— Aha! Sinä ilkut! Maksa lammas ja luiki maaltani! Sen saman on tehnyt sinun kirottu sukusi, ajaessaan minut omalta maaltani.
Martin ääni vapisi.
— Minä annan lupaamani velkakirjan…
— Rahat! kuuletko!
— Silloin astui Orasta suorana ja ujostelematta isänsä ja Arnoldin eteen. Hänen silmänsä säikkyivät, puna hehkui hänen kasvoillaan. Nyt vasta huomasi Arnold, että tämä paimenena oleva tyttö oli harvinaisen kaunis ja vartalonsa sorja. Ryhti todisti ylevästi että hänen sydämensä ja sielunsa oli sopusoinnussa ulkonaisen kauneuden kanssa.
— Isä! — sanoi tyttö suloisella, mutta varmalla äänellä. — Te äsken sanoitte, että lammas on minun ja annoitte minulle hinnasta määräysvallan. Vasta nyt olen saanut sen mietityksi.
Martti, joka sivumennen sanoen paljon piti tyttösestään, lauhtui hieman, katsoi aprikoiden tyttöä silmiin ja lausui lopulla:
— Niin. Lammas on sinun. Sinä saat määrätä siitä hinnan.
— Minä siis määrään. Kääntyen Arnoldiin, lausui hän painaen hehkuvat kasvonsa alas:
— Hyvä herra… lammas ei maksa mitään.
— Eikö mitään? huudahtivat yhdestä suusta isä ja pojat
— Ei, ei mitään. Tyttö vetäytyi syrjään.
— Ja sinäkö luulet, että isäsi vihollinen vielä saa koirineen teurastaa lampaitani? Ajattele, Orasta!
— Olen jo ajatellut. Toivottavasti pitää isäkin puheensa hinnan määräämisestä.
Martti ei vastannut heti. Hänen sielussaan riehui viha ja halusta olisi hän tahtonut kostoa. Paha oli kuitenkin hänen tehdä vastoin omaa sanaansa ja siitä syystä hän melkein murtuneesti lausui:
— No, hyvä. Kun ei lammas maksa mitään, niin pyydän teidän heti paikalla jättämään tämän haan ja älkääkä milloinkaan koskettako jalallanne minun, kerjäläisen, omistamaa maatilkkua. Pois, joutuin!
— Kiitoksia hyvyydestänne neiti, sanoi Arnold ystävällisesti Orastalle.
— Mitä tulee maksuun, toivon sen voivani hyvittää.
Käännyttyään ympäri ja otettuaan pyssynsä maasta, hän kohottaen hattuaan lausui ilman pienintäkään vihaa:
— Jääkää hyvästi, te, joka varmaan olette tämän jaloluontoisen neidon isä. Olen tosin varsin syyttä saanut osakseni kohtelua, jota lampaan murha yksin ei olisi kannattanut. Tämä kohtaus on kuitenkin vetänyt verhon silmistäni ja minä luulen siitä johtuvan itselleni jonkin käänteen, ennen aavistamattoman. Mitä tulee astumiseen teidän maatilkullenne, toivon sen voivani ehkä ystävänä vielä joskus uudistaa. Hyvästi!
— Ei milloinkaan! kuului Martin ääni hänen perässään, vaan se soi Arnoldin korvissa kuin olisi hän lausunut: sallimusta ei voi estää milloinkaan!…
Kummalliset tunteet riehuivat Arnoldin sielussa, hänen saavuttuaan omaan hiljaiseen asuntoonsa. »Äpärä», »taloni syöjä» ja »kirotun proomuin äpärä», kaikui nyt niin selvään hänen korvissaan. Siihen sekottui heleä naisääni, päättäväinen, mutta sointuisa. Silmissään näki hän kolme vihasta kuohuvaa miestä ja niiden rinnalla hennon suloisen tytön, melkein lapsen, jonka ylevä sulo kuitenkin voitti kostonhimoiset miehet, juuri kuin auringon nousu voittaa synkimmänkin syysyön.
»Olisiko se mahdollista?» kuiskasi ääni hänen povellansa. »Paroonin äpärä!» — minäkö?
Hän koetti muistella menneitä aikoja, vuosia takaisin.
»Ken on äitini?» kysyi hän tuskallisella kaihomielellä taas itseltään. Ei vastausta. Mutta hänen silmissään kuvaantui eräs kuva, se oli ihmeen kauniin naisen kuva, jonka hän joskus oli tavannut paroonin huoneen seinässä. Parooni piti paljon siitä kuvasta, oli sanonut kerta hänelle sen kuvan olevan eräältä vanhalta ystävältä, jonka hän, Arnoldikin, oli joskus lapsena tuntenut. Siitä kulki hänen silmänsä jonnekin kolkkoon köyhään huoneeseen, kalvakka nainen lepäsi kuihtuneena vuoteella, pieni nälkäinen kerjäläispoika istui vuoteen ääressä ja itkien valitti nälkäänsä. Taas oli hän näkevinään samaisen ryysyläisen kadulla, iljettävällä, likaisella ja sateesta lionneella kadulla koulupoikien tyrkkiessä, kaatuneen soppakannun, pelastavan herran ja taas tuon kalvakkaan naisen yskintää, verta, itkua ja…
— Jumalani!… Äitinikö kuollut puutteessa ja kurjuudessa? huusi hän ääneensä, huomaamatta oven aukeamista, josta vanha Redig paraillaan astui sisään, säikähtäen ankarasti kasvattinsa äkkiarvaamattomasta puheesta.
— Mi… mitä? sopersi vanhus käsittämättömänä.
Arnold huomasi tulijan. Hän tajusi puheensa tulleen kuulluksi ja kun uskoi vanhan kasvatus-isänsä varmaan tietävän asioista, jotka näihin asti olivat olleet häneltä salaperäisyyteen kätkettynä, päätti hän, kävi miten tahansa, siitä tiedustaa.
— Ah! Tekö se olittekin hyvä, rakas isä… Niin, minä olen todella hyvin kummallisella mielenlaadulla… Oi, jos voisitte, jos tahtoisitte päästää minut siitä, olisin teille ikuisesti kiitollinen.
Arnold lankesi vanhuksen kaulaan, kätki päänsä hänen tuuheaan hopeanväriseen partaansa ja itki, itki kun pieni lapsi.
— No, mutta… Sinä, Arnold-rukka et mahda olla terve… Metsässä varmaan vilustuit ja sen vuoksi…
— Ei, ei! Minä olen varsin terve… Olisin oikein terve, vieläpä iloinenkin, kun tietäisin, kun selvenisi se, mikä painaa mieltäni…
Hän vaikeni, pyyhki kyyneleet silmistään ja pitäen molemmat kätensä vanhuksen kaulassa, katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi totisella, vakaalla äänellä, mutta painolla:
— Ketkä ovat vanhempani?
— Vanhempasi?… Vanhus peräytyi ehdottomasti. Mutta Arnold ei hellittänyt käsiänsä. Hyväillen, itkien, likistäen päänsä vanhuksen rintaan, hän rukoili, pyysi niin kauniisti, että vedet vierivät lopulta vanhuksenkin silmistä:
— Te tiedätte… Olette minua rakastanut… minä rakastan teitä… enempi kuin ketään… Sanokaa, Jumalan nimessä puhukaa… Älkää antako minun olla tässä hirveässä epätiedossa… Rakas, hyvä, paras isä, ketkä ovat vanhempani? Oi, sanokaa, kuiskatkaa se noilta totuuden ilmoittavilta huuliltanne… Ikuinen kiitollisuuteni seuraa teitä haudan tuolle puolelle.
Vanhus oli voitettu. Kuivuttuaan kyyneleet silmistään, tarttui hän sanaakaan virkkamatta Arnoldin käteen ja kuletti hänet ikkunan luo, josta lavea näköala, ihanine järvineen, niittyineen ja laihoineen näyttäytyi laskeuvan auringon valossa. Viitaten kädellään laajaa näköalaa virkoi vanhus väräjävin äänin:
— Tuon kaiken, jonka tuossa silmäsi näkee, omistaa isäsi.
— Isäni?… Siis kuitenkin? Ja minä kun en siitä ole milloinkaan saanut tietoa.
— Nyt sen tiedät… Vanha Redig sen ilmaisi… Tähän asti on häntä uskollisena kunnioitettu, nyt hän koirankaan arvoinen ei enää ole… En voinut kuitenkaan olla ilmaisematta.
— Oi, isä! Tehän olette minun kasvattanut, vaivan tähteni nähnyt ja niin hellästi minua hoivannut… Ettehän olisi voinut vaijeta, vielä vähemmän valehdella pojallenne. Minä jo tiesin sen, vaikka en uskonut.
— Tiesit? Mistä!
Muutamalla sanalla selvitti Arnold seikkailunsa metsässä. Lopetettuaan kysyi hän:
— Isäni on siis teitä kieltänyt ilmoittamasta sitä minulle?
— Hän uskoi salaisuuden minulle ja käski sen pitää ikuisesti omana tietonani.
— Ah, nyt käsitän… Olen hänen leikittelynsä tulos… Löytö- tai kasvatuspoika, joka armosta on saanut omistaa ne hyvyydet, joita kipeä omatuntonsa on pakoittanut hänet jakamaan. Suonissani virtaa hänen jalosukuista vertaan, vaan sen hän, häpeää välttääkseen, on pakoitettu salaamaan… Olen kerjäläinen, mutta samalla todellinen vaakunan perillinen… Kunnia ja arvo syrjäyttää rakkauden, olipa kysymyksessä vaikka ainoan lapsen rakkaus… Mutta äitini? Ken oli äitini?
— Mitä minä tiedän hänestä, oli äitisi jokin köyhä tyttö. Sukunimi lie ollut Åthelén ja ristimänimi Julia. Paroonin käskystä otin minä sinut omalle niinelleni.
— Niin. Minä muistan, aivan kuin kaukaisen unen, erään kuihtuneen naisen ja kerjäläispienokaisen… Tuo nainen oli äitini ja kerjäläispoika olin minä… Äitini kuoli kuivuuteen, mutta pojan pelasti hänen suuriarvoinen ja mahtavan rikas isänsä… Omatuntonsa ei sallinut hänen antaa lapsensa kuolla ja menehtyä kurjuuteen…
Hän on ollut jalo minua kohtaan, mutta hänen tylyyttänsä äitiäni kohtaan ei se voi korjata.
— Arnold, Arnold! Älä vaivaa mieltäsi. Joutuu ehkä aika, jolloin isäsi huomaa erehdyksensä ja silloin…
— Silloin hän ryysyläisen vaakunani vaihtaa paroonin kallisarvoiseen vaakunaan. Hahhahhah! Todellakin harvinainen sattuma… Luulisitteko, rakas isä, minua niin turhamaiseksi, että, oltuani ikäni kaiken eroitettuna isäni todellisesta lapsen arvosta, olisin valmis tuon loiston omistamaan, kun hän sen armostaan suvaitsee antaa. En, ikinä! Onneksi on minussa tahdon lujuutta, käsivarsissani voimaa ja vielä kärsineen, loukatun naisen ja jalon aatelisherran verta suonissani. Minä halveksin tuonlaisia armonantajia, olipa se vaikka oman isäni armopala. Ryysyläis-vaakunaani, ei minulta kukaan riistä. Se on sydämessäni ja on yhtä puhdas, puhtaampi kuin usean kultainen, mutta loassa tahrattu aateliskilpi.
Redig palasi omaan huoneseensa, mutta kauvan aikaa seisoi Arnold vielä ikkunassaan, katsellen ihanaa näköalaa kesäyön valossa. Hänen sielunsa oli taaskin tyyni, ja tyytyväisenä laski hän vuoteelleen, jossa hän pian, unen herttaisessa hyväilyssä oli olevinaan kauniilla ruohistolla, vieressään suloinen Orasta-paimen, joka ruohoista, orvokeista, sinikukista ja apilaista sitoi somaa seppeltä ja viehkeästi hymyillen laski sen »oman Arnoldinsa» kaulalle.
VI.
Kun Orasta illalla palasi kotiin karjoillensa ja tapasi veljensä, sai hän heiltä nuhteita, kun oli niin helpolla laskenut sen, jonka heidän mielestään olisi pitänyt saada kärsiä entisten tapausten johdosta. Orasta ei vastustanut sanallakaan. Itsekseen hän vaan ajatteli: »Tekoni oli oikein. Tuo nuori herra ei ole syyllinen kotini häviöön».
Mutta jotain erityistä tunsi hän nyt mielessään. Nuoren miehen arvokas käytös, hänen rohkea esiintymisensä, sointuva puheensa ja uljas, miehekäs ryhtinsä, oli painunut Orastan mieleen ja hänestä tuntui kun ikävöisi hän jälleen näkemistä.
Aamulla vei Orasta karjaansa taaskin eiliselle paikalle. Ei sentähden, ettei haassa muuallakin olisi ollut karjalle syötävää, vaan sentähden että juuri se kohta hänestä tuntui nyt erityisesti viehättävän. Tuntonsa sanoi hänelle selvään, että hän siellä oli tavannut ensimäisen sellaisen nuoren miehen, jonka paljas näkemä on kylliksi vetämään nuoren tytön kunnioituksen puoleensa.
Ajatuksiinsa vaipuneena soljui häneltä puolen päivää vallan huomaamatta ohitse. Aurinko osoitti päivällisaikaa, karja oli laskenut levolle ja kaunis paimen, syötyään tuohikontistaan jonkun suupalan, heittäysi nurmikolle, pensaan siimekseen mukavasti pitkälleen, seuraten silmillään taivaan sinilaella ohi rientäviä pilvenhattaroita, jotka niin vapaasti siellä liitelivät, aivan kuin houkutellen: tuleppa mukaan, täällä on niin vilpoista ja vapaata…
Metsän reunaan ilmestyi valkeaan ylioppilaslakkiin puettu nuori mies. Siellä hän seisahti ja katseli ruohistoon. Nähtyään sen toisella laidalla karjalauman, puheli hän itsekseen:
— Minä en erhettynyt. Karja on taas tönään täällä ja luullakseni myöskin niiden viehättävä paimen.
Arnold lähti astumaan eteenpäin. Hän oli tänään tullut velan maksoon ja täytyi siis saada tavata tyttö. Tuntonsa sanoi myöskin vallan selvään, että tuo velan makso oli mainio sattuma, koska sen kautta kävi helpoksi saada puhella suloisen saamamiehensä kanssa.
Mitään aavistamatta, saapui hän pensasten luo, jossa Orasta, kädet ristissä pään takana nukkui rauhallista unta, niin vapaana kun konsaan omalla vuoteellaan.
Arnold pysähtyi äkisti. Tämä näky oli hänestä hurmaava.
Tyttö oli vaatetettu löysään vilpoiseen kesäpukuun. Huivinsa oli valunut kaulalle, kastanjan väriset kutrinsa lepäsivät vapaina ruohistossa, avara maalais-röijynsä oli auki joten tasaisesti hengittäessä lainehtiva povi lumivalkoisen paidan yläpuolelta pisti näkyviin. Paljaissa jaloissaan oli sievät tuohi-virsut, joista toinen nukkuessa kuitenkin oli pudonnut ja pieni täyteläinen jalka lepäsi niin tyytyväisen näköisenä ruohikossa.
Huumaantuneena seisoi Arnold hetken. Hän ei uskaltanut jäsentään liikuttaa pelosta että häiritsisi nukkujaa ja näkemänsä ihanuus katoaisi. Hampaittensa lomitse hän itsekseen nupisi:
— Mikä viehättävä kuva… Oi, jospa olisin nyt maalari, en milloinkaan löytäisi onnistuneempaa mallia… Mikä tyyni rauha, mikä vapauden nautinto… Oi, äiti!… Kuinka onnellinen olisit ollut korven tyttönä, jonne ei hekumoitsijan silmä olisi ylettynyt… Konna se, joka moisen sydämen rauhan saattaa särkeä…
Juuri sinä hetkenä vetäytyivät tytön purpurahuulet suloiseen hymyyn ja Arnold tunsi kuinka halusta hän olisi tahtonut hellän suudelman noille huulille painaltaa.
Samalla aukenivat tytön silmät, ne tapasivat Arnoldin ja heikko huudahdus pääsi hänen huuliltaan kun hän säikähtyneenä hypähti ylös.
Joskin hieman hämillään, rohkaisi Arnold itsensä, astui lähelle ja tarjoten kättään hän vilpittömällä äänellä lausui:
— Anteeksi… En tahtonut häiritä ja toivon että rauhoitutte. Minä tulin maksamaan velkani.
— Minä olin nukkunut ja…
— Juuri se minua huvitti katsoa. Te nukuitte todella rauhallisesti…
Mutta istutaan. Tässä on varsin mukava paikka.
Arnold istui turvepenkereelle, vetäen Orastan rinnalleen. Ystävällinen puhelu rauhoitti tyttöä, hymyillen veitikkamaisesti kiinnittäessään auki olleet röijynsä napit ja pyyhkäisten valloillaan olevat kiharansa ohimoiltaan, hän virkoi:
— Te olette rohkea… Kielsihän isäni eilen…
— Minun astumasta hänen valtakuntansa alueelle. Kielsi tosin, mutta velkani tulon suorittamaan toki siinä missä se on tehty. Kieltämättä on kylkeni vielä eilisestä hieman kipeä, mutta se ei kuitenkaan estä minua uusista seikkailuista.
— Minäpä jo eilen sanoin lampaani hinnan.
— Jota hintaa en puolestani hyväksy. Lupaamani hinnan siitä suoritan… Niin… suorittaisin siitä kymmenkertaisesti, kun se oli teidän lampaanne.
— Killistäni pidin tosin paljon, mutta en käsitä miksikä te siitä tahtoisitte maksaa niin paljon. Eihän se ollut kuin lammas vaan.
— Mutta se oli teidän, Orastan, lammas… Mutta sanokaapas, miksi isänne oli niin suutuksissaan minulle?
Orasta kertoi mitä hän tiesi Oraslehdosta, paroonin ja isänsä välisistä rettelöistä ja lopetti puheensa seuraavasti:
— Kun hän kuuli nimenne ja tiesi että te olette sen talon isäntä, päätti hän kostaa kärsimyksensä.
Arnold oli seurannut tarkkaavasti kertomusta. Sen loputtua hän sanoi synkästi:
— Isällenne on tehty vääryyttä. Mutta syytön olen siihen minä. En omista sitä, enkä yhtään taloa. Olen vaan köyhä kasvatti, en muuta. Lupaan kuitenkin tehdä parhaani tuon vihan poistamiseksi.
— Mutta tehän olette paroonin poika. Isä on niin sanonut.
Sana »äpärä» ei ollut selvillä vielä yksinkertaisen Orastan käsityksessä. Isä oli sanonut nuoren miehen paroonin pojaksi, siinä kaikki.
— Minulla ei ole mitään oikeutta omistaa itseäni hänen pojakseen. Sen vastaisuudessa ehkä tulette käsittämään.
Pitkän ajan keskustelivat he yhdessä, toisinaan laskien leikkiäkin ja Orasta tunsi pian itsensä varsin rohkeaksi viettämään yhdessäoloa nuoren herran kanssa karjaa paimentaessa.
Vasta illan tullessa huomasi Arnold ajan olevan poistua, hän kaivoi esille setelin, painoi sen Orastan käteen ja virkoi hilpeästi pitäen tytön kättä omassaan:
— Tuossa velkani, lampaan hinta. Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi heti levollisesti:
— Niin, todella lampaan hintaa… Jospa tietäisitte, kuinka kalliin hinnan maksaisin tuon lampaan omistajattaresta itsestä.
Tuo oli lausuttu niin kummallisella äänellä, niin suloisesti sointuvalla äänellä, mutta myöskin mitä painavammin, että Orasta, vaikkei sitä täydellisesti käsittänytkään, puoleksi säikähtyneenä aikoi temmata kätensä ja juosta pakoon. Arnold ei hellittänyt. Hän jatkoi:
— Sallimus johti eilen tänne tieni. Täällä näin suloisen
Orasta-paimenen ja hän tuskin tiennee, kuinka paljon tuosta
näkemisestäni olen hänestä ruvennut pitämään… Vastatkaapas minulle,
Orasta: voisitteko yhtään pitää lampaanne surmaajasta?
Nyt käsitti Orasta mistä oli kysymys. Hänen sielunsa leimusi ilmiliekissä, hän tunsi veren syöksyvän kasvoilleen ja vaieten painoi hän kasvonsa maahan ikäänkuin peläten niiden jotain ilmaisevan.
Arnold jatkoi:
— Voisinko käsittää väärin. Sydämeni ilmoittaa kuitenkin, että Orasta minua käsittää, että hän kantaa tunteita yhtyneitä minun tunteisiini… Vastaa minulle, Orasta?
Arnold laski hiljaa toisen kätensä tytön vyötäisille, vetäen häntä hellästi luokseen. Kuiskaten hänen korvaansa lisäsi Arnold:
— Orasta, armas! Kuinka paljon pidän sinusta. Sano vaan sana: pidätkö
Arnoldista? ja minä olen tyytyväinen.
Hiljaa kuului silloin vastaus. Se tuli sydämestä, oli arka mutta armas.
Ja kun se sydämestä oli lähtenyt, se toiseenkin sydämeen sattui.
Muutamaan hetkeen ei kumpikaan virkannut mitään. Orasta oli suljettu Arnoldin syliin, hänen kätensä oli kiedottu isänsä vihollisen kaulaan, heidän huulensa koskettivat toisiaan ja metsän humina kuletti kuulumattomat kuiskaukset kauvas rakkauden jumalattarien kuuluviin.
* * * * *
Redigin ja hänen vaimonsa kummaksi muuttui Arnoldin käytös ja mielenlaatu äkisti, edelläkerrotun tapauksen jälestä.
Ennen hän huvitteli vanhuuksia leikillisyyksillään, nyt oli hän vakava ja ajattelevainen, huolettomuutensa oli kadonnut ja hänestä tuli hiljainen, totinen nuorimies. Hän oleskeli mieluimmin yksin ja viipyi usein päiväkauden metsässä, ilman pyssyä ja koiraa ja kun palasi takasin, söi hän illallisensa tuskin virkoen sanaakaan ja meni kiireesti omaan huoneeseensa.
Paroonikin, joka tuon tuostakin pistäysi Oraslehdossa, huomasi pian tuon muutoksen. Visusti uteli hän tietoa siitä Redigiltä ja kun tämä ei tiennyt asiasta antaa mitään luotettavaa varmuutta, määräsi parooni hänen siitä ottamaan selvää sekä heti ilmoittamaan siitä hänelle.
Näin kului muutamia aikoja. Suvi teki jo loppuaan ja eräänä iltana kun Arnold tapansa mukaan palasi metsästä, päätti kunnon Redig ottaa asiasta selvyyttä. Illallisen perästä hän siis heti menikin Arnoldin huoneseen ja virkkoi ilman mitään pidempiä mutkia, haluavansa kerta kuulla syyn hänen muutokseensa. Ukon sana oli vakava, siinä oli totuutta, Arnold tiesi itsekin muutoksestaan ja kun se noin suoraan kysyttiin päätti hän myöskin antaa suoran vastauksen. Melkein huolettomasti hän siis vastasi, ukon suureksi kummaksi:
— Niin, nähkääs… Minä olen rakastunut!
— Rakastunut?
— Eli oikeimmin: olen kihloissa ja aion ottaa vaimon ihan ensi tilassa.
— Minä en käsitä… Kuinka se olisi mahdollista.
— Oi, isä! Se käy varsin helposti laatuun. Erkanen tästä talosta, etsin itselleni työtä jolla elätän itseni ja perheeni.
— Erkanet täältä?… Mahdotonta.
— Jo kylliksi olen paroonille kiitollisuuden velassa. En tahdo lisätä, sillä kenties kiitokseni loppuisivat kesken, ennenkuin velka tulisi suoraksi.
— Ja kuka on morsiamesi?
— Köyhä, yksinkertainen paimentyttö. Nimensä on Orasta ja isänsä on joskus omistanut tämän talon, joka häneltä vietiin vääryydellä ikipäiviksi.
— Mitä? Martti Martalanko tytär? Mahdotonta.
Ukko oli säikähtyä kuoliaaksi.
— Hän on ihana tyttö. Orasta rakastaa minua, tärkein asia avioliittoon mennessä, ja samaa tunnen itsestäni. Isänsä kyllä on uhannut, saatuaan kuulla aikeistamme, ennen antaa tyttärensä vaikka mustilaiselle kuin minulle. Onneksi on kuitenkin nykyinen avioliittolaki väljempi kun entisaikoina ja minä en epäile voitostani.
— Sinäkö, herrasmies, suuren paroonin poika, torpparin tytön.
— Tuo kaikki on liikaa, rakas isä. Tiedätte itse, pitääkö isä minua poikanaan. Ja vaikka hän vielä pitäisikin, niin suostumustani Orastan kanssa en ikinä purkaa. Hyvää yötä, rakas isä.
Arnold heittäytyi levollisesti vuoteelleen, ukko kömpi omaan huoneeseensa, mutta vielä unessaankin höpisi hän harmistuneena: »Torpparin tyttö, yksinkertainen kollo. Mahdotointa». Paroonille päätti ilmaista asian ihan ensi tilassa.
Muuttuneet olivat asiat ja olosuhteet myöskin Martti Martolan torpassa, jälestä lammasjutun metsässä. Orasta tosin ilmaisi salaisuuden heti rakastetulle äidilleen, mutta se päätettiin pitää isältä salassa mahdollisimman kauvan. Tytär kävi edelleen karjaa paimentamassa ja jokapäiväisenä seuralaisenaan oli hänelle Arnold. Päivät soljuivat joutuin, he tunsivat itsensä onnelliseksi ja kun Orasta toisinaan muisti heidän välillään olevasta syvänteestä, hän kun oli ainoastaan köyhä töllin tytär, poisti sen heti Arnoldin rehellinen katse ja hänen vakuuttava äänensä.
Eräänä sunnuntaipäivänä päätti Martti mennä Orastan tilalle ja päästää hänet vapauteen. Hän poistui kotoa ja kulki suoraa päätä hakaan. Suuri oli kuitenkin hänen hämmästyksensä kun näki, astuttuaan metsästä ruohistolle, pensaitten luona istuvan valkealakkisen herrasmiehen ja Orastan hänen sylissään. Hämmästykseltään ei hän tiennyt mitä tuli tehdä. Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen silmänsä tuntiessaan tuon nuoren herran vihollisensa pojaksi.
Sillä hetkellä olisi Martti ollut valmis musertamaan pään Arnoldilta, mutta onneksi ei löytänyt mitään asetta. Hän tyytyi siis hyökkäämään suoraan Arnoldin rintoihin, ärjyen vihasta vimmastuneena:
— Sinä kirottu… Taloni on viety, vieläkö lapsenikin, roisto, tahdot murhata. Minä sinut katala tapan!
Arnold, joka huomasi ajoissa Martin tulon, ennätti kuitenkin nousemaan pystyyn, ja yhdellä nykäisyllä oli hän irti Martista tämän itse suistuessa maahan.
Ukon ylösnousemista käytti Arnold hyväkseen lausuen maltillisesti:
— Hyvä Martola. Heittäkää jo syytöksenne ja vihanne. Että talonne on teiltä ryöstetty ei suinkaan ole minun syyni, ja jos voisin olisin valmis sen tänäpäivänä takaisin antamaan. Rakastan tytärtänne, enkä sallisi että kukaan häntä loukkaisi.
— Sinä! sinäkö rakastat tytärtäni? Kirottu rakkaus! sähisi Martti päästyänsä pystyyn, uudelleen kuitenkaan hyökkäämättä käsiksi.
— Ihana rakkaus, kunnon Martola. Se on kahdenpuolista, ja ainoastaan sellainen liitto joka siitä solmitaan, kaunistaa avioliiton.
— Lopeta! Tytärtäni, sen kuulkoon hän itse ja sinä, en milloinkaan anna viholliselleni. Pois täältä, äläkä koskaan lähene. Minä sinua ja kirottua sukuasi vihaan hautaan asti. Pois silmistäni!
— Minä lähden. Sillä ei ole sentään sanottu että rakkaudestani Orastaan luopuisin. Hyvästi, Martti Martola! En epäile, ettei meistä vielä tule ystäviä, ehkä enempikin. Hyvästi Orasta! ja varjelkoot sinua taivaan vallat joutumasta sattuneiden koetuksien uhriksi.
— Hyvästi, Arnold! Kestän kaikki, lausui Orasta niin pelottomasti, että
Martti vallan hölmistyi tyttärensä rohkeudelle.
Kun Arnold katosi metsään, lausui Martti Orastalle äänellä, josta sai päättää, että hänkin puolestaan on luja päätöksessään:
— Pois kotiisi sinäkin! Tämä on viimeinen päivä kun vietit metsässä. Vannon antavani sinut onnen mustalaiselle akaksi kun tuolle kirotulle puolisoksi. Pois!
Martti piti lupauksensa. Vielä samana iltana haki hän kylästä erään poikasen karjaa paimentamaan ja Orasta sai määräyksen olla liikkumatta ulkopuolella kotinsa rajoja.
Virran juoksua on kuitenkin helpompi tukkia kun estää kaksi yksimielistä toisiansa tapaamasta.
Martti kävi kotona olevien poikiensa keralla joka päivä työssä, vaimonsa taas oli nuorten puolella ja niin oli nuorten yhtyminen mahdollista. Arnold kävi vapaasti torpassa, yhdessä samoilivat he metsiä torpan läheistöllä eikä Martilla niistä kohtauksista ollut pienintäkään tietoa.
Päivää jälkeenpäin herra Redigin kohtausta Arnoldin kanssa, ilmoitti Arnold Orastalle että hän seuraavana päivänä illalla tulisi suoraan hänen isänsä luokse pyytämään hänen suostumustaan ja ellei hän suostuisi, täytyisi heidän toteuttaa ennen tehty päätöksensä, joka oli: Orasta poistuu kotoa, he yhtyvät pariskunnaksi ilman suostumusta.
Mikään ei näyttänyt Arnoldista mahdottomalta. Paroonin lahjoittamia rahoja oli hänellä säästössä kaunis summa ja eräältä uskolliselta toveriltaan oli hän saanut lupauksen päästä rakenteilla olevalle rautatielle sievään toimeen, ilmoitettuaan hänelle miten asiansa olivat. Niin oli hän varma toimeentulostaan, vaikka jättäisi paroonin tilukset selkänsä taakse. Orasta tosin epäili kotoaan poistumista, mutta Arnoldin rakkaus poisti pelon ja kun he erosivat lupasi Orasta seurata häntä vaikka maailman ääriin joskaan ei isä suostuisi heidän yhteenmenoonsa lupaustaan antamaan.
Ja tyytyväisinä erkanivat rakastavaiset toisistaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui parooni B. Oraslehtoon.
Redig oli tapansa mukaan häntä vastassa ja autti kohteliaasti toista jo myöskin vanhaksi käynyttä ukkoa vaunuista.
Arnoldikin oli tänään kotosalla, — hän päätti valmistua illalliseen koetukseen morsiamensa kotona — ja vastasi kohteliaasti joskin kylmän puoleisesti paroonin tervehdykseen. Tämä ei myöskään jäänyt paroonin huomiosta ja oikopäätä kutsui hän Redigin luoksensa kartanon vierassaliin, jonne saavuttua heti tiedusti, josko kasvatusisä olisi saanut tietoa Arnoldin mielen muutokseen.
— Kaikki, herra parooni, on jo selvillä.
— Ja syy?…
— On rakkaus!
— Mitä lempoa? Rakkaus?
— Valitettavasti niin on laita.
— Sepä saakeli… Rakkaus!
— Luullakseni on se auttamattomissa. Poika on vallan raivoissaan.
— Hm, hm!… Entä rakastettu?
— Kokonaisen torpparin tytär, herra parooni. Sen Martti Martolan, joka ennen omisti Oraslehdon.
— Pah! Perkele! Sen käräjäpukarin, joka muinoin antoi isälleni niin paljon huolta? Sepä perhanaa!
Paroonin viha tuntui nousevan. Hetkisen mietittyään, purskahti hän kuitenkin raikkaan nauruun ja virkoi leikillisesti:
— Kuulkaapas, hyvä Redig! Minä uskon ettei tuosta rakkaudesta ole suurempaa vaaraa. Rakastella täällä maalaisoloissa moukan tyttöjä, ei ole synniksi luettava nuorelle ylioppilaalle… Käskekää Arnold puheilleni heti. Tahdon itse kuulla tunnustuksen hänen omasta suustaan.
Redig kumartui ja poistui. Muutaman minutin kuluttua saapui Arnold vierashuoneeseen.
Parooni istui mukavasti lepotuolissaan huoneen perällä ja osoitti
Arnoldille istuinta vierellään.
Koneentapaisesti noudatti Arnold kehoitusta.
— Olen kutsunut — aloitti parooni — sinua tänne keskustelukseni kanssasi asioista, joista mahdollisesti riippuu tulevaisuutesi.
Arnold kumarsi.
— Kuten tiedät — jatkoi parooni ystävällisesti — olen jo ikämies ja siitä syystä tarvitsen ehdottomasti apua. Virastossani kaipaan aina jo apulaista, jonka nuori, terävä äly voisi olla avuksi. Sitäpaitse nämä maatalot vievät paljon huolta. Apulaisekseni olen ajatellut sinua ja kun siitä varmaan tulevaisuutesi tulee vakavalle pohjalle, luulen ettet itsekään sitä vastusta. Lukuja voi silti jatkaa, siitä ei mitää haittaa. Mitä itse vastaat?
— Suuri kiitos huolenpidostanne, herra parooni!
— Sinä olet osoittaunut järkeväksi nuorukaiseksi ja siksi olenkin valmis katsomaan parastasi.
— Minulla on syytä aina muistella hyväntekijänäni teitä, herra parooni!
— Muuten, kuten muistan, täytät sinä kohta kaksikolmatta ja joutuu heti aika katsoa toimelias puoliso. Vasta silloin vakaantuu käsitys ja elämä saa seisovan kohdan. Virkauralle pyrkiessä tulee se seikka ottaa erityiseen huomioon.
— Anteeksi, herra parooni, siitä asiasta suoraan puhuen, olen jo pitänyt huolta.
— Mitä? Olisitko jo valinnut itsellesi puolison? Parooni näytti tietämättömältä.
— Olen! Aion ryhtyä siihen liittoon vielä tämän vuoden kuluessa.
— Todella rohkea päätös. Tähän asti et vielä ole voinut tietää mitään tulevaisuudesta; luvut kesken, y.m. Saanko olla utelias ja tiedustaa, ken on morsian?
— Nimensä on Orasta Martola, ja on hän erään torpparin tytär tästä läheltä.
Parooni näytti hämmästyneeltä.
— Mitä? Torpparin tytär… Talonpoikaistyttö.
— Oh, se ei tee mitään. Tulee huomata, että itsekin olen vaan kartanonhoitajan ottopoika, kasvatti ja kuten luulen löytölapsi. Mitä huonompi minua olisi torpparin rehellinen tytär?
Se lausuttiin kuivasti ja pisteliäästi.
— Äh! Sehän on pelkkää hullutusta. Sinä, toivorikas nuorimies, avioliittoon halvan torpparin tytön kanssa.
— Herra parooni, sallikaa minun kysyä jos rakkaus todella on hullutusta. Minusta sillä on paljoa syvempi merkitys.
Minusta on hullutusta, että mies jolle tulevaisuus hymyilee onnea ryhtyy tuonlaisiin liittoihin. Järkeä myöskin tarvitaan avioliittoon mennessä.
— Se on vakaa päätökseni ja siitä en luovu, herra parooni!
— Entä tulevaisuus?
— Herra parooni vastikään esitteli.
— Pyydän huomauttaa, hyvä Arnold, ettei se tila ole torpparin tyttärelle.
Arnold nousi.
— Siis ei ole minulla muuta sanottavaa, kun kiittää tarjouksesta johon en tullut hyväksytyksi.
Hopeahapsinen parooni menetti mielenmalttinsa:
— Tämä on kerrassaan kiittämätöntä! Noinko palkitset myötätuntoisuuteni? Sanot päätöksesi järkähtämättömäksi. Mutta minä sanon, että se peruutetaan… Vai luuletko, ettei asioissasi ole kellään toisella sanan valtaa? Ei! Siitä ei tule mitään, niin totta kun elän. Ei!
Paroonin nyrkki sattui pöytään. Arnold seisoi vakavana ja kun myrsky taukosi lausui hän levollisesti:
— Herra parooni! Tosin olen ollut teidän ja talonne hoitajan armoilla. Olen saanut teiltä hyvän hoidon ja kasvatuksen. Siitä olen kiitollinen. Niin… Ehkä enempi kun tulisikaan. Mutta että minua, löytölasta, joku, olipa hän vaikka kasvattajani, alkaa eroittamaan siitä, joka on elämäni ainoa aatos, ihanin unelmani, niin siitä ei tule mitään! Minulle rakkauteni on korkeampi kun arvo ja kunnia, jonka usea vallassäätyläinen kernaasti unohtaa. Teillä, herra parooni, ei ole pienintäkään oikeutta avioliittoni peruuttamiseen. Onko tämä kiittämättömyyttä en tiedä, se vaan on vakaa ajatukseni.
— Niinkö luulet? Ehkä minulla kuitenkin löytyy siihen oikeutta isommassa määrin kuin saatat uskoakaan. Mitä siihen sanot?
— Minulla ei ole enää mitään lisättävää.
— Sitä enempi on minulla… Onko kasvattajalla tai isällä mitään eroitusta?
— Minä en käsitä herra paroonin tarkoitusta.
— Isällä täytyy poikansa ylitse olla täysi valta, kasvattajalla ainakin sivullinen määräysvalta. No, niin. Minulla on molemmat. Mitä siihen vastaat?
— Mitä? Teillä, paroonillako, täysi valta isänä ja kasvattajana? Mikä tunnustus, herra parooni.
Parooni huomasi menneensä liikaa pitkälle. Sitä ei enää käynyt peruuttaminen. Hän siis enempi lauhtuneena jatkoi:
— Oli aika kuin tulin tuntemaan äitisi. Sen muistoja olet sinä. Otin äitisi kuoltua sinut hoitooni ja siitä asti olet saanut kantaa etuja joita parempia ei yksikään avioliitosta syntynyt lapsi ole saanut hyväkseen. Siinä koko selvitys.
Arnold väistyi muutaman askeleen ja katsoi omituisesti isäänsä.
— No, niin! Olet siis poikani ja minä toivon että osoitat isällesi lapsen rakkautta ja kuuliaisuutta.
Arnold väistyi vielä etäämmälle virkkamatta sanakaan.
— Sinä vetäydyt syrjään. Mitenkä minun tulee tämä käsittää?
Nyt tuli Arnoldin vuoro vastata. Selvään, joskin hieman vapisevalla äänellä hän puhui:
— Minäkin luulen muistavani tuon naisen, äitini. Hän oli, kuten niin moni muu, joutunut ylhäisien uhriksi. Näki nälkää, sillä nuo ylhäiset ovat liikaa korkealla huonompiaan ottamaan rinnalleen. Hän kuoli kurjuuteen ja poikansa pääsi isän armoihin, kuten juuri kuulin todistettavan. Löytölapsena hän hoidettiin parhaan mukaan, mutta halpuutensa ei sallinut häntä kantamaan isänsä nimeä. Nyt häneltä vaaditaan lapsen rakkautta. Mutta sitä hänen on mahdoton tuntea. Isä, joka lapselleen on vieras hyväntekijä, ei koskaan saa lapsenrakkautta omistaa. Hän on vieras ja kiitollinen kasvatti katsoo häneen vaan nöyrä pelontunne sydämessä.
— Arnold! Tämäkö sinulla on antaa isällesi!
— Oh, parooni, isäni! Nyt kun tahdotte riistä minulta rakastettuni, nyt ilmaisitte vasta olevanne isäni. Mutta äitini oli köyhä, rahvaan tyttö, pojallansa ei ole ollut tähän asti isää ja siis ei löydy mitään syytä joka voisi minut eroittaa Orasta-armaastani.
Parooni ei vastannut heti. Hän käveli ajatuksissaan edestakaisin lattialla ja pysähtyi vihdoin Arnoldin eteen sekä virkkoi hiljaa mutta painavasti:
— Niinkö uskot? Ehkä kuitenkin isäsi aatelisvaakuna?
— Ei kuulu minulle, joskin oikeuden mukaisesti niin olisi laita. Ja sanon suoraan, jos vaikka se niin olisikin, en sittekään luopuisi päätöksestäni. Alina pidän arvossa oman vaakunani, sen sain äidiltäni ja on se niin puhdas ettei mikään paroonin kilpi voi sitä somentaa. Se on ryysyläisen vaakuna, omantunnon puhtaus, eikä sitä rumenna edes torpparin siveä, ihana tytärkään. Sen vaakunan kanssa olemme niin jaloja kuin kukaan aatelismies tai neito saattaa olla. Siinä päätökseni.
Kumartaen poistui Arnold huoneesta. Paroonilla ei ollut mitään sitä vastaan, hän vaipui lepotuoliinsa eikä käsittänyt mitä tulisi tehdä. Suuri mies oli neuvotonna nuoren miehen sanojen johdosta.
Äkisti pisti hänen mieleensä eräs tuuma. Tarttuen pöydällä olevaan kelloon, soitti hän tulisesti. Palvelija astui huoneeseen.
— Hevoset joutuin valjaisiin ja käskekää Redig tänne! komensi parooni.
— Heti, herra parooni.
Palvelija poistui ja heti saapui ukko Redig sisälle.
— Poika on riiviöissään, selitti parooni. Nyt on täytymys keksiä keinoja. Olen sen jo keksinyt. Ajamme suoraa päätä tuon Martolan torppaan ja vaadimme, että hänen täytyy kieltää nuorten avioliitto.
— Luulen ettemme onnistu. Hän vihaa teitä, herra parooni.
— Silloin koetamme käyttää rahaa, ellei sekään onnistu, tulee käyttää pakkokeinoa.
Palvelija tuli ilmoittamaan että hevoset olivat valjaissa.
Parooni Redigin seurassa astui vaunuihin, jotka vierivät nopeasti
Oraslehdon pihalta.
— Kylää kohti. Ensimäinen sivutie oikealle ennen kylää, komensi Redig kuskille.
VII.
Päätettyään päivän työn metsässä, palasi Martti poikinensa ajoissa kotiin. Aamulla olivat menneet jo päivän sarastaessa ja siitä syystä katsoivat olevansa oikeutettuja hieman aikasemmin illalla lopettamaan.
Illallinen kannettiin pöytään. Orasta, vaikkakin levoton tietämättään Arnoldin vielä samana iltana saapuvan tekemään ratkaisevan askeleen, kyseli kuulumisia metsästä, koettaen olla niin hilpeänä ja isälle niin mieleisenä kuin mahdollista. Martti olikin oikein hyvällä tuulella, kertoi jäniksestä joka oli ollut vähällä juosta hänen syliinsä y.m.
Silloin kuului huoneiden takaa rattaiden kolinaa ja samalla töytää parivaljakot torpan pihalle.
Pala takertui Martin kurkkuun. Vaunut tunsi hän heti parooni B:n omiksi.
Parooni ja Redig nousivat vaunuista ja astuivat hämmästyneen torpan väen vetäytyessä sivuun, vähääkään kursastelematta sisään.
Martti seisoi keskellä tuvan lattiaa osaamatta ajatella mitään. Vihansakin oli hän tällä hetkellä unohtanut, niin tavattomalta tuntui hänestä herrojen vierailu.
Ystävällinen parooni toivotti kohteliaasti hyvää iltaa, Redig luonnollisesti seurasi esimerkkiä.
— Minulla olisi — aloitti parooni — puhuttavaa teille, Martti Martola.
Ehkä voisimme tuolla kamarissa vapaammin keskustella.
Viipyi hetki ennen kuin Martti löysi vastausta. Sillä aikaa ennätti parooni silmäillä ympärillensä ja kohtasi hänen silmänsä säikähtyneen Orastan seisomassa uunin lähellä.
»Tyttö on todellakin kaunis», tuumi parooni naistuntijana itsekseen.
Martti oli tällävälin saanut puhelahjansa: viha raivosi hänen suonissaan ja hän vastasi äänellä joka heti ilmaisi että leikki oli kaukana:
— Tämä huone on minun vierassalini. Nämä ihmiset ovat perheeni jäseniä ja niin salaisia en halua kuunnella ettei niistä perheeni saisi tietää.
— Kernaasti minun puolestani… Asia koskee tytärtänne ja nuorta ylioppilas Redig'iä joita te isänä ja minä sekä hra Redig pojan kasvattajina olemme velvolliset huolehtimaan.
— Tytärtäni ja ylioppilas Redig'iä?
— Arvattavasti tiedätte varsin hyvin heidän keskinäiset suhteensa. Tyttärellenne se ei ennusta hyvää, varsinkin kun poika vielä nauttii kasvattajainsa hoivaa.
— Josko minä tiedän?… Se tahtoo sanoa: jos minä muka olen samassa juonessa avustamassa tytärtäni herra paroonin äpäräpojan kainaloiseksi… Niin totta kun olenkin vaan kerjäläiseksi ryöstetty vaivainen rinnallanne, rohkenen kuitenkin sanoa: hävetkää!
Parooni puri huuliaan.
— Huomatkaa, Martola, kenen kanssa puhutte. Muutoin voin vakuuttaa, että huolimatta kaikesta menneisyydestä kunnioitan teitä ja soisin siis, että tyttärenne suhteet mainitun pojan kanssa ensi tilassa lopetatte. Sitä vaatisi oma etunnekin.
Paroonin lausuessa viimeisiä sanoja temmastiin ovi auki ja Arnold astui pelottomana sisään. Hämmästys valtasi kaikki.
— Arnold! huudahti Orasta ja syöksyi suoraa hänen rinnoilleen.
— Saavuinpa otolliseen aikaan, lausui Arnold tavallisella tyyneydellään. — Otolliseen aikaan sentähden että täällä on toisiakin vieraita.
Taluttaen vyötäröisiltä Orastaa, astui Arnold suoraan Martin eteen ja osoittaen vierellään olevaa pelosta vapisevaa tyttöä, lausui hän syvällä äänellä:
— Isä Martti! Tässä on tyttärenne. En tahdo häntä ryöstää teiltä, sillä tiedän että rakastatte lastanne vanhemman rakkaudella. Kysyn siis, näiden kaikkien läsnäollessa, josko suostutte antamaan hänet minun rakkaaksi puolisokseni?
Vihan tuli leimahti Martin silmissä. Hän oli juuri antamassa vastauksensa joka olisi epäilemättä ollut kaikkea muuta kuin myöntävä, mutta parooni ennätti ennen häntä ja sai aikaan Martille viivytyksen.
— Siinä nyt kuulette ja näette itse. Mutta huomatkaa mitä sanon: Tuon nuoren miehen isänä kiellän minä sellaisen avioliiton!
— Ja minä — vastasi Arnold — hylkään senlaisen lapsen arvon, jonka joku saattaa toiselle parinkymmenen vuoden kuluttua antaa. Minä en ole tuntenut isääni, olen ottopoika tälle kunnon Redig-vanhukselle ja jos te, parooni, tahdotte omistaa minut pojaksenne, on se teidän vallassanne. Omatuntoni sanoo kuitenkin, ettei minulla enää milloinkaan ole oikeaa isää… Vastatkaa kysymykseeni, Martti-isä!
Kosto oli valmis Martilla. Sen tahtoi hän tällä hetkellä heittää paroonin silmille. Hän lausui:
— Niinkuin kuulin, omisti tämä suuri parooni, teidät, nuorimies, vastikään pojakseen. Hänen paroonillinen korkea arvonsa, ei sallisi, että hänen poikansa, olipa se vaikka salaisestikin, yhtyisi talonpojan ja vielä päälliseksi köyhän torpparin tyttäreen. Mutta juuri tämän paroonin ja hänen isänsä ansio on se, että entisestä Oraslehdon kartanon isännästä on tullut köyhä torppari. Ja kun minä todellisuudessa olen sen kartanon oikea omistaja, ei liene suuresti säädystä poikkeamista jos paroonin salainen poika nai tyttäreni. Minä myönnyn avioliittoonne.
— Isä! Oi isä! huudahti Orasta syöksyen isänsä kaulaan.
— Tämä on hävytöntä! huusi parooni. — Sen, niin totta kun elän, minä kostan! En penniäkään myönnä perintöä sinulle, Arnold! Ja sinulle, Martti Martola, löytyy kyllä kosto hävyttömyydestäsi. Haa! Tämän torppasi liitän talooni vieläkin ja sinä jäät puille paljaille. Ehkä käsität, kenen kädessä riippuu sinunlaistesi menestys.
— Se riippuu omista ja poikieni kätten töistä. Torppani on toisessa pitäjässä ja eilen lunastin kauppakirjat siitä talosta jonka maalla torppani sijaitsee ja minkä isäntänä on tästä lähtien vanhin poikani. Kostonne ei siis enää ylety, korkea herra parooni.
Martti hymyili voitonriemulla.
— Ja minun parhain perintöni on tässä, lausui Arnold vetäen Orastan rinnoilleen.
Muutaman minutin kuluttua olivat paroonin parivaljakot lähteneet töllin pihalta, kuluttaen arvoisan omistajansa ja herra Redigin takaisin Oraslehdon kartanoa kohti.
* * * * *
Noin puolitoista vuotta edellä kerrotusta tapauksesta Martti Martolan
torpassa, oli erään uuden yksityisradan jokaisella asemalla hyörinää.
Rata avattiin tänään liikenteelle, juhlajuna korkeine herroineen saapuu
Helsingistä ja se suuremman huolen antoi asemien miehistölle.
Määrätty hetki alkoi lähenemään. K:n aseman miehistö ja päällystö seisoi valmiina uusissa univormuissaan asemasillalla junaa vastassa.
Yleisöäkin oli kokoontunut melkoinen joukko juhlajunaa katsomaan ja kuului siinä puhetta jos toistakin vartoilevan yleisön huulilta. Mikä oli tietävinään junassa saapuvan erään korkea-arvoisen ruhtinaankin, toinen taas, kaikki senaattorit, joilla olisi mitä loistavammat univormut, kolmas tiesi siinä saapuvan »Yli-kenraalitirehtöörin» ja uteliaisuus kasvoi kasvamistaan.
Nuori asemapäällikkö asteli kuitenkin hyvin huolettoman näköisenä vaimonsa keralla edestakaisin asemasillalla, hauskasti haastellen keskenään.
Molemmat olivat he nuoria, reippaita ja solakkavartaloisia. Itse asemapäällikkö oli puettu virkapukuunsa, vaimonsa taas siistiin mutta yksinkertaiseen vaatetukseen ja näytti sinään melkein enempi nuorelta maalaistytöltä kuin asemapäällikön rouvalta.
Eikä se jäänyt huomiotta läheisestä kylästä saapuneilta naisilta, etenkin parempaan säätyyn kuuluvilta.
— Minusta tuo asemapäällikön rouva näyttää kuin mikäkin maalaistollo, lausui hiljattain Jyväskylän seminaarista laskettu kansakoulunopettajatar postinhoitajaneidille.
— Kuuluu olevankin vaan sivistymätöin talonpoikaistyttö, selitti postinhoitajatar.
— Kaunis rouva asemapäälliköllämme, mutta kovin vaatimattomasti puettu, sanoi puolestaan hovin pehtoorin nuori ryökynä seuralaiselleen, rovastin ryökynälle.
— Vallan lapsi vielä, selitti järkevä rovastin ryökynä, joka jo itse oli useita vuosia sitten sivuuttanut kaksikymmentäviisi vuotta.
Piiiiii!
— Juna tulee! huudettiin joka taholta ja yleisö ryntäsi asemasillalle niin että asemamiehillä oli täysi työ pitäissään sitä hieman loitommalla…
Junaa seurasi kaksi I luokan vaunua, korkeampia herroja varten, pari II luokan, kutsuvieraita, sanomalehtimiehiä y.m. »ylijäämää» väkeä kulettamassa.
Junan pysähdyttyä, täyttyivät aseman puoleiset ikkunat kasvoista, sillä korkeat herrat eivät viitsineet vaivata vanhoja kankeita jäseniään käymällä jokaisella aseman tapaisella, ainoastaan uteliaat sanomalehtimiehet juoksentelivat papereineen ja jokin nuori insinööri tai arkkitehti katsoi velvollisuutensa vaativan hieman silmäillä itse aseman soveliaisuutta, rakennusta ja ympäristöä.
»Korkeiden herrojen» vaunuissa kulki myöskin parooni B., ja hänen seurassaan rata-yhtiön puheenjohtaja.
K:n asemalla istui parooni taaskin, puheenjohtaja rinnallaan, akkunan ääressä silmäillen asemaa. Se oli samaan malliin rakettu kun yleensä toisetkin asema-talot. Pienenpuoleinen rakennus, maalilla töherretty keltasen väriseksi, portaat nousi keskikohdalta rakennusta ja parooni haukotteli välinpitämättömästi, harhaillen silmillään vuoroin rakennusta ja väkijoukkoa.
Äkkiä hänen silmänsä keksivät jotain ja melkein säikähtyneenä hypähti hän seisaalle.
— Tuoko nuori mies on asemapäällikkö?
— Niin, herra parooni. Erittäin tarkka ja käsittäväinen mies, selitti puheenjohtaja pelosta että asemapäällikön nuoruus oli tehnyt pahan vaikutuksen parooniin.
»Merkillistä! Muoto muistuttaa häntä» nupisi parooni itsekseen.
Hajamielisenä sanoi hän ääneen:
— Hänen nimensä on… Hm! Mikä on hänen nimensä?
— Aarno Ottila! Tuntuu olevan fennomanni, koska täällä ollessaan muutti nimensä suomalaiseksi. Siitä huolimatta on hän kuitenkin kunnon nuori mies, ja yhtiö, insinöörin puoltolauseella, valitsi hänet tälle asemalle.
— Aarno Ottila… Kummallista… Mikä oli, muistatteko, hänen entinen nimensä?
— Se oli… tuo… Äh, kun en nyt muista. Hän työskenteli insinöörin apulaisena ja…
— Eihän se ollut vaan?… Ei, ei se voi olla mahdollista.
— Ah! Nyt muistan! Redig! Redig, herra purooni.
— Redig! Arnold! huudahti parooni ja lähti syöksemään vaunuista ulos, puheenjohtaja pyrynä perässä.
Fililililii!
Piiiiiiii!
Konduktöörin ja junankulettajan merkit vaihtuivat keskenään, kymmenen minuuttia asemalla oli kulunut ja juna lähti liikkeelle.
— Pysähtäkää! Hei! Perhana! karjui parooni, viittoen kädellään, puheenjohtajan toistaessa täsmällisesti.
Sitä ei huomattu ja yleisö huiskutti nenäliinoillaan vastaukseksi, luullen paroonin ja hra puheenjohtajan jäähyväisiä heittelevän, puhjeten samalla raikuvaan »hurraa»-huutoon, jonka sanomalehtimiehet kertomuksessaan sanoivat alkaneen parooni B:n kehoituksesta.
* * * * *
Muutama ilta myöhemmin istui asemapäällikkö, Aarno Ottila, asunnossaan, haastellen iloisesti nuoren vaimonsa kanssa teetä juodessa. Postijuna meni juuri ohitse, mutta asemapäällikön tehtävää hoiti sillä kertaa aseman kirjuri.
— Kuinka hyvin muistan aina sen hetken, Orasta, kun sinä unenhelmoissa ruohikolla karjaa paimensit.
— Ja minä muistan niin hyvin silloisen uneni, nauraen vastasi Orasta.
— Muistaakseni et ole sitä minulle koskaan kertonut.
— Olin lepäävinäni omalla vuoteellani kotini torpassa, vapaana kuten tavallista…
— Ilman röijyä, hieman rintasi näkyvissä, keskeytti Arnold nauraen.
— Äläppä keskeytä… Vapaana kuten tavallista. Silloin saavuit sinä, kädessä eräs paperi, painoit suudelman huulilleni ja virkoit: nyt, armas Orastani, on isäni hyväksynyt avioliittomme. Tässä paperi jolla hän sen myöntää ja pääliseksi tunnustaa minut osalle perintöön. Ja minun mieleni tuli sanomattoman iloiseksi, ei niin paljon perinnön vuoksi, vaan sen tähden, että nyt tiesin isäsi myöntymisen seuraavan liittoamme.
— Ja unessakin hymyilit sinä niin sievästi. Mutta tiedäppä, että juuri silloin ajattelin painaltaa suukkosen sinun ihanille huulillesi ja vaan vaivoin sain itseni siitä ryöviöstä pidätetyksi… No, niin. Unesi toinen kohta, isäni myöntyminen, on vielä synkässä verhossa.
— Hän ei tiedä edes olinpaikastamme. Lisäksi muutit sinä nimesikin.
— Tahdoin sen ottaa äitini muistoksi. Åthelén oli hänen nimensä, joten Ottila sitä suomenkielellä hyvin muistuttaa… Mutta olemmehan silti onnellisia?
— Oi, Aarno! Kellä onni ja tyytyväisyys tuntuneekaan suuremmalta, korkeammalta, kun juuri meillä. Orasta hypähti miehensä syliin ja kietoi kätensä lujaan hänen kaulalleen.
— Kirje asemapäällikölle! kuului samalla ääni avoimessa ovessa. Orasta kiirehti ottamaan kirjeen vastaan.
Suureksi aukenivat molempien silmät, avattuaan kirjeen ja nähtyään keitä se oli lähetetty. Kirjeen lopussa seisoi näet sanat: »toivoo isäsi B.!»
Suurella tarkkuudella luettiin kirje. Siinä parooni tunnusti erehdyksensä, pyysi anteeksi, luvaten muun muassa muistaa Arnoldia testamenttinsa sisällössä. Lopussa kirjoitti parooni:
»Huoneeni seinällä riippuu erään ihanan, mutta alhaisen tytön kuva. Vaan se asema, jossa olin ja olen yhteiskunnassa, esti minun liittämästä tuota naista vaakunaani. Se puhuu minulle kuitenkin niin paljon ja minä tunnen tehneeni väärin tuota naista kohtaan. Se on äitisi kuva ja se jää sinulle, minun jälkeeni, äitisi muistoksi… Kuten kuulin itseltäsi, ei nimeni ja arvoni ole sinulle enää suurestakaan merkityksestä. Se on oikein! Toivon, että sinun todellinen vaakunasi tulisi aina olemaan: sydämen puhtaus ja tunnon rauha. Se on todella aateliskilpi, joka kykenee kilpailemaan minkä jalosukuisen vaakunan kanssa tahansa».
— Unesi on toteutunut! huudahti Arnold kirjeen luettua. — Tuossa on se paperi jonka silloin näit kädessäni. Ja, — Arnold sulki Orastan rinnoilleen, — tuossa se suutelo jonka painoin huulillesi…
* * * * *
Pari vuotta myöhemmin kuletettiin suurella surujuhlasaatolla parooni B:n maalliset jäännökset vanhaan sukuhautaan, ylhäisen puolisonsa, Pauliinen, rinnalle. Serkkunsa perii hänen kilpensä, sukutalonsa ja suuren joukon rahaa ja irtainta omaisuutta. Mutta kun testamentti avattiin, löytyi sieltä, suuriin summiin nousevan hyväntekeväisyyslaitoksiin lahjoitettujen määräysten ohella, myöskin määräys asemapäällikkö Aarno Ottilalle suoritettavasta isonpuoleisesta summasta sekä Oraslehdon kartano kaikkine karjoineen ja irtaimistoineen.
Sitä määräystä usea ihmetteli, mutta löytyi myöskin niitä jotka hiljakseen tuumailivat: »Asemapäällikkö Aarno Ottilalle kuuluisi oikeuden mukaan kaikki perittävä omaisuus».
Niin kauvan, kun vanha ukko Redig eli, sai Oraslehdon kartano olla sinänään. Mutta ukon kuoltua, joka tapahtui noin vuosi paroonin kuolemasta, muutettiin se kokonaan toiseen uskoon. Talon asuinhuoneista valmistettiin köyhien ja orpolasten koti ja osa maasta jäi sen kodin hyväksi viljeltäväksi, sekä koko maa jaettiin palstoina kartanon alustalaisten ja palvelusväen kesken, jotka varsin huokeasta saivat itselleen omistaa ja josta kertyneet varat annettiin lasten kodon rahastoon.
Vanha Martola elää vieläkin torpassaan hiljaisena ja tyytyväisenä. Sydämestään on hän poistanut vihan paroonia kohtaan, sillä se kosto jonka hän sai osoittaa paroonille myöntäissään tyttärensä Arnoldin puolisoksi, oli hänestä riittävä. Millään ei ukkoa ole saatu torpastaan luopumaan parempien tarjouksien sattuessa, vaan tahtoo hän siellä elää ja kuolla.
Mutta metsässä ruohiston reunalla, sillä samalla kohtaa jossa Tommi muinoin lampaan raateli, on soma pieni kesähuvila jonka omistaa Arnold Orastansa ja kahden poikansa kanssa. Siellä viettävät he kesällä useita hupaisia hetkiä muistellen entisiä aikoja ja nauttien nykyisyyden yhä jatkuvasta onnesta. Sitä on aina vireillä pitämässä puhdas ja hyvä omatunto ja sielun rauha, jotka ovat pysyväiset piirrokset ryysyläisen vaakunassa.