Taavetti Livingstone, hänen elämänsä ja toimensa

TAAVETTI LIVINGSTONE, HÄNEN ELÄMÄNSÄ
JA TOIMENSA

Kirj.

F. H. B. Lagus

Helsingissä, 1881.
Kansanvalistus-seuran kustantama.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

I.

Kun Livingstone oli suorittanut lääkärin arvoon vaadittavat tutkinnot ja Englannissa laajentanut jumaluusopillisia tietojansa, oli hän valmis lähtemään Kiinaan, mutta samaan aikaan oli syttynyt ankara sota Englannin ja Kiinan välille. Livingstone ei sen vuoksi tahtonut lähteä rauhattomalla ajalla tuohon eurooppalaisille suljettuun maahan. Sen sijaan avautui hänelle uusi toiminnan ala Afrikassa, johon hänen halunsa kääntyi luettuansa toht. Moffat'in teoksia. Hän astui siis laivaan v. 1840 ja tuli Kap-kaupunkiin, josta hän vähän ajan kuluttua lähti sisämaahan, kulkien ensin laivalla Algoa-lahteen, ja sieltä maata myöten Kuruman-nimiseen lähetys-siirtokuntaan, Betshuanien maassa, noin 700 engl. peninkulmaa[1] Kapkaupungista koillista kohti. Tämän lähetys-uudisasuntolan olivat lähetyssaarnaajat Hamilton ja Moffat perustaneet kolmekymmentä vuotta sitä ennen ja se oli jo pidettävä etäisimpänä paikkakuntana sillä seudulla, jota taisi lukea lähetystoimen työ-alaksi. Lähetys-huone ja kirkko olivat täällä rakennetut kivestä, ja puutarhat, joita Kuruman-joki kasteli, kasvoivat hedelmäpuita ja viiniköyunöksiä. Eurooppalaiset viljalajit menestyvät täällä erinomaisen hyvin, ja seudun kauneutta enentää suuressa määrässä ympäristön autio ja kolkko ulkomuoto. Koko paikan kauneus ja tuottavuus on lähetyssaarnaajain ansiona pidettävä. Livingstone mieltyi tähän seutuun suuresti, ja lienee siihen ollut sekin syynä, että hän täällä oli tullut tuntemaan elämänsä seurakumppanin, toht. Moffat'in tyttären Mary'n, jonka hän v. 1844 nai. Avio-elämässään oli Livingstone onnellinen; hänen vaimonsa, joka oli saanut huolellisen kasvatuksen, oli syntynyt Afrikassa ja oli tottunut maan oloihin sekä kaikellaisiin talous-askareihin, joita vaaditaan talon-emännältä, joka asuu sivistyneiden kansain rajojen ulkopuolella. Kolme poikaa ja yksi tytär olivat Livingstonen yksinäisessä elämässä suurena hauskuutena.

Asuttuansa jonkun aitaa Kurumanissa ja Mabotsa'ssa lähellä Kurumania, siirtyi Livingstone etemmäksi koillista kohti ja asettui Kolobeng'iin, Betshuanien maassa. Mabotsa'ssa uhkasi kerran Livingstonea ankara hengen vaara. Sitä seutua näet rasitti suuressa määrässä petoeläinten, varsinkin leijonain paljous. Päästäksensä näistä haitallisista karjan hävittäjistä lähti kerran joukko miehiä metsästysretkelle ja saivatkin joukon leijonia piiritetyksi. Livingstone oli lähtenyt mukaan saadaksensa jonkun pedoista ammutuksi, mutta tällä matkalla kävikin niin onnettomasti, että kuolettavasti haavoitettu leijona hyökkäsi häntä vastaan ennenkun hän ennätti sen torjua päältänsä, puri häntä ankarasti vasempaan käsivarteen, ja olisi ehkä repinyt hänet kuolijaaksikin, jos eivät hänen seuralaisensa olisi häntä pelastaneet. Omituisena ilmiönä kertoo Livingstone, ettei hän tässä tilaisuudessa tuntenut vähintäkään tuskaa, vaan oli ikäänkuin horroksissa, vaikka hän kyllä selvästi näki ja ymmärsi vaarallisen tilansa. Kun leijona ravisti häntä niinkuin kissa hiirtä, katosi hänestä kaikki pelko ja kauhistuksen tunne ja hän arvelee, että sama tunne mahtanee olla kaikilla muillakin otuksilla, jotka joutuvat raatelevan pedon saaliiksi, ja että tätä tunnetta täytyy pitää laupiaan Luojan säätämänä seikkana, joka otukselta helpoittaa kuoleman tuskan.

Betshuani-kansan eri heimokunnista kertoo Livingstone, että heillä on nimet eri eläinten nimien mukaan. Niin merkitsee esim. Bakatla-heimon nimi — apinasta syntyneitä, Bakuena — alligatorista syntyneitä, Batlápi — kalasta syntyneitä j.n.e., ja kukin heimokunta välttää kaikin tavoin sellaisen elävän tappamista, josta sillä on nimensä. Näyttää siis siltä, kuin he ennen olisivat olleet eläinten palvelijoita, kuten muinaiset Egyptiläiset. Kun tahtoo kysyä mihin heimokuntaan joku kuuluu, kysytään mitä eläintä hän "tanssii", sillä asukkaat käyttävät selittäessään sukuansa sanaa "bina" (tanssia) sen elävän nimen kanssa, josta heillä on nimensä. Arvattavasti on samaa eläintä ennen jumalana palveltu ja sen palvelukseen on tanssiminenkin kuulunut. Samaa elävää he vieläkin pelkäävät ankarasti.

Livingstone asettui asumaan Bakuena-heimokunnan keskuuteen, ja tuli pian hyväksi ystäväksi sen ruhtinaan Sitshelin kanssa. Tämä mies oli erittäin ymmärtäväinen ja hyväntahtoinen. Jo alussa oli Livingstone mielihyvällä huomannut hänen taipuvaisuutensa ystävyyteen häntä kohtaan ja sittemmin onnistui hänelle saada Sitsheli käännetyksi kristinuskoon, jota oppia hän uutterasti rupesi selittämään alamaisillensakin.

Kun Sitsheli vielä oli lapsi, oli hänen isänsä suututtanut alamaisensa niin, että he hänen tappoivat ja eräs ala-ruhtinas anasti vallan. Joku mahtavampi mies, joka oli entisen kuninkaan sukulainen, oli surman käsistä pelastanut hänen lapsensa. Näiden ystävät kehoittivat naapurikansan Makololojen kuningasta Sebituane'a auttamaan Sitsheliä takaisin hallitukseen ja sen hän tekikin, josta Sitsheli koko elämänsä oli kiitollinen hänelle. Hän oli jo saanut valtansa vahvistetuksi kun Livingstone tuli hänet tuntemaan. Sitsheli mielistyi pian Livingstoneen, vaikka hän ensin suuresti peljästyi kuullessaan Livingstonen puhuvan sellaisista asioista kuin "viimeisestä tuomiosta, tulevasta elämästä, suuresta valkoisesta istuimesta, johon Hän istuu, jonka kasvojen edessä taivas ja maa vapisevat", j.n.e., ja sanoi Livingstonelle: "Sinä saat minun peljästymään, — näistä sanoista minun luuni vapisevat ja minulla ei ole enää voimaa ollenkaan; — mutta minun esi-isäni elivät samaan aikaan kuin sinunkin; miksi he eivät tänne ennen saaneet tietoa näistä hirvittävistä asioista? Nyt he ovat kaikki menneet pois pimeyteen, tietämättänsä mihin ovat joutuneet." — Livingstone koki selittää matkan vaikeutta ja pituutta ja miten valistus ja oppi vähitellen leviää etemmäksi parannettujen kulkuneuvojen, laivojen y.m. avulla, ja lausui varmaan uskovansa, että kristin-oppi vielä on leviävä kaikkeen maailmaan kaikkien kansojen luo kuten vapahtajamme on ennustanut.

Kun tilaisuus ilmestyi, rupesi Sitsheli erittäin suurella innolla opettelemaan lukemaan ja kuunteli hyvin mielellänsä Livingstonea kun hän luki raamattua, etenkin profeetta Jesajan ennustusta, josta Sitsheli usein niin ihastui, että hän lausui: "Kas sepä vasta oli mies, tuo Jesaja! Hänpä oikein osasi kelpo lailla puhua!" Niin mielellään rupesi Sitsheli lukemaan, että hän unhotti entisen lempi-toimensa, metsästämisen, ja tarpeellisen liikunnon puutteessa alkoi hän, joka oli laihanpuoleinen mies, pian lihota ja tuli jotenkin lihavaksi.

Kaikkialla tapasi Livingstone täällä rauhallista hyväntahtoista väkeä, joiden kanssa oli helppo tulla toimeen, mutta he olivat paljo heikommat kuin heidän naapurinsa Kafferit, jotka heitä suuressa määrässä sortavat ja ahdistavat. Heidän pää-elatuskeinonsa on karjanhoito ja metsästäminen, mutta maanviljelys on heille myöskin tuttu. Metsänriistaa täällä on erittäin suurissa määrin ja sitä pyydetäänkin hyvin monella tavalla. Suuria yhteisiä metsästysretkiä panevat asukkaat toimeen siten, että ensin rakennetaan hyvin pitkät lujat aitaukset, V kirjaimen muotoon niin että ne muodostavat toisessa päässä kapean kujan, ja aitojen kulmaan jätetään aukko, jonka suulle kaivetaan hyvin suuri kuoppa. Sen reunat peitetään tarkasti vehreillä puun oksilla ja kun kaikki on valmiina, lähtee summaton ihmisjoukko ahdistamaan metsän otuksia aitojen väliin. Peljästyneinä metsästäjäin kovasta meluamisesta syöksee laumoittain kaikenlaisia eläimiä aita-solaan, joka yhä kapenee, ja viimein juoksevat otukset suuressa ahdingossa sekaisin eteenpäin, kunnes ne nurin niskoin putoavat kuoppaan. Sillä tavoin pyydetään usein satamäärin varsinkin antilooppeja, sebroja ja suurempia otuksia, niinkuin giraffeja, elefantteja ja sarvikuonoja. Näiden rinnalla tavataan petoeläinten joukossa leijonia, leopardeja, Kap-maan shakaaleja, erämaan kettuja eli tsebroja y.m.m. Joskus jatkuu niin, että kuoppa tulee otuksia täyteen ja toiset pääsevät toisten yli hyppimällä pakoon. Asukkaat sanovat tuollaista pyydystä "hopo'ksi".

Livingstone eleli tämän kansan keskuudessa vuoteen 1852 saakka, jolloin ankara kuivuus, joka uhkasi tehdä nälänhädän koko seudulle, pakoitti Sitshelin muuttamaan heimokuntansa kanssa asuinsijaa Kolobeng-nimisen virran rannalle noin 40 engl. peninkulmaa sen entisestä asuinpaikasta. Uudispaikka sai saman nimen kuin virrallakin oli ja Livingstone seurasi heimokuntaa asettuen hänkin asumaan Kolobengiin. Rakentaessaan asumusta uudella seudulla täytyi Livingstonen itsensä tehdä kaikki työt, tehdä tiiliä, muurata, olla seppänä, nikkarina j.n.e. sillä kansaa ei hän voinut käyttää avukseen muutoin kuin käskyläisinä koska he olivat kaikkiin töihin peräti tottumattomat. Kun hän jo oli merkinnyt huoneensa paikan ja maahan pistetyillä puikoilla oli näyttänyt minkälaiseksi huone oli tehtävä, olivat hänen apulaisensa vähällä tehdä sen pyöreäksi, sillä heidän oli aivan mahdotonta ajatella nelikulmaista asumusta, jommoista eivät olleet milloinkaan nähneet. Paitse näitä tällaisia vastuksia oli erittäin suuri haitta Betshuanien naapureista Transvaalissa, Boer'eista[2], joiden silmissä sekä lähetyssaarnaajat, että englantilaiset kauppiaat ovat suurena kiusana. Boerit olivat nimittäin tottuneet kohtelemaan alku-asukkaita väkivaltaisesti, pakoittaen heitä usein orjuuteen ja rasittivat heitä muutoinkin kovasti ja suurimmalla vääryydellä. Sitävastoin ovat ne boerit, jotka eivät ole vetäyneet pois Englannin lakien suojeluksesta, tunnetut ahkerana, raittiina ja erittäin vierasvaraisena kansanluokkana. Valitettavasti ovat erämaan rajoilla asuvat boerit aivan toisenlaiset. Syntyneinä sellaisessa maassa, jossa orjuus on varsin tavallista, ovat he tottuneet pitämään sitä luonnollisena ja vaikka he uskonnollisen opetuksen ja järjestetyn hallituksen puutteessa usein ovat vaipuneet melkein yhtä alhaiselle kannalle kuin neekerit heidän ympärillään, on heihin kuitenkin juurtunut tyhmä luulo, että he ovat naapureitansa paljoa paremmat. He katselevat sen vuoksi englantilaisia kauppiaita suurimmalla epäluulolla, ja pelkäävät, että he neekereille myyvät pyssyjä ja ampuma-aseita, joten neekerit pian saisivat ylivallan, sillä boerien ylivalta on vaan perustunut siihen, että heillä on paremmat aseet, ja siten he ovat pitäneet kurissa neekerejä, joita on monta vertaa enempi. Noita heikompia neekerejä vastaan tekivät he Livingstonen aikana suurissa joukoissa oikeita metsästysretkiä, ja kun he olivat saaneet miehet jostakin kyläkunnasta ampuma-aseillansa karkoitetuiksi, oli tavallista, että he ryöstivät vaimot ja lapset orjuuteen. Tekivätpä he useita ryöstöretkiä Sitshelin heimokuntaakin vastaan silloin kun Livingstone asui Kolobeng'issä, hävittivät Livingstonen asunnon ja turmelivat hänen kirjastonsa. Boerien alhainen sivistyskanta näkyy siitäkin, että kuu he olivat saaneet kuulla epätietoisia huhuja lordi Rosse'n suuresta tähtikiikarista Kap-kaupungissa, he lausuivat suuresti paheksuvansa, että Englannin hallitus sellaisen koneen oli varustanut heitä väjyäkseen toiselta puolen vuoristoa.

Vuonna 1849 lähti Livingstone kahden Englantilaisen, Oswell'in ja Murray'n kanssa tutkimusretkelle Ngami-järven seuduille ja kulki silloin suuren Kalihari-erämaan kautta. Tämä erämaa, joka monin paikoin on yhtä autiota ja kuivaa kuin Saharakin, on ollut suurena haittana maan tuntemiselle, sillä harvat uskaltavat lähteä sen halki kulkemaankaan. Monin paikoin on pelkkä melkoinen pölyhiekka näkyvissä ja kosteita paikkoja on varsin harvassa. Kuitenkin asuu tässä erämaassa ihmisiä, sillä siellä täällä kulkee pitkiä laaksoja ja entisten jokien uurroksia, joiden pohjalla tapaa vettä kun niihin kaivetaan kuoppia. Bakaliharit, joksi erämaan asukkaita sanotaan, ovat hyvin epäluuloiset kaikkia muukalaisia vastaan ja säilyttävät vesipaikkansa suurimmalla tarkkuudella. Luonto on kuitenkin kasvikunnassa luonut apukeinoja janoon nääntyvän erämaan halki kulkijan hyväksi. Eräs vähäinen kasvi, joka ulkomuodoltaan on ihan vähäpätöisen näköinen, on erämaan asukkaille suurena siunauksena. Kun tämän kasvin juurta kaivaa pari kolme korttelia, tapaa maan sisässä noin lapsen pään kokoisen juurimukulan, joka sisältä on hyvin mehukas ja sen neste on virvoittavaista. Toinen yhtä hyödyllinen kasvi on vesimeloni, joka sade-ajan lopulla kasvaa suurissa määrissä ja sen hedelmiä syövät kaikki eläimet erittäin halukkaasti.

Livingstonen ja hänen toverinsa matka alkoi Kesäkuun alussa. Kuljettuansa suurella vaivalla ja taistellen monenlaisten vastuksien kanssa, saapuivat matkamiehet Tsuga-virralle, joka tulee Ngami-järvestä. Maa tämän järven ympäristöllä on erittäin hedelmällistä ja vesirikasta. Ngami-järven suuruus ei ole sen suurempi, kuin että jalkamies voi kiertää sen ympäri kolmessa päivässä. Matkalla tänne oli Livingstone tullut tarkemmin tuntemaan elämää erämaassa ja kaikkia niitä vaaroja, joita saa kokea sen kautta matkustaessa. Livingstonen aikomus oli jatkaa matkaansa Ngami-järven pohjoispuolelle mahtavan Sebituane nimisen ruhtinaan maahan, mutta tienoppaiden puute pakoitti häntä kääntymään takaisin.

Seuraavana vuonna, 1850 lähti Livingstone uudestaan näille seuduille, mutta tultuansa Ngamin rannoille täytyi hänen kääntyä takaisin, sillä hän tuli sairaaksi ja hänellä oli perheensä mukanansa. Sebituane lähetti lähettiläitä Kolobeng'iin viemään lahjoja Livingstonelle ja samalla hän antoi käskyn välillä asuville erämaan asukkaiden ruhtinaille, Sekomille ja Letshulatebe'lle, etteivät he saisi Livingstonea estää jos hän tulisi kolmannen kerran. Livingstone lähtikin vielä kerran ja saapui Sebituanen alamaisten Makololojen luo, jotka vastaanottivat hänet suurella ilolla ja ilmoittivat hänen tulonsa heti ruhtinaallensa. Sebituane tuli kohta Livingstonea vastaanottamaan ja he kohtasivat toisensa vähäisellä saarella suuressa Liambey- eli Sambesi-virrassa, jonka yläjuoksulle nyt ensi kerran oli saapunut eurooppalainen.

Näillä seuduilla tavataan erittäin merkillinen pieni kärpäsen kokoinen elävä, jota nimitetään tsetse. Tämä hyönteinen on Etelä- ja Keski-Afrikassa sangen suurena rasituksena, sillä jos se kerrankin puree raavas-eläintä, hevoista tahi koiraa, kuolee purtu eläin auttamattomasti, usein aivan heti, mutta joskus pitemmän ajan, tavallisesti kymmenen päivän kuluttua. Imevät vasikat, muuli-aasit, aasi ja vuohi sekä metsänotukset eivät kuitenkaan kärsi vähintäkään tsetsen puremasta, eikä sen purema tuota ihmisellekään mitään vahinkoa. Tästä turmiollisesta hyönteisestä ei Livingstone tiennyt mitään tullessaan Sebituanen maahan, ja häneltä kuolikin sentähden 43 härkää kun hän ei tiennyt eläimiänsä varoa. Sebituane, jota Livingstone kuvailee jaloimmaksi afrikalaiseksi ruhtinaaksi, jonka hän koskaan oli tullut tuntemaan, lupasi heti ensi kerran kohdatessaan Livingstonen, antaa hänelle tarpeeksi monta härkää, koska hän arvasi hänen juhtansa tulleen tsetsen puremiksi, kuten ne olivatkin.

Sebituane oli silloin kun Livingstone hänet ensi kerran tapasi, 45 vuoden ijällä. Ulkomuodoltaan oli hän paljo vaaleampi kuin tavalliset neekerit, hoikka ja pitkä, sekä kaljupäinen. Käytöksessään osoitti hän arvokasta malttia ja puheessaan oli hän suorempi kuin kukaan muu ruhtinas, jonka Livingstone oli tavannut. Sotilaana oli hän tunnettu parhaimmaksi kaikista uudis-asuntojen toisella puolella. Rohkeudellaan ja uljaalla toimellansa oli hän saanut kansansa, Makololot, kohotetuksi suureen mahtavuuteen, ja taisi vastustaa tuota sotaisaa ja voimakasta kafferilaista Matebele-heimokuntaa, jota suuresti peljätty Mosilikatse hallitsi. Sodassa johti Sebituane itse joukkojansa, ja vihollisen ilmestyessä koetteli hän sotatapparansa terää, kehuen sitä kyllä teräväksi ja uhkasi, että joka selkänsä kääntää viholliselle, hän saisi siitä maistaa. Sebituane oli niin nopea juoksemaan, että jokainen tiesi, ettei pelkuri päässyt häntä pakoon. Jos joku vältti taistelua tai vetäytyi siitä pois, oli Sebituanen tapa pilkallisesti kysyä tahtoiko tämä mieluummin kuolla kotona, ja tämän toivon hän tavallisesti täytti siten, että viipymättä mestautti pelkurin.

Sodassa Matebelejä vastaan, jotka asuivat Sambesi-virran eteläpuolella, teki Sebituane tietämättänsä ihmiskunnalle hyvän työn kun hän karkoitti virrassa olevien saarien asukkaat, jotka olivat auttaneet hänen vihollisiansa. Nuo saarien asukkaat olivat nimittäin rosvoina kauan estäneet kaikkea kulkua virtaa myöten ja sen yli. Nyt oli pääsö Sebituanen maahan avattu. Hän itse osoittihe Livingstonea kohtaan erittäin vierasvaraiseksi ja oli suuressa määrässä helpoittanut Livingstonen tänne tuloa. Sebituane tiesi kaikki tärkeämmät tapaukset maassansa, sillä hänellä oli erittäin hyvä taito saada alamaisiansa itseensä mieltymään. Alhaisimpiakin köyhiä kohteli hän ystävällisesti ja suurella vierasvaraisuudella. Tästä ihastuneina nämä mieltyivät häneen ja antoivat hänelle kaikkia tietoja mitä suinkin taisivat. Sebituane ei laskenut ainoatakaan muukalaisparvea luotansa menemään antamalla heille jokaiselle, yksin heidän palvelijoillensakin, jonkun lahjan, ja täten levisi hänestä hyvä maine laajalta ympäri. Jokainen ihaili hänen hyvää sydäntänsä ja viisauttansa. Hän ihastui suuresti siitä luottamuksesta, jonka Livingstone oli osoittanut tuodessaan mukanansa perheensäkin. Sentähden hän tahtoi Livingstonelle näyttää koko maansa ja lupasi hänelle minkä paikan hyvänsä tämä vaan tahtoi asuaksensa.

Livingstone päättikin asettua tänne asumaan ja vaikuttamaan lähetyssaarnaajana, ja hänen seuraajansa h:ra Oswell aikoi täällä ruveta tarkempia maantieteellisiä tutkimuksia tekemään. Mutta aivan kohta hänen tulonsa jälkeen sairastui Sebituane keuhko-tulistukseen ja kuoli lyhyen ajan kuluttua. Hallitus jäi hänen tyttärellensä, Ma-mochisane'lle, joka kyllä lupasi Livingstonelle asuinpaikan ilmaiseksi, missä hän vaan tahtoi, mutta kun korkeammat seudut, jotka ovat terveellisimmät, olivat vaikeammat puolustaa virran eteläpuolella asuvien vihollisten hyökkäyksiä vastaan kuin virran rantamaat, jotka taas olivat terveydelle varsin vahingolliset, niin lähtivät Livingstone ja Oswell matkustamaan etemmäksi ja löysivät silloin Sambesin keski-juoksun, keskeltä mannermaata. Tämä keksintö oli tärkeä, sillä sitä ennen ei tiedetty Sambesin siellä olevankaan. Virta oli silloin kuivimmallaan ja kuitenkin oli siinä kolmesta kuudensadan kyynärän leveydeltä syvää vettä. Oswell sanoi, ettei hän missään, ei edes Intiassa, ollut nähnyt niin komeata virtaa. Tulvan aikana se nousi ainakin kymmenen kyynärää ja muutti silloin laakeat rannat ympärillänsä parinkymmenen engl. peninkulman laajuudelta järveksi. Sambesin ja sen oikealta puolelta tulevan lisävirran Tshoben mäkinen maa on alhaista suomaata, ja sen tiheitä kaisilistoja käyttivät Makololot luonnollisina suojinansa vihollisiansa vastaan. Livingstone ei kuitenkaan tahtonut asettua asumaan näin terveydelle vahingolliselle seudulle, vaan päätti lähettää perheensä Englantiin kunnes hän itse olisi etsinyt jonkun terveellisen ja muutoin edullisen seudun asuaksensa. Hän matkusti sen vuoksi Kap-kaupunkiin, oltuansa jo 11 vuotta erillään sivistyneiden ihmisten seurasta. Hän tuli Kap-kaupunkiin huhtikuussa 1852, jolloin sota oli paraillaan Kafferien ja Englantilaisten välillä. Kuitenkin pääsi hän kulkemaan aivan rauhallisesti uudisasuntojen kautta, yhtä turvallisesti kuin jos hän olisi matkustanut Englannissa. Saatuansa perheensä lähetetyksi laivalla Englantiin, lupasi hän itse palata heidän jäljessään parin vuoden kuluttua, kun hän ensin oli etsinyt ja löytänyt sopivan ja terveellisen seudun työ-alaksensa.

Livingstone oli jo viettänyt yksitoista vuotta Afrikassa, jolla ajalla hän oli oppinut maan-asukasten kieltä ja tehnyt useita matkustuksia; niiden ohessa hän oli tieteellisillä tutkimuksilla hankkinut monenlaisia uusia tietoja, mutta hänen suurimmat keksintömatkansa alkavat vasta vuodesta 1852 ja niitä aiomme tästälähin tarkastella.

II.

Kesäkuussa v. 1852 lähti Livingstone Kap-kaupungista varsinaiselle tutkimusmatkalle Sisä-Afrikaan. Tämä on ensimmäinen suurempi matkustus, jonka hän teki, ja se kesti vuoteen 1856. Hänellä oli tällä matkalla mukanansa ainoastaan muutamia seuraajia. Hän matkusti vaunuissa, joiden eteen valjastettiin maan tavan mukaan härkiä. Kun moinen matkustustapa ei juuri ole mukavinta eikä nopeatakaan laatuansa, niin kävi matka hitaasti ja vaivaloisesti. Mutta kuitenkin saapui Livingstone ilman erinäisiä suurempia vastuksia Kolobeng'iin, entiseen asuntoonsa. Ennen tänne tuloansa oli hän tullut tarkemmin tuntemaan Grika-kansan oloja. He asuvat Oranje-virran pohjoispuolella ja ovat syntyneet hollantilaisten uudisasukasten ja hottentottien sekoittumalla. Livingstonen matkustaessa tässä maassa oli siinä erittäin selvästi nähtävänä mitä yhden miehen nero voipi aikaan saada. Grikojen valitsema ruhtinas Waterboer, oli heitä hallinnut jo monta vuotta, ja jo heti hallituksensa alussa oli hän julistanut kaikki ryöstöretket maassansa kielletyiksi. Kap-maan hallituksen kanssa oli hän tehnyt liiton, jonka nojalla hän vuosittain sai määrätyn rahasumman koulujen kustantamista varten maassansa. Kun monet Kap-maan pohjoispuolella asuvat kansat olivat usein hävitysretkillä hätyyttäneet rajoja, asettui nyt Waterboer maan suojelijaksi tällä puolella ja piti omia alamaisiansakin niin hyvin laillisessa kurissa, että kun muutamat heistä olivat lähteneet ryöstöretkelle Oranje-virran eteläpuolelle, hän heti otti päämiehet vangiksi ja tutkittuansa heidän asiansa oman neuvoskuntansa kanssa, mestautti heidät muille varoitukseksi. Vähällä oli tämä työ kuitenkin aikaansaattaa hänen oman perikatonsa, sillä muutamat hänen valtansa alaiset alaruhtinaat nostivat häntä vastaan ankaran kapinan, mutta sen hän kumminkin sai kukistetuksi. Sittemmin hallitsi hän kenenkään vastustamatta ja kun hän huomasi sen turmion, joka väkevien juomain kauppaamisesta rupesi yleensä leviämään hänen alamaisissaan, kielsi hän kaiken viinan tuonnin maahan, ja tätä sääntöä noudatettiin niin tarkoin, että jos joku keksittiin kuljettavan viinaa maakuntaan, kaadettiin koko hänen varastonsa maahan. Näin lujat keinot olivat viimein aikaan saaneet, että Grikat muuttuivat raittiiksi, rehelliseksi kansaksi ja ovat nyt joltisellakin sivistyksen kannalla; heidän pääkaupunkina Klaarwater on säännöllisesti rakennettu, siellä on kirkko ja koulu ja sen asukkaita pidetään luotettavina ihmisinä. Heillä on myöskin raamattu käännettynä omalla kielellänsä. Sen käänsi toht. Moffat, Livingstonen appi. Omituinen seikka on, että Grikan kieli, kun se on puhdasta, on niin runsasvaraista, että esim. Moffatin kääntämässä viidessä Mooseksen kirjassa kaikki lauseet ovat täydellisesti lausutut yhtä harvoilla sanoilla kuin Septuaginta-käännöksessäkin[3] ja paljon lyhyemmästi kuin Englannin kielellä.

Grikojen maan läpi kuljettuansa tuli Livingstone Kolobeng'iin, Betshuanien maassa, josta jo olemme edellisessä puhuneet. Sattumalta olivat erityiset esteet viivyttäneet häntä pari viikkoa Kuruman'issa ja siten hän ei joutunut näkemään sitä hyökkäystä, jonka boerit sillä välin olivat tehneet Bakuaneja vastaan. Siitä tuli Livingstonelle tieto kirjeessä, jonka ruhtinas Sitshelin vaimo Masebele toi mieheltänsä toht. Moffatille. Kirjeessään lausuu ruhtinas Sitsheli seuraavasti:

"Sydämmestäni rakastettu ystäväni, jolla on koko sydämmeni luottamus, minä olen Sitsheli; boerit ovat minut peräti kukistaneet, he hyökkäsivät minua vastaan vaikka en ole heille mitään pahaa tehnyt, He vaativat minua rupeamaan heidän alamaiseksensa ja minä sen kielsin. He tahtoivat, että minä estäisin englantilaisia ja Grikoja matkustamasta maani kautta (pohjoiseen). Minä vastasin: he ovat ystäviäni, enkä voi heistä ketään estää. He tulivat lauantaina ja minä pyysin, etteivät he sunnuntaina taistelisi, ja siihen he suostuivat. Maanantaiaamuna he alkoivat taistelun päivän valetessa ja ampuivat kaikin voimin, polttivat kaupungin ja hajoittivat meidät. He tappoivat kuusikymmentä miestä minun väestäni, ja ottivat vangiksi lapsia, vaimoja ja miehiä. He veivät pois kaiken karjamme ja tavaramme; ja myöskin Livingstonen talon he ryöstivät tyyten. Heillä oli 84 vaunua ja yksi kanuuna, ja ryöstettyään meidän vaunumme oli heillä 88. Metsästäjäin (muutamain englantilaisten, jotka metsästelivät ja tutkivat pohjoisempana olevia maita) kaikki tavarat hävisivät kaupungin palossa ja boer'eja kuoli kahakassa 28. Niin, rakastettu ystäväni, vaimoni lähtee nyt lapsia tervehtimään ja Kobus Hae johdattaa häntä teidän luoksenne.

Minä olen Sitsheli Machaaselin potka".

Tämä kertomus oli aivan todenperäinen eikä boeritkaan sitä valheeksi väittäneet, kertoivat vaan Kap-kaupungissa ilmestyville sanomalehdille syyn hyökkäykseensä olleen sen, että Sitsheli oli muka "yltynyt liian röyhkeäksi". Bakuaneille seurasi tuosta ryöstöretkestä kova nälänhätä. Sitsheli lähti Kap-kaupunkiin valittamaan ja apua anomaan englantilaisilta; hän aikoi lähteä Englantiin saakka, mutta varojen puutteessa hän ei sinne päässyt eikä Kap-maallakaan saanut apua. Tätä seikkaa moitti Livingstone suuresti, että nimittäin Kap-maan erikoishallitus jätti alku-asukkaat pahasti mahtavampain naapuriensa sorron alaisiksi. Sitsheli kosti myöhemmin vihollisilleen ja valloitti uusia maita, joten hänen valtansa ja mahtavuutensa kasvoi suuremmaksi kuin ennen ja useat heimokunnat antausivat mielivaltaisesti hänen hallituksensa alaisiksi.

Näiden rauhattomuuksien aikana ei Livingstone tahtonut viivytellä Bakuanein maassa, vaan kiiruhti pohjoista kohti Kalihari-erämaan kautta. Erämaan asukkaat, jotka aikaisemmin olivat osoittainneet vastahakoisiksi ja olivat rakentaneet kaikellaisia esteitä Livingstonen edellisellä matkalla heidän maansa kautta, olivat nyt erittäin avulijaat ja heidän hallitsijansa Sekomi auttoi Livingstonea kaikin tavoin niin että hän saapui Tsuga-virran alavarsilla oleville suolalakeuksille. Nämä lakeudet ovat aivan tasaiset kuin meren pinta ja niin laajat, ettei silmä eroita reunoja. Maa on kalkkiperäinen ja ainoastaan ohut multakerros on päälliimmäisenä. Ilman-ala on terveydelle hyvin turmiollinen, ja monet Livingstonen seuralaisista olisivat peräti nääntyneet, jollet hän olisi saanut oppaiksi maan asukkaita, jotka heidät johdattivat terveydelle vähemmin turmiollisille seuduille. Livingstone kertoo täällä tavanneensa suuria aarniometsiä, joissa kasvoi erittäinkin runsaassa määrässä sitä puunlajia, jota eurooppalaiset nimittävät baobab'iksi mutta Bakuanit movana'ksi. Tämä puu on erittäin merkillinen monen ominaisuutensa vuoksi. Kun näet muutamat puun lajit Afrikassa ovat hyvin arkoja jos niiden kuorta vahingoitetaan, niin että voivat siitä kuollakin, jota vastoin ne keskeltä voivat olla lahoja ja voipi kovertaa niiden keskuksen pois ilman että puu siitä näyttää ollenkaan kärsivän, ovat toiset aivan päinvastaiset ominaisuuksiensa puolesta, niin että esim. sen voi kuoria aivan paljaaksi ilman että puu siitä kuolee, mutta jos sisusta loukataan, kuolee se auttamattomasti, niin on movana-puulla molempain edellämainittujen puunlaatujen sitkeähenkisyyden ominaisuudet. Sen voi nimittää kuoria alastomaksi ja kovertaa onteloksi ilman että se lakkaa kasvamasta. Movanan kuorista tekevät alkuasukkaat lujia köysiä. Sen vuoksi nähdään tämä puu useimmiten aivan paljaaksi kuorittuna niin ylhäälle kuin ihminen ylettää. Tavallinen puu siitä heti kuivuisi, mutta movana kasvattaa vaan uuden kuoren. Tuli ei kuoleta tätä puuta ja Livingstone kertoo nähneensä Angolassa poikki hakatun movanan, joka vielä pitkänänsäkin kasvoi. Usein tavataan se mahdottoman suurena, jopa niinkin suurena, että sen ympärys on 100 jalkaa; suurimpain näiden puiden ikä arvataan pariksi tuhanneksi vuodeksi. — Matkustettuaan suurten tasamaiden halki, jossa tällaisia puita kasvoi varsin runsaassa määrässä antaen metsiköissään suojaa erittäin suurille metsäeläinjoukoille, joissa nähdään leijonia, nälkäkurkia, elefantteja, sebroja ja monilukuisia antilooppilajeja, saapui Livingstone Tshobe-virran rannalle, jonka yli hän suurten vaivojen perästä pääsi suureksi hämmästykseksi toisella puolella asuville Makololo'ille, jotka arvelivat Livingstonen pudonneen taivaasta heidän joukkoonsa, sillä he eivät luulleet kenenkään voivan kulkea virran yli heidän tietämättänsä.

Makololot vastaan ottivat Livingstonen ystävällisesti saattaen hänet pääkaupunkiinsa Linyantiin.

Kun Livingstone ensimmäisen kerran kävi Makololojen maassa, kuoli heidän lempeä ja jalo hallitsijansa Sebituane, jättäen hallituksen tyttärellensä perinnöksi. Mutta tyttären ei tehnyt mieli hallita ja sen vuoksi hän jätti hallituksen veljellensä Sekeletu'lle, joka nyt siis hallitsi heimokuntaa ja vastaanotti Livingstonen ystävällisesti. Makololot olivat tehneet hänelle puutarhan, johon he kylvivät maissia, että hänellä, kuten he sanoivat hänen lähtiessään Kap-kaupunkiin, olisi palatessaan syötävää niinkuin muillakin. Vaimoväki survoi nyt maissin puisissa huhmareissa hienoksi jauhoksi. Tämän jauhovaraston lisäksi lahjoitti Sekeletu kymmenkunnan astiata mettä, joissa kussakin oli kolmen kannun verta. Kerran viikossa tai joka toinen viikko sai Livingstone häneltä härän teurastaaksensa ja kaksi lehmää lypsettiin aina häntä varten aamuin illoin. — Sekä heimokunnan hallitsija, että alaruhtinaatkin ovat hyvin vierasvaraisia ja kestitsevät aina tuttaviansa ystävällisesti. Tämä seikka on myös yksi syy monivaimoisuuteen, sillä kun maanviljelys on vaimojen työ, niin ei ylhäinen mies, jolla vaan on yksi vaimo, voi kylliksi arvokkaasti vastaanottaa vieraitansa.

Makololot ovat tottuneet hallitsemaan eivätkä mielellään ryhdy itse maanviljelykseen, vaan teettävät sen alamaisillaan. Sitävastoin on toinen heimokunta nimeltä Makalaka, jonka edelliset ovat laskeneet valtansa alaiseksi, maata viljelevä heimo. Se viljelee durra-viljaa, maissia, papuja, maapähkinöitä, vesimeloneja, kurkkuja, sokuriruohoa, imeliä perunoita ja maniokkia. Muutamin paikoin, jossa kuivuus on liian haitallinen, ovat Makalakat ruvenneet viljelyksiänsä kastelemaan keinollisesti. Maanviljelyskaluna täällä on kuokka, johon rauta saadaan malmista sulattamalla, Tämä teollisuus on niin suuri, että Linyantissa käytettävät kuokat pää-asiallisesti ovat tuodut verona alamaisilta heimokunnilta.

Makololojen maassa viipyi Livingstone kuukauden ajan, jonka kuluttua hän lähti hallitsijan Sekeletun kanssa Liambey-virtaa myöten ylöspäin Sesheke nimiseen suureen kylään, joka on vähän matkaa ylempänä Tshobe- ja Liambey virtojen yhdyntäpaikkaa. Täältä lähti Sekeletu, Livingstone seurassaan ylöspäin virtaa myöten. Makololot ovat tottumattomat kulkemaan vesillä, mutta sitä vastoin ovat heidän veronalaisensa Barotset erittäin taitavat kulkemaan pienillä kapeilla venheillään, jotka useimmiten ovat yhdestä puusta tehdyt ja litteäpohjaiset, niin että niillä voidaan kulkea hyvinkin matalalla vedellä. Barotse-heimon jäsenet nimittävät virtaa Liambeyksi, joka merkitsee "suuri virta". Samalla virralla on alempana toiset nimet Luambeji, Luambesi, Ojimbesi ja Tsambesi y.m. jotka merkitsevät samaa, ja osoittavat, että asukkaat pitävät tätä mahtavaa virtaa kulkuväylänä maassansa. Livingstone kertoo tästä virrasta suurella ihastuksella, kuinka kauniit sen ympäristöt ovat ja kuinka sen leveys muutamin paikoin on toista englannin peninkulmaa. Virrassa on kauniita saaria, jotka enimmäkseen ovat metsäisiä. Metsän eläviä on summattomissa laumoissa virran rantamailla ja vähän etempänä siitä olevilla mäkirinteillä, varsinkin elefantteja ja muita suuria eläviä, niinkuin virtahepoja, sarvikuonoja, puhveleja, antilooppeja y.m. Muutamat seudun asukkaat, niinkuin Manyekit ovat erittäin taitavat valmistamaan halkaistuista puun juurista somia vakkasia, toiset ovat eteviä saviastioiden tekijöitä ja rautaseppiä. Luonteeltaan ovat he rauhallisia, eikä sotia ollut koskaan ennenkun orjakauppa tuli tunnetuksi, muutoin kuin karjalaumojen tähden, mutta senkin tiesivät he välttää siten, etteivät pitäneet karjaa ollenkaan, etteivät nämä houkuttelisi vihollisia ryöstöretkiin. Asukkaat ovat Sekeletun ja Makololojen alamaisia ja kussakin kylässä asuu pari Makololo-heimoon kuuluvaa miestä, jotka alaruhtinaina heitä hallitsevat. Heidän hallituksensa on kuitenkin lempeä, sillä ankara hallitus vaikuttaisi, että alamaiset pakenisivat jonkun mahtavamman heimokunnan turviin.

Livingstone oli tullut Sekeletun maahan kuivain aromaiden halki Etelä-Afrikan suuren erämaan Kaliharin ympäri ja löysi kuumemman kostean ilmanalan, jossa kasvullisuus ja eläinkunta olivat paljoa rikkaammat, mutta seutu terveydelle vahingollinen, ja hän kärsi paljon kuumetautia, joka näillä suomailla on hyvin tavallinen. Kun hän siis huomasi, ettei nämä seudut olleet soveliaat uudis-asuntopaikaksi eurooppalaisille, päätti hän etsiä toisen tien meren rantamaalle ja lähteä kulkemaan länttä kohti Portukalilaisten pääkaupunkiin länsirannikolla, S:t Paul de Loandaan. Tähän aikomukseen yhtyivät Makololotkin mielellänsä, sillä heidän hartain toivonsa oli saada avatuksi itselleen joku kauppatie valkoisten ihmisten luo. Sekeletu valitsi sen vuoksi 27 miestä seuraamaan Livingstonea, ja tämän entiset seuralaiset lähetettiin takaisin kotoseuduillensa Betshuanien maahan.

Marraskuun 11 p, 1853 lähti Livingstone niiden seuralaisten kanssa, jotka Sekeletu oli hänelle antanut, kulkemaan länteen päin. Hän supisti ruokavaransa ja muut matkatarpeensa niin vähäisiksi kuin suinkin, voidakseen sitä vähemmällä vaivalla kulkea. Sitäpaitse luotti hän siihen seikkaan, että hän tulisi kulkemaan seutujen kautta, joissa oli viljavalta metsänriistaa ja toivoi siis voivansa olla huoleti ainakin lihaeväästä. Makololoilla oli sitäpaitse mukanansa elefantin hampaita, jotka heidän piti myymän rantamaalla valkoisille. Livingstonella oli koneittensa joukossa myöskin laterna magica[4] eli taika-lyhty, josta hänellä oli suuri hyöty oleskellessaan alku-asukkaiden seurassa.

Matkalle lähdettiin ensin Tshobe-virtaa myöten kunnes se laski Liambey'hin ja sitte kuljettiin tätä virtaa ylöspäin ihanan Barotselaakson kautta ja jokaisessa kylässä, jossa noustiin maalle, annettiin matkamiehille Sekeletun käskyn mukaan runsaasti ruokavaroja. Suureksi ikäväkseen kuuli Livingstone, kun hän oli tullut Nariele-nimiseen kaupunkiin, että vähän aikaa sitä ennen oli tehty ryöstöretki pohjoisempiin osiin ja sen vuoksi oli hänestä varsin ikävä kulkea samoja matkoja kuin hänen edelläkävijänsä rosvot, ja kun Sekeletu tahtoi noiden pohjoisempien heimojen kanssa säilyttää rauhaa, niin pakoitettiin hänen käskyläisensä Mpololo antamaan takaisin kaikki ryöstämänsä vangit ja sovittaa naapurien kanssa rauha entiselleen.

Makololojen seassa ollessaan kertoo Livingstone tapahtuneen tapauksen, joka osoittaa, että heidän seassansa ei vielä ollut tunnettu tapa antaa rikkojan työllänsä sovittaa pahan työnsä. Eräs muukalainen kauppias oli kulkiessaan heidän maassaan joutunut rosvojen käsiin ja kadotti kaiken tavaransa. Makololoja suututti suuresti, että tällainen kohtelu muukalaista kohtaan oli loukannut heidän mainettansa. Rosvo saatiin kiini, mutta hän oli jo ennättänyt antaa saaliinsa toiselle, joka sen vei piiloon, ja heimokunta oli neuvotonna miten sen piti menetellä asiassa, sillä jos tavallinen kuoleman rangaistus olisikin käytetty varasta vastaan, niin ei olisi tavarat kuitenkaan tulleet takaisin. Asia lykättiin Livingstonen ratkaistavaksi ja hän maksoi itse kauppiaan vahingon, mutta tuomitsi pahantekijän kuokkimaan maata puutarhassa niin kauan kunnes hänen työnsä oli palkinnut sovitus-summan. Tämä rangaistustapa otettiin heti seurattavaksi Makololojen seassa ja sen jälkeen piti pahantekijöiden rikoksensa sovittamiseksi viljelevän vissin määrän viljaa, siinä suhteessa kuin hänen rikoksensa oli suurempi tai pienempi.

Makololojen joukossa ei vietetä mitään määrättyä lepopäivää paitse ensimmäistä uuden kuun jälkeistä päivää, jolloin kansa ei mene työhön puutarhoihinsa. Betshuanien pohjoispuolella olevien kansojen seassa on tapana tarkoin pitää vaaria siitä milloin ensimmäinen reuna uudesta kuusta rupeaa näkymään, ja kun he sen ensikerran huomaamat, tervehtivät he sitä huutaen kohtikurkkua: "Kuä!" ja rukoilevat sitä suurella äänellä. Niin huusivat esim. Livingstonen seuralaiset: "Anna matkamme valkoisen miehen kanssa tulla onnelliseksi! Anna vihollistemme hukkua ja tee Naken lapset rikkaiksi! Anna minun saada runsaasti lihaa tällä matkalla!" j.n.e.

Matkustaessaan Liambey'tä ylöspäin tuli Livingstone tarkemmin tuntemaan kasvi- ja eläinkuntaa tämän virran ympäristöllä ja kertoo siitä suurella ihastuksella. Virta on niin rikas kaloista, että kun se tulvan aikana paisuu kauas yli äyräittensä, hajoaa kauas niittymaille summattomat kalaparvet, jotka jäävät asukkaiden saaliiksi kun vesi taas laskee tasaisin ja kalansaalis on silloin niin runsas, etteivät asukkaat voi kaikkea kuivaamallakaan saada talteen säästetyksi, vaan suuret joukot jäävät mätänemään ja turmelevat ilmaa. Liambey eli Sambesi on myös rikas suuremmista eläimistä, joista mainittavimmat ovat virtahevot ja alligatorit. Virtahevot ovat venheellä kulkijoille vaaralliset, sillä jos sellainen elävä nostaa ruumistansa vedestä, kykenee se samalla nostamaan seljässänsä venheen, jossa kymmenkunta miestä soutaa, kaataen sen kumoon; onpa usein niinkin äreä, että hyökkää ihmisten kimppuun, varsinkin jos se on ärsytetty jollain tavoin. Asukkaat tuntevat sen tavat jotenkin tarkoin ja välttävät sen kanssa riitaan joutumista siten, että he keskipäivällä karttavat virran keskikohtaa, jossa virtahepo silloin asuu, ja yöllä taas rantoja. Suurimman osan aikaansa viettää virtahepo virrassa, jossa sitä ei koskaan pyydetä. Yöllä se nousee virrasta maalle syömään rannoilla kasvavaa mehukasta nurmea. Virtahepo ei ylipäänsä ole ihmiselle vaarallinen eläin, paitse vanhat koirakset, jotka tavallisesti ovat kiukkuisemmat muita, eivätkä mene pois tieltä vaan hyökkäävät päinvastoin venettä vastaan ja ovat silloin hyvinkin vaarallisia. Sellainen hävitti yhden Livingstonenkin venheistä. Sekeletun matkakunta loppuu vähän matkaa Libonta-kaupungin yläpuolella ja Livingstone kulki muutamia päiviä asumattomia seutuja kunnes hän tuli Balondain maahan. Hän poikkesi pois pää-virrasta Liambey'stä sen lisävirtaa Libaa myöten ja tuli tasaisille seuduille, jossa metsänriistaa oli varsin vähän, niin että ruoka rupesi häneltä ja hänen seuralaisiltansa loppumaan. Sen lisäksi oli metsän elävät täällä paljon arempia ja kun Livingstone ampuessa tunsi vielä suurta haittaa kipeästä käsivarrestansa, johon leijona oli purrut, niin alkoi hänen tilansa käydä jotenkin tuskalliseksi. Livingstonea vaivasi myöskin suuresti kuumetauti, joka täälläpäin on aivan tavallinen. Kun sadeaika myöskin sattui tähän aikaan, niin oli hänen matkansa hyvin hankala. Häntä ilahutti kuitenkin luonnon ihanuus, ja etenkin runsas kasvullisuus. Sade-ajalla vallitsevat pilvet ja tiheät puut vaikuttavat metsissä hyvin synkän varjon, joka on erittäin jyrkkä vastakohta Kaliharissa vallitsevaa loistavaa auringonpaistetta vastaan. Ilma oli niin kostea, että pyssyt ruostuivat yhä, vaikka niitä rasvattiin joka päivä.

Ulkopuolella Sekeletun maan rajoja tapasi Livingstone ensi kerran naisen kansan hallitsijana, nimittäin Manenkon, jonka alueella hänen täytyi jättää venheet jälkeensä ja jatkaa matkaansa maata myöten. Uljas Manenko seurasi Livingstonea enonsa Shinten luokse, joka myös oli hallitsija pohjoisempana asuvan kansakunnan keskuudessa. Tämä ruhtinas vastaanotti Livingstonen hyvin ystävällisesti ja kestitsi häntä useita päiviä, mutta täällä osoitti Portukalilaisten harjoittama orjakauppa jo huonot seurauksensa, ja vierasvaraisuus oli tästälähin lopussa. Jo Shinten tykönä oli Livingstone tavannut muutamia orjakauppiaita ja missä nämä kerran ovat kulkeneet, siellä ovat myös neekerien hallitsijat oppineet röyhkeiksi ja kiukkuisiksi, sillä orjakauppiaiden on täytynyt nöyrtyä heidän tahtonsa mukaan kun he eivät voi luottaa omaan väkeensä. Joka seudulla, mihin matkalaisemme tästä lähtien tulivat, vaadittiin heiltä maksua sekä ruoka-aineista, että siitä, että heidän sallittiin maan kautta kulkea. Usein täytyi Livingstonen panna kaikki keinonsa liikkeelle voidakseen tyydyttää noiden ahnaiden hallitsijoiden vaatimuksia, ja monta kertaa täytyi hänen ruoan puutteessa teurastaa joku omista veto-juhdistansa.

Tammikuussa v. 1855 tuli Livingstone Shinten kaupunkiin, jolla myös on toinen nimi Kabompo. Tämä sijaitsee erittäin ihanassa puolentoista peninkulman levyisessä laaksossa, jonka keskitse vähäinen virta mutkistellen juoksee. Tullessaan kaupunkiin löysi hän sen melkein kokonaan bananien ja muiden leveälehtisten puiden peitteessä. Ensikerran nähtiin täällä Afrikalaisten rakentamia nelikulmaisia huoneita, joiden katot olivat pyöristetyt. Kadut olivat erittäin suorat ja samoin aituukset eri talojen ympärillä. Jokaisen talon pihamaalla oli istutettuna tupakkaa, banania, viikunapuita ja muita tarpeellisia kasvia. Asukkailla oli jotenkin hyvä kauneuden aisti ja heidän asumuksensa olivat siistimmät kuin muut neekerien asumukset, joissa Livingstone sitä ennen oli käynyt.

Omituisimpia laatuansa on marimba niminen soittokalu, jolla Balondat, tämän seudun asukkaat, soittavat. Tämä on tehty sillä tavoin, että kahden kaaren tapaisesti taivutetun kepin poikki on sovitettu useita puu-lastoja, joiden kantin alle on asetettu vähäinen ontelo kumiseva astia; lastojen ja niiden alla olevien pikku astioiden suuruus vaihettelee sen mukaan mimmoinen ääni tahdotaan saada. Ääni herätetään siten, että puiseen lastaan lyödään vähäisellä kapulalla. Sellaisia soittokoneita kuuluvat Portukalilaisetkin Afrikassa käyttävän tansseissansa, ja sitä, joka on saavuttanut suuren taidon tämmöisessä soitossa, pidetään hyvinkin suuressa arvossa.

Livingstonea kummastutti suuresti se suuri kohtelijaisuus, jota Balondat osoittavat käytöksessään. Kun joku alhaisempi henkilö kadulla kohtaa esimiehensä, heittäytyy hän heti polvillensa ja hieroo tuhkaa tai hiekkaa käsivarsiinsa ja rintaansa ja taputtaa käsiänsä kunnes tuo ylhäisempi on mennyt ohitse. Näin on hän siis osoittanut kunnioituksensa ylhäisempää kohtaan.

Sade-aika pakoitti Livingstonea viipymään useita päiviä Shinten kaupungissa ja tällä ajalla hän saavutti ruhtinaan erinomaisen suosion, niin että tämä viimein merkiksi ystävyydestänsä salaisesti antoi hänelle simpukasta tehdyn kaulakoristeen, jonka antamista pidetään siellä hyvin suurena kunniana ja itse koristetta niin kallis-arvoisena, että kahdella semmoisella voi ostaa orjan, ja viisi sellaista pidettäisiin erittäin runsaana palkkiona puolenkolmatta sataa markkaa maksavasta elefantin hampaasta. Lopuksi antoi Shinte Livingstonelle luotettavia miehiä oppaiksi ja toivotti hänelle suurinta menestystä matkalle, varustettuansa hänelle runsaan määrän evästä. Livingstone oli hänelle lahjoittanut härän, joka hänellä oli mukanansa Sekeletun maasta, ja kehoitti Shinteä kaupan kautta sieltä hankkimaan itselleen karjaa, jota neuvoa tämä seurasikin, ja jonkun aikaa sen jälkeen, kun Livingstone palasi samaa tietä, näki hän raavaseläimiä, jotka olivat niin hyvin menestyneet, että ne olivat kuin parhaimman palkinnon saaneet suuressa eläin-näyttelyssä.

Lähdettyänsä Shinten maasta sai Livingstone kärsiä paljon hankaluuksia ja vastuksia erittäinkin kuumetaudista. Dilolo-nimisen järven luona huomasi hän veden jakautuvan kahdelle eri haaralle, nimittäin Sambesi-virtaan ja Atlantin mereen päin. Veden jakajana ei siis ollutkaan mikään vuoriselänne, vaan monta peninkulmaa laaja tasanko. Toisesta päästä tasankoa nimittäin alkoi Liba, joka laskee Liambey'hin, toisesta Kasai, joka taas on Kongo-virran lisävirta.

Kasai on sangen kaunis virta ja juoksee viehättävien seutujen läpi. Sitä ympäröivät mäenrinteet ovat tuuheilla metsillä peitetyt ja kohoavat noin tuhannen jalan verran virran yläpuolelle. Virta on noin sata kyynärää leveä ja suikertelee monessa mutkassa viheriän kauniin laakson halki koillista kohti. Sen rantamilla nähdään vuoroin kauniita metsikköjä, vuoroin reheviä niittyjä, joissa kasvaa erittäin runsas heinä. Asukkaat osoittivat virran suuntaa ja sanoivat Livingstonen seuralaisille, että vaikka nämä kuukausmääriäkin kulkisivat virtaa pitkin, niin eivät he sittenkään näkisi sen loppua. Vaikka Kasai-virran ympäristöt ovatkin ihania ja varsin hedelmällisiä seutuja, niin olivat ne vielä asumattomia, jota seikkaa Livingstonen seuralaisetkin suuresti ihmettelivät.

Kauan kestettyänsä monenlaisia kiskomisia maan asukkaiden puolelta saapui Livingstone seuralaisineen viimeinkin syvään Kvilos-laaksoon. Hänen ilmestymisensä täällä vaikutti suurta kummastusta asukkaissa, jotka parvittain tulivat häntä ja hänen seuralaisiansa ammossa suin katselemaan. Kylät laaksossa olivat hyvin tiheässä ja väkiluku runsas. Lapsiparvia vilisi kaikkialla ja missä kyläkunnan asukkaat olivat ystävällisempiä, siellä seurasivat heidän lapsensakin matkustajia pitkät matkat. Maanlaatu tässä laaksossa on niin hedelmällistä, ettei sitä koskaan lannoiteta. Kun yhtä paikkaa on viljelty jo niin kauan, ettei maissi enää kauemmin siinä anna runsasta satoa, niin muuttaa maanviljelijä vähän matkaa etemmäksi metsään, hävittää suuremmat puut siten, että virittää tulen palamaan niiden juurelle, ja pienemmät hän hakkaamalla raivaa pois; raivattuun paikkaan jäävät suuret puut usein seisomaan kuivettuneina ja kuorettomina. Niiden väliin kylvetään maissi, ja kohta on mitä runsain sato korjattavana. Entinen viljelysmaa kasvaa vielä kauan sen jälkeen maniokkia, jonka juuri kuivattuna ja hienoksi jauhettuna on tärkeä elatusaine näillä seuduin. Asukkaat täällä ovat siisteytensä puolesta monenlaiset. Muutamia kyliä kehuu Livingstone niin siistiksi, että kelpaisivat malliksi siinä suhteessa, toiset taas olivat niin rikkaruohon peitteessä, että härän selässä ratsastaja taisi niistä nähdä ainoastaan katot, vaikka hän oli keskellä kylää. Toisissa kylissä taas ei ole rikkaruohoa laisinkaan, pumpulia, tupakkaa ja monellaisia höystekasvia on istutettu huoneiden ympäri; häkkiä on kanoja täynnä ja puutarhoissa kohtaa silmää miellyttävä näky kun useampaa lajia viljaa niissä rehoittaa eri lailla kukin tuleentuneena.

Kauan oli Livingstone ilmanalan vaikutuksesta kärsinyt kuumetautia ja samalla hänellä oli sanomattomat vastukset kärsittävänä varsinkin seudun asukkaiden puolelta, jotka röyhkeästi vaativat lahjoja siitä, että he sallivat hänen kulkea maansa kautta. Hän saapui maaliskuun 30 p. 1854 syvän laaksomaan reunalle, jossa matka muuttui niin luisuksi alamäeksi, ettei hän enää voinut ratsastamalla kulkea, vaan hänen täytyi lähteä astumaan, joka hänelle tuntui hyvin vaivaloiselta koska hän oli niin voimaton, että hänen toverinsa täytyi pidättää häntä suin päin jyrkkyyttä myöten alas syöksemästä. Nyt oli hän tullut suuren Kvango-laakson partaalle. Maiseman ulkomuodosta kertoo hän seuraavasti:

"Joka istuu sillä paikalla, josta Skottlannin kuningatar Maria katseli Langsiden tappelua, ja katselee Clyde-virran laaksoa, hän saapi vähäisen kuvan siitä ihanasta maisemasta, joka monta vertaa hedelmällisempänä ja laajempana aukeni silmiemme eteen. Se on noin sadan (engl.) peninkulman laajuinen ja tumman metsän peitteessä, paitse missä heleän vehreä heinä verhoo niityt Kvango-virran partailla, jotka siellä täällä kimaltelevat auringon valossa kun se kulkee rataansa pohjoisella taivaanpuoliskolla.[5] Laakson vastakkainen reuna näyttää korkealta vuori- ja kukkula-jonolta, jonka rinne on noin peninkulman pituinen, vaikk'ei vuori näytä olevan kuin noin 1,000 jalan korkuinen. Tultuamme Londan synkistä metsistä, vaikutti tämä oivallinen näky meihin aivan kuin paino olisi otettu pois silmäluomistamme. Pilvi kulki laakson halki ja salamat leimahtelivat siitä, mutta meidän yläpuolellamme loisti kaikki heleimmässä auringon valossa. Kun tulimme alas sinne, missä ukkoispilvi oli kulkenut, huomasimme, että rankka sade oli pudonnut pilvestä ja laakson pohjalla, joka ylhäältä näytti meistä aivan tasaiselta, löysimme koko joukon virtoja, jotka juoksivat syvissä uomissaan. Kun alhaalta katselimme takaisin ylöspäin, näytti rinne ylätasangon reunalta, jossa on paljo rotkoja ja esiin pistäviä kallioita, ja nämä antoivat sille sahalaitaisen vuorenharjanteen muodon. Sekä vuorenharjanne, että sen rinteet ovat metsäiset, mutta suuret paikat jyrkemmistä osista ovat paljaat ja näyttävät katsojalle sen punasen maanlaadun, joka on yleinen sillä seudulla, johon nyt olimme tulleet".

Tavallisuuden mukaan tuli täälläkin kylän hallitsija vaatimaan veroa ja rupesipa väkivallalla estämäänkin Livingstonea virran yli kulkemasta, mutta kun hän näki, että matkustajat olivat tuskastuneet hänen hävyttömyyteensä ja aikoivat käyttää väkivaltaa häntä vastaan, niin jätti hän heidät rauhaan. Kuljettuansa Kvango-virran poikki, joka on noin 150 kyynärän levyinen ja hyvin syvä, matkusti Livingstone rikkaiden heinämaiden kautta, jossa heinä oli noin kyynärän verran korkeammalla kuin ratsastajan pää, ja saapui Kassandje-nimiseen kylään, joka jo oli Portukalilaisten aluetta, ja tästä alkaen oli kiusat ja vastukset matkalla viimeinkin loppuneet, sillä Portukalilaiset olivat erittäin ystävälliset ja vierasvaraiset sekä Livingstonea, että hänen seuralaisiansa Makololoja kohtaan. Heitä kestittiin kaikkialla ja autettiin kaikin tavoin.

Asukkaat täällä ovat, kuten muissakin Portukalilaisten maissa, katolisen uskon tunnustajia, mutta ovat niin peräti tietämättömiä kristinuskon opinkappaleista, että ovat pakanuuden rajalla. He käyttävät tinasta tehtyjä pyhimysten kuvia taikakaluinaan aivan kuin pakanat.

Pääsiäisjuhlaa vietettiin Kassandjessa ilojuhlana, vaikka Portukalilaisilla ei täällä olekkaan pappia. Kylän asukkaat tekivät miehen kuvan, joka oli olevinaan Juudas Iskariot; ja tätä kuljetettiin ratsastushärän selässä ympäri kyläkuntaa. Pilkkasanoja ja kirouksia kaikui joka taholta tuota tuolla kuvalla edustettua pahantekijää vastaan. Livingstone ihmetteli, että asukkaat täällä osaavat lukea ja kirjoittaa. Tämä taito oli hyvin yleinen ja on jäänyt perinnöksi jesuiitoilta, jotka viime vuosisadalla karkoitettiin samalla kuin itse emämaasta Portukalista, myöskin kaikista sen siirtomaista. Sitten kun jesuiitat eivät enää ole olleet opetusta jakamassa, ovat asukkaat opettaneet toisiansa ja luku- ja kirjoitustaito on siten säilynyt, mutta kuitenkin on kansa uskonnolliselta kannalta huonossa tilassa, sillä raamatun lukeminen on heiltä kielletty.

Suurimmalla kiitollisuudella ja mielenliikutuksella kertoo Livingstone sitä suurta ystävyyttä ja huolenpitoa, jota asukkaat Loandassa osoittivat häntä ja hänen kumppaneitansa kohtaan. Kassandjessa tapasi Livingstone ensimmäiset valkoiset kauppiaat ja täällä hänen seuralaisensa Makololot möivät osan siitä elefantin luusta, jonka Sekeletu oli heidän mukanansa lähettänyt kaupaksi, saadakseen tietää eroitusta hintojen väliltä Kap-kaupungissa ja Loandassa. Yhdestä elefantin hampaasta saivat he Loandassa kaksi kivääriä, kolme pientä ruuti-tynnyriä sekä englantilaista vaatetta sen verran, että koko seurue tuli sillä vaatetuksi ja vielä päätteeksi ison joukon helminauhoja. Tämä oli erinomaisen edullinen kauppa Makololojen mielestä, joiden sitä ennen oli täytynyt yhdestä pyssystä antaa kaksi elefantin hammasta.

Loanda on erittäin hedelmällistä maata, mutta Livingstonen aikana siellä puuttui kelvollinen tie, jota myöten olisi päässyt kulkemaan rattailla. Oli näet ennen ollut tapana, että kauppiaat kaupparetkillänsä sisämaahan ostivat suuren joukon orjia, ja kuljetuttivat näillä tavaransa kantamalla rantamaalle, jossa he möivät sekä tavaransa, että orjansa; mutta kun v. 1845:stä alkaen englantilaiset sotalaivat ovat alkaneet risteillä näillä vesillä estäen orjakauppaa, niin on tullut mahdottomaksi viedä ulos orjia maasta ja sen jälkeen ovat kauppiaat ruvenneet käyttämään sitä keinoa, että he hallituksen välityksellä palkkaavat kantajia tavaroitansa kuljettamaan.

Kassandjen ja rantamaan välillä on kaunis ja erittäin hedelmällinen vuorimaa nimellä Golungo Alto. Sen halki kulkee monta pienempää virtaa, jotka muodostavat useita koskia ja putouksia, mutta vaikka näistä toimelijaisuudella voitaisiin saada hyvinkin suuri hyöty, on niissä juoksevan veden voima suurimmaksi osaksi käyttämättä. Suuret ja runsaat metsät, joissa kasvaa jättiläis-suuria puita, on täällä äärettömänä rikkautena, mutta melkein kokonaan käyttämättöminä niinkuin maahan kaivettu leiviskä. Livingstone tapasi parven kirvesmiehiä, jotka kokivat yhtä yksinkertaisella tavalla kuin ennen Robinpoika Kruuse käyttää näitä luonnon rikkaita tuotteita hyväkseen. Neljä- tai viisikymmentä jalkaa korkea puu, joka oli noin kolme tai neljä jalkaa paksu läpimitaten, kaadettiin ja hakattiin lyhyiksi pölkyiksi, jotka taas halaistiin paksuiksi lankuiksi, ja näistä miehet veistivät suurella vaivalla tuuman paksuisia lautoja, joista valmistivat arkkuja kaupaksi maan asujamille. Sellaiset olivatkin neekereille erittäin mieluisia. Golungo Alton hedelmällisyyttä osoittaa se seikka, että siellä varsin vähällä vaivalla viljellään maniokkia, kahvia, pumpulipensaita, maapähkinöitä, bananeja, ananasta ja suuri paljous muitakin hedelmälajia, joita lähetyssaarnaajat ovat tänne tuoneet Etelä-Amerikasta. Korkeat kukkulat, joilla monenlaisia palmupuita kasvaa, tekevät maan ulkomuodoltaankin ihanan näköiseksi. Palmuista on huomattava erittäinkin eräs laatu, josta saadaan se öljy, josta Euroopassa valmistetaan hienoa saipuaa, ja saman puun mehusta saadaan myös väkeviä juomia.

Livingstonea ihastutti kaunis näky, kun hän tuli erään ala-päällikön taloon, jonka tämä oli kauniilla tavalla koristanut istutetuilla puilla ja kukkatarhalla. Molemmin puolin tietä oli talon läheisyydessä istutettu puita pitkiin riveihin ja niiden väliin kukkia ja ananas-kasvia. Kaikellaiset puut kasvavat täällä hyvin helposti kun vaan pidetään huolta siitä, ettei rikkaruoho niitä tukehduta. Tämän talon oli sen nykyinen omistaja hankkinut itselleen raivaamalla sen paikan asumattomassa metsässä muutamia vuosia sitten; ja koko talo oli hänelle tullut maksamaan noin 4 tai 500 markkaa. Hän oli maallensa istuttanut noin 900 kahvipensasta ja kun tämä kasvi kolmivuotiaana alkaa antaa hedelmää ja kuusivuotiaana on parhaimmallaan, niin arveli Livingstone että talon omistaja oli saanut omansa ainakin 60-kertaisesti takaisin. Kaikellaiset hedelmäpuut ja viiniköynnökset kantavat täällä hedelmän kahdesti vuodessa, ilman että niiden viljelemiseen tarvitsee tehdä mitään työtä, eikä niitä tarvitse kastellakaan. Samoin saadaan kaksi satoa kaikista vilja-lajeistakin kun ne kerran ovat kylvetyt ja jos talvi-ajan[6] kosteita sumuja käytetään hyväksensä, voipi vuodessa saada korjata eloa kolmestikin.

Toukokuun viimeisenä päivänä 1854 tuli Livingstone seuralaisineen Portukalilaisten siirtomaan pääkaupunkiin S:t Paul de Loandaan. Makololoille oli eräs toinen neekeriheimokunta koettanut vakuuttaa, että valkoihoiset ihmiset oikeastaan asuvat meressä ja ryöväävät mustia sinne heitä viedäksensä. Tätä juttua he levittivät sen vuoksi, ettei heidän käsistänsä joutuisi pois se edullinen välikauppa, joka sitä ennen oli jo kauan ollut sisämaiden asukkaiden ja rantamaalla asuvien välillä. Jos Makololot alkaisivat itse käydä rantamaalla kauppaa tekemässä, niin jäisi tietysti voitto noille välittäjöille tulematta.

Ensikerran nähdessään äärettömän meren pinnan hämmästyivät Livingstonen seuralaiset sitä suuresti. Itse he jälestäpäin kertoivat hämmästyksestään seuraavasti: "Me kuljimme isämme (Livingstonen) seurassa siinä luulossa, jota vanhat ihmiset meille aina olivat vakuuttaneet, ettei maailmalla olekkaan loppupäätä; mutta yhtäkkiä maailma sanoi meille: minä olen lopussa; minua ei ole tämän enempää!" He olivat aina ajatelleet maata loppumattomaksi tasangoksi.

S:t Paul de Loandassa ei asunut kuin yksi ainoa Englantilainen, hra Gabriel, joka oli Englannin asiamies orjakaupan poistamista varten, ja hän otti Livingstonen luoksensa kohdellen häntä ystävällisimmällä tavalla. Livingstone oli kauan jo ollut sairas matkallansa ja saapui Loandaan uupuneena, voimatonna. Hän kertoo suurimmalla kiitoksella siitä avusta, joka hänelle osoitettiin ja vakuuttaa, ettei hän koskaan unhota sitä nautintoa, jonka hän tunsi levätessään hyvällä englantilaisella vuoteella kun hänen sitä ennen oli täytynyt ma'ata paljaalla maanpinnalla.

Vaikka hän nyt oli päässyt lepoon ja nautti huolellista hoitoa, ei Livingstone kuitenkaan tullut terveeksi ennenkuin parin kuukauden kuluttua. Koska hänen tultuansa kaupunkiin tuli monta Portukalilaista ylhäistä miestä häntä tervehtimään ja Angolan piispa, joka sillä kertaa myös toimitti kuvernörin virkaa, lähetti sihterinsä Livingstonen luokse tarjoamaan hallituksen palkkaaman lääkärin apua.

Muutamat englantilaiset sotalaivain päälliköt, jotka olivat tänne saapuneet, tarjoutuivat viemään Livingstonen joko S:t Helenaan tai Englantiin, mutta vaikka tämä tarjous olikin hänelle hyvin houkutteleva, niin ei Livingstone tahtonut sitä hyväksensä käyttää, sillä hän oli mukanansa tuonut Sekeletun alamaisia rantamaalle ja tahtoi johdattaa heidät takaisin, sillä he eivät olisi omin neuvoin kotiinsa päässeet. Tässäkin ilmautuu Livingstonen jalomielisyys ja tarkkatuntoisuus kun hän ennen lähti vaivaloiselle matkalle takaisin, kuin olisi oman terveytensä ja mukavuutensa vuoksi eronnut kumppaneistaan. Hänen tarkoituksensa oli palata Sekeletun maahan ja seuraten Liambeyta sieltä etsiä tie Afrikan itäpuoleiselle rantamaalle. Jo kesäkuun 14 p:nä oli hän lääkärin avulla parantunut sen verran, että hän taisi käydä seuralaistensa kanssa tervehtimässä piispaa. Herra Gabriel oli Makololoille lahjoittanut vaatetta niin paljon, että he jokainen olivat vaatetetut juovaisiin pumpulivaatteisiin ja punaiset lasit päässä. Piispa vastaanotti heidät kuvernörinä, hallituksen palatsissa. Kyseltyänsä Livingstonelta älykkäästi kaikellaisia seikkoja Makololojen oloista, antoi hän näille rajattoman luvan käydä Loandassa niin usein kuin he vaan tahtoivat. Makololot olivat tästä vastaanotosta varsin hyvillänsä.

Yleisesti huomattiin Loandassa Makololojen käytös hiljaiseksi ja siivoksi. He eivät voineet kylliksensä ihmetellä suuria eurooppalaisten tapaan rakennettuja kaksinkertaisia kivirakennuksia ja kirkkoja äärettömän valtameren rannikolla. Kaksinkertaisia kivirakennuksia he eivät voineet käsittää huoneiksi, vaan selittivät niiden olevan vuoria, joissa oli monta luolaa. Huoneeksi he käsittivät samallaisen pyöreän oljista ja seipäistä rakennetun majan kuin heidän omat asumuksensa ovat. Suuret laivatkin olivat heille jotakin ennen aavistamatonta ja he arvelivat niistä, ettei ne mitään pursia olekkaan, vaan kaupunkeja, ja kummoisia kaupunkeja, joihin piti kiipeämän köyttä myöten!

Laivaväestön ystävällisyys, kun he Makololoille jakoivat ateriansa, aivan samoin kuin nämäkin olisivat samallaisissa oloissa tehneet, miellytti heitä suuresti, ja erittäinkin se seikka, että laivan väestön päälliköt, upserit, jotka he saivat tietää Livingstonen kansalaisiksi ja olevan täällä estämässä mustien ihmisten myymistä, osoittivat Livingstonea kohtaan suurta kohtelijaisuutta ja ystävyyttä, vaikutti heissä hyvin edullisen tunteen Livingstonea kohtaan. He olivat matkalla Linyantista Loandaan osoittaneet Livingstonea kohtaan suurta uskollisuutta ja nyt hän nousi heidän silmissään vielä suurempaan arvoon, sillä he näkivät nyt sen, jota itse olivat aavistaneet, että Livingstone kansalaistensa kesken nautti tavallista suurempaa kunnioitusta ja arvoa, ja tämän jälkeen Makololot kohtelivat häntä suurimmalla kunnioituksella.

Elokuun alussa uudistui Livingstonen tauti ja hän oli kauan sairaana ennenkun hän toistamiseen parani. Sillä välin olivat hänen toverinsa Makololot keksineet sen elatuskeinon, että rupesivat kaupunkilaisten kanssa tekemään polttopuun kauppaa. Joka aamu lähtivät he varhain ulos kaupungista ja keräsivät asumattomilta seuduilta polttopuita jotka he kantamalla toivat kaupunkiin, jakoivat ne pienempiin kimppuihin ja saivat ne helposti kaupaksi koska he antoivat suurempia kimppuja kuin tavalliset puun kantajat. Kun satamaan tuli kivihiilillä lastattu laiva Englannista tuoden varoja englantilaisille sotalaivoille, niin hra Gabriel toimitti Makololoille työ-ansiota, että he saivat olla laivaa tyhjentämässä. Kuukauden päivät he tekivät tätä työtä uutterasti aamusta iltaan, eikä mikään heitä niin suuresti ihmetyttänyt kuin se suuri tavaran paljous, joka yhteen laivaan mahtui. He kertoivat sittemmin kuinka he puolitoista kuun kiertoa olivat niin ahkeraan kuin taisivat aamusta iltaan purkaneet laivasta ulos "poltettavia kiviä" mutta kuitenkin jäi pian saman verran jäljelle. Ansaitsemillansa rahoilla he ostivat vaatteita, kaulahelmiä ja muita tavaroita viedäksensä ne kotiansa.

Livingstone julkaisi muutamia kirjoituksia Angolan sanomalehdissä, kertoen niissä matkoistansa ja tarkoituksestansa saada sisämaa avatuksi kaupalle, ja nämä kirjoitukset saavuttivat Loandan hallituksen ja kauppiaiden suosion siinä määrässä, että yleisten töiden toimisto (Junta da Fazenda publica) hänen ylhäisyytensä piispan kehoituksesta päätti antaa kauniin lahjan Sekeletulle. Lahjaksi määrättiin täydellinen everstin puku ja hevonen, sekä useita pukuja jokaiselle Livingstonen seuralaiselle. Kauppiaat puolestaan kokosivat yhteisellä keräyksellä lahjoitukseksi koko joukon näytteitä kaikista heidän tavaroistansa, sekä kaksi aasia, toivoen että tämä eläinrotu sikiäisi Sekeletun maassa, sillä aasi ei kuole tsetse-kärpäsen puremisesta niinkuin hevoset ja raavas-eläimet. Samalla antoivat piispa ja kauppiaat Livingstonelle suosituskirjeitä Portukalilaisille virkamiehille Itä-Afrikassa.