language: Finnish

RYYSYLÄISEN VAAKUNA

Novelli

Kirj.

KAARLO O. TANNER

Helsingissä, Työväen Lehti ja Kirjapaino, 1903.

I.

— Kerjäläinen! Kerjäläinen! Hei, pojat! Kerjäläiselle hieman löylytystä!

— Hurraa! Kerjäläistä selkään, huusi koko koulupoikien kööri, rientäen kohti vihollista.

Tämä oli pieni ryysyläinen. Hän vilusta väristen, kantaen pientä koria ja kannua kädessään, koetti päästä kiusaajistaan pakoon. Mutta poikajoukko piiritti ryysyläisen joka taholta. Lopulta ei auttanut muu kun asettua puolustusasentoon päälle hyökkääviä pikkuvihollisia vastaan.

Ylivoima oli suuri, urhoollisinkin vastustus ei auttanut, ja pienen ajan kuluttua makasi poika nurin syyssateesta lionneella kadulla, vieressään sopantähteitä, jotka kaatuneesta kannusta olivat siihen roiskahtaneet.

— Hurraa! huusi poikakööri, nähtyään vastustajansa kaatuneena. —
Hahhahhah! Kerjäläisen pitää saada korvilleen vielä.

— Korville kerjäläistä!

Useoiden käsi kohottui ilmaan, ryysyläisen koettaessa kömpiä ylös ja toisten puuskoessa hänet takaisin. Samalla kuului kova helistys eräästä ikkunasta, jonka kohdalla kadulla taisteltiin. Poikajoukko vilkaisi ikkunaan ja ylös kohotetut kädet vaipuivat. Ikkuna aukesi ja muhkean näköinen herrasmies pisti päänsä ulos lausuen nuhtelevasti:

— Ettekö häpeä, noin menetellä tuon pienen onnettoman raukan kanssa!
Sukikaa matkaanne, muuten teidät opetan, te junkkarit!

Poikasien kurittamishalu taukosi paikalla ja häpeissään lähti joukko hajaantumaan omille teilleen, jättäen uhrinsa rauhassa nousemaan jaloilleen.

Likomärkänä vedestä ja liejusta, räpisteli poloinen ryysyjään kastuneen kananpojan tavoin, silmäillen samalla kiitollisena sitä jaloa miestä, joka hädän ollessa suurimman oli avuksi tullut. Samalla osuivat hänen silmänsä kaatuneeseen kannuun ja nähtyään sisällön makaavan kadulla, purskahti pienoinen katkeraan itkuun, kokien saada perunan paloja ja lihan tähteitä uudelleen kasaan kannuunsa.

Tätä katsellessa valtasi säälintunne ikkunassa olevan herrasmiehen, hän sulki kiireesti ikkunan ja riensi kadulle.

Poika oli jo saanut muutamia perunan ja lihan palukoita kootuksi uudelleen kannuunsa ja koetti itkien koota toisia lisää.

Herrasmies otti itkevän lapsen likaisesta kädestä, taluttaen hänet portista sisään.

— Äidin soppa! valitti pienokainen tyrskyttäen ankarasti.

— Ole huoletta, lohdutteli herrasmies, saat täältä uutta. Samalla aukaisi hän kyökin oven ja huusi:

— Tytöt hoi! Huolehtikaa että tämä poikanen tulee puhdistetuksi ja ravituksi ja täyttäkää hänen kannunsa ruualla.

Pojalle hän sanoi:

— Kun olet siistitty ja syönyt, tulee sinun ennen lähtöäsi käydä luonani. Sano näille naisille että ohjaavat sinun minun luokseni. Hän pisti pojan ovesta sisään mennen itse toisesta ovesta omiin huoneisiinsa.

* * * * *

Parooni B., oli noin viidenkymmenvuotias, hänellä oli lempeät kasvot, tuuhea musta täysparta, hyvin hoidetut viikset Käytöksensä oli hieno, melkein nöyrän alhainen, huolimatta korkeasta asemastaan yhteiskunnassa. Kaikkia, kenen kanssa tuli tekemiseen, kohteli hän erittäin ystävällisesti; köyhille oli hänen kätensä aina altis tarjoomaan avustavaa almua, palvelijoitaan kohteli hän huomattavalla hyväntahtoisuudella ja oli näin ollen yksi niistä harvoista ylhäisistä henkilöistä, joita kansa todenperäisesti kunnioittaa »hyvänä herrana».

Vieras, joka ei lähemmältä tuntenut paroonia, tuli epäilemättä siihen johtopäätökseen, että juuri hän, parooni, olisi onnellisin mies maailmassa. Hänellähän oli elämän mukavuutta yllinkyllin, yleisissä ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä painoi hänen sanansa paljon, kaikkialla oli hän tunnettu ja tunnustettu ansioittensa puolesta ensimäisiksi miehiksi niistä, joitten hartioilla paljon on uskottu ja jotka uskotut leiviskänsä oikein käyttävät.

Mutta parooni B. ei sitte viisikolmatta vuotta täytettyänsä ollut hetkeäkään tuntenut itseänsä täysin onnelliseksi. Musta varjo oli liittynyt häntä seuraamaan; se kulki aina hänen mukanaan, olipa hän virastossa, maatilallaan, työhuoneessaan tai salongissaan.

Neljänkolmatta vanhana oli parooni tutustunut erittäin sievään ja herttaiseen tyttöön ja heidän välillään heräsi vähitellen vilpitön rakkaus. Hänellä ei ollut muuta toivoa, kun kerta saada polvistua ihanan Fransiskansa rinnalla, vastaanottamaan avioliiton siunausta, joka heidät ikipäiviksi olisi yhteen liittävä. Vaikkakin arasti, toivoi samaa Fransiska, ja heidän onnensa näytti niin suloiselta, tulevaisuuden taivaalta silmiin heijastaen.

Nuorien rakentamat toiveet ovat monesti vain utulinnoja, jotka auringon paistaessa ja tuulten puhaltaessa yhtenä päivänä saattavat tyhjiksi haihtua. Nuoren paroonin ja Fransiskan uinailut olivat sellaisia tuulentupia. Ne rakettiin, muistamatta päivän paistetta ja tuulenpuuskia, muistamatta, että heidän elämänsä oli riippuvainen muistakin kuin heistä itsestään.

Vanha parooni, nuoren isä, saatuaan vihiä poikansa lemmenseikoista, lähetti hänet oikopäätä Pariisiin, muka opinnoitaan jatkamaan. Fransiska, joka oli paroonin yhden maatilan haltijan tytär, alhaissäätyinen tyttö, naitettiin pakolla, paroonin ja isänsä vaatimuksesta, eräälle rikkaalle maanviljelijälle, tehden siten tyhjäksi ne unelmat, jotka muutamia kuukausia nuorta paroonia ja Fransiskaa oli ilahuttanut. Että siinä täydyttiin keksiä useita keinoja, sekä niiden mukana käyttää kovuutta kuin kultaakin, merkitsi vähän. Sillä vanhan paroonin täytyi voittaa; olihan hänen aivan mahdotonta yhdistää sukukilpeensä henkilöä, jonka suonissa virtaa talonpoikaisveri ja jolla lisäksi ei löytynyt muuta kuin hellä, naisellinen sydän, kauniit kasvot ja pilaantumaton naiskunniansa. Vanhan paroonin ainoan perillisen täytyi tulla suureksi mieheksi, saada itselleen puoliso yhteiskunnan ylisiltä, sellaiseen, joka ylevästi ja varmasti voisi ei ainoastaan astua rinnalla, vaan näyttää tietäkin puolisolleen kunnian portaita ylöspäin pyrkiessä.

Ja siinä, perin tärkeässä seikassa, onnistui vanha parooni. Älyä siinä kysyttiin. Poika osoittautui itsepäiseksi, mutta antautui lopulla, saatuansa sen masentavan tiedon, että rakastettunsa lopultakin oli suostunut isänsä vaatimuksiin, mennen puolisoksi toiselle.

Vuoden kuluttua palasi nuori parooni Pariisista. Hänen häänsä kreivitär Pauliinen kanssa vietettiin heti sen jälestä, ja siitä hetkestä ei parooni B. omistanut ainoatakaan ilon tai onnellisuuden hetkeä. Avioliittonsa kreivitär Pauliinen kanssa, oli vaan tavallinen yhdistetty avioliitto, sellainen, joka saattoi heidät pariskunnaksi, ikuisiksi yhdessäeläjiksi, mutta jolta puuttui se keskinäinen side, joka molemmat lähemmältä liittää toisiinsa. Puuttui rakkautta, sitä, jota parooni aina kaipasi ja jota vaan kerta oli saanut tuntea. Se oli silloin kuin tiesi omistavansa Fransiskan aran teeskentelemättömän sydämen.

Kaksikymmentä vuotta kesti yhdessäolo. Parooni kulki askel askeleelta korkeammalle yhteiskunnan ylisillä ja korskea puolisonsa ei tyytynyt yhteenkään astuimeen, ylemmälle oli hänen katseensa tähdätty ja kun hänellä löytyi joitakin edellytyksiä, joiden avulla kävi helpoksi astua ylemmä, ei jääminen tullut kysymykseenkään. Silloin saapui äkkiarvaamatta se viikatemies, joka ei sääli ylhäistä eikä alhaista, ja korkealle pyrkivä ylhäinen nainen löysi viimeisen korkeamman askeleensa vanhan sukuhaudan komerosta, jonne hänen maalliset jäännöksensä suurella juhlallisuudella saatettiin. Parooni jäi yksin, mutta musta varjonsa ei hävinnyt. Hänen onnensa oli särkynyt ikipäiviksi!

Autio ja kolkko olisi nyt entistä enemmän ollut koti, ellei olisi sattunut jäämään perintöä, joka tuoksullaan osasi poistaa pimeämmät, vaikeammat hetket paroonin mielestä.

Vaimovainajansa eläessä ei parooni tuota tuoksuvaa ruusua huomannut; vasta kun muhkea linna jäi autioksi ja emännän istuin tyhjäksi, tunsi parooni tuota raitista, salaperäistä ja virkistävää lemua lähellään.

Julia, kamarineito, jäi taloon emäntänsä kuoltua, ja hän oli se, joka raittiilla suloudellaan herätti huomiota paroonin melkein kylmentyneessä povessa. Hymyilynsä, herttainen kuni kevät-tuulahdus, naurunsa kaikui soittona palatsimaisen talon avarissa saleissa ja viehkeä läsnäolonsa loi lämpöä kylmimpäänkin komeroon.

Huolettomana luonnon lapsena oli hän kasvanut, onnenpotkaus oli hänet tuonut pääkaupungin sivistyneiden pariin ja sieltä oli hän onnistunut saavuttamaan paroonin puolison huomion. Julia oli vasta kahdenkymmenen vuotias, osasi soittaa, hänellä oli kaunis ääni, ja tarkka emäntänsä ei ollut unohtanut antaa niissä kummassakin aineessa hyvää opetusta seuranaiselleen.

Ja emäntänsä kuoltua jäi hän paroonin taloon!…

Vuosi paroonittaren kuolemasta oli kulunut. Rehellisen aviomiehen suruvuosi oli siis lopussa; oliko sellaista ollut olemassakaan, kantoi hän luonnollisesti omana salaisuutenaan.

Ihmeellisen nopeasti oli tämä vuosi kuitenkin ohitse vierähtänyt. Parooni tuskin huomasi sen kulkua ennenkuin se jo oli lopussa. Omassatunnossaan kiitti hän siitä Juliaa, sillä hänen tietääkseen oli tytöllä siihen hyvään parain osa. Hupaisasti kuluivat hetket hänen seurassaan; monasti unohti parooni kaiken muun maailmassa, mustan varjonsakin, sillä kauniin tytön hurmaava viehkeys vei hänet vastustamatta useasti onnen huimaaville pyörteille.

Ja Julia?… Hm! Hänkin oli olevinaan onnellinen. Tosin tunsi hän toisinaan hiljaisuudessa jonkun nuhtelevan äänen povessaan, äänen sellaisen, joka muistutti häntä menneisyyden viattomista hetkistä ja nykyisyyden epävarmoista, mutta kiihkoisasta nautinnon hyväilystä.

Sen äänen hän kuitenkin tahtoi tukahuttaa.

— Ehkä kaikki vielä menee hyvin, lausui hän silloin itsekseen. Onhan niitä kummia ennenkin tapahtunut. Rakastaahan hän minua. Rakkaus kyllä voi syrjäyttää säätyrajat. Ja ellei niin tapahtuisikaan, on kuitenkin ihana nauttia lemmen suloisesta maljasta.

Niissä aatelmissa kului hänen vuotensa. Loppupuolella vuotta hän tosin alkoi hiljalleen muuttua erilaiseksi entisestä, hiljaisemmaksi ja ajattelevammaksi, vieläpä toisinaan suruiseksikin. Mutta kun taas parooni saapui kotiin, nimitti häntä pikku hupakoksi, ja muita mielistelyjä lateli, muuttui hän taaskin entiselleen, samalla kuin ääni povessaan kuiski hiljaa: — Ehkä tällä kertaa jo sovimme siitä. Ja iloisena, käsittämätön, autuus sydämessään, antoi hän taaskin sulkea itsensä hurmaavaan syleilyyn.

Mutta vuoden loppuessa eneni kuitenkin tuo salainen kalvava tuska Julian rinnassa. Useasti oli hän itse aikonut siitä puhua paroonille, mutta silloin tuli aina mieleensä, kuinka sopimatointa, tungeksivaista olisi moinen menettely, ja kun hän kuitenkin oli varmasti vakuutettu sen tapahtuvan paroonin puolelta, jäi se sanomatta, kunnes lopuksi tapahtui seikka, joka sen teki kerrassaan tyhjäksi.

Suruvuotensa loputtua pani parooni toimeen pienet kekkerit syntymäpäivänsä kunniaksi. Niihin saapui useita ylhäisiä vieraiksi, oli iloa ja hauskuutta yllin kyllin. Mutta Juliaa ei parooni »erityisistä syistä» — kuten kohteliaasti edellisenä iltana lausui — tahtonut vieraiden joukossa esiintyvän.

Vaikkakin Julia mieluimmin oli omassa huoneessaan sinä iltana, tunsi hän kuitenkin siitä loukkaantuneensa mitä suurimmassa määrin ja nyt vasta, iloisen seuran rupattaessa salongissa, josta naurun rähäkkä kuului selvästi hänen kamariinsa, käsitti Julia oikean tilansa.

Oi, kuinka hän oli onnetoin.

Menneisyys astui hänen silmiensä eteen niin viehättävänä ja huolettomana, mutta pettäväisnä. Tulevaisuus kuvastui kauheana: ylenkatsetta, armolla elämistä, kenties halveksemista kaikilta — yksin häneltäkin. Ja juuri täniltainen paroonin menettely vahvisti hänen käsitystään siitä. Julia huomasi nyt selvän selvästi olleensa ja olevansa ainoastaan leikkikaluna, jonka arvoon kuuluu poistuminen näyttämöltä silloin kuin leikitsijänsä pelkää mainettaan ja esiintyy viattomana hyvin ylhäisessä sivistyneessä seurassaan.

Katkeruus yltyi raivoksi. Entisen lemmen asemesta tunsi hän nyt inhoa tuota miestä kohtaan; hän olisi ollut valmis repimään silmät sen miehen päästä, jonka ansiota se oli, että hän nyt oli asemassa sellaisessa, että häpeän puna nousi omiin kasvoihinsa sitä ajatellessa. Hän kirosi omaa itseänsä, kirosi maailmaa ja kirosi, katkerasti kirosi paroonia. Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis vajoamaan maan alle, tai heittäymään meren syvyyteen, minne hyvänsä. Löytyi vaan yksi este joka sen teki mahdottomaksi, este sellainen, jota hän kesken raivonsakin tunsi rakastavansa, jota hänen vastaisuudessa tulisi suojella, huolimatta miten. Murjotun naissydämensä alla hän sen kantoi ja hän tiesi, että äidin velvollisuus on suojella sitä joka ei pienelläkään ole syypäänä siihen mitä on tapahtunut.

Mutta nyt selkoni hänelle myöskin se, miten pienestä merkityksestä on hänen persoonansa siinä talossa. Hän tunsi itsensä suljetuksi vankilaan, jossa oli kiinnitetty hyvin helpoilla kahleilla, mutta kuitenkin sellaisilla, jotka useasti sitoo köyhän kestämään kaikkea. Nämä kahleet oli yksinkertaisesti elämisen mahdollisuus! Ja synkkyys näyttäytyikin kammottavalta vastaisuudessa, jos noista kahleista tahtoi irtautua. Minne tiensä ottaisikaan, millä vastaisuudessa leipänsä hankkisi, olivat kysymyksiä, jotka repäisevästi mielessä temmelsivät.

Siitä huolimatta tunsi hän nyt kuitenkin halunsa vaativan häntä lähtemään pois siitä talosta, minne, sitä ei itsekään tiennyt, vaan kuitenkin sinne missä häpeänsä olisi voinut salata, ja minne ei myöskään hänen silmänsä ylettyisi.

Puolen yön tienoilla loppuivat kekkerit. Vieraat poistuivat ja parooni näki kohtuuden vaativan hänen sanomaan hyvääyötä Julialle.

Iloisena astui hän Julian huoneeseen, mutta heti ensimmäisestä katseesta, joka ovessa lensi vastaansa käsitti hän etteivät asiat olleet hyvällä kannalla. Kun hänenkin omatuntonsa oli hieman arkana menettelynsä takia, teki silmäys häneen masentavan vaikutuksen, ja sen asemesta, että hän tapansa mukaan olisi rientänyt sulkemaan Julian syliinsä, hän nyt pysähtyi ovelle ja vastasi katseeseen melkein yhtä ankarasti. Hetkisen kesti vaitiolo molemmin puolin, kunnes patooni katkaisi äänettömyyden, kysymällä pistävästi josko Julialta olisi mikään puuttunut.

Ei vastausta. Tyttö seisoi vaan kohdallaan ankara katseensa kohdistettu parooniin.

Se loukkasi paroonia yhä enemmän. Melkein vimmoissaan hän paremmin huusi kuin lausui:

— Mitä? Eikö kysymykseni ole vastauksen arvoinen?

Ei vastausta.

Parooni raivostui:

— Mitä hävyttömyyttä!… Äh! Sinä luulet olevasi kylliksi suuri osoittamaan halveksumista minulle. Mielestäsi olen liika arvoton, saamaan vastausta noilta simahuulilta. Hyvä! Osoita vaan korskeutta, olen sen luonnollisesti ansainnut. Se, joka alistuu useasti, saa luvan lopulla turvautua armoihin… Minkä armon suvaitsette, kaunis neiti?

Julian povi kuohahti. Tällä hetkellä olisi hän ollut valmis repäisemään taivaankin alas ja pirstomaan käsillänsä kaiken pyhän. Hän kohotti korskeasti päätään, ryhti muuttui entistä ylpeämmäksi ja hän vastasi äänellä josta katkeruus selveni niin ymmärrettävästi, että se itse parooniakin puistatti:

— Suurin armo, herra parooni, on se, että saan jäädä rauhaan. Ellei se ole armonosoitus minulta, toivon sen armona saavan teiltä.

— Ja mikä on syynä moiseen käytökseen, pyydän luvan udella?

Paroonin ääni värisi.

— Se, että alistumisenne ei tarvitse milloinkaan uudistua. Kuulette ehkä: ei milloinkaan!

Parooni menetti viimeisenkin kärsivällisyytensä:

— Oikein, hyvä neiti. Joka runttuja rukoilee, on itse runttu. Hyvää yötä.

Kiivaasti lähti parooni huoneesta paiskaten oven perässään kovalla voimalla kiinni. Julia seisoi hetken kuin kiinninaulattuna kohdallaan, sitten hän putosi lutistuneena vuoteelleen, kätki kasvonsa patjoihin ja itki, itki menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden katkeria kyyneleitä, jotka olivat särkyneen sydämen verta ja jotka nyt hävisivät tuulenpuuskan tavoin kauvas toivottomuuden rajojen taakse…

Kun parooni myöhään seuraavana aamuna heräsi, muistui yöllinen tapaus heti hänen mieleensä, ja hän käsitti tehneensä väärin Julialle:

— Minun täytyy alistua, sanoi hän päättäväisesti, pukeutui yönuttuun ja lähti oikopäätä Julian huoneeseen.

Pari napausta ovelle, mutta kun vastausta ei kuulunut, rohkasi hän mielensä ja aukaisi saman oven minkä muutama tunti sitten oli niin vihaisesti sulkenut.

Huone oli tyhjä. Ei jälkeäkään näkynyt huoneen asujasta, Juliasta.

Ällistyen astui parooni huoneeseen. Kaikki löytyi entisessä kunnossa. Huonekalut, vuode, toaletti, kaikki kuten ennenkin. Mutta huoneen haltijatar? Missä oli Julia?

Erään paperiliuskan älysi parooni pöydällä. Se oli sulettu kotelon tapaiseksi. Päällekirjoitus oli: »Parooni B:lle».

Hetkisen epäröityään avasi parooni paperin. Kirjoitus oli Juulian selvää ja kaunista käsialaa. Sisältö kuului näin:

»Herra Parooni!

Lapsuuteni ja tuhmuuteni on saanut minua kulettaa tietämättäni syvänteelle, jonka pyörteet olivat liian kiitäviä, hurmaavia. Vieraan, sen jonka oma venho on määrätty viilettämään ahtaimmille aloille, täytyy noissa pyörteissä, hurjissa kuohuissa, joutua haaksirikkoon, särkyyntyä ja joutua ijäksi hylyksi. Olen sen nyt huomannut mutta — liian myöhään! Ylpeyteni, halpuuteni, jompikumpi, on minua kieltänyt ilmoittamasta Teille kaikkea sitä, joka olisi pitänyt sanoa jo aikoja sitte. Nyt sekin on myöhäistä.

Herra Parooni! Kun saatte tämän lipun, olen poistunut luotanne. Älkää kysykö minne, sillä sitä ei tiedä kukaan Teille ilmoittaa. Olen syyllinen, sillä pitihän minun tietää venhoni viilettävän vierailla vesillä. Kiitos hetkistä jotka ovat olleet enempi kuin kuolevainen sieluni olisi voinut toivoa. Kiitos ystävyydestänne minua halpaa tyttöä kohtaan. Hyvästi!

Julia Å.»

Patooni B. ei tiennyt mitä sanoa tai mitä tehdä. Tyttö oli lähtenyt, mutta minne sitä hänen oli aivan mahdoton käsittää. Useat ajat etsiskeli parooni häntä monelta taholta, mutta turhaan. Juliasta ei jäänyt jälelle kun suuri maalattu muotokuvansa paroonin huoneeseen ja jota kuvaa hän useasti, synkkinä hetkinään, jäi pitkiksi ajoiksi tarkastamaan. Hänestä tuntui kuin tuo suloinen kuva tahtoisi hänelle jotain salaista kertoa, sellaista, jota parooni ei käsittänyt ja jonka hän kuitenkin halusta olisi tahtonut tietää…

Patooni oli nyt kadulta pelastanut ryysyläispojan. Jätettyään hänet palvelijoittansa huostaan, palasi parooni omaan huoneesensa ja sinne päästyään hän taas aivan vahingossa heitti silmänsä tuohon suloiseen naiskuvaan, kullatuissa, hienoissa puitteissa seinällä. Ja taaskin näytti kuva aivan siltä kuin sen hymyilevistä huulista juuri sillä hetkellä kuuluisi jokin sana, jokin salainen ilmoitus, sellainen, jota parooni kaikesta sydämestään tahtoisi kuulla, itsekään oikein tietämättä mitä sen pitäisi sisältää.

Parooni pysähtyi kuvan eteen, laski käsivartensa lähelle olevalle patsaan jalustalle ja silmäili uteliaana, niinkuin ensikertaa katselisi kuvaa.

— Puhu, virkkoi hän puoliääneensä, Julia, mitä sinulla on huulillasi… Älä anna minun enää kauvemmin olla epätietoinen salaisuudestasi… Että käsitit minua väärin, että minä olin heikko sinua kohtaan, ei olo meidän kumpaisenkaan syy. Nurjat olot, epäinhimilliset käsitteet olevista ja sattuneista tapahtumista, ovat vääriä; tuomitkaamme niitä… Mutta kuitenkin, anna minun kuulla se salaisuus, joka on verhossa ja jonka vaan sinun huulesi voivat kertoa… Miksi et puhu? Miksi et lähetä pienintäkään vihjausta siitä jonka tiedät varmaan olevan uteliaisuuteni jokapäiväinen esine… Niin! Sinä olet vaan pelkkä kuva! Eihän kuva puhu eli kerro, eikä salaisuuksia ilmoita… Houkkio, kuinka kauvan varronkin sinulta turhaan vastausta… Sinä et voi puhua, eikä ole ketään joka puolestasi mitään kertoisi…

— Herra parooni! Tässä on se poika, jonka parooni käski tuoda luoksensa.

Se oli palvelijan ääni ovella. Parooni heräsi ajatuksistaan häiriintyneenä.

— Ahaa! Niin… Sen asian olin aivan unohtaa. Tule tänne poikaseni! Palvelija poistui, parooni istahti tuolille ja kaivoi raha-lompakkoa taskustaan.

Ujostelematta läheni pieni ryysyläinen hyväntekijäänsä, hänen kasvonsa säteilivät taas lapsen ilosta, saatuaan ruumiillensa hyvän ravinnon ja kadulla pilaantuneet vaatekulunsa siistityksi.

— Sinä olet kaunis poika, sanoi parooni hymyillen. Mikä on sinun nimesi?

— Arnold Åthelén, vastasi ryysyläinen reippaasti.

— Åthelén! toisti parooni säpsähtäen. Merkillistä… Åthelén… Mikä on äitisi nimi! kysyi hän melkein hätäisesti.

— Julia! vastasi poika huolimattomasti, silmäillen samalla loistavia tauluja seinällä.

— Julia!… Julia Åthelén… Olisiko se mahdollista? Parooni hypähti levottomana istuimeltaan. Hänen silmänsä kohtasivat kuvan seinällä ja ikäänkuin pyytäen nyt juuri ratkaisevaa sanaa, kuiskasi sydämensä: — Puhu, Sano!

— Äidin kuva, kuului samalla iloinen lapsen ääni hänen takanaan.

— Mitä? Onko se äitisi kuva? Poikani, poikani!

Sillä hetkellä oli pieni säikähtynyt ryysyläinen sulettu paroonin syliin. Hän nosti pojan korkealle, katsoi häntä tutkivasti silmiin ja tultuansa vakuutetuksi todellisuudesta jupisi hän, laskien pojan alas:

— Niin… Olisi minun pitänyt huomata se heti… Nuo silmät. Tuo herttaisa katse, korkea otsa…

Kääntyen kuvaan seinällä hän tyytyväisenä lausui hiljaan:

— Kiitos! Sinä olet puhunut. Nyt en enää vaadi salaisuuttasi… Sen tiedän. Tuossa todistus. Kiitos Julia. Kääntyen poikaan, hän kysyi ystävällisesti:

— Milloin äitisi ja sinä tulitte Helsinkiin?

— Silloin oli vielä talvi, selitti poika järkevänä. Äiti on sairas ja tuli etsimään täältä lääkkeitä.

— Ja onko hän niitä saanut?

— Kyllä! Ei hän kuitenkaan terveeksi ole vielä tullut.

— Hän siis sairastaa?

— Äiti makaa, eikä sano voivansa hankkia Arnoldille ruokaa. Synkkä suru ilmeni pienen ryysyläisen kasvoille.

— Kuinka vanha nyt olet?

— Äiti sanoo minun olevan viisivuotiaan.

— Hm! Se on oikein, nupisi taas parooni. Oletko kauvankin käynyt pyytämässä?

— En. Kun ei äiti enää jaksanut tehdä työtä, täytyi hänen käskeä minun etsimään ruokaa itselleni ja hänelle.

— Kurja kohtalo, puheli parooni taas itsekseen. — Missä äitisi ja sinä asutte.

— Tuolla… siellä…

Poika näytti epäröivän. Lause jäi kesken ja hän näkyi olevan halutoin jatkamaan.

— No, etkö muista missä asutte?

— Niin, mutta kun äiti, tuota…

Lapsi katsoi epäilevästi paroonia silmiin.

— Mitä, äitisi?

— Hän vaan sanoi, että jos jokin suuri herra sattuisi joskus minua tapaamaan ja kysyisi asuntoanne, en saisi sitä sanoa.

— Aina vaan tuota itsepäisyyttä, sopersi parooni. Olenko mielestäsi siis »suuri herra», kysyi hän leikillisesti pojalta.

— Olette varmaan, vastasi kysytty rohkeasti.

Parooni veti lompakon taskustaan, kaivoi esille korean setelin, jonka painoi pojan käteen ja lausui:

— Tässä vähän rahaa äidillesi. Käske hänen ostamaan ruokaa ja lääkettä ja sinulle uudet eheät vaatteet. Kun se loppuu, tule uudelleen luokseni, annan lisää… Nyt saat lähteä äitisi luo.

Poika poistui, mutta tuskin oli ovi sulkeutunut kun parooni heläytti kelloa ja heti saapui toisesta ovesta kultanauhoilla koristeltu palvelija sisään.

— Mitä herra parooni suvaitsee? kysyi lakeija.

— Mene joutuin, Frans, tuon pienen pojan jälessä ja katso tarkkaan minne hän menee ja tuo siitä heti tieto minulle.

Palvelija kumarsi ja poistui.

Heti sen jälestä nähtiin kadulla iloisena astelevan pieni kerjäläispoika, suunnaten matkansa kohti Punavuorta, kaapuun puetun miehen häntä salaisesti seuratessa.

II.

Huonossa hökkelissä Punavuorenkadun varrella makasi yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa kalpea nainen. Hengityksensä oli raskasta, kuuluvasti vinkuva, jota tuontuostakin keskeytti ankara yskintä. Useasti kääntyi riutuva, levoton katse ovelle, ja kun jo alkoi hämärtämään, eneni sairaan tuskallisuus.

Lopultakin saapui odotettu. Pieni ryysyläinen töyttäsi ovesta sisään ja suoraa päätä sairaan kaulaan, jättäen korinsa ja kannunsa ovelle.

— Katsos äiti… Tuossa rahaa, oikein seteli… Tuonlainen! Nyt osta lääkettä ja hyvää ruokaa, että taaskin parannut Arnoldilla on kannussa ja korissa ruokaa. Nyt meidän kelpaa elää, äiti, eikö vaan?

Lapsi hyvitteli sairasta suurella riemulla.

Suureksi aukenivat sairaan silmät nähtyään setelin. Hän tempasi sen käteensä, silmäili sitä vielä ja kysyi kiihkeästi, temmaten poikaa kädestä:

— Mitä? Kuka antoi sinulle tämän rahan?

— Eräs oikein hyvä, kiltti ja suuri, suuri herra, äiti.

— Jumalani… se on häneltä!

Sairas vaipui hetkiseksi takasin, hänen hengityksensä keskeytyi, mutta kohta, kooten kaikki voimansa hän kysyi kääntyen poikaan melkein vihaisesti:

— Sanoitko sinä hänelle meidän asuntomme?

— En, äiti! Sinä olit kieltänyt Arnoldia sanomasta.

— Hyvä, se oli oikein. Sairas rauhoittui, hän vaipui taaskin takaisin, mutta huuliltaan kuului kuiske.

— Et siis vieläkään ole saanut kuulla osoitettani… Kenties et saakkaan, ennenkuin olen mullassa.

Kova yskintä katkaisi kuiskailun. Se oli ankara kestettävä sairaalle. Hänen ruumiinsa aivan hyppelehti vuoteella ja suuret hikihelmet vuotivat pitkin kasvoja.

Noin kovalle ei se vielä kertaakaan ollut ottanut. Pikku Arnold säikähti ankarasti, otti äitiään kädestä ja purskahti itkuun, koettaen voimiensa mukaan samalla viihdyttää sairasta:

— Äiti, rakas äiti… Ethän kuole… Ei Arnold sitä salli… Minä heti käyn lääkettä noutamassa… Äiti, äiti…

— Rauhoitu, lapseni, sai sairas lopulta sanotuksi. — Äidin täytyy kuolla. Ei mikään lääke voi enää parantaa. Sinä jäät yksin… joudut toisien hoitoon. Silloin ei sinulla ole äitiä, mutta sinulla on isä… Hän tietää nyt sinun… Kun äiti kuolee, sano sille suurelle hyvälle herralle, kun hänet tapaat, äidiltä terveisiä… Sano, että äiti on kärsinyt, paljon kärsinyt, mutta ei tahdo niitä muistaa.

Sairas olisi jatkanut, mutta ovi aukeni ja naapurin vaimo, joka useasti kävi heidän luonansa, astui sisään. Hän sytytti tulen pieneen pullosta tehtyyn lamppuun, jonka himmeä valo vaivaisesti valaisi huonetta ja sairaan kalpistuneita, melkein kuoleman kaltaisia kasvoja.

Sillä hetkellä näkyi kaapuun puetun miehen kasvot ikkunassa. Sitä ei kukaan huomannut.

Silmäiltyään huoneen ja sen sisällä olijat, poistui utelias.

* * * * *

Parooni B. oli tällävälin ajatuksiinsa kiintyneenä, astellut pitkin avaran huoneensa pehmeillä matoilla kulmasta toiseen, eikä ensinkään huomannut pimeän saapumista, eikä edes sitä, kun virastossaan palveleva sihteeri nöyrästi oli oven suussa tehnyt jo useita kumarruksia esimiehelleen.

Kun pimeys yhä eneni ja parooni vaan jatkoi astuntaansa, rohkaisi sihteeri lopulla itsensä, soristi yskäsemällä kurkkuaan ja lausui arasti:

— Herra parooni… Saanko luvan keskeyttää…

Parooni heräsi. Luullen äänen tulevan palanneelta palvelijalta, huudahti hän:

— Sitäkö lempoa siellä soperrat, pimeässä? Onnistuitko? No, joutuin!

Sihteeriparka joutui pulaan. Lisäksi oli hänen asiansa hyvin arkalaatuista ja jos nyt vaan ei osaisi oikein menetellä, joutuisi varmaan epäsuosioon, eikä asiasta tulisi mitään.

— Herra parooni, aloitti sihteeri uudestaan, astuen yhden vapisevan askeleen eteenpäin.

— Mitäs hittoa tämä on? Parooni läheni ovea ja huomasi heti erehdyksensä.

— Ah; tekö se olittekin, herra Blecke? Ajatuksissani luulin Transsin…

Parooni soitti.

Naispalvelia astui sisään.

— Tulta! komensi parooni.

— Antakaa anteeksi, armollinen parooni, alkoi herra Blecke, niin nöyrästi kuin vaan köyhälle sihteerille on mahdollista. — Antakaa anteeksi, että rohkenen häiritä, mutta olen pakoitettu sen entisen asiani takia vielä kerta vaivata armollista paroonia ja…

— Ah! Niin. Se on varmaan sen pienen erehdyksen takia siellä virastossa… Hm! Se tosiaan oli hieman harmillista, kiusottavaa, suoraan sanoen.

»Mitä kirottua tuo nyt sohrii», ajatteli sihteeri kummastuneena. Mitään erehdystä ei virastossa hänen tietääkseen ollut pitkään aikaan tapahtunut. Ääneen hän lausui entiseen tapaan:

— Suokaa minun muistuttaa…

— Se tahtoo sanoa, että tahdotte puolustautua ja työntää syyn toisien niskoille, keskeytti hänet parooni, heittäytyen huolestuneena nojatuoliinsa. »Kirotun nahjus, tuo Frans», jupisi hän itsekseen.

— Kuinka? kysäsi herra Blecke, luullen tuon »kirotun» joka lausuttiin hyvin kuultavasta tarkoittaneen itseään.

— Äh! Niin tuota… Hm! Mistä se olikaan kysymys, herra Blecke? kysyi parooni hajamielisenä.

»Sarvipää s—tana» jupisi sihteeri harmistuneena. Kumartaen kuitenkin maahan asti, hän lausui rukoilevalla äänellä:

— Se on palkankoroituskysymykseni, herra parooni. Olen vartonut, mutta kun tulosta ei ole näkynyt, rohkenin taaskin kääntyä Teidän puoleenne, herra parooni!

— Hm! Palkkanne on siis riittämätön, herra Blecke?… Miksi ette ole nainut?

— Juuri se, herra parooni, että olen nainut, tekee riittämättömäksi palkkani. Vaimo ja viisi lasta, herra parooni, mutta vaan kaksisataa kuukaudessa. »Tuon selvityksen olen jo tehnyt pari kertaa ennen», ajatteli sihteeri enentyvällä harmilla. Paroonin virastossa palveli hän sihteerin apulaisena, mutta kun apulaisen on ruumiin mukavuudesta pidettävä huolta yhtähyvin kuin vakinaisenkin, katsoi hän tarpeen vaativan hommata palkankorotusta.

»Hänellä on vaimo, ja pieni palkka. Kummallista», ajatteli parooni, muisteissaan omaa edistymistään vaimonsa avulla. »Viisi lasta, kaunis valikoima». Ääneen hän lausui, tietämättä mitä sanoi:

— Te olette onnellinen mies, herra Blecke! Teillä on vaimo ja viisi lasta. Vaimo, joka tyytyy pieneen palkkaan.

Herra apulaissihteeri ällistyi. »Nyt se kirottu jo alkaa ivaamaan», sai hän vaan vaivoin pidättäytyneeksi kovaan lausumasta.

— Herra parooni suvaitsee laskea leikkiä.

— Viisi lasta… Hm! Se ei ole leikkiä. Te olette onnellinen mies…

— Kun vaan lapsillani riittää ruokaa ja vaatetta, lisäsi sihteeri katkerasti.

— Ruokaa ja vaatetta?… Se on totta. Paljonko teillä on palkkaa?

— Kaksisataa kuukaudessa, herra parooni. Velkaani täydyn lyhentää viidelläkymmenellä joka kuukausi ja lisäksi elättää vanhaa isääni.

— Minä lisään palkkanne kolmeen tuhanteen vuodessa! Vaimo ja viisi lasta. »Missä hiidessä viipyy tuo peijakkaan lakeija», jatkoi hän itsekseen.

— Vilpitöin kiitokseni… Suvaitkaa minun kuitenkin huomauttaa, että se on herra paroonin myönnytys jo kolmannen kerran, ilman mitään parannusta.

— Hm! Vai niin. No, minä annan teille valtakirjan palkankoroitukseen…

Samalla aukeni ovi ja lakeija astui sisään.

— No, lopultakin! huudahti parooni ja nousi äkisti ylös. — Miten kävi?
Saitko tietää? Joutuin, kuuletko!

— Kyllä, herra parooni.

Lakeija ilmoitti numeron ja lisäsi:

— Varroin, kunnes otettiin tuli päästäkseni varmuuteen huoneesta, johon poika katosi. Sisällä näin kuolevan naisen ja erään vieraan sekä pojan. Siinä kaikki, herra parooni.

— Joutuin hevoset valjaisiin! Sano, että kiirehtivät.

Lakeija aikoi lähteä.

— Ei! huudahti hän miettien. — Antaa hevoisten olla; menen vuokra-ajurilla. Viittani ja hattuni! Joutuin!

Lakeija riensi ulos ja palasi heti tuoden pyydetyt vaatteet. Parooni pukeutui kun tulipalon riehuessa.

Juuri kun hän oli aikeissa rynnätä ulos, astui herra Blecke nöyränä eteensä, muistuttaen häntä palkankoroitusvaltakirjasta.

— Tuhat tulimmainen! äijäsi parooni. — Menkää hiiteen kumarruksinenne, sillä minulla ei nyt ole aikaa. Ymmärrättekö?

Hän kiirehti ulos, herra sihteeri kumarsi hyvin syvään ja seurasi jäljessä, toki uskaltamatta mennä liijaksi lähelle, ja jupisi rappuja alas laahustaessa:

— Kenkiinkö se nyt meni ketä puhaltamaan moisella kiireellä… Nyt olen yhtä suuri nolla kun konsanaan… Hiton hajamielinen kuhnus koko mies… Kaikki ne sentään suuria virkoja hoitavatkin… Mokomat pölkkypäät.

Niitä saneluja ei kuullut parooni. Hän kiirehti kadulle, sillä ainakin tällä kertaa tahtoi parooni joutua…

* * * * *

Vähän aikaa tulen sytytettyä makasi sairas aivan hiljaan. Matami, joka tulen sytytti, nimeltään Flink, istui hiljaa kehoittaen itkevää poikaa tyyntymään, koska uskoi sairaan saaneen unesta kiinni. Äkkiä tapasi sairaan kuitenkin taas tuo kova yskimiskohtaus ja samalla huomasi naapuri-emäntä veren alkavan vuotaa suusta pelottavassa määrässä.

Säikähtäneenä käski hän poikaa kutsumaan miestään saapumaan ja kun poika heti palasi miehen seurassa, ei sairaalta kuulunut kuin pari tuskanhuokausta, rinta kohottui korkealle ja laski taas syvään, enää nousematta milloinkaan…

— Se on lopussa? ilmoitti matami Flink miehelleen.

— Siltä näyttää, mörähti tuo jörömäinen mies sylkäisten permantoon.

— Mikä on loppu? tiedusti Arnold käsittämättömästi.

— Äitisi on kuollut, selitti matami, kädet ristissä, silmäillen ruumista vuoteella.

— Äitikö kuollut?… Ei, ei!… Eihän äiti kuole ja jätä minua,
Arnoldiasi… Äiti, äiti!

Pienokainen tarttui kovasti äitinsä kaulaan, itkien surkeasti.

— Älä siinä ruumiin vieressä ulvo poika, aja äiti poika pois siitä, örisi Flink.

Pieni orpo eroitettiin ruumiista ja talutettiin nurkkaan, matami suoristi ruumiin käsiä, asettaen ne rinnalle ristiin ja sitä tehdessä älysivät hänen tarkat silmänsä setelin kuolleen kädessä. Hän otti sen pois, viittasi miestään lähelle ja kuiskasi jotain hätäisesti tämän korvaan, ja hiljalleen luisui matamin käsi paikatun hameensa suureen taskuun.

Kun ruumis oli peitetty, samoin ikkuna, ja saatu kaikki tavalliseen kuntoon, tempasi matami itkevää poikaa käsivarresta, puhalsi lampun sammuksiin, ja he lähtivät huoneesta sulkien visusti oven jälessään.

Juuri kun olivat luhistuneita portaita laskemassa, töyttäsi heitä vastaan pimeässä tuntematoin mieshenkilö joka aikoi pyrkiä ohitse huonetta kohden.

— Hyi! kiljasi tuo herkkä matami. — Mikä roisto tuo on kun noin työntää vasten kunniallisia ihmisiä?

— Pois tieltä! kuului vastaus. — Minulla on tuonne sisälle asiaa.

— Sinnekö? Tietäkää, ettei tässä Punavuoren talossa asu ketään yölintua. Menkää vaan toiseen taloon.

Matami oli oikein kiistatuulella. Hän sulki eteisen oven.

— Miksi sulette… Minun pitää sinne…

— Luiki matkoihisi, perhanan… taikka…

Se oli Flinkin jöröääni. Hän oli vähällä tarttua tungeksijan kaulukseen.

— Niin, ei kuolleista seurustelijaksi, pistävästi lausui matami.

— Kuolleista?… Mitä?

— Tuossa huoneessa on ruumis, joka tuskin vielä on kylmennyt Menkää vaan toiseen taloon!

Flink emäntineen Arnoldin kanssa poistui omaa asuntoaan kohti ja vieras jäi seisomaan kuin naulattu.

Kun menijät olivat poissa, lausui vieras hiljaa:

— Siis myöhästyin… Häntä, Juliaa, en saanut tavata… Yksi on minulla jälellä, ja se on poika!

Heitettyään vielä silmäyksen oveen ja ikkunaan, poistui vieras hiljaa pihasta…

Muutamia hetkiä myöhemmin lepäsi pieni Arnold rääsyihin kääriintyneenä viattomassa unessa Flinkin asunnon nurkassa, matamin hiljaa kuiskutellessa rakkaan puolisonsa keralla valveilla sänkyssä.

— Oletko varma, että seteli on oikea? kysyi Flink, vähän epäröivällä äänellä.

— Oikea! Aivan uusi satamarkkanen. Näkeehän sen… Kuka olisi uskonut, että tuolla, köyhyyttään ruikuttavalla naisella, löytyisi kourassa kuollessaan sata markkaa.

— Se täytyy jäädä meidän tietoomme.

— Sinä, pappa, olet yhtä käsittävä kun minäkin. Siitä ei kukaan ihminen tule saamaan tietoa… Milja parkakin kun surkeasti tarvitsee palton ja uudet kengät. Manta on myöskin vallan avojaloin. Ja täytyy sinunkin, pappa, saada kannu hyvää rommia, kun olet sellainen heikko ja sairaloinen.

— Niinpä kyllä… Mutta entä sen naisen hautaus?

— Pyh! Vaivastalosta kyllä saa arkun. On niitä parempiakin vaivastalon arkulla haudattu. — Mutta, arvaus pappa, mikä nyt pisti mieleeni?

— No?

— Me kirjoitutamme listan, jonka kanssa minä käyn hautausapua pyytämässä. Ihmiset antaa mielellään sellaiseen tarkoitukseen. Vaivashoidosta saamme arkun, hauta saadaan köyhien maasta ilman ja niin jää sekin summa meille. Hihhihii!

— Se kelpaa. Poika käyköön kerjuussa ja hankkikoon leipänsä.

— Niin. Ja minä menen köyhäin tirehtöörin luo ja otan pojan niin huokeasta kuin mahdollista. Saahan se käydä kerjuulla, eikä meidän Mandan tarvitse enää silloin niin paljon vaivata kipeää ruumistaan.

— Se on viisas tuuma, eukkoseni. Mitä tuonlaisesta yksityisen naisen kakarasta…

Ja herrasväki Flink nukahti rauhallisesti, saatuaan suuren suunnitelmansa valmiiksi.

III.

Seuraavana päivänä oli matami Flink aikaiseen liikkeellä. Hänellä oli varsin monta tehtävää. Köyhäin hoidon tirehtöörin luona täytyi käydä pyytämässä kirstua ja tekemässä kaupat pojasta. Talonomistajan kirjoitettua listaan, jossa hän todistaa »naimattoman naisen Julia Åthelén'in kuolleeksi», täytyi Flinkin matamin juosta talosta taloon ja sen tekikin hän suurella valppaudella. Tirehtöörin kanssa sopi hän myöskin mainiosti. Pyysi ainoastaan kymmentä markkaa pojasta ja sen myönsi tirehtööri aivan tinkimättä. Arkun lupasi myöskin, matamin tulisi se vaan hakea itse varastopaikalta.

Ja kun matami illalla palasi kotiin oli hänen sekä rahapussinsa että päänsäkin raskaan puoleinen. Väsymyksestä täytyi hänen näet saada hieman virkistystä tuontuostakin ja se virkistys tahtoi tehdä lopulta sen, että matamin jalat eivät enää illan tullessa tahtoneet oikein kannattaa.

Itse isäntä Flink ei sinä päivänä kyennyt huoneesta lähtemään. Jo aamulla oli hän pistäynyt kaupungilla ja tuonut tullessaan suuren pullon sekä sitä ahkeraan hyväiltyään, sai hän pysytellä huoneessa kaiken päivää.

Arnoldikin sai sen päivän viettää kerjuusta vapaana. Flinkin matamin rakastettujen pienokaisten kanssa, joista vanhin oli 12 vuotias ja nuorin vuotta Arnoldista vanhempi, sai hän määräyksen syödä eilen kaupungilta saamansa ruuat, ja riitti siinä heille koko päiväksi.

Kerta olivat lapset sinä päivänä jo ennättäneet keskenään riitaantumaan. Sen ratkaisi humaltunut Flink siten, että Arnold sai maistaa pari läiskäystä hänen vyöhihnastaan. Heti siitä käsitti Arnold, ettei olisi hyvä antautua riitaan Flinkin herrasväen rakastettavien lasten kanssa.

Suuri oli kuitenkin matamin ja hänen armaan puolisonsa säikäys, kun illalla saapui heidän luoksensa pari viittoihin pukeutunutta herrasmiestä etsimään sitä orpoa joka edellisenä iltana jäi äidistään.

Arnold makasi silloin jo ryysyillään nurkassa ja kun matami käsitti, että mahdollisesti lintu lentäisi käsistämme, päätti hän tehdä kaiken voitavansa sen säilyttämiseksi. Ja vaikkakin kielensä tällä kerralla tahtoi sammaltaa ja jäsenet horjua, kokosi hän kuitenkin kaiken voimansa, sekä lausui niin ylenkatseellisesti kun vaan sellaiselle matamille on mahdollista:

— Missäkö poika? Sitä teidän ei tarvinne tietää. Sillä se asia kuuluu minulle.

— Meidän täytyy siitä nyt saada tieto… Makaa ehkä tuolla vuoteella.

Toinen herroista aikoi lähetä sänkyä, mutta sieltä mörähti itse isäntä kauhean karkeasti:

— Huutia! Vai tänne sellaista penikkaa…

— Niin, oletko hävyttömimpiä ihmisiä nähnyt? Kehtaavatkin tulla häiritsemään kunniallisten ihmisten rauhaa… Menkää matkaanne, senkin…

— Suus' kiinni, akka! keskeytti toinen miehistä. — Laita poika tänne ja joutuin!

Kuultuansa moisen uhkauksen, sydämistyi matami oikein suunniltaan koettaen nousta. Kun se kuitenkaan ei luonnistanut, alkoi hän syytää suustansa mitä törkeimpää kielensä sillä hetkellä sattui löytämään.

Silloin kuiskasi toinen, tähän asti hiljakseen ovella seisonut mies, jotain ensimäisen korvaan, joka sanaakaan vastaamatta, kumartaen poistui heti ovesta. Sitä ei matami hirmuiselta suuttumukseltaan havainnut, vaan jatkoi kielen pieksemistä minkä vaan ennätti suustaan purkaa, ovella seisovan miehen kuunnellessa sanallakaan siihen vastaamatta.

Kauvan ei kuitenkaan kestänyt kun poistunut mies palasi takasin, muassaan kaksi poliisia. Hiljainen mies läheni poliiseja, kuiskasi hiljaa muutaman sanan, poliisimiehet kumartivat ja astuivat suoraan nyt jo hiljenneen matamin eteen.

— Missä on sen kuolleen naisen poika? kysyi toinen poliiseista, äänellä josta oli leikki kaukana.

— Kas, mitä asiaa poliiseilla täällä? Matami huomasi nyt vasta kenen kanssa oli tekemisissä.

— Täälläkö poliiseja? rähisi ukko Flink sängyssään.

— Tahdomme tietää pojasta, kuuletteko? Poliisi osoittautui kärsimättömäksi.

— Mitä se poliiseille kuuluu. Ei sitä varastettu ole, olkaa vaan huoletta. Kyllä vaivaishoidon tirehtööri tietää kenelle se lapsen antaa, eikä sitä vaan sellaisille anneta, joilla hukka sen perisi.

— Ettekö sano, missä on poika?

— Ei minun tarvitse!

— Mikäs on tuolla nurkassa? kysyi toinen poliiseista joka oli silmäillyt pitkin huonetta.

— Tarkastetaan! Poliisit lähenivät Arnoldin ryysyvuodetta.

— Ulos huoneestani, sen nuuskijat! huusi matami. Sitä ei poliisit kuunnelleet, vetivät vaan hiljakseen erästä rääsyä nukkuvan kasvoilta.

— Pieni poika. Ehkä se on juuri se jota etsitään? Molemmat kaapuun puetut herrat lähenivät nukkuvaa ryysyläistä. Toinen nyökkäsi myöntävästi päätään.

— Meidän täytyy hänet herättää, tuumii toinen poliiseista.

— Joutavaa, vastasi se kaapuun puetuista miehistä, joka oli käynyt poliisia noutamassa. — Minä otan pojan hiljakseen syliini ja vien ulos.

Huolimatta matamin ja hänen rakkaan puolisonsa huudoista ja parjauksista, otti viimeksi puhunut pojan kaikkine ryysyineen syliinsä ja poistui poliisin avustamana ovesta pihalle jonne toinen mies ja molemmat poliisit seurasivat. Portin lähellä seisoivat vaunut, molemmat miehet nousivat niihin, ruoska läjähti ja vaunut vierivät keveästi pois jättäen talon heti jälkeensä.

— Katso vaan Frans, ettei poika heräjä. Saattaisi säikähtää.

— Olkaa huoleta, herra parooni, luulen hänen nukkuvan sikeästi. Mutta suokaa minun kysyä, missä aijotte poikaa ruveta hoitamaan.

— Toistaiseksi kotona.

— Oraslehdon kartanossa, herra parooni, ei hoitajalla ole itsellä lapsia. Vanha Redig ja vaimonsa ovat kunnon ihmisiä.

— Todellakin! Mainio tuuma, Frans. Siis ukko Redigille poika — kasvatiksi. Ymmärrätkö.

— Kasvatiksi? Täydelleen, herra parooni.

* * * * *

Kun Arnold seuraavana aamuna heräsi, katseli hän kummastellen ympärillensä. Herrasväki Flinkin ryysyinen makuusija oli muuttunut sieväksi sängyksi, Flinkin enempi epäsiisti huone kauniisti sisustetuksi kammariksi ja tämä kaikki oli tapahtunut hänen itsensä mitään tietämättä.

Iloinen lapsen luonto unohtaa kuitenkin helposti tapahtumat ja kun lakeija pojalle herättyä selvitti että hän paroonin, erään hyväntahtoisen herran käskystä, oli tahtonut ottaa hänet sellaisesta paikasta pois, suostui Arnold ilomielin muutokseen. Vielä samana päivänä puettiin hän siisteihin vaatteisiin ja niin oli pienestä ryysyläisestä vähässä ajassa tullut sievä, hienopiirteinen herraspoika, joka iloisena hyppeli huoneesta toiseen, paroonin hymyillessä lapsen viattomille sukkeluuksille.

Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauvan. Paroonin kävi tukalaksi pitää poikaa luonansa uteliaiden ystäviensä takia ja lisäksi tahtoi hän pojalle hyvän kasvatuksen. Noin viikko muutostaan, sai Arnold luvan seurata paroonia hänen vaunuillaan yhteen hänen lähellä olevalle maatilalleen ja siellä jätti hän pojan vanhalle uskolliselle talonsa haltijalle, ukko Redigille ja hänen hyväntahtoiselle emännälleen hoidettavaksi.

Ystävällisesti ottivat vanhukset pojan vastaan ja pieni mies tunsi heti kodin lämpöä uhkuvan vastaansa, ja vähääkään kummastelematta kotiutui hän helposti uusien hoitajiensa seuraan.

Ryysyläisestä oli tullut varakkaan kartanon kasvatti, paroonin suosikki, hänen talonsa hoitajan lemmikki. Puuttui vaan yhtä: aatelisvaakunaa!

Että ryysyläiselle kuuluisi vaakuna ja aatelinen arvo, sitä ei hyvin usea tohtisi uskoa. Uskoiko sitä kunnon Redig vaimoineen, jää hänen salaisuudekseen. Pieni Arnold oli kasvatti, hän ei käsittänyt pitkään aikaan vaakunasta ja kun hän siitä alkoi käsittämään, ei hän sitä omakseen tietänyt ja lopulla, kun sen omaaminen olisi käynyt helpoksi, hän ryysyläisen vaakunan kilpeensä ikuisesti liitti.

IV.

Oraslehdon kartano sijaitsi luonnonihanalla paikalla, tuuheiden puiden suojassa, joiden lomitse kirkas järvi vilkkui päärakennuksen ikkunista katsoessa silmiin.

Kartano oli liittynyt jo aikoja takaisin paroonin omistamaan sukutilaan, johon vähän kerrallaan joutui useat pienemmät maatilat yhtymään. Siten sukutila aina kasvoi kasvamistaan kuin suurvalta, joka pienempiä aina liittää allensa, tullen määrääväksi moniaiden ylitse ja samalla veroittajaksi kaikille. Hallitsijan täytyy nöyrtyä toisen käskettäväksi, jos anastaja hänet sellaiseksi vielä uskoisi, toisessa tapauksessa saa hän lähteä maastaan ja toinen hoitaja, uuden käskystä, astuu tilalle.

Niin oli käynyt Oraslehdon kartanon entisen omistajan kanssa.

Vanhan paroonin eläessä oli omistaja riitaantunut maansa rajasta. Seurasi käräjän käynti, joka kesti vuosikausia ja päättyi luonnollisesti suuremman maanomistajan voitolla. Eikä vielä sillä hyvä. Toimitettiin uusi maanjako ja mittauksessa joutui melkein puoli Oraslehdon kartanon maista suuren sukutilan alle. Lisäksi oli sen omistaja käräjöidessään velkaantunut suuresti. Parooni, varakas mies, lunasti velat itselleen ja yhtenä kauniina päivänä oli kartanon omistaja pakoitettu lähtemään puille paljaille. Oraslehto liittyi yhtenä »siirtomaana» suureen sukutilaan ja parooni lähetti sille uuden hoitajan, uskollisen hra Redig'in, jonka hoidossa kartano siitä päivin oli ollut.

Katkeralla mielellä muutti entinen omistaja tilaltaan, vaimonsa ja kahden poikansa kanssa, joista vanhin oli vasta kahdeksan vuotias, erääseen torppaan. Sekin oli paroonin tiluksien ääressä, mutta toki kuuluva toiseen pitäjään.

Muuttaissaan oli Martti Martola, Oraslehdon entinen omistaja, vasta noin 30 vuotias. Hänen perheensä oli pieni, pariskunnalla oli vain kaksi poikaa. Mutta heille oli sallimus määrännyt useampia perillisiä, ja siihen aikaan kuin nuori parooni vei Arnoldin Oraslehtoon, oli Martin onni saada perheeseensä jo kymmenennen perillisen, tyttären. Tämä heidän ainoa tyttärensä syntyi juuri viisitoista vuotisena muuttopäivänä.

Vanha parooni oli jo useita vuosia maannut maan povessa, nuori oli saanut ohjat käsiinsä, mutta Martin viha ei ollut lauhtunut. Päinvastoin kiehui se polttavana hänen suonissaan myöskin nuorta paroonia kohtaan ja aina kun hän joko yksin tai poikineen joskus tapasi paroonin, kuului hänen huuliltaan vihan murina, ja kun hän toisinaan joutui vanhempain poikiensa kanssa puheisiin paroonista tai Oraslehdosta, lausui hän ankarasti, ettei hän, eikä poikansakaan, saisi milloinkaan unohtaa sitä vääryyttä jonka tuo viekas aatelisherra oli heitä kohtaan tehnyt.

Tyttärensä ristiäisissä sai Martti ensikerran kuulla paroonin tuoneen kasvatin Oraslehtoon ja Redigin saaneen määräyksen hoitaa ja kasvattaa sitä parhaansa mukaisesti. Sala-äänet olivat jo myöskin tienneet kertoa pojan olevan jonkin köyhän naisen, sekä senkin, ettei parooni vallan syyttä vaatisi poikaa hyvin hoidettavaksi.

Tämä tieto lisäsi kiehua Martin suoniin. »Moisia salaisten irstailujen hedelmiä, saisi siis hänen talonsa kätkeä, elättää ja hoivata, oikean omistajan lapsineen saadessa tuskin jokapäiväistä leipääkään», tuumi hän vimmoissaan. Vihansa leimui kohti paroonia, eikä siitä jäänyt osattomaksi pieni viaton Arnoldikaan.

V.

Noin kuusitoista vuotta on kulunut siitä, kun Oraslehdon hoitaja, herra Redig sai itsellensä kasvatin. Vanhus elää vieläkin, vaikka tukkansa on hopeoitunut ja vuodet selkänsä kangistanut. Vaimo on yhtä pitkälle ennättänyt miehensä kanssa kaikissa suhteissa. Elämä on ollut heille yksivakaista, joskin puutteetonta. Mutta kun kumpikin on ennättänyt seitsemänkymmentä sivuuttamaan tuntuisi tuo sama elämä heille synkältä ja vastenmieliseltä, ellei olisi olemassa yhtä joka heitä ilahduttaa.

Se oli nuori Arnold.

Vanhempain hellyydellä, olivat he molemmat, siitä hetkestä kun hän Oraslehtoon saapui, häntä hoitaneet; hänestä yksin löytäneet huvia ja tyydytystä. Ylpeillen katsoivat vanhukset taaksepäin elettyyn aikaan, luoden samalla voittoriemuisen katseen nuoreen solakkaan ylioppilaaseen, joka heleän valkoinen lakki päässä, innon tuli silmissä ja lapsen kiitollisella rakkaudella tervehti heitä portailla, palatessaan kotia onnellisesti ylioppilastutkinnon suoritettuaan.

Arnold oli nyt yhdenkolmatta vuotias ja niin iloinen ja huoleton kuin saattaa olla vain nuori ylioppilas, jonka vastaisuus näyttää taatulta. Lapsuutensa aikaisempia vaiheita hän tuskin hämärästikään enää muisti. Hän ei kysellyt itseltään eikä keltään, mistä tuo kaikki hyvyys häntä kohtaan tuli, miksi kasvatusvanhempansa pitivät häntä kun omaa lastaan, miksi hänelle paroonin luona oli huone, palvelija ja mukavuutta, jollaista vaan harva koululainen, joka on toisien hoidossa, saa osakseen. Huolettomana nautti hän vaan kaikki hyväkseen ja kun ei edes kukaan ollut milloinkaan huomauttanut hänelle sanallakaan vanhemmistaan tai sukuperästään, ei hän niistä itsekään enempää tiedustellut, kantoi vaan rehellisesti nimeä: Arnold Redig, jonka kasvatusisänsä hänelle heti luoksensa otettua antoi.

Sukuperänsä, lapsuutensa, äitinsä ja isänsä, olivat siis verhonpeitossa ja sitä verhoa ei kukaan olisi uskonut kenenkään koskaan poistavan. Kaikkein vähemmän Arnold itse olisi sitä uneksinut.

Se ystävyys, jota parooni aina osoitti Arnoldille, ei myöskään milloinkaan saattanut häntä ajattelemaan pitemmälle, eikä mitenkään niin pitkälle, että hänen ja paroonin välillä löytyisi jotain lähempää sidettä, joka heitä toisiinsa yhdisti. Aina uudistuvat raha-lahjat, hienot pukimet, ratsuhevoset ja kaikenmoiset ylellisyystarpeet, olivat hänestä vaan jonkinmoisia lahjoja kasvatusisänsä ystävältä ja kun niitä oli tottunut aina saamaan, tuli niiden merkitys jokapäiväiseksi ja huomaamattomaksi. Näin kului aika, Arnold sivuutti yksikolmatta, suoritti ylioppilastutkinnon ja palasi Oraslehdon vanhuksien luo iloisena ja onnellisena.

* * * * *

Muutamana päivänä palaamisestaan, muistui Arnoldin mieleen vanha lemmitty pyssynsä ja metsä. Siellä oli hän monta hetkeä viettänyt uskollisen Tommi-koiransa parissa, ja moni jänö oli viimeisen juoksunsa päättänyt näiden ystävyyksien lähelle saavuttua.

Metsä muistutti taaskin niin vastaavasti häntä, että pienen ajan kuluttua sai pyssy ja Tommi luvan jättää Oraslehdon taaksensa ja kulkea humisevan metsän siimeksessä isäntänsä seurassa, pyssy isäntänsä olkapäällä ja Tommi juosten, kieli pitkällä, lähellä metsikössä.

Metsien Haltijatar osottautui tänään kuitenkin peruuttaneen entisen suosionsa. Pyssy sai rauhallisesti pysyä paikoillaan, Tommi juosta hölkötti toimettomana ja itse metsästäjä kuljeksi välinpitämättömänä metsiä ristin rastiin, tarkempaa määrää askeltensa suhteen panematta.

Huomaamattaan oli hän joutunut kulkemaan rajan poikki ja oli aivan tuntemattomilla seuduilla, kun huomasi erehtyneensä metsässä. Kun samalla oli mahdollista eksyäkin, päätti hän, kuullessaan kaukana karjankellon kalkatusta, kulkea eteenpäin, sieltä jos mahdollista löytää ihmisasuntoa ja sen kautta jonkin oikotien takaisin Oraslehtoon. Tällä ajatuksella lähti hän astumaan eteenpäin, mutta tuskin oli hän päässyt sataa askelta lähenemään kun jo kuuli Tommin ankaraa haukuntaa ja samalla ihmisäänen huutavan jotain kovalla hätäisellä äänellä.

Siepaten pyssyn käteensä, jotta oli helpompi juosta tiheässä metsikössä, kiiruhti Arnold kohti ääntä, sillä hänen aavistuksensa sanoi että Tommi oli alkanut hätyyttää karjaa ja että paimen koetti sitä äänellään pelättää.

Päästyänsä tiheiköstä ulos, näkikin hän ruohikossa karjalauman syövän rauhallisna, mutta taampana useita lampaita kiirehtivän edellä ja Tommi tuiskuna perässä. Paimen, muuan tyttönen, juoksi myöskin seiväs koholla huutaen, saamatta kuitenkaan koiraa tottelemaan ja tuho näkyi kohta saavuttavan jonkun lampaista.

Arnold ei tietänyt mitään keinoa. Koira ja lampaat olivat siksi etäällä että hänen oli mahdotointa äänellään saada Tommia tottelemaan, hän siis vaan juoksi pitkin ruohistoa sen minkä jalkansa myöntivät, mutta valitettavan myöhään ennätti hän perille.

Kiihoittunut koira, jota kotioloissa tavallisesti pidettiin kahleissa, saavutti kuitenkin helposti lampaat, ja repäisten yhtä niskasta heitti sen maahan, raadellen sitä vimmatusti.

Samalla aikaa saapui paimen ja Arnold perille. Tommi sai heti isännältään palkkioksi sivalluksen pyssyn perästä, paimen taas puolestaan heitti aseensa maahan ja polvistui verisen lampaan ääreen tarkastamaan sen onnetonta tilaa.

Arnold havaitsi kuitenkin heti, että lampaan saamat vammat olivat siksi suuret, että sen pitempi eläminen vaan kiduttaisi eläinkurjaa, josta syystä hän ystävällisesti pyysi tyttöä väistämään, tähdäten samalla pyssyllään lammasta otsaan.

— Minun lampaani, minun Killini, lausui tyttö sääliväisenä lampaansa kohtaloa.

— Tommi on niin säälimätön, vastasi Arnold, luomatta parempaa huomiota paimeneen. — Sen tuskat täytyy nyt lopettaa.

Pyssy pamahti ja lammas oikasi raajansa hengettömänä.

Tuskin oli savu hälvennyt pamauksesta, kun metsästä ryntäsi kolme miestä, yksi vanhempi ja kaksi nuorempaa, esiin ja kysymättä, saavuttuaan luokse, näkivät mitä oli tapahtunut.

Syntyi aluksi hetkisen hiljaisuus. Miehet silmäilivät vuoroin lammasta maassa, vuoroin koiraa ja sen isäntää. Lopuksi lausui vanhin miehistä katkeralla nuhtelevalla äänellä:

— Kuinka se on mahdollista, että herra käy koirineen metsästelemässä täällä minun haassani, ja antaa repiä lampaani?

— Anteeksi — vastasi Arnold kohteliaasti mutta arvokkaana. Olin metsästämässä ja erehdyksessä jouduin vieraalle alueelle. Koirani yllätti lampaat, enkä parhaalla tahdollanikaan voinut tapaturmaa auttaa. Sovitaan asiasta, minä suoritan vahingon.

— Se on oikeus ja kohtuus! Teidän tulee ehdottomasti suorittaa lampaan hinta. Vanha mies silmäili nuorta miestä harmistuneena, mutta kuitenkin säilyttäen mielenmalttinsa.

— Paljonko määräätte lampaasta?

— Minä en ole mikään kiskuri ja riittänee siitä kymmenen markkaa. Tuossa on sen oikea omistaja, sanokoon se kuitenkin mielipiteensä. Mies osoitti kädellään tyttöä joka kasvot maahan luotuna ei vastannut mitään.

— Sano, Orasta, lampaasi hinta, kehoitti toinen miehistä. Mutta Orasta vaikeni.

— Minä annan siitä kaksikymmentä, lausui Arnold ystävällisesti. Samalla pisti hän kätensä taskuunsa aikoen ottaa sieltä lompakkonsa. Silloin muisti hän harmikseen, että lompakkonsa oli jäänyt kotia. Siitä kuitenkaan enempää välittämättä, otti hän taskukirjan, repäsi siitä lehden ja virkkoi tyynesti:

— Rahaa minulla ei ole mukana, mutta uskottanee velkakirjaa. Lunastan sen vielä vaikka tänäpäivänä.

— Aina velkakirjaakin uskotaan, kun vaan saa tietää velkakirjan antajan maksukyvystä, vastasi vanha mies vakaana.

— Redig, on nimeni. Oraslehdossa kotini ja…

— Redig! kirkasi mies ja astui hämmästyneenä pari askelta takaisin.
Nuoret miehet silmäilivät uhmaillen Arnoldia.

— Oikein! Kenties olen nimestä tunnettu ja hyväksytte siis velkakirjan.

Syntyi hetken hiljaisuus. Arnold otti välittämättömänä lyijykynään, aikoen kirjoittaa velkakirjan; Martti — sillä hän se oli — ei alussa taas tahtonut saada sanaa suustaan. Mutta nähtyään että Arnold aikoisi kirjoittaa velkakirjaa, hän syöksyi hirmuisella vihalla, nyrkki koholla, Arnoldin eteen ja sähisi, kiukusta kuivakkaana:

— Pysähdä! kirotun äpärä, kirjoituksesi! Sinultako, viholliseltaniko, huolisin velkakirjaa?… Haa, kerta olet sinäkin velasta, nylkijäni äpärä, kourissani!

— Mitä?… Kuinka uskallatte?…

Arnold astu enempi kummissaan kun pelosta pari askelta taaksepäin, asettuen samalla ryhdikkään asentoon, pidellen tukevasti pyssynsä piipusta ja katsoi rohkeasti vastustajaansa silmiin.

Raivostunut Martti läheni, silmissä vihan liekki, vielä lähemmälle.

— Kuinkako uskallan? karjui hän. Miksi en uskalla minä sinua, taloni syöjää, lampaani raatelijaa, sanoa mikä olet. Sinä olet tuhannesti kirottu paroonin äpärä!… Sinun suonissasi virtaa tuota kirottua verta, ja vielä uskallat, roisto, astua minun nälällä omistetulle maa-alalleni. Heittiö, maksa lammas, taikka…

Martti tempasi tytön äsken pudottaman kangen käteensä ja hyökkäsi, ase kohona, kohti Arnoldia, joka puheen aikana hölmistyneenä oli vielä etääntynyt. Samalla silmänräpäyksellä pysähtyi hän kuitenkin; tulinen vihan puuska leimahti hänenkin rinnassaan ja salaman nopeudella särähti pyssyn tukki ilmassa.

— Hävytön!… Tulkaa jos haluttaa!

— Lammas!… Konna!

Martti ei nähnyt mitään. Hänen kauvan kytketty vihansa pääsi nyt valloille ja hurjassa raivossa, sivaltaen kangellaan, hyökkäsi hän eteenpäin.

Arnold, nähtyään todella vaaran, vetäytyi askeleen syrjään joten isku tuli väistetyksi. Mutta hänenkin vihansa oli nyt valloillaan ja hän aikoi sivaltaa Marttia pyssynsä perällä, kun samalla häneen takaapäin tartuttiin lujasti kiinni, pyssy väännettiin kädestä ja yhdellä heitolla makasi hän maassa saaden kovan jymäyksen selkäänsä puunkannosta kaatuissaan. Hän ei ollut huomannut nuoria miehiä varoa ja nämä joutuivat isänsä avuksi juuri sillä hetkellä kun Arnoldin pyssyn-tukki olisi ehdottomasti tervehtinyt Martin päätä tai kylkeä.

Huolimatta loukkaantumisesta, aikoi Arnold syöksyä kuitenkin heti pystyyn, mutta sen teki tyhjäksi raivostunut Martti, ryntäen kiinni hänen kaulaansa, heittäen itsensä samalla Arnoldin päälle ähkien:

— Konna! Äpärä…

— Isä… Jumalan nimessä, hellittäkää, kuului samalla heleä naisen ääni ja Orasta tarttui isänsä käsiin, koettaen niitä irroittaa.

— No, nouskoon nyt, mutta ei tästä askeletta ennenkuin lammas on maksettu. Martti hellitti ja nousi puhaltaen ylös. Vihassaan huomasi hän menneensä liiankin pitkälle.

Arnold kohosi arvokkaasti perässä. Tosin oli hän loukkaantunut sekä tunnossaan että ruumiinsa puolesta, mutta siitä huolimatta tuntui kohtaus hänestä hassunkuriselta ja päästyänsä ylös hän melkein nauraen sanoi tytölle:

— Kiitos tyt… neiti. Te pelastitte minut varmasta selkäsaunasta.