SIIPIRIKKO

Ernst Ahlgren kirjailijana ja ihmisenä

Kirj.

Helmi Setälä

Otava, Helsinki

1915.

"Det er det store Triste, at en
Menneskesjæl er altid allene."

J. P. Jacobsen.


Tätä teosta varten on kirjoittaja saanut avustusta
"Suomalaisen kirjallisuuden edistämisrahastosta."


Ottilie Pelisskylle,
äidilliselle ystävälleni
kiitokseksi monivuotisesta rakkaudesta,
kehoituksesta ja kannatuksesta

tekijä.

SISÄLLYS:

Alkusanat.
Lapsuusvuodet.
Avioliitto.
Ensimäinen alku.
Ernst Ahlgren.
Axel Lundegård.
"Pengar."
Uusia siteitä.
Väljemmillä vesillä.
Epätoivon partaalla.
"Fru Marianne."
Ernst Ahlgren novellinkirjoittajana.
Kirjallisia otteluita.
Viimeiset vaiheet.
"Implora pace."
Viittauksia.
Lähteitä:

Päästäessäni julkisuuteen tämän kirjasen, jota varten useiden vuosien kuluessa olen kerännyt aineksia, pyydän saada lausua vilpittömät kiitokseni rouva Matti af Geijerstamille Tukholmassa, joka suullisesti on antanut minulle tietoja äitipuolestansa, sekä kirjailija Axel Lundegårdille, jonka välityksellä minulla on ollut tilaisuutta käyttää työtäni varten osittain Ernst Ahlgrenin itsensä keräämiä aineksia. Niinikään tahdon kiitoksella mainita, että rouva Maria af Geijerstam on sallinut minun julkaista otteita Ernst Ahlgrenin kirjailija Gustaf af Geijerstamille kirjoittamista ja ennen julkaisemattomista kirjeistä, jotka suuressa määrin valaisevat Ernst Ahlgrenin viimeisiä elinvuosia.

Alkusanat.

Niiden monien kirjallisten kykyjen parissa, jotka loivat 1880-luvun realistisen kaunokirjallisuuden Ruotsissa, on Ernst Ahlgrenin nimi, joskaan ei kaikkein loistavimpia, niin joka tapauksessa kaikkein tyypillisimpiä. Tyypillinen etupäässä siksi, että koko hänen tuotantonsa rajoittuu 80-lukuun, ja että hänen elämäntehtävänsä on jo loppuunsuoritettu, ennenkuin uudet kirjalliset virtaukset ennättävät päästä voimaan.

Ernst Ahlgrenin nimi on kerrassaan outo nykyiselle nuorelle polvelle, ja kuitenkin hän on etupäässä juuri nuorten kirjailija. Hänen raitis ja terve elämänkatsomuksensa ja hänen uupumaton taistelunsa kaikkea puolinaista ja kaksinaista vastaan elämässä, on omansa etupäässä herättämään vastakaikua nuorten povessa. Hänen merkityksensä 80-luvun nuorisolle olikin kieltämätön. Ja vaikka hän nykyään onkin joutunut unhotuksiin, niin voipi yksin hänen nimensä mainitseminen vielä tänäkin päivänä nostattaa lämpimän tunteen niiden mielessä, jotka ovat häneltä vastaanottaneet vaikutteita.

Harvan kirjailijan tuotanto on puhjennut esiin samassa määrin hänen omasta elämästänsä kuin Ernst Ahlgrenin. Jokainen sana, jonka hän kirjoittaa, on ikäänkuin taistelua hänen omasta olemassaolostansa. Hän nousee haarniskaan elämän puolinaisuutta vastaan siksi, että hän itse on murtua sen painon alle, hän taistelee elämän kaksinaisuutta vastaan siksi, että se uhkaa viedä hänet itsensä perikatoon. Ja koko suuren rakkautensa elämää kohtaan hän päästää teoksissaan valloilleen sentähden, että hän itse taistelee sairaalloista epätoivoa ja kuoleman huumausta vastaan.

Ernst Ahlgrenin oma elämä on syvästi traagillinen ja se herättää meidän mielenkiintoamme yhtä suuressa määrässä kuin hänen tuotantonsakin. Me näemme hänessä rikaslahjaisen sielun, jolle luonto on tuhlannut runsaita lahjojaan, mutta jonka elämä tekee siipirikoksi ja lopulta murtaa kokonaan. Me näemme hänessä voimakkaan persoonallisuuden, joka yksinäisyydessä kypsyy ja kehittyy ja jolla on jo ikäänkuin veressään ne ihanteet, joiden puolesta koko 80-luvun kirjailijajoukko taisteli. Tuskin 16-vuotiaana hän valitsee mielilauseekseen: "työ ja totuus", nuo sanat, jotka muodostavat ikäänkuin koko realistisen suunnan ytimen, valitsee ne paljoa ennemmin kuin realistisesta kirjallisuudesta vielä voi olla puhettakaan. Ja kuitenkin hän tavallaan ilmestyi liian myöhään. Hän oli jo iältään, joskaan ei tunnemaailmaltaan, kypsynyt nainen, ryhtyessään kirjalliseen työhön. Hänen ensimäiset haparoivat yrityksensä, koko valmistustyö, joka on välttämätön kirjailijalle, kohdistui ikäkauteen, jolloin toiset ovat jo saavuttaneet ensimäiset voittonsa. Häneltä puuttui sitä joustavuutta ja huolettomuutta, jolla nuori kirjailija niin helposti voittaa ensimäiset vaikeudet ja vastoinkäymiset. Jokainen pettymys oli hänelle kaksin kerroin raskas siksi, että hänellä ei ollut varaa tuhlata aikaa valmistukseen, hänen täytyi yhdellä iskulla joko voittaa tai kadottaa kaikki. Ja vielä sittenkin kun hän oli voittanut, oli jokainen uusi vastoinkäyminen ja pettymys hänelle kuin myrkkyä, joka heikonsi hänen vastustuskykyään. Ei silti, että hänellä olisi ollut niin suuret ajatukset omasta kyvystään, ettei hän olisi voinut arvostelua sietää. Mutta kirjallinen työ oli hänen elämänsä ainoa pelastuskeino, ja kun se petti, niin ei hänellä mielestään ollut syytä enää sen kauemmin ylläpitää tuota elämää.

Neljännesvuosisata on kulunut umpeen Ernst Ahlgrenin kuolemasta. Uudet aatteet ja uudet ihanteet ovat päässeet vallalle sekä uudet aatteiden ja ihanteiden lipunkantajat. Mutta tositaiteen kulmakivenä pysyvät alati nuo sanat "työ ja totuus", jotka Ernst Ahlgren oli valinnut johtotähdekseen ja joita hän koko elämällään ja tuotannollaan uskollisesti seurasi.

Lapsuusvuodet.

"Jos olisin itse saanut valita vanhempani", on Ernst Ahlgren kerta sanonut, "niin olisin ennen kaikkea toivonut heidät nuoremmiksi. Minun varttuessani olivat isä ja äiti ennättäneet jo unohtaa, että he kerran itsekin olivat olleet nuoret; niin pitkä aika oli siitä kulunut."

Tilanomistaja Thure Bruzelius ja hänen vaimonsa, o.s. Finérus, olivat kumpikin jo lähes viidenkymmenen-vuotiaat, kun heidän nuorin lapsensa, Victoria syntyi 6 p. maaliskuuta 1850. Tyttösen tulo tähän maailmaan tapahtui vastoin kaikkia edellytyksiä ja tarkoituksia; vanhimmat lapset olivat jo täysi-ikäisiä, ja aviopuolisoiden suhde oli vuosikausia ollut rikkoontuneena. He asuivat tosin samassa talossa, mutta kumpikin eri siipirakennuksessa ja tapasivat toisensa vain päivällispöydässä, jolloin ei montakaan sanaa heidän välillään vaihdettu. Mutta syynä tähän odottamattomaan perhelisäykseen oli ollut se, että kun vanhemmat vihdoin monien epäilysten ja vastustusten jälkeen suostuivat vanhimman tyttären ja perheen kotiopettajan liittoon, joutui koko talo hetkellisen hempeämielisyyden valtaan, niin että vanhemmatkin tekivät sulan sovinnon. Mutta kun tyttönen mahdollisimman pian tämän tapahtuman jälkeen syntyi maailmaan, oli sovinto jo ennättänyt taas haihtua, eivätkä vanhemmat voineet päästä yksimielisyyteen edes hänen nimestään, vaan almanakka sai ratkaista asian: hänestä tehtiin Victoria, koska hän sattui syntymään Viktorin päivänä.

"En muista isääni muuta kuin harmaahapsisena ja vanhana", kertoo Ernst Ahlgren, "mutta hänen ryhtinsä oli sotilaallinen ja hänen terveytensä rautainen; hän oli oikea jättiläinen. Ei mistään koko maailmassa hän ollut niin ylpeä kuin käsivoimistaan, kauniista vartalostaan ja pienistä jaloistaan."

Sotilasuralle tilanomistaja Bruzeliuksen mieli nuorena miehenä oli palanutkin, mutta hän oli vanhaa pappissukua ja siksi piti hänestäkin tulla pappi. Isän kuoltua hän oli kuitenkin heittänyt vastenmieliset luvut sikseen ja ruvennut maanviljelijäksi, koska hänen oli myöhäistä enää antautua sotilaaksi. Tosin hän ei ymmärtänyt suuria maanviljelyksestä, mutta olihan hänellä tilallansa, joka sijaitsi Etelä-Ruotsissa, Trelleborgin laajoilla lakeuksilla, ainakin tilaisuutta ulkoilma-elämään ja urheiluun, jota hän innokkaasti harrasti. Luonteeltaan hän oli kiivas ja hillitön ja kodissaan itsevaltias. Mutta tuon karhean kuoren alla piili hyvä sydän ja herkkä runollinen sielu.

Äiti oli isän täydellinen vastakohta. "Hän olisi sopinut parhaiten abbedissaksi luostariin", kuuluu tyttären arvostelu hänestä. Hän oli ankara periaatteen ihminen ja syvästi uskonnollinen, aina alakuloinen ja hiukan traagillinen.

Näiden molempien ihmisten välissä, jotka sisäisesti olivat toisilleen aivan vieraat, kasvoi pikku Victoria vailla ikäistensä seuraa, sillä sisarista oli toinen häntä kahtakymmentä, toinen neljäätoista vuotta vanhempi. Hän kasvoi vanhempiensa välissä, ollen kodissa alituisena riidanesineenä. Kumpikin vanhemmista yritti vetää häntä puolellensa. Äiti, joka arveli isän pilaavan lapsen hemmottelullaan, mutta ennen kaikkea pelkäsi sen naisen turmiollista vaikutusta, joka oli anastanut kodissa hänen paikkansa ja oli syynä hänen katkeriin kokemuksiinsa, koetti vieroittaa tyttöä isästä ja tuhlasi sen vuoksi hänelle runsain määrin sekä kiihkeää rakkautta että kovia sanoja. Tyttö, joka siten ei saanut osakseen sitä lempeää ja turvallista rakkautta, jota lapsen sielu kaipaa aivan kuin kukka aurinkoa voidakseen kasvaa ja kehittyä, tuli tämän johdosta epäluuloiseksi ja araksi, ja yrittäessään olla molemmille vanhemmilleen mieliksi hänen suhteensa heihin tuli kieroksi ja hän oppi valehtelemaan molemmille. "Tämä lapsuudenkokemus", sanoo hän itse myöhemmin, "on vaikuttanut sen, että aikaihmisenä olen ollut melkein brutaali totuudenrakkaudessani."

Pikku tyttösen luonnostaan vilkas ja iloinen mieli veti häntä kuitenkin ensi sijassa isän puolelle. Sillä äidin huoneessa, jossa vallitsi aina raskas ja alakuloinen tunnelma, hän ei koskaan voinut olla täysin vapaa, sitä paitsi muistuivat täällä usein mieleen ne tuskalliset hetket, jolloin hän, vain hämärästi aavistaen mistä oli kysymys, oli nähnyt isän äkillisen katumuksen vallassa tunkeutuvan äidin rauhoitetulle alalle, koettaen liikuttavin sanoin ja lupauksin saada heidän välillään sovintoa aikaan. Varsinkaan ei tyttönen voinut mielestään saada äidin kasvojen liikkumatonta ja tunteetonta ilmettä hänen kuunnellessaan isän tunteenpurkauksia.

Isän puolella sitä vastoin vallitsi aivan toinen tunnelma. Niinpian kuin tyttönen oli oppinut kävelemään ja puhua lepertämään, oli isä pitänyt häntä ikäänkuin leikkikalunaan tai lempielukkanaan. Ja mitä suuremmaksi hän tuli, sitä voimakkaammin isän huone veti häntä puoleensa. Joka kerta kun hän äidiltä salaa pääsi sinne livahtamaan, kiipesi hän isän polvelle ja henkeään pidätellen kuunteli hänen kertomuksiansa, vuoroin purskahtaen katkeraan itkuun, vuoroin nauraen sydämensä pohjasta, aina sen mukaan, mitä sydämen kieliä kertomukset sattuivat koskettamaan. Isä olikin verraton satuseppä, yhtä taitava kertomaan mitä hän kirjoista oli lukenut kuin sepittämään omiaankin; useimmiten nämät hauskat hetket katkesivat kuitenkin kesken, sillä niin pian kuin tyttönen vain kaukaakin eroitti äidin askeleet, laskeutui hän alas isän polvelta ja pakeni pois.

Myös isän urheiluinto tarttui tyttöseen. Isä opetti häntä ratsastamaan, ampumaan ja painimaan ja otti hänet mukanaan kaikille retkillensä. Hän kohteli häntä aivan kuin poikaa, antoipa hänen käydä pojan vaatteissakin. Viettäessään täten raitista ulkoilma-elämää tyttönen tuli reippaaksi ja rohkeaksi, mutta samalla se herätti hänessä myös jonkinlaisen häpeäntunteen omaa sukupuoltaan kohtaan. Hän tunsi vaistomaisesti, että isä halveksi naisia, ja ettei reippainkaan tyttö hänen mielestään voinut vetää vertoja pojalle. Tämä selvisi hänelle eräällä ratsastusretkellä, jolloin isä, nähdessään tytön epäröiden pysäyttävän hevosensa leveän ojan reunalle, oli tuikeasti häneen katsoen huutanut: pelkäätkö sinä! Samaa hän usein myöhemminkin sai tuntea, ja katkeralla mielellä hän monta kertaa totesi, että se mikä pojalle oli luvallista, useimmiten ei ollut tytölle sallittua.

Mutta eipä vain se seikka, että tyttö pojan vaatteistaan ja tavoistaan huolimatta oli auttamattomasti vain tyttö, estänyt häntä täysin määrin nauttimasta raittiista ulkoilma-elämästä, vaan äidin ankaruus ja nuhteet pilasivat häneltä myös monta viatonta iloa. Kartano, jossa Bruzeliuksen perhe asusti, sijaitsi keskellä laajaa, viljavaa seutua, jonka moniväriset, aaltomaisesti kohoavat ja laskeutuvat pelto- ja niittymaat levisivät niin pitkälle kuin silmä kantoi. Mutta tuon laajan peltomeren takana lainehti oikeakin meri, hopeisena vyönä se siinsi silmään talontakaiselta, korkealta kummulta, josta tyttönen sitä kaihomielin katseli; sillä meren rannalle hänellä ei ollut lupa mennä. Mutta eräänä päivänä otti isä hänet mukanaan kalastajakylään, ja hänen ilonsa oli rajaton, kun he astuivat veneeseen ja alkoivat soudella peilikirkkaalla merenpinnalla. Äkkiä kuitenkin äidin ankarat kiellot muistuivat tyttösen mieleen ja alakuloisena hän pyysi isää palaamaan rantaan. Samoin hän äidin pakoittamana kieltäytyi rakkaimmasta huvistaan, ratsastamisestakin, rohkeasti vakuuttaen isälle, ettei se muka enää häntä huvittanut.

Paitsi isän seura veti myös väentupa ja palvelusväki tyttöstä puoleensa, vaikka sekin huvi oli kiellettyä tavaraa. Siitä huolimatta hän hiipi usein kuuntelemaan heidän puheitaan ja juttujaan, kun he takkavalkean ääressä tekivät puhdetöitään. Näiden yksinkertaisten ihmisten parissa hän saattoi olla aivan vapaa tarvitsematta pelätä ketään. Sillä hän tunsi vaistomaisesti, että he rakastivat häntä sellaisena kuin hän oli ja osoittivat hänelle ystävyyttä ilman minkäänlaisia sivutarkoituksia tai vaatimatta häneltä vastapalvelusta.

Suurin osa tyttösen päivää kului kuitenkin opiskeluun, ja äiti itse, joka oli saanut erittäin huolellisen kasvatuksen, ohjasi lukuja. Kuusi tuntia päivässä luettiin, mutta koko opetus rajoittui yksinomaan sisälukuun. Kaikkia eri aineita oli luettava ääneen, kaikki kirjat kannesta kanteen, ei minkäänlaisia kysymyksiä tehty eikä läksyjä annettu. Katkismuksen sai tyttönen lukea niin moneen kertaan, että hän vihdoin osasi sen aivan ulkoa. Ja vähitellen hän saavutti niin suuren taituruuden sisäluvussa, että huulet lausuivat joka sanan kirjasta, jota hän piti kädessään, mutta ajatukset liitelivät vapaasti muualla. Kaikki isän kertomat sadut nousivat nyt mieleen, hän näki prinsessoja, jotka taikasauvalla avasivat kallioseiniä ja kuljettivat häntä kädestä suuriin saleihin, jotka hohtivat hopeaa ja kultaa. Ja hän sepitti itse lisää noihin satuihin, jatkoi niitä mielessään päivä päivältä ja eläytyi niin kokonaan unelmiensa valtaan, että ne tuntuivat hänestä todellisemmilta kuin itse todellinen elämä.

Äiti, joka osasi piirustaa kukkia, opetti myös tätä taitoa tyttärelleen, mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin kukkien piirustaminen tuntui hänestä yksitoikkoiselta, ja hän alkoi lomahetkinään piirtää kaikenlaista muutakin, sekä ihmisiä että jumalia. Tuo työ oli hänestä yhtä hauskaa kuin uneksiminenkin. Hän piirusti enimmäkseen alastomia ihmisiä, mutta peläten saavansa äidiltä nuhteita, jos tämä sattuisi näkemään, hän "puki" ne jälestäpäin kauniisiin kreikkalaisiin pukuihin poistaen vartalojen ääriviivat. Harjoittelipa tyttönen vielä toistakin "taidetta" päästyään hiukan toiselle kymmenelle. Äiti oli joskus, heidän istuessaan kahden kotona, kertonut hänelle teatterista, ja nuo kertomukset herättivät siinä määrin tytön uteliaisuutta, että hän tahtoi saada kaikesta tarkat tiedot. Ennen pitkää hän rakensi itse näyttämön vanhasta kitaran kotelosta, maalasi kulissit ja paperinuket sitä varten ja sai koko nukketeatterin kuntoon, näytelmäkappaletta lukuunottamatta, sillä sellaista ei ollut koko talossa. Mutta neuvoton hän ei ollut tässäkään suhteessa. Käden käänteessä oli eräs kertomus muodostettu näytelmäksi. Tyttönen, joka muuten oli niin ujo ja arka, ettei hän vieraan läsnäollessa saanut punastumatta sanaakaan suustaan ja omaistensakin parissa oli hyvin harvapuheinen, tuli rohkeaksi niin pian kuin hän saattoi piiloutua teatterinsa taakse, jolloin ei kukaan voinut nähdä häntä. Kerran kuitenkin, kun isä pyysi häntä näyttelemään vieraille, pelästyi hän niin pahasti, että heitti nurkkaan kaikki teatterikojeensa ja poltti näytelmänsä. Sen jälkeen kynä tuli hänelle entistä rakkaammaksi ja hän käytti kaikki vapaahetkensä piirustamiseen. Äidin mielestä hän oli kuitenkin jo siksi suuri tyttö — neljän-, viidentoista-vuotias — että olisi voinut käyttää parempaankin aikansa, virkata pitsiä tai ommella. Mutta tyttö keksi keinon: hän pakeni suureen saliin, joka sijaitsi isän huoneen takana ja jota ei käytetty siksi, ettei sitä voitu lämmittää. Täällä hän sai rauhassa työskennellä, sillä ei kukaan uskaltanut isän huoneen kautta tulla häntä häiritsemään ja nuhtelemaan, ja vaikka siellä talvella olikin kovin kylmä, niin ei tyttönen siitä välittänyt. Hän oli tyytyväinen saadessaan tehdä mielityötänsä ja huomatessaan päivä päivältä edistyvänsä.

Sisarensa ja lankonsa välityksellä sai nuori tyttö vihdoin vanhemmiltansa luvan jatkaa piirustusopintojaan Malmössä. Opiskeltuaan siellä pari kuukautta kehoitti opettaja häntä pyrkimään Tukholman taideakatemiaan. Kahdesti ei häntä siihen tarvittu kehoittaa. Hän kirjoitti heti asiasta isälleen, mutta vastaus oli kieltävä, perheen varat eivät riittäneet niin suuriin kustannuksiin. Tämä vastoinkäyminen ei lannistanut kuitenkaan tyttösen mieltä, vaan hän päätti itse ansaita tarvittavat varat. Hän oli juuri täyttänyt 17 vuotta, ja vaikka hänen opintonsa olivatkin varsin hajanaiset ja pintapuoliset, päätti hän pyrkiä kotiopettajattareksi. Hän saikin sellaisen toimen ja käytti nyt suurimman osan lomahetkistään itseopiskelua varten voidakseen vuorossaan opettaa nuorta oppilastansa. Sillä välin hän piirusti ahkerasti ja usein istui myöhään yöhön saakka joko kirjojensa tai stafliansa ääressä. Kolmen vuoden kuluttua hän oli säästänyt sen verran rahoja, että olisi voinut oleskella vuoden Tukholmassa. Mutta tälläkin kertaa hänen aikeensa raukesivat tyhjiin. Isä, joka oli jo antanut suostumuksensa, peruutti sanansa neuvoteltuansa perheen muiden jäsenten kanssa: tyttö oli vielä liian nuori lähteäkseen yksin maailmalle. Isä vetosi myös rovastin sanoihin, joka oli kehoittanut tyttöä muistamaan neljättä käskyä, ja lopulta hän turvautui siihen keinoon, jota usein ennenkin häntä kasvatettaessa oli käytetty: hän lupasi antaa hänelle 100 kr. vuosittain, jos hän heittäisi Tukholman matkan sikseen. "Ja minä möin tulevaisuuteni 100 kruunusta — hah, hah, haa! erinomainen kauppa, eikö totta!" kirjoitti hän vähäistä myöhemmin pilkaten omaa heikkouttansa. Mutta isän auktoriteetti oli siksi voimakas, että hänen täytyi alistua sen alle, joskin vertavuotavin sydämin.

Vaikka tuo kielto saattoi nuoren tytön aivan suunniltansa ja vaikka tulevaisuus tuntui hänestä kerrassaan hukkaanmenneeltä, niin ei hän sittenkään aavistanut, miten syvät seuraukset sillä tulisi olemaan koko hänen elämäänsä. Hänen mielensä katkeroitui näet omaisia kohtaan siinä määrin, että hän hinnalla millä hyvänsä halusi päästä pois kotoa. Ja siksi hän, jolle taide oli ollut kaikki kaikessa, ja joka ei koskaan, niinkuin muut hänen ikäisensä tytöt, ollut uneksinut kodin ja rakkauden onnesta, tarttui ensimäiseen tilaisuuteen, joka hänelle tarjoutui ja meni naimisiin miehen kanssa, jota kohtaan hän ei tuntenut vähintäkään rakkautta.

Avioliitto.

Hörbyn postikonttorin ja Skånen yksityisen pankin haaraosaston johtaja, Christian Benedictsson oli Bruzeliuksen perheen läheinen ystävä. Hän oli lähes 50-vuotias, hyväntahtoinen, mutta hidasluonteinen ja tottumuksiinsa piintynyt leskimies, joka kaiken ikänsä oli ahertanut pienissä virkatoimissaan taistellen jokapäiväisen leipänsä puolesta. Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut koskaan ollut. Hän oli käytännön mies, joka antautumatta minkäänlaisiin mietiskelyihin otti elämän sellaisena kuin se oli.

Jäätyään vaimonsa kuoltua leskeksi kääntyi hänen huomionsa varsin pian ystävänsä, Bruzeliuksen nuoreen tyttäreen toivoen saavansa hänestä orvoksi jääneille lapsilleen äidin ja kodilleen hoitajan. Vaikka tyttö antoikin hänelle rukkaset, uudisti hän kuitenkin vuoden kuluttua kosintansa. Tämä tapahtui juuri siihen aikaan, jolloin nuori tyttö, isänsä jyrkän kiellon johdosta, oli vaipunut täydellisen masennuksen ja toivottomuuden tilaan, ja sen vuoksi Benedictsson myötätunnollaan ja hyväntahtoisuudellaan voitti varsin helposti hänen luottamuksensa. Tosin tyttö hänen uudistaessaan kosintansa antoi hänelle sen vastauksen, ettei hän nytkään voinut tuntea muuta kuin ystävyyttä häntä kohtaan, mutta Benedictsson ei vaatinutkaan sen enempää. Ja kun hän yhä edelleen ahdisti tyttöä rukouksilla, uhkauksilla, kyynelillä ja lupauksilla, niin tämä vihdoin antoi myöten. Hän oli niin väsynyt ja alakuloinen ja välinpitämätön kaikesta. Osittain häntä yllytti myös se seikka, että omaiset olivat tätä liittoa vastaan, sulhanen kun oli leskimies, viiden lapsen isä sekä 27 vuotta vanhempi morsiantansa. Mutta jonkun ajan kuluttua tyttö itsekin, niin kiihkeästi kuin hän halusikin päästä pois kotoa, alkoi katua tekoansa. Sillä vaikka hän tavallaan olikin kiintynyt Benedictssoniin, niin aavisti hän sittenkin tehneensä auttamattoman erehdyksen. "Minä pidän sinusta," kirjoitti hän sulhaselleen vähää ennen häitä, "mutta sitä, mitä rakkaudeksi sanotaan, en koskaan ole tuntenut; minä rakastan Jumalaa ja kaikkia hänen luomiansa, mutta minä pelkään sitä kiihkeää, tulista tunnetta, jota tavallisesti rakkaudeksi nimitetään... Olen tehnyt anteeksiantamattoman erehdyksen, mutta minä kärsin sen seuraukset. En riko lupaustani, pidän sen, jollei minua vapaaehtoisesti vapauteta sanastani."[1] Mutta Benedictsson oli päättänyt saada Victoria Bruzeliuksen omaksensa. Hänen kotinsa kaipasi hoitajaa, hänen lapsensa äitiä, hän itse aviopuolisoa. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan käsittää morsiamensa sanoja vakavalta kannalta eikä vapauttaa häntä lupauksestansa. Ja Victoria puolestaan ei voinut sanaansa rikkoa. Ainoa tulos, johon hänen suora tunnustuksensa johti, oli se, että sulhanen kiiruhti häiden viettoa.

Hiukan syrjässä Tukholman—Malmön valtarautatieltä, keskellä Skånen viljavaa tasankoa, sijaitsi Hörbyn suuri maalaiskylä. 70-luvun alkupuolella, kymmenkunta vuotta aikaisemmin ennenkuin Hörin ja Hörbyn välinen rautatie oli muuttanut sen tavalliseksi asemayhteiskunnaksi, oli se varsin idyllinen paikka. Parikymmentä taloa ja kartanoa oli ryhmittynyt notkoon, jonka läpi virtasi pieni joki kestikievarin, hautausmaan ja pappilan alitse. Pieni, valkeaksi silattu kirkko kohosi hautausmaanmuurin yläpuolella ja sen kummankin puolin kulki kaksi pitkää ja varjoisaa lehtikujaa, toinen korkeiden kastanjien, toinen jalavien ja saarnipuiden reunustama. Maantie, joka sivuutti hautausmaan, leveni kestikievaritalon edustalla aukeaksi toriksi ja sen toisessa päässä, tien kavetessa jälleen, seisoi yksinkertainen, olkikattoinen rakennus, kylän postikonttori. Joskin sen julkisivu antoi vain tomuiselle kyläkadulle, niin takapihana oli sitä varjoisampi ja tuuheampi puutarha.

Tässä talossa oli postimestari Benedictsson asunut vuosikausia ensimäisen vaimonsa kanssa, tässä hän leskimiehenä oli viettänyt pari ilotonta vuotta vanhan, naimattoman sisaren ohjaessa ankaralla kädellä sekä kotia että lapsilaumaa, ja tänne hän toi myös toisen vaimonsa. Kuin pieni arka lintu saapui Victoria Benedictsson uuteen kotiinsa, ja monet ja raskaat olivat ne velvollisuudet, jotka hän otti nuorille 21-vuotiaille hartioillensa.

Äitipuolen velvollisuudet eivät kuitenkaan olleet vaikeimmat, vaikka hän epäilemättä niitä edeltäpäin enimmin pelkäsi, sillä vanhimmat lapsista olivat jo melkein yhtä vanhat kuin hän itsekin. Ei myöskään emännän huolet, vaikka hän olikin taloudenhoitoon aivan tottumaton ja vaikka käly, joka ei tahtonut luovuttaa oikeuksiaan nuorelle emännälle, antoi aihetta moneen katkeraan ja tuskalliseen hetkeen. Vaan raskaimman kärsimyksen tuotti hänelle hänen aviollinen suhteensa, saattoipa hänet siinä määrin epätoivoon, että hän jo ensimäisinä avioliittovuosinaan yritti tehdä itsemurhan.

Victoria Benedictssonin koko olento oli vielä umpuunsa sulkeutunut hänen mennessään naimisiin. Hän oli elänyt niin kokonaan kirjojensa ja piirustustensa parissa, ettei rakkaus- ja tunne-elämälle ollut jäänyt minkäänlaista tilaa. Hän olisi tarvinnut hellävaraisen käden, joka vähitellen olisi herättänyt hänessä naisen hereille, sillä mikään kylmä luonne hän ei ollut, vaan pikemmin kiihkeä ja kuumaverinen. Siihen postimestari Benedictsson ei kuitenkaan kyennyt. Ikäeroitus teki sen kai myös mahdottomaksi, sekä molemminpuolinen ymmärtämyksen puute, tuo "näkymätön kuilu", joka, joskin Victoria Benedictsson tunsi kunnioitusta ja kiitollisuutta miestänsä kohtaan, auttamattomasti eroitti heidät toisistaan. Ja seurauksena tästä oli, että Victoria Benedictssonin tunne-elämä tukehtui ensimäiseen alkuunsa ja että hän sulkeutui yhä enemmän omaan kuoreensa. "Voin tuskin ajatella ensimäisiä vuosia uudessa kodissani sydämeni puristumatta tuskasta kokoon", kuuluu hänen oma todistuksensa. Ja kuitenkin oli Victoria Benedictssonilla sielussaan kaikki onnellisen elämän edellytykset: usko ihmisiin, rakkaus elämään ja palava halu työhön. Ensimäiset kosketukset todellisen elämän kanssa repivät kuitenkin rikki hänen hennoimmat sydänjuurensa. Mutta kaikista kärsimyksistään huolimatta oli hänellä sittenkin rehellinen ja hyvä tahto täyttää parhaan kykynsä mukaan ne velvollisuudet, joita koti hänelle asetti. Perheen varat eivät olleet suuret, ja siksi hän työskenteli miehensä apuna sekä postikonttorissa että pankissa ja hoiti yhdessä tytärpuoliensa kanssa pientä kirjakauppaa. Siinä sivussa hän antoi soittotuntejakin ja kopioi tunnettuja tauluja, joita hän möi 75 kr. kappaleelta. Ensi alussa hän otti myös innolla osaa talouteen ja hänen kunnia-asianaan oli valmistaa hyvää ruokaa, mutta kun mies ei kiinnittänyt siihen vähintäkään huomiota, laimeni hänen intonsa ja oli sittemmin vain jouluvalmistuksissa mukana.

Kaikkein suurimmalla rakkaudella hän antautui kuitenkin lapsipuolillensa. Äitipuolella oli hänen korvissaan huono kaiku, siksi hän tahtoi näyttää maailmalle, että saattoi olla hyviäkin äitipuolia. Hän oli heille kuin vanhempi sisar, joka toverillisella ja herttaisella käytöksellään heti alusta alkaen voitti heidän rakkautensa ja luottamuksensa, eikä tämä hyvä suhde muuttunut sittenkään, kun hänen omat lapsensa, joista toinen kuitenkin heti kuoli, tulivat maailmaan. Pikemmin hänen oma tyttärensä joutui lapsipuolen asemaan, sillä hän ei voinut koskaan voittaa samaa sijaa äidin sydämessä kuin nuorin lapsipuolista, Mathisa eli Matti, joka Victoria Benedictssonin tullessa taloon oli vain kuuden vuoden vanha.

Se kuva, jonka Matti, ainoa omaisista, joka vuosien kuluessa seisoi henkisesti Victoria Benedictssonia lähellä, on piirtänyt äitipuolestaan, antaa meille parhaan todistuksen hänen hyvästä tahdostaan ja rehellisistä ponnistuksistaan.

"Äiti oli meille kaikille kodissa suureksi iloksi," sanoo hän, "ja varsinkin minulle koko elämäni onnenlähde. Olen hänelle suuressa kiitollisuuden velassa, sillä hän antoi minulle onnellisen lapsuuden ja nuoruuden.

"Lapsilla ei ollut aavistustakaan siitä katkeruudesta, jota hän tunsi elämää kohtaan. Hän hillitsi tahtoansa niin, etteivät nuo synkät hetket tulleet esille. Hän tuntui meistä tyytyväiseltä eikä lainkaan onnettomalta, ja hän oli meille paras kasvattaja ja äiti."

Ja hän kertoo edelleen: "Ensi vuosista ovat muistiin painuneet varsinkin satuillat. Millä ilolla me kaikki keräännyimmekään hänen ympärilleen, suureen vanhanaikuiseen sohvaan, miten me aina kiistelimme siitä, kuka saisi istua häntä lähinnä, ja miten onnellinen se oli, joka sai painaa päänsä hänen syliinsä. Takkavalkea yksin valaisi huonetta, ja mitä pimeämmäksi tuli, sitä lähemmäksi me painauduimme toisiimme kuunnellessamme ihastuttavia, jännittäviä kertomuksia. Äiti kertoi vilkkaasti, ja se näytti huvittavan häntä itseäänkin."

Tai milloin ei satuja kerrottu, istahti äiti pianon ääreen ja soitti ja lauloi lapsille. Aina hän keksi heille jotain hupaista ja hauskaa, milloin sepitti runoja juhla- ja merkkipäiviksi, milloin pani toimeen pitkiä kävely- ja huviretkiä kylän ulkopuolelle tai läksi heidän kanssaan hiihtämään. Eikä hän pitänyt huolta yksin heidän huvituksistansa. Jonkun aikaa hän opetti tytärpuoliaan kaikissa kouluaineissa ja iltasin luettiin usein ääneen, varsinkin pohjoismaista kirjallisuutta, jota helposti saatiin oman kirjakaupan välityksellä.

"Isä ei ottanut osaa meidän huveihimme", kertoo tytärpuoli edelleen, "hänellä oli aina paljon työtä. Mutta hän antoi meidän toimia mielemme mukaan, kunhan kaikki kodissa kävi säännöllistä kulkuaan."

Kodin ulkopuolellakin Victoria Benedictsson viihtyi parhaiten nuorten parissa. Seuraelämä Hörbyssä, niinkuin maalaiskylässä ainakin, jossa jokainen tunsi toisensa ja piti oikeutenaan sekaantua toisten asioihin, oli kovin tyhjää ja rajoittui pääasiallisesti vain kortinpeluuseen, tanssiin ja juorupuheisiin. Suurella uteliaisuudella olivat kylän rouvat odottaneet postimestarin nuorta rouvaa, jonka he istuttivat keskeensä ja ottivat äidilliseen suojaansa jo paljon ennen kuin hän ilmestyi heidän näköpiiriinsäkään ja kuvailivat mielessään, että hän olisi pieni, hento ja heikko olento, jonka he helposti voisivat kietoa sormensa ympäri. Pettymys ei siksi ollut niinkään pieni, kun he näkivät pyöreän ja pullean postimestarin rinnalla pitkän ja kookkaan naisen, joka jäykästi vastasi tervehdyksiin ja vain hajamielisesti kuunteli "kaikkein tuoreimpia uutisia", päästämättä ketään lähellensä. Ja paheksuminen yltyi kovaääniseksi, kun nuori rouva yhä useammin vetäytyi pois kutsuista tai pakeni nuorten seuraan soittaen heille milloin tanssimusiikkia, milloin auttaen heitä kuvaelmien toimeenpanossa. Siten hän voitti nuorten jakamattoman suosion ja ihailun, ja hänen vaikutusvaltansa oli heihin rajaton.

Mutta eivät yksin lapsipuolet ja seudun nuoriso ihailleet häntä, vaan usein hän, vanhan miehen nuori vaimo, joutui toistenkin miesten ihailun esineeksi. Tästä hänelle kuitenkin useimmiten koitui ikävyyttä, sillä postimestari Benedictsson, varsinkin avioliiton alkuvuosina, kiusasi mustasukkaisuudellaan usein syyttäkin vaimoansa. Kerran tuollainen ihailu oli saada vakavankin käänteen. Eräs Benedictssonin nuoruudenystävä, joskin häntä paljoa nuorempi, asettui pitemmäksi aikaa Hörbyhyn ja hänestä tuli postimestarin talossa jokapäiväinen vieras. Hän oli tullut suoraan Amerikasta ja toi mukanaan raittiin tuulahduksen suuresta, vapaasta maailmasta. Hänen ja nuoren rouvan välillä sukeutui ystävyydensuhde, joka toi uutta rikkautta ja sisältöä yksinäisen naisen elämään. [Tätä persoonallista kokemusta on Ernst Ahlgren epäilemättä käyttänyt aiheena teoksessaan "Fru Marianne".] Mutta huomatessaan mikä vaara siinä piili, hän vetosi mieheensä, saadakseen häneltä tukea. Mies käänsi kuitenkin asian vain leikiksi, ja vierotti siten vaimon itsestänsä; kuilu, joka alkuaankin oli heidät toisistaan eroittanut, muuttui nyt ylipääsemättömäksi.

Kaiken tämän lisäksi tuli vielä toinenkin seikka, joka vaikutti häiritsevästi ei yksin perheen sisälliseen elämään, vaan vieläpä koko pieneen yhteis-kuntaan. Taiteilija heräsi jälleen eloon nuoressa rouvassa, ja samoin kuin kerran lapsuusvuosina, kohtasi hän jälleen mitä ankarinta vastustusta. Miehen mielestä hänen kirjoittamisensa oli vain ajanhukkaa, sillä hän ei uskonut hänen kykyynsä. Kirjoittaminen oli hänestä yleensä sopimatonta työtä naiselle, joka oli äiti ja puoliso. Hänen ei pitänyt pyrkiä sinisukaksi. Ja sitä paitsi, jos hän epäonnistuisi, tekisi hän vain miehensä naurunalaiseksi ja karkoittaisi rattoisuuden kodista. Samaa mieltä oli koko kyläkin. Eikö hän ollut vaimo ja äiti? Saisiko nainen laiminlyödä lähimmät velvollisuutensa turhan kunnianhimon takia?

Toistamiseen Victoria Benedictsson taisteli vapautensa puolesta. Mutta vaikka taistelu tällä kertaa oli paljoa ankarampi kuin edellisellä, ei hänen mielensä sittenkään lannistunut. Lapsesta hän tällä välin oli kehittynyt naiseksi. Ja se mikä lapselle oli ollut enemmän tai vähemmän mielitekoa, merkitsi naiselle nyt koko elämää. Siksi hän voittajana suoriutuikin tästä taistelusta.

Ensimäinen alku.

Toisella puolella kapeata eteistä, josta kuljettiin perheen asuntoon, oli toinenkin ovi, joka johti "kirjakaupan" puolelle, huoneeseen, jossa kodikkaat matot peittivät lattian, seinät olivat kirjoja täynnä ja jossa ikkunan eteen asetettu pelipöytä sai tehdä sekä pulpetin että kauppapöydän virkaa.

Tämä kirjakauppa oli alusta alkaen ollut perheen naispuolisten jäsenten hoidossa ja se se myös kaikkein ensiksi veti nuoren rouvan puoleensa. Sillä kirjakaupassa, jossa kauppa kävi varsin laimeasti ja jossa vain almanakoilla, virsikirjoilla ja katkismuksilla oli menekkinsä, oli hänellä tilaisuutta tyydyttää palavaa luku- ja tiedonhaluaan. Istuen tuntikausia joka päivä ikkunanalaisen pöydän ääressä hän suurella mielenkiinnolla avasi kaikki kirjalähetykset ja vieläkin suuremmalla innolla alkoi ahmia niitä, jos joku vähemmän kaupaksi käypä kirja oli sattunut joukkoon.

Istuessaan tässä hiljaisessa huoneessa, joka muodosti ikäänkuin oman pienen maailmansa, saivat ajatukset vapaasti liidellä, ja usein ne eksyivät entisiin aikoihin, jolloin hän, samoinkuin nytkin, oli istunut erillään muusta perheestä ja — piirustanut. Se aika oli kauan sitten mennyt, eikä voinut koskaan enää palata, sillä mitenkä hän, jonka kädet ja jalat olivat sidotut, olisi voinut harjoittaa opintoja? Ei, taiteilija-ajatukset olivat aikoja sitten haudatut. Mutta niiden sijalle nousi näinä hiljaisina hetkinä uusia, jotka kerran herättyänsä eivät jättäneet häntä enää rauhaan. Pensseli oli häneltä kielletty, mutta olihan hänellä sen sijaan kynä jäljellä. Ja ikäänkuin leikillä hän alkoi panna paperille ajatuksiaan ja mielikuviaan, ja melkein kuin sattumalta hänen käsistään syntyi pieni novelli, "Sirénen", jonka hän lähetti "Snällpostenin" toimittajalle Malmöseen ja vastoin kaikkia odotuksiaan sai sen hyväksytyksi. "Novellinne on kovin kypsymätön", kirjoitti lehden toimittaja,[2] "mutta esikoisteokseksi ei niinkään huono; teillä on epäilemättä luovaa mielikuvitusta, mikä on kirjailijan elinehto."

Nämät sanat kiihoittivat nuorta rouvaa jatkamaan ja kuumeentapaisella innolla hän ryhtyi nyt työhön, kirjoitti usein salaa öisinkin ja siinä sivussa luki ja teki havaintojansa. Sillä alusta alkaen hän asetti päämääränsä korkealle, hän ei tahtonut tyytyä mihinkään keskinkertaiseen, siksi hän liiaksi rakasti ja kunnioitti taidettaan. "Minä en tahdo tulla huonoksi kirjailijaksi", vastaa hän samaiselle toimittajalle, "jollei minulla ole edistymisen mahdollisuutta, niin jätän yritykseni sikseen; minulla ei ole mitään iloa siitä, jos saan nähdä kyhäykseni painettuna, sillä turhamaisuudesta en ole koettanut kirjoittaa. Rakastan taidetta sen itsensä vuoksi, en vain siksi, että se joillekuille antaa laakereita ja kultaa; rakastan sitä siksi, että se on minussa, etten voi olla sitä rakastamatta, ja voisin uhrata koko elämäni sille ja ehkä siten tulla onnelliseksikin... Että minulla on taipumuksia, siitä olen varma, mutta kannattaako niitä viljellä, on toinen asia."[3]

Tämä epäilys ja epävarmuudentunne omaa kykyä kohtaan kiusasi häntä alituisesti palavasta halustaan huolimatta. "Sisälläni on jotain, joka myllertää ja pyrkii esille", sanoo hän kerrankin, "en tiedä johtuuko se vain levottomasta mielestäni, vai synnynnäisestä pensselin tai kynän käyttämistaipumuksestani".[4] Ja toisen kerran hän valittaa sisarellensa, rouva Margarethe Ekströmille puhuessaan kirjallisesta työstään: "Minusta ei tule koskaan oikein hyvää kirjailijaa, sillä mielikuvitukseni on maalarin eikä kielitaiteilijan... Koetan maalata kynällä ja musteella, mutta se käy huonosti."[5] Samalla häntä myös painosti se tieto, ettei hän ollut kyllin valmistunut tehtäväänsä, että hänen opintonsa olivat vaillinaiset ja että olosuhteet, joihin hän oli sidottu, ehkäisivät hänen kehitysmahdollisuuttaan. "Minä olen miltei oikein onnellinen kirjoittaessani", sanoo hän niinikään sisarellensa, "ja kuitenkin tiedän, että se on vain roskaa, ei kerrassaan minkään arvoista. Minulla on ehkä hiukan taipumuksia ja ehkäpä joku hyvä ajatuskin, mutta olen niin oppimaton, että joskus olen aivan epätoivoissani sen johdosta. — Ah, jospa nuoruudessani olisin saanut jotain oppia! Tiedonhaluni on niin voimakas, että se on tullut suorastaan elämäni kiusaksi."[6]

Ja seuraavassa kirjeessään hän jatkaa: "Ei minusta tule kirjailijaa, sillä elämäni on yksitoikkoista ja yksinäistä; paljoa laajempi näköpiiri ja raittiimpi elämä olisi välttämätöntä, ja vaikka ponnistelisin miten paljon hyvänsä, niin en sittenkään voisi saada mitään aikaan. Oi, kuningaskuntani housuparista! Jospa olisin mies, niin ei minun tarvitsisi täällä torkkua."[7]

Kaiken lisäksi häntä masensi vielä se tieto, ettei hänellä ollut ketään, jonka puoleen kääntyä saadakseen neuvoa ja ohjausta. Samalla hän myös pelkäsi alottaneensa liian myöhään, olevansa jo siksi vanha, ettei hänen kannattanut enää yrittää.

Päästäkseen jonkinmoiseen varmuuteen ja saadakseen tietää pitikö hänen tukahduttaa kirjoittamishalunsa vai viljellä sitä edelleen, hän kääntyi nuoren kirjailijan, Edvard Bäckströmin puoleen ja lähetti hänen tarkastettavakseen muutamia tekeleitänsä. Hän ei ilmaissut kuitenkaan omaa nimeään, toivoen siten saavansa rehellisemmän arvostelun, vaan kätkeytyi salanimen, Ivar Tardifin taakse, jota hän oli käyttänyt julkaistessaan ensimäisenkin novellinsa.

Bäckströmin vastaus oli sekä kehoittava että masentava. Hän myönsi hänellä olevan hyviä taipumuksia, mutta lopullista arvostelua hänen oli sittenkin mahdoton antaa ennenkuin oli saanut lähempiä tietoja hänen olosuhteistaan sekä iästänsä. "Jos te esim. olette vielä nuori", kirjoittaa hän, "niin teidän kyhäyksenne ilmaisevat jo varsin suurta kypsyyttä, mutta jos olette yli kahdenkymmenen, niin kehoittaisin teitä jättämään kirjailijauran mielestänne."[8]

Saadessaan tämän tuomion oli Victoria Benedictsson 28 vuoden vanha!

"Olen pahoillani, että olen niin vanha", sanoo hän vastauksessaan Edvard Bäckströmille, "Tardif tulee aina liian myöhään — Tardif parka! — sen jo hänen nimensäkin ilmaisee."[9]

Mutta ikäänkuin puolustaakseen ikäänsä hän jatkaa samassa kirjeessä: "Niin kauaksi kuin taaksepäin muistan, olen rakastanut taidetta niin kiihkeästi ja hillittömästi kuin vain niin suljettu ja syvä luonne kuin omani kykenee, olen koettanut taistella tätä rakkautta vastaan, mutta niin pian kuin minun jossakin määrin on onnistunut unohtaa se, on elämä muuttunut minulle arvottomaksi, tai oikeammin sietämättömäksi taakaksi. — — Miksi olen kuin auringonkukka, joka aina kääntyy saman esineen puoleen? Miksi on minussa opinhalua, miksi pyrkimystä totuuteen ja kauneuteen, kun tuo halu ei sittenkään ole siksi voimakas, että se saattaisi minut perille? En tiedä; tiedän vain sen, että kiitos ei merkitse minulle mitään, ei rahat eikä ylellisyys, että eteenpäinpyrkiminen on onnea ja paikallaanolo epätoivoa!"

"Kuluneet vuodet ovat menneet valmistustöihin", sanoo hän kerran myöhemmin palaten samaan asiaan, "eikä ole kumma, että siihen on tarvittu niin runsaasti aikaa, kun muistaa, että lapsena en koskaan käynyt koulua, että elin kuin erakko ja että vasta 17 vuoden vanhana tulin kosketukseen ulkomaailman kanssa. Ansiotyökin vei aikansa ja opintoja harjoitettiin vain salassa. Siinä syy hitaaseen kehitykseeni."[10]

"Minä kirjoitan siksi, että ajoittain elämä tuntuu sietämättömältä taakalta", oli hän jo kerran aikaisemmin tunnustanut Edvard Bäckströmille, "siksi että tahdon unohtaa itseni ja sen sijaan eläytyä toisen elämään; minun tielleni on eksynyt niin harvoja auringonsäteitä, siksi tahdon koota ne, jotka valaisevat toisia, iloita niistä ja jos mahdollista muodostaa niistä pieniä, todellisuudenmukaisia kuvia, joihin samalla voin haudata jotain omasta sielustanikin."[11]

Sitä neuvonantajaa, jota Victoria Benedictsson olisi kaivannut, ei hän kuitenkaan Bäckströmistä saanut, siksi vieras oli Victoria Benedictssonin yhä enemmän realistiseen suuntaan pyrkivä taiteilijatemperamentti tälle romanttisuuteen taipuvalle kirjailijalle, mutta hänen rohkeuttaan ei Bäckström myöskään voinut lannistaa. Victoria Benedictsson työskenteli edelleen uutterasti, käyttäen ainakin yhtä paljon aikaa itseopiskeluun kuin kirjoittamiseen, ja lähetti vähä väliä milloin mihinkin lehteen kyhäyksiänsä, joista jotkut löysivät tiensä julkisuuteen, mutta useimmat katosivat tietymättömiin. Odottaessansa viikkokausia turhaan vastausta kävi hänen mielensä useinkin apeaksi, ja silloin tällöin tuo synkkä painajainen, joka lopulta tuhosi hänen elämänsä, pisti päänsä esiin. "Ah, nopea, helppo kuolema! Se olisi kaikkein parasta", kirjoittaa hän päiväkirjaansa syksyllä 1878. Ja seuraavana keväänä kuuluvat hänen sanansa jälleen: "Kuljin puutarhassa kahden kuoleman kanssa. Minä pelkään kipuja, inhoan itsemurhaa, ja kuitenkin sen täytyy tapahtua." Ettei kuitenkaan itse työ johtanut häntä näihin synkkiin ajatuksiin, käy ilmi seuraavista sanoista: "Kirjoitin kuin henkeni edestä. Sen pitää olla valmista ennenkuin todellisuus tulee ja saattaa minut unohtamaan mielikuvani; nyt ne auttavat minua unohtamaan..."[12] Tai toisen kerran: "Mitä voin toivoa tai odottaa elämältä? Kaikki mitä olen rakastanut, liukuu vain käsistäni — — tyhjyyttä, vain tyhjyyttä, kaikki."[13]

Alakuloisuuden lisäksi tuli vielä sairaus. Mutta tämä uusi vastoinkäyminen, niin katkeralta kuin se alussa tuntuikin, oli sittenkin se, joka pelasti Victoria Benedictssonin ja teki hänestä varsinaisesti kirjailijan.

Ernst Ahlgren.

Keväällä 1881 Victoria Benedictsson loukkasi polvensa niin pahasti, että hänen täytyi melkein yhteen menoon olla kaksi vuotta vuoteenomana ja kauan vielä jälkeenkinpäin liikkua kainalosauvojen nojassa. Tämä aika, johon yhdistyi mitä hirveimmät tuskat ja kärsimykset — kolmasti oli pakko jalkaa leikata eikä heikon sydämen vuoksi voitu häntä nukuttaa — muodostui merkillisimmäksi ja tavallaan rikkaimmaksi hänen elämässänsä.

Itse hän tälle ajalle antoi nimen: vakavuus, ja kaksinkertaisessakin merkityksessä, sillä sen mukana seurasi kärsimys ja elämäntyö.

Mutta vaikka Victoria Benedictsson sai kestää niin paljon ruumiillista tuskaa, kantoi hän tämän kärsimyksen mitä ihmeteltävimmällä kärsivällisyydellä. "Hän oli meille kaikille oikea ihme", sanoo tytärpuoli, hänen "pikku tohtorinsa", joka uskollisesti hoiti häntä koko tänä sairauden aikana, "sillä hän se meitä rohkaisi ja koetti saada iloiselle mielelle." Milloin ikänä tuskat sallivat, oli hän täydessä työssä: leikkasi varjokuvia, piirusti, luki, teki muistiinpanoja ja kirjoitti: "Minä itse ja vuoteeni ovat aina haudatut kirjojen alle", kertoo hän. Hänen mielikirjailijoitansa olivat sen aikuiset suuret pohjoismaalaiset kirjailijat, Ibsen, Kierkegaard, Brandes, J.P. Jacobsen, Kielland sekä venäläiset mestarit Turgenjev ja Tolstoi, mutta niiden ohella hän luki myös klassillista kirjallisuutta, varsinkin Shakespearen teoksiin hän erityisellä hartaudella syventyi. Niinikään englantilaiset kirjailijat, Dickens ja varsinkin Byron, kiinnittivät hänen huomiotansa. Myöskin hän ahmimalla ahmi elämäkertoja, memoaareja ja kirjekokoelmia. Naiskirjailijoista George Eliot oli ainoa, joka häntä miellytti, sillä hänessä hän löysi suuren määrän omaa luonnettansa ja taiteilijatemperamenttiänsä: saman rakkauden työhön, saman valoisan uskon elämään ja herkän silmän huomaamaan elämän humoristisia puolia.

Tänä aikana Victoria Benedictsson alkoi myös kirjoittaa "suurta kirjaansa", johon hän koko loppuelämänsä ajan merkitsi muistiin kaiken sen, mikä hänestä oli muistamisen arvoista: tilapäisiä ajatuksia ja tunnelmia, keskusteluja, luonnonkuvauksia ja kaikenlaisia pikkupiirteitä, aivankuin maalari, joka matkallaan kerää luonnoksia skitsikirjaansa. Tuo "suuri kirja" tuli vähitellen hänen rippi-isäkseen, se oli elävä olento, jonka kanssa hän jutteli, ainoa ystävä, jolle hän saattoi uskoa sekä ilonsa että huolensa. "Kun minusta tuntuu kuin musertuisin", sanoo hän kerta, "kun istun kyynelettömin silmin ja kadehdin niitä, jotka voivat itkeä, niin minulla ei ole ketään muuta kuin sinut..." Ja kerran myöhemmin hän kirjoittaa "suureen kirjaansa" seuraavat sanat: "Kuka lienetkin, joka luet 'suurta kirjaani' — niin koeta ymmärtää, miten yksin minä olen, miten minun täytyy hillitä taiteilija- tai mustalaisvertani, joka kiihkeämmin kuohuu suonissani kuin kukaan voi aavistaa. Ajattele, miten joka päivä, melkein joka tunti olen pakoitettu näyttelemään komediiaa, jotta tuntuisin levolliselta ja järkevältä. Tämä pakko vaikuttaa sen, että kaikki se, mikä minussa kuohuu, ei purkaudu luonnollisella tavalla esille, vaan teennäisellä. Se ei puhkea ilmi suhteessani ihmisiin; ei vihana eikä rakkautena, loukattuna ylpeytenä eikä nöyränä ihailuna — sillä kaikki nuo äärimäisyydet, joiden välillä luonteeni huojuu, täytyy minun herkän poikkeusihmisen koko arkuudella piiloittaa."[14]

Ei yksin sieluntuskiansa hän salannut ympäristöltänsä, vaan ruumiillisiakin. Mutta öisin, kun hän ei saanut niiltä nukutuksi, purkautuivat ne "suuressa kirjassa" esille. "Onko kukaan teistä ollut sairaana?" kirjoittaa hän kerrankin. "Ei vain päivän tai viikon — vaan kokonaisen vuoden? Ei vanhuuden heikkoudesta, vaan täysissä voimissa ollessaan, jolloin ihminen jaksaa koko voimallaan kärsiä, yöt päivät kitua mitä hirveimpiä tuskia, ikäänkuin piinapenkille pantuna, kuolemaan asti väsähtäneenä voimatta kuitenkaan saada lepoa. Entäs lääkärin veitsi, joka hitaasti soljuu pitkin ihoa, kunnes se tunkeutuu sisään — — Miten monta päivää onkaan yhdessä vuodessa ja miten monta ajatusta sisältyykään yhteen ainoaan hiljaiseen, yksitoikkoiseen päivään! Ajatuksia, jotka vilpoisten varjojen lailla huokuvat polttavan päänaluksen yli, mutta tunkeutuvat myös kauas tulevaisuuteen painaen siihen synkän ja ilottoman leimansa — — Miten omituinen tunne — kun seisoo ikäänkuin elämän ulkopuolella ja kuitenkin elää."

Miten kaukana Victoria Benedictsson tänä sairauden aikana oli itse elämästä, todistaa parhaiten hänen vastauksensa "pikku tohtorilleen", tämän ihmetellessä miten hän saattoi aina olla tyytyväinen: "Olin niin varma siitä, että saisin kuolla, ja se tuntui niin suurelta onnelta." Mutta niin pian kuin ilmaantui jokin hiukankin valoisampi hetki, heräsi työhalu jälleen. Ajatukset saivat silloin entistä häiritsemättömämmin kulkea, uudet aiheet nousivat mieleen, uudet ja samalla vahat, sillä Victoria Benedictsson, joka tähän asti oli käsitellyt enimmäkseen vain romanttisia rakkausaiheita, alkoi nyt kaivaa esiin lapsuudenaikuisia muistojaan, tapauksia ja kohtauksia, joita hän itse oli nähnyt tai kuullut oleskellessaan kansan parissa kotikartanossansa. Ja näiden vanhojen muistojen lisäksi tuli vielä toisia, myöhempiä, sillä naimisiinkin mentyään hän oli yhä edelleen pysynyt kosketuksessa talonpoikaisen kansan kanssa. Hän tunsi skånelaisen talonpojan perinpohjin, hän ymmärsi hänen ajatuskantansa ja tiesi kuinka paljon sydäntä sykki tuon karhean pinnan alla. Kokonaisen sarjan kansankuvauksia hän nyt sepitti lyhyessä ajassa, ja lähettäessään ne maailmalle ne saavuttivat heti ansaittua huomiota. Kääntyessään tällä kertaa "Fyris" nimisen aikakauslehden puoleen, jonka kirjallisuusosastonhoitajana toimi tohtori Frans von Schéele, sai hän hänestä sen neuvonantajan ja auttajan, jota hän niin kauan oli halunnut. Schéele ei julkaissut vain lehdessään näitä pikku kertomuksia, vaan hän hankki Victoria Benedictssonille myös kustantajan. Ja siten keväällä 1884 ilmestyi julkisuuteen novelleja käsittävä esikoisteos, "Från Skåne" (Skånesta), jonka tekijä käytti nyt salanimeä Ernst Ahlgren. On helppo ymmärtää mitä tämä tapaus merkitsi Victoria Benedictssonille eli Ernst Ahlgrenille, niinkuin me tästä lähin tahdomme häntä nimittää, sillä tätä nimeä hän itse sekä hänen ystävänsä kernaimmin käyttivät ja se se jälkimaailmalle on myöskin säilynyt. Vuosikausia työskenneltyänsä ja omin voimin ponnisteltuansa eteenpäin hän nyt 33-vuotiaana oli astunut "nuorten riviin". Sairaus oli antanut hänelle sen, mitä hän terveenä turhaan oli tavoitellut. "Kipeä polveni antaa minulle täyden oikeuden antautua kokonaan kirjakauppani hoitoon ja kirjalliseen työhöni", kirjoittaa hän näinä aikoina sisarelleen, rouva Margarethe Ekströmille, ainoalle, joka myötätunnolla oli seurannut hänen kirjallisia yrityksiänsä, "tämä sairaus on kuin ylhäältä tullut viittaus, se on ollut kylliksi kova syrjäyttääkseen kaikki epäilyt."[15] Mutta siihen iloon, jonka tämä myötäkäyminen hänelle tuotti, sekaantui myös toinen tunne. "En voi tehdä työtä", tunnustaa hän "suurelle kirjalleen", "en olla levollinen, ja luulenpa että rajaton ilo kiduttaa minua yhtä paljon kuin tuskallinen pelkokin. Tuntuu siltä kuin odottaisin onnettomuutta, ja kuitenkin tämä tunne johtuu vain siitä kiitoksesta, jonka olen osakseni saanut."[16] Ja vieläkin selvemmässä muodossa tämä epäilys ilmenee kirjeessä sisarelle: "Satunnainen menestys melkein masentaa minut", sanoo hän, "sillä tiedän liiankin hyvin, että jokaisen kiittävän sanan saan tulevaisuudessa maksaa sitä ankarammalla moitteella, kun sanotaan: ei ole vastannut niitä toiveita, joita aikaisemmin herätti j.n.e."[17]

Mutta sillä aikaa kuin Ernst Ahlgren hiljaisessa nurkassaan sekä iloitsi että tuskaili maailmalle lähettämänsä esikoisen puolesta, kulki teos omia teitään herättäen huomiota sekä lähimmässä ympäristössä että kirjallisissa piireissä ja sanomalehdissä. Niin eristettynä kuin Ernst Ahlgren varsinkin sairautensa aikana oli elänyt, sai pieni Hörbyn yhteiskunta sittenkin varsin pian vihiä siitä, mitä postimestarinna suljettujen seiniensä takana puuhaili, ja rouvat, jotka alusta alkaen eivät olleet katsoneet häntä suopein silmin, alkoivat heti novellikokoelman ilmestyttyä aavistaa pahaa verta. "Koko yhteiskunta on kapinassa oletettujen henkilöiden vuoksi", kertoo Ernst Ahlgren äskenmainitussa kirjeessä sisarelleen, "sillä he ovat tuntevinaan kaikkein mahdottomimpiakin piirteitä. Sekä minua että kirjaa on haukuttava, se on luonnollista. Sen ankarampaa arvostelua ei ole kuin lähimmän ympäristön, niin, voisipa sanoa: ei sen kierompaa, jollei tuo sana olisi minulle niin vastenmielinen, kun itsestäni on kysymys."

Mutta joskin Ernst Ahlgrenin lähin ympäristö seurasi karsain silmin hänen työtänsä, niin herätti hän toisaalla aivan päinvastaista huomiota. Vapaaherratar Sofi Adlersparre, tunnettu innokas naisasianajaja "Esselde" sekä "Tidskrift för Hemmet" ja "Dagny" lehtien tarmokas toimittaja, tervehti ilolla tuntematonta tekijää, joka esikoisteoksellaan näyttäytyi terveen ja voimakkaan realismin edustajaksi.

"Oletteko nuori vai vanha, sitä en tiedä", kirjoittaa hän Ernst Ahlgrenille, "sen tiedän vain, että olette silmännyt elämään ja ihmisten sydämiin syvemmältä ja kuitenkin sovinnollisemmin kuin suurin osa uusia runoilijoitamme."[18]

Ja koko sanomalehdistö yhtyy tähän kiitokseen. "Nämä kertomukset todistavat hyvää ja tervettä huomiokykyä ja lämmintä myötätuntoa inhimillistä elämää kohtaan,"[19] sanoo Fyris, joka kaikkein ensiksi oli julkaissut palstoillaan muutamia niistä. Ja eräs toinen lehti puhkeaa sanomaan: "Selvästi huomaa, ettei tekijä kirjoista ole tutustunut kansaan, vaan että hän todellakin on nähnyt ja tuntenut sitä elämää, jota hän kuvaa."[20] Samoin annetaan täysi tunnustus hänen tyylilleenkin, jossa on mahdoton huomata "alottelijan haparoimista" ja joka on vailla "kaikkea prameilevaa sanahelinää ja nuorekasta epäselvyyttä". "On todellakin hämmästyttävää, että ensikertalainen voi olla näin kypsä."[21]

Ja tämä arvostelu pitää paikkansa vielä tänäkin päivänä. Ernst Ahlgrenin tyyli on tavattoman joustavaa jo tässä hänen ensimäisessä teoksessansa, ja ihmetellä täytyy sitä välitöntä, omaperäistä sävyä, joka on painanut siihen leimansa. Kansanelämänkuvaukset, jotka ovat kokoelman parhaat, ovat kuin laatukuvia, joissa hän muutamilla voimakkailla pensselinvedoilla loihtii eteemme jonkin tilanteen, usein aiheeltaan varsin vähäpätöisen, mutta silti elävän ja todellisen. Millä syvällä myötätunnolla onkaan semmoinen kertomus kuin "Förlust" (Tappio) piirretty, jossa hän kuvaa yksinkertaisen talonpojan tunteita vaimonsa paarien ääressä. Sivullisten mielestä on kuolema vapauttanut miehen raskaasta taakasta, koska vaimo vuosikausia on ollut vuoteen omana. Mutta itse hän tuntee kalvavaa surua ja yksinäisyydentunnetta, sillä kotona ei ole enää ketään, joka kääntäisi kaihoavan katseensa häneen hänen astuessaan sisään, ei kalpeita kasvoja, jotka hymyilisivät hänelle hänen kumartuessaan niiden yli, ei laihoja käsivarsia, jotka hellästi kietoutuisivat hänen kaulaansa.

Liikuttava koruttomuudessaan on myös "Jeppa", kertomus variksenpojasta, jonka sydämetön isäntä tappaa, koska renkituvassa ilmankin on joukkoa enemmän kuin tarpeeksi.

Vakavaluontoisten kertomusten rinnalla vetävät huomiota puoleensa kokoelman humoristisetkin kuvaukset. Verraton on varsinkin "Giftermål på besparing" (Säästäväisyydelle rakennettu naimiskauppa), juttu kahdesta kihlatusta, jotka aikovat purkaa liittonsa, vaikka kolmasti on jo kuuluutettu, ja kumpikin valita toiset elämäntoverit, mutta luopuvatkin aikeestaan saadessaan kuulla, että kulut kuuluutuksen peruuttamisesta nousevat kymmeneen kruunuun.

Paitsi kansanelämänkuvauksia sisältää kokoelma muutamia muitakin kertomuksia, joiden aiheet ovat persoonallisempaa laatua. "En kris" (Käännekohta) käsittelee aviollisia ristiriitoja; kuvaus "Folkvännen" (Kansanystävä) esittää Ernst Ahlgrenin omia katkeria kokemuksia kirjallisella alalla. Kertomukset "Far och son" (Isä ja poika) sekä "En musikafton" (Musiikki-ilta), samalla kun ne todistavat tekijän musikaalisia taipumuksia, tuovat selvästi esille hänen oman suhteensa taiteeseen sekä taiteen merkityksen hänen elämässänsä. Kuulemmehan hänen sydämensä sisimpien kielien heläjävän sellaisessakin kohdassa kuin seuraavassa:

"Tässä viulussa piili salaisuus. Hän tiesi sen, hän ylpeili siitä ja hän tunsi jonkinlaista vahingoniloa sen johdosta, ettei kukaan muu kuin hän aavistanut tätä salaisuutta. Viulussa asui henki, elävä olento, kauniimpi ja voimakkaampi kuin mikään ihmislapsi, joskin se oli näin kehnoon kuoreen verhottu; sen mitä ei kukaan tiennyt eikä kukaan voinut ilmituoda, sen viulun henki paljasti omistajalleen yksinäisinä hetkinä. Koko lapsuusajan satumaailma, kaikki arat toiveet ja aavistukset piilivät sen sisällä."

Ernst Ahlgren oli nyt astunut ensimäisen askeleensa kirjallisella uralla. Hiljaisesta kammiostaan hän oli äkkiä vedetty julkisuuteen, joskaan ei persoonallisesti, niin kuitenkin välillisesti. Hänen olemassaolonsa tuli tunnetuksi ja häneen kiinnitettiin toiveita. Hän tunsi itsekin suurta edesvastuuntunnetta ja se ilmeni ensi sijassa haluna tehdä jotakin niiden nuorten hyväksi, jotka työskentelivät samalla alalla kuin hänkin. Ja tämä tunne se epäilemättä kaikkein ensiksi kiinnitti myös hänen huomionsa nuorukaiseen, joka, oleskellen samalla paikkakunnalla kuin hänkin ja taistellen, joskaan ei samanlaisia, niin ainakin yhtä suuria vaikeuksia vastaan kuin hänkin, oli valinnut myös kirjallisen työn elämäntehtäväkseen.

Yhteiset harrastukset veivät Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin yhteen ja heidän välillään syntyi luja ystävyyden ja työtoveruuden suhde, joka jätti syvät jäljet kummankin elämään.

Axel Lundegård.

Keväällä 1881 oli kirkkoherra Lundegård perheineen muuttanut Hörbyhyn. Kirkkoherra itse oli vanhanajan mies, ankara ja suvaitsematon uskonnollisissa asioissa, mutta sitä vapaamielisempi ja rohkeampi mielipiteiltänsä oli hänen vanhin poikansa, Axel, 19-vuotias keltanokka. Hänen häikäilemätön käytöksensä ja uhkarohkeat hyökkäyksensä kaikkia perintätapoja ja -mielipiteitä vastaan antoivat loppumatonta puheenaihetta kylän asukkaille ja herättivät heidän parissaan sanomatonta paheksumista ja inhoa. Kylällä kiertelevät huhut tunkeutuivat tietenkin postimestarinkin taloon, samoinkuin yhteiset tuttavat pitivät myös huolta siitä, että nuoren ylioppilaan korviin tuli jos jonkinmoisia huhuja postimestarin sairaasta rouvasta, joka ajankulukseen viljeli kaikenlaisia sivuharrastuksia.

Siten ystävät ja kylänmiehet välittivät Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin tuttavuuden jo ennenkuin he persoonallisesti olivat tavanneetkaan toisensa.

Kesällä 1881 Axel Lundegård ensi kerran kävi äitinsä seurassa Ernst Ahlgrenia tervehtimässä ja tästä kohtauksesta on hänen mieleensä jäänyt muisto jostain "riutuneen läpinäkyvästä, miltei ruumiittomasta, kärsimysten runtelemista kasvoista sairasvuoteen valkeaa taustaa kohti..."

Tuttavuus oli kuitenkin aivan pintapuolinen, ja vasta kolme vuotta myöhemmin, keväällä 1884, siis samoihin aikoihin, jolloin "Från Skåne" ilmestyi, se varsinaisesti uudistettiin.

Tällä kertaa Ernst Ahlgren itse otti ensimäisen askeleen.

Edellisenä talvena olivat Hörbyn pappilassa vastakkaiset mielipiteet kärjistyneet siinä määrin, että julkiriita oli syntynyt isän ja pojan välillä, ja seurauksena oli ollut se, että poika oli saanut väistyä kotoa ja yrittää omin päin kirjallisella työllä hankkia elatuksensa Tukholmassa. Se ei kuitenkaan ollut niinkään helppoa, päinvastoin hän oli saanut kokea lukemattomia pettymyksiä turhaan yrittäessään saada kynänsä tuotteita julkisuuteen ja lopulta hänen olonsa oli muodostunut miltei epätoivoiseksi.

Ernst Ahlgren, joka nuorukaisen äidin kautta oli seurannut hänen vaiheitansa, tunsi harrasta myötätuntoa häntä kohtaan, ja rohkaistakseen hänen mieltänsä hän kirjoitti hänelle ensimäisen kirjeensä, jonka puhuttelusana ilmaisee jo selvästi, millaiseksi hän toivoi heidän tuttavuutensa kehittyvän.

"Toveri!" siten hän alottaa kirjeensä. "Tiedän, että me monessa asiassa olemme samaa mieltä ja että me molemmat, ainakin osittain, tulemme taistelemaan saman asian puolesta, sillä tekin kuulutte 'meidän' — harhauskoisen nuoren Ruotsin joukkoon. Mutta vaikkei niin olisikaan, ei se sittenkään estäisi minua tarjoamasta teille toverillista kädenlyöntiä, sillä en mitään vihaa niinkuin ammattikunta-henkeä. Rehellisyys, kas se on pääasia! Levollinen, hillitty rehellisyys ja väsymätön totuuden tavoittelu olkoot alati silmiemme edessä. Vaikea on tosin olla oma itsensä, mutta siihen kaiken itsekasvatuksen sittenkin tulee pyrkiä."[22]

Lähestyessään täten Lundegårdia Ernst Ahlgren toivoi voivansa olla hänelle avuksi, mutta samalla hän myös halusi saada hänestä hyvän toverin, jonka kanssa hän voisi keskustella töistään ja harrastuksistaan. Hänen omat katkerat kokemuksensa olivat vieneet hänet siihen, että hän piti miehen ja naisen välistä toverillista suhdetta ihanteena, jota hän olisi tahtonut toteuttaa omassa elämässään saadakseen näyttää, mihin hän miehen toverina voisi kelvata. "Tuntevatkohan muutkin naiset", kirjoittaa hän kerran "suureen kirjaansa", "tätä samaa ystävyyden ja levollisen kiintymyksen tarvetta, joka saavuttamattomana aina on ollut elämäni kiusa, mutta joka tyydytettynä voisi olla suurin onneni? Naisten välisessä ystävyydessä on jotain noloa, miehen ystävyyttä ei uskalla tavoitella, sillä se 'ei ole sopiva', sekä mies että muut käsittäisivät sen vain väärin. Pahoittelen sitä suuresti, sillä voisin olla älykkään miehen verraton liittolainen, jos hän vain itse tietäisi mitä hän tahtoo ja kykenisi sen selvästi selittämään minulle. Minun väsymätön tarmoni ja sukkeluuteni voisivat hänen palveluksessaan ja hänen vaikutuksensa alaisena saada ihmeitä aikaan, mutta yksin en kykene mihinkään, sillä — olen vain nainen. Minä tarvitsen toisen vahvemman tahdon tukea ja toisen terävämmän katseen valoa." Ja joskin tätä ihannetta oli ehkä mahdoton täydelleen toteuttaa, niin kehittyi sittenkin Ernst Ahlgrenin ja Axel Lundegårdin välisestä suhteesta mitä lämpimin ystävyys, jota toiselta puolen luonteiden hengenheimolaisuus, toiselta puolen yhteiset työt ja harrastukset lujittivat.

Siitä huolimatta tutustuminen kävi hyvin hitaasti. Ernst Ahlgrenin ystävällinen ja toverillinen kädenlyönti tuotti tosin nuorelle vasta-alkajalle suurta iloa, ja ensi työkseen, käydessään myöhemmin kesällä kotonaan, hän tuli häntä tervehtimään. Mutta he olivat molemmat niin ujoja luonteeltansa, etteivät he voineet vapaasti seurustella. Varsinkin Ernst Ahlgren oli vieraiden seurassa jäykkä ja hiljainen, ja kaikista ponnistuksistaan huolimatta hänen oli melkein mahdoton voittaa arkuuttansa. Yhtä helposti kuin hän kirjoitti, yhtä vaikea hänen oli puhua. Sanat ikäänkuin takertuivat kurkkuun, hän punastui ja änkytti saamatta esille sitä mitä olisi halunnut sanoa. Suureksi osaksi tämä tavaton ujous riippui myös siitä täydellisestä itseluottamuksen puutteesta, joka oli hänelle ominaista. Hän seisoi mielestänsä kaikkia muita alempana, oli sekä ruumiillisesti että henkisesti "moukkamainen", oppimaton, tavoiltaan ja esiintymiseltään kömpelö ja sen vuoksi hän ei myöskään koskaan voinut vapautua siitä tunteesta, että hän kuului vain "kirjalliseen alaluokkaan", ettei hän koskaan voisi saada mitään suurta ja ensiluokkaista aikaan. Ja kaiken lisäksi hän kärsi vielä ikäänkuin koko sukupuolensa puolesta, jonka heikkoudet kiusasivat häntä siinä määrin, että hän halveksi ja vihasi naisia ja arveli niiden joka suhteessa, ei vain olosuhteiden pakosta, vaan omasta tahdostaankin, seisovan alapuolella miehiä.

Tämä sairaalloinen vaatimattomuus ja omanarvontunnon puute, josta hän itse ehkä enimmin kärsi, oli, niinkuin jo sanottu, juurtunut häneen jo lapsesta, eikä hän myöhemmälläkään iällä voinut siitä kokonaan vapautua.

Mutta sittenkin tuli Lundegårdista Ernst Ahlgrenin miltei jokapäiväinen vieras, ja määräajalla iltapäivin nuorukainen pistäytyi aina kirjakauppaan, jossa hän tiesi hänen työskentelevän. Useimmiten hän toi mukanaan novellin tai palasen pitempää kertomusta, jonka hän juuri oli saanut käsistään, ja lähtiessään vei kotiinsa jonkun Ernst Ahlgrenin tekeleen. Tavatessa seuraavalla kerralla kumpikin lausui luetun johdosta arvostelunsa, mikä useinkin sattui varsin ankaraksi. Sillä kumpainenkin vaati täyttä suoruutta ja totuutta toiselta. Mutta kun siksi tuli, ei kiitosta eikä rohkaisuakaan säästetty.

Aluksi, niinkuin sanottu, ei keskustelu sujunut luontevasti, ja usein kumpainenkin puhui melkein kuumeisella kiihkolla, jotta keskustelu vain ei taukoaisi. Varsinkin Ernst Ahlgren kärsi sanomattomasti tästä teennäisyydestä, ja tuo tuskallinen tunne kävi miltei sietämättömäksi, kun hän huomasi Lundegårdin tuntevan pettymystä ja pahoittelevan sitä, ettei saanut häneltä sitä mitä oli odottanut.

Mutta arkuus ja teennäisyys katosi kokonaan, kun Lundegård syksyllä matkusti pois ja väkinäisen seurustelun sijaan astui kirjeenvaihto. Nyt Ernst Ahlgren saattoi olla täysin oma itsensä ja tarvitsematta pakoittaa itseään puhumaan ja kuulemaan omaa ääntänsä, joka oli hänelle kovin vastenmielinen, sai lausua ilmi ajatuksensa ystävälle, jonka hän tiesi häntä ymmärtävän. Kirjeissään hän saattoikin puhua aivan häikäilemättömän suoraan, eivätkä puheenaiheet häneltä koskaan loppuneet.

Tämä kirjeenvaihto, jossa he pohtivat kaikkia mahdollisia kysymyksiä taivaan ja maan välillä, oli tavattoman tärkeä kummankin kehitykselle, sillä se pakotti heidät muodostamaan itselleen mielipiteen kaikista asioista ja puolustamaan sitä toisiaan vastaan. Sillä vaikka he olivatkin saman hengen lapsia, niin erosivat heidän käsityskantansa toisistaan sittenkin monessa suhteessa. Se riippui jo suuresti ikäeroituksesta, sillä olihan Ernst Ahlgren toistakymmentä vuotta vanhempi Axel Lundegårdia, sekä toisekseen siitä, että kaiken sen, minkä nuorukainen periaatteellisesti oli itselleen omistanut, oli Ernst Ahlgren itse elämässään kokenut.

Innostuttuaan kerta johonkin asiaan saattoi Ernst Ahlgren laveasti esittää mielipiteitään ja ajatuskantaansa, useinpa valaista kysymystä esimerkeillä, jotka olivat mitä täydellisimpään tyylilliseen muotoon puetut. Tämä puoli Ernst Ahlgrenissa oli Lundegårdille jotakin aivan uutta, hänen puheliaisuutensa ja avomielisyytensä "kulissien takana" niin sanoakseni hämmästytti ja ilahdutti häntä. Ja niinpä kerran hän leikkiä laskien kysyykin häneltä, minnekä "puukuva", jonka hän "niin usein oli nähnyt kirjakaupassa", minnekä "etana, joka ei koskaan uskaltanut tulla ulos kuorestaan", oli voinut kadota.

Sen jälkeen kuin Ernst Ahlgren alkoi kirjeenvaihtonsa Lundegårdin kanssa, ei "suuri kirjakaan" ollut enää hänelle yhtä tarpeellinen kuin ennen, sillä kaiken sen, minkä hän tähän asti oli sille uskonut, hän saattoi nyt kirjoittaa Lundegårdille. Heidän suhteensa muodostuikin aikaa voittaen yhä toverillisemmaksi, he tunsivat olevansa yhtä vapaat toistensa suhteen kuin kaksi miehistä toveria, joiden ainoana yhdyssiteenä ovat yhteiset työt ja harrastukset.

"Ensimäinen ehto sinun ja minun välillä on ja tule olemaan: vapaus", kirjoittaa Ernst Ahlgren. "Ei mitään pakkoa, lupausta eikä velvoitusta. Jos huomaisin, että sinulla olisi vaikka kuinkakin vähän velvollisuudentunnetta minua kohtaan, niin olisin onneton. Minä sanoisin: 'mene, et koskaan ole ymmärtänyt minua!' Jos epäilisin sinun kirjoittavan minulle vain siksi, että arvelisit minun tulevan pahoilleni jollet sitä tekisi, niin vetäytyisin heti syrjään. Sillä vain täydellisessä vapauden tunteessa sielunelämä voi syvästi ja täysin siemauksin hengittää. Minun puolestani sinä olet vapaa kuin taivaan lintu; en yritäkään sinua edes pikkusormellani pidättää. Niin, sinä olet yhtä vapaa kuin poikani olisi, jos olisin niin onnellinen, että minulla olisi poika."[23]

Tämä ystävyys vaikutti mitä hedelmöittävimmin kumpaisenkin kehitykseen, ei yksin kirjailijoina, vaan ihmisinäkin. Se antoi Ernst Ahlgrenille itseluottamusta ja elämänhalua, se enensi hänen työkykyään ja kannusti häntä pyrkimään eteenpäin. Ja samalla se esti häntä tulemasta yksipuoliseksi ja ahtaaksi, mikä vaara kuitenkin oli niin lähellä niissä olosuhteissa, joihin kohtalo oli hänet sitonut. Ilman Lundegårdia hänestä olisi varmaan tullut tuollainen "yksinäinen olento", niinkuin hän sanoo kerran kirjeessään Ellen Keylle, "joiden pakostakin täytyy kehittyä yksipuolisiksi. Sillä jonkunmoinen suhde miehen ja naisen välillä on välttämätön", sanoo hän, "minä tarkoitan sielullinen suhde, jotta heidän kehityksensä voisi saavuttaa mahdollisimman kukoistuksen. Se on minun vakaumukseni, niin, vieläpä enemmänkin: koko elämänkokemukseni. Siksi se on myös salainen keppihevoseni. Mies, joka ei koskaan ole ollut lähellä ketään naista ... siten, että heidän välillään olisi voinut muodostua rauhallinen ja luottava suhde, ei voi koskaan saavuttaa täydellistä sopusointua, hänen olentonsa hienoimmat vivahdukset eivät koskaan voi puhjeta esiin. Ja samoin on meidän naistenkin laita, ehkäpä vieläkin suuremmassa määrässä; sillä kasvatuksemme on alusta alkaen suunnattu siihen, että me pakostakin tulemme yksipuolisiksi ja ahdasmielisiksi."[24] Ja Lundegårdille itselleen hän kirjoittaa: "Minä luulen, että toveruutemme on suuresti vaikuttanut kehitykseeni. Sillä minussa on suuri varasto mahdollisuusarvoja, jotka eivät läheskään vielä ole ennättäneet tulla muokatuiksi siksi miksi ne voivat tulla. Ennen tunsin itseni aina yksinäiseksi kaikessa siinä, mikä koski kirjallisuutta ja työtäni, eihän minulla ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisin voinut keskustella siitä. Minä tein työtä, mutta epätoivoisella sitkeydellä, sillä enhän sittenkään kelvannut mihinkään. Tosin minun menestyksentoivoni ei nytkään ole suuri, mutta sitä on joka tapauksessa olemassa — ja sitä paitsi on minulla toveri! Ja ymmärräthän miten suloista se on, kun on elänyt niin eristettynä kuin minä!"[25]