VIII.
Elämän pienet vastoinkäymiset olivat jo nuorena pusertaneet Jerikon silmistä monta katkeraa kyyneltä. Lapsen huolet haihtuvat kuitenkin pian, sillä jokaisessa kuolleessa, niinhyvin kuin elävässäkin esineessä löytää hän ystävän ja lohduttajan. Meyer-ukko, Kalle ja Loviisa olivat olleet maailman edustajina Jerikolle ja heidän ystävyytensä oli helposti haihduttanut lapsuuden huolet. Ilon aurinko paistoi täydeltä terältä pojalle hänen nuoruuden ikänsä alkuvuosina. Tuo nuori, viaton sydän oli sopusoinnussa maailmansa ja itsensä kanssa aavistamatta mitä taisteluita tarvitaan, ennenkuin nuorukainen taipuu maailmassa vallitsevan järjestyksen alaiseksi. Nyt olivat nuoruuden viattomat hetket eletyt, nuoruuden kauniit, taivasta tavoittelevat tuulen tuvat rakennetut ja kovalla kädellä ryhtyi kohtalo noita pilvissä häilyviä, mielenkuvituksen luomia rakennuksia kukistamaan.
Jonkunmoista katkeruutta synnytti jo se seikka, että Kalle, joka oli taidoissa ja tiedoissa jälempänä Jerikoa, pääsisi nyt edelle, paljoa edelle hänestä päästessään opinnoitaan jatkamaan; mutta ystävyys voitti katkeruuden.
"Jäähän minulle sitä, mitä Kallelta puuttuu", mietti nuorukainen. "Saanhan minä yhä nähdä Loviisaa ja kuka on sanonut, ett'en kerran saa häntä omanani puristaa rintaani vasten. Hän on tosin rikas, minä köyhä, mutta työllä ja toimella voin minäkin koota varoja tahi ainakin jokapäiväisen leivän ansaita. Hyvä onkin, kun Kalle menee — hänestä tulee muutamien vuosien perästä pappi ja hänellä ei voi olla suurempaa iloa, kuin sitoa meidät yhteen katkeamattomilla siteillä".
Niin pitkälle oli Jeriko mietteissään päässyt, kuin Loviisan Kallelle kuiskaamat sanat: "sinun, ikuisesti sinun", äkkiä katkasivat kaikki ne siteet, jotka yhdistivät hänet elämään. Nyt oli elämä hänestä arvoton ja katkeralta pilkalta kaikuivat Kallen sanat "tule ottamaan osaa onneemme". Maailma ja Jeriko seisoivat nyt vastatusten, toisillensa vieraina ja vihollisina. Metsäin yksinäisyydessä koetti nuorukainen viihdyttää vimmaa, jota tunsi jouduttuansa ensimmäisen kerran tappiolle taistelussa maailman ja kohtalonsa kanssa.
"Vai niin", ajatteli Jeriko, "vai niin, että minä olin kylliksi houkko luulemaan itseäni ihmiseksi, jolla olisi oikeuksia maailmassa. Se oli erehdys, se on Meyerin syy; hän on kasvattanut minut siinä luulossa, kenties uskoi hän niin itsekin, vanha hupsu! Ei elämä meille köyhille tarjoa onnea, vaan kurjuutta ja ylenkatsetta; ja sitähän me ansaitsemmekin. Mikä on isäni? Juopporenttu. Mitä ovat veljeni ja minä itse? Ihmiskunnan hylkyjä. Ja mikä on elämämme tarkoitus? Mikä se on muu, kuin kuolema ja sitten väetämmehän mekin ruumiillamme jotakin auhtoa kangasta niin, että se onnellisten silmien viehätteeksi jaksaa kasvattaa jonkun surkean ja vaivaisen näköisen orvokin. Iloitkaa te onnelliset, te rikkaiden lapset, joilla on oikeus onnessanne poleksia rikki köyhäin sydäntä; iloitkaa! me sorrumme, te saatte pilkata tunteitamme! Mitäs meidän tunteistamme, tukahduttakaa ne viinaan; lohduttakaa meitä sillä: upottakaa ihmisyytemme siihen, mutta upottakaa nopeasti, ett'emme raivostuneina revi rikki teidän laitoksianne, ett'emme herää huomaamaan olevamme ihmisiä!"
Äkkiä säpsähti Jeriko, sillä joku laski hänen olkapäällensä kätensä ja kysyi: "miksi niin alakuloinen, poikani?"
Se oli Meyer, joka oli lähtenyt Jerikoa vastaan.
"Miksi niin alakuloinen, poikani?" toisti rukkiukko kysymyksensä, mutta ei saanut mitään vastausta.
"Kallen lähtöäkö noin suret", jatkoi vanhus, "sehän on narrimaista. Heitä hiiteen semmoiset huolet, sillä kerran pääset sinäkin matkoille ja minä toivon sinun tuottavan kunniaa sillä matkallasi sekä minulle että itsellesi, sillä, suoraan sanoen, jokaisella soittoniekalla ei ole ollut opettajana Arnold Mark Meyer".
"Kunnia", huoahti Jeriko, "kunnia ja ihmisarvo ovat rikkaita varten, eikä meikäläisiä".
"Meikäläisiä?" sanoi rukkiukko kummastuneena. "Poika, tiedä se, että juuri meikäläiset eivät rikkauksista välitä, sillä meillä ovat rikkaudet taiteen maailmassa, me kohoamme sinne, johon ei mitkään rikkaudet voi toisia laskea. Tähtitarhoissa liehuu meidän sielumme, eikä se tongi kylmää kultaa maan ytimissä. — Sinä olet tänään kummallinen, luulisin sinun melkein kadehtivasi Kallea, mutta se on joutavaa, jos sinusta se tulee, mitä sinusta toivon, niin ei sinulla ole siihen vähääkään syytä. Taiteen ala on näet ääretön, kuin avaruus ja siellä on rikkauksia, joita ei maihin sovi verratakaan. Mutta harvoille taiteen hengetär aarteitansa tarjoaa ja vielä harvemmat jaksavat häntä seurata sinne, jossa yltäkyllin saisivat, mitä etsivät. Kalle varmaankin väsyisi tiellä, sinä ehkä pääset perille, älä siis häntä kadehti".
"En laisinkaan", murisi Jeriko, "tiedänhän, ett'ei minulla ole elämässä mitään oikeuksia; miksi siis muita kadehtisin?"
"Ahaa", mietti Meyer, "elämän taistelu on alkanut, hm! mikähän ensimmäisen tappion tuotti? — No hyvä, kuta aikaisemmin, sitä parempi".
Turhaan koetti Meyer sitten keksiä syytä Jerikon suruun ja turhaan kysyikin hän sitä, sillä Jeriko ei sanonut olevansa oikeutettu sitä sanomaan. Meyer luuli asian koskevan vanhaa Kaikusta ja jonkun loukanneen poikaa isän tähden, "mutta aika kaikki haavat parantaa", arveli hän.
Siltä kuitenkin näytti, kuin aika ei Jerikon haavoja parantaisikaan. Koko syksyn ja talven alun pysyi hän jörömäisenä, kalpeni kalpenemistaan ja karttoi kaikkea ihmisseuraa niin paljo, kuin suinkin taisi, ilmoittamatta edes kasvatusisällensäkään, mikä häntä oikeastaan vaivasi. Sormulassakaan ei hän käynyt, niinkuin ennen ja vaikka hän usein soitteli viuluansa, näytti hän rukkiukon mielestä paremmin taantuvan, kuin edistyvän sen käyttämisessä. Jeriko ei näet enää koskaan tahtonut mielellään soitella niitä kappaleita, joita Meyer käski, vaan päinvastoin hän aina valitsi mitä viehkeimmät liirutukset. Useimmiten hän kuitenkin soitteli aivan olemattomia kappaleita, ihan omasta päästään ja ne vasta oikeata sekamelskaa olivat niin, että Meyer oli melkein epätoivoon joutua. Vanhuksesta tuntui kuin olisi kasvatti tavoitellut jotakin, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mihin päin hän oikeastaan pyrki.
Meyeriä harmitti kovasti tuo Jerikon uneksiva olento ja hän näki suuret toiveensa Jerikon suhteen ihan tyhjään rauenneen, mutta hän ei keksinyt keinoa, millä asiat saisi muuttumaan. — Rukkiukko luuli Jerikon haaveilemiseen syyksi Kallen kirjeet, joissa elävästi kuvailtiin sen aikuista "suuren maailman" elämää ja toimia. Joskus rukkiukko varovasti kysyikin syytä kasvattinsa alakuloisuuteen, mutta ei saanut tyydyttävää vastausta. Sitä olikin Jerikon mahdoton antaa, sillä hän ei itsekään tiennyt, mikä häntä vaivasi. Nuoruuden voimista tunsi hän koko olentonsa uhkuilevan, mutta sydän tuntui tyhjältä. Hän koetteli soitolla poistaa sydämensä tyhjyyttä, mutta juuri silloin, kuin hän oli tyytyväisin soittoonsa, keskeytti Meyer häntä ja tuomitsi tuommoisen soiton mitättömäksi "sekamelskaksi". Sen vuoksi tuntuikin Jerikosta elämä kolkolta. Hänestä oli elämä kuin autio, ääretön kangas, jolla kohtalonsa oli hänet määrännyt harhailemaan edestakaisin ilman mitään päämäärää.
Sillä kannalla olivat asiat, kun taas sattui tulemaan kirje Kallelta. Rukkiukko toi sen itse pappilasta ja kummasteli suuresti, kun poika, joksi hän yhä Jerikoa nimitti, ei siitä ensinkään näyttänyt ihastuvan. Päinvastoin muuttui hän kalmankelmeäksi sen luettuansa ja mutisi "tämä vielä, mutta olkoon. Niinhän on köyhien kohtalo: haittana hako vesillä, tiellä köyhä rikkahilla".
Kallen kirje oli tällä kertaa hyvin lyhyt. Siinä oli vain sanat: "Turussa Joulukuun 7 p:nä v. 18.. — Uskollinen ystäväni! Nyt en enää ehdi kirjoittaa, kuin pari sanaa, sillä isä-ukolle ja Loviisalle kirjoittaessa meni aika ja posti lähtee heti; kysele siis heiltä elämästäni. Terveenä olen toki ollut ja toivon niin teidänkin siellä kotona olevan. Lukeminen käy yleiseen sanoen *lente festinare* — (hitaasti rientävää) vauhtia, sillä "beanina" ollessa on ihmisen tutustuttava muuhunkin, kuin kirjaan. — Mutta nyt itse asiaan. Loviisa ei näet, isänsä tähden, enää uskalla ottaa kirjeitäni suorastaan vastaan, vaan käskee kirjoittamaan sinun kauttasi. Älä siis minua syytä vaivoistasi ja uudesta virastasi, vaan Loviisaa. Ei, hyvästi nyt hyvä ystävä, sillä se todella olet minulle — missä sinä, siellä sydämeni; siksi säilytä Loviisan ja ystäväsi salaisuus, niinkuin omasi soisit säilytettävän. Niin tiedän tekeväsikin, mutta hyvästi nyt. *Nihil novi; valeas vigeasque, optat amice: tuus Carolus*!" (Ei mitään uutta; voi hyvin ja elä terveenä toivoo ystävällisesti: Kallesi).
Jeriko olisi ennen tehnyt vaikka mitä, kuin ruvennut Kallen rakkausseikkoja edistämään. Siksipä hän ensi aluksi päättikin heittää Loviisalle menevän kirjeen liekkeihin, mutta hiukan tyynnyttyänsä, vaikka katkerin mielin, lähti sitä kuitenkin Sormulaan viemään. Hän tapasi Loviisan yksin pirtissä leipomassa, sillä tuohon aikaan ei vielä pidetty sopimattomana, jos herrastytötkin hyörivät taloudellisissa puuhissa.
"No herrainen aika!" huudahti Loviisa nähdessään Jerikon; "pilvistäkös sinä pirahdit ja minä kun luulin vuoren väen sinut taas korjanneen, niinkuin Sikke-muori uskoo niiden sinua pikkupoikana kuletelleen?"
"Niin ne kulettelevat nytkin", sanoi Jeriko katkerasti, "mutta niiden tie ei käy rikkaiden ovien editse —"
"Mutta oletko sinä kipeä?" keskeytti Loviisa puhujaa, "sinä olet valkea, kuin palttina, etkä ole lähettänyt minulle sanaa, minä olisin toimittanut sinulle järnestestamenttia".
"En minä ole kipeä, vaan minulla on neidelle kirje Turusta", toimitti
Jeriko, antaen Loviisalle kirjeen.
"Neidelle, hihihi", nauroi Loviisa raikkaasti, "kukas sinua nyt on neuvonut minua neidittelemään? hihihi!"
"Suokaa anteeksi, ett'en sitä ennen ole tehnyt, vaan sitä en tosiaankaan huomannut, ennenkuin tänä syksynä", sanoi Jeriko.
"Vai et huomannut; hyväpä kun viimeinkin huomasit", puhui Loviisa loukatun äänellä.
"Ja sen lupaan, ett'en sitä enää koskaan unohdakaan", puhui nuorukainen. "Muutoin pyytäisin neiden kirjoittamaan sulhaselleen, ettei hän kirjoittaisi enää minun kauttani, sillä kasvatusisäni voisi huomata asian".
"Minä viis' Kallen kirjeistä, vaikka hän ei kirjoittaisi laisinkaan. Tiedätkö sinä, että hän puhuu minulle kirjeissään katutappeluista ja muista semmoisista", lausui Loviisa. "Kohta hän mahtaa puhua juomingeista ja Luoja tiesi mistä".
"Sehän on rikkaiden etuoikeus, pieksää ja sortaa alhaisoa", sanoi
Jeriko.
"Se on tyhmyyttä", puhui Loviisa kiivaasti, "tyhmyyttä, eikä muuta, vaan te kaikki miehet olette semmoisia, hyi teitä! Toinen kirjoittaa tappeluista, toinen ei käy vaihtamassa sanaakaan, vaikka häntä vaihdokkaaksi sanotaan; eikä nyt enää, niinkuin ennen, saa kertaakaan soittoa kuulla, vaikka sinä lupasit minua viulullasi puhutella ja sitä kieltä minä parhaite ymmärränkin. Nyt olet sinä, niinkuin Kallekin, syönyt sanasi — hyi teitä! En enää kärsi teitä silmieni edessä, vaikka ethän tuota tosin —"
"Hyvästi", sanoi Jeriko ja meni.
"Noo!" sanoi Loviisa ihmeissään, kun näki Jerikon ovesta pujahtavan ulos, "kerran vuoteen häntä nyt enää saa nähdäkään ja sittenkin on hän jo tiessään, ennenkuin on ennättänyt sanaakaan vaihtaa! Hyvästi! Eikö hän siis enää ai'o takaisin tullakaan? Mikä hänelle niin äkkiä tuli? Loukkasinkohan minä häntä jotenkin? Eihän hän vain liene vaihdokkaasta suuttunut; leikkiähän se oli ja olenhan minä häntä niin usein vaihdokkaaksi sanonut. — Ei kuulu", sanoi tyttö avaten ovea, "pois hän meni, poikaparka, ennenkuin ennätin saada selville, mikä häntä vaivasi, vaan sairas hän oli varmaankin. Senhän näki jo päältäkin. — Tämähän on perin hullua, enkä minä ymmärrä tästä mitään".
Loviisa peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen istui hän noin rahilla pöydän edessä ja kun sitten otti kätensä pois kasvoiltaan, olivat ne kosteat kyynelistä. Avaamattomana oli kirje hänen sylissään, kun hän huokasi: "kaikki hylkäävät nyt minut, Jerikokin! Mutta hän ei saa enää karttaa minua, en kärsi sitä. Kalle on pois ja Jerikokaan ei enää välitä minusta mitään. Ei hän nyt enää soutaisi Hirvatsaareenkaan minulle nimipäivikseni kukkia hakemaan. Kaikki on pois ja kaikki on toisin, kuin ennen."
Loviisa nousi istualta, jolloin kirje putosi hänen, helmastaan lattialle. "Hyväinen aika!" huudahti tyttö. "Olen kokonaan unhottanut kirjeeni, jota niin hartaasti olen odottanut. — Kaikki on tänään niin kummallista ja oma sydämeni on kaikista kummallisin".
Hän otti kirjeen maasta, mutisten sitä avatessaan: "Niin se on, kirjeparka, ett'en enää, nähtyäni Jerikon niin kummallisena ja kalpeana, tunne vähintäkään halua sinua lukea".
Sillä aikaa, kuin Loviisa mietti kotipirtissään lapsuuden ystävänsä kummallisuutta, riensi Jeriko Sormulasta pois kiirein askelin, mutta kotiinsa päin hän ei mennyt. Vaikeata oli hänen ollut seisoa työstä punoittavan Loviisan edessä, joka lempeillä silmillään katseli häntä aivan, kuin ennen jonkun leikkikalun saatuaan. Hänen päätänsä poltti ja valtimo sykki ohimoissa niin, että sen jyske selvästi kuului. Työllä ja tuskalla voi hän hillitä itseänsä sulkemasta Loviisaa syliinsä, kuten ennen usein oli tehnyt. Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vastaansanomaton oikeus Loviisaan ja kuin olisi Loviisa itsekin sen lukemattomia kertoja myöntänyt. Olivathan he, Loviisa ja Jeriko, aina lapsina leikissä olleet mies ja vaimo ja olihan Loviisa vielä nytkin, suurempina ollessa, luottavammin, sydämmellisemmin kohdellut häntä, kuin Kallea. Nyt viime vuosina oli tosin heidän välinsä ollut toisenlainen, kuin ennen, mutta olihan se luonnollistakin, sillä eihän täysikasvuiset voi seurustella, niinkuin lapset. Kyllä Loviisan oli täytynyt monasti huomata hänen tunteensa ja kuitenkin hän voi juuri hänen kädestään ottaa vastaan Kallen kirjeen; kuitenkin voi hän hymysuin sanoa: "hyväpä kuin viimeinkin huomasit erotuksen meidän asemissa". Vielä voi Loviisa riimittää häntä vaihdokkaaksikin. Mitä varten hän olisi sen tehnyt, jos ei juuri huomauttaakseen, että rikkaan Sormulan ainoa tytär on liian korkealla vaihdokkaan saavutettavaksi; mitä varten, jos ei juuri näyttääkseen, että hän häpeää vaihdokasta ja tuttavuutta hänen kanssaan. Loviisa tahtoi särkeä kaikki yhteyden hänen kanssaan ja häpesi sitä, jonka sydän oli rakkaudesta häntä kohtaan halkeamaisillaan. Varmaankin hän sitä tahtoi ja olihan hän selvään sanonut ei enää häntäkään kärsivänsä silmiensä edessä. — Mutta jospa se vain oli Loviisan tavallista pilaa? — Entäs kirje, jonka hän niin säkenöivin silmin otti vastaan? Ei totta se oli, täyttä totta.
Nuo mietteet pyörivät sikin sokin Jerikon kiihtyneessä mielessä ja ajoivat häntä yhä eteenpäin pitkin tietä. Hän ei huomannut, mihin hän juoksi, ennenkuin oli joutunut kosken reunalle.
Tuossa oli mylly, joka, ikäänkuin joku harmaa kummitus, näytti kohoavan kuohusta. Se seisoi, eikä missään näkynyt liikkujaa. Luultavasti oli Musta-Heikki taaskin mennyt kylään viekottelemaan vanhaa Kaikusta ryyppimaän. "Mylläri, tuo sama Musta-Heikki, se on isäni paha henki", ajatteli nuorukainen ja istahti myllynportaille, vaipuen mietteihinsä.
Koski pauhasi, ja hyrski tuossa aivan hänen allansa. Virta oli muuten jääkuoren peitossa, mutta koskeen ei pystyneet kylmän huurteiset henkäykset, vimmoissaan sohisi ja kiehui se, kuin raivostunut ihmissydän. Tuossa hypähtää laine ylöspäin kallioa kohden, tässä töytää toinen myllyn perustusta järkyttämään. Turhaa kaikki, kallio ei horju, eikä vankka perusta järkähdäkään.
Noinhan on ollut minunkin elämäni juoksu, ajatteli Jeriko. Minäkin olen pyrkinyt ylöspäin, olen kohottanut toiveeni Loviisaan, olen kokenut pyrkiä muiden ihmisten seuraan, mutta turhaa on ollut kaikki. Särkyneenä, pirstoutuneena, kuin laineen hyöky, vaivun minä taaskin syvyyteen ja vimmoissaan siitä kiehuu ja kuohuu nyt sydänparkani turhassa raivossa. Koski ja minä olemme toistemme sukua, me kuulumme yhteen. Tuossa jalkojeni allahan saapi sydämeni rauhan, ehkäpä tyyntyy koskikin minut nieltyään ja silloin ovat unhotetut kaikki tuskat, kaikki niin hyvin suloiset, kuin katkeratkin muistot. Muistot? Millaiset ovat sitten elämäni muistot?
Ne alkoivat pujotteleutua Jerikon sielun silmien eteen. Tuolta huurteisten puiden välistä pilkistelivät ne yhdessä mailleen menevän päivän kirkkaiden säteitten kanssa. Tuossa irvisti hänelle äitipuolensa Kissa-Kerttu, joka uhaten nosti keppiänsä häntä vastaan ja samalla potki taidottomana makaavaa juopunutta isää; tuossa kiihotti Risto kylän poikia hänen kimppuunsa ja tuon velipuolen punaiset hiukset nousivat pystyyn sihisten, kuin käärmeet ja ojentelivat päätään häntä kohden. Tuolla näkyi nuorten kisatanner ja yht'äkkiä ryntää poikajoukko leikkiä katsovaa Jerikoa kohti lasketellen pilkkapuheita viulua vinguttajasta, vaihdokkaasta, puutoukasta ynnä muusta; tässä taas ilmestyy Kotilan perheen tupa. Jeriko yhtyy toisten joululeikkeihin, vaan toiset väistyvät hänen edestään. Talon vanhin poika, Aapo, tulee juhlallisena häntä vastaan käskien hänen jättämään seuran, "sillä hän on ruvennut herraksi, eikä täällä ole päivän varkailla mitään tekemistä". Kun ei Jeriko tottele, tarttuvat Aapo ja Risto häneen kiinni "peitotakseen hänestä herruutta ulos" mutta tuolla jo kellottaa Risto tuvan peränurkassa ja Aapo voivottelee ovensuussa, johon hänet Jeriko koholla on lennättänyt. — Pönäkkänä kävelee tuossa Tiistilän kuudennusmies ja omantuntonsa rauhoittamiseksi varoittaa hän Jerikoa lakkaamaan jumalattomasta elämästään ja tappeluistaan, joll'ei kerran tahdo istua kirkonkuudennuksen keskelle kirkkoa asettamalla mustalla tuolilla. Tuolla taas tepsuttelee Tiistilän kopea Kaisa tanssissa Halolan häissä ja Jeriko uskaltaa pyytää tuota kyläkaunotarta tanssitoverikseen, mutta: "en minä kuokkavierasten enkä tappelukukkojen kanssa ole tottunut tanhuelemaan", kajahtaa Kaisan suusta hääväen nauruksi.
Mutta ilmestyyhän tuolta suloisempiakin muistoja. Tuossa lohduttaa häntä vanha Meyer, sanoen kylän poikien ja varsinkin Riston itsensä olevan roiston alkuja, tuossa hakee Kalle häntä leikkimään ja Loviisa itse pyytää, että Jeriko tulisi hänen tanssikumppanikseen Sormulan rouvan nimipäivillä; sama Loviisa kehuu taas, että Jeriko oli etevin koko rippikoulussa; Loviisahan se on tuokin, joka sanoo: "sinä saatat soitollasi koko sydämeni sulamaan;" sama Loviisahan se on tuokin, joka niin ystävällisesti puristaa hänen kättänsä nähdessään nuo Hirvatsaarelta asti tuodut hämylehdokit, lemmikit ja vanamot: ainahan se on sama Loviisa, joka sanoo ymmärtävänsä sävelten kieltä ja kuitenkin on tuo sama tyttö nyt Kallen kihlattu morsian.
"Niin on", puhkesi Jeriko itseksensä puhumaan, "Loviisa ja Kalle ovat sulattaneet sydämeni ympäriltä sitä jääkuorta, johon muut ovat sitä koettaneet kietoa, mutta hekin ovat tulleet vihamiehikseni, enkä koskaan voi unhottaa näköä Sormulan rannassa. En koskaan löydä enää rauhaa, se näkö on aina edessäni, se on painajaiseni yöllä, se sekoittaa järkeni päivällä. Muut kadehtivat minua, Loviisa ja Kalle inhoovat minua, kun olen heidän vertaisekseen pyrkinyt ja kohta mahtaa Meyerkin minut hylätä. — Ei, hän ei voi enää elää minun työttäni, hän ei voi hylätä minua; mutta elättäköön hänet vaivaishoito ja silloinhan on hänellekin saman tekevä, onko minua olemassa tahi ei".
Hän nousi seisalleen ja katseli synkästi allansa ryöppyelevää koskea. Siellä syvyydessä pilkutti jotain kirkasta, joka ikäänkuin maanitteli itseänsä tavoittamaan ja takana seisoi musta haamu, joka ojensi kättänsä Jerikoa kohti valmiina tarttumaan häneen kiinni. Äänettömänä tuijotti Jeriko veteen uskaltamatta hengittääkään. Valo vilkkui siinä yhä. Viimeinkin käsitti Jeriko sen olevan tähden, joka turhaan koetteli saada kuvaansa kuohussa näkymään. Jeriko muisti yht'äkkiä äitinsä kuolin-illan, muisti kuolevalle äidillensä antaman lupauksensa, muisti äskeisen hirveän aikeensa, ja kaikkinäkevän Jumalan.
"Niinkö pitkällä", parkasi hän sydäntä särkevällä äänellä ja horjahti takaperin tuon mustan haamun syliin. Kauhistus valtasi hänen kokonansa, kun hän tunsi oudon syleilyksen ja kuuli korvansa juuressa kähisevällä äänellä lausutut sanat: "niin pitkällä, mutta heitä hornaan koko tuo puuha ja tule sisään ottamaan pieni ryyppy; — se antaa rohkeutta elämään ja synti olisi, jos noin reima poika joutuisi ahvenien ruoaksi, hehehe!"
Puhuja ei ollut ehtinyt lausettansa lopettaa, ennenkuin Jeriko jo oli irtautunut hänen syleilyksestään ja niinkuin raivotarten vainooma, samosi pois tuolta kauhistavalta paikalta.
Käheä nauru seurasi häntä ja tuo musta haamu mutisi myllypirttiin mennessään: "niin pitkällä, niin pitkällä, hehehe! Siitä pojasta tulee vielä kalu ja minä opetan hänelle rakkautta elämään, hehehe, tahi hirsipuussa kuolemaan, hehe! Tappaa itsensä, kun on pyöveliä olemassa — hulluutta, hehehe!"
Kun mies myllypirtin portailla otti sammuneesen piippuunsa valkean, valaisi liekki silmänräpäykseksi Mustan-Heikin kasvot.
IX.
Kolkko ja kuollut oli seutu, jonka kautta Jeriko nopein askelin kulki ja valittavasti narisi lumi hänen jalkojensa alla. Ei missään näkynyt, ei kuulunut elämää, kaikkiaalla vaan vallitsi kuolon hiljaisuus ja kolkkous. Tien varsilla seisovat puutkin olivat kuolleina, liikkumattomina ja oksiin tarttuneet lumijoukot peittivät niitä, kuni kateliinat. Ilman kylmyys tuntui polttavan vaeltajan sieramia, kun hän sitä hengitti ja ohuen puvun läpi tunkeutuva viima kangistutti hänen jäseniänsä. Viimeinkin vilkahti valo tuolta edestäpäin ja pari kolme kertaa haukahti siellä koira. Kuta lähemmäksi valoa Jeriko saapui, sitä äkeämmin alkoi koira äännellä ja töytäsi viimein tulijaa vastaan. Likelle päästyään lakkasi tuo uskollinen eläin haukkumasta, urisi tuttavasti ja hääri häntäänsä liehuttaen Jerikon ympärillä, mutta hän vain potkasi sitä ja vingahtaen pakeni pentu taloon.
Vilusta väristen saapui kulkija vihdoinkin kotiin ja toivoi kasvatusisän huomaamatta voivansa hiiviä vuoteelleen. Tuo toivo petti, sillä rukkiukko valvoi vielä ja näkyi ahkerasti tutkivan isoa kokolehti-raamattua, josta hänellä oli tapa aamuin illoin lukea kasvatillensa joitakuita lukuja. Ukko käänsi hiukan päätänsä Jerikon sisäänastuessa ja yrmeällä äänellä lausui: "aikuinen mies ja juoksentelee, kuin mikäkin hulttioin poika". Hiukan pidettyänsä väliä sanoi hän lujasti: "missä sinä näin kauan olet maleksinut ja antanut minun turhaan odottaa — missä olet ollut?"
"Tuollahan tuota vain olin kylällä, enkä luullut vielä näin myöhän olevan", vastasi Jeriko vihasta tai liikutuksesta vapisevalla äänellä ja paineli kohmistuneita käsiänsä uunin rintaan.
Ukko loi terävän silmäyksen nuorukaiseen, joka ei uskaltanut hänen silmiinsä katsoakaan, ja sanoi: "siellä taitaa olla aika pakkanen tuolla ulkona?"
"Kyllä siellä on kylmä ja vielä käy niin kova viima", vastasi Jeriko hajamielisesti. Vanhus kuuli kasvattinsa äänestä, että jotakin eriskummaista oli hänelle tapahtunut, vaan ei virkkanut mitään. Sitten selaili hän raamattua vähän aikaa ja rupesi lukemaan sitä ääneen pannen muutamille värssyille erityisen painon. Luettava paikka oli Salomon sananlaskujen 19 luku. Lukemisen lopetettua otti vanhus kynttilän käteensä ja meni perähuoneesen mutisten hiljaa: "väärän todistajan ei pidä pääsemän rankaisematta". Sitten hän kutsui kasvattinsakin sinne. Jeriko totteli ja istahti vuoteen reunalle katsomattakaan vanhukseen, jonka vakavissa kasvoissa kuvastihe surkuttelu ja sääli.
Tuo muutoin jo köyristynyt vartalo oli nyt suora, koko ryhti oli käskevä ja osotti murtumatonta voimaa; korkean nenän hienot sieramet liikkuivat kiivaudesta, otsan rypyt olivat syventyneet ja sen verisuonet pullistuivat, mutta silmistä heiasti lempeys, eikä nuo kokoon vedetyt, tuuheat kulmakarvatkaan voineet kaikkea hyvyyden vivahdusta jyrkiltä kasvoilta kokonansa poistaa.
Tuokion katseli vanhus ääneti edessänsä istuvaa, alakuloista kasvattiansa ja hänen rintansa kohoili valtavasti. Sitten alkoi hän kolealla, sydämeen ja ytimiin tunkeutuvalla äänellä kiivaasti puhua:
"Jo kauan sitten olen huomannut jonkun kompastuksen tapahtuneen elämässäsi, vaan en ole tahtonut sinulta mitään kysyä, ett'et luulisi minun tahtovan salaisuuksiisi tunkeutua. Aluksi luulin tuon huolesi heti itsestään haihtuvan, niinkuin ne lapsena usein tekivät ja suoraan sanoen olipa minulla hiukan toivoa, että sinä luottaisit siksi minuun, että kertoisit minulle surusi syyt, joll'et muun vuoksi, niin saadaksesi minulta jonkun hyvän neuvon. Nyt huomaan kuitenkin tuonkin toivon pettäneen minut, niinkuin se melkein läpi elämäni on tehnyt. Sydämesi on pysynyt minulle sulettuna ja nähtävästi pidät velvollisuutenasi itse kantaa huolesi. Sitä vastaan ei minulla ole mitään muistuttamista, enkä tahdo toisten murheita kannettavakseni kerätä, sillä tarpeeksi on kantamista omissanikin, kun minä houkko luulin voivani ihmiskunnalle pelastaa elämän lokavirrasta yhden ihmistaimen. Vanha sydämeni murtuu nähdessäni rintani lämmöllä elvyttäneeni myrkyllistä, itsekästä matoa.
Sinä olet muuttunut viime aikoina päivä päivältä yhä kärtyisemmäksi, itsekkäämmäksi; ei mikään enää ole mielesi mukaista ja koko käytöksesi osottaa uhkaa ja ylönkatsetta. Toisinaan peittäytyvät nuo kauniit omaisuutesi katkeraan, matelevaan nöyryyteen, jonka alla vihan liekki hehkuu. Sinä luulet koko maailman olevan vastaasi siksi, kun itse olet koko maailmaa vastaan ja upeasti vaadit sinä, että kaikkien pitäisi nöyrinä kumarrella sinua. Ja minkä vuoksi? Siksikö, kun olet Jumalalta saanut muutamia eteviä ominaisuuksia: voimakkaan ruumiin ja terävät hengen lahjat? — Vai siksikö, kun sinulla on elämässä ollut parempi tilaisuus noita lahjojasi kehittää, kuin monella muulla köyhyydessä syntyneellä onnettomalla? Sinä jo tahdot joskus nöyryyttää minuakin, tahdot saada omat mielipiteesi tunnustetuiksi ja vallalle.
En varmaan tiedä, oletko itsekään tuota kaikkea huomannut, mutta niin asian laita kuitenkin on. Minä hartaasti toivon, ett'et sitä ole havainnut, mutta niinhän lienee toki, että sydämesi pohjalla on luulo minun jo olevan vanhuuden höperön, joka muka en enää tulisi sinutta toimeen, mutta sen sanon sinulle: se on mitä suurin erehdys. Humalaseiväs pysyy pystyssä kyllä itsekseen, mutta tuo kasvi se tarvitsee tukea kasvaakseen. Minä en laisinkaan tarvitse sinua, josta minulle on ollut enämpi murhetta, kuin iloa, sillä lapsena oli kasvatuksesi kokonaan laiminlyöty, nyt olet tullut ylpeäksi — minä en tarvitse sinua, vaan sinä sitä enämmän minua saadaksesi kuulla selvää totuutta ja oppiaksesi pitämään sitä arvossa." —
Katkera hymy väikkyi nuorukaisen huulilla ja, kun hän tahtoi ruveta jotakin vastaamaan, tyrehtyi häneltä ääni, niinkuin itkevältä lapselta epäselväksi sorinaksi — niin kurjana ja hylättynä piti hän itsensä kuullessaan senkin olevan häntä vastaan, johon hän vielä hiukan luotti. Käskevästi viittasi Meyer nuorukaiselle ja sanoi: "älä keskeytä minua poika, vaan kuule loppuun asti sanojani, vaikka totuus olisikin muuta, kuin hunajaa".
"Vähitellen olet sinä paatunut; lapsellisesta vallattomuudesta jouduit sinä ilkeään pilkantekoon, siitä taas olet edistynyt niin pitkälle, ett'et enää kammo rikostakaan, vaan rohkeasti rupeat siihen. Jatka vielä hiukan samalla tavalla, niin teilausrattaalla valkenevat luusi. Sinä jo riennät hyvää vauhtia sinne päin. Tänä iltana olet sinä aivan punastumatta uskaltanut valhetella minulle; sanot olleesi kylällä, mutta siellä et ole ollut, etkä sinne voi mennäkkään, sillä itsekkäisyydessäsi olet jo ennättänyt loukata siellä kaikkia ja he mittaavat sinulle aivan samalla mitalla; mitä kaloja olet onkinut, niitä nyt saat".
"Mutta olettehan juuri te itse useinkin sanonut heidän tekevän minulle väärin", puhkesi Jeriko lausumaan ja ääni osotti selvää uhkaa.
"Olen kyllä", vastasi Meyer tyynesti ja kovuus oli hänen äänestään lievennyt, "olen kyllä silloin, kuin he todella ovat niin tehneet, mutta muulloin en. Jos he joskus ovatkin olleet sinulle kohtuuttomat, niin ei sinulla ole syytä siitä nurista, sinä olet näet pistävällä pilkalla ja mielessäsi heitä halveksimalla kylliksi palkinnut heille. Ja mitä syytä on sinulla muita ihmisiä halveksia, kysyn vieläkin kerran?"
"Mitä syytä!" huudahti Jeriko, "mitäkö syytä? Kaikki vihaavat minua, he ovat ryöstäneet minulta kaikki; kaikki halveksivat minua, niiden seassa tekin, ja miksi?" Hammasta purren jatkoi hän kähisevällä äänellä: "kaikki polkevat minua lokaan siksi, kuin olen köyhä, vaan minä tahdon näyttää heille —"
Jeriko oli hypähtänyt seisallensa, innoissansa puristanut kätensä nyrkkiin ja puhui erittäin kiivaasti, mutta lopetti yht'äkkiä lauseensa nähdessään ukon silmän nurkassa kirkkaan kyyneleen kiiluvan. Hän aavisti edessänsä seisovan miehen, joka ei käyttänyt kovia sanoja masentaaksensa häntä, vaan kaikesta sydämestään tahtoi hänen parastansa.
Meyer kuivasi kädellään tuon silmän nurkkaan kohonneen harvinaisen vieraan ja innokkaasti, ilosta loistavin silmin huusi hän: "tee niin, tee niin poikani! Näytä työllä, ahkeruudella ja lahjojasi oikein käyttämällä, — näytä koko ihmiskunnalle, että sinä voit ja tahdot uhrata kaikki voimasi voittaaksesi totuudelle, oikeudelle ja kauniille ihmisten sydämet; näytä kaikille sortajillesi ja panettelijoillesi, että tahdot saada totuuden vallalle ihmisten seassa ja uhrata henkesikin sitä tarkoitusperää saavuttaaksesi! Se on paras kosto, joka miehelle sopii! Nyt on sinulla miehen ikä, ota itsellesi miehen horjumaton mielikin. Ahkeroi rehellisellä työllä toteuttaa Luojasi ajatuksia maailmassa; puolusta kynsin ja hampain ja rohkeasti, sitä mitä omatuntosi oikeaksi sanoo, niin olet kostanut kaikki kohtaasi tehdyt vääryydet. Silloin voit elämäsi iltana tyynesti katsella päivätyötäsi, olkoon se miten vähäpätöinen hyvänsä. Sitä parempi, jos sinun on sallittu paljon toimittaa, mutta jos vähänkin olet aikaan saanut, niin sekin on hyvä, sillä silloinkin on maailmassa elämäsi ollut tarpeellinen ja sinä olet sitä edes hiukan työlläsi edistänyt vahvistumaan hyvässä; mutta älä pyri ohjaamaan maailmaa oman pääsi mukaan, sillä se on turhaa työtä. Suuret nerotkaan eivät sitä voi eläessään ohjata, vaan vasta kuoltuaan: maailma ei näet suostu kulkemaan yhden miehen mielen mukaan ja hukka sen perisikin, jos se sen tekisi".
Ukko vaikeni, ikäänkuin katsoakseen mitä hänen sanansa Jerikossa vaikuttivat, mutta kun poika kuunteli, eikä mitään virkkanut, jatkoi hän taas: "sinussa ei ole vielä vakavuutta, luonteesi on sangen heikko ja epäröivä; toisinaan olet aivan, kuin lapsi, toisinaan tahtoisit taas hurjan jättiläisen tavoin repiä rikki kaikki, mitä eteesi sattuu. Älä liiaksi riuhdo onnea puoleesi, nauha voi katketa ja onnea et enää löydäkään. Anna järkesi vallita, niin luonteesi tasaantuu; jos sen taas annat vapaasti reuhata, saattaa se sinut perikatoon joko niin, että järkesi muuttuu joutilaaksi, ja sen valo sammuu, tahi niin, että toivon ovet sulkeutuvat ja sinä syöksyt epätoivoon ja itsemurha seuraa".
Hiljaa oli Jeriko kuunnellut kasvatusisänsä puhetta, vaikka se ei sisältänytkään mitään uutta, paljaita vanhoja ja yleisiä totuuksia vain. Hänen täytyi ihmetellä miten perinpohjin Meyer hänen sydämensä tunsi, tuon sydämen, joka hänestä itsestään oli tuntunut niin käsittämättömältä, onnettomalta ja särkyneeltä. Häntä harmitti, kun täytyi omassatunnossaan myöntää vanhuksen sanat tosiksi, sillä eihän hän tosiaankaan ollut tehnyt vielä mitään koko elämässään; toisia oli hänen kaikesta kiittäminen. Tuo tunne oli hyvin katkera. Jerikon täytyi hävetä itseään, hän häpesi kiittämättömyyttään, lapsellisuuttaan ja huikentelevaisuuttaan, jota hän ei ennen luullut itsessään löytyvänkään. — Nyt oli hän mielestään paljoa onnettomampi, kuin äsken tuolla kosken rannalla, mutta uhka oli paennut. Sen oli tuo pikkuinen vesipisara ukon silmän nurkassa saanut aikaan.
Jeriko tunsi itsessään runsaasti elinvoimia ja nuoruuden innostuksella päätti hän, Meyerin johdolla, ryhtyä miehen tavoin tosityöhön, sillä hän oli nyt vakuutettu kasvatusisänsä olevan todellisen ystävän hänelle. Koko eletty ikä tuntui hukkaan menneeltä, mutta sitä innokkaammin oli nyt ryhtyminen toimeen, että Meyerkin ennättäisi hänet oikeana miehenä nähdä.
Äännettömyyden katkasi Meyer sanomalla: "nyt en minä aio sinulle enää saarnoja pitää, sillä luulen sinussa olevan niin paljon miehuutta, että tohdit mieheksi ruveta kuultuasi, ett'et vielä semmoinen ole, ja parhaan ymmärrykseni mukaan annan sinulle neuvoja, jos niitä kysyt, mutta väkisellä en niitä sinulle tuki".
"Antakaa niitä minulle aina", tuumaili Jeriko, "ja ennen kaikkea antakaa minulle anteeksi tyhmä käytökseni".
"Sitä ei nyt enää muistella", sanoi vanhus, "entiset ovat olleet ja menneet, mutta nyt vallitkoon molemminpuolinen luottamus välillämme ikuisesti".
"Minua hävettää —" alkoi Jeriko.
"Vaiti häpeilemisistä; kaikilla meillä on jotakin kaduttavaa; vaiti siis semmoisista ja kerro nyt minulle, mikä sinua oikeastaan vaivaa, sillä totta tosiaan se on minulle selittämätön arvoitus".
Jeriko taisteli lyhyen, mutta kovan sisällisen taistelun ja hikiherneet nousivat hänen otsallensa. Joku ääni tuntui tuolla sydämessä kuiskuttavan: "älä kerro, hän nauraa sinulle;" toinen ääni puhui: "kerro, sillä miehekkäämpää on voittaa ylpeytensä, kuin olla sen orja". Naurakoon, jos tahtoo, päätti Jeriko; minä sanon hänelle selvän totuuden ja hän kertoi kaikki mitään salaamatta, — hänestä oli tullut mies.
Puoliyöhön asti pilkotti valkea Meyerin mökistä sinä iltana ja naapurit kummastelivat, mitä ihmettä siellä nyt mahdettiin tehdä. Maalarin Maija ei jaksanut hillitä itseänsä, vaan nousi vähissä vaatteissaan vuoteelta, heitti ison villahuivin hartioilleen ja juosta sipsutti naapuriin. Ovi oli tosin kiinni, mutta Maija ei sitä hämmästynyt. Hän jyskytti ovea ja huuteli: "ohoi! avatkaa, avatkaa! Hohoi! avatkaa, minä ihan palellun!"
"Kuka siellä ihmisten yörauhaa häiritsee", kysyi Meyer äreästi ovea avatessaan?
"Ei kukaan; minä vain juoksin kysymään kumpiko teistä sairastaa?" puhui
Maija.
"Sairastaa? Ei kumpikaan", sanoi rukki-ukko.
"No miksikä te sitten valvotte?" tiedusteli Maija.
"Me keitämme öljyä sinun myllysi voiteeksi ja hankimme sille jauhamista", sanoi Meyer, sulkien oven aivan Maijan nenän edessä. Jerikoa nauratti kasvatusisänsä vastaus, sillä Maijaa kutsuttiin kylän kesken "rollimyllyksi;" mutta Maijaa itseään tuo vastaus ei ensinkään naurattanut. Hän kierti akkunan alle, painoi korvansa seinään ja koetti kaikin mokomin saada selvää siitä, mitä sisässä puhuttiin.
Kauan seisoi muijaparka siinä vilusta väristen kuulematta mitään muuta kuin yhden ainoan sanan, mutta siinä sitä olikin. Se sana oli "Loviisa", ja siitä ynnä Meyerin vastauksista sai tuo vikkelä eukko selväksi koko asian menon. Huomenna jo ennen puolta päivää tiedettiin sitten kylällä kertoa, että rukkiukko ja Sormulan Loviisa kuulutetaan ensi pyhänä pyhään "aviokäskyn säätyyn". "Sormulan herra kuuluu pakottavan tyttärensä siihen, sillä rukkiukko on rikas, kuin juutalainen", tiesi maalarin Maija.
Loviisasta mökissä todellakin keskusteltiin. Meyer lohdutteli siellä kasvattiansa parhaan mukaan ja sanoi jo aikoja sitten huomanneensa tytön pitävän Jerikosta enämmän, kuin Kallesta. Hän lupasi paitsi sitä ottaa asiasta selon ja sanoi arvelevansa Loviisan lähteneen lemmen vesiä purjehtimaan tuulen mukaan, kysymättä neuvoa sydämensä kompassilta.
"Kuitenkaan ei minulla tätä nykyä suuria toiveita ole, sillä Sormulan Herra ei tunnusta sinua vertaisekseen ja ehkäpä hän vaatii vävyltänsä varojakin, sillä hänellä on jokseenkin tiukat asiat", lausui Meyer lopuksi ja sitten vihdoinkin ruvettiin levolle.
Seuraavana aamuna nousi Jeriko vuoteeltaan virkeämpänä, kuin moneen aikaan ja melkein iloisena ryhtyi työhönsä. Siinä unhotti hän vähitellen koko ennen kuvailemansa kurjuuden ja ystävällisesti silmäili Meyer tuota rotevaa, sorvaustuolin edessä työskentelevää nuorukaista.
"Lakkaapas hetkiseksi tuosta työstä", sanoi vanhus, "ja soita minulle hiukan, niin minä lopetan Loviisan tilaaman ompeluruuvin ja vien sen sitten hänelle". Tumma punerrus levisi Jerikon kasvoille, mutta ukko lohdutteli häntä: "älä ole milläsikään; minä jo samalla tiellä kopeloin purjehdusvesiä, sillä niinkuin illalla jo sanoin, luulen minä Loviisan unhottaneen kysyä kompassilta neuvoa matkan suunnasta".
Nopeasti kului Jerikosta aika, sillä Meyer-ukko oli sanoillansa sytyttänyt hänessä uutta toivoa ja huomauttanut kaikenmoisia pikkuseikkoja, jotka todellakin näyttivät vahvistavan hänen sanojansa.
Viimein lähti vanhus Sormulaan ja kärsimättömän kauan hän siellä viipyikin. "Mitähän jos se nyt minun siellä jo kihlaa," arveli Jeriko, "olisi se hiukan hullua, mutta ei siinä ole paljoa takeita, sillä hän näytti milt'ei minua itseäni innokkaammalta saadakseen asiaa kuntoon". — Vihdoinkin viimein kuului portailta askelia. Jeriko riensi tulijaa vastaan, mutta kovin ällistyi hän nähdessään edessään Mustan-Heikin inhottavan naaman.
"Näin ukon menevän morsiamensa luokse, niin arvelin, jotta pistäydyn täällä sinuakin kerran katsomassa," sanoi vieras ja istahti käskemättä rahille pöydän ääreen.
"Morsiamensa luokse? Kukas hänen morsiamensa olisi," tiedusti Jeriko nauraen.
"Sormulan Loviisahan tuo kuuluu olevan, hehehe! Vanha hupsu, ei älyä, että rahojen tähden Sormulainen valkeahapsisen vävyn ottaa, hehehe!" tuumaili Musta-Heikki.
"Sormulan Loviisa!" sanoi Jeriko vaaleten, mutta heti purskahti hän nauruun pitäen koko jutun hulluutena. "Vai Loviisa? Kuka sen jutun nyt lienee keksinyt?"
Vieras ei virkkanut mitään, vaan kaivoi poveltaan vaskihelaisen piippunysänsä, koputti siitä perskat pöydän nurkalle, pisti ne poskeensa ja pani sitten vielä uuden tupakan. Sitten hän vetäsi pari pitkää henkisauhua ja viimein vastasi: "Kuka lienee, mut niin puhutaan."
Taas oltiin hiukan ääneti, mutta kun talon mies ei alottanut puhetta, jatkoi Musta-Heikki: "eilen olit sinä vaihdokas-parka jokseenkin huonolla tuulella: sinä siis tiesit tuon ukkohupakon naimapuuhista?"
Hän tirkisteli viekkaasti Jerikoa, joka vuoleskellen jotain puukappaletta näytti miettivän, mitä asiaa Mustalla-Heikillä oikeastaan mahtoi olla, sillä häntä ei juuri nähty usein kunniallisten ihmisten seurassa. Yksinänsä asui hän vain Hiisikosken myllyllä ja näytti tulevan hyvästi toimeen, vaikka syrjäisessä myllyssä ei usein jauhattajia käynyt, eikä Heikki mitään varsinaista työtä tehnyt. Miestä epäiltiin varkaaksi ja niiden suojelijaksi, varsinkin kuin hän vilkkaasti seurusteli kansalaistensa mustalaisten kanssa, mutta mitään varmaa ei hänestä tietty. Pari eri kertaa oli nimismies pitänyt talontarkastusta myllyllä, mutta ei mitään varastettua sieltä löydetty ja nyt Heikki oli jo kauan aikaa saanut olla aivan rauhassa ja hätyyttelemättä. Päinvastoin tiedettiin Mustan-Heikin toisinaan viime aikoina taikatempuillaan toimittaneen kadonneita tavaroita takaisin ja varsinkin oli hän taitava eläintautien puoskaroija.
"Nyt se konna antaa rikkautensa Sormulaan ja heittää sinun lehdellä soittamaan, hehehe! Siihen se on mennyt sinun työsi, kuin tina tuhkaan, hehehe! Nuoruuden aikasi olet menettänyt saamatta äyriäkään ja hän on pitänyt sinua aivan, kuin orjaa; mutta kylläpä minä sinun sijassasi tietäisin, mitä tekisin, hehehe! ja se olisi hänelle parahiksi, hehehe!"
"Mitä te sitten tekisitte?" kysäsi Jeriko ja hänen alahuulensa kohosi pilkallisesti.
"Minä tekisin vain, niinkuin toimen mies ainakin, hehehe! Sinun isäsi on toimen mies, iso perhe elätettävänä ja päivästä päivään vaan mennään; äitisi on kanssa toimen ihminen, erittäin toimellinen ja Risto kanssa, — sillä keinoin minä tekisin, hehehe!" sanoi Musta-Heikki.
"Niinkö pitäisitte viinakauppaa ja toisinaan joisitte itsennekin aivan toimettomaksi," tiedusti Jeriko inholla.
"Eihän pieni ryyppy tee pahaa, mutta ei pidä itseään ani toimettomaksi juoda, siitä on vain huolta ja lörpötetään joutavia," tuumaili vieras, "ei pidä mieltä juoda, vaan pitää katsoa eteensä, niin toimen mies tekee ja pysyy aina leivässä käsin, hehehe!"
"Niin minäkin aion pysyä, kuin rehellisesti teen työtä," sanoi Jeriko.
"Hullu paljo työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin, hehehe!" nauroi vieras.
Jeriko ei vielä ollut selvillä Mustan-Heikin käynnin tarkoituksesta, vaan päätti hänen antaa puhua suunsa puhtaaksi ja olla vieraan tuumiin myöntyvinään. Sentähden sanoikin hän: "olisipa se hauskaa elämää, kuin ei tarvitsisi työtä tehdä, mutta eiköhän silloin hampaat joutuisi naulaan?"
"Eikö mitä, hehehe!" sanoi vieras luullen nyt löytäneensä Jerikon aran paikan ja hymyillen jatkoi hän: "elää siitä niin moni työttä, esimerkiksi sinun isäsi ja vaikka ken, kun vain elää osaa. Eikäpä nuo taida Ristonkaan työt liiaksi haittailla, hehehe, vaan kuitenkin hänellä aina on heliseviä taskussaan enempi, kuin monella muulla, hehehe!"
"Sanokaa suoraan ja peittelemättä, mitä tarkoitatte tuolla puheellanne," sanoi Jeriko, "sillä minä en ymmärrä, mihin tahdotte tulla?"
Asiaa mahtoi pitää tarkasti joka haaralta miettiä ja punnita; koska Musta-Heikki pyöritteli kotvasen piippuansa, vetäsi siitä sitten oikein jättiläissavun, joka mitä ilkeimmällä katkulla täytti koko huoneen ja sitten hän vasta mutisi: "enpähän paljo mitään." Heikki kysäsi, "etkö ota pikku ryyppyä," ja saatuaan jyrkän kieltävän vastauksen, näytti päättävän puhua selvemmin, käyköön sitten syvin tai matalin; mietti vieläkin vähän ja alkoi:
"On syksyiltoja, on pimeitä kuuttomia öitä; mitä varten niitä olisi, jos ei jotakin varten? On lukottomia aittoja, on yhtä ja toista rikkaille tarpeetonta kampsua, niinkuin rukkiukollakin on rahoja jossakin piilossa homehtumassa, toimen mies katsoo, missä ne ovat ja laskee ne piilosta päivän valoon. Sitä isäsi osaa, hehehe! Hätäkös on ottaessa niitä, kun on hyviä ihmisiä, jotka tavaroista maksavat hyvän hinnan, niinkuin esimerkiksi tuolla Hiisikoskella, minä näet sen, ja rahat säilyvät siellä hyvässä tallessa. Ei löydä lempo soi! nimismieskään, hehehe, ei löydä tavaroita, ei rahoja, hehehe! Tulee näet välistä mustalaisia, rohkeita Roms'ia, mustasilmäisiä Juvas'ia ja tavarat ovat toisilla markkinoilla, ota niistä sitten enää selvä, hui hai! ne kissa vei, hehehe! Toimitat taikauskoiselle emännälle silloin tällöin takaisin jotakin pientä, ei epäile kukaan, pysyt rehellisenä miehenä, etkä tarvitse työllä selkääsi katkaista, hehehe! Sukkela temppu, hehehe, eikös ole?"
"Se on hävytön valhe, että isäni on varas," kiljasi Jeriko vihasta tulipunaisena, "ja nyt ulos sinä iankaikkinen hehehe, sinä pyövelin ruoka, äläkä avaa toiste tämän, huoneen ovea, muutoin —"
"No, no ei olla niin kiivaita, ei olla niin kiivaita," keskeytti Musta-Heikki, "on nähty mies valmiina koskeen hyppäämään, on pelastettu miehen henki, voisi olla ilkeää, jos ihmiset saisivat sen tietää; voisi loppua tuttavuus Sormulassa, hehehe ja voitaisiin panna kammitsa isän jalkoihin, hehehe!"
Jeriko ei jaksanut enää hillitä itseänsä, vaan voimakkain käsin heitälti hän vieraansa ovesta ulos. Tulisina hiilinä hehkuivat Mustan-Heikin silmät, kun hän hangesta ylös päästyään pudisti nyrkkiänsä ovea kohti ja kähisi: "tätä muistat sinä vielä, muistat lempo soi!" Sitten lähti hän astumaan, tyyntyen tyyntymistään matkalla ja mutisi: "ei hän uskalla virkkaa siitä kellekään ja jos virkkaa, niin onhan minullakin — kieli, mutta toistaiseksi olemme kumpikin vaiti, hehehe!"
X.
Jerikon mielestä eivät lähteneet nuo kamalat sanat: "sitä isäsi osaa," vaikka hän kuinka olisi niitä koettanut poistaa. Hän mietti lähteä heti paikalla isänsä luo ottamaan asiasta selkoa, sillä voihan Mustan-Heikin puheessa olla todellakin perää, miksikäs hän niin paljon muutoin seurustelisi hänen isänsä ja Riston kanssa. "Mutta mitäs teen sitten, jos isäni huomaan varkaaksi," mietti onneton poika. "Mitäs muuta, kuin ilmoitan ruununmiehille, sillä enämpi tulee kuulla Jumalaa, kuin ihmisiä."
Meyer saapui viimein illan suussa kotiin Sormulasta ja hänelle kertoi
Jeriko Mustan-Heikin vieraissakäynnin ja esitykset.
"Annetaan nyt toistaiseksi asian olla sillänsä," sanoi vanhus "ja pidetään silmällä niinhyvin Mustaa-Heikkiä, kuin isääsikin, mutta nyt ei pidä koko jutusta olla tietävinäänkään. Se minusta kuitenkin on ihmettä, että hän uskalsi tehdä sinulle niin hävyttömän tarjouksen."
"Ei hän varmaankaan olisi sitä tohtinut tehdä, jos ei olisi minua nähnyt tuolla kosken rannalla," sanoi Jeriko, "mutta nyt hän sen vuoksi luottaa äänettömyyteeni."
"No ollaankin sitten ääneti ja katsotaan laatua, tulee aika, tulee neuvo," puhui Meyer. "Loviisaa on meidän myös pitäminen silmällä, sillä en hänestäkään saanut vielä oikeaa tolkkua."
Kuullessaan Loviisaa mainittavan remahti Jeriko nauramaan, johon nauruun Meyerkin sydämellisesti yhtyi, saatuansa tietää, mitä hänestä kylällä puhuttiin… "Mutta miksi he eivät sinua älynneet sulhaseksi panna, vaan minun, vanhan kannon," sanoi Meyer Jerikolle?
"Säätyerotus on heidän mielestään tärkeämpi, kuin iän ero," vastasi
Jeriko.
"Niin säätyerotus", mutisi Meyer. "Hm! Sormulainen on kyllä ylpeä suvustaan, mutta ehkä kaikki kävisi hyvin, jos Loviisasta vain oikean tolkun saisi."
Hiljakseen kului sitten aika rukkiukon mökissä. Joskus kävi rukkiukko Sormulassa "purjehdusvesiä kopeloimassa," niinkuin hän sanoi, mutta tytöstä hän ei saanut sen selvempää. Loppupuolella talvea tuli vielä sitten Sormulan herran veljen tyttö seutuun ja se teki Meyerille Loviisan taipumusten tutkimisen aivan mahdottomaksi. Ukko ei näet saanut silmänräpäystäkään Loviisan kanssa kahden kesken viettää, ennenkuin Himmi, se oli tuon sukulaisen nimi, häiritsi heitä. Alussa viehätti tuo hempeän näköinen tyttö ukkoa, mutta heti kyllästyi vanhus häneen. Meyerin piti näet lakkaamatta puuhailla vieraan kanssa, milloin selittää hänelle, mitä Chamisson Schlemilillä tarkoitetaan, kuinka pitkä Rinaldo Rinaldinin parta oli, tahi muuta semmoista, milloin taas kuunnella, kuinka hirveitä Bachin sonaatit olivat huonosti soitettuina. Sanalla sanoen, Himmi oli tuommoinen kirkkaasti säihkyvä salama, jonka häikäisevää loistetta mielellämme kaukaa ihailemme, mutta Herra varjele joutumasta lähempiin tekemisiin sen kanssa! Paitsi sitä oli tyttönen tottunut ihailemiseen, ja nuoremman ihailijan puutteessa tyytyi hän Meyeriin, jonka lauseita hän aina, kahdeksannen käskyn mukaan, koetti "parhain päin kääntää."
Kerrankin istui ukko kärsimättömänä kuuntelemassa muuatta sävelteosta, jota Himmi surkeasti rääkkäsi, kun tyttö äkkiä soittoansa keskeyttäen kysäsi: "kuinkas minä teistä soitan, herra Meyer?"
"Hm," vastasi vanhus "minä tässä juuri ihmettelen, millaisiksi kauniimmatkin kappaleet teidän käsissänne muuttuvat, mademoiselle Himmi."
"Oikeinhan sinä soitat, kuin runottaret, Loviisani," kuului silloin äkkiä heidän takaansa miehen ääni ja lausuen: "*Terpsichore affectus citharis movet, imperat, anget*!" (T.soitolla tunteita tuottaa, vallitsee, paisuttaa!) sulki Kalle punehtuvan Himmin syliinsä ja tulisesti suuteli häntä.
Siihen iloon todistajaksi joutui Loviisakin, joka nähtyään Kallen tulevan, oli kiiruhtanut saliin. Yleinen hämmästys, Kallen anteeksipyynnöt, Himmin anteeksianto ja vallaton sormen pudisteleminen Loviisalle seurasivat toisiansa, kuin vesipisarat rankkasateella. — "Vai niin ne ovatkin asiat," sanoi Himmi, "etkä sinä, Loviisa-kulta, ole virkkanut minulle mitään?"
Kalle puolusti morsiantaan ja sanoi asian vielä oikeastaan olevan salassa, vaikka hän ei ollut kainostellut vanhaa isällistä ystäväänsä ja opettajaansa Meyeriä. Tästä edeskin päätettiin sitten vielä asiaa pitää salassa, kunnes se syyspuoleen, Loviisan päivillä, julastaisiin, vaikka Himmi ensin katsoi Loviisalle kohtuulliseksi rangaistukseksi sen, että asia tulisi ilmi. Viimein taipui kuitenkin hänkin, mutta uhkasi: "kyllä minä sinulle, Loviisa, vielä jonkun tempun teen, koska sinä et niin paljoa luottanut minuun, että olisit sanonut jo olevasi kihloissa."
Kallen kotiin saavuttua näytti Jerikolta kaikki toivo olevan hukassa, eikä rukkiukkokaan enää voinut lohduttaa häntä, sillä Kalle oli isänsä puheiden mukaan ihmeellisesti edistynyt sekä tiedoissa, että taidoissa. Senpätähden päättikin Jeriko, jos mahdollista, kokonaan tukahduttaa tunteensa Loviisaa kohtaan, eikä enää ajatella toisen miehen morsianta. Työtä ja tuskaa maksoi hänelle jo tuon päätöksen tekeminenkin, mutta vielä vaikeampi oli sitä toimeen panna, sillä ajatukset ne vain yhä pyrkivät Sormulaan. — Kallekin käyttäytyi hyvin ystävällisesti kasvinkumppaniansa kohtaan, joka seikka yhä vain lisäsi Jerikon omantunnon rauhattomuutta. Hän ei voinut Kallea kohdella entisellä ystävyydellä, sillä Kalle tuntui hänestä olevan hänen onnensa esteenä, vaikka selvä järki sanoi päinvastoin hänen itsensä koettavan Kallen onnea estää.
Monasti katui Jerikoparka, kun oli salaisuutensa Meyerillekään uskonut, mutta asia ei sillä korjautunut. Jeriko kartti taas rauhattomana kaikkien ihmisten seuraa niin paljo, kuin mahdollista ja etsi aina yksinäisyyttä. Kuitenkin oleksi hän joutohetkinänsä usein semmoisissa paikoin, joissa toivoi saavansa Loviisaa nähdä, mutta Sormulaan hän ei uskaltanut mennä, sillä hän häpesi itseänsä ja luuli Loviisan jo päältäpäin hänestä näkevän, mitä ajatuksia hänellä mielessä pyöri.
Rukkiukkokaan ei Sormulan asioista sanottaviksi kertonut, joten siis Jeriko ei tiennyt Loviisan ja Kallen välistä muuta, kuin sen, että Kalle oli Sormulassa jokapäiväisenä vieraana, ja luuli asiat siellä olevan aivan ennallaan.
Sormulassa eivät kumminkaan asiat olleet aivan sillä kannalla, kuin Jeriko luuli, sillä Himmi teki siellä kostotyötänsä. Kun Loviisan äiti viime aikoina oli tullut kivuloiseksi, täytyi tyttären tavallista enämmän hyöriä taloustoimissa ja ainoastaan silloin tällöin jouti hän viettämään hetkisen toisten parissa. Sitä enämmän oli Himmillä aikaa. Hän hääräsi alinomaa Kallen luona, niinkuin paarma hevosen ympärillä. He soittivat yhdessä, lauloivat yhdessä ja keskustelivat yhdessä. Alussa paheksui Kalle sitä, kun Loviisalla oli niin vähän aikaa hänelle uhrata, mutta vähitellen haihtui kaipaus ja Himmin seura palkitsi hänelle kaikki. Himmi, jos kukaan, osasikin kiinnittää nuoren miehen itseensä. Hän oli lukenut paljon kaikenmoisia kirjoja ja Kallen täytyi ihmetellä hänen mielikuvituksensa laajuutta ja tietojensa paljoutta. Erittäin hurmaavaa oli Kallesta kuunnella, kun Himmi hopeanheleällä äänellä kertoi muinaisista ritareista ja kuninkaista, joiden nimiä ylioppilasparka ei ollut edes unissaankaan nähnyt, sitä vähemmän ilmisissään lukenut tahi kuullut. Himmi ei kuitenkaan koskaan näyttänyt loistavan tiedoillaan, vaan paremmin kyseli Kallelta, oliko se tahi se seikka niin ja heti siirtyi aineesta toiseen, jos Kallea milloin näytti ikävästyttämään rupeavan.
"Oliko", kysyi Himmi kerrankin, "oliko kuningas Arturilla kuus'toista, vaiko neljäkymmentä ritaria pyöreän pöytänsä ympärillä?"
"Arturilla?" tuumaili Kalle. "Arvattavasti niitä oli neljäkymmentä, vaikka en minä heitä niin tarkoilleen muista". Kalle ei tarkoilleen muistanut edes, missä ja milloin moinen kuningas oli hallinnutkaan, vaan oli liian ylpeä tunnustamaan sitä.
"Niin neljäkymmentä niitä oli, nyt minäkin sen muistan", lausui Himmi ja rupesi ihmettelemään, miten tarkka muisti Kallella oli ja miten vaatimaton hän kuitenkin oli. Molemmin puolin ihmeteltiin sitten toistensa hyviä omaisuuksia, kunnes Kalle innossaan sanoi sen miehen onnelliseksi, joka läpi elämänsä saisi niin ihmeellisen naisen kanssa elää ja jakaa "myötä- ja vastoin-käymiset". Sillä kertaa ei enämpää puhuttu, sillä Loviisan tulo keskeytti puheen, mutta siitä lähtien muuttui noiden kahden väli entistä sydämellisemmäksi.
Kalle ei voinut olla mielessään Loviisaa ja Himmiä toisiinsa vertailematta. Aina kallistui silloin voitto Himmin puolelle; hänen vaakalautansa jäsähti maahan. Loviisan kohosi, kuin kevyt höyhen, ylös korkeuteen.
"Hyvän karjapihan ja oivallisen talouden hoitajan minä kyllä Loviisasta saan, mutta aatteles miten hän käyttäytyisi, jos esimerkiksi joutuisi piispan salonkiin Turussa, jossa minulla oli kunnia olla, sillä isäni on piispan sukua. Hävetä minä saisin silmäni korvani täyteen; mutta Himmi liehuisi siellä, kuin kotonaan", mietti Kalle.
Ensimmältä hävetti häntä itseäänkin tuommoiset mietteet, mutta vähitellen tottui hän niihin. Siihen lisäksi osasi Himmi muutamilla hämärillä lauseilla uskottaa Kallelle, että Loviisalla kyllä olisi enämmän aikaa seurustelemiseen uhrata, jos heidän seuransa häntä huvittaisi. Harmikseen huomasi Kalle niin olevankin asian laidan ja niin todella olikin. Loviisa, kun näki, ett'ei toiset häntä kaivanneet, ei tahtonut tungettelentua heidän joukkoonsa, vaan nähtävästi karttoi heitä. Se loukkasi Kallen ylpeyttä ja seuraus oli selvä, hän uhalla lellitteli Himmiä sitä enämmän.
Loviisa näki tuon, mutta kärsi valittamatta. Hänen olikin jokseenkin helppo kärsiä, sillä ihmeekseen hän huomasi, ett'ei hänen sydämensä, vaan paremmin hänen ylpeytensä, ollut loukattu.
Sillä kannalla olivat asiat Sormulassa, kun tytöt muutamana päivänä istuivat salissa. Tapansa mukaan tuli Kalle heidän luoksensa ja Himmi uteli: "kuuluuko kylälle mitään uusia?"
"Eipä erityisiä, armas Himmi", lausui Kalle ja kääntyen Loviisaan päin lisäsi hän: "tiellä tapasin vaihdokkaan molempine isinensä ja hän näytti minusta niin kummalliselta, kuin olisi maansa myönyt ja rahansa syönyt".
"Eihän tuo ihme olekaan, kun hän, poikaparka, ei ole ollut terveenä pitkiin aikoihin", sanoi Loviisa ja jätti Kallen selittämään Himmille: "mikäs olento se vaihdokas on?"
Loviisasta oli sisällä niin tukahduttavan kuuma, että hänen täytyi saada hengittää raitista ilmaa ja hänen sydämensä tykytti niin rauhattomasti, kuin olisi se tahtonut rinnasta pois hypähtää. Hän riensi järven rannalle ja istahti juuri sille kivelle, jolla Jeriko vuosi takaperin oli istunut tuona iltana, jolloin Kalle lupasi hänelle ikuista uskollisuutta. Tuskin oli siitä vuotta kulunut ja nyt Kalle jo nimitti Himmiä "armaaksi". Koko vuosi oli ollut niin tavattoman pitkä, eikä Jerikokaan hänestä enää mitään välittänyt. Koko vuoden oli hän päinvastoin karttanut häntä ja näyttipä siltä, kuin olisi tuo entinen lapsuuden ystävä inhonut häntä, samoin kuin Kallekin nyt näkyi jo tekevän.
"Ilkeä, kevytmielinen mies koko tuo Kalle; sanoo Jerikoakin vaihdokkaaksi; hyi, ett'ei hän häpeä! — Niin Jeriko — onko hän sitten parempi? Ei hän tänä vuonna enää tuo Hirvatsaaresta kukkiakaan, niinkuin aina ennen", mietti Loviisa kyynelsilmin. "Voi! jos vielä kerran saisi nähdä tuota samaista Jerikoa", huudahti tyttö ja näytti itsekin säikähtävin sitä vienoutta ja kaipioa, joka hänen äänessänsä ilmestyi.
Hetkisen ihmetteli Loviisa, miksi hänellä kyyneleet oli silmissä, mutta päätti heti: "kummako on, jos ne joskus pihahtavatkin esiin, kun äitikin on ollut niin sairaana ja Kalle sitten —"
Huolimatta kaikista noista surun syistä, kääntyivät Loviisan ajatukset yhä uudestaan Jerikoon ja hänen kummallisuuteensa. Hän muisteli kaikkia, mitä Jeriko oli hänelle puhunut ja tehnyt, ja huomasi hänen aina olleen hänelle mieliksi, kun Kalle sitä vastaan oli usein ollut kiusaksi. "Minä kärsin aivan ansiosta" ajatteli neitonen, "jos en niin kevytmielisesti olisi Kalleen kiintynyt, niin olisi tämäkin vuosi ollut onnellisempi, hauskempi, kuin se todella oli; nyt se on ollut pelkkää varjoelämää. Niin, niin! Jerikokaan ei silloin olisi karttanut minua, niinkuin hän nyt on tehnyt, luullen arvattavasti sopimattomaksi seurustella toisen kihlatun morsiamen kanssa. Mut jospa hän pitäisikin minusta ja olisikin sen tähden minua niin tarkasti paennut? — vielä vai; — silloin hän toki tahtoisi nähdä minua, mutta sitä hän ei tahdo. Voi kuitenkin! jos Jeriko tietäisi mitä tämä rintaraukkani tuntee, niin ei hän minua näin jättäisi yksinäni suremaan", puhui Loviisa itsekseen ja hyräillen laulua:
"jos kultain kuulis', hän tykön' tulis' lohduttamaan minua",
lähti hän astumaan kotiansa kohti, sillä hän muisti pitävänsä isänsä ja äitinsä kanssa tänään vielä mennä pappilaan vieraaksi ja oli sitä kotonakin yhtä ja toista toimitettavaa.
Tuskin oli Loviisa ehtinyt rannalta poistua, ennenkuin pensaiden takaa hyppäsi ylös nuori mies ja kiiruhti kylälle päin. "Jumalalle kiitos! ett'ei hän minua keksinyt", mutisi nuorukainen, "hän olisi ehkä luullut minun itseänsä vaanivan. — Hupsu minä olen, kuin olenkin; luulin hänen mainitsevan nimeäni, vaikka kultaansahan hän vain ajattelee! Parasta on, ett'ei hän enää saa minua nähdä, sillä kuka takaa, että minä vielä voisin hillitä itseni? Parasta on erota näkemättä, ajatelkoon hän mitä tahansa — ja sainhan minä hänet nähdäkin, mutta murheelliselta hän näytti. Se oli arvattavasti erehdystä ja minä vaan näen kaikkien kasvoilla oman tuskani kuvastuvan. Mitkäpä murheet häntä nyt painaisivat; ilohan hänellä on, kun huomenna saa kainostelematta, kaikkien nähden ja kuullen, kutsua Kallea omakseen. Silloin hän ei muistakaan köyhää, hyljättyä vaihdokasta, mutta älköön, samahan se on".
Niin mietti mielessään onneton Jeriko, mutta asia ei hänestä kuitenkaan taitanut aivan "sama" olla. Kotiin saavuttuansa hän, näet, pyysi pyytämistään, että Meyer, niinkuin jo aikoja sitten oli luvannut, lähettäisi hänet matkoille, "vaikka jo tänä iltana tahi viimeistäänkin huomenna".
Meyer suostuikin tavallansa tuohon pyyntöön, kuitenkin siten, että Jerikon oli vasta pappilan Kallen kanssa yhdessä lähdettävä, "ja Kalle enämmän maailmaa nähneenä voi sinua siellä perillä hiukan ohjailla", sanoi hän. Jerikon täytyi tyytyä siihen, vaikka se olikin hänestä vastahakoista.
Huomenna sanoi Meyer lähtevänsä Jerikon lähtöä valmistelemaan ja meni Sormulaan. Siellä kutsui hän herran kahdenkeskiseen ja kauan he sitten keskustelivatkin Jerikosta.
Kovin ällistyi Sormulainen alussa, kun rukkiukko aivan peittelemättä ilmotti tulleensa kosimaan Loviisaa kasvatillensa. "Varmaan olet sinäkin huomannut, että tyttäresi ja pappilan Kallen välillä on ollut yhteisiä tuumia, mutta se on ollut molemmin puolista erehdystä", lausui Meyer.
"No, mutta onko poika, kasvattisi, tullut hulluksi ja sinä myös vanha mies?" kysyi Sormulan herra.
Meyeriä suututti tuommoinen kysymys ja kiivaasti kysäsi hän vastaan: "mitä hulluutta siinä sitten olisi?"
"Mitä hulluutta?" huudahti toinen, "et suinkaan sinä täydellä todella vaatine minun antamaan ainoata lastani entiselle paimenpojalleni, talonpoikalurjukselle, joka vielä on köyhempi kerjäläistäkin ja korkeintaan kelpaa minun talkoissani työväelle viulua kihnuttamaan, — hahaha! sehän olisi siivoa!"
"Ensiksikin", vastasi rukkiukko vakavasti, "Jeriko ei ole mikään lurjus, vaan kentiesi kunniallisempi, kuin moni muu, eikä minusta muutoinkaan tuo niin ihmettä olisi, jos renkivoudin pojan tyttö joutuisikin naimisiin kunnialliselle talonpojalle, mutta Jeriko sitä paitsi onkin saanut paljoa paremman kasvatuksen, kuin moni herran nimeä kantava".
"Niin, niin", vastasi Sormulainen pilkallisesti, "sinä olet opettanut hänen, niinkuin jo sanoin, aika tavalla viulua kihnuttamaan ja sillä hän voi ansaita äyrin, pari ja muutaman ryypyn silloin tällöin".
"Pilkkaa sinä vain asioita, joista et ymmärrä rahtuakaan", tuumaili Meyer, "mutta saat nähdä, että poika vielä viulunsa "kihnuttamisella" hankkii itsellensä paremman ja puhtaamman nimen, kuin sekä sinä, että isäsi vapaaherran talouden hoitajina".
Sormulainen punastui korviaan myöten ja sopersi: "mutta eihän hän paljaalla nimellänsä elä, eikä elätä vaimoansa?"
"Hän, veikkonen, elää viulullansa ja jos ei sen kautta varoja kokoontuisikaan, ei sekään suuria haittoja tee, sillä minä jätän kaikki rihkamani hänelle; ja jos et sinä, kuolemaani ennen, saa Sormulaa velattomaksi, niin tulee Jerikosta Sormulan perillinen, vaikka hän tytärtäsi ei saisikaan. Sinulle en näet aio jättää äyriäkään: nyt tiedät sen, tee siis kuin tahdot."
Kun asia oli semmoisen käänteen saanut, vaipui Sormulan herra ajatuksiinsa ja pyysi miettimisaikaa "edes pari viikkoa", johon Meyer mielellään myöntyikin.
Pari viikkoa oli sitten kulunut, kun eräänä päivänä Meyer lähetti
Jerikon pappilaan Kallen kanssa sopimaan lähtöpäivästä. Jeriko moni,
mutta ei tavannut Kallea kotoa. Hänen oli sanottu menneen Sormulaan.
Sinne lähti taas kerran rukkiukkokin.
Mitä rukkiukon ja Sormulan herran välillä sitten lienee tapahtunut, siitä ei kenelläkään ollut tietoa, mutta hyvin liikutetulta oli vanhus näyttänyt Sormulasta kotiin lähtiessään. Kotiinsa palaavaksi ei häntä näkynyt, ei kuulunut. — Jeriko odotteli kauan, mutta kun ei Meyer palannut, lähti hän ikävissään kävelemään. Hän meni hautausmaalle, ikäänkuin sanomaan jäähyväisiä äitinsä haudalle ja mielensä tuntui tänään erinomaisen raskaalta. Vaihdokas luuli syksyilman alakuloisuuteensa syyksi, sillä vinheä tuuli pudotteli tuontuostakin sateista liejuiselle tielle kellastuneita koivun lehtiä ja taivaskin oli synkässä pilvessä.
Hautausmaan näkö sopi hyvin yhteen hänen alakuloisen mielensä kanssa. Jerikon äitinsä haudalle istuttamien pihlajien lehdet alkoivat käydä kirjaviksi ja ahnaat tilhit olivat jo puoliksi hävittäneet nuo punaiset marjatertutkin. Haudankaivaja kiroili kuuluvasti "tuota siunattua vettä", jota oli näinä aikoina niin runsaasti tullut, ettei siltä enää "tahdo hautojakaan saada kuivina pysymään".
Haudankaivajan seura ei Jerikoa tuntunut huvittavan ja kun kalmuri asettui istumaan hänen viereensä puna Marjetta-vainajan haudalle, lähti poika kotiinsa.
Rukkiukko ei vieläkään ollut kotona ja kärsimättömänä, lähtöpäivästä selon saamisen vuoksi, odotteli Jeriko häntä. Ilta tuli ja pimeä vallitsi jo kaikkiaalla, mutta Meyeriä ei alkanut näkyä, ei kuulua. Vihdoinkin viimein kuului etäältä askelia. Ne lähenivät ja tuokioisen kuluttua töytäsi sisään maalarin Maija.
Hengästyneenä ja läähättäen selitti tulija: "vaihdokas, joudu pian Sormulaan. — Siellä on rukkiukko joko kuolleena tahi kuoleman kielissä — halvauksen kuuluu saaneen ja pappilan Kalle oli hänen löytänyt Riihimäen rinteessä, kun oli Sormulasta pimeässä kotiinsa päin ajanut — hevonen kuului säikähtäneen, eikähän tuo ihmekään — kuollutta ihmistä, pelkäähän sitä. — Joudu nyt vain pian, minä kerron tiellä tarkemmin, — lukkari vietiin jo sinne suonta iskemään. — No etkö sinä tulekaan — luulisipa sinun toki tahtovan olla hengen lähtöä katsomassa, mut oma asiasipahan se on — minä menen kuitenkin".
Maija oli jo mökistä ulkona, ennenkuin Jeriko käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän riensi sitten myös ulos ja tiellä sivuutti sekä maalarin Maijan, että Lampelan ja Tiistilän isännät, jotka menivät lautamiehinä olemaan läsnä poliisitutkinnossa.
"Ei, herra nimismies", lausui lukkari silloin, kuin Jeriko töytäsi Sormulan asuinpirttiin, jonne rukkiukko oli viety — "ei, herra nimismies, ei tässä nyt enää suoneniskut auta, sillä hänessä ei ole henkeä hituistakaan".
"Mutta ei halvaus tavallisesti ensi kerralla tapa", selitti Kalle, joka siihen asti oli koetellut lohdutella hätäilevää Himmiä.
"Halvaus", jupisi lukkari hampaidensa välistä ja inholla silmäillen Kallea, "se on sama halvaus, joka kohtasi Kotilan isäntää puun oksassa ja se tappaa aina, jos ei vain kunniallisia ihmisiä satu saapuville".
"Mitä kanttori sanoo?" kysäsi nimismies.
"En mitään, en mitään", vastasi lukkari, "ihmettelen tässä vain, kun musta veri alkaa kohota kaulaan".
Sormulan herra ja nimismies siirtyivät ruumista lähempää tarkastelemaan ja edellinen tiesi mustan veren nousemisen kulkkuhalvauksen tuntomerkiksi.
Viimein saapuivat Lampelan ja Tiistilän isännät ynnä joitakuita muitakin kyläläisiä. Sitten pidettiin varsinainen poliisitutkinto ja kaikki asiaan kuuluvat piirsivät joko nimensä tahi puumerkkinsä nimismiehen kirjoittaman pöytäkirjan alle. Lukkari yksin oli, kuultuaan mihin päätökseen keskustelu ja tutkimus johti, luikahtanut matkoihinsa liian aikaiseen.
Jeriko oli koko ajan seisonut ruumiin vieressä, eikä laisinkaan näkynyt huomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Tulinen tuska repeloi hänen rintaansa, mutta ei pienintäkään vesipisaraa näkynyt hänen silmissänsä. Siihen sijaan vuoti vuolas kyynelvirta äskettäin sisään tulleen Loviisan silmistä. Koko hänen olentonsa värisi katsellessaan Meyerin kuolon jäykistänsä kasvoja, jotka vielä tuossakin tilassa näyttivät niin lempeiltä ja vakavilta. Loviisa heitti käsivartensa tuskissaan Jerikon kaulan ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa vasten.
Sormulan herra huomasi, mitä tyttärensä teki ja säihkyvin silmin hyppäsi hän tytärtänsä Jerikosta erottamaan.
"Loviisa, Loviisa", karjui Sormulainen, melkein tuhkaharmaana kasvoiltaan, "ettes häpeä syleillä tuommoista roistoa tässä isäsi ja sulhasesi silmien edessä!"
Himmi katsoa tuijotti punehtuen Kallea, joka myös oli tavattoman punainen.
"Meillä oli todellakin hieman puhetta sinne päin", soperteli Kalle silloin hämillään ja nolostuneena, "mutta tarkemmin asiaa mietittyäni, en minä vielä —"
Kallen selityksiä kuuntelematta ajoi Sormulan herra Jerikon ulos huoneestaan, ikäänkuin Jeriko olisi sen siellä olollansa saastuttanut ja kielsi "vaihdokkaan" vast'edes hänen tyttärellensä "livertelemästä". — "Kaikkia ne uskaltavatkin, hävyttömät", puhkui herra, vaikka Jeriko jo oli ulkona.