Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858

jonka todistavat ne surkeat pahna-ryhmät, joita tässä tienoossa nähdään kylien asemesta, ja ne räpäleiset, likaiset olennot, jotka niissä elävät.

Kahdeksas Kirja.[16]

Krasnoslobobsk'issa, Pensan lääniä, 3 p. syysk. 1857.

Tämän-edellisen matka-kertomuksen annettuani eli noin keski-paikoilta mennyttä helmikuuta olen työskennellyt Mordvan kielen kanssa Simbirsk'in, Pensan ja Tambov'an lääneissä, ja menetin kuluneesta ajasta lähes kolme kuu-kautta Ersäläisen murteen tutkinnossa ja neljä kuuta samalla tarkoituksella Mokschan kielen kanssa askaroiden.

Mordvan kansa löytyy parhaasta päästä Nischnij-Novgorod'in, Simbirsk'in, Pensan, Tambov'an ja Saratov'an lääneissä elikkä Oká- ja Surá-jokien väli-maalla, mutta vähemmässä määrässä elää tätä kansaa myös Kasan'in, Samaran ja Orenburg'in lääneissä, ja tekee sen luku, Köppen'iä myöten,[17] yhteensä 480,241 henkeä. — Mainitussa maassa on tämä kansa iki-muistoisista ajoista elänyt, sillä jo Nestor ja muutkin keski-ajan kertojat tuntevat sen siinä. Sen asuin-ala mahtoi kuitenkin muinaisina aikoina olla laveampi länteen päin ja ulottua itseen Okaan asti, johon se nyt ei läheskään ulotu, koska puhtaita Mordvan-kielisiä paikkain nimiä tavataan aina mainittua jokea myöten tienoissa, tätä nykyä ja jo kauan takaperin Venäläisten asumissa. Näin muodoin mahtoi myös se monelta historioitsijalta peri-häviöön kadonneeksi päätetty Muroman kansa, jonka Nestor pitää erityisenä kansana ja jonka nimi vielä tänäi päivänä on Okán varrella olevan kaupungin nimenä, ei olla muuta kuin lännemmäksi ulonnut lahko Mordvan kansaa, samoin kuin se ei kaukana näiltä seuduin ollut Merjän kansa epäilemättä oli Tscheremisseja joiden oma-nimi on Mari ja joita vielä tätäkin nykyä löytyy Volgan oikealla rannalla N. Novgorod'inkin läänissä.

Mordvan kansa hajoaa kahteen murrekuntaan nim. Ersäläiset (heidän omalla kielellänsä Erzä, monik. Erzät) ja Mokschalaiset (Mokscha, monik. Mokschyt), eläen edelliset parhaasta päästä N. Novgorod'in ja Simbirsk'in, jälkimäiset enimmin Pensan, Tambov'an ja Saratov'an lääneissä, joten Ersäläiset voipi sanoa pohjaisiksi ja Mokschalaiset eteläisiksi Mordvalaisiksi.[18] Kummankin murrekunnan lukua on vaikea tarkoin määrätä, sillä muutamin paikoin elävät he sekaisin yksissä piirikunnissa, toisinaan yksissä kylissäkin; vaan jos arviolta kuitenkin panemme Ersäläisten määrän noin 250 tuhanneksi ja Mokschalaiset 230:ksi, niin emme luule kovin paljon erehtyneemme. Eri-laisuus heidän välillänsä on, josko osaksi tavoissakin ja vaatteuksessa, suurimmasti kielessä, jossa jos molempien murrekuntien kaukaisimmat poikkeamiset pannaan vastakkain, eroitus on niin suuri, että niiden puhujat eivät ymmärrä toinen toistansa, vaan heidän täytyy Venäjän kielellä selvitä toisistansa.

Pää-murteena voipi pitää Ersäläistä ja päättää, että jos Mordvalaiset voisivat kerran rakentaa itsellensä kirjallisuuden, jota kuitenkaan ei ole toivomista, tämä murre tulisi olemaan sen kielenä. Tämä päätös astuu tutkijan mieleen niin hyvin siitä syystä, että Ersäläisen murteen taivutus-muodot ovat täyteläisemmät ja kielen alku-peräinen luonto siinä on kukaties paremmin säilynyt kuin Mokschalaisessa, kuin myös siitäkin, että ne kirjalliset kokeet, joita Mordvan kielellä on tehty, nim. uuden Testamentin käännös ja pari rukous-kirjaista, ovat toimitetut tällä murteella. — Tämä testamentin-käännös on myös saattanut Ersäläisen murteen tutummaksi oppineille siten että tunnettu saksalainen kielen-tutkija v. d. Gabelentz sen johdolla kyhäsi pienen Ersäläisen kieli-opin (painettu aika-kautisessa kirjassa: Zeitschrift für die Kunde des Morgenlandes, zweiten Bandes zweites u. drtttes Heft, Göttingen 1839), joka tähän asti on ollut ainoana lähteenä koko Mordvan kielen tuntemiselle. Tapa-turma ja kääntäjien ymmärtämättömyys saattoivat kuitenkin, että mainittu pyhän kirjan käännös tehtiin semmoisella paikka-kunnallisella murteella itseä Ersäläistä, että käännöksen kieli ei suinkaan anna täydellistä kuvaa viimeksi-mainitustakaan murteesta saatikka Mordvan kielestä yleisesti, ja näin ei Gabelentz'inkaan työstä ole sitä hyötyä, jonka siitä muuten voisi toivoa. Hänen teostansa tiedetään suomalaisessa kieli-tutkinnossa hyvin tunnetun oppineen Wiedemann'in, saman Testamentin-käännöksen ja myös jonkun suullisenkin tutkinnon johdolla, jo muutamia vuosia parannelleen ja tällä tavoin hankkivan uutta Ersäläis-Mordvalaista kielioppia, joka kukaties jo piankin ilmaantuu yleisölle.

Juuri siitä syystä että Ersäläinen murre näin muodoin etu-kynnessä on ollut tutkinnon alaisna, ehkä painoon joutuneet tiedot siitäkin ovat sangen vaillinaiset, päätin minä ottaa sen tähän asti liiaksi laimin-lyödyn ja ei vielä ollenkaan tunnetun Mokschan kielen työni esineeksi. Hankittuani Ardatov'assa ja sen tienoissa soveljasten kielen-kääntäjien kautta itselleni tarpeellisia niin kieli-opillisia kuin sana-kirjallisiakin ja olletikin luvullisia aineita Ersän murteessa, tulin viimeisinä päivinä huhti-kuuta tänne Krasnoslobodsk'iin Pensan lääniä ja olen työskennellyt tässä piirikunnassa kuin myös Spask'in ja Temnikov'an piirikunnissa Tambov'an lääniä koko kesän Mokschan murteen kanssa. Tästä kielestä aion vasta, jos erinomaisia esteitä ei tule eteen, painon kautta ilmaista kieli-opin ynnä kieli-näytteiden ja sana-luettelon kanssa. Ersäläiset aineeni ovat myös pian julaistavat, ehkä en vielä ole päättänyt, kummoisessa muodossa sen voin soveljaimmin tehdä.

Paitse kieli-oppiin ja sana-kirjaan kuuluvia aineita on minulla lakkaamatta ollut tarkoituksena laulujen ja muiden sen-kaltaisten kansan oman hengen tuottamien kerääminen. Tämmöisiä tuotteita on minulla nyt koossa Mordvan kielellä yleensä: 216 arvoitusta, 31 laulua, 12 eläin-satua ja 3 pitempää tarinata paitsi muita pienempiä kappaleita. Näistä suotakoon minun tässä antaa pieniä näytteitä; ensin arvoituksista.

Mordvalaisista lauluista voimme tässä kertoa sen, mitä tschuvaschilaisista tätä ennen sanoimme, että niiden runollisuus on hyvin vähäinen ja että niitä siinä katsannossa kerääminen ei olisi vaivaa maksanut. Ne eivät ole niinkuin Suomen kansan laulut täyden sydämen tulville puhkeaminen, vaan pidetään laulajiltansa enemmin nuotin-kannatuksena yhdessä laulettaessa, jonka tähden sisällys on jäänyt korjaamatta, on useasti tumma ja poikkinainen ja viittailee vaan sitä, mitä sanoa tahdotaan ja jonka laulajat sekä kuulijat — ehkä ei syrjäinen lukija niin hyvästi —niinkin ymmärtävät.

Historiallisesta sisällyksestä ei minun kokoamissani ole kuin yksi laulu, vaan se on sangen merkillinen, sillä se on Pugatschev'in kapinasta ja osoittaa tavallansa sangen selvästi sen, mitä myös tämän kapinan historiassa kerrotaan, nim. että Itä-Venäjän kansat eivät suinkaan olleet vastoin tämän kapinoitsijan yritystä, kuin myös senkin, mitä he häneltä toivoivat. Se kuuluu seuraavasti: "Missä, missä palaa tuli, palaa? Jaik'in[19] maassa, Jaik'in kankaalla palaa tuli, palaa. — Miksi palaa tuli, palaa? — Uusi tsaari pyrkii virkaan: kolmena vuonna en ota maksuja, seitsemänä vuonna en leikkaa sota-miehiä;[20] rahvaan päälle lasken huokean, bojarien päälle lasken raskaan; bojarien ruumiita hakkaan kuin metsää, heidän päänsä kisa-palloiksi leikkelen, verensä jokena juoksutan; bojarien tukista kolme nuoraa punon, yhden punon Kasan'in kaupungin ympäri, toisen punon Moskov'an kaupungin ympäri, kolmannen punon Pietarin kaupungin ympäri."

Seuraava mordvalainen laulu vivahtaa vähän suomalaiseen oluen-synty-lauluhun. "Missä syntyy humala, missä kasvaa humala? —Märässä paikassa se syntyy, pajukossa, valkea simpsukka hänen jyvänsä; puhui tuuli, puhalti sen, kuhun, kuhun puhalti sen? — Joen reunalle, keitto-huoneesen puhalti sen, keitto-huoneessa olutta keittävät, sammion laitaan puhalti sen, alkoi se rukihen kanssa puhua: ruis-äiti, ruis-äiti, annas nyt puhumattomat panemme puhumaan, tappelemattomat panemme tappelemaan, tanssimattomat panemme tanssimaan."

Myös seuraavan laulun sisällys juohduttaa mieleen erästä Kantelettaressa löytyvää laulua. "Hyvä tyttö, kelpo tyttö oli Tanja; syntyänsä oli Tanja onnistunut, vartalon-kasvustansa oli T. onnistunut. Aina astuu T. paidassa, aina astuu T. hameessa, aina asuu hän ylä-tuvassa, valoisan ikkunan vieressä, höyhen-tyyny Tanjan alla, hopea tuoli Tanjan jalkojen alla. — Sulhaset kulkevat Tanjan perään, kukalaiset sulhaset kulkevat? — Saransk'in kaupungista, kaupungista pohatasta, sulhaset kulkevat, bojarit kulkevat. — Vanhin sisarensa Tanjalta kysyi: 'menetkö vai et mene, Tanja rakkahani, nyt bojarille, menetkö vai et mene nyt isännälle?' — 'Bojarin tykö, sisarueni, paljon vieraita kulkee, kuin tulevat, täytyy heitä vastaan-ottaa, kuin lähtevät, täytyy heitä saattaa.' Vielä kulkevat sulhaset Tanjan perään, rikkaat Ersäläiset kulkevat. Keskimäinen sisarensa Tanjalta kysyy: menetkö vai et mene, Tanja rakkahani, nyt rikkaalle? — 'Rikkaalla on paljo työtä, yhdestä pimeästä toiseen pimeään asti (s.o. varhain aamusta myöhä iltaan) tupaan et pääse.' Taas kulkevat Tanjan perään kolmannet sulhaset, nyt paimenet. Kolmas sisarensa Tanjalta kysyy: menetkö vai et mene, Tanja rakkahani, nyt paimenelle? — 'Paimenella on leipä valmiiksi leivottu, leipä valmiiksi leikattu.' — Todella annettiin T. paimenelle, todella annettiin T. köyhälle."

Rakkauden voimaa ja voittoa sitä vastaan laulaa seuraava laulu. "Hyvä tyttö, kelpo tyttö oli Avdotja, hän poikaa, hän tytärtä, hän ainoa odotus (vanhemmilla). Aina astuu kengässä, aina astuu sukassa, aina astuu hyvässä paidassa, aina astuu valkeassa hameessa. Kolme peltoa on A:n isällä hyyrättyä maata, kolme peltoa kylvettyä eloa, kolmella pellolla kolme karjaa eläimiänsä, kolmin-kymmenin työ-miehiänsä. — Kuolema-tautiut A. kääntyi, kuolema-tautia A. potee; ikkunan-korkuiset ovat hänen polsterinsa, penkin-korkuiset hänen tyynynsä; isänsäo 'viheriäinen rakas A., punanen rakas A., elä kuole A. tyttäreni, elä huku A. tyttäreni! kolme peltoa minulla on hyyrättyä maata, kolme peltoa minulla on kylvettyä eloa, ne olkoot sinun, A:ni.' — 'Taattoseni, omasi olkoot, myrsky-tuuli puhukoon heidät, musta multa peittäköön heidät.' — 'Viheriänen rakkahani A., elä kuole A. tyttäreni, kolmella pellolla on kolme karjaa, nekin olkoot sinun.' — 'Ei niitäkään ole minun tarvis, omasi olkoot, haavan-lehtinä maahan langetkoot.' — 'Viheriäinen rakkahani A., punainen rakkahani A., kolme-kymmentä työ-miestä on minulla, kuta mielesi pitää, se olkoon sinulle mieheksi, se olkoon sinulle puolisoksi.' — 'Kauan sitten olisit, taattoni, tämän sanonut, en olisi kääntynyt tautiin; Vasilejta pitää mieleni, Vasilejlla vartalo on suora koivu, punainen omena on Vasilejlla näkö, se olkoon minun.' — Kaiken A. kirosi, ainoastaan Vasilejta ei kironut; A. nousi kuolema-taudista, A. parani."

Surkean sisällyksensä vuoksi on seuraava laulu sangen lavealta levennyt Mordvalaisten sekaan ja löytyy minulla sekä Ersän että Mokschan murteessa, jälkimäisessä kuuluva näin: "Voi koira, koira, Ersän Mitjuha (Dmitrij), äitinsä tappaja! Hän minkä-tähden tappoi äitinsä? Velhon vaimonsa tähden, laiskan naisensa tähden: hän ei illasta valvo, ei aamusta nouse, ei tulta puhu, ei tupaa valkaise; mitä hän toivoo? Anopillansa on kolme korvoa hyvyyttä, yksi korvo on täynnä palttina-pankkoja, toinen täynnä vaimon-paitoja, kolmas täynnä miehen-paitoja, valmiiksi ommeltuja. 'Nouse, puolisoni, äitisi vie kaukaisiin pitoihin, sisaresi tykö iloitsemaan, sisartasi tervehtimään; sinne hänet hukuta.' — Sinne vei koira M. äitinsä suurta tietä myöten; takaisin tullessa suurta metsää myöten, sakeata metsää myöten, syrjä-tietä myöten, koira M. äitinsä kantoi rotkon laitaan, ohjan-silmukkaan koira M. äitinsä hirtti, koivuhaon alle koira M. äitinsä pani. Käänsi hevosensa Ersän M., koira kotiin meni, alkoi laulaa koira M., laulaen kotiin tuli. Vaimonsa tuli vastaansa koiran Mitjuhan tanssien. 'Iloitse puolisoni, iloitse emäntäni, en tuonut äitiäni kotiin, ohjan-silmukalla äitini hirtin, koivu-haon alle panin, kolme korvoa hyvyyttänsä meille jäi, nyt äitini markkinaan ei niitä myö, ei sisarelleni anna niitä.' Siitä alkoi koira M:n vaimo illasta valvoa ja aamusta varhain nousta." —Ersäläisessä käsityksessä tätä laulua on se lisäys, että M:n hevoset, äitin tapettua, puhkesivat ihmisen kielellä puhumaan ja uhkasivat murha-työn kylän vanhemmille ilmoittaa. Tämän kertoi M. kotiin tultua vaimollensa, joka neuvoi hänen näistä kaipaajista siten vapautumaan, että heidät tappaisi. Sen hän tekikin ja sitten elivät mies ja vaimo hyvästi, sillä rangaistuksesta murhan tähden ei kummassakaan käsityksessä virketa mitään.

Vaan olkoonkin näistä jo kyllä Mordvalaisen runouden näytteeksi. Jos ei jo kieli osoittaisi tämän kansan kuuluvan Suomalaiseen suku-kuntaan, niin nähtäisiin hyvästi näistä lauluistakin, että Mordvalainen rakastaa samoin kuin Suomalainenkin hiljaista, surun-sekaista miettivää mieli-alaa ja tältäkin puolen on jälkimäisen veli. Muuten on Mordvalainen tyytyväinen kohtaloonsa, vilpitöin käytöksessänsä ja ahkera sekä taitava työssänsä. Kaikista Itä-Venäjän vieras-sukuisista kansoista (niinkuin Tschuvaschit, Tscheremissit j.n.e.) näyttävät Mordvalaiset muodoltansa enimmän olevan Suomalaisten näköiset ja useasti ovat minulle, katsoessani mordvalaiseen mies-parveen, Savon ukot juohtuneet mieleeni, jos nim. jälkimäisillä olisi parta ja päällä se lian-karvainen ruskea kauhtana, jota edelliset kantavat venäläisten talon-poikien mukaan. Mordvalaisten vaimoja en kuitenkaan millään muotoa tahdo vetää Savon herttaisten emäntien rinnalle, sillä he eivät ole edes mukiin-menevätkään saatikka kauniit, johon kuitenkin osiksi lienee syynä heidän kummallinen vaatteuksensakin. Tämä on aivan samanlainen kuin Tchuvaschittarien ja Tscheremissittärien puku, josta tätä ennen jo olen antanut selityksen, nim.: paidan-kaltainen valkea palttina-hame, punaisilla kirjoilla kirjoiteltu; rinta, kaula ja korvat helmillä, rahoilla ja kaiken-laisilla muilla helistimillä koristellut ja jalat niin monin-kertaisilla sääryksillä pauloitetut, että sääri on paksu kuin pölkky. Monen Mordvattaren muotoa rumentaa sekin että silmät ovat kipeät, joka taas tulee siitä alinomaisesta savusta, jossa tämäkin kansa, niinkuin kaikki Suomalaiset, rakastaa elää tuhrustaa. Muuten on Mordvalaisen elämän-laatu ja asunto melkein yhden-lainen kuin täkäläisen Venäläis-rahvaan, eikä heidän tavoissansakaan enää tavata suurta eroitusta jälkimäisistä. He ovat ahkeroita kristityitä s.o. paastoavat tarkasti ja ristivät silmiänsä useasti, vaan moni seikka heidän nykyisissäkin luuloissansa kuin myös vanhemmat kirjoitukset heidän elostansa ja olostansa edes-menneinä aikoina osoittavat, että Keremet'in palvelus oli heilläkin uskona. Muista tämän palveluksen jäännöksistä mainitsematta nimitän tässä vaan sen, että he keväällä, tavallisesti ensimäisenä helluntai-päivänä, kyläkunnittain jossakussa läheisessä lehdossa teurastavat härän, joka paikalla keitetään ja syödään ja jonka nahka ripustetaan puuhun; vaan tämä Keremet'ille uhraamisesta jäänyt tapa on muuttunut milt'ei kristilliseksi käytökseksi, sillä juhlan alkaa jo päättää oikea-uskoinen pappi rukouksella ja ovat rukoilijat myös varustetut jumalan-kuvillansa, niin että sen hengen, jolle tämä juhla ennen vietettiin, luulisi nyt olevan sangen vaikean tässä seurassa viettää omia pitojansa.

Yhdeksäs Kirja.

Kasan'issa 15 p. lokak. 1857.

Vähän päälle kahdeksan kuu-kauden liikuttuani ja oleskeltuani useammissa lääneissä tämän kaupungin etelä-puolella, palasin tänne menneen kuun keski-paikoilla ja tullen täällä kukaties koko talven viettämään.

Koska nyt taas saan tilaisuuden Suomettaren lukijalle jota-kuta kertoella, niin tulee tässä tehdäni pieni selitys, joka jo kauan on näyttänyt minusta tarpeelliselle, vaan joka varsinkin lienee tehtävä nyt, kuin toivon tuttavuuteni mainitun lukijan kanssa vielä joksi-kuksi ajaksi pitenevän. Moni on saattanut nim. arvella että näissä kirjeissäni kovin vähän puhun niistä kansoista ja kielistä, joita tutkimaan tänne olen lähtenyt, mutta enimmin vaan vähä-pätöisistä omista seikoistani matkoillani, joista muka ei kukaan viisastu mitään. Tähän vastataan, että mitä näistä kansoista ja kielistä on puhumista, sen olen joko jo puhunut Suomen Yli-Opiston ylistettävälle Konsistoriolle matka-kertomuksissa eli vasta puhuva erinäisissä töissä varsinkin kielistä, vaan että se muuten ei olekaan sitä laatua että suurempi yleisö sitä rakastaisi eli edes käsittäisikään. Että taas Suomettarelle lähettämissä kirjeissäni en ole kertonut muuta kuin sen mikä itselleni on tapahtunut eli minkä itse olen nähnyt, en koronnut mistään yleisesti latelemaan enkä luontunut mitään runoilijan moni-värisen lajin läpi katsomaan eli sulanut hänen hellillä sanoillansa huokailemaan, — kaikkeen tähän lienen kukaties itsekin syy-pää, vaan ymmärtävä lukija arvannee myös nekin ulkonaiset syyt tämän-kaltaisten teosten vaillinaisuuteen, joita en minä eikä muut kirjoittajat meidän maassa voi välttää. Tämän ohessa täytyy tunnustaani, että minua, muiden matka-kirjoituksia lukiessani, enimmin ovat sekä viehättäneet että hyödyttäneet semmoiset matka-kertomukset, joissa matkustaja koristelematta puhuu omat näkönsä ja kuulemansa; siliä näin antaa hän lukijalle paraimman kuvan matkaamastansa maasta ja kansasta. Sentähden luulen että, jos minun matka-kertoelmani voisivat jonkun vähän ketä viehättää ja vieläpä hyödyttääkin, olisi siihen syynä juuri se, että niiden lanka juoksee kädestäni, ei ylös ilmaan niinkuin poikien paperi-leijoissa, eikä myös niin järkähtämättömästi suoraan kuin lanka sanan-lennättimissä, vaan ikäskuin hämähäkin lanka kierrellen ja poimitellen ja silmukoillansa mitä-kuta saalista pyydellen.

Tämän selityksen tehtyä voimme siis käydä itseä matka-kertomusta tällä perustuksella jatkamaan.

Se on oloni Krasnoslobodsk'issa, josta tässä nyt olisi jotaki sanottava. Kuin tämän piirikunnan kaupungin olin päättänyt itselleni koko-kesäiseksi pää-paikaksi josko ei alinomaiseksi olo-siaksikaan, niin oli minun siinä saatava korttieri, jossa jotenkin voi toimeen tulla ja sen-kaltaista työtä toimittaa kuin minun on. Tätä tolkkusin poliissillenkin, joka täällä, niinkuin muuallakin missä olen ollut, oli kuvernööriltä käsketty kaikki lailliset vaatimukseni täyttämään. Lailliseksi oli tätä ennen moni gorodnitschij nähnyt senkin vaatimukseni, että minulle annettaisiin kruunun-korttieri eli oikeimmiten yksi niitä korttieria, joita kussakin kaupungissa löytyy tahi hankitaan matkustavia virka-miehiä vasten. Mutta kuin Krasnoslobodsk'issa nyt seisoi kokonaisen jalka-rykmentin päällikkö-kunta ja osa itseä rykmenttiäkin, ja kaupungilla näin muodoin näistä vieraista jo oli kyllänsä ja vähän päällenkin, niin ilmoitin poliissin pää-miehelle, jona, gorodnitschijn ei kauan sitten kuoltua, oli neljännes-upsieri eli niin-kutsuttu kvartalnij, suostuvani itse hyysäämään korttierin, jos hän vaan sissikkojensa kautta hyvän semmoisen hankkisi. Tämä herra oli nöyrä ja imelä kuin hunaja, niinkuin ihmiset täällä ensi silmäyksessä aina ovat, ja lupasi kaikki toimittaa, mitä ikänänsä minä vaan "olisin hyvä ja käskisin." Tällä lohduttavaisella lupauksella erosi hän minusta, vaan kuitenkin piti minun rypeä täyttä kaksi vuoro-kautta erään pienen tschinovnikan korttierissa, johon tultuani olin joutunut, ennenkuin herra kvartalnij lähetti poliisimiehen ilmoittamaan että nyt oli löydetty muka "herras-korttieri" minulle eikä sen kalliimmasta hinnasta kuin 7 hopea-ruplaa kuu-kaudessa asunnosta, ruoan-teosta ja samovaran eli tee-kattilan antamisesta. Hinta kaikui vähän kummalliselta korvissani, vaan päästäkseni pois mainitun tschinovnikan parista, joka alinomaa kiusasi minua jumaluus-opillisella viisaudellansa, jota hän pari vuotta papin-seminariossa ollessaan oli päähänsä ammentanut, päätin ottaa toisen korttierin mistä hinnasta ja minkä-laisen tahansa.

Eikä suinkaan ollutkaan onni minulle armas tällä kertaa. Tultuani uuteen korttieriin, johon poliissi-mies jo edeltä päin hevosella saattoi kaluni, löysin sen olevan tavallisen pienen tuvan, joka lauta-laipiolla oli jaettu kahteen eri-kokoiseen osaan, joista emäntä karsina-puolta kutsui kiittelevällä nimellä "sänkykamariksi." Lattiassa oli uunin edessä suuri reikä, johon, niinkuin sen jälkeen päin joka päivä sain nähdä, "sukkeluuden vuoksi" asujan silmi-vesi kaadettiin hänen peseytyänsä ja myös rikat sekä lika-vesi korjattiin, milloin lattia la'aistiin eli pestiin. Seinät olivat nuoruudessansa olleet viattomuuden karvaa s.o. valkeat; vaan niinkuin kaikki maa-ilmassa vanhenee ja i'än enetessä nuoruuden karva arvattavasti vähenee, niin olivat nämä seinätkin hempeytensä kadottaneet ja ottaneet nimeämättömän näön, joka mahtoi olla likinnä lika-harmaata. Tämä harmaa oli kuitenkin vielä niin valkeata luontoa, että katselija helposti havaitsi ne veri-täpät, jotka entisten asujien sodat lutikkojen kanssa olivat seinille jättäneet ja joita "sänky-kamarin" seinät, olletikin makuu-siaksi asetetun lavan seudussa, olivat täynnä. Näky tuvasta oli itsestä "salista" likaiselle pihalle ja sänky-kamarista pieneen solaan, johon isännän vieraat alussa, varmaan myös "sukkeluuden vuoksi," pistäytyivät tarpeelleen. Sanalla sanoen: herra kvartalnij oli minun saattanut semmoiseen luolaan, että pahempaa venäläisessäkään kaupungissa harvoin tavataan. Minä nuhtelin häntä tästä jo, uhkasin kuvernöörille kirjoittaa hänen levä-peräisyydestänsä kohtaani; mutta nyt muuttui hän taas niin sokuriseksi, niin imartelevaiseksi ja niin nöyräksi, että vaikea oli häntä ei uskoa, ja lupasi kohta kuulustella uutta korttieria, vaan vakuutti kuitenkin nykyistäkin asuntoani hyväksi sen puolesta, että emäntä oli taitava ruoan-laittaja eikä muka ymmärtänyt, minkä-laisissa palatsissa minä olin tottunut elämään, kuin en hyväksynyt tämmöistä korttieria, jossa kaikki piirikunnan aateli kaupungissa käydessään piti majaa, sillä se oli Krasnoslobobsk'issä ensimäinen postojálij dvor eli maja-talo.

Minä en tuntenut kaupunkia, sen tuntija poliissi oli minun tähän korttieriin saattanut ja kaduilla oli likaa polvia myöten; minun täytyi siis tyytyä kvartalnijn vakuutuksiin, vieläpä olla hyvilläni, että olin edes katon alla. Mutta päätökseni oli, itse hankkia itselleni kelvollinen korttieri, tultuani vähän paremmin tuntemaan paikan ja sen asujat. Eikä tämän päätöksen täyttämistä suinkaan poliissi-upsierin kiittämä emäntä eli hänen tapansa ja taitonsa haastaneet. Hän oli, niinkuin sen jo muutamia päiviä elettyäni talossa havaitsin, "viinaan menevä", ja ensi kerran näin hänen vahvemmassa "pajussa" pyhän Nikolain päivänä, jolloin eukko oli niin pehmeä, että askareista ei tullut mitään valmista ja että koko talo s.o. lapset, palvelijat ja asujat saivat sinä päivänä pitää paastoa. Vaan hölkkä-viinassa oli hän sangen usein, milt'ei joka toinen päivä, ehkä hän tällöin täydesti toimitti kaikki työnsä ja ainoastaan poskien erinomainen hohde ilmoitti hänen viina-pottua suudelleen. Kaikeksi onneksi oli hänen luontonsa tässä tilassa tyyni, niin että ei tapellut eikä räiskänyt, vaan hänen kuiskattiin tällöin pikemmin rakkaudessa olevan yli-määrällinen asujiansa kohtaan, jota en kuitenkaan itse koskaan havainnut. Vaan hänen taitonsa ruoan-laitoksessa oli niinkuin kaikki muukin, mitä edellä-mainittu poliissi-herra minulle puhui, valitettavasti valhetta. Hän (emäntä nim.) ei tässä asiassa ollut viisaampi tavallisia venakkoja eikä osannut laittaa muuta ruokaa kuin yhtä näistä kolmesta: schtschi (kaali), káscha (puuro) ja uhá (kalan-liemi). Kuin minä vielä olen tottunut sille pahalle tavalle, puoli-päiväisekseni vaatimaan kaksi ruoan-laatua, niin arvaa jokainen että emännän taito pian oli tyhjennetty. Yhteydet kaali + puuro ja liemi + puuro (kolmas yhteys kaali + liemi on mahdotoin) ovat kyllä hyvät kerraksensa, vaan kuin ne joka toinen päivä palaavat eteenne yhtä välttämättömästi kuin päivä nousee, niin jo mielellännekin luulen rupeavanne tuumimaan jotain vaihdosta. Vaihdoksen havaitsinkin minä ja sen niin tehollisen, että havaitsemalleni olen aikonut pyytää palkintoa joko gastronom-yhteydeltä Pietarissa, huoneen-hallitus-seuralta Turussa eli jolta-kulta muulta yhtä kiivaasti yhteistä hyvää ahkeroivalta seuralta. Havaitsemani on mm. se, että kuin kaksi päivää syöt puoli-päiväisen ja kolmantena ei ole ruokahalua, niin sinä päivänä ole syömättä. Kas tämä vaihdos on sekä terveyteen että varoihin nähden niin hyödyllinen kuin yksin-kertainenkin, ja ihmeeni on vaan sitä että tämä keino, ehkä sen kyllä monikin käytännöllisesti lienee havainnut, ei vielä ole saatettu laveammalta ilmi.

Ennenkuin tästä herras-korttieristani eroan, täytyy vielä sanoani sen isännästä, että juoppoudessa, josko ei missään muussa, oli hän vaimonsa herra ja pää, sillä hän joi ja makasi, makasi ja joi, yhden viikon toisensa perästä, mutta suorittautui aina maanantaina selväksi. Hän oli kolmannen luokan (gildin) kauppa-mies, ja kuin maanantai oli viikon markkina- eli bazár-päivä, jolloin ympäristön maa-rahvas toi tavaratansa, enimmäksi osaksi eloa, kaupunkiin kaupaksi, ja kuin kaupungin pienet kauppiaat elävätkin sillä, että he suuremmille ja niiden rahalla polku-hinnasta ostavat talon-pojan elon, niin oli tällöin jo levä-peräisinkin porvari liikkeellä jotakin toki viikon eläkkeeksi kahmuamassa. Tämä ei kuitenkaan ollut suurin syy siihen, että isäntäni tällöin oli selvänä; kauppansa rinnalla oli hän myös pieni virka-mies. Krasnoslobodsk'issa ja varmaan muissakin Venäjän kaupungissa tulee omia tuotteitansa myövän talon-pojan jokaisesta kuormasta, joka kaupungin torilla avataan, suorittaa sen kassaan maksun, joka täällä kuului olevan 12 kop. hop. Tämän tulon oli korttieri-isäntäni arenteerannut kaupungilta s.o. hän maksoi vissin määrätyn summan vuodessa, saipa sitten enemmän eli vähemmän talon-pojilta, ja tämän maksun kantaminen se oli se, joka hänen joka maanantai herätti henkiin. Sillä varhain aamulla liehui hän tällöin renkinensä talon-poikain seassa torilla, ja onnetoin se talon-poika, joka määrättyä maksua ei kiireesti hänelle suorittanut eli joka esim., sen vuoksi että hänen kuormansa oli vaan läpi-kulkeva, ei mieluisesti suostunut sitä maksamaan. Tavallisinta oli että tämmöiseltä riistettiin ajo-kalut vieläpä toisinaan hevonenkin pantiksi, ja surkea oli nähdä, mitkä summat isäntä sitten pihallansa, johon hän riistetyn tavaran kuletti, kiskoi talon-poika-rukilta, ennenkuin heille kalunsa takasin antoi. Hopea-rupla oli vähintä, jonka tyhmä Mordvalainen eli Tatarilainen tällöin sai maksaa siitä että vähänkään oli epäillyt rahan-kantajan oikeutta.

Tästä hyvästä isännästä ja hänen talostansa pääsin erilleni vasta viiden viikon perästä, jolloin viimeinkin löysin tyynemmän, paremman ja huokeamman korttierin erään vanhan ämmän, stanovoj pristav'in (nimis-miehen) lesken tykönä, jossa elin lähes kolme kuu-kautta ja tulin hyvästi toimeen. Paitse emäntää oli talossa muita asujia vaan hänen 13-vuotias tyttärensä, aika-mies poika ja kaksi niin ikään vanhaa ämmää, molemmat talon vanhat palvelijat. Oppilais-ajastaniko jäänyt tottumus lienee minussa vai mikä muu siihen syynä, että asuntoni siistijänä enimmän rakastan vanhoja ämmiä; sen vaan tiedän varmaksi, että jos heidän tuuliansa ja itse-päisyyttänsä vähän kärsit, niin he monin-kertaisesti sen palkitsevat suuremmalla siistiydellä, kärsivällisyydellä ja uskollisuudella. Ol'ga Ivannan (tämä oli uuden emäntäni nimi) palvelija-eukoista oli vanhempi ollut ei ainoastaan hänen lapsiensa vaan myös hänen itsensäkin n'anka eli lapsen-likka, ja tämmöisellä samoin kuin isännän eli emännän entisellä imettäjälläkin on venäläisissä perhekunnissa useasti valta, joka outoa hämmästyttää, varsinkin kuin muistetaan, että he tavallisesti ovat joko talon orjia eli muuten palvelijan-säädystä. Näin tottelivat Ol'ga Ivannankin talossa kaikki vanhaa Tatjanaa, tottelivat sen enemmin kuin hän oli jotenkin hyvä-sävyinen ja hänen tiedettiin aina siististi eläneen sekä tahtovan myös kunnialla hautaan saattaa vanhan piikuutensa. Muiden kuuliaisuuteen häntä kohtaan oli vielä suurena syynä sekin, että Tatjana oli hyvin jumalinen, sillä illoin aamuin piti hän pitkät rukoukset, vaan risti keski-päivälläkin silmiänsä vähimmistä syistä, niinkuin jos säikähti, jos kuuli kenen vihassa puhuvan, tulta tehdessänsä, kaljaa laskiessansa j.n.e.; sen ohessa paastosi hän kolme päivää viikossa (tavallisesti paastotaan vaan kaksin päivin viikossa), ja hänen paastonsa oli niin ankara, ett'ei hänen sanottu vesi-märkää näinä päivinä suuhunsa ottavan. Kaikki tämä teki hänen jommoiseksikin koto-pyhäksi, josta ei olisi ollut mitään sanomista, ett'ei hän olisi koettanut esi-miehuuttansa laajentaa minunkin ylitseni, toraten muka siitä että illoilla toisinaan viivyin myöhemmin kylässä kuin hänestä oli hyvä, ja nuhdellen minua siitä että paasto-päivinä söin arki-ruokaa. Tämä ei kuitenkaan häirittänyt sopua välillämme, sillä saappaani ja lattian piti Tatjana puhtaina, vaikka ruoassa kyllä havaitsi minun "syntiseksi". Ainoastaan kerran oli rauha meillä sodaksi muuttua asiasta, jossa Tatjana itsekin pyhyytensä piiriltä ulkoni takaisin, en tahdo sanoa syntiin, vaan kumminkin synnin rajoille. Asia olisi tuskin kertomisen arvoinen, ell'ei sekin loisi muutamia säteitä valoa täkäläisen kansan luonteelle. Kuin verekset kurkut, joita täällä alussa pidetään suurena herkkuna, alkoivat joutua, ostatin minä niitä eräältä naapurilta Tatjanalla, joka niiden sanoi maksavan 10 kop. hop. kymmenisen, jonka hinnan jälkeen hän jo useampia kertoja oli minulta rahaa ottanut. Mutta kerran tuli niiden myöjä itse kaupalle ja tällöin ilmestyi, että kurkku-kymmeninen ei koskaan ollut maksanut enemmän kuin 6 kop. Peläten että minua muissa suuremmissakin ostoissa näin oli petetty ja petettäisiin vastakin, otin Tatjanan tutkinnon alle; vaan kiven kovaan kielsi hän minun rahastani hyötyneensä, ja vannoi "jumalan edessä", osottaen nurkkaan ja silmiänsä ristien, että hän oli viatoin. Nyt töytäsi emäntäkin hätään ja avasi n'ankansa puolelta semmoisen tulen, että minä vähän vastusteltuani näin ainoaksi pelastus-keinoksi pakenemisen kamariini. Vaan kuin emäntä ei siihen tyytynyt, mutta seurasi minua tännekin, lausuen että hänen ajatuksensa minusta nyt oli kokonansa muuttunut, ja soimaten minua yhden-laiseksi kuin muutkin "saivaren-nylkijät Saksalaiset" ovat, jotka joka kopeikan lukevat, otin minä pakoni oikeaan venäläiseen keinoon, löin raha-kukkaroni pöytään ja sanoin itselläni olevan rahaa ostaa hänen sekä talonsa että kaiken elämisensä (joka lause, Luoja paratkoon! ei suinkaan ollut tosi), enkä niiden muutamien kopeikkojen, vaan enemmän itsen asian, tähden ämmää ahdistaneeni. Raha on tälle kansalle, sen sanon vielä kerran, enemmän jumala kuin kellenkään muulle, ja tekee omistajansa kuninkaaksi hänen silmissänsä. Niin vaikutti tässäkin tilassa sen paljas näkö Ol'ga Ivannan mielen päälle kuin öljy aaltoavaisen veden pinnalle: hän nöyrtyi ja alkoi yhteen ja toiseen syytellä koko kurkku-juttua. Se selko asiassa, jonka häneltä vähitellen sain, oli että minulle ostettaessa kurkkuja oli talon-väki aina itsellensäkin kymmenisen ostaneet lisäämällä minun rahaani 2 kop., joten kahden kymmenisen hinta oli täysi, mutta joten kymmeninen minulle maksoi viittä kertaa enemmän kuin heille. Mieleen oli se minusta, että Tatjanan puoli puhdistui tässä asiassa vaan siksi, että hän oli ollut talon-väen väli-kappaleena minua petettäessä, ja kuin eukko kerran tämän jälkeen kävi kirkossa, selvisi hänen yksin-kertainen järkensä niin, että hän sieltä palattuansa tuli tyköni, tunnusti itsensä vika-pääksi ja pyysi anteeksi, joka seikka kohotti hänen minun silmissäni sangen korkealle, niin että siitä päivästä Tatjana ja minä olimme paraat ystävät. Enkä emännänkään kanssa tuosta rettelöstä kauan ollut vihassa, sillä petos on täällä niin tavallista, että missä se ei koske enempää kuin kopeikoita, sitä ei pidetä minäkään ja sen nuhtelemista vaan nauretaan saksalaisuudeksi. Sen ohessa oli emäntä-rukalla sydän kylläinen paljon surkeammista asioista, joita hän mieltänsä lauhduttaakseen jälkeenpäin minulle vähitellen jutteli. Hänellä oli kolme aika-miestä poikaa ja yksi tytär jo naimisessa. Vanhin kotona oleva poika oli ollut virassa, vaan viime sodan aikana hullautunut menemään upsieriksi nosto-väkeen (opoltschénie). Lähellä sotaa käytyänsä drushinansa kanssa oli hän niinkuin muutkin tämän-laiset upsierit lähetetty kotiin yhden vuoden palkan kanssa, vaan kuin palattuansa ei entistä eikä mitään muutakaan virkaa annettu hänelle, hyleksi hän nyt tyhjän-toimittajana äitinsä tykönä, ryyppi milloin rahaa sattui ja ammuksenteli sorsia aikansa vietteeksi. Toinen poika oli piiri-kunnallisen aatelin-päällikön sihtierinä, vaan oli kopeudellansa tämän niin suututtanut että hän luovutti hänen virasta ja painollansa vielä saattoi senkin matkaan, että hän ajettiin pois siitä maa-hovista, johon noin vuosi takaperin oli mennyt koti-vävyksi. Vaan nuorinta poikaansa äiti näkyi enimmän rakastaneen, varmaan sentähden, että hän oli ollut onnettomin. Sota-väestä, johon hän oli ollut annettu itsensä upsieriksi palvelemaan, oli hänet hylätty kova-korvaisuudesta esi-miehiänsä vastaan; äiti oli itse hakenut hänet sieltä kotiin, vaan täällä oli hän alkanut juoda onnettomasti, äitiltänsä salaa myöskennellyt pyhäin-kuvia ja muuta kalliimpaa kalua ja viimein väkeenkin kiskonut häneltä kaikki, mitä hengestä irti oli, niin että äitin vihdoin oli täytynyt panettaa hänet kiini ja lähetyttää arestantti-komppaniaan. Moni äitin-sydän halkeaisi jo vähemmästäkin, vaan tämän kuormansa lisäksi sai Ol'ga Ivanna vielä useampi päivä niellä hävittömyyttä vävyltänsä, jonka itse oli ennen aikaan "kengittänyt ja vaatettanut", niinkuin hän sanoi, vaan joka palkitsi tämän hyvyyden niin että oli anopilta parhaan osan taloa vallannut ja sen lisäksi vielä kohteli häntä kamaloittavalla ynseydellä. Nämä kaikki seikat kurkku-jutun jälleen vähitellen saatuani tietää, koin minä kohtelevaisuudella pysyttäydä vastoin-käymisistä ärtyneen emäntäni lemmissä, eikä meillä mainitun tapauksen jälkeen ollutkaan muuta välillämme kuin ystävyys ja hyvä-tahto.

Venäläisen seuruus-elämän, jommoisena se maalla ja pienemmissä kaupungissa löytyy, tulin Krasnoslobodsk'issa ollessani tuntemaan enemmän kuin ennen, sillä täällä elin ainoastaan Venäläisten kanssa. Paraimmiksi avuiksensa kiittelee tämä kansa vieraan-pitäväisyyttänsä, ja vanha totuus on se, että tämä avu sivistymättömissä kansoissa on suurempi ja myös tarpeellisempikin kuin sivistyneissä. Vaan päällisin-puolinen sivistys on täällä tämän niinkuin monta muutakin hyvää omaisuutta joko hävittänyt eli muuttanut. Venäläisen vieraan-pitäväisyys ei koskaan tee sitä levollista ja elähyttävää vaikutusta vieraan mielessä kuin se sydämellinen ja yksin-kertainen käytös, jolla häntä Suomessa ja Skandinaviassa kohdellaan. Venäläinen on kyllä ensi kohtauksessa teitä vastaan itse nöyryys, itse imartelu, itse liehakoitsevaisuus, ja alussa luulen jokaisen ulko-maalaisen pettyvän tämän kautta ja kasin-kultaa hopeana pitävän, niinkuin minunkin kävi. Tämä yli-määräinen kohteliaisuus hälvenee kuitenkin pian hänessä, joka tulee osiksi hänen yleisestä häilyvästä luonnostaan osiksi myös siitä, että hänellä alussa on ollut teistä liian suuri ajatus: hän on joko pitänyt teitä liian rikkaana eli luullut teillä olevan liian suuren vallan elikkä myös liian korkeita suojelijoita. Hänen havaittuansa, että olette ilman näittä eduitta ja muilta vaaditte kunnioitusta vaan omien avujenne esim. sivistyksenne, oppinne, neronne kautta, tulette sen tässä maassa kokemaan, että vieraan-pitäväisyyttä nautittuanne sen monesti saatte palkita hävittömyyttä nielemällä, hienompaa ja tärkeämpää sitä myöten miten milloinkin sattuu, ja minun neuvoni niille, jotka kova onni saattaa tänne, on että niin vähän kuin mahdollista velkautua täkäläiseen vieraan-pitäväisyyteen eli upota maan seuruus-elämään. Tämän jälkimäisen teki turha ulko-muodon noudatus sivistyneelle ihmiselle hyvin tukalaksi, ja jos meidän Pohjasta oleva matkalainen syystä voipi moittia Saksalaisten yksin-kertaisuutta ja avonaisuutta seurallisessa elämässä liian ystävälliseksi ja joka-päiväiseksi, niin on täällä taas poikettu toisannepäin liiaksi ja seurallisuuden ainoassa muodossa luultu sen totisen luonnon löytävänsä. Käymät (visiitit) pidetään tarkassa vaarissa ja niiden keskinäisyys (reciprocitet) suuressa arvossa, kuin myös niiden tekemisellä eli laimin-lyömisellä voidaan suuresti ilahuttaa eli loukata toinen toistansa, jossa kaikessa useastikin ei puutu naurun ainetta. Niin mahtaa moni lukija muistaa, miten Castrén kertoo Mesen'issä gorodnitschijn kanssa lähettiläisten kautta taistelleensa useampia päiviä siitä, kumpiko heistä ensin kävisi toisensa luona, jossa Castrén kuitenkin näyttää väärässä olleen, sillä matkalainen, jos hänen virka-arvonsa ei ole kovin paljoa korkeampi sen paikkakunnan asujanten, johon hän tulee, on täkäläisiä sääntöjä myöten velvollinen heidän tykönänsä ensin käymään. Näin päätti varmaankin apteekkari Krasnoslobodsk'issa uuden gorodnitschijn tultua. Tämä teki käymänsä kaikkien muiden kaupungin merkillisten asujanten tykönä, vaan laimin-löi apteekkarin, vaikka hänellä vielä korttierikin sattui olemaan samassa talossa, jossa apteekkari asui. Muut selittivät tämän huolimattomuuden niin, että gorodnitschij luki apteekkarin porvari-säätyyn, ja sen velvollisuus tämmöisissä tiloissa on nöyryytensä osoittaminen uudelle pää-miehelle, minkä sokuri-tokalla, minkä viini-lekkerillä, minkä milläkin lahjalla. Mutta apteekkari ajatteli toisin, ja vaikka hän oli hyvä ystäväni, niin en voinut olla nauramatta sille arvolle, jonka hän antoi tälle vähä-pätöiselle seikalle, ja niille konehtimisille palvelijoiden, yhteisten tuttavien ja muiden kautta, joilla kumpikin koetti saada toistansa ensi askeleen ottamaan. Tätä kesti noin kuu-kauden ajan, ja minun lähtiessäni jäivät he vielä sormi-koukkua vetämään tästä vallan-painavasta asiasta.

Tavalliset huvitus-keinot seuroissa ovat kortit, tanssi ja palo-viina. Tätä jälkimäistä käytetään kaikissa niissä tiloissa, joissa meillä käytetään vaihetellen palo-viinaa, viiniä, totia ja punssia; se on Venäläisen niin ylhäisemmän kuin alhaisenkin A ja O, surussa lohdutus, ilossa riemun väli-kappale, kaikissa tiloissa välttämätöin. Arvattavasti ei tämmöisessä seuruus-elämässä kirjalliset keskustelut ja harjoitukset koskaan tule kysymykseen. Vaikka käynyt sangen monen hovin-herran ja virka-miehen tykönä, en ole yhdessäkään perhekunnassa tavannut kirjastoa. Ainoat kirjat, joita siellä täällä voitte nähdä, ovat jotkut ranskalaiset romaani-remput, joita talon nais-väki joko lukevat hirmuisella ulos-puheella eli vaan ovat lukevinansa. Ennen viimeistä sotaa löytyi Venäjällä monta posti-konttuoria, johon ei tilattu yhtään sanoma-lehteä. Kasan'in pois-luettua, jossa on kaksi keskin-kertaista kirja-puotia ei koko itä-Venäjässä maa-alalla, jolla elää noin 20 miljonaa ihmistä, löydy ainoatakaan kirja-kauppaa, Paikka paikoin nähdään muun räämän seassa kirjojakin jonkun kauppa-miehen puodissa, joka on N. Novgorod'in markkinoilla eli Moskovassa ostanut niitä nauloittain eikä itse osaa niiden nimi-lehteä lukea. Vaan se paksu tomu, joka ne peittää, ja ne monet täpät, joilla useampien kesien kärpäset ovat ne kirjanneet, todistavat selvästi, ett'eivät ne ole sitä tavaraa, jota paljon menee. Ainoat tämän kirja-kaupan ystävät lienevät joku sel'skij pisar (kylä-kirjoittaja), joka ratoiksensa sassa-parillaa juodessaan ostaa pyhä-kertomuksen 11 tuhannesta neitsyestä, eli joku varakkaampi porvarin-ämmä, joka kadotuksen kuvan eli pyhän Nikolauksen rinnalle tahtoo seinällensä ripustaa Sinopen tappelun eli sota-mies Koschkan kuvan Sevastopol'ista. Varakkaammat säädyt kyllä voisivat Pietarista eli Moskovasta itsellensä lähetyttää kirjoja yhtä hyvin kuin lähetyttävät viinan-mauksia, ulko-maan sieniä ja lavemangi-ruiskuja; mutta tämä kuin ei ole tullut "muodiksi," niin tekee sen harva, ja koti-maallinen kirjallisuus on melkein yhtä suuressa ylen-katseessa kuin koti-maallinen teollisuuskin.

Tämä kirjallisuuden ylen-katsominen kostaksenkin siten että sivistys niin-kutsutuissa sivistyneissäkin säädyissä on joko mitätöin eli vaan hieno helme sisällisen törkeyden päällä. Miehet kuitenkin menevät mukiin; heistä on moni saanut kasvatuksensa kruunun-laitoksissa, moni on palvellut sota-väessä Varsovassa, Riigassa eli Helsingissä, ja lukee tällä ajalla paljon sivistyneensä ja onkin maa-miehiinsä nähden paljon sivistynyt. Vaan nais-puolien kanssa on seikka aivan toisen-lainen; ainoan sivistyksensä ovat he saaneet ranskan kielen vaillinaisessa mongertamisessa ja pianon surkeassa rämpytyksessä, ja sisemmissa paikkakunnissa on harva saanut tätäkään sivistystä. Lukijattareni antakoot anteeksi, vaan useasti on se minulle tapahtunut täkäläisissä seuroissa, että katsellessani jonkun kaunottaren konstillisesti kiehkuroitua tukkaa vasten tahtoani ovat juohtuneet mieleeni ne korva-puustit, jotka sen kiehkuroiminen on varmaan maksanut kaunottaren orja-tytölle, että ihmetellessäni hänen silkkivaatteustansa ajatukseni on ollut niin rohkea ja silmän-räpäykseksi kuvannut itsellensä sen lika-harmaisen alus-hameen, jonka päällä kiiltävä silkki kohisee, ja että ihaillessani hänestä tuoksuavaa hyvää hajua varomatta olen tullut miettimään niitä suuria lyökkiä ja sitä äkeätä hapan-kaalia, joita kaunotar puoli-päiväistä syödessään ei suinkaan ole ylen-katsonut.

Ei lienekään siis ihme, että rouvas-väen vähä sivistys eli oikeammittain sivistyksen puutos johdattaa sen kaiken-laisiin hulluuksiin. Rakkauden-juomia ja taika-pussia ei käytetä missään niin ahkerasti kuin Venäjällä; minkki on sangen yleinen kauneuden ylennys-keino; luonnollisten lääkkeiden siassa olen useasti kuullut käytettävän homoiopathiaa, sitä jota ruotsiksi kutsutaan sympathi-kur, revalenta arabicaa j.n.e., jotka kaikki keinot nais-väessä varsinkin ovat löytäneet uutterat käyttäjät ja uskolliset puolustajat. Miesten seassa on tämä omaisuus kansan luonteessa synnyttänyt yksiä eli yhdenlaisia harhauksia, ja erittäinkin vimmaa sivistyneempiä nerotoin epäileminen uskon-asioissa, jonka ulos-puhumisen he pitävät suurena kunniana, vaan jota elämässä jotenkin toteuntamaan kuitenkin ovat liian suuria laiskuria eli pelkuria. Tässä juohtuu mieleeni muuan huvittavaisimmia päiviäni Krasnoslobodsk'issa erään virka-miehen tykönä, joka oli piirikunnan korkeimmia. Syötyä hyvä puoli-päiväinen muutamana sunnuntaina kutsui hän vieraansa, joita olimme vaan apteekkari, lääkäri ja minä, kauniisen puistoonsa Mokschan rannalla, jossa heittäydyimme viheriäiselle nurmelle ja kukkaisten, kukkivien tuomien ja havanna-sikarien tuoksussa valmistuimme odottamaan, millä isäntämme vielä tahtoi lisätä meidän kostitsemista. Tämä lisä olikin täällä harvinaista laatua, sillä hän otti esiin paksun-laisen käsi-kirjoituksen ja tahtoi lukea meille "jotakin merkillistä". Luettava oli venäjän-kielinen käännös Volneyn kirjasta: Les ruins. Minua viehätti tässä ensinkin se seikka, että kirja oli munkin kääntämä, ja ne harvat, jotka sen sisällyksen tuntenevat, ovat varmaan myös kanssani ihmettelevät, että venäläinen munkki oli joutunut hänen säädyllensä näin vähä-hyötyistä kirjaa kääntämään eli että hänellä alunkaan oli edes oppia ja taitoa ollut sitä tekemään. Ei paljon vähempi ollut se ihme, että käsi-kirjoituksen omistaja, joka virassansa ei kirjoittanut koskaan muuta kuin nimensä suoritettavien paperien alle, oli sen omalla kädellänsä kopioinnut. Viehtyivätkin niin hyvin lukija kuin hänen toiset kuuntelijansakin kirjasta sitä enemmän kuta kauemmin luettiin, ja näin ei havaittu, että päivä oli jo lähellä laskuansa ennenkuin kirjan saimme loppuun. Minun täytyy tunnustaani että se minussa ei vaikuttanut niin ehdottomasti kuin kumppalissani, johon kukaties oli syynä sekin, ett'en niin tarkoin ymmärtänyt kaikkia kielen hienouksia kuin he. Vaan nähtävä oli sekin, että he olivat tottumattomammat tämmöiseen ruokaan kuin minä. Meidän ylä-alkeis-kouluissa saattavat niin vanhenneet ajatukset, kuin Volneyn ovat, ylimmän luokan parempi-päisiä poikia sangen suuresti viehättää. Vaan ajattelevaisen kymnasiolaisen luulen niille olka-päitänsä nostelevan, ja muu tieteellisesti sivistynyt yleisö on ne eli varsinkin enimmät niistä jo kauan sitten jättänyt taaksensa.

Se, jonka on täytynyt vieraantua huvituksista, elää jo ja jaksaa taas ikävätä kärsiä kokonaisen kuu-kauden niin hupaisen päivän päälle kuin edellä-kerrottu oli minulle. Toisen tämmöisen päivän sain vielä Krasnoslobodsk'issa ollessani nauttia muutamana sunnuntaina, kuin sen tässä tienoossa olevan rykmentin evesti vieras-pidoilla ilahutti koko kaupungin. Se tapahtui erään noin puolen-kymmenen virstan päässä olevan mies-luostarin tykönä. Luostari on kauniilla Mokscha-joen kiertävällä niemellä, jossa sen pyhän paikan yhdellä puolella on synkkä metsä, toisella kaunis nurmikko, siellä täällä vanhojen tammien ja lehmusten siimestämä. Tällä jälkimäisellä nähtiin mainittuna päivänä pari telttiä rakettuna ja niitä lähellä rykmentin musiikin valkoisissa vaatteissansa seisovan ja odottavan pillinensä ja torvinensa. Kohta olikin koko seura venheissä tullut paikalle, Vaikka taivas lupasi märkää iloa, pilvet hajosivat kuitenkin pian, sitä kirkkaammin paistoi nyt päivä, sitä ihanampi oli metsän ja nurmen tuoksu, sitä vilppaammasti soittelivat metsän pilli-piiparit virsiänsä. Heidän sävelensä vaikenivat kuitenkin eli hukkuivat niihin ääni-aaltoihin, joilla musiikki nyt alkoi vaikuttaa metsältä kumeata kaikua. Ja pian oli tanssikin irti. Jolla tästä ei ollut iloa, se huvittelihen kävelemällä luostarin läheisellä kirkon-maalla, jossa kalliit muisto-kivet todistivat, että rikkaalla vielä kuolemassakin (ehkä ei kuoleman takana) on etuja, joita köyhän vaan tulee kadehtia, koska hän ei voi lunastaa tomullensa tämmöistä pyhää lepo-paikkaa kuin rikas. Eli ilahuttihen mainittu tanssin-ylenkatsoja metsässä kuuntelemalla soiton, tänne kulkemisestansa lauhtunutta, säveltä eli huvittelihen katsastamalla, kuinka luostarista tulleiden nuorempien isien silmät pyörivät katsoja-joukossa seisovien ruskea-poskisten tyttöisten ja evestin pyöreä-kupuisten viina-lekkerien välillä. Ja vaikka näiden sisällys ei paljon tainnut ilahuttaa munkkien sydäntä, niin tyhjentyi se kuitenkin illan kuluen, sillä evestin vieraista oli pari-kymmentä hänen omia hilpeitä upsieriansa, joista moni kannun-kallistus-taidossa ja hiekka-säkin omaisuuksissa olisi voinut vetää vertoja Alsatian herttualle (katso W. Scott'in Nigel'in vaellukset). Erinomaista oli myös oudolle se isän-valtainen suhde, joka oli evestin ja hänen upsieriensa välillä. Se näyttihen vähemmin siinä, että hän esim. kaikkia nuorempia sinutteli, kuin monessa muussa seikassa, joiden kertominen tässä kuitenkin olisi liikanaista, ja muistutti katsojalle mieleen sitä merkillistä clan-valtaa Skottlannin kansassa, jota ikään-mainittu kirjoittaja niin monessa kirjassansa ei uuvu kuvaamasta. Eräässäkin näistä ihanoista kuvauksistansa kertoo hän aterian, jonka clan'in (sukukunnan) pää-mies antoi alamaisillensa. Kaikki istuivat he yhdessä pöydässä pää-miehen ylpeästä suvusta alkaen aina köyhimpään kilin-paimeneen asti. Mutta ravinto oli sangen eri-lainen eri-arvoisille vieraille. Kuin yläpäässä pöytää syötiin mehevätä hirven-paistia ja juotiin ranskan-viiniä hopea-maljoista, täytyi alempana istuvien tyytyä lohen-poikiin, katajan-marja-viinaan ja olueen puu-maljoista. Ja juuri tämäkin seikka clan-vallasta näyttihen meidän evestin vieraan-pidossa, sillä hänen juodessansa kunnioitettavimpien vierastensa kanssa portteria, sampan-kaljaa j.n.e, kiersi viina-pullo, kyllä ahkerasti, meidän alempana istuvien piirissä, ja ilman mittäkään pahatta aivotuksetta juohtuu minulle tässä mieleen eräs pohjais-Savossa hyvin tunnettu viisu, jossa paitse muuta lauletaan että