"Niin, niin, jos ei apua saada. Voi, voi! Kuolla näin nuorena! Voi tokiinsa, enkähän minä vielä ole valmiskaan — ja entäs Lauri sitten —" tyttö hyrähti itkuun.
"Eikä ole edes lähimailla käärmeen jälen katsojaakaan," toimitti Tiina säälitellen.
"Eikös Sikke-muori osaa," kysyi Anni-raukka nihkuttaen.
"Mitä osaa? Luuletko sinä jumalaton minua noidaksi?" lausui Sikke-muori loukatun äänellä. "En minä, Luojan kiitos! taikoja tee, enkä loihtia osaa! Siunaa nyt vaan koreasti itsesi, tunnusta syntisi ja anna henkesi Herran haltuun," lisäsi hän, osottaen kepillään korkeuteen.
"Eihän minulla tietääkseni muita niin pahoja syntejä, ole, kuin — kuin — voih, miten se on vaikeaa," huokaili Anni ja tillahti taas itkuun.
"Tunnusta pois, se helpottaa lähtöäsi," kehoitti Sikke-muori, "tunnusta pois ujoilematta. Onko Lauri —?"
"Ei, ei Lauri, vaan minähän sitä itse. —"
"Mitä sinä itse onneton? Voi Anni-parka! mitä sinä," — tiedusti Tiina?
"Minä — sanokaa se Laurille, kun minusta aika jättää ja käskekää hänen ottamaan Miina; kyllä se on hyvä tyttö ja pitää niin paljo Laurista."
"Kyllä, kyllä, mutta mitäs meidän pitää Laurille sanoa. — Sano pian; sinä vapiset, kuin virran päällä — sano pian, sinulla ei näy enää paljon aikaa olevan elettävänä," tuumaili Sikke-muori.
"Sanokaa hänelle, että minä olen hänen joskus luullut pitävän Miinasta enämmän, kuin minusta ja siksihän minä olen Miinaa parjannut," sai Karja-Anni viimein lausutuksi.
"Oh! Eikö mitään muuta?" huoahti toiveissaan pettynyt vanhus, joka oli luullut Annin huulilta saavansa kuulla jonkun kauhean salaisuuden; mutta Tiina hengitti nyt kevyemmin.
Sillä välin oli Pekkakin, naisten hätähuudot kuultuaan, tullut kesannolle ja saatuaan vaimoltansa tietää mitä tapahtunut oli, kaivoi hän peltoon jokseenkin syvän kuopan, sillä vanhat upottivat aina käärmeen pureman jäsenen maahan. Karja-Anni kantaa retuutettiin sitte kuopan luo ja jalka pohkeineen peitettiin multaan.
Vakuutettuna keinonsa kunnollisuudesta lohdutteli Pekka naisia, ett'ei "ne kaikki taudit ole kuolemaksi," mutta epäillen pudistelivat naiset päätään. Varsinkin paipatti sairas itse selittäen: "ei se mahda auttaa, kun se ryökäle vielä pisti niin arkaan paikkaan, päkiäisen kohtaan. Aijai jai!" huudahti hän keskeyttäen itseään, "nyt tuntuu litistävän ja muutoinkin niin ilkeältä, että oikein sydäntä etoo."
Siinä sai nyt Anni istua kyköttää ja vähän väliä vastaella kysymyksiin: "tokko tuntuu vähääkään helpottavan; vieläkö sitä pakottaa: läätääkö hyvin?" ja muihin semmoisiin, joita hänelle milloin mikin läsnäolijoista teki. — Hankittuaan Annille niin paljo hoitoa, kuin mahdollista rupesi Pekka käärmettä etsimään. Eipä sitä kaukaa tarvinnutkaan hakea, sillä kuollut käärme pötkötti pihtinensä samalla paikalla, johon Jeriko oli sen kädestään singahduttanut ja jossa Karja-Anni oli sen päälle polkaissut.
"Mitä", äännähti Pekka "kuolluthan tämä onkin ja vieläpä pihtiinkin pantu?"
"Mikä," huudahtivat naiset yhteen ääneen, "mikä? käärmekö?"
"Niin justiinsa käärme," myönsi Pekka myhäillen.
"No, mutta mitenkäpäs se kuolleena olisi Annia purrut," arveli Tiina?
"Siinäpä se juuri temppu onkin," vastasi Pekka, "eikö tuo liene koko hätä ollut eukkoväen hätäilyä ja Anni pelkästä säikähdyksestä parahtanut?"
"En, en! Kyllä se purasi ja niin kipeästi purasikin, että oikein se sydäntäni vihlasi ja tuntuuhan koko jalka vieläkin olevan turtana," puolusti Anni itseään, koettaen, vaikka turhaan, haavaa näyttääkseen riuhtoa jalkaansa irti.
"Vieläkös mitä," väitti tuo itsepäinen Pekka, "sinä vain säikähdit, kun satuit polkasemaan sen päälle ja näit madon."
"Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Mitenkähän olisi sen päälle sattunut polkasemaan, kyykkämyisissäänhän hän oli koko ajan," arveli Sikke-muori hyvin viisaan näköisenä.
"Miten lienee niehentäytynyt, sillä sehän on kai ihan varmaa, jott'ei käärme itsestään ole pihtiin tunkeutunut," intti Pekka yhä.
"Kukas sen siihen olisi pannut?" kysyi Anni ylönkatseellisesti ja aivan terveenä tuli hän nyt, vankeudestaan päässeenä, luultua kyytä lähemmin tarkastelemaan. Sikke-muori katseli sitä myöskin ja puhkesi lausumaan: "voi hupakko itseäs! Johan minä sitä arvelinkin — vaskitsahan tuo on koko käärmeesi. — Eihän vaskikäärme ketään pure, eikä se olekaan mato, se vain syö myrkyn pois ruohoista," selitti hän Karja-Anniin kääntyen.
Hiukan nolona myönsi Karja-Anni viimeinkin Pekalle: "en minä sitä enää niin tarkoilleen muista, tunsinko sen juuri pistävän jalkaani, mutta ihan olin pyörtyä, kuin sen näin."
"Niin säikähdyksestä," tuumaili Pekka, "ja toisillakin oli vielä nenän pää pelosta valkeana. Semmoisia hätä kelloja te olette kaikki."
"Kyllä minulla oli todellakin sydän kintaan peukalossa," sanoi Tiina, "mutta kuka kumma sen on mahtanut pihtiin panna?"
"Kukas muut, kuin se pojan heittiö sen olisi siihen tuonut," päätti Anni ja jatkoi innokkaasti "ansaitsisi saada aika lailla koivurieskaa se hylky, kun semmoisen sekamelskan aikaan sai. Ja nyt se herja luultavasti makeasti nauraa kolttoselleen jonkun pehkon kupeessa, kun sai minut niin säikäytetyksi, jotta kuolevani luulin, mutta tulehan kotiin, kyllä minä sinua siitä nauratan, vekkuli!"
"Ole tuossa äystäämättä," kielsi Tiina nauraen, "hyväpä tuo oli, että päästiin kerrankin selville millä kannalla asiasi Laurin kanssa on. —"
"Ole vaiti," tiuskasi Karja-Anni punehtuen ja rupesi työhönsä.
"Kas sitä poikaa vaan," puuttui Sikke-muori puheesen, "se toki ottaa neuvon varteen, eikä unhota, niinkuin viime-kesäinen paimen. Kun oikein muistan, niin minähän hänen käskinkin käärmeen tuomaan kotiin, jos semmoisen yhdyttäisi. — Jos näätte", pitkitti hän unhottaen kokonaan, "ett'ei hän, Luojan kiitos! taikoja tee, eikä loihtia osaa, "jos näätte, käärmeen saa ensimmäisenä paimen-päivänä lehmisavussa poltetuksi, niin saa niiltä, sen kesän varsinkin rauhassa olla. Sitten muori tunki käärmeen tulehen pihtineen päivineen ja haltioissaan, toisten nauruksi teukalehtaen, höpisi polttaessaan:
"Mato musta maan alainen,
Toukka tuonen karvallinen;
Jospa nostat nokkoasi,
Häilähdytät hänteäsi,
Tungen sun tuohuksen tulehen.
Panen papin valkeahan,
Jos tulet tuville näille,
Matelet mataramaille;
Pistän pihtihin isäsi,
Pulikkahan emosipuolen. —
Pistänet minun lihoa,
Vunukoita vaimon vanhan;
Tapan silma (sinut)taioillani,
Pakahdutan pulmillani. —
Purret minun karjojani,
Maidon tuojia mokoma,
Käytän sun kärytulessa,
Aalloissa Aluejärven;
Kun et tuostana totelle,
Vääjänne väheäkänä,
Vien sun viime taivosehen
Ukon tulihin tuherran.
Pysy mato poikempana
Kulon alla kurja lintu,
Pure puita pökkelöitä,
Rauskuta Raunio-kiviä,
Älä meitä, älä muita,
Eikä meidän maitosuita; —
Tunge pääsi turpehesen,
Mene mättähän sisälle,
Siellähän sinun majasi,
Asuntosi ankeloinen. —
Tiedän sykkä synnyntäsi,
Maan on kammo kasvantasi,
Oot sä suusta Syöjättären,
Hiiden kuolasta kotoisin,
Siksi pala pihtinesi,
Hiserry häjy-niminen."
"Voi anoppiparka", lausui Pekka nauruansa pidättäen, "ei ne nuo temput nyt enää mitään auta, niiden aika on ollut ja mennyt".
"Sepähän nähtäneen", tuumaili muori, keräillen Jerikon tuomia tavaroita ja ihmetellen, miten tottelevainen, toimekas ja kiltti lapsi tuo uusi paimen oli.
"Kiltti? Kyllä onkin koko kiltti", matki Karja-Anni, "hilaa metsästä kaikenlaista roskaa ihmisten peloksi — ja mihin lienee nyt vielä juossutkaan. Jäähdyttää puuronsakin pilalle ja nälkähän sillä raukalla varmaankin jo on, kun on koko pitkän päivän saanut karjan kanssa kulkea. Oikein käy säälikseni poika parka etenkin, kun hän näyttää kivuloiselta ja äitinsä kuului niin pahasti pitävän häntä."
Silloin Karja-Anni oli saanut Viikunan lypsetyksi ja melkein kyynelsilmin hän nyt kelkkeällä äänellänsä huutaa huhautti: "Jerikooo! Jeriko hoi! Puurosi jäähtyy; tule pooois, puurosi jäähtyy!" — Semmoinen oikea Huhtikuun päivä on naisen sydän, — myrskyä ja päiväpaistetta!
V.
Hyväksikin sai paimenpojan iltaruoka jäähtyä, vaikka Karja-Anni vähän väliä huuteli häntä sitä nauttimaan. Koko karja oli jo lypsetty, maitohinkit kannetut aittaan ja lehmät vietiin aidoitettuun hakaan yösyöntiin, mutta poikaa ei alkanut kuulua kotiin. Tuon tuostakin pistelehti Anni, iltaisen syötyään, makuuaitasta ulos katsomaan eikö paimenta näkyisi. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kesannolta kohoavan hienon savupatsaan, joka haihtui kuulakalle taivaalle. Joitakuita hyttyisparvia survoi tyynessä ilmassa, ikäänkuin olisivat ne iloinneet Annin levottomuudelle, eikä lätäkössä kurnuttavan suokonnan äänikään juuri rauhoittavalta kuulunut. Ainoastaan silloin tällöin helähti metsässä jonkun yksinäisen lahorastaan uninen sävel kehottaen ihmistäkin unhottamaan päivän huolet, mutta Anni ei niitä voinut unhottaa. Päinvastoin kasvoi hänen rauhattomuutensa kasvamistaan, sillä hänellä oli jonkunmoinen hämärä tunto Jerikon johonkin onnettomuuteen joutuneen ja hän oli siihen syypää.
Puolenyön aikaan meni Anni pirttiin. Hän herätti Pekan sikeimmästä unestaan ja silmät vesikiehteissä pyysi hartaasti, että Pekka lähtisi karkulaista etsimään. Pekka lupasikin mielellään lähteä ja ottaa Tiinan toverikseen.
Sikke-muorikin oli kesken uniansa herännyt ja sanoi pelkäävänsä pojan olevan metsäpeitossa. "Mutta jos onkin," sanoi hän, "niin kyllähän sen sieltä löytää, jos ei ennen, niin kolmantena päivänä, mutta mitäs sitten, jos haltija on hänet kiveksi tahi muuksi muuttanut; sitten on löytäminen harmaampaakin?"
"Älkää joutavia lörpötelkö", sanoi Pekka pukeutuessaan, "eihän ihmistä voi muuksi muuttaa".
"Eihän vain", rähähti muori, "ikäänkuin tuota jo ei olisi nähty! Mitenkäs kävi Honkalan kellokkaalle toissa syksynä! Emäntä sitä äkäpäissään lypsäessään — se on semmoinen kärähkä koko Leena, vaikka on lautamiehen tytär — niin, emäntä äkäpäissään kirosi sitä ja äläst' olla, lehmä alkaa piipertää pöheikköön. Sitä etsittiin sitten kotveroinen, mut' mitäs tyhjästä apua. Viimein haettiin minut Honkalaan ja minä päästin Perjakan metsäpeitosta. Kohta alkoi se ynyä aidan takana ja kun kotiin tuotiin oli sillä iso kirveen haava kylessä udarten yläpuolella. Sitten vasta muisti isäntä etsimismatkallansa, siellä aidan takana, hotaisseensa kirveellään muuanta koivunkantoa, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt — eikös kellokas siinäkään ollut muutettu ja kuitenkin sanot sinä, jott'ei ihmistä voi muuksi muuttaa?"
Pekka ei vastannut mitään, vaan lähti Tiinoinensa etsimismatkalleen. Vanhus itsekin pistihe pihalle ja teki taaskin taikatempun päästääkseen poikaa metsäpeitosta. Hän otti kaksi leppäistä kalikkaa, asetti ne kesannolle ristiin, pani pyöreän rapakiven niiden väliin ja viimeksi vieretti läheisestä rauniosta jommoisenkin kivenjukuran tuon koneensa päälle ja väliin töpehtien jupisi:
"Rutista ruman sydäntä,
Pakota pahan kereä,
Jott'on inho itsellensä,
Vaiva kova vaimollekin;
Kutistaa minunkin sydäntä,
Pakottavi pernoani,
Kun on lapsen lainannunna,
Piilohonsa peittänynnä.
Metsähinen mies utala,
Havuhapsi haltijainen!
Kun et laske lasta irti
Päästä pientä kyyretyistä,
Otsolla sinut revitän
Kaivelutan karhullani.
Kun ei otso uskaltane
Karhu kaunis päälle käyne,
Laulan ruton ruoskimahan,
Tuonen taudin tappamahan.
Kun ei tuoni uskaltane,
Mana mahtane mitänä;
Tiedän taaton taivahissa,
Kaikkivoivan pilven päällä,
Jok' ei säiky saatanoita,
Pelkeä pahintakana;
Hänet pyydän pieksämähän,
Sullomahan sortamahan.
Haltijat havuisen linnan,
Metsän poikaset punakat!
Laskekaatte lapsueni,
Päästäkäätte pienoiseni,
Jott'en luusi Luojoani,
Puista pitkäisen iseä,
Puhumahan puolestani,
Sivullani sotimahan,
Vasten teitä vaivaisia,
Heittiöitä haltijoita;
Hänell' on kuntoa kosolta,
Viljahkolta voimiakin. —
Auta Ukko onnetonta,
Korjoa kujertavaista,
Vaali sinä vaimon lasta,
Etenkin imehmolaista,
Kun oot imehnon sukua,
Heimoa hyväntöläistä:
Taivottaren taatto vanha,
Laji-isä luonnotarten!
Katso kaikki ilman suunnat,
Silmeä sinisaloja,
Laita lapseni kotia,
Pienoinen piharikoille,
Metsähiiden huimenista,
Kourista kanervaparran!"
Tuon kaiken toimitettuansa palasi Sikke-muori tyytyväisenä takaisin mökkiin. Siellä hän parhaan taitonsa mukaan lohdutti vetistelevää Annia, vakuuttaen: "kyllä poika nyt kohta löytyy, jos hän vain metsässä on". Paljoa lohdutusta ei muorin sanat kuitenkaan näkyneet tytölle tuottavan, koska hän ei enää lähtenyt vuoteelleen, katseli vain milloin millekin suunnalle, sillä hän oli kuulevinansa odotettujen askelia jos jostakin päin. Eipä Sikke-muorikaan saanut unta silmäänsä ja jutteli sen vuoksi yhtä ja toista Annille koko yön lopun. Päivän kirkas kehrä oli jo ehtinyt parin korennon korkeudelle taivaan rannasta, ennenkuin Tiina ja Pekka saapuivat kotiin. He olivat juoksennelleet metsässä aivan väsyksiin asti ja Tiinan ääni oli sorroksissa alituisesta huhuilemisesta.
"Eikö se pojan pahuus ole vieläkään palannut?" kysäsi Pekka kiukkuisena turhasta hakemisestaan.
"Ei, ettekös tekään häntä sitten löytäneet?" tiedusti Sikke-muori ihmetellen.
"Vielä mitä", vastasi Tiina, "ei se metsässä ole. Koko metsän juoksentelimme ristiin rastiin ja siellähän vasta maailmoita oli — oikein jalkoja pakottaa".
"Ei sitä metsässä kuulu, hornaanko lienee juossut koko otus", sanoi
Pekka haukotellen, luki siunauksen ja heittihe tilalleen.
"Senhän siitä saa, kun ei usko vanhojen keinojen auttavan", sanoi
Sikke-muori ähitellen vävyllensä.
"Kyllä minä uskon vanhan keinon auttavan kadonnutta löytämään ja sen vuoksi lähdinkin etsimään, muutoin en olisi paikalta hievahtanut", vakuutti Pekka.
Muori, joka ei vävynsä tarkoitusta oikein tajunnut, selitti: "no sitten ei poika varmaankaan ole metsässä, sillä jos kerran uskotaan, niin ei itse piessakaan jaksa kadonnutta metsäpeitossa pitää; on sitä toki siksi sanalla voimaa". Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "ei se voi olla metsässä, vaan joko vetehinen tahi tuuliainen on sen korjannut, enkä minäkään niille mitään voi. Parasta onkin heittää kaikki Herran huomaan ja ruveta levolle — minäkin olen yösydämen saanut valvoen viettää". Muori köllähti kolpitsalle uunin viereen ja vaipui heti sikeään uneen.
Annin mielen haikeutta oli hakumiesten tyhjin toimin palaaminen yhä
lisännyt. Hänen tuskansa muuttui aivan sietämättömäksi, jonka tähden
Tiina alkoi akkiloida: "jos kadotuksessa vaan on niin vaikea, kuin
Annilla nyt, niin ei siellä tule toimeen tuntiakaan".
"Älä sotke semmoisia seikkoja loruihisi", muistutti Pekka ankarasti, "eikö siinä jo ole kylliksi, kun muori sotkee pakanuutta puhtaasen oppiin, vai rupeatko sinäkin vielä —"
"Äläkä sinä", sanoi Tiina, "äläkä sinä tyhjästä kiivastu; enhän minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka eihän tuo taitanut ihan oikeinkaan olla". Hetkisen kuluttua sanoi hän: "millä tuon tytön nyt saa rauhoittumaan? Katsos miten se ulkona kävellä huuppaastaa, eikä saa sijojaan missään; ei ole hauska tyttöparalla".
Pekka kutsui Annin sisään ja lupasi iltasella viedä kirkonkylään, nimismiehelle, sanan pojan katoamisesta, joll'ei hän siihen mentäessä kotiin palajaisi. Sen lupauksensa sai Pekka täyttääkin. Nimismies pani kapulan kylille kiertämään ja seuraavana päivänä pidettiin metsässä susivoudin johdolla iso ihmisjahti. Tavallansa onnistuikin se, sillä kokonainen susiperhe saatiin päiviltä pois, "mutta Jerikosta ei nähty vilahdustakaan", selitti susivouti Annille. "Muutoin arvelen minä", sanoi hän vielä, "että sudet ovat pistäneet pojan poskeensa".
"Jumala varjelkoon!" huudahti Anni.
"No, jos eivät olekaan, niin kyllä hän nyt jo on siellä, jossa ei kuu kuule, eikä päivä näe, vaan eihän se ole sinun syysi", lohdutteli tuo säälimätön ruununmies tyttöä.
Etsijöiden kautta levisi tieto Kaikusen pojan katoamisesta ympäri pitäjään ja toinen toistaan kummempia juttuja kerrottiin siitä. Kissa-Kerttu näytti kaikkein vähimmän asiasta välittävän, sanoihan vaan: "tietäähän sen, pahalla on paha palkka ja nytpähän lienee siitäkin elätettävästä viimeinkin päästy ja Risto pannaan Sormulaan paimeneksi".
"Mutta ei", sanoi Risto, "lempo lähtekään karjan perässä juoksentelemaan, vaan en minä", ja siihen se homma raukesi.
Muilla ihmisillä oli siihen sijaan paljo puhumista. Jotkut olivat Jerikon katoamispäivän iltana kuulleet ihmeellistä huminaa ilmassa, muutamat taas olivat nähneet jotakin mustaa kiitävän päin peripohjoista, juuri tunturivuorta kohden ja maalarin Maija sanoi selvästi huomanneensa lapsen itkua pilvissä, "niinkuin taivaan vuohi olisi siellä mäkättänyt".
Tietysti ei ainoastaan kadonnut poika, vaan Karja-Annikin oli kansan hampaissa. "Hän kuului kironneen lapsiparkaa", vakuutti maalarin Maija Sormulan isäntä-rengille Laurille, jonka hän arveli iskeneen silmänsä Anniin. Karja-Annia tuomittiin nyt ankarasti kaikkialla ja vaihdokas oli katoamisellaan muuttunut kaikkien lemmikiksi. Omatuntonsa tuomitsi Annia kuitenkin kaikista enimmän, eikä hänen tilansa loppuviikolla suinkaan kadehdittava ollut. Hän oli lakkaamattomassa sielun tuskassa, joka ei hetkeksikään päässyt lauhtumaan, kun Sikke-muori ihmeteltävällä itsepintaisuudella osasi puheen aina vaihdokkaasen johtaa; vaikka ei hän sitä tyttöä kiusatakseen tehnyt.
Kerrankin, kun Anni surunsa lievitykseksi selaeli virsikirjaa, alkoi muori kertoa: "tuosta kirjasta muistan sen kirjain paljouden, joka pappilassa on. Näinköhän yksi ihminen ennättänee eläessään läpi lukea kaikki, kun niitä on niin tuhottoman paljo suuria ja pieniä? Paksuimmat kaikista kuitenkin ovat kirkon kirjat ja tietäähän sen, kun niissä on kaikkien ihmisten nimet ylhäällä, aivan Aatamista asti. Niissä on toinenkin isä poikinensa, suurensa pienensä, mustansa valkeansa ihan koko pitäjäs ja onpa joskus olemattomiakin. Niissä se on senkin kadonneen pojan nimi. Siitä juontuu mieleeni, että oikeassa se oli se Haapalan vanha Sussu-vainaja, oli kuin olikin ja nyt rietas on korjannut kynsiinsä koko pojan ja niinhän se on olevakin".
"Minkätähden se on niin oleva?" kysäsi Anni uteliaasti.
"Sentähden näethän", toimitti Sikke-muori "sentähden, että Sussu kiisti kiven kovaan Kaikusen pojan olevan vaihdokkaan; hän, vainaja näet, tarinoi minulle kaikki, mitä itse tiesi, kun oltiin niin hyvät ruukut, — levätköön hän rauhassa, lepo kuolleille, rauha eläville, lepo kuolleille, rauha eläville".
"Miksikäs se poika sitten vaihdokas olisi?" kysäsi Tiina.
"Siksi kun hän muka on vaihdettu; tietysti siksi, eikä miksikään muuksi", selitti Sikke-muori, "ja saattaahan se niin ollakin. Eihän sillä pojalla ollut edes oikean ihmisen nimikään, vaan joku semmoinen kummallinen sanan poksaus, ett'ei se ollut nimi eikä mikään.
Sormulan rouva vain nauroi koko jutulle, mutta mitähän rouva olisi virkkanut, jos olisi viime talvena ollut kylänluvussa Honkalan isossa pirtissä". Sikke-muori keskeytti äkkiä puheensa ja kysäsi Annilta: "tiedätkö sinä, minkätähden herrasväki ei milloinkaan käy kylänluvussa, eikä juuri kirkossakaan?"
Anni ei tiennyt, eikä luullut sen seikan itseään liikuttavankaan.
"Eipä sillä, jotta se minuakaan liikuttaisi", sanoi Sikke-muori, "vaan minä arvelin vain, jotta ei kolmas käsky kuulunekaan muihin, kuin talonpoikiin; mutta samahan se meille on, kunhan jokaisella tulisi itsestään huoli pidetyksi, ett'ei vihollinen saisi sielua niellä. Kyllä sillä vihollisella onkin maailmassa suuri valta ja monta kolttosta se tekee oppineillekin, mitä sitten meille tuhmille. Lukkari näytti meille siellä kylänluvussa kirkon kirjoista minkä kepposen vihollinen oli tehnyt niinkin hurskaalle miehelle, kuin vanha Matti-pappi oli. Kun Matti-pappi oli ruvennut kirjoihinsa Kaikusen pojan nimeä panemaan, oli paha sen paikalla vereksi muuttanut. Pappi oli siunannut — ja se mies vasta osasi siunata, jos kirotakin, osasi se. Kun toisinaan juhlan kunniaksi messuta kajauttikin, niin karsta kirkon laesta tippui, mutta se olikin toinen mies, kuin nämä nykyiset papit. Jo näköjäänkin se oli julma mies ja entäs se ääni sitten! Äänensä tauttahan se tänne omalle leivälle pääsikin, mutta oli sillä toki vastinekin. Tuolla lukkari-rahjuksella näet oli nuorempana ollessaan kerrassaan hirveä kulkku. Kun ne Matti-papin kanssa yhdessä vonkasivat, niin oikein se korvia särki, mutta mennyt on jo nyt lukkarinkin ääni, mennyt on. Ei se nyt enää jaksa nuottiakaan niin koreasti kiekauttaa, kuin ennen, laulaa ällöttää vain yhtä ääntä, kuin emälammas. Kohta se mahtaa jo kupertua koko ukko, mutta toista oli ennen; silloin se rillitteli, kuin hyvä tiuku."
"Vaan ylpeä se on vieläkin äänestään", huomautti Tiina.
"Oli se ennenkin, eikä antanut nenänsä alla sadetta pitää. Vieläkin muistan minä sen Juhanuksen, jona pastori saarnasi koko puolipäivä- ja puoli iltarupeamaa ja lukkari kesken saarnaa kiskasi: "kaikk', kuin maa päälläns' kantaa, nyt lepoon itsens' antaa ja raukee nukkumaan" — niin mut kadonneesta pojastahan minun piti kertoa, vaan mihinkäs minä taas jäinkään? Jo alkaa muisti pettää, kun on yksi pää kesänsä talvensa; mihinkäs minä taas jäinkään?"
"Siitähän tuosta puhuitte nimen kirjaan panemisesta", vastasi Anni.
"Niin tosiaankin, siihenhän minä jäin", jatkoi Sikke-muori kertomistaan. "Matti-pappi oli vuoroin kironnut, vuoroin siunannut, lukenut lukujaan ja tehnyt senkin seitsemän temppua, vaan mitäs tyhjästä, veri se vain verenä pysyi. Punaisia piirtoja siinä sen nimen kohdalla näkyi olevankin, kun minäkin sitä katsoin — punaisia piirtoja siinä oli, vaikka muutoin koko kirja oli täynnä mustaa ripellosta, niinkuin tervattu harakka sillä olisi hyppinyt".
Monella semmoisella kertomuksella piti Sikke-muori vireillä Annin levottomuutta. Kului niin viikon loppu ja Anni päätti rauhaa saadaksensa lähteä sunnuntai-aamuna pappilaan tunnustamaan, kuinka hän piloillansa oli loihtinut, arvaamatta vesirunoa niin vaaralliseksi, kuin se todella näkyi olevan. — Pekka lupasi käydä naapurimökeissä kuulustelemassa, jos poika olisi viimeinkin ilmestynyt sinne ja Sikke-muori lupasi kylvettää pojan, jos se kotiin tulisi, "kun hän karkaamisellaan on niin paljon tuskaa ja huolta tuottanut".
"Otatkos sinä Tiina lehmät katsoaksesi, jos minä en ennen iltaa kotiin joutuisi", kysyi Anni.
"Otan, otan, mene sinä vain ja kysele kirkkomiehiltä poikaa", vakuutti
Tiina.
Pekka kehotti vielä: "pyydä Lauriltakin joku lohdutuksen pisara murhekalkkisi lievennykseksi".
"Enpä minä Lauria siellä tapaakaan", sanoi Anni, vaan silmänsä sanoivat ihan toista.
"Ethän vain", vastasi Pekka, "yksi tie, kaksi asiaa".
VI.
Tietämättömänä kaikesta siitä tuskasta ja melusta, jonka hän katoamisellaan oli matkaan saattanut, pakeni Jeriko, kylmän kylvyn saatuansa, alussa itsekään ajattelematta, mihin hän menisi. Eipä hän edes tiennyt, minkä vuoksikaan hän pakosalle lähti; se tuntui vain hänestä selvälle, että taaskin oli yksi toivo rauennut tyhjiin, toivo paremmista ajoista ja paremmasta kohtelusta, — ja tuo tunne oli katkera. Hän ei tiennyt rikkoneensa mitään ketään vastaan ja kuitenkin koettivat kaikki kiusata häntä.
"Oi, kuin edes äiti olisi sanomassa mitä tehdä", huokasi poika ja kyyneleet pihahtivat esiin! Hänestä oli, kuin olisi joku ajanut häntä takaa ja yhä eteenpäin juoksi poika juoksemistaan puiden, kivien ja pensaiden välitse, pitämättä lukua jalkojansa pistelevistä risuista ja oksista. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tuntui takaa-ajaja pääsevän ja yhä hitaammin sujui pojan juoksu. Viimein vaipui hän aivan väsyneenä eräälle kallionkielelle jaksamatta enää liikahduttaa jäsentänsäkään ja ummessa silmin, rukoilevan asennossa, odotti siinä takaa-ajajaansa.
Ei kuulunut muuta, kuin pojan oma tuhuttaminen ja hänen sydämensä ankara tykytys. Tuokion kuluttua tohti pakolainen avata silmänsä. Ei näkynyt ketään. Tuon jyrkän kallion alla päilyi syvä, sinertävä järvi ihan ihmissilmän tavoin kuvastaen läheisiä esineitä tyyneen pintaansa. Näköpiirin reunan alle painuva kesäinen aurinko koristi kulta- ja purppurareunuksilla läntisellä taivaalla välkkyvät pilvet, joiden kuvat veden kalvossa näyttivät hiljaksensa liikkuvan.
Koko veden selkä näytti huoletonna lepäävältä immeltä, jonka terveydestä hohtaviin kasvoihin eivät elämän myrskyt vielä ole vakojansa ehtineet piirrellä, eikä turhaan haihtuneet toiveet ole ennättäneet mitään kalseutta näkyviin jättää. Hymy-huulin levähtää neitonen silloin ja iloisena herää taas täysin siemauksin hengittämään elämän kevään tuoksuista ilmaa aavistamatta, mihin kärsimyksiin vielä kerran nuo, uinuvien kalojen tavoin, hänen sydämmensä pohjalla piilevät tunteet, toiveet tai himot hänet syöksevät; aavistamatta, miten kolkkoja syvänteitä, miten rumia salakaria elämän vihuriset myrskynpuuskat vielä kerran paljastavat hänenkin sielunsa syvyyksistä; aavistamatta, miten katkottuina, muodottomina, hirveinä hänen sielunsa kuvastin myrskyn pauhatessa heiastaa ympäröivät esineet, tapaukset ja menneet muistot. Semmoisena tyynenä, ja hymyilevänä levähti järvikin Jerikon sitä kalliolta katsellessa.
Tuolta etäältä taivaan ja maan yhtymäkohdasta näytti saarien, kaitaisten salmien ja sinertävien selkien yli kohoavan hienon hienoa kirkasta utua. Se levisi kautta koko taivaan, niinkuin revontulet talvisina iltoina. Poika katseli kesäisen luonnon hiljaista juhlallisuutta. Vähitellen täytti himmeä loiste koko avaruuden. Rannat, metsät, kaukaiset kummut, yksin rannalla kököttävä nuottikotakin saivat tuossa valossa omituisen miettivän näön. Semmoiselta mahtoi vasta syntynyt luonto näyttää valon alkuaineessa, ennenkuin luopa sana asetti avaruuteen auringot ja kuut, joiden valon kaltaista ei tuo lienteä valo ollut; tuntuihan vaan, niinkuin joku hellä näkymätön käsi olisi kaikki esineet kietonut pehmoiseen valovaippaan. Rantavedessä kasvava valkolumme peitti kainona kukkansa veden pinnan alle ja lehdokki avasi kupunsa laskeakseen voimakkaita tuoksuvirtoja viimehtimään kirkkaasen yöilmaan. Linnutkin, ihmetellen luonnon loistoa, vaikenivat vähitellen, ainoastaan kyntörastas kaiutti sulosointuisalla laulullansa hiljaista metsää. Puiden lehdet, ruohot, kallioa siellä täällä kattava sammalkin kaunistuivat siinä valossa viehättäviksi; haavan hieman väräjävät lehdet hohtivat, kuni hopea, saniaisten ja pihlajan vehreät lehvät muuttuivat melkein läpikuultaviksi.
Poika keksi kiiltomadon, joka ikäänkuin yön silmä hiljaisuudessa vienosti loisti. — Yön valoisa juhlallisuus tuntui sinipunertavalta taivaalta valuvan Jerikon sydämeen ja saattavan senkin juhlallisuutta heiastamaan — kokonaan sulamaankin. Jeriko ei ollut milloinkaan sellaista tunnetta sydämessään tuntenut. Hänestä tuntui, kuin koko hänen entinen elämänsä olisi ollut pahaa, tuskaloista unta, eikä häntä ennen olisi ollut olemassakaan, vaan joku sisällinen voima nyt vasta olisi selittämättömällä tavalla hänet näille ihanille ilmoille saattanut.
Poikaparkaa melkein rupesi pelottamaan, mutta kun hän taas nosti silmänsä ja katseli ympärilleen hymyili koko luonto viehkeästi hänelle ja hänen täytyi hymyillä sille vastaan. Silloin rauhottui Jeriko ja aavisti enkelien nyt liikkuvan ilmassa, jonka takia koko maa, niinkuin tuo korkean kupeva ja hiilakan sininen taivaskin niin kauniilta näyttivät. — Huokaus kohosi yksinäisen katselijan rinnasta. Hän olisi rukoillut jotakuta enkeliä hänenkin luoksensa tulemaan, mutta ei uskaltanut, — eipä oikein olisi osannutkaan.
Enkeli tuli kuitenkin. Pitkin välkkyvin siivin liihotteli se korkeudesta alas pojan luo. Hohtavan valkea puku sillä oli, niinkuin saarnastuolin päällä seisovalla kirkkoenkelilläkin ja kellankarvaiset, pitkät kiharat ympäröivät sen lempeitä kasvoja. Hymyillen läheni se hiljoikseen poikaa, jonka rinnan täytti suloinen tyytyväisyyden tunne.
Vaihdokas luuli tuntevansa tuon hentovartaloisen olennon. Hän oli sen jo ennenkin nähnyt, mutta missä — sitä hän ei voinut muistaa. Nyt oli enkeli jo aivan lähellä, sen siipien löyhytteleminen jo tuntui Jerikon kasvoilla — sehän olikin hänen äitinsä. Lempeästi silitteli äiti poikansa suortuvia ja Jeriko kertoi, ett'ei "uusi äiti" koskaan hänen päätänsä silitellyt, mutta pyysi enkeli-äidin hänen sanojansa salassa pitämään. Luottavasti laski poika sitten kiharaisen päänsä enkeli-äidin pehmoiseen syliin ja katseli hartaasti niitä kauniita kuvia, joita se hänelle näytteli. Siinä kertoeli enkeli-äiti monta sievää satua pienistä patalakkisista tontuista, järven pinnalla kisailevista keijukaisista ja muutamia julmia juttuja puunpituisista jättiläisistä.
Kertomusten aikana pojan sydän milloin riemusta sykähteli, milloin taas oli pelosta pakahtua, kun pahat haltijat veivät vallattomia lapsia jylhien vuorten komeroihin, joissa kaikenmoisia hirviöitä asui. Siellä pakotettiin pienoisparat leivän verosta syömään koivunhiiliä, joille voin asemasta oli sammakon kutua silitetty, mutta poika tunsi, ett'eivät haltijat hänelle olisi tahtoneet mitään pahaa tehdä. Kissa-Kerttu olisi tahtonut ryöstää häntä pois enkeli-äidin parmoilta, jossa oli niin hyvä olla, mutta ei toki voinut ja poika iloitsi siitä.
Pitkään nukkui Jeriko korkealla Eräkkälän kalliolla ja uneksi äitivainajastaan. Viimein tahtoi äiti lähteä pois. Poika, estääkseen lähtöä, tarttui häneen sylin kiinni. Käsiin tuntui niin kovalta ja poika heräsi. Hetkisen hieroi hän silmiään ja ihmeissään katseli paikkaa, jossa hän oli, eikä alussa muistanut, miten hän sinne oli joutunut. Viimein muisti hän kaikki: pakonsa, Karja-Annin, tuon yön omituisen kauneuden ja lempeän valon, jossa valossa kotiseutunsa oli niin kauniilta näyttänyt. Öinen kuva painui lähtemättömäksi pojan sydämeen. Hän istahti kivelle vertailemaan nyt herännyttä luontoa yölliseen uinuvaan luontoon. Kaikki oli nyt toisin. Päivän kirkas tähti oli jo kohonnut korkealle taivaan rannasta, hiljaisuus oli poistunut, liikettä ja elämää näkyi kaikkiaalla. Tuokion muisteli hän ihanoita uniansa enkeli-äidistä, mutta hiukova nälkä pakotti hänen haaveksimisesta kääntämään mietteensä tosioloihin.
"Kaikki olikin vaan tyhjää unta", huokasi poika, "ja mihinkäs minä nyt joudun?" Hiukan asemaansa aprikoitua, päätti hän parasta olevan palata takaisin maitomökille, pyytää siellä kaikilta anteeksi, vaikka ei hän tiennyt oikeastaan, mitä hänellä oli anteeksi pyytämistä. Niin oli parasta tehdä, sillä Riston ja uuden äidin luo ei hän tahtonut enää ikinä mennä. "Ennen vaikka mihin, vaan ei sinne", sanoi poika ääneen ja lähti osailemaan takaisin maitomökille.
Se oli kumminkin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä pakomatkallansa oli Jeriko kulkenut niin kiireesti, ett'ei ollut joutanut laisinkaan paikkoja tarkastamaan. Nyt hän ei tiennyt edes suuntaakaan, mihin päin lähteä, eikä ihmisasuntoakaan näkynyt missään, josta tietä olisi voinut kysyä. Järvisarjan takaa näkyi kyllä pari taloa, mutta ne olivat pojalle samat, kuin kaunis, saavuttamaton kangastus väsyneelle erämaan matkustajalle. Päiväpaisteessa välkkyvin siivin kiitelevät kalasääkset eivät myöskään osanneet tietä neuvoa.
"Ei tässä nyt auta muu, kuin rantoja myöten osailla Järv'salmen sillalle ja sieltä minä kyllä osaan tien", mietti poika miehevästi.
Kovin kaukaa ei hänen tarvinnutkaan ihmisasuntoa etsiä, sillä jonkun matkaa kalliolta oli korkeiden rauduskoivujen ympäröimä soma kenttä ja sen reunassa pienoinen mökki. Se oli siistikäs rakennus, joka enemmän muistutti pientä herrastaloa, kuin talonpojan mökkiä. Kaikki mökin ympäristössä oli niin siistiä, että poikaa milt'ei pelottanut lähestyä sitä. Hän rohkasi kuitenkin mielensä ja päätti käydä kysymässä tietä.
Juurikuin hän oli oven ripaan tarttumaisillaan alkoi sisästä kuulua kummallinen tärisevä ääni, ikäänkuin tuo koko mökki olisi hänelle vihoissaan mörissyt. "Prr, tsirrrr, surrurrur" tärisi ääni pojan korvissa ja saattoi hänet äkkiä peräytymään, sillä yölliset unikuvat kummittelivat vielä hänen mielessään. Uskaltamatta enää mökkiin yrittää lähti poika metsää kohden astua huppuroimaan, toivoen sattumalta maitomökille joutuvansa.
Kotveroisen käveli hän metsässä oman onnensa nojassa, kunnes viimein huomasi olevansa aivan eksyksissä. Silloin juohtui pojalle mieleen, kuinka hän kerran ennenkin, Riston kanssa marjassa ollessa oli eksynyt, ja kuinka he olivat kotiin osanneet käännettyään paitansa nurin. Samaa temppua päätti Jeriko nytkin käyttää ja paremmaksi vakuudeksi, käänsi hän tällä kertaa kaikki vaatteensa, yksin lakkinsakin nurean puolen päällimmäiseksi. Jokseenkin kirjavana, mutta hyvässä toivossa perille saapuvansa, jatkoi sitten eksynyt matkaansa. Ennen pitkää alkoikin puiden välistä häämöittää avonainen paikka ja siinsipä sieltä vettäkin. Iloisena riensi poika sinnepäin, mutta kovin hämmästyi hän nähdessään joutuneensa tuolle kummalliselle mökille, joka hänelle äsken vihoissaan mörisi.
Tällä kertaa oli mökin ovi auki ja sisästä kuului nyt aivan toisenlainen ääni. Ei se ollut kanteleen, ei paimen torven, eikä huilunkaan sävel, vaan ihmeen kauniilta se kuului. Poika hiivi varovasti lähemmä nähdäkseen, mikä se niin monella äänellä pani ja toivoi taas saavansa nähdä enkeli-äidin siellä kanteletta ramputtelevan, sillä ei hän luullut muiden sillä tavoin voivan soittaa.
Ovelle päästyänsä näki poika sisässä istuvan harmaapartaisen miehen. Yhdellä seinällä oli kummallinen, kehrällä varustettu rakkine, jonka alla näkyi pieniä lastuja koko läjä. Keskentekoisia rukkeja, tuoleja ja piippuja oli ympäri huonetta. Toiseen huoneesen vievästä ovesta näkyi pitkä pyssy ja sapeli, jotka olivat ristissä pitkäpartaisen miehen kuvan päällä. — Mökin asukas, hyvin kulmikas ukko, ei näyttänyt vierasta ensinkään huomaavan; hän vaan kahvinruskeasta, pitkäkaulaisesta laatikosta kiskoi havukirveesen vivahtavalla aseella säveliä, niinkuin olakoivusta kiskotaan tuohta. Toisinaan nuo sävelet lähtivät pitkinä, eheinä suikaleina, toisinaan ne taas kiemurtelivat tuhansissa sykkyröissä, niinkuin kuivat höylänlastut.
Nuo sävelet löysivät vastakaiun Jerikon rinnassa. Häntä pelotti vain, että äänet tuosta laatikosta ehkä loppuvat ja unhottaen nälkänsä, nurin käännetyn pukunsa ja kaikki, astui hän kynnyksen yli äänen kiskomista paremmin nähdäksensä. Siinä seisoi poika avossasuin kuunnellen sävelvirtaa, ikäänkuin olisi tahtonut sen laineilla nälkäänsä tyydyttää. Toisinaan kohisivat äänet valtavana koskena, toisinaan kulkivat ne hiljaisena, tyynenä vuona ohitse sitten vähitellen muuttuakseen valittaviksi huokauksiksi, jotka tunkeutuivat sydämen sisimpiin syvyyksiin. Silloin ei poika enää jaksanut kyyneliänsä pidättää, vaan niitä tulvehtimalla tuli hänen silmistään; mutta ne olivat suloisia, ei onnettomuuden, vaan puhtaan kaunotunteen pusertamia pisaroita.
Soittaja säpsähti hiukan kuullessaan ihmisääntä ihan vierestään, loi kummastuneen katseen vieraasensa, jonka merkillinen puku yhä enemmän herätti kummastusta hänessä.
Jeriko, nähtyään itsensä huomatuksi, alkoi puheen kysymällä: "mikä ihmeellinen äänilipas se tuo on?"
"Se on viulu se", sanoi ukko, "mutta mikäs ihmeellinen otus sinä olet ja mistä sinä tänne tipahdit?"
"Niinkö minä", puhui vaihdokas ja kotiseutunsa puheenparren mukaan vastasi sitten kiertelemällä: "olenpahan vain tuolta kirkonkylältä".
"Kukas sinä olet sieltä ja mitä varten tänne olet tullut?" kyseli vanhus yhä poikaa tarkastellen.
"Enhän minä ole kukaan", mutisi Jeriko kainosti vastaukseksi, sillä hän luuli ainoastaan aika-ihmisten joitakin olevan.
"Oletko sinä hullu, vai viisas?" tiuskasi ukko ja näytti todellakin rupeavan poikaa löylynlyömänä pitämään, koska hän vetäsi oven kiinni ja pani oikein salvan eteen.
"En, vaan minä olen Kaikuis-Taavetin poika kirkonkylältä", selitti
Jeriko ja peläten isännän vihaista ääntä vetäysi ovelle.
"Seis mies!" komensi vanhus, "ei tässä nyt jäniksen selässä olla, vaan ensin otetaan miehestä selko. Senkö sinä olet sen renttu-Kaikusen poika, joka ennen oli kellonsoittajana?"
"Sen ja Kissa-Kertun", vastasi tutkittava itkussasuin.
"Mutta miksi sinä olet vaatteesi nurin kääntänyt?"
"No kun olen eksyksissä", toimitti poika.
"Hullu se taitaa sittenkin olla — eksyksissä ja vaatteet nurin — hm! — Kaikusen poika — ota siitä selko, jos saat", mutisi vanhus parrassaan ja kyseli vielä: "miksikäs sinä taannoin itkit sitten?"
"Kun sinä kiskoit ääniä tuosta lippaasta", sanoi poika terhakasti ja osotti sormellaan viulua.
"Mitäs varten sinä tänne tulit ja mitä täällä teet?"
"Minä olen paimenena Sormulan maitomökillä", sai vanhus vastaukseksi.
"Sormulasta olet paimena, niinkö? Ja rouvako sinut tänne lähetti?"
"Ei, minä tulin itse", vastasi taaskin poika, "ja olin yötä tuolla kalliolla".
"Milläs tavoin sinä tulit; venheelläkö?" kysäsi isäntä.
"Juoksemallahan minä tulin", selitti Jeriko.
"Puhuikos rouva mitään rukistaan?" sanoi ukko.
"Eihän minulle muuta sanonut, kuin käski huutamaan, jos näkisin suden tulevan".
"Jotain sotkosta tässä nyt on, mutta tottapahan selviää", mutisi vanhus itsekseen. "Tänään on torstai — lauantai-iltana menen minä kirkolle; hm! mutta olisi hän saanut viisaamman asiamiehen hankkia. — Poika parka on päästä vialla — tottapahan ylihuomenna selviää".
Hetken kestävä äänettömyys seurasi. Yht'äkkiä katkasi vanhus sen ja kysyi, osottaen toisessa huoneessa olevaa pyssyä: "tiedätkö mitä tuolla tehdään?"
"Tiedän, sillä ammutaan, lintuja ja oravia" sanoi Jeriko.
"Niin, sillä ammutaan", myönsi vanhus, "mutta jos sinä tahdot täältä lähteä pois, ennenkuin minä sinut vien Sormulaan, niin minä ammun sillä sinutkin; muista se". Sitten antoi hän Jerikolle ruokaa, joka pojalle olikin hyvään tarpeesen.
"Tunnetko minua?" kysyi ukko pojalta syötäessä.
"Tunnen; etkös sinä ole se rukkiukko?" tuumaili poika.
Tuo Jerikon uusi tuttava oli todellakin rukkiukko, josta ei pitäjään väki tiennyt paljo mitään. Sotaherrana hän oli ollut aikoinaan, vaan sitten saanut jostakin syystä eron virastaan ja Sormulan rouvalle oli hän sukua — sen verran hänestä tiedettiin. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa muutoin, kuin kauppa-asioissa ja sitä paitsi Sormulassa. Sorvaustyöllä elätti hän itseään, vaan ei sallinut kenenkään tulla tilauksia luoksensa tekemään; ne piti tehdä Sormulassa, johon hän tilatut tavaratkin toi. Jo pari vuosikymmentä oli rukkiukko paikkakunnalla asunut, mutta ei kukaan ollut vielä ennen Jerikoa, hänen kynnyksensä yli jalkaansa astunut, eikä hänkään avannut muiden ovea, mutta kirkossa istui hän paikallansa joka sunnuntai olipa ilma millainen hyvänsä.
Kun rukkiukko oli pitäjääsen tullut, oli hänestä kaikemmoisia huhuja liikkunut. Jotkut olivat tietävinänsä, että hän oli murhannut päällikkönsä, toiset kertoivat hänen murhanneen päällikkönsä kanssa paenneen vaimonsa, mutta jo aikoja sitten olivat kaikki rukkiukkoa koskevat huhut lakanneet, eikä kukaan nyt enää välittänyt hänestä vähääkään. — Joskus olivat ihmiset, hänen mökkinsä ohitse soutaessaan, kuulleet sieltä outoja ääniä, joita luultiin yliluonnollisiksi. Moni arvelikin ukon elävän hyvässä sovussa pahan hengen kanssa ja yleiseen kammoksuttiin häntä ja hänen asuntoansakin.
Rukkiukko eli yksinäisyydessään, jonkinmoisessa salaperäisyyden hämärässä ja omituinen kolkkous tuntui hänestä leviävän kaikkiaalle, missä hän liikkui. Tuo yleinen kammo oli syynä siihenkin, ett'ei kukaan vaihdokkaan etsijöistä mennyt Arnold Mark Meyerin mökkiin — se oli rukkiukon oikea nimi — kadonnutta poikaa kysymään.
Vielä seuraavana sunnuntaina puheltiin kokkomäellä vilkkaasti kadonneesta pojasta ja useimmat päättivät haltijoiden ottaneen hänet halttuunsa. Muutamat toivoivat pojan Jumalanpalveluksen aikana ilmestyvän sakaristoon, sillä sinnehän kuului menninkäisillä olevan tapana heittää ryöstämänsä lapset, kun niihin olivat kyllästyneet. Suuresti hämmästyivät sen vuoksi ihmiset, kun näkivät rukkiukon jäykkänä astuskelevan kirkkomäelle ja kadonneen pojan seuraavan häntä.
Monen olisi tehnyt mieli puhutella poikaa, mutta ei kukaan rohennut, kun hän ilmestyi rukkiukon seurassa. Kirkonmenojen jälkeen täytyi Jerikon kuitenkin kertoa vaiheensa väkijoukolle, joka kuunteli häntä paljoa hartaammin, kuin papin saarnaa kirkossa ja juurta jaksaen poika seikkailunsa kertoikin.
Kansaan levisi puhe enkelien ja jättiläisten taistelleen Jerikon sielusta ja enkelien voittaneen, sillä rukkiukko oli rukoillut pojan puolesta. Poika oli näet lopettanut kertomuksensa vakuuttamalla, ett'ei rukkiukko ole ollenkaan paha, "vaan hän on hoitanut minua, niinkuin oma äitini ja hän soittaa niin kauniisti, niin jott'ei sitä osaa sanoa", ja silloin, sitä sanoessa, pojan silmät oikein hehkuivat ilosta.
Siitä päivästä alkaen ei enää kukaan ymmärtävä ihminen pitänyt Jerikoa vaihdokkaana, "sillä rukkiukko oli hänelle hankkinut sielun", sanoivat ihmiset ja niin todellakin oli asian laita, vaikka vähän toisella tavoin, kuin ihmiset luulivat.
Meyer oli soitollaan ja ystävällisellä kohtelullaan herättänyt Jerikossa rakkautta ja itsekin tullut pojan kautta takaisin kiinnitetyksi ihmiskuntaan, josta kohtalon rautakoura oli häntä kauan erotettuna pitänyt. Ihmisten rukkiukkoa kohtaan tuntema kammokin haihtui haihtumistaan ja häntä ennen ympäröinyt salamyhäisyys muuttui myötätuntoisuudeksi, sillä nyt tiedettiinkin hänen olevan "hyvän ukon, joka on mahtanut saada paljo kovia kokea", lausui Lampelan kunnioitettu isäntä.
VII.
Paimenelämä oli Jerikosta kadottanut paljo suloansa sittenkuin hän oli tutustunut rukkiukon kanssa ja aina nähtiin hänen siitä pitäen ajavan karjaansa Mayerin mökille päin, sillä hän väitti siellä olevan paremmat karjanlaitumet, kuin muualla. Kun lehmät lypsivät tavallisuuden mukaan, ei paimenelta sitä kiellettykään ja vähitellen rupesivat muidenkin talojen karjat sielläpäin käymään, mutta Jeriko ei toisten paimenten leikkeihin usein ottanut osaa. Päinvastoin oli hänellä omat huvinsa. — Tavallisesti nähtiin Jerikon istuvan erillään muista pojista jollakin kivellä nikartelemassa jotakin, mutta ei kukaan hänen tekeleistään voinut päättää, mitä hän aikoi sommikoida. Paitsi sitä koetteli poika kaikkia esineitä mitä vain käsiinsä sai, eikö niistä ääniä lähtisi. Ihmeellinen taito näkyi hänellä olevankin saamaan jonkunlaisia ääniä kappaleista, joista niitä ei luulisi ensinkään lähtevän. Hän soitteli milloin tuohen julmalla, milloin luunkappaleella tai omatekoisella kanteleellansa; mutta ei nuo säveleet näkyneet soittajaa oikein viehättävän, koska hän kyynelsilmin aina, kesken soiton, singahdutti soittimensa syrjään ja vaipui ajatuksiinsa.
Usein katosi poika kokonansa karjansa luota ja kun kerran toiset paimenet salakkali häntä seurasivat, nähtiin hänen hiipivän rukkiukon mökkiin, johon muut eivät tohtineet seurata. Ei Jeriko milloinkaan yhtynyt paimenlauluihinkaan, paitsi erääsen, jossa toivotaan päivän loppua sanoilla:
"Mene päivä männikölle,
Viere vemmel koivikolle,
Päästä paimenta kotihin,
Laske lasta lämpimähän,
Vilusta värisemästä,
Pakkasesta parkumasta!"
Pistäytyipä poika toisinaan kotoakin rukkiukon mökkiin ja vasta iltamyöhällä saapui pirttiin, jossa hänen leposijansa oli. Sikke-muori ei oikein pitänyt noista Jerikon iltamatkustuksista ja käski pojan aina olemaan läsnä arvoituksilla oltaessa, "sillä se teroittaa järkeäsi", sanoi hän.
Muutamana iltana oli Sikke-muori niin hyvällä tuulella, että lupasi yhdestä ainoasta arvaamattomasta arvoituksesta lähteä Hymylään, jossa hän jo oli käyttänyt muita kaikkia, paitsi Jerikoa.
Sen kuultuansa lakkasi Tiina paikalla värttinäänsä pyörittämästä ja Pekkakin, joka peräpenkillä haravan vartta vuoleskeli, taukosi työstään jotakuta ongelmaa keksiäkseen. Tiina ehätti heti äidillensä selitettäväksi arvoituksen sanoen: "teiri puussa, suolet maassa, vielä sittenkin kukertaa; mikäs se on, äiti?"
"Kyllä tiedän", sanoi Sikke-muori "sinä tahtoisit värttinän sijaan saada rukin, mutt'ei siitä synny mitään, se tuottaa vain taloon kotivarkautta ja kaikkea muuta pahuutta; vaikka kaikki ihmiset kuuluvat nyt hullaantuneen semmoisia hankkimaan".
Viimein luuli Pekka keksineensä muorille selittämättömän pulman ja voiton hymy huulilla lausui hän: "puinen kirja, luiset puustavit, laskut suorin selvittävi, tilit tarkasti tekevi; mikäs se on?"
Siinä oli Sikke-muorille kotvaksi miettimistä ja Pekka jo hyvillään tuumaili: "ei nyt auta anoppikulta, kuin läkkää pois Hymylään. Hyi, hyi Hymylään, Hymylän koirat haukkumaan, mene Kaisa katsomaan, kuka sieltä tulee. —"
"Älähän nyt noin hätäile", puhui Sikke-muori. "Eihän se ole muuta, kuin semmoinen kapine, jolla laukkuvenäläiset laskunsa tekevät, vaan en nyt sen nimeä muista".
"Niin todellakin, helmilautahan se onkin", tiesi nyt Karja-Annikin ja otti Laurin lahjoittaman, venäläisiltä ostetun esiliinavaatteensa käsitöikseen. Sikke-muori ihaili sen koreutta ja kyseli hintaa, mutta ennenkuin Anni sai kaikki esiliinaa koskevat seikat selitetyksi, kysäsi Jeriko saisiko hänkin arvoituksen sanoa.
"Sano vaan", tuumaili Sikke-muori pilkallisesti, "sano vaan, niin saadaan nähdä, voipiko vaihdokas vanhan ämmän ongelmoissa voittaa".
Luvan saatuaan sanoi poika hymyillen veitikkamaisesti: "mikäs se on: ei siin' ole hinku, vaan kumminkin se vinkuu, kyllä sill' on kaulaa, mut suutta se laulaa, sen kaula on käyrä, ja kielet siinä kiinni?"
Kaikki rupesivat miettimään pojan ongelmaa ja viimein sanoi Sikke-muori: "sitä et sinä toki tiedä itsekään".
"Tiedänpä kyllä", väitti poika "ja jos ette sitä huomeneen mentäessä arvaa, niin on muorilla matka Hymylään". Sen sanottuaan luikahti poika pihalle ja viipyi myöhään yöhön poissa.
Pojan antama arvoitus vannehti aika tavalla Sikke-muorin päätä, vaan kaikki oli turhaa, se ei selvinnyt, eikä edes antanut muorin saada untakaan. Lopuksi rupesi muorin sappea karvastelemaan, ja hän mutisi itsekseen: "tuommoinen mankki, jonka korvantaukset tuskin ovat kuivat, panee pulmillaan vanhain ihmisten pään ihan pyörälle. Mistä ihmeestä se pungastaneekin semmoisia arvoituksia, joita ei ole ikinä ennen kuultu. — Saranalla olisi kaulaa, mutta kieliä ei; kanteleella on kielet, mutta eihän sillä ole kaulaa; mistä hän semmoisia viisauksia keksineekin. — Varmaankin se rukkiukko niitä hänelle neuvoo ja nyt minun täytyy Hymylään lähteä; mutta maltahan rukkiukko, et tästä lähtien enää kovin monta rukkia tarvitse kaupaksi tehdä".
Muori syännyksenteli yhä enemmän. Kun Jeriko viimeinkin tuli kotiin ja väsyksissä hiivi vuoteelleen, lupasi muori panna tuoreesen muistoon hänen yöjuoksunsa ja nukkui vihdoin itsekin. Aamusella sai kuitenkin paimen luvattoman kylänkäyntinsä anteeksi, mutta siitä hyvästä täytyi hänen muorille selittää arvoituksensa. Sikke-muori pilkkasi vielä sitten vävyänsä, kun hän ei voinut arvata "niin helppoa arvoitusta, kuin rukkiukon viulu oli".
Niin kului kesä ja joutui syksy. Yhä useammin kuului metsästä paimenten syystoivotus:
"Sa'a lunta luppaele,
Ränteäkin räppäele!
Jo on törkyjä talossa,
Hauteina hautumassa,
Kyllin syödä kourusarven,
Ahmailla emännän viljan."
Sormulan karjakin vietiin viimein maitomökiltä kotiin. Ilma oli sumuinen, puut tien varsilla seisoivat surulsina ja kirjavia lehtiä putoeli niistä tuontuostakin tielle. Alakuloisena palasi Jeriko kotikyläänsä ajatellen, mitä hänestä tulisi, kun häntä ei enää paimeneksi tarvittaisi. Oikein häntä värisytti miettiessään, että taas joutuisi Kissa-Kertun ja Riston kiusattavaksi, vai lieneekö syystuuli sen aikaan saanut.
"Jospa rukkiukko olisi isäni, niin ei hätääkään, mutta nythän en enää saa häntä nähdäkään, kuin toisinaan; enkä enää milloinkaan saa hänen kuulla soittavan", ajatteli poika. Hiukan lohdutti häntä kuitenkin se seikka, että hän nyt rukkiukon avulla oli oppinut tavaamaan, "ja sitä ei uusi äiti osaa, eikä Ristokaan, tuskinpa koskaan oppinevatkaan", lausui hän ääneen perille päästessä.
Lauri oli tullut karjaa ottamaan vastaan ja Jeriko kuuli, kuinka hän lupasi Annille toimittaa häät nauriin listimisen aikaan. Heti tarjoutui poika heille palvelukseen, mutta nauraen hylkäsi Lauri tarjouksen, tuumaillen: "sitten menisi meidänkin aikamme hukkaan sinua etsiessä, kun paholainen taas jonkun kerran sinut kuleteltavakseen ottaisi."
Silloin päätti poika lähteä pois koko tienoilta, sillä hän huomasi, ett'ei hän nyt enää voisi loukkauksia niin helposti sulattaa, kuin ennen. Muutaman päivän perästä muutti Jeriko kuitenkin päätöksensä, sillä rukkiukko pyysi häntä luoksensa oppiin. Meyerille oli näet alkanut kesän kululla tuiskuta tilauksia niin, ett'ei hän itsekseen voinut enää toimeen tulla ja paitsi sitä oli hän tottunut pojan seuraan ja ikävöi häntä. Sentähden tulikin rukkiukko Sormulaan poikaa luoksensa hakemaan ja mietti: "minä koetan kiitollisuudella kiinnittää pojan itseeni ja saan siten todella nähdä, onko ihmiskunnassa vielä mitään hyvettä jälellä, sillä rakkautta, koira vieköön! ei heissä ole rahtuakaan tai kuinkas olisi Maria voinut minulle semmoisen kolttosen tehdä?"
Sormulan herra luovutti Jerikon mielellään palveluksestaan ja taivutti vielä Meyerin myymään mökkinsä Laurille hyvästä hinnasta ja muuttamaan asuntonsa kirkonkylään, jossa hänellä olisi paremmat tulot ja muutoinkin mukavampi elämä. Suuri hinta houkuttelikin ukon kauppaan, sillä hän piti paljon rahasta ja täytyyhän ihmisen jostakin pitää, niinkuin vanhain naisten kissalempikin osottaa. —
Meyerin elämässä oli ollut aika, jolloin hän ei rahalle antanut mitään arvoa, vaan tuhlaeli sitä tuhottomasti tyydyttääkseen nuoren kevytmielisen vaimonsa oikkuja, joka viimein karkasi erään nuoren upseerin kanssa. Sentähden erosi Meyer ihmisseurasta ja pakeni yksinäisyyteen, jossa Jeriko hänet kohtasi. Pojan asema säälitti rukkiukkoa hän rupesi tuon onnettoman suojelijaksi, sillä hän tunsi itsekin olevansa hylätty, siihen sijaan kuin ennen ollessaan soittokunnan johtajana eräässä rykmentissä, oli ollut ihailtu ja kunnioitettu taiteensa tähden.
Lyhyesti sanoen Jerikon uusi kasvattaja oli noita lentotähden kalttaisia ihmisiä, jotka yht'äkkiä valaisevat ympäristöänsä, sitten heti sammuvat ja unhotetaan; hän oli niitä, niinkuin hän myöhemmin kasvatillensa sanoi, "joiden elämästä kirjoissa lukiessaan nuoret naiset kyyneleitä vuodattavat, mutta, joita kaikki joko välttävät tahi katsovat ylön elämässä kohdatessaan".
Tuo paljon kokenut rukkiukko kohtelikin Jerikoa enämmän poikanaan, kuin oppipoikana ja opetti hänelle kaikkea mitä itse tiesi ja taisi. Poika sai oman viulunsakin, sillä ilolla oli Meyer huomannut hänellä olevan luontaista taipumusta sen soittamiseen. Kaikin tavoin koetti rukkiukko sitten pojan kykyjä kehittää sekä sanoin, että töin.
"Sinun pitää", lausui Meyer kerrankin oppilaalleen, "sinun pitää oppia oikein hyvin viulua soittamaan, sillä sen rinnalla ovat muut soittimet roskaa; mutta varjele Herra ihmistä kuulemasta sitä huonosti soitettavan! Huono soittaja on ilkeä ihminen, sillä kuta puhtaammat tunteet sinulla on, sitä puhtaammin soitat. Viululla yksin voi luoda ja tietysti hyvä luo hyvää, paha pahaa".
Jeriko ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi, kuin nyt rukkiukon luona. Hän sai vielä leikkikumppaniakin, sillä pappilan Kallea ja Sormulan pikku Loviisaa oli Meyer ottanut opettaakseen yhdessä Jerikon kanssa.
Loviisalle laittelivat pojat katinleikoista kaikenmoisia koristeita ja näyttivät pitävän hänestä kumpikin hyvin paljo, koskapa he kilpaa suosittelivat häntä.
Leikin ei kuitenkaan annettu tositöitä häiritä, sillä rukkiukko painoi oppilaittensa mieleen syvälle oman elämänsä ohjeen, jonka hän oli lainannut eräästä kirjasta ja joka kuului:
"Työ ja taistelu, käskyt on Herran,
Eloa on työ, mut' laiskuus kerran
Häpeähän saattaa
Ja kuolemahan kaataa."
Tosityötä oli pojallekin yltäkyllä, kun kaikki piikaihmisetkin rupesivat talon tyttärien kanssa kilpailemaan värttinän hylkäämisessä. Ainoastaan Sikke-muori, Honkalan Leena ja pari muuta emäntää, jotka kaikissa asioissa Sikkeä seurasivat, nurisivat rukkeja vastaan, sillä Sikke-muori vihasi sekä rukkeja, että niiden tekijää.
"Niinkuin olen sanonut", lausui tuo arvoisa vanhus, "ne rukit vain tuottavat kotovarkautta ja muuta pahuutta taloon. Ja tietäähän sen, kun niiden tekijäkään ei ole oikea kristitty! Minä olen aina hänen pyhyyttänsä epäillyt, vaikka Lampelaiset ja monet muut kuuluvat häntä ylistelevän kupliksi vesien päälle, vaan saavatpahan vielä nähdä, mikä siitä lopuksi tulee. Nyt se vielä pilaa Kaikusen pojankin ja kuuluu tehneen piipun kopan Jeriko-paran päivän näkemättömästäkin".
Honkalan Leena keskeytti muoria kysyen: "onkos se totta, kun kylällä sanotaan rukkiukon Sormulan pirtin uunilta viskanneen pellolle lehmän pääluun; se muka oli siellä hänen tarvispuittensa tiellä, vaan eiköhän Sormulan lehmäonnikin liene mennyt samaa tietä?"
"Menihän se! Tottahan se on", tiesi Sikke-muori, "eihän siin' ole savua, joss' ei tulta; tottahan se on ja nyt kuuluu se vielä opettavan poikaa soittamaan viuluakin, vaikka tietäähän jokainen siinä koneessa asuvan jotakin, joka ei oikealle kristitylle sovi".
"Se on tietty se", myönsi Honkalan Leena.
"Tiettyhän se on, eikä niistä rukeistakaan ole mihinkään, eikä se maalarin Maijakaan niitä muutoin kehuisi, vaan saadakseen ukollensa työtä; mutta älä sinä toki hanki tytöllesi mokomaa hyrisijää", puhui Sikke-muori.
"En toki", sanoi Leena "ei siitä kunnian kukko talolle laula, jos rukin ostaa, kaikkihan se vie lehmäonnet ja muut".
Maalarin Maijan tai rukin ystävien puolue kasvoi kuitenkin kasvamistaan ja rukintekijöiltä ei puuttunut koko talvena työtä. Ihmiset ihmettelivät suuresti nähdessään rukkiukon ja vaihdokkaan ystävyyttä ja tuumailivat: "kyllä se rukkiukko vielä kuollessaan määrää vaihdokkaan perillisekseen, eikä sitten sillä pojalla hätää ole".
Maalarin Maija taas kertoi kylällä pojan edistyksistä yhtä ja toista ja vaikka Maijan arveltiin panevan vähän liikoja, odotettiin kuitenkin uteliaisuudella kylänlukua.
Se tulikin kevättalvella. "Mäkitupalaisen Taavetti Kaikusen lapset Risto, Peti, Anni ja Jeriko! ovatko ne täällä?" huusi pastori römäkällä äänellä. —
"Eivät ole", lausui Risto pyrkien väkijoukon taakse piiloon, mutta aika-ihmiset lykkäsivät hänet seisomaan Jerikon rinnalle, joka jo seisoi papin edessä. Risto ei tuntenut i:täkään ja sai tukkapöllyn, Petille ja Annille tapahtui sama temppu ja kiukkuisena ojenti luettaja Jerikolle kirjan ärähtäen: "lue tuosta!"
Selvällä, vapisemattomalla äänellä luki Jeriko luettavansa ja lukipa pastorin käskystä vielä toisenkin värsyn. Ihastuneena katseli pappi poikaa ja puhkesi lausumaan: "*omnibus numeris absolutus*! (kaikin puolin täydellinen!) *Mi fili, bene legis*! (hyvin luet poikani!)"
Pastori rupesi siitä lähtien opettamaan Jerikollekin latinaa samalla kertaa, kuin omalle Kallellensakin ja niin tuli pojista täydelliset koulukumppanit.
"Ihan siitä väännäksen vielä herra tuosta Kaikusen pojasta", puhelivat ihmiset kylällä sen kuultuaan.
Molemmat pojat kasvoivat sitten yhdessä ja perehtyivät toisiinsa, kuin parhaat veljekset. Tuota elämää kesti monta vuotta ja kaikki rukkiukon oppilaat olivat jo käyneet rippikoulun. Silloin kylmeni poikien väli, sillä he huomasivat molemmat lempivänsä Loviisaa, eikä kumpikaan ollut Loviisan tunteista selvillä. Selvä järki sanoi kuitenkin Jerikolle, ett'ei hän koskaan voinut toivoa omakseen rikkaan Sormulan ainoaa perillistä, mutta siitä huolimatta elätti hän rinnassaan tuota suloista tunnetta, kuitenkaan virkkamatta siitä kellenkään mitään.
Lähestyi niin aika, jolloin Kallen piti lähteä pois kotoansa opinnoitaan jatkamaan. Koitti viimein tuo surullinen lähtöpäivä ja Jeriko tunsi oikein iloitsevansa siitä, kuin Kalle nyt tulisi Loviisan seurasta erotetuksi. Iltasella meni hän järven rannalle kävelemään ja odottamaan Kallea, joka oli sieltäpäin tuleva.
Jeriko istahti kivelle ja tuumaili pyytää Kallelta anteeksi, kun hän oli iloinnut ystävänsä poislähdöstä. Hän päätti avata koko sydämensä ystävälleen ja kysyä häneltä neuvoa sammuttaaksensa rakkauttaan Loviisaan. Noihin mietteisinsä oli hän niin vajonnut, ett'ei laisinkaan kuullut askelia, jotka lähestyivät. Viimein luuli hän kuulevansa Loviisan äänen hiljaa kuiskaavan sanat: "sinun, ikuisesti sinun".
Säikähtäen hyppäsi Jeriko ylös ja näki aivan lähellänsä näön, joka vihlasi hänen sydäntänsä, kuni terävä puukko. Tuolla rantaäyräällä seisoi Loviisa ja Kalle. Hellästi oli Loviisa kietonut käsivartensa Kallen kaulaan, jonka oikea käsivarsi ympäröi tytön hentoa vyötäistä.
Rakastuneet huomasivat Jerikon ja iloisesti huudahti Kalle: "Jeriko! tule ottamaan osaa onneemme; meidän sydämemme ovat löytäneet toisensa; mutta pidä se vielä salassa".
Kylmästi ja hajamielisenä lausui Jeriko onnentoivotuksensa ja lähti horjuvin askelin kotiinsa päin.
"Mikäs Jerikolle on tullut; hän näytti niin kummalliselta?" kysäsi
Kalle.
"En tiedä", sanoi Loviisa, "luultavasti hän suree poislähtöäsi, niinkuin minäkin".
"Älkää surko, tulenhan minä takaisin ja sitten pidämme häät, mutta siksi olkoon kaikki vielä salassa", sanoi Kalle.
Sillä välin kävellä huppuroi Jeriko metsässä sinne tänne, kuin mieletön, mutta viimein rohkasi hän itsensä ja päästi kamalan naurun. "Haha haa! vaihdokashan minä olen ja minäkö nostaisin silmäni Sormulan neiteen, haha haa! Hupsuja on kaikenlaisia! Vaihdokas ja enkeli — sehän olisi kaunis pari, haha haa!" Kolkosti vastasi metsän kaiku tuohon särkyneen sydämen nauruun ja tuuli huokaili niin syvästi puiden latvoissa Jerikon metsästä kotiin lähtiessä.