljon tilaa keskellä seinämää. Hän avasi sen ja vetäisi sieltä paperipinkan.
»Haluatteko lukea nämä?» kysyi hän ojentaen ne sir Percy Blakeneylle.
»Mitä ne ovat?»
»Suunnitelmia, joita olen laatinut, ellei alkuperäinen ehdotus onnistuisi.»
»Ystäväni, polttakaa ne», sanoi Blakeney lyhyesti. »Ettekö ole vielä oppinut, ettei papereihin saa sormiaan pistää?»
»En voi näitä polttaa. Niinkuin huomaatte, en voi saada pitkää keskustelutilaisuutta Marie Antoinetten kanssa. Minun on annettava ehdotukseni hänelle kirjallisesti, jotta hän saisi tutkia sitä ja jottei hän tietämättömyydessään tuottaisi minulle pettymystä.»
»Ystäväni, parempi sekin kuin paperit tähän aikaan. Jos nämä paperit löydettäisiin, lähettäisivät he teidät tutkimatta giljotiinille.»
»Olen varovainen, ja nykyisin ei minua ollenkaan epäillä, Sitäpaitsi on näiden paperien joukossa täydellinen passikokoelma. Niistä voivat kuningatar ja hänen seuralaisensa valita passit mille pakosta omaksumalleen arvonimelle tahansa. Minun on täytynyt käyttää niiden kokoamiseen muutamia kuukausia, jotten olisi herättänyt epäilystä. Vähitellen olen ne kumminkin saanut kootuiksi milloin milläkin tekosyyllä. Olen nyt valmis kaikkien mahdollisuuksien varalta —»
Äkkiä hän pysähtyi. Ystävänsä kasvoihin katseleminen oli antanut hänelle äkillisen varoituksen.
Hän kääntyi, ja ovella seisoi Juliette miellyttävästi hymyillen ja pidellen raskasta oviverhoa syrjässä. Hän näytti hiukan kalpealta, joka epäilemättä johtui niistämättömien kynttilöiden lepattavasta liekistä.
Hän näytti niin nuorelta ja tyttömäisellä valkeassa harsopuvussaan, että Déroulèden piirteet kirposivat jännityksestä, kun hän huomasi tytön. Vaistomaisesti hän heitti paperit takaisin pulpettiin, mutta hänen katseensa lauhtui sanomattoman helläksi entisestä itsepintaisesta tarmokkuudestaan.
Blakeney katseli vaieten nuorta tyttöä tämän ovella hiukan ujona ja epävarmana seistessä.
»Rouva Déroulède lähetti minut tänne», sanoi hän epäröiden, »hän käski sanoa, että hän on levoton. Herra Déroulède, tulisitteko häntä tyynnyttämään?»
»Neitiseni, aivan heti», vastasi hän iloisesti, »ystäväni kanssa olemme
juuri lopettaneet keskustelumme. Saisinko kunnian esittää tämän herran?
— Sir Percy Blakeney, matkustaja Englannista. Blakeney, tässä on neiti
Juliette de Marny, äitini vieras.»