"En voi sallia sinun tarttua käteeni", sanoi Diaz tuskallisesti. "Ikuiseksi olen kadottanut sieluni autuuden. Mutta mitä onkaan kaikki muu onni siihen verraten, jonka kadotin, kun sinun kadotin. Oi, paljon olen kärsinyt ja paljon vielä saan kärsiä!"
"Samoin kuin minäkin", sanoi kyynelsilmin ja vapisten nainen, joka oli peittänyt kasvonsa käsillään ja vajosi likimmäiseen tuoliin.
"Sinä tiedät kuinka suuri rikokseni on; mahdotonta on, että vielä voit minua rakastaa. Mutta sinä tiedät myöskin, kuinka syvästi minä sinua rakastin; mahdotonta on sinun sentähden minua vihatakin. Myönnäthän sen — eikö olisi parempi meille molemmille, jos minä en enää olisi elävien joukossa?"
"Jos me emme enää olisi elävien joukossa!" toisti Serena.
"Vankilassa ei voi kuolla. Vankilassa kaikki elävät kauan, ja sitten on siellä kuolema aivan yhtä kauhea kuin — elämäkin. Minun täytyi paeta sieltä, ei siksi että saisin elää, vaan ainoastaan voidakseni kuolla. Eikä pitempi viipyminen siellä olisi yhtään hyödyttänytkään, sillä minä en ole vähääkään paremmaksi tullut. Vielä on mieleni yhtä hurja kuin silloinkin, kun sain tietää siitä loukkauksesta, joka sinulle tehtiin, ja samoin kuin silloin tapoin loukkauksen tekiän, samoin tekisin ihan varmaan nytkin."
"Oi — älä sano niin."
"Rikoksen tähden tahdon mielelläni kuolla; sen voit sinä, sen voi Jumala, jota vastaan olen rikkonut, vaatia. Mutta kuule kumminkin sitä ennen viimeinen sanani. Tiesitkö minun olevan tässä vankilassa?
"Sitähän varten tähän taloon muutin, että ainakin saisin olla sinun läheisyydessäsi."
"Sinäkö siis olit se tuntematon nainen, joka yhä piti huolta kaikista minun tarpeistani?"
Serena nyykäytti päätänsä myöntävästi.
Diaz hengähti syvään.
"Niinhän aina luulinkin. Jumala siitä sinua siunatkoon älköönkä salliko sinun koskaan unhottaa, että tämä ajatus on tekevä kuolinhetkenikin onnelliseksi."
Sitten nousi hän ylös ja meni ovea kohti. Serena riensi hänen jälkeensä ja tarttui hänen käteensä. Sanomattoman paljon naisellisuutta ja sydämellisintä hellyyttä kuvastui hänen enkelikasvoillaan, kun hän kuiskasi miehelleen sanat:
"Minä olen antanut sinulle anteeksi, Diaz!"
"Kiitos, Serena! — Oi, kuinka kauan siitä on, kuin viimeksi olen rohjennut nimesi mainita! Mutta vaikka sinä annatkin anteeksi minulle, niin mitä se hyödyttää; — eiväthän ihmiset minulle ikinä anna anteeksi."
"Vielä on yksi tapa, jolla voit uudelleen puhdistaa tahraantuneen kunniasi — — yksi keino, joka vielä voi uudelleen antaa sinulle elämäsi, maailmasi, kunniasi ja minut… taistelutanner! Jo liehuvat liput ilmassa — lähde sinne! Jos siellä kaadut, saat siunauksen haudallesi ja kyyneleen muistollesi — jos taas on Jumalan tahto, että sieltä palajat, silloin antaa suuri isänmaa sinulle anteeksi ja vaimosi, lemmestä vavisten, voi taasen ojentaa kätensä sinulle."
Pakolainen liitti kätensä ristiin kuin rukoillakseen.
"Jumala, taivahan Jumala! Sinä lähetät enkelisi nostamaan minua langennutta ja tarjoat minulle armoa! Minä tahdon mennä ja taistelussa osottaa sen ansainneeni!"
Ja näin sanoessaan peitti hän kyyneleillä sen käden, joka hänelle oli osottanut tien taivaaseen.
"Mutta noin sinä et voi mennä pois; täytyyhän sinun tuossa asussa vetää päällesi kaikkien huomio. Tule kanssani. Puvut, joita sinä ennen käytit, olen minä ottanut talteen ikuiseksi muistoksi; nyt voivat ne sinua hyödyttää."
Hän aukaisi kaapin ja antoi vaatteet miehelleen, joka ne yksitellen puki päälleen. Yhä enemmän silmiinpistäväksi tuli yhtäläisyys tuon seinällä riippuvan muotokuvan kanssa.
Serenan mielestä hän kumminkin oli hyvin muuttunut.
"Sen tekee tuo suuri parta… Sinä et ensinkään ole muuttunut."
"Ei kukaan sinua nyt voi tuntea. Kas niin — kietoudu nyt tähän viittaan ja ota nämät rahat, kaikki, kaikki! Sinä tarvitset ne ja minä — minä kyllä saan huomenna toista. Joutuin nyt! Hanki itsellesi vielä tänä hetkenä hyyryvaunut Toledoon ja mene siellä heti eversti Cuestan luo. Hän asettaa sinut vapaehtoisten soturiensa riveihin ja lähettää sinut Aragoniaan. Siten haihtuvat takaa ajajat sinun jäljiltäsi, siksi kunnes kerran voit vapaasti, kunnialla oman nimesi mainita. — Silloin, Diaz, tapaamme mekin taas toisemme!"
"Vuoden kuluessa tästä päivästä olen saavuttava joko vapauden taikka kuoleman!"
"Laittaudu nyt pois tästä talosta! Nyt on yö; kaikki nukkuvat. Ota tämä avain. Takapihalla on pieni portti, jonka kautta huomaamatta voit puikahtaa lähimmälle solakadulle. Sinne saakka tulen saattamaan sinua, jotta et erehdy ovista."
Serena pisti palavan kynttilän pieneen lyhtyyn, tarttui puolisonsa käteen ja vei hänen useiden huoneiden kautta, ovelle, josta kapeat kiertoportaat johtivat alas pihalle. Siellä puristi hän Diaz'in kättä, sanoi jäähyväiset ja jäi odottamaan, siksi kun mies oli saapunut alas. Hän kuuli hänen askeleittensa kopinan kiviä vasten. "Hiljempaa!" kuiskasi hän, ikäänkuin olisi rakastettu vielä voinut kuulla hänen sanansa.
Hän kuuli vielä, kuinka Diaz saapui portin luo ja pisti avaimen lukkoon, kun äkkiä pimeässä pihassa kajahti huuto: "Varas! varas!" — Silmänräpäyksessä syntyi liikettä joka puolella pihaa ja useita ääniä: "Ottakaa kiinni varas!" kuului, samalla kuin lamppuja sekä tulisoihtuja tuotiin alas pihalle.
Dinita, kreivinnan kamarineitsyt, oli kuullut miehen äänen emäntänsä kamarista ja heti rientänyt portinvartian luo siitä tietoa antamaan. Tämä herätti kaikki palveliat, ja kun Diego saapui takaportin luo, syöksähti useita ihmisiä piilopaikoistaan hänen luoksensa huutaen: "Varas -ottakaa kiinni!"
Serena tunsi polviensa horjuvan. Melun kuullessaan kääntyi Diego nopeasti ympäri, kävi kahden hyökkääjän kimppuun ja heitti ne silmänräpäyksessä maahan, yhden oikeaan, toisen vasempaan, jonka perästä hän parilla nyrkin iskulla sivalsi maahan lamput niiden käsistä, jotka niitä kantoivat. Pimeässä, joka tästä seurasi, tuli melu vielä suuremmaksi. Aika ajoittain kuului lyönnin läimäys ja heti sen jälkeen valitushuuto.
Diego oli jo onnistunut selviämään koko talon väestä ja oli juuri saamaisillaan portin auki, kun äkkiä ääni, jonka me tunnemme portinvartian omaksi, huusi: "Juoskaa hakemaan kaupunginpalvelioita!" Serena vavahti.
"Jos he täällä tapaavat Diegon, niin on hän hukassa." Äkkiä unhottaen kaiken muun ja ajatellen vain vaaraa, jossa hänen puolisonsa oli, tempasi hän auki ikkunan, josta hän oli katsellut kahakkaa, ja huusi palvelioilleen: "Laskekaa hänet vapaaksi!"
Nämät kääntyivät hävyttömin katsein ja ilkeästi naurahtain emäntäänsä päin. Diego, tuon huomatessaan, sävähti tulipunaiseksi vihasta.
"Mitä tuo nainen minusta tahtoo!" huusi hän melkein mielettömänä. "Minä en häntä tunne. Minä olen varas ja tulin vain varastamaan."
"No ampukaa sitten hänet kuoliaaksi!" huusi ovenvartia.
"Seis!" huusi Serena epätoivoisena. "Pois sieltä — häneen älköön kukaan rohjetko koskea. Minä käsken niin. — Minä!"
"Niin, niin, kuka on sitten tuo herra?" kysyi ovenvartia vihaisesti.
"Sen minä tiedän eikä kellään muulla ole oikeutta sitä tiedustella."
"Ahaa — no, jos niin on", vastasi ovenvartia hävyttömällä kumarruksella, kohauttaen olkapäitänsä, "no, jos niin on, niin mennään sitten takaisin maate", ja kumarrettuaan melkeinpä maahan asti Diegolle katsahti hän vielä kerran ylös emäntäänsä sanomattoman inhottavalla ivanaurulla, tehden vielä selvemmin ilmaistakseen ajatuksiaan erilaisia kasvojen ja käsien liikkeitä.
"Kostoa, konna!" huusi Diego, huomatessaan tuon hampaitaan kiristelevän roiston hävyttömän naurun, ja antoi portinvartialle semmoisen korvapuustin, että tämä tuupertuneena kaatui maahan.
"Riennä — riennä, Jumalan tähden!" huusi Serena epätoivoisena.
Temmaten nopeasti oven auki katosi Diego.
IV.
Vuosia on jo kulunut viime tapauksista. On lämmin Toukokuun yö.
Ranskalaiset ovat jo lähteneet Madridista. Ainoastaan Buen-Retiron linnoitus on vielä heidän soturiensa hallussa.
Madridin kaduilla on pimeä. Ei lamppuakaan näe missään palavan. Ikkunoissa ei näy yhtä kynttilää. Asukkaat ovat autioksi jättäneet kaupunkinsa ja rakentaneet majansa läheisiin metsiin Jumalan vapaan taivaan alle. Kaupungin tyhjillä kaduilla vallitsee syvä hiljaisuus ja pimeys.
Mutta kaukana kaupungista, Tajon rannalla, siellä on loistoa ja vilkasta elämää.
Sadottain vahtitulia kimaltelee metsässä; on kuin olisivat kaikki taivahan tähdet tuolta ylhäältä astuneet alas tässä levätäksensä.
Astumme lähemmäksi.
Erään vahtitulen ympärillä tapaamme koolla nuoria upseereja, jotka vilkkaan, kokkapuheisen keskustelun aikana valmistavat punssia, sillä välin kuin toiset ruohostossa torkkuvat. Yksi herroista, jonka olkalapuistaan tunnemme esikunta-upseeriksi, kuumentaa rommia savikupissa. Tarkemmin katsoessamme huomaamme hänessä nuoren kansanvaltalaisen, jonka tapasimme Serena kreivittären tanssiaisissa. Silloin ei hän vielä ollut edes sotamies — mutta vuodessa ehtii paljon tapahtua.
"Hyvää iltaa, toverit!" puhui nyt eräs äsken saapunut upseeri, joka oli kietoutunut harmaaseen viittaan ja saattoi nähdä ainoastaan toisella silmällä, koska toista peitti silkkinen kääre.
"Jumal' antakoon!" huusivat piirissä istujat, vaikk'ei kukaan näyttänyt häntä tuntevan. Mutta soturein kesken ja vielä juuri sodan aikana on jokainen "toveri".
"Näyttääpä minusta, ettet enää tunnekaan minua", puhui äsken saapunut, taputtaen kansanvaltalaista olkapäälle ja katsoen häntä suoraan silmiin.
"Oi! onko se mahdollista!?" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan aikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulian. "Sinäkö se olet, Jacinto?"
"Olenko kaunis yksisilmäisenä, häh?"
"Oi, voi!"
"Niin — silmäni ja myöskin lasin, jota minä siinä pidin, löivät mäsäksi
Ciudad Rodrigon valloituksessa."
"No — terve mieheen! Onpa toki toinen vielä jälellä!"
"Onpa niinkin, ja olenhan saapunut tänne saadakseni, jos mahdollista, siihenkin iskun."
"Hupaistapa on sinua tavata. Toverit, lasi tälle urhealle kärsimyskumppanillemme! Hän ansaitsee olla meidän joukossamme. — Oi, tosiaankin ihmeellinen yhteensattuminen!"
"Ainoastaan don Aquilez vielä puuttuu, ollaksemme täysilukuisia. Kerrotaanhan siitä vanhasta pojasta kaikenlaisia kummallisia asioita. Hän pauhaa ja vaikeroi alinomaa tuon kauhean verenvuodatuksen tähden, mutta missä vaan on kahakka tai tappelu, siellä on hän heti ensimäisenä. Olenhan aina sanonut, että sillä miehellä on rautainen pää!"
"Veikkoseni, jos niin olisi, niin olisipa silloin hänen päänsä sivaltanut pois kuulan, eikä kuula hänen päätänsä", Vastasi Jacinto, heittäytyen iloisesti muiden viereen ruohostolle.
"Mitä sanot?" kysyi kansanvaltalainen, äkkiä käyden vakavaksi.
"Ranskalainen kanuunankuula on siepannut pois hänen päänsä, ja vieläpä niin taitavasti, ettei hän itse sitä ensinkään huomannut, sillä hän jäi yhä ratsunsa selkään istumaan ja jakeli vielä päätönnäkin ympärilleen miekan iskuja."
Tämä uutinen tuotti mielipahaa kansanvaltalaiselle.
"Siis olet sinä todellakin saapunut Madridiin vain ottaaksesi osaa väkirynnäkköön Buen-Retiroa vastaan?" kysyi hän Jacintolta.
"Minä olin ensimmäinen mies Ciudad Rodrigori varustuksien harjalla, ja niin tahdon olla täälläkin", vastasi tämä, sytyttäen sikarinsa vahtitulen hiilillä.
"Siinä ehdin minä sinun edellesi, toveri", keskeytti heitä ääni, joka kaikui puhujain selän takaa nuoren, maassa makaavan esikunta-upseerin suusta.
"Kuka?" huusi Jacinto kavahtaen ylös.
"Minä!"
Don Jacinto katsahti ylpeästi puhujaan päin.
"Aika poika tuo!" vakuutti kansanvaltalainen. "Hän on tavallisesta soturista kohonnut everstiksi."
"Enpä minäkään ole kenraalina tänne tullut!"
"No, se olkoon sinään — tässä kohden tulet kumminkin jäämään minun jälkeeni", toisti tuo ruohossa makaaja.
"Ei riitaa! Mistä panette veikkaa?" kysyi don Jacinto, nostaen kätensä.
"Mistä hyvänsä! Kuningaskunnasta!" vastasi toinen, lyöden kätensä don
Jacinton kouraan.
"En, veikkonen, minä mikään muonan hankkia ole, jotta semmoisesta voisin vetoa lyödä, mutta — sata tukaattia, olkoon menneeksi!"
"Ja ne juodaan!"
Don Jacinto silmäsi terävästi vastustajaansa. Se oli Diego.
"Minusta näyttää, että me jo jossakin olemme toisemme tavanneet."
"Voi kyllä niin olla, mutta minä en sitä muista!"
"Sinä olet erään henkilön näköinen, jota ajatellessani en koskaan voi olla iloinen… Muuten olen nyt itsekin sitä mieltä, että hävitän veikkani, sillä en koskaan ennen, taisteluun mennessäni, ole tullut ajatelleeksi, että voisin kuolla; mutta nyt en voi päästä vapaaksi siitä ajatuksesta. Tahdonpa kumminkin rohkeasti katsoa kuolemaa silmiin — niin, sen teen, ja kun minä kaadun, silloin viettää veli don Eustaguio taas nimipäiväänsä."
Diegon sydämen läpi välähti kamala aatos, kun hän kuuli tuon sanan "taas!"
"Kuka on tuo veli don Eustaguio?" kysyi hän Jacintolta, vaikka hän kyllä tarkoin tunsi miehen, josta hän näin oli tietoja urkkivinaan.
"Ole iloinen, jollet hänestä mitään tiedä", vastasi don Jacinto, heittäen sikarrinsa tuleen. "Muuten olen valmis kuvaamaan sinulle, minkälainen hän on, jos vaan lupaat hankkia hänen korvansa museoon, jotta jälkimaailmalle jää edes joku muisto hänestä."
"Kysyn vaan siksi, että minua huvittaa kuulla jotakin miehestä, joka kaksi kertaa vuodessa viettää nimipäiväänsä."
"Asia on tämmöinen, toveri! Erään todellakin englantilaiseen tapaan tehdyn testamentin nojalla on tämä kunnianarvoisa mies viime kevännä alottanut oikeudenkäynnin sisartani Serenaa vastaan ja riistänyt häneltä kaiken hänen omaisuutensa siitä syystä vain, että tämän luota eräänä yönä löytyi joku armas miespuolinen olento. - Johan nyt jotakin! Eihän hänkään mikä pölkky ole!"
Diegon täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustansa. Hän ei voinut enempää tiedustella; hän pelkäsi saattavansa vaimonsa puhtaan nimen parjauksen alaiseksi tai ilmiantavansa itsensä.
Tänä yönä hän ei saanut unta. Hän nousi makuusijaltaan jo ennen päivän koittoa ja meni kävelemään valleille päin. Vaivoin jaksoi hän odottaa rynnäkön hetkeä; hän paloi kiihkosta saada tietää, miten hänen vaimolleen oli käynyt. Sen hän kyllä saattoi käsittää, että vaimo raukalla nyt oli kärsittävänä vielä enemmän kuin ennen, ja taas hänen tähtensä… hänen tähtensä!
V.
Seuraavana aamuna alkoi hyökkäys Buen Retiroa vastaan. Katkeruuden ja epätoivon vimmalla taisteltiin molemmin puolin. Maa järisi, taivas oli veripunainen. Mitä vaan oli Madridin kaupungissa elävää, pakeni taistelutuoksinan edestä, ja talot jäivät autioiksi. Hehkuvia tulipalloja lenteli palatsien katoille; korkealle kohoavat liekit heittivät synkälle, pilvettyneelle taivaalle kamalan hohteen. Ja tuolla, missä vaara oli suurin, missä liekit hurjimmin häilyivät, sinne olivat ihmiset tiheimmin joukoin ajautuneet: Sammuttaaksensako liekkejä?… eipä, vaan lisätäksensä, sillä he eivät tahtoneet toisiansa suojella, vaan murhata.
Suuressa kuumuudessa, jonka ylt'ympäri olevat palavat talot synnyttivät, jatkettiin vimmaista taistelua, ja samalla aikaa kuin muurin aukossa mies miestä vastaan, päällikkö päällikköä vastaan otteli, olivat piirittäjät Toledo-portin luona pystyttäneet rynnäkköportaat, joita myöten he nyt ylöspäin kiipesivät. Pommit ja kranaatit lentelivät hyökkääjäin päiden yläpuolella, ja luodeista, joita muurilla seisovat soturit lähettivät, meni harva hukkaan. Keskellä sakeinta luotituiskua täytyi vain pyrkiä ylöspäin.
Kahdella vierekkäin seisovilla tikapuilla puristi tässä silmänräpäyksessä kaksi nuorta upseeria — Jacinto ja Diego — toistensa käsiä. Diego kääntyi, ennenkuin hän lähti syöksymään ylös puolapuita myöten tovereittensa luo, ja kuiskasi hiljaa, liikutetulla äänellä hänen korvaansa:
"Mies, joka tuona yönä tavattiin sisaresi Serenan luona, olin — minä.
Tunnetko minut nyt?"
Don Jacinto puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja vastasi, että hän kyllä oli tuntenut lankonsa. Jotakin lisäsi hän vielä, mutta Diego ei sitä voinut kuulla, sillä samassa kuului yli kaiken muun hirvittävä räjähdys, joka pani maan tärähtämään penikulmien laajuudelta ja hetken ajaksi peitti hyökkääjät tiheällä ruudinsavulla, putoavilla pikkukivillä ja puunsirpaleilla. Miina, joka oli laskettu linnoituksen portin alle, oli räjähtänyt.
"Eteenpäin! Eteenpäin!" kajahti samassa joka puolelta. Innostus ja taistelunhalu säihkyi jokaisesta silmästä — itse kuolemaisillaan olevatkin vielä huusivat: "Eteenpäin!" ja laahasivat itseään hyökkääjiä kohti.
Kaikkien muiden edellä näemme nuo kaksi upseeria. Yht'aikaa riensivät he ylöspäin. Kumpikaan ei kykene ehtimään toisensa edelle; molemmat naurahtavat, ja iloisista kasvoista päättäen puhuvat he toisilleen keskellä kuuminta taistelutuoksinaa leikkipuheita ja kompasanoja.
Don Jacinto puristi lasinsa vielä terveeksi jääneeseen silmään ja katsoi sitten ylös viholliseen päin. "Pistä toki lasisi toiseen silmään, tällähän silmällä sinä ilmankin näet!" huusi don Diego. Jacinto naurahti.
Kun molemmat näin kaikin voimin pyrkivät toistensa edelle ja olivat enää vain muutamia puolanväliä tikapuiden yläpäästä, alotti linnaväki pelottavan ampumisen hyökkääjäin rivejä vastaan. Parin silmänräpäyksen aikana ei näkynyt muuta kuin valkeita savupilviä. Mutta kun seuraavalla hetkellä tuuli oli ne hajoittanut, seisoi don Diego jo ylhäällä muurilla silmäillen takaisin toveriansa kohti, jota hän ei enää nähnyt vierellänsä. Don Jacinto oli jäänyt hiukkasen alemmaksi; pää oli taaksepäin taipunut ja vasemmalla kädellä painoi hän rintaansa.
"Sinä olet voittanut vedon, toveri!" huusi hän, vielä kerran heikosti naurahtaen. Sitten irtausi käsi puolapuusta ja hän syöksyi kuolleena alas.
Tuntia myöhemmin oli linnoitus valloitettu.
Don Diego riensi katuja pitkin; siellä täällä lensi vielä laukaus hänen jälkeensä — toisin paikoin kaikui taas "eläköön "-huuto tervehdykseksi. Kaikesta tästä - hän ei kuullut mitään. Pian oli hän jo tuon tutun vankilarakennuksen viereisessä talossa, joka näytti hirveitä hävityksen merkkejä. Pommi oli tunkeutunut muurin läpi, ja sen tekemästä aukosta näkyi pirstaantunut piaano, jolla Serena oli soitellut. Don Diego pyrki sisään; pitkiin aikoihin ei kuulunut ketään tulevaksi, vaikka hän voimainsa takaa jyskytti porttia. Hän uhkasi jo tunkeutua sisään ikkunan läpi; silloin ryömi, ehtimiseen kumarrellen, esiin portinvartia ja avasi vavisten portin.
Sisältä jo alkoi hän puolustella itseään: eihän hän ollut pikemmin ehtinyt aukaisemaan, kuin hänen täytyi ryömiä ylös kellarista asti.
"Tunnetko minut, roisto?" kysyi Diego astuen sisään.
"Suokaa anteeksi", puhki tuo suuri, punanenäinen löntys ja alkoi itkeä.
"En ole tehnyt mitään, en edes yhtä laukausta ampunut."
Don Diego ei voinut olla nauramatta. "Sen kyllä uskon; mutta vastaa, tunnetko minut?"
Portinvartia tointui vähitellen säikähdyksestään, nähdessään tulian hymyilevän; hän katseli vierastaan tarkemmin. "Luulen tuntevani", vastasi hän vihdoin surkealla hänellä. "Korvapuustista, joka minulla oli kunnia menneenä vuonna teidän kädestänne saada, tunnen teidät."
"Sinä kiittämätön! Etkö muistakaan, että minun leivässäni tuommoiseksi lihalöntiksi olet paisunut!"
Ovenvartia hoiperteli säikähtyneenä takaisin. "Don Diego!"
"Missä on puolisoni?"
Puhuteltu vapisi kuin haavan lehti. "Hän on mennyt pois — Sacedoniin!"
"Siihenkö kurjuuden pesään?" kysyi don Diego suuttuen.
"Niin, hän tahtoi itse päästä maalle."
"Suu kiinni, vanha kettu! Onhan don Eustaguio anastanut kaiken hänen omaisuutensa?"
Ovenvartia oli pyörtyä säikähdyksestä.
"Tänne vain sisälle! Minä tiedän kaikki!" — Samassa riuhtoi hän puhuteltua turkinkauluksesta sisälle. "Osaatko kirjoittaa?" ärjäsi hän.
"Kyllä hyvä herra — aivan hyvin."
"Istu siis tähän ja kirjoita todistus, jossa vakuutat, että mies, joka vuosi takaperin tavattiin kreivitär Serenan luona, olin minä — hänen puolisonsa."
"Suokaa anteeksi…" alkoi ovenvartia. "Älä keskeytä minua, lurjus!" huusi Diego vihaisesti, salaa iloiten tämän miehen tuskasta. "Onpa nenäsi vielä kierossa korvapuustista, jonka vuosi sitten kädestäni sait — varo vain, etten heti samanlaisella laita sitä taas asemilleen."
Säikähtynyt ovenvartia kirjoitti kaikki, mitä Diego hänelle saneli. Paperissa nimitti hän itseään inhottavaksi roistoksi — niin usein kuin käskettiin.
"Onko täällä vielä ketään, joka osaa kirjoittaa?" kysyi Diego katsahtaen ympärilleen kamarissa.
"Kyllä — vaimoni", vastasi ovenvartia osoittaen nurkkaan kyyristynyttä vapisevaa olentoa. Don Diego tarttui hänen niskaansa ja veti hänet pöydän luo. "Pane sinäkin tuohon nimesi!" ärjäsi hän.
"Minä en näe ilman laseja!" valitti vaimo. "Pistä nenäsi likemmäksi", neuvoi don Diego ja painoi armottomasti hänen päätänsä alemmaksi. Vaimo kirjoitti alle, ja don Diego pisti paperin taskuunsa. "No, nyt", sanoi hän, "saa lempo teidät viedä."
Aviopari kiitti nöyrimmästi, ettei hän sitä itse ottanut vaivakseen.
"Don Eustaguiolle voitte viedä terveisiä ja sanoa, että olen aikonut toimittaa hänen korvansa museoon. Joutukoon siis minun puheilleni!"
Muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin seisoi Diego paraatitorilla, jossa ylipäällikkö, herttua Wellington omakätisesti kiinnitti hänen rintaansa kunniamerkin urhoollisuudesta. Samassa tilaisuudessa pyysi Diego lomaa muutamiksi päiviksi.
Vielä saman tunnin kuluessa riensi hän jo ratsun selässä nopeasti kuin nuoli maantietä pitkin kylää kohti, joka oli mainittu hänen puolisonsa olinpaikkana.
VI.
"Minä tulen! jo tulen!" puheli ankarimmassa nelisessä rientävä ratsastaja itsekseen. "Ennen kuin on vaaksan verta aikaa kulunut, saan sinut jälleen nähdä ja silloin olemme onnelliset! — — — Paljon olet minun tähteni kärsinyt! Paljon on minunkin täytynyt kärsiä kurjuutta ja kovaa onnea — vieläpä enemmänkin, kun minun on täytynyt paeta sinun läheisyyttäsi. Mutta nyt ovat kaikki kärsimykset loppuneet, ja nyt tulemme onnellisiksi!… Tuon yhden kuolonsynnin tähden, jonka kerran tein, olen satoja kertoja kuolemaa etsinyt, mutta olen löytänyt vain mainetta ja kunniaa! Veren, joka tahrasi käteni ja kunniani, olen taistelutanterella omalla verelläni pessyt pois… Ja nyt tulemme onnellisiksi!
"Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi - ja myöskin sinä! Entisyyteni on jo pahan unen tavalla vajonnut unhotukseen. Nimeni on puhdas, omatuntoni rauhallinen, isänmaani maineikas; nyt alkaa meille uusi elämä, ja me tulemme onnellisiksi! Viiden vuoden ajalla olen ollut sinulle jokapäiväinen surun aihe; tästä lähtien tulet sinä olemaan minulle ainainen ilon aihe. Tähän saakka olen tuottanut sinulle vain häpeätä — nyt voit ylpeillä minun nimeni kunniasta!"
Taivas oli puhdas, ilma kirkas, kentillä ja niityillä kukoistivat kasvit; kylissä seisoivat vanhukset ja lapset ovien edustalla ja tervehtivät raikuvilla "eläköön"-huudoilla rientävää ratsastajaa. Tytöt ja vaimot, jotka menivät vettä hakemaan, lauloivat reippaita isänmaallisia lauluja, ja kaikkialla liehuivat liput iloisesti. Kaikissa näissä näkee ratsastaja vain kirkkaan kajastuksen oman sydämensä ilosta.
"Minä tulen, jo tulen!"
Nuolen nopeudella lensi ratsu yli vuorien, poikki laaksojen, läpi kylien. Kunnioituksella tervehtivät kuormankuljettajat ritarimerkkejä kantavaa ratsastajaa. Hetken aikaa lensi joukko kyyhkysiä samaan suuntaan kuin hän, laskeutui alas tielle hänen edelleen ja pyrähti ylös taas, kun hän ne saavutti. Aurinko paahtoi siniseltä taivaalta. Ratsastajan sydän ja koko sielu olivat vain täynnä rakkautta ja riemua.
Puolipäivän jälestä kerääntyi synkkiä pilviä taivaanrannalle; niiden välitse poltti päivä sitä helteisemmin.
Don Diego eli yltä yleensä hiestä läpimärkä, ja kun hän tunsi vähitellen jäähtyvän ilman tunkeutuvan vaatteiden läpi, ja kaukaa taivas osoitti kovan rajuilman tuloa, poikkesi hän silmänräpäyksen ajaksi pieneen mökkiin tien poskessa.
Hän pyysi kylmää vettä, sammuttaakseen polttavaa janoansa. Mökin asukas, vanha, ystävällinen eukko, tarjosi hänelle juoman vihreässä ruukussa, jonka don Diego tyhjensi viimeiseen pisaraan saakka.
Taivas oli jo puoliksi mustain pilvien peitossa. Silloin tällöin välähteli salama. Puut suhisivat metsässä.
"Tuolla tulee oikea Jumalan ilma", sanoi eukko. "Älkää ratsastako etemmäksi, vaan jääkää tänne, siksi kunnes raju-ilma on ohitse."
"Kiitoksia, hyvä vaimo", vastasi ratsastaja, "mutta matkani on tärkeä eikä siedä viivytystä." Sen sanottuaan iski hän kannuksensa hevosen kupeisiin ja ratsasti eteenpäin.
Puoli tuntia myöhemmin oli rajuilma jo hänet saavuttanut. Polttavaa kuumuutta seurasi kamalan kylmä tuuli ja rankkasade, joka pimitti koko taivaanrannan. Ratsastaja kietoi viittansa lujemmin ympärilleen. Tähän saakka oli hänen mielensä ollut niin kiintynyt iloisiin ajatuksiin, ettei hän muistanut ajatella terveyttään. —
Rajuilma oli mennyt ohitse, mutta ilma ei seljennyt, vaan pysyi pilvisenä. Hidas sade laskeutui maahan.
Kun Diego oli ehtinyt lähimpään kylään, olivat hänen vaatteensa kastuneet läpimärjiksi, ja hän itse koko lailla kylmettynyt. Arveluttava hervottomuus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja kädet vapisivat kovin.
Ensimäiseltä vastaantulialta kysyi hän, pitkäkö matka vielä oli
Sacedoniin.
"Runsaasti puolen tunnin, hyvä herra", vastasi tämä, kummastellen kysyjän kalpeutta.
Don Diego tunsi jo olevansa niin heikko, että hän vaivoin enää pysyi hevosen selässä. Turhaan koki hän istua tanakasti; hänen täytyi laskeutua vasten hevosen kaulaa. Hänen hengityksensä oli polttavan kuuma. Verisuonet hänen päässään paisuivat jokaisesta liikkeestä, minkä väsynyt hevonen teki.
"Eteenpäin vain!" huudahti hän ehtimiseen. Maailma pimeni hänen silmissään; kasvot ja pää hehkuivat kuumeesta, samalla kun kädet kylmyydestä värisivät.
"Silmänräpäys vielä!" puhui hän itsekseen, kooten viimeiset voimansa, — "silmänräpäys vielä — ja sitten tulemme onnellisiksi!"
Muutamia minuuttia myöhemmin näki hän jatkuvan sadesumun läpi Sacedonin kirkon tornin ja vanhan kastellin katon, joka suojasi hänen armastaan.
"Jo tulen, jo tulen", kuiskasivat hänen huulensa. Hevonen saavutti kylän ensimäiset talot. Don Diego laski minutit, jotka vielä erottivat hänet hänen rakastetusta vaimostaan.
Nyt oli hän kirkon luona. Minuutti vielä. Hän ratsastaa kastellin pihaan, tahtoo hypätä hevosen selästä, mutta — — putoaa tainnotonna maahan.
* * * * *
Hän on siellä, minne hän on halannut. Kun hän aukasee silmänsä, tuntee hän päänsä lepäävän rakastetun vaimon helmassa ja virvoittavan palsamin valu- van hänen hehkuvalle otsalleen. Serenan suudelmat ne olivat.
"Diaz! armaani! Kuinka voit?" kysyi vaimo äänellä, joka vapisi ilosta ja epätoivosta.
"Olen tullut luoksesi", vastasi hän kolealla, soinnuttomalla äänellä.
"Olen tullut sinne, minne halasin. - Olen voittanut takaisin nimeni,
Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi — sinä rakastat minua
yhä, ja — minä luulin, että voisimme vielä tulla onnellisiksi!"
Tässä vaikeni hän. Hän tunsi, kuinka läsnä kuolema oli.
"Niin, me tulemmekin onnellisiksi", vastasi Serena. "Siksihän on Jumala sinut vapahtanut, että vielä voit olla onnellinen, minun omani."
"Jumala on vanhurskas!" kuiskasi sairas. "Hän on sallinut, että olen saanut puhdistaa kunniani, sinun kunniasi; hän on sallinut minun jälleen tavata sinut — mutta että pahantekiä vielä voisi elää onnellisena, sitä hän ei voinut sallia. Siinä on kyllin, että hän suo minun kuolla onnellisena."
"Et saa kuolla", vaikeroi vaimo epätoivoisena. "Nythän vasta olet tullut omakseni — en voi sinua nyt jo kadottaa."
"Muutama hetki sitten kaatui ympärilläni satoja, mutta minut säästi kuolema. Nyt olen saavuttanut päämääräni — — sinut olen saanut jälleen nähdä — nyt voi tuulenhengähdys puhaltaa minut pois."
Vaimo kallistui hänen ylitsensä katkerasti valittaen.
Yhä heikommalla äänellä jatkoi Diego: "Täällä… rinnallani… on kunniaristi… ja sen alla kirjoitus… joka puhdistaa sinutkin maailman edessä."
Samassa astui lääkäri huoneeseen. Kiihkeästi pyysi Serena häntä tekemään mahdottomankin. Lääkäri koetti sairaan valtasuonta ja antoi hänelle muutamia tippoja pienestä pullosta. Ääneti seurasi hän sitten lääkkeensä vaikutusta sairaaseen. Tämä tuli vähitellen levollisemmaksi; Serena pyyhkieli hänen otsaansa, jolta hiki virtana valui. Kuume oli kadonnut.
"Kuinka voit, armaani?" kysyi Serena suloisella, tyynnyttävällä äänellään.
"Minä rakastan sinua!… ja olen onnellinen!"… kuiskasi sairas tuskin kuuluvasti ja kuoli.