Kolmas Kirja.[24]
Beresov'assa 1 p. lokak. 1858.
Sitten viimeisen eli neljännen matka-kertomukseni lähetettyä läksin Kasan'ista loppupuolella mennyttä touko-kuuta matkalle Siperiaan ja tulin kesä-kuun loppu-puolella Tobolsk'in ja Turinsk'in kaupunkien kautta, Pelym'in kirkolle, viimeksi mainitun kaupungin piirikuntaa, Tavda- ja Pelym-jokien yhdyntä-paikassa vähäistä etelämpänä 60:ttä pohjaista leveys-pykälää. Matka-kaavastani tietää ylistettävä konsistorio, että minulla tämän-vuotisen tutkinnon tarkoituksena oli Voguulien kieli ja kansa. Pelym'issa vietenkin lähes kaksi kuu-kautta mainitun kielen tutkimisessa, jolla ajalla sain selitetyksi kaksi toinen toisestansa ei suuresti eroavata murretta, joista yhtä voipi kutsua Pelym'in ja toista Kondan murteeksi. Näin jo johon-kuhun määrään tultuani tuntemaan kielen läksin Pelym'ista elo-kuuu 19:nä päivänä matkalle itseä Voguulin kansaakin oppimaan. Matkani kulki pohjasta tulevaa Pelym-jokea myöten lähes 62:ta pykälää; tässä erosin tämän joen nyt länteen ja etelään kääntyvästä latvasta, kulin jalan noin 50 eli 60 virstaisen taipalen, jonka toisella puolella tapasin Tapsje-joen, joka etelästä pohjaa kohden juoksee pohjaiseen Sosva-jokeen. Näitä molempia jokia myöten juoksi nyt matkani Sortingjen kirkolle, Sosva-joen rannalla, 63 1/2 leveys- ja 81 pituus-pykälän alla. Tämä kirkon-kylä, johon tulin 16 p, syysk., on ensimäinen ja ainoa Venäläisten asuma paikka Beresov'asta itään päin. Siinä vietin viikko-kauden päivät tutkien kolmatta eli Sosvan murretta Voguulin kielessä, joka myöskään sanojen taivutuksessa ei merkittävästi eroa etelämmässä olevista sisaristansa. Sortingjen kirkolta viimeksi tulin menneellä viikolla tähän kaupunkiin ja aion täällä viettää keli-rikon ajan. Talvi-kelin tultua, jonka täällä luullaan joutuvan noin parin eli kolmen viikon perästä, aion lähteä Obdorsk'iin, saamaan selkoa Obdorsk'in eli pohjaisten Ostjakkein kielestä. Tämän tutkinto ei tosin kuulu matka-kaavaani, vaan sen läheinen heimolaisuus Voguulin kielen kanssa vaatii semmoisen tutkinnon, varsinkin koska sen luullaan isosti poikkeavan Castrén'in tutkimasta Irtysch'in ja keskimäisen Ob'in ostjakkilaisesta kielestä. Mainitun matkan tehtyäni toivon, noin parin kuu-kauden perästä, Jumalan avulla voivani jättää jää-hyväiset Siperialle ja palata Perm'in lääniin siellä olevien Permiläisten kieltä lähemmin tunnustelemaan.
Sen verta matkani juoksusta. Kieli-opillisista ja sana-kirjallisista saaliistani en nyt aio puhua; sitä vastaan suotakoon minun tähän liittää joita-kuita lauseita Voguulin kansasta.
Itä-puolella Uraalin keskimäistä osaa, 59:nnen ja 64:nnen leveys-pykälien välillä, juoksee pitkin vuoren juoksua kolme eli neljä alhaista ja kapeata maan-selännettä vierekkäin, jotka ovat kokonaan erillänsä itsestä Uraalista eivätkä keskenänsäkään missään yhteydessä. Näiden, paikkakunnan Venäjän kielessä Uvall'iksi kutsuttujen harjanneitten välissä syntyy ja juoksee joukko osittain sangen suuria jokia, jotka kaikki joko välittömästi eli toisten jokien kautta lankeavat Irtysch-Ob'in jättiläis-jokeen, ja joista merkillisimmät ovat: 1) Tura, juokseva lännestä itään ja lankeava Tobol-jokeen; 2) Tavda, joka syntyy kahdesta itä-etelää kohti rinnakkain juoksevasta joesta: eteläinen Sosva ja Losva; Tavda vastaan-ottaa pohjasta juoksevan Pelym-joen ja lankee samoin Tobol'iin; 3) Konda, joka suuri joki hevosenkengän muodossa juosten kerää ison joukon pienempiä syrjä-jokia juoksuunsa ja lankee Irtysdch'iin; 4) pohjainen Sosva,[25] syntyvä useamman pienemmän joen yhtymisestä Uraalin juurella, juoksee melkein latinaisen S:n muodossa ja lankee ei kaukana Beresov'asta Ob'iin; sen suurin syrjä-joki lännestä on Sigva eli Ljapina (Voguuliksi: Sakuje), ja etelästä jo ennen mainittu Tapsje)[26].
Paitse Turan ja eteläisen Sosvan seutuja, joissa maan-viljelys vielä menestyy hyvästi, on näiden jokien läpi-juoksema maa viljelemätöintä korpea ja pohjatointa suota, joissa ihminen ei ole yrittänytkään, eikä mahda koskaan yrittää, vallitsemaan yli-voimaista luontoa. Yleisimmät puun-laadut näissä äärettömissä metsissä ovat: kuusi, koivu, petäjä, hopea-kuusi (ven. nиxтa, pinus picea), ketri-puu (ven. кедрь, pinus cembra), saksan- eli lehti-kuusi (ven. лиственица, pinus larix) ja paju. Näiden metsien ja niin muodoin koko tämän maankin suurin rikkaus on niissä olevat elävät niinkuin: majava, jota kuitenkin nyt enää harvoin tavataan; repo, myös harvassa; naali (ruots. fjällracka, ven. neсeц), elävä pohjempana; sopuli (ruots. sobel, ven. сoбoль), jota vielä tavataan sangen suuressa määrässä; ja orava. Paitse näitä nahkansa tähden metsästettäviä eläimiä ovat tässä metsän-eläjistä vielä mainittavat hirvi ja tavalliset metsä-linnut (pyy, teiri ja metso), joita asujat pyytävät ruoaksensa. Joet, etenkin pohjainen Sosva ja Ob, ovat siunatut kalalla niin monesta laadusta, että niiden tunteminen ja luetteleminen on mahdotoin sille, joka ei kauemman aikaa ole elänyt paikalla.
Tässä maassa elää iki-vanhoista ajoista Voguulin kansa, joka läheisten heimolaistensa Ostjakkien kanssa oli jo muinaisina aikoina kaukaisillenkin kansoille tunnettu Jugrin eli Ugrin nimellä, vaan itse nimitäksen Manjsi, josta niinkuin Voguulinkin nimestä tehtyjä monia perättömiä selityksiä minä en rupea vielä lisämään uudella semmoisella. Nimestä Vogul sanon vaan sen, että sitä paikalla ei kukaan käytä, sillä Pelmys'in tienoossa kutsuvat Venäläiset Voguulia ainoastaan инородцы (vieras-peräiset, ei-Venäläiset) eli ясачные (jasakan-maksavat, ei-talon-pojat), ja Beresov'an piirikunnassa kutsutaan heitä ja Ostjakkeja yhteisesti Остяки. Herra Regulyn päätteelle (Baer u. Helmersen, Beiträge zur Kenntniss Russlands, B. IX.) että Voguulit eivät olisi maan alku-peräiset asukkaat, vaan verrallisesti myöhemmin mistä kusta etelämmästä tänne siirtyneitä, ei löydy mitään todistuksia. Päin vastoin todistavat jokien, järvien ja vuorien nimet ei ainoastaan Voguulien tätä nykyä asumassa maassa, vaan paljon etelämpänäkin ja lännempänä, jossa nyt jo kaukaisista ajoista asuu muita kansoja, että Voguulit ovat ensimäiseksi niille paikoille jalan astuneet ja kielellänsä ne nimittäneet. Voguulin kielen rikkaus nimityksistä tämän maan omituisille luonnon-aineille ja sattumille on myös todistuksena tämän kansan siinä kauan asuneen.
Voguulien nykyisen alan eteläisenä rajana ovat Losva ja Tavda, jonka jälkimäisen joen varrelta kuitenkaan ei Voguulia tavata enää muualla kuin Koschutsk'in volostissa kolme pientä kylää; lännessä on Uraali heidän luonnollinen rajansa Syrjäänein maata vasten; pohjassa eivät Voguulit nouse ylemmäksi Sosva-joen pohjasta tulevia syrjä-jokia, ja idässä taas ei heidän piirinsä ulotu yhdistyneesen Ob-Irtysch-jokeen asti muualla kuin Beresov'an kaupungin kohdalla, sillä etelämpänä ovat Ob'in sekä Irtysch'in molemmat rannat Ostjakkein vallassa. Hallituksellisessa katsannossa kuuluvat he kahteen lääniin, nim. Perm'in, jossa heidän alansa on Tscherdyn'in ja Verchoturien piirikunnissa, ja Tobolsk'in lääniin, jossa heidän maa kuuluu Turinsk'in ja Beresov'an piirikuntiin. Heidän lukunsa on, verraten siihen suureen maa-alaan, joka heidän vallassansa on, aivan vähäinen. Tobolsk'in läänissä löytyy Voguulia noin 900 veron-maksavaa miehen-puolta, jota myöten, jos jokaista veron-alaista vastaan luetaan 6 verotointa henkeä, joka lienee kohtuullinen, Voguulien yhteinen määrä Tobolsk'in läänissä tekisi noin 5,400 henkeä; Perm'in läänissä taas ei heitä ole yhteensä enemmän kuin 900 hengen paikoille, ja näin muodoin ei koko Voguulin kansan luku tee täyttä puolta seitsemättä tuhatta henkeä. Syyt tähän vähään väen paljouteen ovat: ilman kovuus ja elämän-laadun vaivaloisuus, metsän-otuksen väheneminen ja siitä seuraava yleinen köyhyys, kuin myös venäläisten pappien ahnaus, jotka Voguuleilta vaativat niin suuren vihkiäis-rahan että moni nuori mies juuri sen puutteesta jätäksen naimatta. Beresov'an piirikunnassa eläviä Voguulia haittaa kalym'ikin (naima-raha morsiamen isälle maksettava) naidessansa, ja yleisiksi väen-vähyyden syiksi voipi vielä lukea kulku-tauditkin, joista rokko ja venerin-tauti ovat tehneet suurta tuhoa heidän seassansa. Venäläisiä lähellä vähenee heidän määränsä sitenkin, että moni Voguuli annaksen työ-miehiksi Venäläisille, ja vierastuen omista elatus-keinoistansa perehtyy täällä näiden elämän-laatuun sekä palo-viinaan ja katoaa näin muodoin kansastansa. Yleisesti valittavat täkäläiset virka-miehet niin Voguulien kuin Ostjakkienkin ja muiden heidän tavallansa elävien kansojen Siperiassa vuosi vuodelta vähenevän ja heidän kokonaisen loppumisensa siis ei kaukana olevan, joka kohtalo tiettävästi on kaikkein semmoisten kansain, jotka eivät tahdo antautua sivistyksen matkaan.
Elämän laatunsa puolesta voipi Voguuleja kutsua asettuneeksi metsästäjä-kansaksi. Syrjä-elatus-keinoja on etelässä, Losva- ja Pelym-jokien varsilla, joku vähäinen maan-viljelyä ja karjan-hoitoa, ja pohjassa Sosva-joella kalan-pyyntö. Vaan metsän-käynti on ainakin Voguulin paras ja rakkahin toimitus. Metsästämistä harjoitetaan sekä kodista käsin että metsään raketuista, noin päivän matkan eli parin päässä olevista, majoista. Se alkaa syys-kesällä elo- ja syys-kuussa hirven pyytämisellä, joka tähän aikaan vuotta on hyvin lihava. Hirvi asuskelee kernaasti kuivilla suo saarilla, joissa viheriäinen ruoho on hänen paras herkkunsa, ja tämmöistä ruohoa paremmin kasvattaaksensa sytyttää Voguuli useasti sen-kaltaiset paikat tuleen, josta ne monet metsä-valkeat ovat selitettävät, jotka Siperiassakin hävittävät täällä tosin vielä arvotointa metsää. Tämmöisissä paikoissa löytää Voguuli pian hirven jälet ja koirinensa alkaa hän sitä ajaa perästä, jota ajamista monesti kestää neljä viis päivää ja enemmänkin, ennenkuin hirvi laskee ajajansa niin lähelle että ampua voi. Jos ampuminen onnistuu, teurastaa hän saaliinsa paikalla ja rakentaa joko puuhun eli korkeiden pylvästen päälle pienen aitan, jossa liha, leikeltynä kaitaisiin ja hienoin suikaleihin, kuivaa ja talveen asti säilyy karhuilta ja muilta raatelijoilta. Mainittuin hirven asuma-paikkoihin viritetään myös suuria jousia, jotka eläimen lähestyessä laukeavat ja joita Venäjän kielessä tästä kutsutaan itse-ampujiksi (сaмострелец, сaмострела). Myöhemmin syksyllä, kuin nahka-otus on saanut täyden karvansa, kuin soiden ja vetten jäädyttyä metsän-käynti on helppo ja kuin ensimäinen lumi hyvästi näyttää eläinten jälet, tällöin alkaa oikea metsän-pyyntö, joka paraasta päästä on sopulin ajaminen. Tätä eläintä pyydetään sitten monella lailla koko talvi aina kevääsen asti, kunne lumi alkaa upottaa miestä ja koiraa. Tässä pyynnössä on hyvä koira verratoin kappale ja semmoinen maksaakin Voguulien kesken kaksin kolmin-kymmenin hopea-ruplin, eikä niitä pieniä helma-rakkia, joita vanhain naisten kaupunkiloissa nähdään hyväilevän, pidetä niin hyvästi kuin Voguuli pitää koiraansa, joka taas kuuliaisuudessa ja uskollisuudessa jättää kauas jälellensä mainitut kaupunkilaiset heimolaisensa. Sopulin hinta on hyvyyttä myöten eri-lainen: neljästä aina kymmeneen hopea-ruplaan, ja jasakkaa maksettaessa ottaa hallitus hyvän sopulin vastaan kolmen sielun verona. Toinen eläin, joka vielä useammin kuin sopuli saa antaa nahkansa Voguulille, on orava, jota tapetaan ympäri vuotta ja yhtä verran huviksensa kuin oikeaksi työksi. Voguuli ei nim. koskaan liikahda jurtastansa ilman koiratta, pyssyttä ja kirveettä. Jos hän jalan lähtee mihin asialle, on hänellä koira muassansa; jos taas venehin, juoksee koira pitkin joen-rantaa hänen itsensä melomalla hiljalleen matkaa tehdessänsä. Koira löytää pian oravan ja ilmoittaa haukkumalla sen isännällensä, joka kuitenkin on ruudilta ja haulilta liian saita oravaa ampumaan. Kirveellänsä kolkuttaa hän puuta, jossa orava istuu. Jos tämä hypätessänsä toiseen puuhun ei putoa maahan, kertoo metsästäjä puun-kolkuttamista niin kauan kunne orava enää ei hyppääkään puusta puuhun, vaan istuu uppimiskaisesti paikallansa. Tällöin sahataan puu poikki ja sen kaatuessa joutuu otus välttämättömästi odottavan koiran hampaisiin. Oravan hinta vaihettelee täällä 6 ja 10 kopeikan välillä hop. Harvemmin saadaan repoa, joka on vaikea pyytää, ja arvaten vielä harvemmin karhua. Metsä-lintuja pyydetään loukuilla (ven. слопец), jotka asetetaan ei kovin kauas kotoa, niin että vaimot ja muu kotona elävä heikompi kansa hyvin voipi ne hoitaa. Keväällä tapetaan myös paljon vesi-lintuja, joita pyydetään merroilla eli ammutaan jousella, joka kalu vielä löytyy joka talossa.
Kalastaminen, joka Tavdalla ja sen syrjä-jokiloilla ei ole kovin antoisa, tapahtuu siellä tavallisesti talvella siten että joki soveljaassa paikassa lähellä kotia kokonansa suletaan ja suluissa oleviin porttiin asetetaan suuria, päre-puikoista tehtyjä mertoja. Näitä pyydyksiä hoitavat samoin vaimot ja muu koto-kansa. Vaan pohjaisen Sosvan Voguuleilla on kalastaminen suuremmassa arvossa ja suuremmasta hyödystäkin. Heti vetten auettua ja tulva-veden laskeutua keräytyvät he suurissa parvissa joen-suu-paikkoihin joko Sosvalla eli Ob-joella, ja elävät niissä kalastaen koko kesän syys-kuuhun asti, niin että hirven pyytö täällä jääpikin useammalta tekemättä. Tavallisesti pyydys on nuotta, ja sen, joka ei ole nähnyt tämmöistä kalan-pyytäjä-kylää Sosvan eli Obin rannalla, on vaikea uskoa sitä kalan-paljoutta, joka täällä vuosittain tapetaan. Voguuli ei koskaan suolaa kalaa, siitä syystä että hän suolaamisen pitää hyödytöinnä herkun-valmistuksena ja että hänellä ei ole varaa ostaa suolaa niin paljon kuin siihen tarvittaisiin. Mitä hän perheinensä ja koirinensa ei paikalla syö — ja se ei ole vähä — kuivataan ilmassa eli savustetaan tuli-sian ympärille asetetuilla vartailla talven varaksi.
Se, joka on matkustanut Venäjällä, on kyliä pian tullut havaitsemaan, että kaupunkien kaduilla renikoiden ja muiden sen-kaltaisten herkkujen seassa myös myödään hänelle tuntemattomia ruskioita pavun-kokoisia jyviä, joita rahvas, olletikin pyhä- ja juhla-päivinä, syödä raksuttelee ja joista Venäjällä kauppa-miesten rouvien sanotaan pysyvän niin hyvässä lihassa kuin he tavallisesti ovat. Nämä jyvät ovat ketri-puun kävyssä kasvavia pähkinöitä, joita saadaan Siperiassa ja joiden kerääminen tämän maan köyhillä Voguuleilla ja Venäläisilläkin sen pohjaisemmissa tienoissa on sangen painava syrjä-elatus-keino. Naula näitä pähkinöitä maksaa esim. Kasan'issa 7 eli 8 kop. hop., vaan paikalla ei puudan hinta ole kalliimpi kuin noin 3 eli 5 ruplaa paperissa. Mutta milloin hyvä pähkinä-vuosi sattuu, voipi yksi perhekunta niitä helposti kerätä useampia kymmeniä puutia ja näin ilman suuretta vaivatta lunastaa hyvät rahat.
Niinkuin edellä sanottiin alkavat Losva- ja Pelym-joella elävät Voguulit vähän maatakin viljellä, jonka kanssa myös hevoisten ja karjan pito luonnollisesti yhdistäksen. Venäläisillä Pelym'issa ja sen seuduilla on se yleinen valitus, että maan-viljely ei näissä tienoin tahdo enää menestyä. Mutta kokonaista leveys-pykälää pohjempana Pelym'ia eli vähäistä etelämpänä 61:tä pykälää, Massaun paul'issa Pelym-joelta vähän syrjään, on eräs Voguuli vähitellen raatanut itsellensä niin hyvät pellot, että hän suurine perheinensä leivän puolesta tulee omallansa aikaan ja hyvinä vuosina vielä myöskin isot määrät eloa. Tämä todistaisi, että maan-viljely täällä ahkeralla raatajalla vielä palkitsee vaivat, ehkä kyllä halla useasti hävittää hänen toivonsa. Kuitenkin on sanottava, että mainittu paikka on pohjaan päin viimeinen, jossa maan-viljelyä löytyy, sillä siitä noin 30 virstaa pohjempana oleva Atimje-paul ei enää viljele muuta kuin naurista ja sitäkin hyvin vähän. Jälkimäinen kylä on myös viimeinen tällä kohdalla, jossa hevosia tavataan.
Hevosen kanssa pitävät Beresov'an piirikuntaan kuuluvat Voguulit peuroja. Harvalla on niitä kuitenkaan enemmän kuin joku kymmenkunta, ja eräs parin sadan peuran isäntä Tapsje-joen latvalla on näissä seuduin mainio pohatta, ehkä hän Obdorsk'in tienoossa rikasten Samojeedein rinnalla, joilla tätä omaisuutta on tuhans-määrin, kävisi köyhäksi raukaksi. Beresov'an seudussa tavataan kuitenkin varakkaammilla Voguuleilla jo hevosiakin ja lehmiä, vaikka kumminkin kahden viimeisen vuoden korkea vesi jokiloissa on tehnyt, ett'ei heinää silloin voitu tehdä ensinkään, jonka tähden sekä Voguulien että Venäläisten taas on täytynyt melkein vähiin hävittää karjansa ja hevosensa.
Maa eli oikeammiten metsä on Voguuleilla yhteinen, jossa jokaisella, joka vaan kykenee, on täysi oikeus pyytää mitä ikänänsä voipi. Pelym-joella, jonne alempana asuvat Venäläiset talven ajaksi tulevat metsää pyytämään, eivät Voguulit heitä laske metsäänsä muuten kuin yhdessä jonkun heikäläisensä kanssa, ja näin yhtyvät Venäläinen ja Voguuli pieneksi yhdyskunnaksi, jossa Voguuli Venäläisen kanssa jakaa metsästys-oikeutensa ja tämä taas pitää hänen leivässä, mutta kaikki saalis pannaan kahtia. Kala-vesi sitä vastaan pidetään tarkemmassa, niin että kullakin joen-suulla eli muulla kalastus-paikalla ovat tietyt isäntänsä, joilta Venäläiset ainoastaan vuokraamalla voivat ne saada käyttääksensä.
Harvat ihmisten asunto-siat lienevät niin surkeat ulko-muodoltansa kuin Voguulien kylät eli paulit ovat. Ne ovat aina raketut kuivalle paikalle joen rannalla ja enimmiten semmoisiin kohtiin, joissa pienempi joki yhtyy suurempaan, sillä joen-suissa on kalan-pyyntö parempi kuin muualla ja jokia myöten on sekä talvella että kesällä huokeampi liikkua kuin metsää. Kylät seisovat kaukana toinen toisestansa, päivän matkan, kahden ja kolmenkin päässä, sentähden että kullakin olisi metsästys- ja kalan-pyyntö-alaa kyllä. Kylässä on tavallisesti vaan kaksi eli kolme jurttaa; viis jurttaa on jo suuri kylä, ja isoin paul, jonka minä matkallani olen tavannut, on edellä-mainittu Atimje-paul Pelym-joella, jossa on seitsemän jurttaa. Jurtat ovat kahden-laiset: talvi- ja kesä-jurtat. Edelliset ovat raketut hirsistä, sammalletut ja tuohella malkojen kanssa katetut. Ne ovat harvoin suuremmat kuin kolmea syltä kultakin seinältä. Ovi, jonka edessä harvoin on mitään porstuaa eli suojaa, on tavallisesti etelään päin, varmaan siitä syystä, että tuuli siltä puolen on vienompi kuin muut tuulet. Oven vierus-nurkassa on pieni, aivan englannilaisen kamiinin tavoin rakettu, savesta ja ruohosta kyhätty tuli-sia, jossa tuli palaa kaiken päivää, vaan jonka torvi yöksi katolta käsin peitetään tuohella. Lämmintä tästä uunista ei kuitenkaan tulen sammuttua ole toivomista, sillä se on liian pieni ja liian huonoista aineista tehty, ja onkin yöllä herätessä näissä jurtissa aika vilu, kuin ilma sattuu kylmempi olemaan. Valo tulee jurttaan pienestä ikkunasta, joka tavallisesti on lasista, vaan sen puutteessa myös kalan-nahkasta eli paperista ja talvella jäästä. Pitkin jurtan seiniä kulkee noin puolta kyynärää korkeat, hyvin leveät lavitsat, samoin kuin Tatarilaisten asunnoissa, jotka ovat katetut tuohella eli kaisloista kudotuilla katteilla. Arvollisemman vieraan tullessa levitetään lavitsalle hänen levätäkseen useampia peuran-nahkoja. Oudon ei ole kuitenkaan hyvä levähtää tälle kyllä viehättävälle sialle, sillä tavallisesti on se täynnä kirppuja; hänen on parempi istua sille pienelle rahille, jota pidetään pöydän asemesta. Jokaiseen jurttaan kuuluu yksi eli pari pientä, korkeille pylväille rakettua aittaa, ja aitan takana jo seisoo jylhä kuusikko, jonka huminaa ja raitista hajua Voguuli niin rakastaa. Kesä-jurtat, joihin hän aina muuttaa lämpimän ajaksi asumaan, vaikka jäisikin talvi-jurttien paikalle kesäksi, ovat tuohesta ja Sosva-joella kukkuran-muotoiset. Niissä on tuli-sia keskellä jurttaa ja savu menee ulos sen kohdalle tehdystä reiästä katossa; ne ovat katteattomat ja muutenkin vaillinaisemmat kuin talvi-jurtat.
Tämmöiset ovat Beresov'an piirikunnassa elävien Voguulien asunnot. Eteläiset Voguulit eli Pelym'in ja Sosvan varsilla asuvaiset pitävät harvoin kesä-jurttia, vaan elävät kesän talven hirsistä raketuissa asunnoissa. Ne eivät eroa Sosvalaisten jurtista muussa kuin siinä että edellä-kirjoitetun tuli-sian viereen on muurattu ison-lainen pata, jossa ruoka keitetään ja jonka alta nouseva savu eri torvella johdetaan tuli-siaan, jonka torvesta sekin menee ulos. Näiden eteläisten Voguulien nähdään jo rakentavan venäläisiäkin tupia, jotka tavallisesti asetetaan jurtan perään ja ovat kamarin eli vieras-huoneen asemesta.
Huone-kalut ja muut aseet eivät tällä tavoin elävällä kansalla voi olla monen-laiset. Paitse koiraa on Voguulilla pyssy kalliin tavara, vaikka heidän pyssynsä tavallisesti ovat huonointa lajia. Muita aseita on hänellä: keihäs karhua vasten, kirves ja suuri puukko, joka ynnä tulusten kanssa aina riippuu vyöllä. Paitse kattilaa eli pataa ovat kaikki muut astiat, yksin lusikatkin ja kätkyet, tuohesta, jota he osaavat hyvästi käyttää, ehkä heidän siitä tehdyt kalunsa eivät ole läheskään niin sieviä kuin pohjaisessa osassa Suomea tuohi-kalut tehdään. Venheet pienemmillä joilla ovat yhdestä pölkystä onnennetut ruuhet, mutta rakennukseltansa hyvin sujakat ja niin matalat, että niitä ei käy soutaminen, vaan ajetaan eteen päin melomalla. Sosvalla ja Obilla ovat Voguulienkin venheet suuremmat ja masto-niekat, ja kuin koko perhekunta lähtee vesille, yhdistetään kaksi venhettä rinnakkain ja katetaan tuohella.
Vaatteus on eteläisillä Voguuleilla yhden-lainen kuin sen seudun Venäläisillä, se vaan eroitusta että heidän pukimensa ovat huonommat ja repaleisemmat kuin näiden. Sosvan Voguulien vaatteus on se hyvin tunnettu malitsa, joka kesällä on Venäjän sarasta, talvella peuran-nahkainen ja kaksin-kertainen, niin että päällimäisen malitsan karva-puoli on ulos-päin, alimaisen sisään. Lakista eivät Sosvalaiset tiedä mitään. Kesällä on heillä päänsä ainoana peitteenä pitkä ja paksu tukka, joka letitetään kahdelle kovasti punotulle letille; talvella sitä vastaan peitetään pää ja kasvot malitsan kaulukseen ommellulla kukkarolla myös peuran-nahkasta. Jalkineet ovat kesän talven peuran-nahkaiset pitkä-vartiset pieksut, tunnetut nimellä pimy, ollen kesä-pimy tehdyt nahkasta, josta karva on ajettu pois, jota vastaan talvi-pieksut ovat karvan kanssa ja kaksin-kertaiset. Alus-vaatteet (paita ja housut) ovat muutamilla Venäjän piikosta, useammilla nekin peuran-nahkasta. Vaimojen puku on myös peuran-nahkainen, leikattu melkein samoin kuin Tatarittarien päällys-vaate; päässä on heillä suuri huivi irrallansa, jolla vieraan lähestyessä peittävät silmänsä samoin kuin Tatarittaret. Myös ovat heidän lettinsä niinkuin viimeksi mainittujenkin palmikoidut hohtavilla nauhoilla, helmillä ja muilla helistimillä. Sormet ovat täynnä vaski-sormuksia, joita nähdään miestenkin sormissa. Merkillistä on, että Voguulittarilla kädet ja jalat ovat koristetut iho-piirroksilla, jotka ovat monen-muotoisia, aika sieviä kiekuroita ja jotka tehdään lapsuudessa neulalla pistelemällä ja neulan haavat ruudilla hieromalla.
Ruoassansa ei Voguuli ole ylen herkullinen eli hyleksivä. Hänen ainoa elatuksensa kesän talven on metsä-linnut ja kala, sillä eroituksella että ne kesällä ovat verekset, mutta talvella kuivatusta keitetään. Peuran ja hirven liha on harvemmassa eikä räkkää muiden syödä kuin varakkaampien. Eteläisille Voguuleille on suolan ja leivän nautinto jo tullut tarpeeksi, mutta Sosvan asujat pitävät näitä aineita vielä herkkuina vaan, joita isä kirkolla eli kaupungissa käydessään tuo jonkun vähän lapsille tuomisiksi niinkuin talon-poika meillä sokuria ja vehnäistä. Tupakan nautinto on täällä ainoa herkutteleminen ja niin yleinen, että Pelym'in Voguulissa vaimotkin ja tytöt ahkerasti polttavat tupakkaa ja jälkimäisilläkin on oma piippunsa; Sosvalaiset sitä vastaan eivät polta tupakkaa, vaan nuuskaavat. Pihkan pureminen on myös yleinen ja sitä sanotaan terveelliseksi keri-pukkia vastaan. Yleisesti voipi voguuli paljon kärsiä nälkää, ja monesti tapahtuu hänelle metsästys-matkoillansa, että kattilan puutteessa täytyy useampia päiviä ja viikko-kaudenkin elää raalla kalalla eli teirin-lihalla, joita hän nautitsee vähimmättäkään valmistuksetta. Vaan ruoan ääreen päästyänsä on hän mies velkansa takaisin ottamaan, ja se ei ole mikään kumma että Voguuli yhdellä atrialla lopettaa neljä viisi tetriä, päälle vielä ryyppää niiden liemen ja leiväksi syö kuivaa kalaa.
Ruumiin-rakennukselta ovat Voguulit keskin-kertaista kokoa. Lyhyt-kasvuisia miehiä nähdään heidän seassansa harvoin, mutta sitä vastaan sangen usein hyvinkin pitkiä. Kuin metsä-mies konsanansakin on Voguuli kevyt jalalta, vaan hartea-voimassa ei hänen sanota vetävän vertoja Venäläiselle. Muoto on pyöreä, kasvot vähän ulos-seisovat niinkuin kaikilla Suomalaisilla, nenä leveä mutta ei litteä, hiusten yleisin karva on mustan-ruskea, ja silmät aukeat ja pyöreät niinkuin muillakin ihmisillä, ehkä ne useasti ovat pilautuneet siitä paljosta savusta, jossa tämäkin kansa elää. Mongolilaista, jota muutamat matkustajat muka ovat olleet löytävinänsä Voguuleissa, en minä heissä ole havainnut mitään, jos siksi ei luettane sitä että eteläisissä Voguuleissa, varsinkin Konda-joella asuvissa, kasvot monellakin seisovat hyvin ulkona, hiukset ovat piki-mustat, ihon karva tumman-kalvea ja parran kasvu heikko, jonka pohjaiset Voguulit siten vielä vähentävät, että karvat nuoruudessa juurinensa nyhdetään pois. Mahtanevat siis mainitut Kondalaiset olla enemmän sekoitetut vierailla kansan-aineilla kuin heidän pohjaiset veljensä, jotka ulko-näössä enemmän lähenevät muita Suomalaisia kansoja, joka luulo on sitä toden-mukaisempi kuin heidän maansa muusta Voguulien alasta on lähinnä ja avoinna etelästä ja idästä tulleille vieraille kansoille.
Sävyltänsä on Voguuli huoletoin ja tyyni luonnon-lapsi. Keskenänsä rupattavat he ja nauravat alinomaa, ja heidän puheessansa kaikuu erinomainen hyvän-tahtoinen soinne, joka epäilemättä todistaa kateutointa ja lempeätä mielen-laatua. Tämä koskee olletikin Sosvan Voguuleja, sillä niissä, jotka elävät lähempänä Venäläisiä ja ovat sivistyneempiä, ovat nämä paremmat puolet enemmän eli vähemmän hävinneet. Vaikka ei koston-himoinen suuttuu Voguuli pian pienestäkin loukkauksesta, vaan leppyy myös pian ja sydämellisesti. Viina päässä on hän kuitenkin vallatoin ja tällöin ei ole hyvä hänen kanssansa taistella. Tämmöiseen tilaan joutuu hän kaikeksi onneksi harvoin, kerran eli kahdesti vuodessa kaupungissa käydessään vaan, sillä viisaalla varovaisuudella on kapakkojen asettaminen ja yleisesti viinan myönti heidän kylissänsä kovasti kielletty. Yksi suuri vika on Voguulilla kuitenkin ja se on se, että hän on sanomattoman laiska kaikkeen muuhun työhön kuin metsän-käyntiin, jonka tähden Voguulilainen työ-mieskin Venäläisen työssä saapi vaan puolen sen verran palkkaa kuin Venäläinen. Käsi-töissä on tämä kansa sangen typerä. Vaimot kyllä ompelevat vaatteet sekä itsillensä että miehille, jossa he käyttävät rihmana joko peuran suonia eli viholaisen kuitua. Vaan miehet eivät ymmärrä tehdä kaikkia omia kalujansakaan, sillä seppiä ei heidän seassansa löydy missään, vaan täytyy pyssyt korjauttaa ja muuta taottaa Venäläisillä sepillä. Castrén'in ja Hagemeister'in ilmoitus Ostjakeista, että nämä muka olisivat hyviä huoneen-salvajia, on ilmasta temmattu ja sille nauraa jokainen Siperialainen, joka kyllä tietää että täällä pohjan perillä rakettaessa työ-miehet täytyy kaukaa tuottaa, vaikka Voguuleja ja Ostjakkeja kyllä kihisee ympärillä.
Voguulin uskonnollinen tunto on se iki-vanha lumous-usko (schamanism), joka useammilla muillakin pohjais-Aasian kansoilla täyttää hengellisen tarpeen. Hän on tosin kastettu, on saanut kristillisen nimen ja on kirjoitettu jonkun kirkon kirjoihin; myös vihittää hän itsensä papilla, kastattaa lapsensa papilla ja luettaa haudan papilla, kuin joku kuolee hänen perheestänsä, jos nim. pappi sattuu liki-seuduille, joka kaukaisemmissa kylissä ei koskaan tapahdu. Kerran eli kahdesti vuodessa kirkolle tullessansa muissa asioissa pistäksen hän kirkossakin, asettaa tuohuksen jonkun pyhän-kuvan eteen ja ristasee siinä vähän silmiänsä. Vaan muuten ja sisällisesti on hän vielä täysi pakana, ja kuin ei hän ole saanut vähäistäkään opetusta kristin opissa, ei se lienekään ihme että hän vielä luottaa pikemmin niihin voimiin, joiden avulla hänen esi-isänsä ovat eläneet ja joilta hänkin toivoo onnea metsän-pyynnössä, kuin niihin uusiin jumaliin, jotka vaan vaativat ylen isoa uhraamista eivätkä metsästykseen näytä mitään vaikuttavan. Voguulien kristin uskoon kääntäminen alettiin menneen vuosi-sadan alku-puolella, ja oli enemmän väkivaltaista epä-jumalten kuvien hävittämistä kuin uskon saarnaamista. Siitä saakka ovat he olleet nimi-kristityitä, mutta vaikka epäjumalien kuvia ei liene rakettu uudestaan, kuuluu Voguuleilla vielä olevan vissit uhri-paikat metsissä, joissa uhrataan peuroja, metsän-nahkoja ja hopea-rahojakin metsästys-onnea saadakseen jumaloilta. Ehkä näitä uhria ja uhraus-paikkoja pidetään salassa virka-miehiltä ja yleisesti Venäläisiltä, tapahtuu kuitenkin, että Venäläisetkin ottavat osan uhrissa, kuin, joten edellä sanoimme, yhdessä Voguulien kanssa lähtevät metsälle. Sen pienen yhdyskunnan jäsenet tekevät tällöin toinen toisellensa uskollisuuden valan karhun kuonon kautta s.o. he leikkaavat veitsellä eli purasevat karhun kuonoa merkiksi, että joka valan rikkoo, sen syököön karhu, jonka tapahtumisesta niin Voguulit kuin Venäläisetkin ovat lujasti vakuutetut. Karhun suuresta kunnioittamisesta, joka oli yleinen Suomalaistenkin esi-isissä eikä liene meidän maassamme vielä nytkään lopen sammunut, löytyy Voguulien seassa vielä muitakin jälkiä. Niinkuin Suomen metsäisemmissä tienoissa, joissa tätä eläintä vielä löytyy, sitä harvoin nimitetään oikealla nimellänsä, vaan mainitaan mesi-kämmenen nimityksellä eli millä muulla imarrus-sanalla, niin välttävät Voguulitkin hänen nimensä mainitsemista ja kutsuvat häntä tavallisesti vanhukseksi (andschuech), jolla epäilemättä tahdotaan kunnioitusta osoittaa. Ja niinkuin muinaisten Suomalaisten Kalevalassa nähdään karhulle pitävän peijaiset ja juhlallisesti viettävän hänen tappamistansa, niin talutetaan hän Voguulienkin seassa soitolla, laululla ja pyssyjen ampumisella kylään, jossa hänen kuolonsa sitten vietetään pidoilla ja juomingilla.
Jugrin maan kauppa metsän-nahkoilla oli jo vanhoina aikoina kuuluisa. Ennen Venäläisten maahan juurtumista oli se Syrjänein vallassa, joiden tosin nyky-aikoina on täytynyt jakaa sen voitot Venäläisten kauppiasten kanssa, vaan joilla vieläkin on tämän maan kaupan-liikunnossa suuri osa. Arhangelin läänin Mesen'in piirikunnan Syrjänit ovat ne, jotka tätä kauppaa käyvät ja jotka vuosittain kahta tietä kulkevat Uraalin poikki Beresov'an ja Obdorsk'in markkinoille. Eteläinen näistä teistä menee Beresov'asta Sosvaa ja sen syrjä-jokea Sigvaa myöten ja sitten Uraalin poikki, joka tässä kohden on niin kapea, että viimeisistä jurtista Beresov'an puolella, Sigvan latvoilta, voipi hyvän kelin aikana peuroilla joutua vuoro-kaudessa Petschora-joelle, ja niin kevyt yli-päästä, että tätä tietä myöten vuosittain kuletetaan Petschoralle useampia tuhansia puutia jauhoa, joka Siperiassa on huokeampi kuin siellä, kuin myös sieltä taas tänne kaikenlaista raskasta kalua niinkuin: kirveitä, pyssyjä, patoja j.n.e. Toinen pohjaisempi tie kulkee Obdorsk'ista Sob- eli Synje-jokia myöten Petschoraan juoksevan Ussan latvoille (jota jokea myöten Castrén tuli ensi kerran Siperiaan) ja sitten Ussaa myöten Petschoralle. Kaikki kauppa tässä maassa tapahtuu rahatta tahi, toisin sanoen, on vaihto-kauppaa, jossa tavaran hinnan yleisenä määränä on orava. Niinkuin Tscheremissien kielessä sana ur merkitsee sekä oravaa että kopeikkaa, samoin Voguulienkin murteissa sana līn (lēn), niin että esim. riuna on Voguuliksi lou līn (10 oravaa), rupla schēt līn eli sāt lēn (100 oravaa). Vaan kuin oravan hinta nyt oikeastaan on paljoa suurempi niiden aikojen hintaa, jolloin tämä käytös kovoi kieleen, lisäävät Voguulit rahaa mainiessaan, eroitukseksi oikeista oravista, tatarin kielestä otetun sanan oksa (raha) summan jälkeen, ja sanovat esim. kymmentä ruplaa: lou schēt līn oksa (10 sataa oravaa rahaa), jota vastaan lou schēt līn yksinänsä olisi 1,000 oikeata oravaa, joiden arvo nyt on monta vertaa enemmän kuin 10 ruplaa. Syrjänein ja Venäläisten kaupassa täkäläisten kansojen kanssa on juurtunut velka-kauppa, joka näille jälkimäisille ei voi olla muuta kuin hyvin vahingollinen. Kauppias antaa nim. tavaratansa ostajalle velaksi tulevan metsän-saaliin päälle, jossa hän arvattavasti lukee korkeamman hinnan tavarallensa kuin jos se rahalla eli nahkoilla ostettaisiin, ja velkaa maksettaessa taas polkee hän velka-miehensä tavaraa. Se tekee tämän hitaaksi maksamaan, saattaen hänen myömään tavaransa ennen muille kuin velkojallensa; josta syystä kuin myös vahinkojen tähden kuoleman eli petoksen kautta kauppiaan täytyy, uutta velkaa antaessansa, panna tavarallensa korkea, useasti kaksin-kertainen hinta. Seuraus tästä velka-kaupasta on monellenkin Voguulille ja Ostjakille se, että paljon velkautuansa ja vähä-onninen oltuansa metsän-pyynnössä hänen täytyy joko itsensä lähteä eli poikansa lähettää velkojalle työhön, joka useasti muuttuu elin-aikaiseksi orjuudeksi ja jossa hän eli poika kokonansa hukkuu heimostaan ja kansastansa.
Voguulit eivät jakau sukuihin niinkuin Samojeedit ja moni muu Siperian kansa, vaan ovat jaetut Venäläisten tavalla volostihin, joissa heillä on omat golovansa ja starschinat. Heidän muinaisesta oma-valtaisesta hallituksestaan ei ole muuta muistoa jälellä, kuin että Sosva-joella pari heimokuntaa vaativat knjäs'in (ruhtinan) nimeä. Minä tavatessani kaksi tämmöistä ruhtina-sukuista Voguulia en löytänyt heidän muussa eroavan toisista kansalasistansa kuin siinä että heidän silmänsä olivat puhtaammaksi pestyt kuin muiden; mutta asunto, vaatteus, askareet olivat heillä aivan yhden-laiset kuin toisillakin, joilta he myös eivät näkyneet vaativan mitään erinäistä kunnioitusta. Muuten hallitaan Voguulit ja muut täkäläiset kansat tavallisilta virka-miehiltä Beresov'asta ja Obdorsk'ista käsin, joka hallitseminen ei olekaan vaikea heidän nöyryydellänsä ja kuuliaisuudellaan. Sillä uskollisempia alamaisia ei löytyne kuin he ovat; joka paikassa kysellään matkalaiselta kuinka sorni khan (kultainen khan s.o, keisari) voipi, minkä-lainen hänen asuntonsa on, jos hän pukeupi niihin nahkoihin, joilla he jasakan maksavat, jos hänkin syöpi teiriä ja kuivaa kalaa j.n.e. Eikä näillä kansoilla suinkaan olekaan syytä toivoa itsellensä parempaa hallitusta kuin se, joka heillä on. Heidän jasakkansa (veronsa) on hyvin vähäinen ja tulee heille runsaasti palkituksi jo ainoastaan sen kautta, että kruunu omasta hinnastansa antaa heille täyden tarpeen kruutia. Suuria rasituksia virka-miesten puolelta eivät he myöskään kärsi, sillä riitansa ratkasevat he keskenänsä oikeutta käymättä, ja elävät muuten niin kaukana virka-miehistä että nämä eivät näe heitä kuin kerran vuodessa s.o. jasakkaa maksettaessa; paitse sitä ovat hekin jo tottuneet kaipaamaan, missä heitä rasitetaan, ja tämä on tehnyt virka-miehet varovammiksi.
Tämmöinen on Voguulin nykyinen elämä. Meille näyttää se olevan täynnä puutetta ja kurjuutta, vaan voguulilaisesta katsannosta on asian laita toisin. Hän ei ole kenenkään herra eikä kenenkään orja, tekee työtä milloin ja missä voipi ja tahtoo, syöpi mitä Jumala antaa eikä jasakan suoritettuansa pelkää ketään. Todella, verraten hänen elämätänsä keski-Venäjän orjan oloon, joka elää kaikilla lahjoilla siunatussa maassa, joka päivä kyntäen peltoja, joiden yli silmä ei kanna, vaan jonka pahna ei ole parempi kuin Voguulin, joka talvi-kauden kituu nälässä ja puutteessa ja jota päällisiksi vielä alinomaa rääkätään ja häiritään, — kuka ei sanoisi Voguulia onnellisemmaksi tämmöistä kurjaa raukkaa?
Neljäs Kirja.
Pietarissa tammi-kuussa 1859.
Viimeinen jakso matkaani, Obdorsk'ista Pietariin, enemmän kuin puolen-viidettä-tuhannen virstan pituinen, on itselleni merkillinen sen vuoksi, että se käsittää monessa katsannossa kokonansa vasta-kälkkäisiä asioita. Tämän matkan yhdessä päässä ovat Obdorsk ja Beresov, toisessa Moskova ja Pietari; yhdessä istuu Ostjakkilainen ruhtinas, peuran-nahka-teltassansa halliten vähä-lukuisia köyhiä kansalaisiansa, toisessa käypi koko suuren Venäjän-valtakunnan hallitus-kone lukemattomilla rattailla; yhdessä riemuitsee Ostjakki muutamien haukien saaliille, toisessa pyytävät rahan ja kaupan ruhtinat voittoa sata-tuhansittain; yhdessä on viina-ryyppy jäätyneen kalan kanssa kyllä ilahuttamaan ihmisen sydäntä, toisessa eivät maa-ilman hienoimmatkaan nautinnot voi elähyttää hekkumallisten kylläistä mieltä; yhdessä ajetaan peuroilla, toisessa lennetään rauta-teillä. Tämmöisiä vasta-kälkkäisyyksiä voisi tältä matkalta luetella enemmänkin, ja helppo olisi niistä kirjoittaa vaikka kokonainen kirja; vaan kuin minulla ei aika eikä halu anna sitä tehdä, niin olkoon lukija hyvä ja tyytyköön niihin muutamiin muistelmiin, joilla tässä nyt hänestä niinkuin matkastanikin eroan.
Beresov'an kaupunki oli se paikka, johon tämän-edellisessä kirjassani matka-kertomukseni lanka loppui. Tämä kaupunki on tullut kuuluisaksi siten että mainio Menschikov, Pietari ensimäisen ystävä, vallasta langettuansa lähetettiin tänne maa-pakolaisuuteen. Tämä merkillinen mies, leipurin-oppi-pojasta noussut Venäjän vallan ensimäiseksi ylimykseksi ja hoitajaksi nuorelle keisarille Pietari toiselle, jolle hän myös tahtoi antaa tyttärensä puolisoksi, kuoli samoin kuin tämä keisarinnaksi aivottu tyttärensäkin Beresov'aan, ja halpainen puu-risti merkitsee sen kohdan Beresov'an hautaus-maalla, jossa tämän isän-maallensa suuria palveluksia tehneen miehen tomu lepää. Menschikov'an vihollista Dolgorukyn voimallista sukua kohtasi vaan muutamia vuosia häntä jälkeen sama onnettomuus, johon he olivat hänen tuominneet: he lähetettiin tähän samaan Beresov'aan ja vaino heitä kohtaan oli vielä kovempi kuin Menschikov'aa kohtaan. Ensimäisen Pietarin miehistä oli vielä Ostermann'ikin niitä, joiden palveluksen ja vaivat sen-aikuinen Venäjä palkitsi Siperialla; hänkin lähetettiin ja kuoli Beresov'aan, ja yhden-lainen risti kuin edellä-mainittu Menschikov'an haudalla oleva seisoo hänenkin lepo-kammionsa päällä ja herättää kävelijän mielessä surullisia mieli-johteita.
Näiden muistettavien miesten onnettomuus ja sen kanssa yhdessä tapahtuneet kumoukset Venäjän hallituksessa ovat antaneet Beresov'an kaupungille erinomaisen kuuluisuuden, jota se muuten ei suinkaan ole ansainnut. Se on tätä nykyä Tobolsk'in läänin pohjaisimman piirikunnan pää-kaupunki, niin-muodoin tavallisten piirikunnan-virka-miesten istuin. Muita asujia on siinä kolme eli neljä kauppa-miestä, puoli sataa kasakkia ja noin puolitoista tuhatta köyhää porvaria, jotka elävät osittain kalan-pyydöllä osittain myös kalan- ja metsän-nahkojen-ostosta Voguuleilta, Ostjakeilta ja Samojeedilta, kuin myös heille myömisestä heidän tarpeitansa: jauhoja, suolaa, kirveitä, tupakkaa ja rihkama-tavaraa. Nämä asujat elävät yleiseen köyhästi, jos asunnoitten ulko-näöstä voi varallisuudelle ottaa määrän, sillä ne ovat Venäjän kaupunginkin rakennuksiksi kovin huonot ja surkeat. Tähän köyhyyteen luulen suurimmiksi syiksi laiskuutta ja juoppoutta, jotka Venäjän kansan peri-synnit täällä saavat hyöstyä sitä paremmin kuin ei ole minkään-laista kanssa-käymistä eli yhteyttä ulko-maalaisten, eikä paljon ulko-kaupunkilaistenkaan kanssa, joiden esi-merkki ja siveämpi elämä voisi kehoittaa luopumaan isiltä perityistä pahennuksista. Sen lisäksi on luonnonkin raakuus niin ankara, ett'ei minkään-lainen vilja ota kasvaaksensa, vaikka paikka ei ole pohjempana meidän Kajaania. Kaikki ruoka-neuvo on siis tuotava tuhannen virstan päästä Tobolsk'ista, s.o. ei ainoastaan jauho ja suurimat ovat ostettavat, vaan myös ne Venäläisten elämän-laadussa niin välttämättömät aineetkin: kaali, kurkut, lyökki ja potaatit. Arvattava on ett'eivät varat kaikilla asujilla riitä kaikkia näitä aineita ostamaan täysin tarpein, ja tämmöisestä puutteesta syntyy heissä useasti hävittäviä tautia, joista se hirmuinen keri-pukki sanotaan pelättävimmäksi. Heinän-saalis joki-rannoilla on tavallisina vuosina sangen runsas, jonka-tähden näillä seuduin karjaa ja hevosia voidaan pitää ja pidetäänkin jotensakin paljon. Vaan aika välistä, niinkuin nyt kolme vuotta takaperin, nousee vesi Ob'issa niin korkealle että heinän tekeminen on mahdotoin, ja tällöin täytyy asujien hävittää hevoset ja karja, vahinko, jota parantamaan monellakaan ei voimat riitä ja jonka jälkiä varakkaammatkin eivät voi ennenkuin useampien vuosien kuluttua saada tuntumattomiksi. Tavallisen sarvi-karjan siassa pitävät Beresov'an asujat tämän maan omituista karjaa peuroja, joita muutamilla on sata-lukujakin. Kesäksi ajetaan peura-karjat kauas Uraalin kylelle, jossa palkatut Ostjakkilais-paimenet kulettavat niitä yhdeltä laitumella toiselle. Vaan jokien jäädyttyä tuodaan ne isännän saapuville ja pidetään sitten koko talvi noin parin kolmen kymmenen virstan päässä kaupungista, joista heitä on helppo saada tarvittaessa ajoihin eli teurastettaa. Huiskavatkin Beresov'an kaduilla talviseen aikaan peura-troikat, joilla kaunottaretkin tässä kylässä rakastavat ajella ilmailemassansa. Köyhemmät asujat käyttävät puun ja veden vetoon koiriakin, joita kaksi on kyllä vetämään tavallisen korvon vettä eli kohtuullisen kelkan puita, ja joiden elatus ei maksa juuri mitään, kuin he ovat totutetut elämään kalalla ja kalan totkuillakin.
Beresov'asta pohjaan eli Obdorsk'iin päin on peura tavallinen ja ainoa ajo-eläin, ja matkustavia virka-miehiä vasten löytyy näiden kahden paikan välillä kruunun vuokraamia peuroja, jotka koko talven seisovat määrä-paikoissa, tavallisesti joen varrella löytyvien Ostjakkilais-jurttien seuduissa, noin neljän, kuuden ja kahdeksankin kymmenen virstan päässä toinen toisestansa. Ostjakilla ei ole peuralla ajaessansa pulkkaa eikä ahkiota, vaan kelkan tavoin tehty kevyt liiste-reki noin kyynärän korkuisilla kaplailla, jälkimäiset näin korkeat lumen tähden, joka muuten estäisi reen juoksun. Rikkaammilla matkalaisilla, niinkuin virka- ja kauppa-miehillä, on tämmöinen ajo-neuvo pitempi, katettu päältä piikolla ja sisästä vuoritettu veralla, niin että matka-mies pantuansa pitkälleen tähän rekeen ja oven sulettuansa sangen hyvin säilyy siinä tämän maan kovalta pakkaselta ja vihavilta tuulilta. Reen eteen valjastetaan tavallisesti neljä peuraa, joita Ostjakki pukilta ajaa, vasemman-puolimaista ohjaksella halliten ja toista hänen mukaansa ohjaten pitkällä seipäällä, jonka latva-puolella hän myös työkkii juhtiansa, kuin tahtoo kiiruhtaa heitä juoksuun. Kiiruhtaminen ei kuitenkaan ole hyvä peuralla ajettaessa, sillä kiiruhtaen väsyy tämä eläin pian ja väsyttyänsä ei hän ota askeltakaan, vaan heitäksen pitkälleen. Vaan jos hän saa juosta tavallista hölkkä-juoksuansa (noin 8, korkeimmakseen 10 virstaa tunnissa), kulkee hän vaivatta yhteen menoon 80 ja 100:kin virstaa, aika välistä vaan hetkiseksi seisahtuen henkeä vetämään ja silloin tällöin juoksussansa lunta haukaten. Turhaa olisi minun tässä ruveta kiittelemään tämän eläimen hyödyllisyyttä, koska sen on jo niin usea matkalainen ennen minua tehnyt ja se monelle lukijoistani kokemuksestakin on hyvästi tietty. Sen vaan sanon, ett'ei ainoakaan eläin maan päällä näytä olevan niin sen maan-seudun mukainen jossa hän elää kuin peura, ja kamelikin, jonka kanssa peura muuten useasti verrataan, mahtanee tässä katsannossa jäädä hänestä jälelle. Peura vetää, ruokkii ja verhoitsee isäntänsä; mutta sen ohessa hän vielä kasvattaa ja opettaakin häntä tyynellä, kärsiväisellä ja vähä-tarpeisella sävyllänsä, enkä luule mitään liikanaista olevan siinä jos sanon, että nämä peuran omaisuudet nähtävästi kuvastuvat Ostjakin, Samojeedin ja Lappalaisen luonteessa, samoin kuin hevosen raju ja urhea luonto tuntuvasti näytäksen muinaisten Mongolien ja Hunnien ja ehkä nykyisten Tatarienkin ja Baschkirein mielen-laadussa.
Edellä-mainitun-kaltaisella ajo-neuvolla tapahtui minunkin kulkuni, kuin 31 p. lokak. (uutta lukua) läksin Beresov'asta matkalle Obdorsk'iin päin. Ilmoista sitä ennen on minulla seuraavat seikat muistissa: 13 päivänä lokak. (1:nä vanh. l.), joka on suuri juhla Venäjän kirkossa, oli niin kaunis ilma että Beresov'an kaunottaret kävelivät kaduilla hienoissa pyhä-hameissansa ilman päällys-vaatteitta ja varjostimen kanssa; 17:nä ja 18:nä päiv. oli kuitenkin jo pakkaista 13 pykälää Reaumur'in lämpö-mittaria myöten; yöllä viimeksi mainittua päivää vasten jäätyi Sosva, vaan tuuli repi sen päivällä taas auki; seuraavana yönä, 15 pykälän pakkaisessa jäätyi se uudelleen eikä auennut sitten enää; 19:nä ja 20:nä 15 pykälän pakkainen; 26:na 18 pykälän pakkainen. Sen jälkeen oli sitten leutoja ilmoja lumi-sateen kanssa, jonka-lainen ilma oli minunkin matkaan lähtiessäni. Illan päälle kiihtyi tuisku hirmuiseksi ryöpyksi, joka vaikeutti matkan-teon niin, että ensimäiseen peuran-muutto-paikkaan, johon Beresov'asta luetaan 60 virstaa ja johon olin laskenut tulevani k:lo 9 illalla, pääsin vasta k:lo 2 yöllä. Seuraavana päivänä tulin Mushin kirkolle, jossa on pieni kolmi-taloinen Venäläinen kylä, ja jossa nyt pidettiin markkinoita. Arkangelin läänin Syrjänit nim., joiden väki-vallalla anastamisesta peuran-laitumia Samojeedeilta Castrén, Schrenck ja muut matkaajat valittavat, ovat täälläkin vallanneet oikealla ja väärällä Ostjakkein laitumet, niin että kumpikin puoli Uraalia on heidän vallassansa ja heillä on sangen suuret peura-karjat. Näiden karjojensa tuottamia (lihaa ja taljoja) kaupalle laskekset he Uraalilta pari kertaa vuodessa Siperian puolelle, jolloin myös samalla tuovat sonkaa, rauta-kaluja, kynttilöitä j.m., ja tältä puolen ostavat leipä-neuvoa ja Ob-joen kaloja: sampea, muksunaa ja muita kalliimpia laatuja. Näitä Uraalin paimenia ja eräitä venäläisiä kauppiaita kuin myös muutamia kymmeniä Ostjakkeja oli nyt paikalle keräytynyt, jälkimäisten seassa eräs ruhtinaskin Synje-joelta. Tämä oli niin hyvä ja heti tultuani tuli minua tervehtimään ja täkäläistä tapaa myöten oli minun velvollisuuteni viinalla kostita hänen ruhtinallisuuttansa. Viinan ryypättyänsä alkoivat ruhtinas ja hänen seuralaisensa syödä jäätynyttä kalaa raaltansa, ja kuin jo kauan olin kuullut kiitettävän tätä ruokaa hyväksi, päätin minäkin nyt maistaa sitä. Näin syötävän kalan pitää olla vereksen, vaan hyvästi jäätyneen; se nyletään, evät leikellään pois, ja ruoka, leikattu hienoin suikaleihin, on valmis syödä suolan ja leivän kanssa. Ja minun täytyy tunnustaa että se jo ensi kerralla maistui minusta sangen hyvältä, ja aikaa myöten totuin siihen niin, ett'en muuta ruokaa koko matkalla kaivannut, kuin vaan oli jäätynyttä kalaa, jolle tottuneen ei tarvitsekaan matkalla pitää kanssansa muuta evästä kuin leipää ja suolaa, sillä kalaa löytyy joka jurtassa. Venäläinen ottaa kernaasti omiksensa sen maan tavat, jossa hän elää, ja niin on käynyt tämänkin nautinnon kanssa kuin myös raan peuran-lihan syömisen kanssa, jossa Venäläiset vetävät vertoja Samojeedeille. Jäätyneellä kalalla sanotaan paitse hyvää makuansa olevan vielä se etu, että se varjelee keri-pukista, lieneekö sitten tässä lauseessa perää tahi ei.
Obdorsk'iin, johon luetaan Beresov'asta noin 450 virstaa, tulin matkalla yleensä oltuani kolme vuoro-kautta. Mushin ja Obdorsk'in välillä on havu-puiden pohjaisin raja; Obdorsk'in seuduilla ei enää kasva muu kuin nälkä-koivu ja pajukko, vaan poltto-puu ja hirret lautataan sinne ylempää Mushin ja Beresov'an väliltä. Kuitenkin on Obdorsk, ehkä ei kaupunki, jona sitä silloin tällöin nähdään mainittavan, sangen sievä kylä noin 50 talolla ja 400 eli 500 asujalla. Se on sivistyksen viimeinen askel Pohjolam-Pimentolan synkeihin maihin, sillä Ob'in lahteen ei siitä tule enempää kuin puoli-toista sataa virstaa, ja noin 50 virstan päässä alkaa jo Samojeedein valta. Siperian Venäläinen on yleisesti paljoa siistimpi, varakkaampi ja vieras-varaisempi kuin hänen veljensä n.k. Europan Venäjässä; kahta mieluisammin tulee siis matkalainen "näillä raukoilla rajoilla," ryvettyänsä Ostjakkein eli Samojeedein likaisissa, pimeissä ja savuisissa jurtissa, venäläiseen kylään, jossa hän aina tietää löytävänsä puhtaan ja lämpimän kamarin, maittavan ruoan ja ystävällisen kohtelun. Tämmöisillä tunteilla tulin Obdorsk'iin, saman-laisilla nautitsin sitten jälkeenkin päin pitkin Ob-ja Irtysch-jokia palatessani niiden maiden venäläisten asujien vieras-varaisuutta, ja oikeus vaatii tässä tunnustamaani, että Siperialaisen yksin-kertainen ja rehellinen käytös on minua paljon sovittanut Venäläisen luonnon kanssa, joka kukaties itsessä Venäjässäkään ei olisi tätä pahempi, jos sitä pitkällinen ja raskas orjuus ei olisi niin turmellut.
Obdorsk'in suurin milt'ei ainoa merkillisyys on sen seudussa elävä Ostjakkilainen ruhtinas Taischin. Edellisestä on lukija nähnyt minun jo ennenkin tavanneeni sekä Voguuleja että Ostjakkeja, jotka kutsuttavat itsensä ruhtinoiksi ja mahtavat ollakin näitä kansoja entisinä aikoina hallinneitten päällikköjen jälkeisiä. Mutta näiden ruhtinuutta haittaa kaksi sangen painavaa vikaa, jotka täällä niinkuin muuallakin maa-ilmassa saattavat semmoisen arvo-nimen epäilyksen alaiseksi, nim. he ovat köyhät ja heidän ruhtina-arvoansa ei Venäjän hallitus ole koskaan siksi tunnustanut. Sitä vastaan on Obdorsk'in ruhtinas sekä rikas että ruhtinaksi kirjallisesti säädetty ja vahvistettu kahdelta Venäjän hallitsijalta, nim. keisarinna Katarina Toiselta ja keisari Nikolailta. Nämä kaksi seikkaa ovat tehneet, että Taischin on aina ollut erinomaisessa arvossa kansalaistensa kesken, vaikka hänellä heidän ylitsensä ei ole juuri mitään laillista valtaa senkun vaan auttaa kruunun virka-miehiä jasakan laskussa ja kannossa. Vaan paljoa suuremmaksi nousi sekä hänen kansalaistensa että Venäläistenkin kunnioitus häntä kohtaan kuin Taischin eräsnä talvi-yönä v. 1854 varkain läksi Beresov'asta suurella peura-parvella ja venäläisen tulkin kanssa ajaa hujeltamaan länttä kohti ja tuli Pietariin. Niissä peuran-nahka-vaatteissaan, joissa hän tänne matkusti, otti hänen keisari Nikolai-vainaja hyvästi vastaan, "piti hänen kylläisenä," niinkuin T. sanoo, "sekä syömän että juoman puolesta ja majoitti hänen omaan jurttaansa," kuin myös täytti hänen anomuksensa, jotka olivat ne, että Obdorsk'ista luovutettaisiin viralta kansan-rääkkääjä sasedatel ja että tähän kylään ei vasta enää lähetettäisi pahan-tekijöitä, jotka useasti olivat tehneet Ostjakeille pettuutta ja väki-valtaakin. Vahvistettuna ruhtinuuteensa sekä lahjoitettuna omituisella arvo-puvulla, kaula-nahalla ja muilla lahjuksilla palasi Obdorsk'in ruhtinas "khanin kaupungista" koti-tundrillensa, ja siitä ajasta saakka ovat hänen arvonsa ja arvoisuutensa tämän maan kaikkein asujien ja virka-miestenkin seassa olleet epäilemättömät. Tätä kunnioitusta yllä-pitää arvattavasti hänen suuri rikkautensakin, oleva peura-karjoissa, joita eläimiä hänellä luullaan olevan kymmenen tuhannen paljous, joka rahaksi luettuna tekee maan hinnan jälkeen noin 40 tuhatta hopea-ruplaa. Esi-merkiksi tälle Taischin'in rikkaudelle mainitaan sen monesti tapahtuvan hänen paimenillensa, että kuin tuiskuisena yönä karjaan yhtyy susi, jolla on tapana pää-laumasta leikata ja erillensä ajaa pienempi joukko, jonka hän tappaa kaikki tundralle, paimenet karjan paljouden tähden eivät havaitse jonkun sadan peuran katoa ennenkuin aletaan kaivata vissiä merkki-peuroja, jotka tämmöisessä tilassa myös ovat kadonneet ja joita etsittäessä sitten tundralta vähitellen löydetään suden tappamat eläimet ja näin vahingon jälille päästään. — Taischin on näköjänsä tanakka-ruumiinen, keski-läntä ukko noin 60 vuoden iässä, pyöreä-muotoinen ja kasvot vähän ulos-seisovat niinkuin Ostjakeilla yleisesti. Vaatteuksessansa ei hän eriä kansalaisistansa muussa kuin että hänen pukimensa arvattavasti Ostjakin-muotia myöten ovat mitä parainta olla voi, eikä myös elämän-laadussansakaan muuten kuin siten, että hän ympäri vuoden syö rukiista leipää, pitää samovaran vieraita vasten ja useammin ryyppää viinaa kuin muut Ostjakit. Hänen asuntonsa on kesän talven jurtta, talvella peuran-nahkainen, kesällä tuohinen. Uppi-niskaisuudeksi lukevat täkäläiset virka-miehet sitä Taischin'ille, että hän heidän kehoituksiansa myöten ei ole rakennuttanut itsellensä Obdorsk'iin kartanoa ja ruvennut siinä vakaista elämää pitämään, kuin myös senkin, että hän ummikko-Venäläisten kanssa aina puhuu tulkin kautta, vaikka hänen luullaan hyvinkin ymmärtävän Venäjän kielen, ja varsinkin sen, että hän, ehkä usein siihen kehoitettu, ei ole antanut yhtään monista pojistansa eli pojan-pojistansa opetettavaksi joko kadetti-kouluihin eli muihin oppi-laitoksiin, joissa ruhtinallinen arvo olisi ollut heillä hyvänä etuna. Vähällä ajattelemisella voidaan kuitenkin havaita, että tämmöinen ukon käytös ei ole uppi-niskaisuus, vaan varova ymmärtäväisyys, sillä hänkin lienee havainnut että Venäläisen ja Venäläisyyden kanssa pyytää tämmöisissä tapauksissa olla samoin kuin eräästä muusta olennosta sanotaan: että jos sille annat sormen, niin se ottaa koko käden.
Obdorsk'issa puhuu useampi venäläisistä asujista sekä Ostjakin että Samojeedin kieltä, jonka tähden minun oli helppo löytää soveljas kielen-kääntäjä edellistä kieltä tutkiessani. Vaan kuin sen havaitsin olevan aivan yhden-laisen Beresov'assa käytettävän murteen kanssa, oli minun huokea neljässä vuoro-kaudessa koota vahveksia tälle havannolle, jonka ajan kuluttua läksin takaisin Beresov'aan, jonne tulin 12 p. marras-kuuta. Edellä puhuessani tästä kaupungista unohdin mainita, että siinä tapasin erään Siperiaan lähetetyn Suomalaisen nimeltä Juhana L—m ja kotoisin Savon pitäjästä Turun lääniä. Beresov'aan ei nyt enää lähetetä Siperiaan tuomituita pahan-tekijöitä muuten kuin siinä tapauksessa että ovat Siperiassa jonkin suuremman rikoksen tehneet. Niin oli L—mikin Siperiaan tultuansa joutunut uudis-talolaiseksi Omsk'in seudussa olevaan Suomalaiseen kylään Ryschkova. Tämä on suuri kylä useammalla sadalla talolla, joka perustui tämän vuosi-sadan alussa siten että keisari Paul'in hallitessa Narvan seudusta tänne lähetettiin kokonainen kyläkunta Suomalaisia, jotka olivat tehneet kapinan herraansa vastaan. Sittemmin on kylän väki-luku yksitellen tulleista Suomalaisista ja Virolaisista karttunut niin, että sillä on oma luteerilainen kirkkonsa ja oli kerran jo oma suomalainen kirkko-herransakin (herra Pietari Pundani, joka nyt on Saksan kirkko-herrana Kasan'issa). L—m sanoi siellä naineensa suomalaisen vaimon ja oli jo asunnonkin hankkinut itsellensä ynnä hevoset ja lehmät, kuin paha henki hänen kerran riivasi toisen kylän markkinoilla, joille oli mennyt vaimoneen, juomaan itsensä humalaan. Seuraus oli ollut tästä se että hän, joka itse silloin ei ollut jaksanut eli ei raatsinut vielä lähteä kotiin, oli lähettänyt vaimonsa yksinään takaisin, vaan tämä oli öisellä ja tuiskussa eksynyt metsään ja sinne kuollut. L—m oli joutunut luulon alaiseksi murhanneen vaimonsa, vaan päätti olevansa viaton ja sanoi että hän asiaa tutkittaessa olisi siitä voinut helposti selvittäytä, jos olisi tehnyt niinkuin häntä oli neuvottu: myönyt omaisuutensa ja antanut rahan tuomarille. Tämän "tuhmuutensa" tähden joutui hän tänne Beresov'aan parannuksen ja poliissin katsannon alle ja menetti kumminkin kaiken omaisuutensakin, jonka "herrat" olivat korjanneet taskuunsa. Hän eli nyt renkinä eräällä virka-miehellä, ja gorodnitschij kiitteli häntä hiljaiseksi mieheksi, vaan sanoi viinaan meneväksi.
Seurallinen elämä Beresov'assa oli parempi kuin voi toivoakaan näin pienessä kaupungissa ja tämmöisessä erakkuudessa kaikesta sivistyksestä ja kaikesta luonnon ihanuudesta, joka ihmisten yksinäisyys kuitenkin lienee ollut syy siihen, että he rehellisemmin ja hitaammin turvautuivat toinen toiseensa. Seuran etevimmät jäsenet olivat arvattavasti virka-miehet perheinensä, joista muutamat, kotoisin kaukaa Puolan hedelmällisiltä lakeilta eli Itä-meren aallokkailta rannoilta, ystävällisellä kohtelullansa osoittivat ei unohtaneensa sen tunteita, joka