Siipirikko: Ernst Ahlgren kirjailijana ja ihmisenä

Seuraava vastaus Esseldelle, joka ilmaisee syvää loukkaantumista ja katkeruutta, on hyvin kuvaava Ernst Ahlgrenin itsenäiselle luonteelle, joka persoonallisista eduista välittämättä ei koskaan voinut tinkiä hitustakaan siitä, minkä hän piti oikeana.

"Täti sanoo, että minun pitäisi levollisesti ajatella 'asiaa'", kirjoittaa Ernst Ahlgren, "eikä loukkaantua, vaikka minua vaaditaankin tilille sen johdosta, että olen uskaltanut kirjoittaa Georg Brandesista esitelmöitsijänä (huom. ei poleemikona, moraalifilosofina eikä reaktsionäärinä, vaan ainoastaan esitelmöitsijänä).

"Ei, levollisesti en voi sitä ajatella, sillä harmi kiehuu minussa...

"Koko tädin kirje kohdistuu vain yhteen ainoaan seikkaan: 'puolustaudu'. — — — Puolustaisinko itseäni?!

"No niin:

"Arvellaan olevan syytä asettaa minut edesvastuuseen sellaisesta artikkelista kuin 'Hemvännen'issä julkaisemastani! Artikkelista, jossa ei ole sanaakaan, joka kohdistuisi uskontoon, moraaliin tai siveellisyyteen; ei ainoatakaan sanaa, joka loukkaisi säädyllisyyttä; ei yhtään kevytmielistä eikä raakaa sanaa. Olen vain uskaltanut puhua henkilöstä, jota syytetään ateistiksi ja siveellisyyden herjaajaksi; en ole puhunut hänen suhteestaan uskontoon enkä siveellisyyteen, olen tarkastanut häntä vain kirjalliselta kannalta — hänen asemaansa kirjallisuushistorioitsijana. Ja tämän johdosta minua vaaditaan tilille! Minä ymmärrän.

"Tiedetään, että olen ollut sairas, että olen sitä vieläkin, että voi kulua pitkiä aikoja, jolloin en jaksa tehdä työtä, että luultavasti en koskaan tule aivan terveeksi; sen vuoksi on pantu toimeen rahankeräys — vai mikä se lienee! — jotta minulle kahdeksi vuodeksi voitaisiin taata 1,000:nnen, jopa 1,200 kr:n vuotuinen summa.

"Eikö totta?

"Minulle ojennetaan tämä summa ja sanotaan: myö sielusi! Ja jos minä otan sen vastaan, niin sanotaan: nyt olet meidän.

"'Juuri nyt' lienee oikea aika, juuri nyt minä lienen niin köyhä, että ryömin rahan edessä ja suostun ehtoihin.

"Vai mitä tarkoittavat nämät sanat: — 'Erikoisesta syystä on ikävä, että juuri nyt tuollainen pelko saisi vallan ystäviesi parissa.' [Esselden sanat.]

"Niissä piilee uhkausta ja kaupan hierontaa. Mutta minua ei voida lahjoa. Sano se 'ystäville'.

"Olen irtaantunut kieroista, arvottomista perhesuhteista monivuotisen, kovan taistelun jälkeen; olen yksin työlläni hankkinut itselleni jokaisen pienen tiedonjyväsen ilman minkäänlaista johtoa tai koulunkäyntiä; olen omin ponnistuksin kaivautunut esille syrjäisestä myyränkolostani. Tämä pitkä myyräntyöni on tehnyt minusta karaktäärin. Eikä karaktäärejä osteta.

"Jos minulle olisi tahdottu antaa apuraha ilman minkäänlaisia ehtoja ja täydellä luottamuksella karaktääriäni kohtaan, niin olisin ottanut sen vastaan, en nöyrästi kuin almun, vaan niinkuin kelvollinen työntekijä — joka ulkonaisten olojen pakosta on joutunut avun tarpeeseen ja joka tietää voivansa hyödyllisesti käyttää avustusta — ottaa vastaan avunannon työnantajaltaan. Mutta kun on tarkoitus sitoa käteni, koukistaa niskani ja siten saada minut johdetuksi sinne, minne halutaan, niin vastaan kieltävästi. Pitäkää avustuksenne ja antakaa minun mennä hukkaan, jollen jaksa pysyä pystyssä! Jos isänmaallani on niin useita ja niin eteviä kirjailijoita, ettei minua tarvita, no — niin! Minun yksityisasiani on sitten osoittaa, kuulunko niihin, jotka kaikessa hiljaisuudessa ovat hirtettävät. Meidän etevimmillä näyttelijättärillämme on valtiolta vuotuista palkkaa noin 4-6,000 kr. Sinä vuonna, jolloin minä kirjoitin 'Fru Marianne'n, kohosivat kirjalliset tuloni 533 kr:uun (300 nimettömänä lahjana), sillä palkkioni sain vasta sinä vuonna, jolloin kirja ilmestyi painosta. Se maa, joka noin auliisti huolehtii niistä kyvyistä, joita se pitää lupaavimpina, voi odottaa suuria kirjallisuudeltansa!

"— Täytyy elää, sanoo kirjailija.

"— En käsitä, miksi se olisi välttämätöntä, vastaa hänen aikansa. Ja hänen aikansa on oikeassa; koska se ei tarvitse enää useampia hänen teoksiansa.

"Ja niin sitä ollaan kuitit.

"Lyhyesti:

"Minä en aio millään tavalla kaunistella Brandes-artikkeliani; minä en lupaa kirjoittaa toisten mielen mukaan ja olla seuraamatta omaa mieltäni; minä en salli kenenkään vartioida 'omaperäisyyttäni'.

"Tehtäköön miten parhaaksi nähdään apurahan suhteen. Mutta ei millään apurahalla voida minun sananvapauttani ja itsenäistä asemaani ostaa.

"Se on järkähtämätön vastaukseni. Ja mitä siihen tulee, ettei minun 'pitäisi julkisesti kosketella asiaa' niin sanon päinvastoin: kernaasti minun puolestani! — jos minua vaaditaan otteluun.

"Ei ainoatakaan sanaa Brandes-artikkelissa minun tarvitse peruuttaa, hävetä tai salata. Minä tahdon puolustaa joka ainoaa, sekä yksityisesti että julkisesti. On olemassa yksi ainoa asia, jota vastaan ennen olen taistellut ja jota vastaan taistelen niin kauan kuin minulla on voimaa liikuttaa kynääni, ja tämä ainoa asia on juuri suukapulajärjestelmä, sama — jota nyt minun suhteeni on tahdottu käyttää. Vain se yrityskin, että väkivallalla ja uhkauksilla, lahjomisilla ja lunnailla tahdotaan pakoittaa ihmistä salaamaan vakaumuksensa, kiihoittaa minua. Ja minäkö möisin vakaumukseni vain 'Mollefossin' [viittaa Ibsenin Rosmersholmiin] pelosta! Ei, jos se on tarkoituksena, niin kernaammin taistelu elämästä ja kuolemasta, avoin taistelu.

"Täti sanoo:

"'Toinen selitys on se, että herra Brandesin mielestä on ollut varsin sopivaa Ruotsin suosituimman kirjailijattaren välityksellä tehdä reklaamia aiotuille esitelmilleen — mikä minun mielestäni onkin paljoa uskottavampaa.'

"1:o. Minä en anna käyttää itseäni reklaamia varten.

"2:o. Brandes ei aio tulla Ruotsiin. Minä tiesin sen ennenkuin kirjoitin artikkelini.

"Lopuksi tahdon kysyä, onko pahempi kirjoittaa 'Hemvännen'iin ateisti Brandesista kuin 'Dagny'yn ateisti Harriet Martineausta?"

Ylläoleva kirje ei ole päivätty, mutta luultavasti se on kirjoitettu Kööpenhaminassa maaliskuun alkupäivinä 1888 päättäen siitä, että toinen myöhäisempi ja laadultaan yksityisempi kirje niinikään Esseldelle, jossa Ernst Ahlgren selittää vielä tarkemmin suhtautumistaan Brandesin mielipiteisiin, on maaliskuun 7 p:ltä.

"Se mitä täti sanoo kuohumiseksi, ei voi laskeutua", kirjoittaa Ernst Ahlgren. "Minä tunnen rinnassani haavan kirvelevän, ja aina kuolinhetkeeni saakka olen pitävä sitä halpamaisuutena, jos annetaan taiteilijan joutua perikatoon vaan sentähden, että hän tahtoo tehdä työtä — tai oikeammin: siksi ettei hän voinut työskennellä — muuta kuin vapaasti..

"Minä ihailen Georg Brandesin loistavia henkisiä ominaisuuksia; minä vastustan jyrkästi hänen käsityskantaansa sukupuoliasiassa. (Ei sovinnaisista, vaan puhtaasti inhimillisistä syistä: sellaista moraalia, joka perustun sääliin. S.o. vanhan ajan kristillistä moraalia, ei kirkollista, sillä se ei merkitse minulle mitään, jollei se suhtaudu edelliseen.) Mutta minä en tahdo, että eroavien mielipiteiden vuoksi unohdetaan, ettei hän ole mikään tavallinen persoonallisuus. Hänen julistamansa vapaan rakkauden oppi on sydämettömyyden evankeliumia, ja mitä lähemmin olen oppinut häntä tuntemaan, mitä enemmän osaan persoonallisesti panna arvoa siihen sielun hienouteen ja rohkeuteen, jotka viihtyvät niiden vähemmän jalojen ominaisuuksien rinnalla, jotka meille kaikille ovat tutut ja joita minä huomaan, vaikka en tahdo niistä puhua — sitä kammottavampi on minun mielestäni tämä oppi, joka perustuu naisten halveksimiseen ja julmuuteen. Minä pidän Georg Brandesista samoin kuin monet muutkin, jotka ovat joutuneet hänen läheisyyteensä, mutta tuotantooni en voi valaa muuta kuin omaa vakaumustani enkä tahdo esittää muuta, kuin mitä omin silmin olen nähnyt. Minä en ole moralisti, vaan huomioidentekijä; olen sekä täällä että Parisissa nähnyt 'vapaita' suhteita, ja minä olen käyttävä huomioitani teoksissani. Minä olen osoittava, mihin 'päivän tai parin rakkaus' aina johtaa: onnettomuuteen, tuskaan, katumukseen, katkeruuteen, halveksumiseen. Tämä ei ole tendenssiä. Minä olen tehnyt huomioitani muodostamatta ennakolta mielipidettäni, minä en perusta mihinkään suunnitteluun, vaan rakennan sille, mitä olen nähnyt ja kuullut. Ehkäpä minua tullaan sanomaan epäsiveelliseksi, koska koskettelen laittomia suhteita, mutta minä pidän velvollisuutenani puhua ja minä tulen puhumaan. Jos terveyteni sen sallii.

"En tiedä tullaanko sitä leimaamaan siveellisyydeksi vai siveettömyydeksi. Tahdon olla yhtä häikäilemätön kuin itse elämäkin.

"Kaikki tämä on tarkoitettu vastustamaan päähänpistorakkautta. Vastustamaan sitä, jota Georg Brandes puolustaa. Ja siitä huolimatta, että olen hänen ystävänsä ja tulen sinä pysymään, vaikka hän kääntäisi aseensa minua vastaan...

"Mutta ansaita apuraha esiintymällä toisten kehoituksesta häntä vastaan? Ei.

"Olen ollut sairas joulusta saakka...

"Tädin ja rouva Limnellin kirjeet repivät minua, jotta tulin huonommaksi, ja kun sittenkin yritin pysyä pystyssä, sai tauti ankaran käänteen... Työtä en luultavasti voi pitkään aikaan tehdä, matkustan kotiin Hörbyhyn, jossa voin elää halvemmalla ja kirjoitan ehkä sitten vielä yhden kirjan, rehellisen ja kelvollisen kirjan. Tahdon ainakin koettaa. Ja sitten tahdon — ei, en tahdo, mutta varmaan elämä pahoittaa minut sinne, minne en tahdo: Mollefossiin.

"Perheoloni vievät minut perikatoon, kun en voi vapautua niistä... Kaiken sen lisäksi köyhyyttä — köyhyyttä — köyhyyttä. Ja oman taiteilijaluonteeni vapauden ja uusien vaikuttimien kaipausta!

"En kadu Brandes-kirjoitelmaani, en ryömien tavoittele ainoatakaan äyriä. Mutta minä joudun perikatoon."

Saman kirjeen loppuun on Ernst Ahlgren lisännyt vielä seuraavat sanat palattuaan Hörbyhyn:

"Parhaana todisteena siitä, että kiintymykseni Georg Brandesiin ei tarvitse vaikuttaa tuotantooni, on se monivuotinen ystävyys, joka on vallinnut minun ja 'epäsiveellisyys-apostolin' Axel Lundegårdin välillä ja mikä on sekä 'Pengar'ia että 'Fru Marianne'a vanhempi."

Vaikka Esselde vastauksessaan Ernst Ahlgrenille vakuuttikin, ettei kukaan ollut aikonutkaan sitoa häntä tai peruuttaa lupaustansa,[140] jäi kysymyksessä oleva apuraha sittenkin tulematta. Luultavasti "ystävät" olivat päättäneet siirtää sen antamisen toistaiseksi, koska Ruotsin Akademia samoihin aikoihin myönsi Ernst Ahlgrenille 500 kr:n suuruisen apurahan. Ja ennenkuin apurahan keräys otettiin uudestaan puheeksi, oli Ernst Ahlgren jo ennättänyt sinne, missä sellaisia ei enää kaivata.

Viimeiset vaiheet.

Vuosi 1888 oli koittanut Ernst Ahlgrenille synkkänä, Niinkuin jo mainittu, oli hän tammikuun alussa yrittänyt tehdä itsemurhan, vaikka aie epäonnistuikin. Kauan aikaa hän sen jälkeen eli vain puolinaista elämää. Lääkärin hoidosta huolimatta voimat pysyivät peloittavan alhaalla ja työkyky oli enimmäkseen lamassa. Silloin tällöin vain hän kuumeisella kiireellä teki muistiinpanojaan ja hahmoitteli monia suunnitelmiaan. Ruotsin Akademian myöntämä apuraha oli ainoa valonsäde talven kuluessa, joka herätti hänessä hiukan elämänhalua ja tulevaisuudentoivoa. Iloansa hän purkaa Lundegårdille seuraavin sanoin:

"Parasta aikaa levätessäni aamupäivällä, tultiin minulle ilmoittamaan, että olin saanut 500 kr:n suuruisen apurahan Ruotsin Akademialta... En olisi koskaan voinut uskoa, että jokin Ruotsin Akademiasta lähtevä asia voisi vaikuttaa minuun niin valtavasti: minä kaivoin nenäni tyynyyn ja nyyhkytin.

"Olen kovin iloissani siitä, en niin suuresti itse rahojen vuoksi, sillä eiväthän ne pitkälle riitä, vaan siksi että osakkeitteni täytyy nousta epäkriitillisen yleisön silmissä, kun Akademia suojelee minua. Sanomalehdessä oli sitä paitsi julkaistuna erityinen uutinen, jossa mainittiin ne syyt, joiden nojalla apuraha minulle oli annettu. Ja tämä uutinen, joka luultavasti tulee kiertämään kaikkialla maaseudulla, vaikuttaa kahden viimeisen teokseni menekkiin enemmän kuin mikään kirjakauppailmoitus. Sitä ei kernaasti epäillä, jonka Akademia ottaa turviinsa, ja ehkäpä seuraavat teokseni sen johdosta tulevat nostamaan vähemmän melua."[141]

Tämän ilon jälkiä tuntuu vielä seuraavissakin kirjeissä. "Olen niin iloinen, kun minun ei tarvitse ajatella rahoja", kirjoittaa hän Lundegårdille, "— kun saan antaa päivien mennä menoaan ja ruumiinvoimien lisääntyä. Voin tulla vielä suureksi ja voimakkaaksi, vaikka tyhjyys yhä ammoittaakin. Tahdon niin kernaasti tulla terveeksi, muuten en jaksa kirjoittaa."[142]

Työ, se oli Ernst Ahlgrenilla alituisesti mielessä, vaikka hänen elonkipinänsä heikkonemistaan heikkonikin ja hän ikäänkuin vain laski niitä päiviä, jotka hänellä vielä olivat jäljellä. Töistään hän Esseldellekin kirjoittaa tarttuen innolla hänen ilmilausumaansa ajatukseen, että hänelle mahdollisesti seuraavana vuonna voitaisiin myöntää Akademian matka-apuraha. "Niin, jos minä elän v:teen 1889-90, niin kyllähän kernaasti haluaisin saada matka-apurahan, sillä sitä oppii niin paljon päästessään elämän suurille, avaroille tantereille. Mutta en koskaan ajattele tulevaisuutta, se masentaa vain mieltäni ja saattaa minut epätoivoon. Koetan keskittää ajatukseni päivän työhön ajattelematta huomista kauemmaksi. En usko, että koskaan voi tehdä sen omantunnonmukaisemmin työtä kuin muistaessaan, että viimeinen vuosi on ehkä käsissä.

"Minä iloitsen siitäkin, että suuri yleisö voi ehkä oppia minua ymmärtämään, vaikka valitsisinkin aiheita, jotka ovat enemmän inhimillisiä kuin comme il faut; ehkäpä se oppii ymmärtämään, etten minä kuulu niihin, jotka repivät kaikki alas, yhtä vähän kuin niininkään, jotka väittelevät laeista ja yhteiskuntaproblemeista, vaan että kuulun niihin, jotka tarkkaavat ihmisluonteita, jotka sanovat: 'sellainen on kärsimys, sieluntuska, kiusaus, mielenrauha, katumus, sääli, hairahdus'. — Luullakseni jokainen, joka lämmöllä ja totuudella kykenee kuvaamaan todellista elämää, voi siten myös hyödyttää, tarvitsematta käsitellä teorioja ja yhteiskuntakysymyksiä. Luulisin, että kirjailijan tehtävänä on opettaa ihmisiä näkemään, tai minä tarkoitan ehkä, opettaa heitä rakastamaan ja ymmärtämään... Minun silmissäni ei ole olemassa rikoksia, syntejä j.n.e. Minä tarkoitan, olen siksi paljon taiteilija ja niin vähän moraalifilosofi; siinä missä moraalifilosofi näkee rikoksen, joka on rangaistava, siinä minä en näe asteetonta, ehdotonta abstraktsionia, vaan ihmisen, joka teki rikoksen. En tahdo sanoa, ettei rikosta olisi rangaistava, mutta minun taiteeni tehtävänä on näyttää, miten rikollinen kärsii, — tai miten hän itse ehkä on tekoaan huonompi. Kaikki mikä on salaista, mikä ei päily pinnalla, kaikki puhtaasti inhimillinen kuuluu minun alaani. Minun on tutkittava tekstiäni ihmisten mielten hienoista säikeistä.

"Täti on oikeassa: yhtä paljon voi antaa pienillä kertomuksillaan kuin suurillakin. Minä puolestani asetan viimeksi julkaisemani novellikokoelman kaikkein korkeimmalle tuotteistani. Minä annan sisällisen ääneni ohjata itseäni siten, että minulla usein on monta teosta yhtä aikaa käsillä, ja kirjoitan sitten sitä, mikä kunakin hetkenä on lähinnä tunnelmaani, jättäen sattuman määrättäväksi, mikä ensin valmistuu, mikä viimeksi. Ajatuksissani minulla on valmiina romaani, jonka pääajatus on 'Fru Marianne'a vanhempi, mutta en ole ollut kypsä kirjoittamaan sitä, sillä paikoittain se on rakennettu oletusten eikä omien huomioiden nojaan. Minä kerroin aiheen Jonas Lielle, ja hänestä se oli hyvä. Nyt voin panna sen paperille milloin hyvänsä, sillä päähenkilöni elävät jo kuin oikeat ihmiset.

"Mutta minähän teen aina niin hitaasti työtä. En jaksa kirjoittaa paljon kerrallaan...

"'I telefon' on jo käännetty ... tanskaksi. Parasta aikaa sitä käännetään suomeksi Helsingin Suomalaista teatteria varten... Pienen näytelmäni 'Romeos Julia'n ostamisesta on myös puhetta..."[143]

Paitsi yksityisiä muistiinpanojaan, jotka ovat "Elsa Finne'n" pohjana, kirjoitti Ernst Ahlgren tänä kevättalvena näytelmänsä "Den Bergtagna", jonka hän itse arveli elävän kauimmin hänen jälkeensä. Myöskin kertomus "Modern" oli hänellä nyt käsillä. Sitä paitsi hän sepitti novellin "Lifsleda", teki luonnokset kertomuksiin "Ur mörkret", "Ett önskningsmål", "En baldams historia" ja "Ludde" ja valmisti näytelmänsä "Romeos Julia".

Kiihkeästi, suorastaan kuumeentapaisesti hän työskenteli tänä viimeisenä keväänä, tuntien liiankin selvästi, että hänen hetkensä olivat luetut ja peläten, ettei hän ehtisi panna paperille edes osaa kaikista niistä aiheista, jotka hänen mielessään kytivät. Eräästä hänen kirjoituksestansa, "Verklighetsdiktning" (Todellisuusrunous), joka löytyi hänen jälkeenjääneitten papereittensa joukosta, me voimme nähdä, millaiseksi hän arvelee sellaisen kirjailijan työn muodostuvan, joka työskentelee kuolema alituisesti silmiensä edessä. Hän sanoo siinä:

"Miten toiselta asia näyttääkään siltä, jonka joka kerta uuteen työhön ryhtyessään täytyy ajatella: onko tämä ehkä viimeinen; minun täytyy saada sanotuksi se, mitä haluan sanoa, ja juuri tällä hetkellä.

"Samantekevää onko kirjailija nuori vai vanha. Vuosien lukumäärä ei merkitse mitään, sillä nuoren eletty elämä voi olla paljoa rikkaampi kuin vanhan, kaikki riippuu vain tunteen syvyydestä ja elettyjen kokemusten laajuudesta.

"Jos hän siihen asti on elänyt suljettua ja yksinäistä elämää, niin voi hänet äkkiä vallata halu puhua niin kauan kuin hän vielä voi saattaa itsensä ymmärretyksi ja ennenkuin pitkä äänettömyys alkaa.

"Ehkäpä siihen vaikuttaa myös se haikea tunne, että kaikki muistot, jotka ovat olleet hänelle rakkaat, kuolevat hänen mukanansa, tai että hänestä tuntuu siltä, kuin ne eivät yksin olisi hänen omaisuuttaan, tai, — kukapa tiesi! — ehkäpä yksinäisyydentunne valtaa hänet, kun hänen on pakko erota siitä elämästä, joka on antanut hänelle niin paljon ja jolle hän korvaukseksi on voinut antaa niin sanomattoman vähän.

"Ehkäpä hän ajatellessaan eroa tuntee halun saada ojentaa kätensä kaikkea sitä kohti, josta hänen on pakko erota — ja ehkäpä hän etsii ystävää, joka tahtoo pusertaa hänen kättään merkiksi siitä, että hän on muistava häntä.

"Minä kuvailen mielessäni, että jos niin on laita, niin jonkunmoisen rauhan tulee lyödä leimansa hänen työhönsä.

"Sellainen kirjailija ei voi olla tuottelias, sillä hänen täytyy punnita sanansa tarkemmalla kuin vain sointuvaisuuden vaa'alla ja pitää mielikuvituksensa ohjakset kireällä sekä usein kiristäessään niitä kysyä itseltänsä: 'onko tämä totta, tarkoitinko tätä? Ja jollen koskaan voi peruuttaa näitä sanoja, niin voinko vastata niistä?'

"Hänen esityksensä on hillittyä; hän ei mielellään näyttäydy itse, sillä hänellä ei ole tilaisuutta puolustaa itseään vastustajia vastaan eikä korjata väärinkäsityksiä, ja jonkinlaisesta arkatuntoisuudesta itseään kohtaan hän ei mielellään paljasta itseään. Ei hän myöskään esiinny itsetietoisena yleisön edessä; mutta hän ei pelkää niin paljon kirjallisia vastoinkäymisiä kuin sitä, että hän kaikesta huolimatta voisi tuoda huonosti ilmi ajatuksensa ja huomaisi sen vasta sitten, — kun sitä olisi myöhäistä korjata.

"Tästä hänen tavaton ahkeruutensa johtuu, hänen pyrkimyksensä saada työnsä niin täydelliseksi kuin suinkin, olkoon kehys miten pieni tahansa.

"Se tieto, että hänen tulee jättää sydämensä lapsi yksin ja turvattomana vieraiden pariin, vaikuttaa sen, että hän tavattomalla tarkkuudella huolehtii sen ulkonaisesta varustuksesta, ja miltei äidillistä huolenpitoa piilee jokaisessa hänen verhonsa laskoksessa."

Mutta kesken kuumeista työkiihkoaan Ernst Ahlgrenin täytyi taas jättää kaikki kesken, sillä maa poltti hänen jalkojensa alla. Oleskeltuaan kaiken talvea vuoroin Kööpenhaminassa, vuoroin Hörbyssä, hän toukokuun keskivaiheilla läksi toistamiseen Parisiin, päästäkseen vain pois jonnekin, uusien ihmisten pariin ja uusiin oloihin. Mutta sielläkin, keskellä ihmisvilinää ja suurta maailmaa, hän tunsi itsensä yhtä yksinäiseksi ja vieraaksi kuin kaikkialla muuallakin. Hänellä ei ollut enää voimaa iloita eikä nauttia mistään, hän harhaili vain kuin kummittelija paikasta toiseen.

"Minä kirjoitan ja kirjoitan", sanoo hän kirjeessä Lundegårdille. "Minusta tuntuu ikäänkuin istuisin vankilassa ja vain työtä tekemällä voisin saavuttaa vapauteni. Mutta en koskaan ole tehnyt niin toivotonta työtä kuin nyt. Ikäänkuin olisin kuollut ja kuivasti kuin luuranko merkitsisin vain muistiin ne kertomukset, joita aivoni ovat kehränneet kokoon minun ollessani vielä hengissä. — —

"— — Jos sairastaisin parantumatonta tautia, niin ei loppuni luullakseni voisi olla sen varmempi kuin nyt. Siinä ei ole mitään viekoittelevaa, että minua pakoitetaan vuosi vuodelta julkaisemaan huonoja teoksia voidakseni elää ja laahata eteenpäin tätä elämää. Olen juureton täällä. Olen kuin kummitus ja töin tuskin uskallan elävien pariin. Kaikki tämä on naurettavaa hempeämielisyyttä. Kerran minäkin vielä sille nauran. —

"Minulla ei ole mitään tästä kirjavasta elämästä. Se tuskin suo ihmiselle oikeutta kuolla."[144]

Ja vieläkin väsyneempi sävy vallitsee seuraavassa kirjeessä, joka on kirjoitettu paria viikkoa myöhemmin: "Voisin kernaasti jäädä kokonaan tänne, minä pidän tästä suuresta, kauniista Parisista; mutta halua elää täällä en ole tuntenut hetkeäkään, tai oikeammin: olen tuntenut halua mutta en usko voivani sitä tehdä. Työkykyni on murtunut. Raskas paino lepää kaikella sillä, mitä kirjoitan. Ikäänkuin pyövelin käsi painaisi olkapäätäni. Minä kirjoitan ja kirjoitan saadakseni kasan täyteen ja säilytyshuoneeni tyhjäksi, mutta ei ainoakaan auringon eikä ilon säde valaise työtäni.

"Olen aivan levollinen ja täydessä tasapainossa, en vähintäkään hermostunut. En ikävöi pois täältä, en halua 'kotiin'. Varmaankin tulen matkustamaan vain paikasta toiseen, sillä unohdan työtä tehdessäni missä kulloinkin olen, ja mikä hotellipöytä hyvänsä on minulle yhtä hyvä. Hörbyssä en voi vakituisesti elää, en tahdo hautaantua sinne, mutta pari päivää tai viikkoa voin siellä joskus työtä tehdä. Minulle on aivan yhdentekevää missä olen.

"En ole sen hempeämielisempi kuin että voisin jäädä tänne ja sitten jonakuna päivänä — väsyneenä turhiin taiteilijaponnistuksiini — lopettaa elämäni täällä. Se olisi ehkä parasta. Kaikki kävisi melutta ja huomiotta. En tiedä itsekään mitä odotan tai mitä toivon. Sisäinen ääni sanoo minulle: vielä ei kaikki ole lopussa."[145]

Ja paria päivää myöhemmin hän lopettaa seuraavin sanoin kirjeensä Lundegårdille, viimeisen, jonka tämä vastaanottaa hänen vielä eläessänsä:

"En enää koskaan tule tehneeksi mitään. Mutta mitä se tekee! Olen mielestäni kuin vanha ajurihevonen, jolta valjaat riisutaan. Grålle saa mennä laitumelle, kompuroida auringonpaisteessa ja tuntea kesän lämpöä. Siinä kaikki!

"Minä toivon niin usein, kuljeskellessani täällä — ja täällä on niin satumaisen kaunista — niin minä toivon, että voisin pysähtyä, tarttua jotakuta käsivarteen kiinni, viitata kädelläni ja sanoa: 'katso!' Ja tietää sitten, että joku tuntisi aivan samaa kuin minäkin. Mutta ketään sellaista ei ole. Kaikilla on kiire. Ja minussa on siksi paljon taiteilijaa, että tunnen tuskaa nähdessäni yksin niin paljon kaunista. Minä tahtoisin kuvata sitä, siivilöidä sen omien silmieni läpi ja antaa sen sitten koko maailmalle. Mutta minä en voi.

"Olkaamme silti yhtä iloisia."[146]

Gustaf af Geijerstamille Ernst Ahlgren myös valittaa yksinäisyyttänsä, sitä, että hän tuntee olevansa jo ikäänkuin kaiken ulkopuolella. "Minusta tuntuu yhä siltä, kuin en kuuluisi tänne", kirjoittaa hän; "minä käyn ja katselen kaikkea ikäänkuin jotakin näyttelyä, jonka tunnen jo perinpohjin. Paljoa enemmän luonteeni mukaista olisi maatua maassa ja kasvaa lehdiksi ja pensaiksi ja kaikenlaiseksi rikkaruohoksi ja palata maan päälle jälleen vaikkapa jonkin eläimen hahmossa.

"Se, joka kerran täydellä todella on suorittanut hotellilaskunsa, ei halua jälleen purkaa matkalaukkuaan, vaikkei matkalla olisikaan kovaa kiirettä."[147]

Kuinka lopussa hän oli sekä henkisesti että ruumiillisesti käy parhaiten selville seuraavasta Parisista kirjoittamastaan kirjeestä Matille:

"Vaikea sydämentykytykseni ja sitä seuraavat tukahduskohtaukset ovat epäilyttävässä määrässä lisääntyneet. En jaksa tehdä työtä. Minä yritän ja yritän; se ei käy. Työkykyni on kokonaan murtunut. Kun me tapaamme jälleen, niin älä koskaan kysy työstäni mitään, älä tiedustele 'miten kirjoittaminen tänään on käynyt', ei mitään, mikä sitä koskee. Minä tuhrin paperille, sillä tuntuu jonkunmoiselta lohdutukselta saada piirtää kirjaimia. Mutta joustavuuteni on kadonnut. Olen vain työhevonen, jonka selkäranka on taittunut. Kysymys, voinko kohota tästä vielä, tuottaisi minulle kaikessa hyväntahtoisuudessaan vain sanomatonta kärsimystä. Anna vanhan hevosen kompuroida auringonpaisteessa, jos hän jaksaa; ettei hän kelpaa enää mihinkään, kiusaa häntä itseään, tuota raukkaa, kaikkein eniten!

"Vapauta minut 'toivomisen' velvollisuudesta, älä vaadi, että näyttäisin iloiselta. Minä kannan surua rakkaimpani, työni tähden.

"Älä puhu siitä enää. Älä mainitse sitä koskaan. Kaikki kysymykset kiusaavat minua. Minä taistelen sielun sairautta vastaan, ja mitä enemmän yksin saan taistella, sitä parempi...

"Minun pitäisi kai jäädä tänne; ajattelin tänne lähtiessäni olla lainkaan palaamatta. Jos täällä tulisi pyyhkäistyksi pois olemassa-olosta, niin joutuisi myös samalla pian unohduksiin. Se olisi parasta omaisilleni. Mutta minä toivon vielä parantuvani. Rahani eivät myöskään ole vielä lopussa. Ei kukaan voi uskoa, miten voimakkaasti riipun elämässä kiinni, tai oikeammin siinä toivossa, että voisin tulla siihen jälleen sidotuksi.

"Olen kirjoittanut täällä aika kasan. Tahdon näyttää, etten laiskuudesta ole tuottamatta mitään. Ihmeellistä lukea läpi sitä, mitä olen kirjoittanut. Sanoja, sanoja, sanoja! Elämä puuttuu. Voin kirjoittaa vaikka kuinka paljon — mutta se ei kelpaa painettavaksi. Se ei ole sekavaa, mutta se todistaa henkistä jähmettymistä. Se on kuin sokean työtä: täsmällistä, mutta väritöntä. Se on kuin puuta — leikeltyä, mutta maalaamatonta puuta...

"Kun sanon olevani sielultani sairas, niin se ei merkitse, että olisin sekava, en edes 'hermostunut'. Se on taiteilijantautia, ehkäpä sitä voisi sanoa työntuskaksi."[148]

Juhannukseksi Ernst Ahlgren palasi Hörbyhyn, mutta heinäkuun alkupäivinä hän läksi jälleen Kööpenhaminaan, jossa parasta aikaa eräs etevä saksalainen teatteriseurue näytteli ja jonka esityksiä hän halusi nähdä. Tältä matkaltaan hän ei koskaan enää palannut.

Ernst Ahlgrenin viimeisestä illasta kertoo Lundegård seuraavasti:

"Lauantaina 21 p:nä heinäkuuta kävin häntä iltapuolella tapaamassa. Hän lepäsi sohvalla lukien Björnsonin 'Kongen' teosta.

"Minä istuin hänen luonaan kello 7:ään illalla ja me keskustelimme kaikenlaisista asioista, niinkuin tavallisestikin. Hän näytti olevan aivan ennallaan, ei paremmissa eikä huonommissa voimissa kuin muulloinkaan. Hänen olennossaan oli aina jotakin murtunutta näinä viime aikoina, mutta hän hillitsi itseään niin täydellisesti, ettei hän ainoallakaan sanalla, ei kasvojen ilmeellä eikä äänensävyllä ilmaissut, mikä hänellä oli edessä.

"Vasta seuraavana päivänä, saatuani tietää mitä oli tapahtunut, muistui tästä viimeisestä kohtaamisestamme mieleen pikkuseikkoja — kaikkein vähäpätöisimmätkin asiat olivat kuin raudalla poltetut muistiini — pikkuseikkoja, jotka jälkeenpäin tuntuivat hyvinkin kuvaavilta.

"Muistan miten veri syöksähti hetkeksi hänen kasvoihinsa minun astuessani sisään; se johtui siitä valtavasta ilontunteesta, kun hänelle oli suotu viettää edes pari jäljelläolevista pitkistä tunneista ystävän parissa; muistan myös, että hänen silmissään oli tavallista syvempi loiste ja että ne jäykkinä kiintyivät lattiaan, kun hyvästiksi ojensin hänelle käteni. Hän pelkäsi, että niiden katseeseen olisi voinut tänä viimeisenä hyvästijätön hetkenä tarttua kuolevan tuskaa ja että tämä ilme olisi voinut antaa hänet ilmi.

"Kohtaus, jota hän luki, esitti kuninkaan viimeistä hyvästijättöä yhteiskunnan edustajille: papille, kenraalille, voudille ja kauppiaalle.

"'Minä olen, niinkuin sanotaan, petetty mies ... elämän ihanteellisimmat voimat ovat pettäneet minut. —

"Niin — nyt minä olen siis valmis!'"

Niin — nyt minä olen siis valmis! saattoi Ernst Ahlgrenkin sanoa. Ja Lundegårdin poistuttua hän toteutti kauan hautomansa aikeen, lopetti elämänsä omalla kädellään.

Kun seuraavana aamuna, heinäkuun 22 p:nä, astuttiin hänen huoneeseensa, lepäsi hänen ruumiinsa kuoleman kangistamana vuoteella. Pöydällä, vuoteen ääressä oli jäähyväiskirje Lundegårdille, päivätty 18:na heinäkuuta.

"Toveri!

"Mitäpä sanoisin! Sinä tiedät kaikki ja kaikki on sinun. Pidänkö sinusta enemmän kuin — — sitä en voi ratkaista. Minun tulee kiittää sinua niin paljosta, niin paljosta, etten voi kiittää. Sinä olet ollut ystävä ja veli ja perhe minulle. Sinä olet persoonallisuus.

"Rakkaani! Tee työtä! Kirjoita, vaikka sinusta tuntuisikin, kuin aivosi särkyisivät. Kirjoita julki sisimmät ajatuksesi, vaikkapa sinusta tuntuisi, kuin sinun pitäisi häpeästä vaipua maan alle, kun et voi olla kova ja kylmä. Työ yksin vie onneen, ja onnea on olemassa. Ne, jotka väittävät vastaan, ovat yksipuolisia tai teeskentelevät.

"Olen koettanut tänään kirjoittaa pienen novellin, mutta se ei ota onnistuakseen. Se mikä minulla on edessä, riistää mielenkiintoni kaikista kuvitelluista tapahtumista...

"Miten raskasta minun on luopua luonnoksistani ja työsuunnitelmistani, on minun vaikea selittää. Mutta mieleni on liiaksi lamassa; en voi niitä päättää. — — —

"Pahimmin pelkään, että käteni ratkaisevana hetkenä on liian kevyt ja että epäonnistun samoinkuin viimeksikin.

"Minusta tuntuu, etten usko Jumalaan, mutta minä tahdon sittenkin rukoilla häntä viimeisenä hetkenäni, niin kiihkeä on kuolevan halu tuntea lähellään elävän olennon läsnäoloa...

"Sinähän tiedät paremmin kuin kukaan muu, etten toimi hätäillen.

"Olen iloinen, kun kaikki on ohitse. Olen niin suuri pelkuri, että jolleivät ylivoimaiset kärsimykset päivä päivältä olisi vieneet minua yhä lähemmäksi sitä, joka herättää kauhuani, niin en koskaan olisi uskaltanut sitä tehdä.

"Jos olisi vähintäkin elämisen mahdollisuutta, niin en tekisi sitä. Mutta puolentoista vuoden taistelu on osoittanut minulle, kuinka turhaa on taistella kohtaloaan vastaan.

"Pelastusta ei ole olemassa. Alas mustaan kuiluun!

"Onnellinen se, joka saa kuolla omaistensa parissa ja tuntea heidän kätensä lämpimän puristuksen. Elä onnellisena. Rakas ystävä.

"Ystäväsi Ernst."

Ja yöllä vasten 22 p:ää, juuri ennen kuin hänen silmänsä iäksi sammui, hän lisäsi tähän kirjeeseen vielä seuraavat sanat, viimeiset, jotka hänen kädestään lähtivät ja jotka viittaavat hänen suhteeseensa Georg Brandesiin:

"Älä hävitä yksityisiä muistiinpanojani, — — varmaan pyydän sinua vielä sitä tekemään, mutta se ei saa tapahtua. Jokainen sana on totta, ja siitä totuudesta, jonka minä voin kuolemallani vahvistaa, pitäisi hänelläkin olla rohkeutta vastata."

Paitsi yllämainittua kirjettä oli Ernst Ahlgren jättänyt jälkeensä myös kirjoituksen "Jälkeenjääneille", joka niinikään oli päivätty "Kööpenhaminassa 18 p:nä heinäkuuta 1888". Paitsi kirjallista testamenttiaan se sisälsi seuraavat sanat:

"Minun hartain toiveeni on jos mahdollista saada levätä Tanskan maan povessa.

"En kykene sanoin tulkitsemaan tunteitani kaikille niille, jotka ovat osoittaneet minulle hyväntahtoisuutta ja hyvyyttä. Minä pyydän, että kaikki ne, jotka ovat olleet minua lähellä, eivät luulisi tämän tapahtuneen sydämettömyydestä. Minun on paha mieli, kun minun täytyy tuottaa heille surua; mutta tehkää eläville kaikki se hyvä, jota te olisitte suoneet minulle, kaikki se hyvä, jota itse olisin tahtonut tehdä, jos minun olisi ollut mahdollista elää! — — Kiitos kaikesta."

Ja kirjeessä, jonka hän kirjoitti rakkaimmalle tyttärelleen Matille, "koko elämäntaistelunsa lapselle", hän lopun lopuksi lausuu:

"Unohda minut. Tule hyväksi, nöyräksi ja onnelliseksi. Tervehdi, tervehdi kaikkia! Rukoile Jumalaa, jos tunnet tarvetta sitä tehdä. Karl ja minä emme saa sitoa uskoasi.

"Jos on olemassa Jumala, niin hän ei työnnä minua luotaan, sillä hänen täytyy olla rakastava ja hyvä — hän tietää, etten uhkarohkeudesta tehnyt väkivaltaa itselleni, vaan että olin niin heikko, etten voinut elää.

"Huolehdi kaikista omaisistani. Opeta heitä iloitsemaan, kunhan minä vain kuolen."

"Implora pace."

"Siinä on elämän suuri haikeus, että ihmissielu on aina yksin", kirjoitti Ernst Ahlgren kerta Hellen Lindgrenille siteeraten tanskalaisen J.P. Jacobsenin sanoja. Ja jos kuka, niin Ernst Ahlgren oli yksin. Yksin elämässä, yksin kuolemassa. Jollei hän olisi ollut niin yksin, niin hän varmaan olisi paremmin jaksanut vastustaa itsemurhakiihkoaan, joka kyti hänessä jo aivan nuoresta alkaen. Sillä hänessä oli kaksi luonnetta, niinkuin hän itsekin usein huomautti, toinen synkkä ja heikko, joka saattoi hänet sairaalloiseen mielentilaan, toinen valoisa, terve ja voimakas, joka tahtoi elää ja toimia. Seuraavat sanat, jotka ovat peräisin aivan hänen viime ajoiltaan, todistavat puolestansa, kuinka kovaa taistelua nuo kaksi luonnetta hänessä kävivät:

"Minulle on kerrassaan vieras tuo melkein hekumallinen kuolemanajatus, jolla monet luonteeltaan alakuloiset ja eroottiset naiset kiemailevat, varsinkin ne, joilla ei ole oikeata työtä. Päinvastoin, minusta eläminen on ihanaa, minä käytän mielelläni työkykyäni. Kun ajattelen kuolemaa tai puhun siitä, niin en tee sitä salaisella nautinnon tunteella, vaan tuskalla, joka on musertaa koko olentoni. Kuolema on minulle kummitus, joka kaikkien onnettomuuksien, surujen ja eripuraisuuksien kasaantuessa ylitseni asettuu eteeni ja tehden minut melkein tajuttomaksi pelosta katselee minua, ojentaa luurankoiset kätensä minua kohti ja sanoo: katso, sinä et pääse pakoon, elämä — jota rakastat — on tuominnut sinut niin kauheihin piinapenkintuskiin, jotta sinusta tuntuu helpoitukselta, kun tälläkin hinnalla pääset vapaaksi."

Ja sama rakkaus elämään huokuu myös kirjeestä Hellen Lindgrenille, jossa hän sanoo:

"Ettekö näe kuinka suuri ja terve elämä on, joskin teidän ja minun — — niin, joskin teidän ja minun täytyy erota siitä. Mitä se tekee? Kunhan on vain saanut jotakin aikaan, jättänyt jälkeensä — vaikka kuinkakin pienen — jäljen, panoksellaan ottanut osaa suureen kehitykseen. Ah, jospa te tietäisitte, kuinka minä rakastan kaikkea mikä hengittää, kasvaa ja elää! Jospa hetkeksikin voisin lainata teille silmäni ja keuhkoni."[149]

Mutta kaikki hänen elämänvaiheensa ja kokemuksensa olivat omansa ikäänkuin tukahduttamaan tätä rakkautta elämään. Hänen iloton lapsuutensa ja nuoruudenaikansa ja varsinkin hänen avioelämänsä tuottamat pettymykset lisäsivät puolestaan hänen perinnäistä synkkämielisyyttään, jolle hänen katkerat persoonalliset kokemuksensa myöhemmällä iällä antoivat vielä viimeisen sysäyksen. Eikä se sisäinen tyydytys ja ilo, jonka kirjallinen työ hänelle tuotti, voinut yksin pitää tasapainoa yllä, varsinkin sen jälkeen kun epäilys sitäkin kohtaan heräsi hänen sielussaan.

Pitkällisen sairautensa aikana Ernst Ahlgren oli niin täydellisesti eläytynyt kuoleman ajatukseen, ettei se tuntunut hänestä enää peloittavalta viholliselta, vaan pikemmin ystävältä, joka saattoi päästää hänet kaikista kärsimyksistä ja antaa hänelle rauhan. Mutta samalla kun se tarjosi vapautusta, se ikäänkuin myös kehoitti häntä iloitsemaan elämästä niinkauan kuin vielä oli aikaa, rakastamaan kaikkea elollista, niinkauan kuin siihen oli tilaisuutta. Tarve saada elää heikkoni kuitenkin päivä päivältä ja toivo päästä rauhaan kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes tämä ainoa ajatus sai hänet kokonaan valtaansa.

Ernst Ahlgrenin oman toivomuksen mukaan hänen ruumiinsa kätkettiin Tanskan maan poveen, sen maan, jota hän niin suuresti oli rakastanut, vaikka se olikin tuottanut hänelle niin paljon pettymystä. Kööpenhaminan läntisellä hautausmaalla, kaukana suurista käytävistä ja komeista muistomerkeistä, kohoaa hänen yksinkertainen hautapatsaansa, johon nimen alle on piirretty sanat: Implora pace, rukoile rauhaa. Nuo sanat hän oli ikäänkuin itse valinnut omaksi hautakirjoituksekseen jo vuosia ennen kuolemaansa. Sillä tutkiessaan Byronin elämää ja teoksia ja kääntäessään hänen kirjeitään ruotsiksi, oli hänen huomionsa kiintynyt seuraaviin sanoihin, jotka Byron, käydessään kerta Certosan hautausmaalla Italiassa, oli kirjoittanut: "Eräässä hautakivessä näin nimen alla nämät kauniit sanat: Implora pace. Ei mitään muuta, mutta minusta tuntuu kuin noihin sanoihin sisältyisi kaikki, mitä siinä voi sanoa. Niihin sisältyy epäilystä, toivoa ja nöyryyttä. Ei mikään voi olla sen liikuttavampaa kuin tuo sana 'rukoile' — vainaja on saanut kyllikseen elämästä, hän ei pyydä enää muuta kuin rauhaa."

Sama tunne valtaa mielen Ernst Ahlgreninkin haudan ääressä. Implora pace! Se oli hänenkin viimeinen ja ainoa rukouksensa.

Viittauksia.