Uusi pirtti: 4-näytöksinen näytelmä

UUSI PIRTTI

4-näytöksinen näytelmä

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Tampereella, Kustannusosakeyhtiö Kirja 1918.

HENKILÖT:

 TARVANTOVUOMAN KALLA, köyhä tunturimökin isäntä.
 ELLI, hänen vaimonsa.
 KAARINA, heidän tyttärensä.
 NIMISMIES |
 PAPPI | Muotkan virkamiehiä.
 POLIISI |
 OPETTAJA |
 YLIOPPILAS.
 KIRJAILIJA.
 TIEVAN TOPI.
 KIRKKOVÄÄRTI.
 KATEKEETTA (kiertokoulunopettaja).
 1:NEN RAJAMIES.
 2:NEN RAJAMIES.
 1:NEN LAPPALAINEN.
 2:NEN LAPPALAINEN.
 PAPIN ROUVA.
 PALVELUSTYTTÖ.

Tapahtumapaikka: Länsi-Lappi, lähellä Norjan rajaa. Aika: nykyinen.

Ensimäinen näytös.

Tarvantovuoman Kallan pirtti, matala ja musta sekä jokseenkin ahdas; seinät useasta kohti lahoneet ja pullistuneet sisään; katto niin matalalla, että juuri sopii suorana seisomaan. Peräseinällä kapea yksipuolinen ikkuna, kaksiruutuinen; alempi ruutu paikattu päreellä. Ikkunan alla penkki ja yläpuolella hylly, jolla on rykelmä erikoisia pulloja, toinen toistaan likaisempia; ikkunan vieressä naulassa almanakka. Oikealla perempänä matala ovi ja etualalla ruijalainen hellakamiini savutorvineen; kamiinin ja oven välissä penkki ja vesisaavi; viimemainitun vieressä soikea arkkunen, "kiisa". Seinällä vahvoja puutappeja nauloina, joissa riippuu pari vanhaa peskiä, lapinlakki, kintaspari y.m. Vasemmalla etualalla pöytä, seinustalla penkki ja perempänä seinä-sänky, pää katsomoa vasten; sängyn yläpuolella hylly, jossa on pari kolme mustunutta kirjaa, paksu raamattu sekä likaisia paperinpalasia. Vasemmalle vielä herättäjäkello sekä navettakiilu, jossa on tuli. Peräseinällä ovensuussa toinen sänky, jonka yläpuolella seinällä joitakuita poronvaljaita. Tuoleina puupölkkyjä. Talvi-ilta, joulun edellä.

Elli lapinpuvussa, tuhruinen takki päällä vastaa taikinaa, joka on pienessä kaukalossa pöydällä. Kalla vanha, laiha mies, ohut, harmaantunut täysi-parta, päällä sininen, kulunut lapintakki, jalassa paikkaiset sarkahousut ja vanhat poronnahkakengät (nutukkaat), jotka ovat pauloilla kierretyt nilkoista kiinni; makoilee sängyssä.

KALLA. Elli, antiapa se tupakkakukkaro siitä kiisalta. (Elli heittää taikinan vastaamisen ja vie kukkaron.)

KALLA (panee piippuun ja puhaltaa muutaman savun). Köyhyys on meillä, äiti. Ei ole venäjänlehtiäkään ollut moneen kuukauteen. Putkenjuuria on polteltu. Mutta odotahan, kun tulee se esivallan eläke, niin silloin me poltamme parasta Ruijan tupakkaa.

ELLI. Voi, voi, kun sinä houraat. Eihän se ollut kuin leikkiä vain polesalla [poliisi] ja papilla. Sinua hassuttaakseen sanoivat vain.

KALLA (nousee istumaan). Elä houraa, Elli. Kyllä minä tiedän. Totta se puhe oli.

ELLI. Sinä olet tullut lapseksi, kun uskot sellaista. Etkö jo tunne polesa-Simppaa sen vertaa?

KALLA. Tunnen kyllä ja tunsin isänsäkin. Isän poika hän on. Sen tiedän. — Enkä minä polesasta niinkään, mutta kun pappi lupasi kirjoittaa keisarille, niin uskon, että kirjoittaa. — Ja elinkeinoraha tulee, saat olla varma.

ELLI. Pappikin puhui leikkiä.

KALLA (on heittäytynyt jälleen sänkyyn pitkäkseen). Pappiko? Elä jo!
Papin minä tunnen paremmin kuin sinä. Kristitty mies, ei hän valehtele.
Vai vielä jo… huihai!

ELLI. Saattaa se pappikin leikillään sanoa mitä sattuu.

KALLA (hypähtää sängystä ja kävelee edestakaisin). Sinulla on suuri epäusko, Elli. Sinä et usko, että keisari antaa. Mutta saat nähdä, että se antaa. Ihan vissiin! Minulleko ei antaisi? (Pysähtyy keskelle lattiaa ja levittelee käsiään.) Minä olen puoliväliin viidettäkymmentä vuotta asunut tunturissa ja tehnyt työtä kuin karhu. Kiveliöstä raivannut pellot ja niityt — viiden lehmän heinän — rakentanut talon tyhjin käsin. (Menee Ellin luo.) Muistatko, siinä oli työtä kun porolla vedätimme rakennuspuita Kaikuvaaran alta? (Kävelee edestakaisin kädet selän takana.) Tässä ovat käyneet kruununherrat joka vuosi, lensmannit, papit ja polesat. On käynyt oman maan herroja ja ulkoriikin miehiä. Ja katto on ollut pään päällä heillä. (Pysähtyy keskelle lattiaa.) Mitä olisivat tehneet, jos ei täällä olisi taloa ollut? Kinoksessa olisivat saaneet nukkua… kruununherrat. Nyt saavat pirtissä pötköttää lämpimässä… heinävuoteilla. Kyllä esivalta tietää, että talo on ollut tarpeellinen täällä… tunturissa… pakkasen kynsissä. Kyllä on lensmanni puhunut maaherralle, että hyvä täällä on olla… Tarvantovuomassa. (Menee istumaan jälleen sängyn laidalle.) Kyllä ne kirjoittavat esivallalle, että antavat eläkkeen minulle, joka olen nuoruuteni voimat kiveliöön haaskannut. (Sytyttää piipun, joka on sillä välin sammunut.) Millä me elämme, jos ei esivalta astu apuun, nyt kun vanhuus on tullut? En jaksa enää paljon työtä tehdä. Ei ole minusta Ruijan rantaan raitojen kanssa. Eikä ole poikaakaan, joka lähtisi. (Huoaten.) Oli poika, mutta Herra korjasi pois… pahasta maailmasta.

ELLI. Niin, niin, millä eletään. Se on selvä, että nälkäkuolema tässä tulee, nyt kun me olemme vanhat. Mutta en minä usko siihen sinun eläkkeeseesikään. Narrinaan pitävät sinua… maailman herrat.

KALLA. Älä puhu… pappi on totinen mies.

ELLI. Tiesi hänestä. Suruttomalta minusta tuntui.

KALLA. Sinä olet aina itsepäinen. Vai suruton! Kyllä se raamatut osaa.
Kuultiinhan se.

ELLI. Osaa mitä osaa. (Pyhkii kämmeniään takkinsa helmaan.) Ei kuulu Kaarinaakaan riekoista. (Menee ikkunan ääreen.) Sinne jäi saura [heinäpieles] vielä vainiolle. Et saanut sitä navettalatoon.

KALLA. En minä jaksanut. Pannaan huomenna. Kun eläkerahat tulevat, otetaan renki ja ostetaan hevonen. (Nousee istumaan sängyn laidalle.) Sitten rakennetaan uusi pirtti ja eletään niinkuin herrat! (Nousee kävelemään.) Kolme hirsikertaa korkeampi, kuule, Elli, kolme hirsikertaa… Pirtti kuin pappila! Oi, voi!

ELLI. Sinä olet tullut lapseksi uudelleen, äijä-riepu.

KALLA. Pirtti kuin pappila, oi, voi!

(Kaarina tulee; lappalaispuvussa, päässä lapinmyssy ja hartioilla kirjava liina, vyöllä likainen kirjovyö sekä peskipuukko ja neulakolelo.)

KAARINA (heittää kaksi riekkoa penkille). Siinä on saalis. Kaksi vaivaista riekkoa. Ei niihin lankoihin riekko käy; ovat liian paksut.

KALLA (käy Kaarinan eteen). Älä huoli, ostetaan uudet. Poro-Mikkalalla on hienoa messinkilankaa. Ostetaan sitä ja jo käy riekko ansaan taas. Odotahan, kun saadaan eläkeraha.

KAARINA (naurahtaa). Vai on isä taas eläkerahassaan. Ei sieltä taida mitään tulla.

KALLA (nyökyttää päätään). Tulee, tulee, kyllä lensmanni tuo. Saat nähdä.

ELLI. Tuo se… kunnankuitin kouraasi.

KALLA. Tuo se… kunnankuitin… ja rahat myös. Kyllä esivalta antaa minulle… kiveliön raatajalle.

ELLI (puhaltelee hellakamiiniin). Ei ole kuivaa puuta taas ollenkaan.
Ei saanut kahvipannua lämpenemään.

KALLA (ottaa lakkinsa ja kintaansa). Minä lähden noutamaan, niin saa
Kaarina lämmitellä. (Menee.)

KAARINA (on heittänyt peskin yltään; istuu pöydän päähän).
Eläkerahastaan se isä taas uneksii.

ELLI (nousee kamiinin edestä ja panee leipiä paistinuuniin). Siitähän, se. Minä en saata antaa anteeksi polesa-Simpalle, että hän äijää hourautti tuolla tavoin. — Mitä eläkerahoja niitä…

KAARINA. Mutta itse se isä sen alkuun pani. Sitä jo kuvitteli kesällä, kun oltiin Keläsvuopiossa heinänteossa. Sanoi hakevansa valtiolta eläkkeen, kun on vanhaksi tullut. Aikoi rakentaa uudet ladot… sellaiset kuin on Suvannon papilla.

ELLI. Mitäpä siitä, vaikka olisi äijä kuvitellutkin, mutta kun Muotkan herrat rupesivat lisää houruuttamaan, polesa etunenässä… ja sitten vielä pappi päälle.

KAARINA. Kyllähän Simppa tunnetaan.

ELLI. Simpasta viis, mutta kun pappikin vielä.

KAARINA. Hän piti sitä leikkinä, mutta isälle se on täyttä totta.

ELLI. Sellainen suruton raukka. — Joka lapinakalla joikuja laulattaa.

(Kalla tulee puusylystä kantaen.)

KALLA (heittää puut kamiinin eteen). Sieltä tulee ajomiehiä. Joelta kuului huutoa.

KAARINA (hypähtäen ylös). Rajamiehet!

ELLI. Jokohan ne nyt? Eikö se vasta ensi viikolla olisi niiden aika?

KALLA (lämmittelee käsiään hellan edessä). Ei ne kruununherrat siitä välitä. Tulevat, milloin sopii.

(Kaarina menee ulos).

ELLI (tuskaillen). Tulevat nyt, kun ei ole leipääkään kuin juuri omaksi tarpeeksi.

KALLA. Kyllä niillä on eväät itsellään, huihai.

(Kaarina palaa hengästyneenä).

KAARINA. Rajamiehet ne ovat! Siellä molitti Tievan Topi törmän alla.
Tunsin äänestä.

ELLI (harmistuneena). Nyt se leikki taas alkaa.

(Ulkoa kuuluu kolinaa ja äänekästä puhetta. Porontiuku helähtelee väliin. Nimismies, pappi, poliisi, Tievan Topi ja kaksi rajamiestä työntyy sisään. Miehillä on peskit päällä, neljäntuulenlakit ja keltapunareunuksiset luhkat [peskin päällä oleva leveä suojus], joiden yli suopunki on heitetty.)

TIEVAN TOPI. Iltaa! Joko on Elli-mammalla kahvi valmis?

ELLI. Vai kurkkuun sinulle jo pitäisi kaataa ovessa.

NIMISMIES (tervehtii Kailaa ja Elliä laskien kätensä heidän hartioilleen). Terve, terve! Terveisiä Muotkasta.

KALLA (toimessaan). Terve, Jumalan terve! (Tervehtii pappia.) Terve, terve, Jumalan terve! On pappikin lähtenyt taas mukaan. Käykää istumaan, hyvät vieraat. (Menee ulos).

(Miehet riisuvat peskejänsä, kopistelevat lunta poronnahkakengistään ja puhaltelevat käsiinsä. Nimismies ja pappi istuvat vasemmalle. Kalla palaa puusylystä kantaen.)

KALLA (polvillaan hellan edessä; pistää puita takkaan, joka välistä lyö savua sisään; papin puoleen kääntyen). Pappi se ei niin usein käy kuin tämä lensmanni. Joka vuosi kaksi kertaa ja aina kovilla asioilla. (Päätään kynsien.) Kruununkuitit… kunnankuitit… maantiemaksut, semmoisia ne on hänellä asiat. Ja meidän tunturi-ihmisten täytyy maksaa vain, ei auta. Ulosottaa muuten… armotta. Sillä on kova virka tällä lensmannilla.

PASTORI (joka on sytyttänyt piipun). Eikö Kalla ole lukenut, että lain virka on kuoleman ja puustavin, mutta evankeliumin virka elämän ja rauhan?

KALLA (hyppää pystyyn). Ja ilon ja riemun ja autuuden! Kyllä kuulee, että pappi on tullut taloon. Kuulee äänestä jo! (Papille.) Niin vain, veljeni, niin se on, kuin sanot: elämän ja rauhan ja autuuden. (Hykertelee käsiään ja kävelee edestakaisin, kunnes pysähtyy nimismiehen eteen, joka on avannut eväslaukkunsa.) Jaa, lensmanni, sinä se olet ollut alhaalla taas? Helsingissä?

NIMISMIES (suu täynnä leipää.) Joo, olenhan minä.

KALLA. No, mitä sinä siellä? Lisäopissa, vai?

NIMISMIES. Ainahan sitä oppiikin.

KALLA. Niinkuin sinä et osaisi jo tätä ulosottoa… köyhiltä ihmisiltä.
Hah, hah!

NIMISMIES. Kyllähän sitä sen… mutta on sitä muutakin.

KALLA. No mitä muuta? Eihän siinä lensmannin virassa muuta. Ota ulos… ja lähetä voudille. Syytä käräjissä… varasta… ja lähetä linnaan. Siinä se, hah, hah!

NIMISMIES. Kovinpa se Kalla halpana pitää nimismiehen viran.

KALLA. Halpana? Älä jo… en minä, mutta se kun on sellaista. Ota ulos… lähetä voudille, hah, hah! — Toista se on tällä papilla. Sillä on sielut ruokittavina. Siitä on leikki poissa. Anna niille ruokaa, etteivät kuolisi ja vastaa kaikkivaltiaalle Jumalalle viimeisellä tuomiolla. Siitä on leikki poissa.

PASTORI. Sellaistahan se on.

KALLA. Kuolemattomat sielut… älä sie puhu.

NIMISMIES. Onko sillä emännällä maitoa?

ELLI. Ei ole lypsetty vielä. Kyllä saat, kun lypsetään.

KALLA. Kaarina menee lypsämään, kyllä Kaarina pian lypsää.

(Nimismies keskeyttää syöntinsä. Kaarina ottaa lypsinkiulun ja menee ulos.)

KALLA (istuen pöydän päähän). Tässä on jauhot vähissä. Ei ole saatu, kun ei ole Ruijaan päästy. Eukko on huolehtinut kovasti, mistä jauhoja saadaan.

PASTORI (joka on istahtanut penkille akkunan eteen). Muotkassa on jauhoja vaikka kuinka paljon.

KALLA (hypähtää ylös). Kuule, äiti, Muotkassa, kirkolla, on jauhoja! Ei ole hätää. Saamme mennä kuin Jaakopin pojat Egyptiin. Huihai! (Pysähtyy papin eteen). Minä olen sanonutkin eukolle, että älä huoli, kyllä jauhoja saadaan. Minä luotan sanaan, jossa veisataan:

En pelkää, vaikka piirittäis, mua monta tuhatt' miestä, ja juonens' kaikki virittäis mua Herra niistä tietää päästää.

Niin se on. Niin Taavetti veisasi. Eikö niin, pappi?

PASTORI. Joo, niinhän se on.

TIEVAN TOPI (joka on ottanut pastorin laukun). Puuroko se keitetään papille?

PASTORI. Joo, pannaan puuro vaan.

TIEVAN TOPI. Montako kuppia niitä piti ollakaan?

PASTORI. Panehan kaksi.

KALLA (joka on kävellyt edestakaisin, on pysähtynyt 1:n rajamiehen luo). Miten isäsi jaksaa?

1:n RAJAMIES. Hyvin, terveenä on.

KALLA. En ole nähnyt häntä moneen vuoteen. En pääse kirkolle enää; hyvä jos Ruotsin puolelle, Suvantoon jaksan. Vanhuus on tullut.

1:n RAJAMIES. Niinhän se.

TIEVAN TOPI. Älähän huoli, Kalla, kun eläkerahat tulevat. Silloin ei vanhuuskaan paina.

KALLA. Ole sinä vaiti! Saisit jo maksaa ne sivakat, jotka särit toissa talvena. Ei pääse metsäänkään enää, kun on sivakat tärvelty.

TIEVAN TOPI. Enhän se minä särkenyt, vaan poliisi.

POLIISI (syöden). Sinä se olit.

KAARINA. Kyllä se oli Topi.

POLIISI. Älä huoli, Kalla, kun keisarin rahat tulevat, niin ostetaan uudet sivakat.

KALLA (innostuen). Jo vain! Ostetaan uudet, Amerikan malliset.
(Kääntyen papin puoleen.) Joko on pappi kirjoittanut esivallalle?

PASTORI (hämillään). Enhän se minä… Eikö se ollut lensmannin asia?

NIMISMIES. Ei, papin se oli tehtävä.

POLIISI (iskien silmää nimismiehelle). Kyllä se pappi kirjoittaa. Se kun se vain leikkiä puhuu.

ELLI. Joko rupesit taas äijää houruuttamaan?

POLIISI. Ei se mitään houruutusta.

ELLI (vihastuen). Vai ei! — Kyllä sinä olet kaunis poliisi! Viitsit vanhaa miestä kiusata. Et tiedä, millainen levottomuus meillä on, kun se tässä uneksii ja hokee niistä eläkerahoistaan, niin ettei puusylystä saa enää säretyksi.

KALLA. Kyllä pappi kirjoittaa… se on tietty ja lensmanni myös.
Keisari antaa kyllä… sillä on paljon rahaa.

PASTORI (vakavana). Kyllä se taitaa olla vähän vaikea…

KALLA. Vaikea? Huihai! Mikä vaikea se on, kun kirjoittaa osaat. Huihai.

POLIISI (nauraen). Papilla on niin paljon keisarille kirjoittamista, ettei tahdo joutaa.

KALLA. Älä sie puhu…kyllähän papilla työtä on. Mutta siinä samassa menee, samassa juuri.

TIEVAN TOPI. Jo vain… panee reunaan, että Tarvantovuoman Kallalle uusi pirtti ja heti. (Hämmentää pataa.) Kovin tämä onkin jo rähjä.

KALLA (innostuen). Jo vain! kolme hirsikertaa korkeampi, että mahtuu lensmannikin suorana seisomaan. Jo vain. Uusi pirtti… komea kuin pappila.

ELLI (syrjään). Jo saivat taas äijän vauhtiin.

POLIISI. Ja kamariin kaakeliuuni, sellainen kuin Suvannon nimismiehellä.

KALLA. Älä sie puhu… samanlainen. Ei savua sitten.

TIEVAN TOPI. Ja hyvät sängyt ja höyhenpolstarit.

KALLA (innostuen yhä enemmän). Jo vain! Kelpaa siinä sitten maata papin ja lensmannin.

TIEVAN TOPI. Ja minun.

ELLI (halveksuen, puoleksi vihassa). Sinun… etkö lattialla saata…

TIEVAN TOPI. Herra se olen minäkin… papin kokki! Hah, hah! — Nyt saisi olla ryynit.

(Pastori hakee ryynit esille ja antaa Topille.)

KALLA. Jo vain. Minä olen ajatellut jo ruveta vedättämään hirsiä uutta pirttiä varten. Mitä herrat siitä arvelevat?

POLIISI. Joo. Vedätä sinä vaan. Kyllä rahat tulevat.

KALLA. Älä sie puhu. Niin minä teen. Minä palkkaan Morttasen Pieran työmieheksi ja sitten me rupeamme yhdessä rytkäämään. Kalkuvaaran alla on vielä sen verran rakennuspuuta, että uuden pirtin saamme. — Vai mitä lensmanni arvelee?

NIMISMIES. Mikäpäs siinä.

KALLA. Jo vain! Niin me teemme. Sieltä vedätämme, ja sittenkös tässä alkaa kirveiden kalkutus. Kiveliö kuuntelee ympärillä ja ihmettelee, että mitäs nyt Tarvannossa tehdään, kun niin kirveet kalkkaavat? (Kävelee edestakaisin.) Jo vain. Täällä alkaa elämä taas, kun uusi pirtti seisoo tässä enontörmällä. Kelpaa sitten tulla vaikka keisarin käymään.

TIEVAN TOPI (hellan luota). Ei se taida keisari joutaa…
Tarvantovuomaan, hahahah!

KALLA. No jos ei keisari, niin maaherra. Herra se on sekin.

POLIISI (suu täynnä ruokaa). Herrapa… herra.

KALLA. Ja papin pitää kirjoittaa, että keisari lähettäisi rahat Suvannon konttooriin, Ruotsin puolelle. Sieltä koulun Valfriiti ne kyllä tulemaan panee.

POLIISI. Jo vain.

(Kaarina palaa lypsyltä.)

KAARINA (kaataa maitoa litranmittaan). Tässä on maitoa lensmannille.

TIEVAN TOPI. Papin pataan myös maitoa.

KAARINA. Kyllä tästä liikenee.

2:n RAJAMIES. Saisinko minäkin vähän?

KAARINA. Jo vain. (Kaataa maitoa läkkituoppiin ja antaa 2:lle rajamiehelle. Menee sitten hellan luo ja kaataa pataan maitoa.)

    (Nimismies ja pappi menevät pöydän luo. Kalla seuraa heitä.
    Elli, joka on häärinyt tuvan perällä, menee ulos.)

KALLA (kädet selän takana). Eikö sillä lensmannilla ole vielä akkaa?

NIMISMIES. Ei ole tullut vielä otetuksi.

KALLA (kynsien päätään; leikkisänä). Vai ei ole. No kyllä minä tästä
Kaarinan annan… Kaarina se joutaa lensmannille vaimoksi. Kyllä me
äidin kanssa kahdenkin… kun tullevat ne eläkerahat… Otamme rengin.
Tiermesjärven Jussa se vei jo Maaritan tästä… Kaarinan saa lensmanni.

TIEVAN TOPI. Kaarina, kuule, sinua naitetaan. Pääset Muotkaan nimismiehen rouvaksi.

KAARINA. Ole vaiti!

2:n RAJAMIES. Isäsi kuuluu toimittavan sinua nimismiehelle.

KALLA. Ei se ole herrastapoja oppinut, mutta lehmät se lypsää ja vellin keittää ja siinähän sitä on nokko [tarpeeksi].

KAARINA (joka on kuunnellut, punastuu korviaan myöten). No kyllä se on hassu tuo isä.

POLIISI. Mitäs muuta kuin lähdet Muotkaan vaan. — Taikka täällähän on pappi… vihitään täällä.

TIEVAN TOPI. Ei se pappi kuitenkaan ennen syöntiä rupea. Hei, puuro on valmis! Annapa, Kaarina, lautasta.

(Kaarina hakee lautasen. Topi vie puuron pöydälle.)

KALLA. Ka se, siinä on puuro… ja niin valkoinen puuro. Mitä ryyniä ne ovat?

TIEVAN TOPI. Mannaryyniä.

KALLA. Ja se on kokki tuo Tievan Topi. Keittää puuron kuin poika, heh!

TIEVAN TOPI. Johan sitä tälle ijälle on pitänyt oppia yhtä ja toista. (Ottaa laukkunsa ja rupeaa syömään.) Minä se olisin myöskin maitoa vailla.

KAARINA (katsoen lypsinkiuluun). Ei täällä ole enää kuin kahvikupillinen.

TIEVAN TOPI. No anna sekään.

(Kaarina kaataa maidon puukuppiin ja ojentaa Topille; laskee lypsinkiulun penkille ja menee ulos.)

2:n RAJAMIES (panee lankun syrjään). Nyt poroja metsään viemään.

POLIISI. Joo. Se on tärkeä.

1:n RAJAMIES. Jo vain. Lähdetään.

(Poliisi ja molemmat rajamiehet lähtevät. Elli tulee.)

TIEVAN TOPI (Ellille, joka on mennyt hellan luo). Myykää emäntä yksi leipä.

ELLI. Eikö sinulla ole itselläsi?

TIEVAN TOPI. On sitä vähän, mutta ostaisin lisää.

ELLI (antaa leivän). Tuossa on.

KALLA (astellen Topin luo). Vai leivän se Topi sai.

TIEVAN TOPI. Ostin, ostin.

KALLA. Niin vain. Eihän meidän ilman sovi… täällä tunturin kolossa.

TIEVAN TOPI. Eipä, ei. Mutta kun tulevat ne keisarin rahat, niin sitten sopii antaa ilmankin.

KALLA (innostuen ja lyöden Topia olalle). Jo vain! Saat syödä, Topi, niin paljon kuin vatsasi vetää. En peri maksua.

ELLI. Olehan tuossa!

KALLA. En peri maksua. Silloin on meillä leipää, äiti. Ei ole puute, niinkuin nyt.

PASTORI (heittää syönnin ja panee tupakaksi; tarjoaa Kallalle.)
Pannaanpa tupakka.

KALLA. Oikeita paperirossia. En olekaan pitkiin aikoihin polttanut oikeaa tupakkaa. (Huokaisten.) Putkenjuuria olen hakenut ja niitä kuivannut, äijä-riepu. — Tuollaisia. (Näyttää pastorille tupakkakukkaroansa.)

PASTORI (katsellen Kallan tupakeita). Voi hyvänen. Miten näitä polttaa?

KALLA. Älä huoli. Savu niistä lähtee, niistäkin. (Hiljempaa huokaisten.) Karvaita tahtovat olla.

    (Nimismies lopettaa syönnin ja menee ulos. Elli menee
    pöydän luo korjaamaan ruokia pois.)

TIEVAN TOPI (lopettaa syöntinsä ja sitoo kiinni laukkunsa). Odotahan, Kalla, kun esivallan eläke tulee, niin saat poltella samanlaisia sikaareja kuin Treijarin patruuna Juukean pohjassa.

KALLA (joka on istunut penkille ikkunan eteen papin viereen). Älä sie puhu. Minä jo tässä Ellille sanoin, että kun esivallan eläke tulee, niin ostetaankin parasta Ruijan tupakkaa. (Pastorin puoleen kääntyen.) Kyllä se olisi, veljeni rakas, hyvä, kun tulisi se esivallan raha niin pian kuin suinkin. (Osoittaa seiniä.) Katsohan, veljeni, noita seiniä. Ne pullistuvat aivan sisään. Jonakin kauniina päivänä romahtaa koko pirtti yhteen kasaan ja me jäämme kuin hiiret loukkuun.

PASTORI (katsellen huonetta.) Huonohan tämä on kovasti. Saisihan täällä toki olla oikea talo matkamiesten tarpeeksi.

ELLI (kädessä puurolautanen, jossa on vähän puuroa). Syökö se pappi tämän puuronsa huomenna?

PASTORI. No joo. Pankaahan sinne hyllylle.

ELLI (pitelee kädessään puurolautasta ja katselee sitä kauan). Niin valkoista puuroa. (Asettaa lautasen hyllylle ja menee ulos.)

KALLA. Joo! Älä sie puhu! Matkamiesten tarpeeksi. Niin juuri. Täällä ajaa lensmanni rajoja ja tarvitsee yösijaa. Täällä jutaa [kulkee] lappi ympäriinsä ja lapsilla on koulupaikka Tarvantovuomassa. Kyllä olisi, pappi, koulumiehellä huono tulla toimeen, jos pitäisi lapinkodassa koulua pitää. Mutta nyt kootaan lapinlapset tähän meille joka vuosi ja tässä saa koulumies niiden kanssa raajia. Varsin minä kamarin luovutan koulumiehelle, kun hän tulee. — On niistä sikiöistä kyllä kärsimistä. Panevat Elliltä välistä viilit sekaisin. Mutta en minä siitä, huihai! Kunhan saavat tässä olla, se on pääasia.

TIEVAN TOPI (joka on istunut penkille ja pannut tupakaksi.) Näistä sopii papin juuri kirjoittaa keisarille, että täällä ovat Lensmanni ja muut kruunun herrat sisällä.

KALLA. Älä sie puhu! Kylmä on kiveliö nukkumapaikaksi! Jo vain, kyllä minä tiedän. Monesti olen markkinamatkoilla joutunut yötä taivasalla olemaan. Älä sie puhu. Toista on sentään pirtissä, vaikka pahasessakin. Vai mitä, pappi? Eikö ole niin?

PASTORI. Sepä tietty.

KALLA (lämmöllä). Ja ajattele sitten, veljeni, kun saamme uuden pirtin, korkeamman ja tilavamman. Kuinka hyvä tässä sitten on olla. Jo kelpaa papin ja lensmannin tänne tulla. Eivät muistu mieleenkään matkan vaivat. Tuonne kauas joelle paistaa Ruijan lampun tuli uuden pirtin ikkunasta. Sitä kohti on hyvä ajaa. Se on kuin Betlehemin tähti, joka tietä näyttää. Ja kun perille pääsette, niin korkeasta ovesta astutte sisään kookkaaseen, puhtaaseen pirttiin ja pakkastuulessa kohmettunutta nenäänne hyväilee niin leppoisasti pirtin suloinen lämpö. (Lyö pappia polvelle.) Se on toista se, pappi! (Nousee kävelemään edestakaisin.)

TIEVAN TOPI. Jo vain. Kylmä täällä tahtookin nyt ahdistaa.

KALLA (pysähtyen Topin eteen.) Sano muuta! Tuommoiset seinät. (Osoittaa nurkkaan.) Katsohan, nurkat kuurassa.

(Nimismies, poliisi ja rajamiehet tulevat.)

POLIISI (heittäen suopungin nurkkaan). Mutta jäkälää täällä vielä on.

KALLA. Älä sie puhu… Jäkälää sitä kyllä on. Kun olisi leipää yhtä paljon, niin hätäkös tässä.

(Elli tulee kantaen heinäsylystä.)

POLIISI. Kyllä sitä tulee leipääkin, kunhan tulee se esivallan eläke.
Saat lyödä raidon ja lähteä Muotkaan jauhoja noutamaan.

KALLA (innostuen). Niinkuin Jaakopin pojat Egyptiin! (Kävelee edestakaisin kädet selän takana). Niinkuin Jaakopin pojat Egyptiin!

ELLI (levitellen heiniä lattialle; halveksivasti). Jaakopin pojat!

KALLA (innostuen). Jo vain! Elli ei meinaa uskoa, mutta niin se käy.
Eikö niin, pappi?

PASTORI (naurahtaa). Saattaapa käydä…

KALLA (edelleenkin innostuksen vallassa). Niin se käy! Niinkuin
Jaakopin pojat Egyptiin! Oi, voi!

(Kaarina tulee heinäsylystä kantaen. Siirtää pöydän sängyn päähän ja levittää heinät pöydän paikalle. Noutaa ulkoa pitkän tyynyn ja risaisen raanun ja laittaa vuoteen valmiiksi.)

KALLA. Se on oikein, Kaarina. Laita vieraille vuodetta. Kyllä teitä jo väsyttää?

NIMISMIES. Kylläpä jo alkaa väsyttääkin…

KALLA. Pitkä tänne on matka.

POLIISI. Onhan tätä… kaksikymmentä penikulmaa kirkolta.

KALLA. Mistä asti olette tätä päivää ajaneet?

PASTORI. Hirvasjärvestä.

KALLA. Ka se, on siinä matkaa.

(Nimismies ja pastori riisuvat nutukkaansa, heittävät takit yltään, vetävät lapinlakit korvilleen ja paneutuvat maata.)

KALLA (pastorille). Niin vain, veljeni. Pää se pitää suojata.

PASTORI. Joo, päästä se matokin kuolee.

KALLA. Älä sie puhu…

(Rajamiehet laittautuvat maata perälle, jonne Kaarina on kantanut heiniä ulkoa.)

KALLA (mennen hellan luo). Et sinä, äiti, antanut kahviakaan vieraille?

ELLI. En. Siihen jäi pannu, kun rupesivat keittojaan keittämään.

TIEVAN TOPI (lattialta). Elli on tullut visuksi.

ELLI (matkien). Vai visuksi. Eikö itselläsi ole kahvia mukana?

TIEVAN TOPI. On, on. Juodaan aamulla sinun kahvisi.

ELLI. Vai joisit.

(Poliisi ja rajamiehet nauravat hiljaa. Kalla on sillävälin heittäytynyt sänkyynsä pitkäkseen.)

ELLI (puoliääneen). Ei se pappi pitänyt iltarukoustakaan.

TIEVAN TOPI. Pappi oli väsynyt.

KALLA (sängystä). Kyllä pappi huomenna pitää… raamatunselityksen. (Miehet nukkuvat. Elli heittää sukankutimen ja siirtää kahvipannun kamiinin alle. Kaarina heittäytyy ovisuusänkyyn vaatteet yllä.) (sängystä). Äiti, annapa se tupakkakukkaro sieltä penkiltä.

(Elli heittää hänelle kukkaron.)

KALLA (panee piippuun ja raapaisee tulta). Nyt poltetaan putkenjuuria, mutta vielä tässä tupakat muuttuvat, kun tulee se esivallan eläke. Ensi viikolla minä rupean ajamaan hirsiä, äiti.

Toinen näytös.

Korkea jokitörmä-niitty. Joen toisella puolen avara vuoma, jonka laidalla kasvaa vaivaiskoivu-risukkoa. Taampana näkyy tuntureita. Oikealla ränsistynyt, puoleksi sortunut lato, josta osa kattoakin poissa. Sen vieressä uusi lato tekeillä, kolme puukerrosta jo valmiina; ympärillä tarvepuita ja lastuja. Vasemmalla pajupensas, jonka juurella on eväslaukku, kahvipannu ja kirjava vaateriepu. Aurinkoinen, kirkas Lapin päivä heinäkuun lopulla.

Kalla ja Kaarina kahden. Kalla veistää latopuuta kyökkäisten kasvot hiessä ja Kaarina haravoi heiniä vasemmalla. Molemmilla päässä, paitsi tavallisia päähineitä, sääskilakit; vyöllä puukko ja pikiöljypullo.

KALLA (keskeyttää veistonsa ja pyyhkii hikeä otsaltaan). Lämmin päivä. Jumalan aurinko paistaa meille, Kaarina. Olisi hyvä työtä tehdä, mutta minua väsyttää.

KAARINA. Mikäs kiire meillä? Levähdetään, niin jaksat paremmin, isä.

KALLA. Levähdetään. (Istuu latopuulle ja voitelee pikiöljyllä poskiaan.) Muuten olisi hyvä, mutta sääskiä on paljon. Tuntuu, kuin olisivat tänä vuonna vihaisemmat kuin ennen.

KAARINA (nojaa haravaansa.) Minuapa ne eivät paljon ahdistele.

KALLA. Eivätkö? — No se on hyvä, lapsi, etteivät ahdistele. (Huokaa, katsellen ränsistynyttä latoa.) Lato kaatuu pian. Se on jo vanha. (Katselee uutta latoa.) Uusi lato kohoaa. Se on jo hyvällä alulla. (Osoittaen oikealle, etelää kohti.) Tuolta kaukaa Kalkuvaaran alta, missä kasvavat viimeiset männyt, kiskotimme Morttasen Pieran kanssa puut. Oli siinä porolla työtä, sillä korkea on tämä törmä. — Sieltä vedätimme äidin kanssa vanhan ladonkin puut.

KAARINA. Siitä on jo kauan.

KALLA. Neljäkymmentä vuotta. (Huokaa.) Silloin olimme me nuoria, äiti ja minä. (Vilkastuen.) Me emme pelänneet tunturia, vaikka moni varoitteli, ettei juuri kiveliöön pitäisi taloa tehdä. Mutta täällä oli rauha… ja me rakastimme rauhaa. Emme viihtyneet kyläisessä kylässä. Täällä oli kalaa ja riekkoa yllin kyllin… ja paljon me saimmekin. Äiti oli taitava ansojen panija. Semmoisen kaarteen laittoi, että meni siihen lintu, meni kuin itsestään aivan. (Katselee latoa.) Tuollainen se nyt on, vanha ja ränsistynyt. (Vilkastuen.) Mutta odotahan, Kaarina, kun uusi lato valmistuu. Saat nähdä, kuinka komea siitä tulee. (Vilkastuu enemmän ja nousee seisomaan, viitaten pohjoista hohti.) Tuonne kauas Jänissuvannolle se näkyy. Siellä pohottaa jo kulkijoita vastaan. Saavatpa sitä rajamiehetkin katsella sitten ja ihmetellä: "Siinäpä on Tarvantovuoman Kallalla uusi lato, komea kuin kirkko!" Saapi lensmannikin nähdä, mitä vaikuttaa kruunun raha, kun se oikeaan paikkaan kiveliössä pannaan. (Nauraen. Vakavammin.) Kunhan nyt tulee se esivallan eläke, että saan Morttasen Pieralle velkani maksaa. (Hykertelee käsiään.) Oi, voi! Nyt me työskentelemme taas. Ajattelemme, Kaarina, että on meillä jo uusi lato valmiina. (Tarttuu kirveeseensä ja veistää reippaasti, Kaarinan haravoidessa heiniä.)

(Elli tulee.)

ELLI. No ei tule heinänteosta taas mitään, kun sinä sen latosi kanssa houruat. Voi hyvänen aika, mihinkä pulaan sinä meidät vielä saatat. Velkaa teet tuon uskosi päälle vain. Millä maksat sitten?

KALLA (keskeyttäen työnsä). Älä huolehdi, äiti. Kyllä velka maksetaan, kun eläkerahat tulevat. Morttasen Piera on luvannut odottaa.

ELLI (kiivastuen). Odottaa! Odottaa se aikansa, mutta kun ei kuulu niin hakee ulos. Lensmanni tulee ja myy avisuunissa kaiken ja sitten… mihin sitten joudutaan? — Paljon parempi olisi, että auttaisit Kaarinaa heinänteossa. Olisihan lehmille ruokaa talveksi. (Tarttuu haravaan ja haravoi kiivaasti.)

KALLA. Kyllä me heinääkin teemme. Poutapäivähän nyt on.

ELLI. On, on, mutta sadekin voi tulla yhtäkkiä. (Heittää haravansa.) En minä jouda. Minulla on siellä taikina nousemassa. (Menee.)

KALLA (tarttuu viikatteeseen ja niittää tuokion; heittää sitten ja oikaisee itseään.) Ohhoh! Selkä on jo huonoksi käynyt. Pitää taulalla polttaa, kun kotiin päästään. Se auttaa. (Haukotellen.) Kovinpa raukaisee. Minä panen pitkäkseni tuokioksi. Haravoihan sinä, Kaarina, sillä aikaa. (Heittäytyy pitkäkseen pensaan kupeelle ja levittää rievun silmilleen.) Äiti oli huonolla tuulella. (Nukkuu.)

KAARINA (haravoi hetken, mutta pysähtyy sitten; hätistellen sääskiä pois silmiltään). Onpa niitä nyt. (Sivelee pikiöljyä poskipäihinsä ja katselee nukkuvaa isäänsä.) Vanhaksi on isä tullut. Ei jaksa enää paljoa. Täällä tunturin kolossa on aikansa kulunut, miehuutensa mennyt. Tunturi veti häntä nuorena puoleensa äidin kanssa. Loihti esiin ihanan rauhan… ja tänne tulivat vanhukset. Nyt on isän tunturi lumonnut kokonaan. Ei laske enää kynsistään, kun on kerran saaliikseen saanut. Taikonut on isä-vanhan mielen aivan. Kummia taikanäkyjään hänen silmissään kuvasteluttaa… uusista, kauneista ladoista, uudesta pirtistä ja navetasta. Semmoinenko on tunturi? (Katselee tunturivyöhykettä.) Minäkin tunnen toisinaan sen kumman tenhovoiman. Niin omituisella tunteella se väliin rintani täyttää. Kun olen talvella riekonansoja kokemassa Wirdnitunturin alla, on kuin olisin näkevinäni väkeä vuoreen painuvan. Silloin minä käsitän, kuinka tunturi vetää puoleensa eikä päästä sitä, jonka on omakseen ottanut. Ja silloin minä ymmärrän isän kohtalon: hänen henkensä on tunturin lumoissa. (Nostaa kätensä silmilleen ja tähystää etäisyyteen.) Mutta kun näin kesäisenä päivänä kuljen aurinkoista jänkää, missä suopursu kukkii ja Neitsyt Maarian sänkyheinä väkevänä tuoksuu, silloinpa ymmärrän, mikä isän tunturiin veti: se oli se leppoisa, raukaiseva rauha, jossa oma ajatuskin äänellisiksi sanoiksi muuttuu. Ja silloin tunnen, että olisin tehnyt samoin isän asemassa: muuttanut tunturien kätköön, pois levottomista väylänvarsikylistä… tänne hiljaisuuteen. — Mutta silti tunnen toisinaan kummallista pelkoa, kun ajattelen, että minäkin ehkä jään tänne… ainiaaksi näille rannoille, näitä jänkiä tarpomaan. Silloin pelkään, pelkään ja haluaisin kauas pois… ihmisten ilmoille… sinne, missä on muita nuoria, (Katselee haukkaa, joka lentää korkealla.) Haluaisin olla haukka, joka ilmoja leijaa. Silloinpa näkisin, mikä kirkkopaikka kaunein, minkä joen sillalla hauskimmat tanssit. (Nostoa kätensä ylös ja nauraa.) Voi minua! Mitä sanoisi äiti, jos kuulisi? Tanssit? Niin tanssit, tanssit! Muistanpa, kuinka kerran Suvannossa muutamana kesäisenä sunnuntai-iltana pojat ja tytöt tanssivat maantiensillalla. Siinä oli papin poika, valkolakki päässä, siinä koulun Sigurd, nimismiehen Agneta ja kylän tyttöjä. Koulu-Pekka soitti ja tytöt ja pojat tanssivat. Minä istuin aidalla koulun Ailen kanssa ja katsoin. Olisin voinut katsoa koko yön, mutta äiti tuli pois hakemaan. — Ja sekös oli paha! Silloin kapinoin hengessäni, että olin vain lappalaistyttö. Olisin halunnut olla herraslapsi, nimismiehen Agneeta. — Itkin ja nukahdin vihdoin koulumiehen kyökin lattialle… ja näin koko yön unta papin pojasta ja nimismiehen Agneetasta. Oi-voi! Oli sekin. (Nauraa.) Voi hyvänen! Heinät unohtuvat kokonaan. (Haravoi ja hyräilee:)

Kun Tshaimatunturi ruskossa illan ui, on aika paimenten vuoronsa vaihettaa…

Kodalle Antras käy, palas [polku] on mutkikas, Mutt' keinon [tie] päässäpä jo Inker ikävöi…

(Huokaa ja pysähtyy mietteissään katselemaan vanhaa latoa. Tarttuen jälleen haravaansa laulaa kovemmin:)

On kota komea, avara jänkäaapa. Mutt' palas mutkikas ja renki Antras vain…

KALLA (herää ja nousee istumaan). Kuka veisaa? Sinäkö se olit, Kaarina?

KAARINA (vähän hämillään). Minä.

KALLA (nousee seisomaan ja tarttuu kirveeseensä). Ihmeellistä! Minä näin juuri unta, että me olimme saaneet uuden ladon valimiksi. Täällä oli paljon ihmisiä, niiden joukossa nimismies ja pappi. Nimismies tuli luokseni, otti minua kädestä ja sanoi: "Kas niin, Kalla, nyt sinulla on uusi lato. Ole nyt iloinen, sillä sinä olet tämän hyvin ansainnut!" Mutta pappi sanoi: "Niin, meillä on syytä tästäkin Jumalaa kiittää. Ehkäpä veisaamme virren." Ja sitten hän aloitti isolla äänellä: "Sä kaunis kukoistava, Saaronin kukkanen." Siihen minä heräsin.

KAARINA (pysähtyy ja katsoo isäänsä hellästi). Ehkäpä se oli hyväksi se uni, isä.

KALLA (innostuen, silmät loistaen). Se oli! Jumala se lähettää unetkin, niinkuin ennen Jaakopille, joka näki taivaan tikapuut. Jumala lähetti minullekin tämän unen, että olisin hyvässä turvassa ja odottelisin kärsivällisenä… esivallan eläkettä. Oi-voi, Kaarina! Meille tulee vielä hauska.

KAARINA. Niin uskon minäkin.

KALLA (veistää latopuuta). Haravoihan sinä, Kaarina. Minä tässä vähän veistelen, että saamme nostaa tämän puun paikoilleen. Sitten rupean minäkin niittämään taas.

KAARINA (joka on tähystänyt oikealle, etelää kohti). Tuolta tulee vene… kaksi. Etumaisessa purje pystyssä, vaikka on aivan tyven. Ketähän ne mahtavat olla?

KALLA (tähystellen). Ei erota vanhan silmä paljoa. Veneitä sieltä tulee. — Jos lienevät kartta-insinöörejä, jotka tulevat tuntureita mittaamaan. Morttasen Piera kertoi Suvannossa kuulleensa, että sellaisia pitäisi tulla tänä kesänä. — Tiesi vain, outoja ne ovat. Mitä lienevät… vieraita.

KAARINA (uteliaana). Tänne soutavat! Ketähän ne ovat?

KALLA. Tiesi vain. Olkootpa ketä hyvänsä…

(Sillä välin on vene laskenut rantaan törmän alle. Kaarina juoksee törmän reunalle katsomaan ja palaa hetken päästä hengästyneenä.)

KAARINA. Siellä on nimismies ja pappi ja poliisi… ja kaksi outoa herraa!

KALLA (heittää kirveen; ottaa lakin päästään ja pyyhkii hikeä otsaltaan kyynärvarrella). Nimismies ja pappi?

KAARINA. Niin!

(Nimismies, pappi, poliisi, ylioppilas ja kirjailija tulevat. Miehet ovat pieksusaappaissa ja helletakeissa, paitsi poliisi, jolla on tavallinen takki käsivarrella. Nimismiehellä housunpolvi revennyt. Hatuissa sääskiverkot, eväslaukut käsissä. Ylioppilaalla silmälasit.)

POLIISI. Päivää, Kalla! Terveisiä Muotkasta!

KALLA. Päivää! Jumal'antakoon! (Leikkisänä, kynsien päätään.) Jo on tainnut vihollinen tulla Muotkaan, kun on virkakunta lähtenyt tunturiin pakoon?

PASTORI (tervehtii Kallaa ja Kaarinaa). Onhan se selvä, että virastot täytyy pelastaa vihollisen kynsistä. Niitä ei saa alttiiksi jättää.

KALLA (edelleenkin leikkisänä). Älä sie puhu, veljeni, sepä tietty.
Hahhah!

(Vieraat tervehtivät.)

NIMISMIES. Me jo tuolta kaukaa näimme… suvannon päästä… että täällä on Kalla heinänteossa. Poliisi se ensimäisenä tunsi Kallan.

POLIISI (osoittaen Kallan takkia). Joo, tuosta haljakasta.

KALLA. Älä sinä minun takkiani lasta [moiti]. Se on hyvä takki.

POLIISI. Hyväpä, hyvä. Mutta kauas se näkyy. (Mennen syrjään.) Me keitämme tässä kahvit ja jatkamme sitten matkaa.

KAARINA. Minne te olette matkalla?

POLIISI. Arvaapa.

KAARINA. Mistäpä ne kruunun herrain asiat arvaa.

PASTORI. Me olemme lähteneet kalastusretkelle.

KALLA (ihmeissään). Kalastusretkelle? Eikö Muotkassa enää kaloja ole, kun on pitänyt lähteä tunturiin pyytämään?

PASTORI. Onhan niitä sielläkin, mutta täällä on suurempia ja lihavampia.

KALLA. No älä jo! Vai kalastamaan. (Kynsii leikkisänä päätään.) Herra varjele niitä herrain päähänpistoja! Kalastamaan kahdenkymmenen penikulman päähän.

POLIISI. Mikäs siinä? Onhan Jumala aikaa luonut.

KALLA. Älä sie puhu… mutta kun parhaana heinäaikana.

POLIISI. Eiväthän herrat työtä tee.

KAARINA (nauraen) Vai herrat! Mikä herra se sinäkin? Hah, hah!

POLIISI. No herrapa tietenkin! (Katselee ladon alkua.) Mitä se Kalla rakentaa?

KALLA. Latoa, veljeni, uutta latoa. En saanut aikaani kulumaan muuten. Ajattelin, että panenpahan alulle ja lopettelen sitten, kun eläkeraha tulee.

POLIISI (iskien silmää nimismiehelle). Niin vain. Rakennahan sinä vain,
Kalla. Kyllä rahat tulevat.

KALLA (joka on tutkivasti katsellut ylioppilasta ja kirjailijaa). Joo, niin vain, veljeni. — Ketä nämä vieraat ovat?

NIMISMIES (osoittaen ylioppilasta). Tämä on minun veljeni.

KALLA. Vai veli!

POLIISI (iskien silmää ylioppilaalle). Se on tohtori.

KALLA (ihmeissään). Vai oikein jo tohtori… nuori mies.
(Osoittaa kirjailijaa.) No entä tämä toinen?

PASTORI. Se on sellainen mies, joka kirjoittaa värssyjä.

KALLA (vähän välinpitämättömänä). Vai sellainen. No kirjoita sinä menemään vaan. Kyllä me luemme.

    (Poliisi tekee tulta ja puhelee vilkkaasti ylioppilaan
    ja kirjailijan kanssa. Nauravat.)

POLIISI. No nythän sopii Kallankin syynäyttää itsensä, kun tuli tohtori juuri niittyrantaan. Eikö selkää ole kolottanut?

KALLA. No älä sie puhu! Sepä sattui, oikea Jumalan lykky. Kolottanut? Kyllä sitä kolottaa alituiseen. Äsken juuri Kaarinalle vaitelin, että pitää taas taulalla polttaa, kun kotiin päästään.

YLIOPPILAS. Taulallako isäntä polttaa?

KALLA. Taulalla. Se on vanhan kansan lääke.

KIRJAILIJA. Mutta eikö siinä selkänahka ole liian kovassa leikissä?

KALLA. Eikö mitä. Pian se paranee… taulan jälki.

POLIISI (Kaarinalle). Katsohan sinä, Kaarina, tuota pannua. (Kallalle.)
Tulehan, mennään tuonne ladon taakse, niin saa tohtori katsoa.

YLIOPPILAS. Jo vain! Katsotaanpas.

(Miehet menevät nauraen vanhan ladon taa.)

POLIISI. Otahan paita pois.

KALLA. Älähän hätäile…

YLIOPPILAS ja KIRJAILIJA (yhteen ääneen). Voi tavaton! Ihan täynnä arpia!

POLIISI. Viiden pennin ja kahden äyrin kokoisia.

NIMISMIES. On se kirjava.

KALLA. Älä sie puhu. Se onkin eri leikissä ollut se selkä. Ei olisi tullut mitään puiden vedätyksestä, jos ei olisi taulaa käytetty. Siellä olisivat latopuut vieläkin Kalkuvaaran alla.

KIRJAILIJA (ihmetellen). No kyllä on.

KALLA. No mitä tohtori arvelee? Eikö ole hyvä keino?

YLIOPPILAS. Tiesi hänestä. Ei tätä keinoa nykyajan lääketiede tunne.

KALLA (vähän kiivastuen). Se on esi-isäin oppia!

POLIISI (nauraen). Se on sitä tunturilääketiedettä!

KALLA (vetäessään paitaa yllensä, paidan sisästä). En minä anna suurta arvoa sille akatemian opille… paremmin lääkkeissä kuin uskossakaan. Ne eivät tiedä mitään… akatemian tohtorit.

(Miehet tulevat esiin ladon takaa.)

KALLA. Meillä kävi kerran tyskäläinen tohtori ja minä käskin hänen katsoa akkaa vähän, kun tämä oli siukkana. Mutta sekös oli vastahakoista äijälle! Ei tahtonut millään ruveta. Soperteli vain: "Mine ole semmunen tohturi, joka ei tiedä mittä…" Katsoihan se viimein, kun minä uhkasin kovettua. Mutta ei hän tiennyt mitään. "Semmunen tohtori, joka ei tiennyt mittä."

KIRJAILIJA. Jos se oli eläinlääkäri?

KALLA. Tiesi kissa! Tohtori se vaan oli. Hahhah!

KAARINA. Nyt tämä kiehuu. Annapa kahvipussi.

POLIISI (kaivaa nimismiehen laukusta kahvipussin). Keitähän hyvä kahvi.

KAARINA. Kyllä, kyllä.

(Miehet ovat istuneet maahan. Pappi, ylioppilas ja kirjailija tupakoivat.)

KIRJAILIJA. Joko Kalla on vanha?

KALLA. Kahdeksaskymmenen alulla.

KIRJAILIJA. Onpa siinä ikää. — Ja täällä olette asuneet aina?

KALLA. Täällä… puoliväliin viidettäkymmentä vuotta. — Ja mikäs on ollut asuessa nuorena, mutta nyt kun vanhuus on tullut, rapistuvat paikat. (Osoittaen vanhaa latoa.) Tuossa on lato, jonka nuorena tein.

YLIOPPILAS. Jaa-a. Kyllä on jo vanha.

KALLA. Niin on… ja uusi pitäisi saada. Mutta mistä rahat? Ei ole minulla, jollei esivalta astu väliin. Velkaa olen tehnyt, ei auta.

POLIISI (joka on Kaarinan kanssa kaatanut kahvin kuppeihin). Älä huolehdi, Kalla, lato siitä tulee ja komea, jahka esivallan eläke saapuu. Pappi on laittanut jo jouluna hakemuksen keisariin.

KALLA (innostuen ja nousten seisomaan). Älä sie puhu, veljeni! Niin tulee. Minä jo tässä Kaarinalle muistelin, että tehdään sellainen lato, joka näkyy jo Jänissuvannolle saakka. Kelpaa siihen sitten heiniä heittää! Oi, voi! Älä sie puhu, veljeni! (Papin puoleen.) Eivät ole vielä tulleet rahat?

PASTORI (heittäen savukkeenpätkän syrjään). Eivät ole vielä.

NIMISMIES. Sillä on keisarilla niin paljon papereita pöydällä, ettei ole vielä joutanut sinun asiaasi tutkimaan.

KALLA. Älä sie puhu! Sepä tietty. Ovat sinne alimaiseksi sattuneet minun paperini, niin ei niiden vuoro heti tule. Mutta tulee, kun joutuu.

POLIISI. Tulee. Niin ottaa keisari kultapookaiset silmälasinsa ja katselee Kallan anomusta ja puhelee: "Jaha, Tarvantovuoman Kalla… eläke… asunut tunturissa puoliväliin viidettäkymmentä vuotta. Jaha, kyllä tunnetaan. Siellähän on Muotkan nimismies sisällä rajamatkoillaan." Soittaa ministerilleen: "Hei, Iivana Hospodipamilujanohvi! Tarvantovuoman Kallalle 500 ruplaa vuotuista eläkettä!" — Kas niin, niin se lähtee!

KALLA. Jo vain! Kyllä sieltä lähtee!

POLIISI. Kahvi on valmis.

(Miehet ottavat kuppinsa ja rupeavat juomaan.)

POLIISI. So, Kalla ja Kaarina! Ottakaa tekin.

(Kalla ja Kaarina ottavat.)

KALLA (juodessaan). Olipa se somaa, kun sattui vieraita näin odottamattomaan aikaan. Oikein tekee sydämelle hyvää nähdä taas pitkästä kotvasta almaihmisiä [todellisia, oikeita ihmisiä]. Ei täällä monesti näekään oikeita ihmisiä. Jonkun kinni-lappalaisen silloin tällöin. (Laskee kupin maahan ja pyyhkii hihalla suutaan.) Suur'kiitosta. Kosti Jumala. Hyvä kahvi.

KAARINA (laskee niinikään kupin maahan ja kiittää ujosti).
Suur'kiitosta.

KIRJAILIJA (ojentaa kuppinsa). Laskehan, Simppa, lisää! Hyvältä se maistaa.

POLIISI (kaataa; kääntyen toisten puoleen). Toinen kuppi tietysti?

YLIOPPILAS. Se on selvä!

POLIISI (kaataa kupit täyteen). Siinä, Kalla, juohan pois! Ja sinä,
Kaarina, otahan sinäkin.

(Miehet, Kaarina ja Kalla ottavat.)

KALLA (juodessaan). Kyllä on tainnut herroilla väliin kovallekin ottaa… koskipaikoissa… Saitsikoskessa… ja Kingerpuskassa?

NIMISMIES. Kyllähän se väliin…

POLIISI. Saitsikoskessa meinasi jo nousta tie pystyyn. Jos en olisi osannut niin hyvin valehdella, niin siihen olisi jääty… Nämä olisivat lyöneet sauvoimet koskeen ja sitten… hyvästi makea maailma!

KALLA (nauraen). Kyllähän sen arvaa… hurrikkaat sauvojat. Ottaa se tottuneellakin… hahhah!

KIRJAILIJA (laskien kupin viereensä maahan ja sytyttäen savukkeen). Hyvä se onkin tämä polesa valehtelemaan. Ei ilmaissut kosken pituutta, ennenkuin niskassa. Aina, kun uusi kähy näkyi edessäpäin, tuumi vain, että "kyllä se pian loppuu." — Piti läheltä, ettemme selkään antaneet, kun maihin päästiin.

POLIISI. Joo. Olisitte saaneetkin lähteä yksinänne jatkamaan matkaa, josta ei olisi tullut mitään. — (Nauraen.) Oli näitä soma katsoa, kun nuotiopaikalle päästiin. Selin istuivat toisiinsa eivätkä puhuneet halaistua sanaa. Istuivat vain ja äköttivät, purren vihassa kukin eväitään. Minua nauratti. Hahhah!

YLIOPPILAS (joka on myös pannut tupakan). Mutta sellaisissa paikoin se kahvin vaikutus oikein tuli näkyviin. Kun oli saatu pari kolme kuppia makoon, niin jopahan pehmeni paatunut sydän. Vähitellen käännyttiin päin… ja tarina kulki entiseen tapaan. — On se kahvi poikaa! Ei sen arvoa ole oikein kaupungissa tiennytkään.

KALLA. Älä sie puhu. Kahvi on sydämen lääke. (Papin puoleen kääntyen.)
Ja pappi sauvoi myös?

POLIISI. Ei papista ole sauvojaksi, mutta hyvä seimiköyden vetäjä.

PASTORI (nauran). Äläs virka! Minulla on tuuman syvyinen ura olkapäässä. Hahhah!

(Nimismies menee rantaan veneiden luo, jossa kuuluu kolistelevan.)

KALLA (panee tupakaksi). Tietää se pappikin leikissä olleensa! Hahhah!
Onkin vähän toista kuin Muotkan kirkon saarnatuolissa. Hahhah!

    (Aurinko on sillävälin alennut. Tunturi jono hehkuu
    sinervänpunaisena.)

NIMISMIES (palaten rannasta). Meidän on aika lähteä. (Kallan puoleen kääntyen.) Tässähän on talo lähellä?

POLIISI (viitaten pohjoiseen). Joo, tuon suvannon päässä.

KALLA. Joo, siitä rupeaa heti näkymään, kunhan menette vähän matkaa.

NIMISMIES. Me lähdemme.

(Miehet nousevat ja kokoilevat kapineitaan. Nimismies, pappi ja poliisi jättävät hyvästit laskemalla oikean kätensä hyvästeltävän harteille; kirjailija ja ylioppilas jättävät hyvästit kädestä. Heittävät laukut selkäänsä ja painuvat rantaan,)

NIMISMIES (joka on jäänyt vähän jälelle). No hyvästi nyt, Kalla! Me viemme terveisiä taloon.

KALLA. Vie, vie, veljeni! Illalla mekin tulemme Kaarinan kanssa.

NIMISMIES (heittää laukun selkäänsä). Jaa, jaa. (Menee.)

(Kalla ja Kaarina menevät törmän reunalle katsomaan.)

KIRJAILIJA (veneestä). Hyvästi!

KAARINA (ujosti). Hyvästi.

KALLA. Menkää tervennä! (Palaa ladon kehän luo, Kaarinan jäädessä törmälle katsomaan.) Vieraita yhtäkkiä vaan… ja niin hyviä uutisia.

(Veneessä laulavat kirjailija ja ylioppilas:)

    Oi, Lappi, sä onnen ja rauhan maa!
    Niin tummina tunturis hohtaa.
    Tääll' lohtua inehmon rinta saa, —
    Tääll' maailmat toisensa kohtaa.

KALLA (on tarttunut kirveeseensä, mutta pysähtyy kuuntelemaan laulua).
Veisaavat.

(Tällä välin on vene etääntynyt ja laulu kuuluu heikommin.)

Ken aavisti, että niin pauhata vois sen tunturikurkkiot, kosket. — Ken aavisti, että niin hehkua vois sen tunturityttöjen posket.

(Kaarina palaa äkisti punastuneena ja tarttuu haravaansa.)

KALLA. Mitä ne veisaavat?

KAARINA (punaisena korviaan myöten; hämillään). Tiesi jo… mitä laulanevat.

(Vene on etääntynyt kauas, mutta yhä kuuluu laulu, johon ylioppilas nyt laulaa toista ääntä:)

    Oi, Lappi, sä onnen ja rauhan maa!
    Niin tummina tunturis hohtaa.
    Tääll' lohtua inehmon rinta saa. —
    Tääll' maailmat toisensa kohtaa…

(Laulu häipyy pois. Viimeisen säkeistön aikana ovat Kalla ja Kaarina ryhtyneet työhönsä.)

KALLA (taukoaa veistämästä). Kuulitko, Kaarina, mitä polesa puhui?
Pappi on kirjoittanut minun eläke-rahastani.

KAARINA (haravoiden). Kuulin. Sehän on hauska.

KALLA (kirveeseensä nojaten). On se! On se pappi siunattu mies. Entinen ei ruvennut millekään. Sanoi vain, ettei sitä saada. (Hymähtää halveksivasti.) Miks'ei saada, kun haetaan. Keisari on armollinen ja lempeä. Kyllä hän antaa. Mikä ettei… huihai! (Katselee ladon alkua mietteissään ja huulet liikkuvat hiljaa.)

KAARINA (pysähtyen työssään ja tähystäen vasempaan, pohjoista kohden).
Tuolla menevät… suvannolla. Siellä käy viri. Purje on pystyssä.

KALLA (katselee suvannolle päin). Siellä menevät. Yöksi pääsevät taloon. (Heittää kirveensä.) Oh, kun minua taas väsyttää. Panenpa vähän pitkälleni. (Heittäytyy pitkäkseen äskeiselle paikalleen.)

KAARINA (haravoi tuokion vaitiollen). Kirjailija. Mikähän virkamies se on…? (Naurahtaa itsekseen salaperäisenä.) Nuori mies… sinisilmäinen.. ja niin kauniisti lauloi. (Naurahtaa taas ja haravoi) Herra se kuitenkin on… näkee kasvoista. (Katsahtaa nukkuvaa isäänsä.) Isä-raukka. Ei hän enää paljoa jaksa. Hetkisen vain, kun innostuu mielikuvistaan, heilahtaa nuorekkaana, kunnes taas väsähtää. (Nojaa haravaansa.) En minä henno hänen lempiajatustaan riistää. Se on hänen vanhuutensa ilo, josta väsynyt mieli elää. Äiti vastustaa häntä, mutta siitä on seurauksena vain toraa ja eripuraisuutta. En minä saata sitä tehdä. Kuvitelkoon, miettiköön, haaveilkoon… esivallan eläkkeestä, jota tuskin tulee. Mutta kun hän siihen niin vahvasti uskoo, niin uskokoon. (Katselee hellästi nukkuvaa.) Isä-parka, tunturin lumoihin joutunut. (Tarttuu haravaansa ja hyräilee:)

Vei tunturinhaltija kerran satuvuoreen pienen lapsen ja näytteli aarteitansa: teki lapsesta hopeahapsen. Ei huomannut lapsonen laisinkaan kun haltija näytteli aarteitaan, että nuoruus haihtui ja vanhaksi vaihtui jo muoto, mi kerran kukkeudessaan elon onnea, armautta loisti.

Ulospääsyä etsien lapsi satuvuorta ympäri kulkee. Mutt' haltija vanha ja viisas joka tien hältä visusti sulkee. Käy vuoressa lapsi ja vaikeroi, ulospääsyä löytää ei hän voi: Sillä entinen lapsi on harmajahapsi. Ja muotonsa, kerran min aateloi elon aamu, nyt ryppyjä täynnä.

(Sillä välin on aurinko alennut. Tunturijono hohtaa punaisena.
Lapinsirkku virittää iltavirtensä.)

KAARINA (on pysähtynyt katselemaan vuorten punerrusta; hurmaantuneena.)
Satuvuori! (Nostaa torjuen kätensä.) Taikavuori!

(Katekeetta tulee, laukku selässä.)

KATEKEETTA. Iltaa! Mitä se Kaarina täällä haaveilee?

KAARINA. Koulumies! Iltaa! No mikä sinut tänne on tuonut?

KATEKEETTA. Olen lapinkyliä vähäni kierrellyt. (Huomaa Kallan.) Kallapa on vaipunut.

KAARINA (herättelee isäänsä). Isä, täällä on koulumies.

KALLA (herää). Koulumies! No nytpä vieraita kulkee. Äsken oli tässä
Muotkan herroja iso joukko.

KATEKEETTA. Vai Muotkan herroja ne olivat. Minä näin veneet tuolla suvannolla ja ajattelin, että ketähän matkailijoita ne mahtoivat olla. (Huomaa ladon teoksen.) Jaha. Kalla on ruvennut rakentamaan. Latoako sinä teet?

KALLA (nousee seisomaan). Latoa, uutta latoa. Kovin on ränsistynyt jo vanha. Tässä Muotkan herrat juuri kertoivat, että pappi on kirjoittanut jo jouluna keisariin. Pian tulevat rahat ja silloin on minullakin millä maksaa Morttasen Pieralle ja ruveta uutta pirttiä rytkäämään.

KATEKEETTA. Vai jouluna. Mutta kauanhan ne viipyvät. Olisipa niiden joulusta asti pitänyt ehtiä? Taitavat herrat sinua houruuttaa.

KALLA. Houruuttaa? Sinä et tunne pappia. Siellä ovat paperit keisarin pöydällä, mutta ei ole keisari vielä ehtinyt niitä tutkia.

KATEKEETTA (puistaen päätään). Kyllä sinä olisit saanut ne jo, jos tullakseen olisivat. Huihai! En minä saata uskoa koko juttua.

KALLA. Sinua vaivaa epäusko, koulumies. Sinä et tiedä, että keisarilla on paljon työtä. Siinä monet riikin asiat, siinä ministerit ja muut käskyläiset. Katso sinä: ei ole vielä kerinnyt.

KATEKEETTA. Kyllä se olisi kerinnyt, mutta minusta tuntuu koko juttu sangen epäilyttävältä.

KALLA (vakuuttavasti). Sinua vaivaa epäusko, koulumies. Saat nähdä sitten, kun eläkerahat tulevat. Saat nähdä sitten. Kun ensi talvena tulet koulunpitoon, ajat Tarvannon sivu, ole varma siitä. Et tunne paikkaa entiseksi enää. Ihmettelet vain, että kukahan on rakentanut noin komean pirtin Lätäs-enon rannalle? (Vilkastuen.) Sivu ajat, koulumies, ihan varmaan. (Hiljentäen ääntään.) Mutta minä sanon sinulle, koulumies: aja sinä kohti vain sitä uutta pirttiä, vaikka kuinka oudolta näyttäisi. Aja sinä kohti vain, sillä siellä asuu Tarvantovuoman Kalla. Hih, hih!

KATEKEETTA. No sittenpähän nähdään. (Katsahtaa aurinkoa.) Minä lähden nyt. Kyllä teille tietysti vielä yöksi mahtuu, vaikka on jo vieraita ennestäänkin?

KALLA. Mahtuu vain. Mene rauhassa, veljeni. Me tulemme Kaarinan kanssa kohta perässä.

(Katekeetta menee.)

KALLA (tarttuen kirveeseensä; Kaarinalle). Lähdepä nyt luhtaa niittämään lehmille, että pääsemme mekin tästä kotiin suorimaan.

(Kaarina, joka on Kallan ja katekeetan keskustelun aikana haravoinut, heittää haravansa, ottaa viikatteen ja menee rantaan.)

KALLA (yksin; veistää jonkun aikaa, mutta heittää sitten ja istahtaa latopuulle ja sivelee partaansa miettiväisenä). Niin…totta puhui koulumies, että kauan ne viipyvät. Olisihan niiden pitänyt jo joulusta asti ehtiä… Jokohan olisi pappi valehdellut minulle, vanhalle miehelle? Sillä varmasti olisi koulun Valfriiti rahat lähettänyt, jos olisi kirja Suvannon konttorissa. Onhan tästä tuontuostakin ollut kulkijoita… Krapin Jussa, joka meni Poro-enolle kalastamaan… ja Silmu-Heikki, joka meni Kaalaniittyyn… ja… Kyllä koulun Valfriiti olisi sanoman pannut, jos olisi rahakirja Suvannon konttorissa… (Katselee surullisena ladonalkua.) Millä minä maksan Morttasen Pieralle velkani, jos ei esivallan eläkettä tule? Herra Jumala! Elli on oikeassa. Nimismies tulee ja myy kaikki ja me saamme lähteä maailmalle… kerjäämään. Sitä minä en kestä. Minä kuolen, jos pitää minun näiltä rannoilta lähteä, missä olen miehuuteni päivät elänyt ja työtä tehnyt. Tämä paikka on minulle rakas… se on minun maallinen paratiisini. Täällä kukkui käki, kun tänne nuorina Ellin kanssa tulimme. Täällä kuhersi riekko ja polskahti joessa kala. Täällä olemme onnellisina eläneet. Oi, voi! (Painaa kädet silmilleen ja istuu vaieten hetken aikaa; nousee sitten ylös ja tarttuu kirveeseensä.) Ei, sitä minä en usko. Pappi on kristitty mies, sen minä uskon. Joka niin lämpimästi saarnaa ja raamattua selittää, ei saata toista pettää. Sillä pitäähän papin tietämän, että "jokaisesta turhasta sanasta jonka ihmiset puhuvat, pitää heidän luku tekemän tuomiopäivänä." (Veistää.)