X. IMMEN IKÄVÄ.
Viipurin linnan neitsytkammion kapean, lyijypuitteisen ikkunan syvennyksessä seisoi eräänä lokakuun päivänä taas mustasilmäinen tyttö, katsellen ulos Suomenvedenpohjan selälle, jossa syksyinen kare kävi korkeana. Lehdetön ja kuin raiskattu oli Hiekkaniemen lepikkoranta, jolla kylmä aalto huuhteli alastonta kalliota. Tyttöstä melkein puistatti, kun hän taas, niinkuin niin usein ennenkin, tiukasti tarkasteli ulappaa nähdäkseen, eikö tuon harmajan selän takaa jo palaa se pieni venhe, joka toista kuukautta sitten sinne loittoni ja häipyi. Ei näkynyt palaavaksi, ei näkynyt yhtään venhettä koko aavalla selällä.
Kirsti-neiti hypelteli niitä nuoria, joilla hänen musta pukunsa oli rinnalta nyöritetty, jättäen kaistaleen vaaleaa alusmekkoa näkyviin, — hän haki rukousnauhaansa, johon hän usein sai turvautua painaakseen alas esiin pyrkivät kyyneleet. Niin levotonna sykki pieni sydän siellä mekon alla, aina levottomammin joka päivä. Kalvennut oli jo verevä poskikin, niin ankarasti oli häntä rangaissut se paha poika — pienestä leikinlaskusta vain. Mutta jospa se nyt palaisi, kaikki hän anteeksi saisi. Vaan hän ei palaa…!
Ei asettunut levottomuus rukousnauhaankaan. Neitonen siirtyi kangaspuihin ja koetti kutoa, mutta haluttomasti juoksi pirta ja lanka katkeili. Raskaita askeleita kuului torniin vievistä rappusista. Kirsti kuunteli: niin, se oli linnanherra tuo, joka edellä kepeämmin kapusi; Degen-voudin askeleet taas olivat nuo tanakammat. Tyttö nousi, kääräsi äkkiä pitkän huivin palmikkojensa peitoksi, heitti turkiksilla reunustetun villavaipan hartioilleen ja seisoi ovella tuokion kahdenvaiheilla. Uskaltaisikohan taas kysäistä…? Sehän on turhaa…! Mutta miksei uskalla; ehkä on Pietari-vouti saanut jonkun viestin… Onhan se mahdollista, sillä vielä on liike vapaa Juustilaan päin. Tyttö puikahti päättävästi ulos ja läksi kiireesti kipittämään noita kapeita, puolipimeitä kiviportaita torniin. Rintakaiteeseen nojaten seisoivat siellä jo nuo vanhat, rautapukuiset herrat, ääneti katsellen itäistä maisemaa. Tyttö pysähtyi tuokioksi heidän taakseen, kooten ympärilleen vaippaansa, jota tuuli repi. Sitten hän rohkasi mielensä ja kysyi hiljaa Pietari-voudilta:
— Eikö ole Evertistä mitään kuulunut?
Hetkisen viivähti huolenilme voudin kuparinruskeilla kasvoilla, mutta hymyyn ne taas sulivat, kun hän vastasi:
— Ei, lapseni, mutta hän tulee kyllä Pentin ja Hintsan matkassa. Ole huoletta!
— Lienevätkö hengissäkään enää, huoahti tyttö, koettaen turhaan salata ikäväänsä ja huoltaan.
— Ehkei heillä ole siellä vaara sen suurempi kuin täälläkään.
Katsoppas tuonne, Kirsti!
Pietari-vouti viittasi kädellään sinne kauas kaupungin edessä levenevälle lakeudelle, missä vielä viime kesänä hohtelivat keltaiset peltosarat. Siellä oli nyt uusi kaupunki, paljon suurempi kuin Viipuri, ulottuen Pantsarlahden harjanteilta Papulanlahden ryteikkörantaan saakka. Vieri vieressään näkyi koko tällä alueella mataloita, likasenharmaita telttoja niin kauas kuin silmä kantoi. Hirsitulet paloivat telttojen edustalla, niin että koko se itäinen maisema oli hienon, harmajan savun peitossa, jota tuuli vuoroin lennätti ylös, vuoroin painoi sakeammaksi maata vasten. Noiden liiteleväin savupilvien lomitse näkyi miesjoukkoja häärivän telttojen kupeilla: toiset hinasivat siellä jykeitä piiritystykkejä, joille toiset kivesivät suoperäiseen maahan tukevampaa pohjaa, toiset taas kantoivat suuria hirsiä, joista korkeita piirityskojeita rakensivat, — he kiipeilivät kuin muurahaiset siellä ristisalvoksillaan.
Mutta Pietari-voudin käsi viittasi erityisesti sakeaan ratsuväkiparveen, joka parastaikaa kuin liikkuva piikkivesakko vyöryi kentän poikki Salakkalahden kärkeä kohti. Kirstin sydäntä kouristi: hän oli kuullut juuri noita ratsumiehiä kuvattavan niin hurjiksi ja julmiksi, etteivät ne mitään elävää jättäneet jälkeensä, missä vain kulkivat. Knut Possekin näytti ääneti tarkastavan juuri tuota etäisyydessä kiitävää parvea, ja tuokion kuluttua hän virkkoi kuin itsekseen:
— Se on taas se valkoinen ritari. Jotakin juonta on siellä nytkin tekeillä.
Jo näki tyttökin ratsujoukon etunenässä valkoisen töyhdön vilahtavan, ja hän jäi tarkkaamaan tuota pelottavaksi kuvattua päällikköä, jonka korkeajalkainen ratsu näytti melkein kuin koholla lentävän kentän yli.
— Mutta hyökkäykseen eivät ne näytä tänäänkään ryhtyvän, puhui
Degen, hänkin yhä tutkiskellen vihollisten liikkeitä.
— Viiteen päivään eivät ole nyt hievahtaneet. Juuri se minua arveluttaa.
Knut Posse vainusi venäläisten valmistavan jotakin kepposta ja oli levoton, niinkauan kuin hän ei heidän aikeistaan päässyt selville.
Nelisen viikkoa oli nyt kulunut siitä, kun Viipurissa vihdoin laukesi kauan pingoittunut odotuksen jännitys ja piiritys alkoi. Eräänä päivänä syyskuun keskivaiheilla alkoi Viipuriin tulvia pakolaisia Kivennavalta ja Koivistolta, talonpoikia ja pappeja, miehiä ja naisia, kertoen, että nyt on vainolainen tuhansin miehin lähenemässä. Viipurista pantiin silloin vakoojajoukot liikkeelle, ja nämä palasivat pian ilmoittaen, että nyt on tosi edessä. Silloin poltettiin pois viimeiset sillat, kerättiin rannoilta pois viimeiset venheet ja suljettiin portit. Ja kun aamu valkeni Pyhän Mateuksen, apostolin, päivänä, syyskuun 21:senä, silloin näkivät Viipurin tornien vartijat ensikerran vieraansa. Nuo autiot, metsättömät kukkulat kaupungin ulkopuolella olivat yöllä saaneet asukkaita; niiden rinteillä marssitettiin joukkoja, uusia ja aina uusia, jotka kuin sakovat sadepilvet asettuivat toinen toisensa eteen.
Niitä saapui ehtimiseen kolmen päivän kuluessa, jalkajoukkoja ja ratsujoukkoja; niitä lappoi kuin vettä koskesta. Ällistyneinä ja äänettöminä viipurilaiset sitä muureiltaan katselivat. He katselivat, kuinka viholliset verkalleen ja rauhallisesti pystyttivät telttojaan kukkulain rinteille ja niiden väliselle alangolle ja hinasivat esiin noita neljän sylen pituisia tulikirnujaan ja raskaita, rautaisia heittokoneitaan, jommoisia Viipurissa ei oltu ennen koskaan nähty. Turhaan oli Hartwig Winholt koettanut häiritä heitä siihen noin kiintonaisesti pesiintymästä; hän oli hyökkäillyt heidän vartijainsa kimppuun, tuottaen niille melkoiset mieshukat, hän oli koettanut estää heitä ottamasta haltuunsa Uuraanväylän viereisiä saaria, pistäen satimeen heidän partiojoukkojaan. Mutta mitäpä se tuntui noihin rajattomiin laumoihin. Pian oli Posse oivaltanut, että kaikki voimat olivat säästettävät kaupungin muurien ja tornien vartioimiseen, ja kun viholliset lokakuun alussa panivat toimeen ensimäisen pommituksensa, silloin nähtiin, kuinka tarkalleen joka mies muureilla tarvittiin.
Huumaavalta, melkein herpaisevalta, oli aluksi vaikuttanut se tärisyttävä pauke, joka läksi noista monista kymmenistä pitkin lakeikkoa asetetuista tykeistä. Kamalaa oli ollut varsinkin noiden pitkäin, avosuisten tuliputkien ulvonta, joista muureja vastaan lennätettiin sekä suuria kiviä että valettuja rautakuulia, — niihin verrattuna kuului vain pieneltä pihinältä Viipurin omain tykkein pauke. Maa tärisi, päiväkauden peitti raskas ruudinsavu koko ilman, yrittäen samentaa aistit viipurilaisilta, jotka eivät tämän miespolven varrella olleet piiritystä kestäneet. Jo ensi päivinä pelmuutti tuo pommitus niin pahasti muurin ulkosyrjiä, että heti täytyi käydä niitä öiseen aikaan korjaamassa. Viholliset olivat jo tehneet ryntäyksiäkin muureja vastaan, pääsemättä kuitenkaan vielä vallihautojen yli. Suuren mieshukan olivat heille aina tuottaneet Viipurin tykit, jotka eivät tosin kyenneet noille kaukaa ampuville kirnuille kilpailijoiksi, mutta sen sijaan kylläkin murhaavasti lakasivat kumoon liian lähelle uskaltavia jalka- ja ratsujoukkoja.
Possesta kuitenkin tuntui, että tähänastiset hyökkäykset olivat olleet vasta kokeiluja ja että tosi oli vielä edessäpäin. Mutta nyt muutamiin päiviin eivät viholliset olleet pommittaneet eivätkä hyökänneet…
— Olisikohan ryssillä aikomus lähettää noita joukkojaan, joita tuolla marssittavat, Tervaniemen puolelle, puheli vouti, yhä seuraten valkoisen ritarin liikkeitä. — Tahtovat ehkä panna saarroksen umpeen, ennenkuin taas hyökkäävät.
Posse seisoi kauan ääneti, ikäänkuin harkiten Pietari-voudin arvelua. Savea oli roiskunut hänen sääriraudoilleen ja ylös haarniskaan asti, jota ei moneen päivään oltu puhdistettu. Posse oli niissä varusteissaan jalkeilla aamusta iltaan ja usein öisinkin pitkää puolustuslinjaansa valvomassa. Keskipäivällä hän tavallisesti tuli itäiseltä muurilta linnaansa vähän levähtämään, mutta silloinkin hän aina, niinkuin nyt, ensiksi nousi Olavintorniin tähystämään. Sieltä oli näköala laajin yli kaupungin ja vihollisleirin, sieltä saattoi hän parhaiten päättää, mitä piirittäjä kulloinkin aikoi ja missä omalla puolella heikkous oli.
Hän nosti hetkeksi raskaan kypärähatun päästään, antaen tuulen leyhytellä noita ohimoilta pensastavia, harmaita tukantupsuja. Hänen kasvoissaan oli ulkoilmaelämän antama raikas punakkuus, mutta nyt oli silmäin ympärillä väsymystä ilmaisevia ryppyjä; hän oli nähtävästi levon tarpeessa. Ja melkein välinpitämättömästi hän, taas päänsä peittäen, vastasi voudille:
— No, sittenpähän linnankin tykit saisivat työtä.
Mutta Pietari-vouti, joka ei irrottanut katsettaan noista ratsuväen liikkeistä, huoahti vakavana:
— Kun olisi ehtinyt Jaakkima Fleming sitä ennen talonpoikineen tänne perille.
Nyt Possekin vilkastui, ja terästä oli taas hänen äänessään, kun hän virkkoi:
— Niin, totta, hän on tulossa. Virolahdeltahan hänen viestinsä saapui, — hän voisi olla jo huomenna täällä.
— Niin voisi. Olisikohan vihollisella hänen tulostaan vihiä?
— Hyvin luultavasti, heitähän kiertelee ryöstelemässä joka taholla. — Huolen ilme asettui taas Possen tutkivaan katseeseen. — Mutta miten he ratsuväkensä saavat Tervaniemen puolelle? Venheitä heillä ei ole ja Juustilan joessa on syystulva.
Viipuri ei näet ollut vielä kokonaan saarrettu. Lännen ja pohjoisen puolelta oli vielä liike vesitse kaupunkiin vapaa, ja sieltä olikin vielä piirityksen ensi viikkoina tuotu kaupunkiin rehuja ja ruokavaroja, mikäli niitä jo kolutusta maakunnasta oli saatu irti. Läntistä rantatietä myös vielä kuljettiin; sieltä oli pari viikkoa sitten Niilo Pentinpoika saapunut Kymiltä, tuoden mukanaan Viipuriin pienen joukon sinne kertyneitä talonpoikaisia nostomiehiä. Ja nyt odotettiin sieltä Louhisaaren herraa, joka silloin vielä oli jäänyt Kymijoelle vastaanottamaan piispan hommaamia viimeisiä apujoukkoja. Oliko nyt venäläisillä aikomus hyökätä noiden nostomiesten kimppuun? — se epäilys rupesi Olavintornissa tähystäviä herroja huolettamaan.
Posse oli kääntänyt katseensa satamaan päin. Siellä oli vielä liikettä, kalastajavenheitä tuli ja meni. Viipurin asukkaat olivat näet jo piiritykseen tottuneet. Ensimäisinä pommituspäivinä he olivat aivan tyrmistyneet, kuin kuoleman tuskassa olivat naiset ja lapset paenneet sitä huumaavaa pauketta luostareihin ja kirkkoihin. Mutta vaikerrusta ei ollut kuulunut eikä sallittukaan, ja pian taas hoitelivat noissa pienissä, mataloissa puutaloissa perheet ainaisia askareitaan, totuttautuen piirityselämän ahtauteen. Näin kai nyt tulisi jatkumaan, niin he arvelivat, ja äänetön tylsyyden tunne oli heidän mielissään jo asettumaisillaan ensi päiväin hädän ja pelon tilalle. Miehet harjoittivat elinkeinojaan mikäli vahdinpidolta joutivat, hakivat halkoja ja kävivät kalassa, — he eivät oivaltaneet sitä, mikä päälliköille oli selvää, että näet vihollinen aluksi tahtoi piiritettyjä vain väsyttää, ennenkuin iskisi musertavan iskunsa.
Noita kalavenheitä Posse katseli, mutta hänen ajatuksensa pyörivät yhä heidän äskeisessä keskustelussaan. Ja hän käännähti taas voudin puoleen virkkoen:
— Meidän täytyy lähettää Jaakkima-herralle kiirehtimiskäsky, — joku noista kalastajista voi soutaa sitä viemään. Ja Tervaniemen puolelle on pantava tiedustajajoukko. Tönne Eerikinpojan ratsumiehillä kai on parhaiten aikaa.
Sillävälin kun vouti laittoi toisen vartioista näitä käskyjä toteuttamaan, siirtyi linnanherra taas tornin itäkulmalle miettiväisenä tarkastamaan vihollisten laajaa leiriä. Venäläiset olivat sinne sijoittuneet neljään eri pääryhmään; eri ruhtinaat olivat näet koonneet omat joukkonsa päällikkötelttainsa ympärille. Etelässä, Pantsarlahden ylängöllä, jossa Pyhän Magdaleenan kirkko vieläkin oli pystyssä, oli siten vanhan Novgorodin tasavallan väki majoitettuna; olivatpa Viipurin porvarit heidän joukostaan jo tunteneet niitä ylimyksiä, joita olivat nähneet kauppamatkoillaan Ilmenjärven rannalla. Heidän päällikkönsä, voivoodi Jaakko Saharjevits, näkyi ottaneen itse tuon pienen kirkon tyyssijakseen. Oikealla sivustalla sitävastoin, Papulanlahden rannalla, oli oudonnäköisiä miehiä, pitkäliepeisissä turkkikauhtanoissa ja mättäänkokoiset lakit päässään. Se oli kaukaista, etelävenäläistä väkeä — niin olivat Winholtin ottamat vangit kertoneet —, jota kaksi veljestä, Borisoff-ruhtinaat, johtivat. Mutta ihan kaupungin itämuuria vastapäätä oleva keskustaleiri oli suurin kaikista, peittäen koko tuon laajan lakeuden. Siellä kuului komentajana olevan piiritysjoukon ylipäällikkö Danilo Schtjena itse ja näillä leiritulilla näkyi monenkirjavaa sekä jalka- että ratsuväkeä.
— Mikä tuo valkoinen on nimeltään? kysäsi arasti Possen takana vielä seisova neitonen, jonka silmät olivat seuranneet linnanherran tutkivia katseita, mutta taas pysähtyneet tuohon merkillisesti välkähtävään valkoiseen sulkakypärään, joka ratsujoukon etunenässä liehui.
— Se on heidän etujoukkojensa päällikkö, ruhtinas Pietari Obolenski, liukas ja liikkuva mies. Hän se meille aina tuo enintä huolta.
— Tuonne hän vie väkensä lahden kärkeen; harjoituksiako siellä pitänee. — Niin puheli Degen-vouti, katsellen epäilevästi, kuinka tuo kiitävä joukko häipyi kukkulain taa koillisen hämärään. Mutta käännyttyään Possen puoleen vouti huomasi tuon väsyneen piirteen, joka nyt ikäänkuin samensi linnanherran muuten elävät, kirkkaat kasvot, ja hän jatkoi:
— Mutta mene lepäämään nyt sinä, Knut. Minä kyllä sillaikaa valvon tuon levottoman ritarin liikkeitä.
— Niin, menen kyllä; yöllä on taas oltava jalkeilla.
Hän lähti laskeutumaan porrasaukosta. Mutta ennenkuin hän sinne oli ehtinyt, nykäsi nuori tyttö, joka levottomana taas oli tarkastellut Suomenveden syysmyrskyistä selkää, häntä käsivarresta ja viittasi vilkkaasti yli noiden mustien vesien. Niin oli hänen mielensä kiihtynyt, että hän vain vaivoin sai sanat suustaan:
— Katsokaa, katsokaa… sieltä se palaa… se venhe!
— Niin, venhe sieltä näkyy soutavan, virkahti Posse, pysähtyen tuota aalloilla lastuna kelluvaa alusta katsomaan.
Mutta tyttö oli jo rynnännyt Pietari-voudinkin käsivarteen ja kyseli hengästyneenä:
— Onko… onko se Evertin venhe?
— Sitä en voi nähdä, vastasi vanhus. — Mutta tänne se soutaa; mene vastaan!
Vene läheni nopeasti lännenpuoleista rantaa, pyrkien vihollisten näkyvistä linnan suojaan. Lentäen laskeusi mustasilmäinen tyttö tornin kapeita rappusia, kiirehtien linnan pohjoispäässä olevalle venhelaiturille, ja sinne käveli Possekin hänen jälestään. Ei ollut kuitenkaan saapuva venhe Kirsti-neidin odottama. Alakuloisena jäi tyttö muurin reunalta katselemaan yksinäistä, outoa soutajaa, joka linnan kupeitse laski myötävirtaa kaupunkiin päin. Mutta Posse, joka tunsi miehen erääksi kaupungin kalastajaksi, huusi hänet pysähtymään ja kysyi:
— Mistä soudat, Hauki-Antti?
— Lavolassa kävin kätkemässä mertani, etteivät niitä ryssät hävittäisi, huusi kalastaja vastaan.
— Näkyikö vihollisia joella?
— Näkyipä liiaksikin. — Soutaja pysähdytti venheensä rantakiville.
— Niitä ihan kuhisi siellä ylempänä Vatikiven kaalamossa.
Knut Possen ääni terästyi:
— Näyttivätkö ne pyrkivän siitä yli?
— En liian lähelle mennyt, mutta metsän läpi kuulin ryskettä, kun he siellä kaatoivat hirsiä ja vetivät niitä koskelle.
— Ja mitä luulet heidän siellä rakentavan?
— Hirsisiltaa koskeen, — näinhän siellä miehiä paaluja lyömässä…
Possen huulilta pääsi hiljainen vihellys. Nyt hän ymmärsi valkoisen ritarin vehkeet, — se puuhaa siis todella retkeä Lavolan ympäri Viipurin eteläpuolelle, piiritettyjen selkään. Sitä varten tarvitaan nyt silta Juustilan jokeen!
— Vai saarretaan nyt Viipuri umpeen, puheli hän kuin itsekseen. —
No, kylläpä heiltä siihen väkeä riittää!
Olihan Posse arvannut, että viholliset tulisivat ulontamaan saarron myöskin lännen puolelle, siten kaupungin puolustusvoimia yhä useammille tahoille pilkkoakseen. Mutta siitä, että he juuri nyt olivat tuohon kierrokseen ryhtyneet, siitä aavisti hän pahan juonen. Heillä on siis todella tieto Jaakkima Flemingin apujoukon saapumisesta, ja sen he tahtovat jo taipaleella nujertaa. Mutta se on toki estettävä, päätteli Posse samassa, ja hänen äsken väsyneet kasvonsa olivat taas pingoitettua terästä, kun hän yhtäkkiä lausui soutajan uutista kuulemaan kertyneille miehilleen:
— Huomiseen asti on vihollisia estettävä pääsemästä
Vatikivenkoskesta yli. Heitä on hidastettava millä hinnalla tahansa.
Tänä yönä tarvitaan Maunu-piispan miehiä!
Tuossa tuokiossa kävi Posse jo jakelemaan määräyksiään, — ei tullut mitään hänen levolle lähdöstään sinä päivänä. Yksi huovi ratsasti hetken kuluttua Mäkitörmin kutsumaan Hartwig Winholtia linnanherran puheille, toinen kävi keräämään kalastajain venheitä illaksi linnan alle, kolmas vei viestin piispan miehille. Ja Winholtin kanssa neuvoteltuaan päätti Posse, että vielä samana iltana isonlainen venhekunta soutaisi Juustilan joelle, hävittämään äkkirynnäköllä vihollisten siltatyöt sieltä ja siten hidastamaan heidän kiertoliikettään. Winholt tarjoutui retken päälliköksi, ja iloiset Höyhenhatut pääsivät mukaan johtamaan Uudenmaan talonpoikia, jotka piispanväen ja aatelisten asepalvelijain lisäksi määrättiin tälle matkalle lähtemään.
Iltapäivällä venheet laitettiin kuntoon. Vesiportilla vahtia pitäneet uusmaalaiset talonpojat sijoitettiin niihin soutajiksi, ja heti pimeän tultua läksi retkikunta viillettämään illaksi tyyntynyttä selkää pitkin pohjoiseen päin.
Omituisen levottomana seisoi silloin Posse muurin reunalla, katsellen miestensä menoa. Se retki oli välttämätön, jos mieli pelastaa Flemingin talonpojat, sehän oli selvä, ja Winholtin taitoonhan hän täysin luotti. Mutta sittenkin… hänen olkapäässään olevaa arpea, joka oli kotoisin Brunkebergin taistelusta, oli taas ruvennut vihavoimaan, ja kun sitä rupesi näin alakuun aikana kolottamaan, ennusti se hänelle aina jotakin ikävää. Posse oli taikauskoinen, eikä hän koettanutkaan vapautua niistä aavistavista mielialoista, jotka hänet usein valtasivat. Hän koetti vain tuntonsa herkimmillä säikeillä tutkia, mitä näkymättömät henget hänelle näin neuvoivat.
Raskain askelin laskeutui linnanherra muurilta ja käveli verkalleen pimeän linnanpihan ja laskusillan yli kaupungin puolelle; Winholtin poissaollessa oli näet hänen vietettävä yönsä Mäkitornissa. Sillan korvassa näki hän yksinäisen naisen seisovan Tiurinukon luona utelemassa sydämensä huolia. Niin, nuori Kirsti-neitihän se oli. Hänet oli kai nyt se uusi levottomuus, jonka tieto vihollisten asettumisesta Juustilan joelle oli hänessä synnyttänyt, ajanut noidalta neuvoja kyselemään. Niin Posse päätteli, ja hän kysäsi kylmissään vapisevalta immeltä:
— Mitä haltija sanoo, — palaako sulho?
— Ukko kertoo hänen palaavan, vastasi tyttö innolla, joka ilmaisi huolten ja ikävän keskeltä jo orastavaa toivoa. — Mutta, jalo herra, uskaltaako hänen luottaa?
Posse hymähti hyväntahtoisesti:
— Luota pois, se helpottaa huoliasi. Luottaisinhan minäkin, jos hän minulle jotakin arpoisi.
— Ja viskaten kolikan velhon pataan virkkoi hän:
— Katso, kertooko haltijasi tänäänkään minulle mitään?
— Itse tiennet aavistuksesi. Mitä niitä minulta kyselet? vastasi velho vältellen. — Vielä ei ole liemeni sinulle valmis.
— Se on ehkä valmis silloin, kun aikamme on täytetty, virkkoi Posse raskasmielisenä. Mutta sitten hän taas, neitoa rauhoittaakseen, virkkoi tyyneesti:
— Mene levolle, tyttöni, ja vaali toivoasi, se sinulle antaa ikävässäsi voimaa. Sitä minäkin koetan vaalia, ja sen avulla kestän.
Kirsti-neiti juoksi kevyin askelin sillan yli linnaan takaisin, ja velhokin lähti ansiopaikaltaan majataloonsa köpittämään. Knut Posse käveli yksin edelleen muurinvierustaa sen itäsivustalle. Ilta oli pimeä; kuoleman äänettömyys vallitsi tuossa levolle jo laittautuneessa kaupungissa, niin syvä äänettömyys, että se tuntui miltei uhkaavalta. Ja rotevan soturin täytyi terottaa katseensa, muurille silmäillessään, sillä hänestä melkein tuntui, kuin siellä olisi liidellyt pahan ilman lintuja suurin, harmajin siivin.
XI. VATIKIVEN TAISTELU.
Pimeimmillään oli syksyn pilvinen yö, kun Viipurin linnan venhekunta, vajaan peninkulman taipaleen soudettuaan, laski Lavolan suulle. Maata tuskin häämöittikään, mutta tuulen jälkeen vielä käyvä kare kertoi, että ranta on lähellä. Sounti hiljeni ja kuin hiiviskellen läksivät venheet pitkänä jonona nousemaan vastavirtaa joelle. Airot toisinaan raapasivat rantakiviä ja sotkeutuivat pajukkoon, joka matalana ryömi veden rajassa. Mutta edestäpäin kuului kosken tasainen kohina ja sitä kohden johtajavenhe, toisten seuraamana, viiletti.
Kappaleen matkaa kosken alapuolella laskivat venheet maihin joen läntiselle rannalle. Väki nousi venheistä ja läksi ennakolta annettujen ohjeiden mukaan astumaan rinnettä myöten lepikon läpi koskelle. Tarkoitus oli hyökätä äkkiarvaamatta lauttasillan vartijain kimppuun, mutta helppopa ei ollut hiljaa samota tuon sakean rantavesakon halki. Oksia katkeili ja risukot ryskivät, ja pianpa rupesi pimeässä yössä kuulumaan ääniä, jotka ilmaisivat, että venäläiset olivat kuulleet vieraiden tulon ja antoivat merkkejä toisilleen. Kosken kohinaan sekaantui juoksevain askelten töminää ja katkonaisia varoitushuutoja.
— Ne pakenevat henkensä edestä, kuiskasi Maunu Frille iloisena Winholtille, kun he piispan väen etunenässä kiirehtivät koskelle päin. Frille-veljesten oli kyllä oikeastaan määrä johtaa uusmaalaisia talonpoikia, jotka kulkivat asemiesten perässä, mutta he eivät malttaneet jäädä sinne jälkijoukkoon, vaan tahtoivat tapansa mukaan olla ensimäisinä iskemässä.
— Kunhan eivät jäisi meitä väijymään, vastasi Winholt vakavana. —
Tämä meno ei minua miellytä; kuljetaan kuin säkkipäässä.
Yön pimeys ja nuo siinä kaikuvat vieraat äänet ajoivat omituisen rauhattomuuden tunteen metsän läpi hiipiviin miehiin. Winholtkin jo epäili, olisiko parempi odottaa aamun tuloa ja hyökätä vasta sitten, sillä eihän ollut tietoa, paljoko tuota vartioväkeä on ja missä se piilee. Mutta ylempää kosken alta kuului jo etummaisten miesten kehottava huuto:
— Tännepäin, miehet, täällä on lauttasilta!
— Ja vartijatko poissa? kysyi Winholt, astuen esille vesakosta koskenviereiselle aukealle, jossa ranta toki hämärästi erottautui virtaavasta vedestä.
— Ei ole täällä ketään, vastasi Juhana Frille, joka veljensä kanssa jo kompuroi lauttapaikalla olevain hirsikasain keskellä.
— Tuonne pakenevat vartijat, — kuule kun ryskyy metsä! lisäsi Maunu Frille, kopeloiden äsken rakennetun hirsilautan rantaan iskettyjä tukipaaluja.
— Siis heti työhön käsiksi, siltaa purkamaan komensi Winholt.
Rutosti kävivät miehet katkomaan niitä paksuja vitsaksia, joilla veden varassa kelluva hirsisilta oli rantapylväisiin sidottu, ja hirret läksivät yksitellen virralle solumaan. Rohkeammaksi paisui nyt miesten mieli, ja äänekäs rupatus soi pian pitkin pimeää ahdetta, johon venheiltä nousi yhä uusia joukkoja.
Silloin kuului yhtäkkiä ylempää törmältä, sieltä, mihin vihollisten vartijat äsken olivat väistyneet, läpi yön peljästynyt huuto:
— Täällä väijyvät venäläiset…
Oli tuokion äänetöntä. Vaan sitten rupesi lepikosta kuulumaan rymyä ja juoksua; sieltä kajahti säikähtyneiden talonpoikain hätäisiä huudahduksia:
— Vainolaiset hyökkäävät…!
— Edestä pois… nyt venheisiin…! Vesakkorinteeltä, jossa talonpojat vielä olivat sekaisena joukkona tulla kolunneet, syntyi tavaton sekasorto. Kukaan ei tiennyt, mitä oikein oli tapahtunut; ei tunnettu siinä pimeässä, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, kaikki työnsivät toisiaan; toiset kompastuivat kiviin, toiset juoksivat heidän ylitseen, jokainen koetti henkensä kaupalla kiirehtiä venhevalkamaan takaisin.
Umpimähkään he venheille ryntäsivät, omiaan tuntematta; he työnsivät alukset vesille ja syöksyivät niihin päällekkäin silmittömän pakokauhun valtaamina. Yksiin venheisiin työntyi siten liiaksi väkeä, toiset läksivät melkein tyhjiltään rannasta, ja sanomaton mellakka vallitsi niiden ääressä vesirajassa. Venheet olivat toinen toisensa tiellä, ja virta painoi niitä kiviä vasten, jolloin moni niistä hulahti vettä täyteen. Uimasilleen joutuneista miehistä moni hukkui; osa vain pääsi rämpimään maihin. Ja rantaa pitkin juoksentelivat myöhemmin tulleet yhä edestakaisin, hakien turhaan pajukosta aluksiaan…
Sanomaton oli se sekasorto.
Kosken partaalla Winholt suomeksi ja saksaksi kiroili ja karjui miehilleen, vaatien heitä asettumaan. Koko pelotus oli ollut aiheeton. Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Joku talonpoika oli pensaikossa tavannut pakoon pyrkivän venäläisen vartijan ja joutunut tämän kanssa käsirysyyn, — siitä koko hälinä.
Mutta öisten äänien ja omain mielikuvainsa pelottamat talonpojat olivat yhä mielettöminä kauhusta, ja kauan kesti ennenkuin he rauhoittuivat. Kauhunsekainen vavistus heitä edelleenkin ahdisti, kun he nyt rannalta palattuaan märkinä ja uupuneina aamun valkenemista odottaen istuivat yökosteisella törmällä ja tarinoillaan yhä toisiaan säikyttelivät.
Winholt tahtoi viipyä yön koskella, vihollisia pidättääkseen. Mutta tuskallinen oli se yö. Aatelisherrat, jotka sillan purettuaan asepalvelijoineen vartioitsivat kaalamoa, katuivat, että olivat ollenkaan ottaneet talonpoikia mukaansa, ja koettivat turhaan ylläpitää toisissaan rohkeaa mieltä.
Vihdoin sarasti toki aamu kylmänä, sumuisena, ja harmajana. Maisemat, jotka vähitellen hämärinä häämöittivät sumumerestä, ne ikäänkuin kylpivät syksyisessä usvassa, ja kauan kesti, ennenkuin sen keskeltä esineet erottuivat toisistaan. Winholt kävi tarkastamassa joukkoansa. Mutta juuri kun hän nousi kosken kohdalla olevalle törmälle, jossa piispan rotevat miehet pitivät vahtia, karautti metsästä esiin ratsujoukko, kuin kohoten kosteasta maasta, ja samalla näkyi valkoinen töyhtö välähtävän puitten lomissa…
— Valkoinen ritari tulossa!
— Venäläinen ratsuväki ryntää!
Niin kajahtivat taas huudot miesten riveissä, ja onnettomuutta ennustaen ne vyöryivät mäeltä alas koskelle ja sieltä lepikkoon, äskeisestä hengen hädästään vielä hervottomain talonpoikain pelästyneeseen joukkoon.
Nyt niissä huudoissa oli perää. Illalla, vähän ennen Viipurin väen saapumista Vatikivelle, oli juuri valmistunutta lauttasiltaa myöten viety virran yli osasto venäläistä ratsuväkeä, juuri sitä samaa väkeä, jonka kulkua Papulanlahden kärkeen Knut Posse oli päivällä Olavintornista seurannut. Se oli lähtenyt kiertämään Suomenvedenpohjaa, katkaistakseen tien Viipuriin saapuvilta suomalaisilta apujoukoilta. Winholtilla ei siitä vielä ollut mitään vihiä. Mutta hän älysi nyt heti, että tuolle venäläisjoukolle, joka kai oli yöpynyt jonkun matkan päähän Vatikivestä, olivat sillan vartijat koskelta paetessaan yöpimeällä lennättäneet sanan viipurilaisten saapumisesta, ja tämä ratsuväki se nyt, heti aamun sarastaessa, kiireellä palasi joelle takaisin, peljäten itse joutuvansa satimeen. Siten se nyt yhtäkkiä karahti metsästä ällistyneiden nihtien kimppuun.
Mutta Hartwig Winholt ei hätääntynyt. Hän järjesti nopeasti toisten aatelisherrain avulla miehensä vastarintaan. Ottelu syntyi heti siinä törmällä, jonne aatelispalvelijat joelta kiiruhtivat piispanmiesten avuksi. Sana laitettiin alempana oleville talonpojille, että hekin rientäisivät otteluun, mutta vaikka taistelu törmällä pian kiihtyi kuumaksi, ei talonpoikia näkynyt, ei kuulunut.
Taas oli pakokauhu vallannut talonpoikaiset miehet. Se pimeän ja kylmän tuoma pelon tunne, joka heitä pitkin yötä oli värisyttänyt, se oli heti kuohahtanut, kun törmältä alkoi kuulua aseiden kalsketta ja ratsujen töminää, ja se sai heidät taas sokeina ryntäämään venheilleen. Eivät edes rohkeimmat miehet voineet tuota vesakon läpi vyöryvää joukkoa pysäyttää, — turhaan Höyhenhatutkin koettivat pakenevia pidättää. Taas uudistui rannassa äskeinen tungos ja hätä, toiset työnsivät venheitä vesille, toiset niitä pidättelivät itse mukaan päästäkseen; aluksia kallistui ja kaatui, kuten äskenkin, ja miehiä puljahti joukottain jokeen…
Mutta ahteella taistelivat sillävälin piispan henkivartijat ja aatelispalvelijat sitkeästi ratsumiehiä vastaan, joita yhä sikisi metsästä. Vain verkalleen he peräytyivät lepikkoon, jossa ratsumiesten oli vaikeampi liikkua ja käyttää pitkiä peitsiään. Winholtin aikomus oli vähitellen peräytyä venheille, nousta niihin, ja lähteä kiireellä soutamaan. Mutta kun peräytyvät joukot näin olivat yhä taistellen ehtineet venhevalkaman kohdalle, josta aikoivat äkkiä pyörrältää aluksiinsa, silloin he eivät enää nähneetkään venheitä rannalla. Talonpojat soutivat jo joella, ja toiset venheet kelluivat kumollaan virrassa tai täyttyneinä rantakivien välissä. Aatelispalvelijat huusivat poistuvia palaamaan, mutta nämä eivät näyttäneet mitään ymmärtävän. Vesakon läpi ryntäsivät sillävälin viholliset, jotka olivat oivaltaneet vastustajainsa hädän ja itse olivat laskeutuneet hevosten seljästä, hurjin huudoin ja voitonvarmoina peräytyväin kimppuun. Näitä kaatui mies toisensa perästä toivottomassa taistelussa.
Winholt raivosi ja raskasmielisinä katselivat toiset herrat, kuinka heidän urhea joukkonsa siinä suotta sulamistaan suli. He eivät ymmärtäneet muuta, kuin että he olivat kaikki tuomitut kaatumaan siihen rantaäyräälle, johon he jo olivat puristetut veden ja vihollispeitsien väliin. Niilo Pentinpoika näkyi hurjasti tapellessaan kompastuvan, ja kohta oli puolikymmentä keihästä ojona häntä kohti. Höyhenhatut ottelivat vielä vesakossa rinnakkain kuin sankarit, niin että heidän sulkansa näyttivät lepikossa hyppiviltä linnuilta, mutta peräydyttävä oli heidänkin siihen rannalle Hartwig Winholtin ympärille, johon viimeiset eloonjääneet viipurilaiset ryhmittyivät.
— Tähän kai meidät nyt listitään kuin nauriit, virkkoi Juhana
Frille, leikkiään vieläkään unhottamatta.
— Mutta hyvän hinnan me hengestämme otamme, vastasi Winholt, viitaten kaatuneisiin viholliskasoihin.
Tuokioksi toki talttui vihollisten vimma. Heille kajahti näet koskelta, hävitetyn sillan tienoilta joku varoitushuuto, jota suomalaiset eivät ymmärtäneet, mutta joka monistuen kulki eteenpäin rantaa myöten, ja pani ryntääjät hetkeksi empimään. Jo miettivät viipurilaiset käyttää tuota henkilomaa paetakseen metsään, niin toivottomalta kuin sellainen pako näyttikin. Mutta samassa näkivät he venheen soutavan virtaa alaspäin, — sen venheen olivat siis venäläiset ensiksi nähneet ja arvelleet joelta saapuvan suomalaisille apua.
Haapion perässä seisoi mies pystyssä, ihmetellen rannalta soivaa melua. Hänet Winholt tunsi, — nehän olivat noita Savonlinnassa käyneitä sananviejiä —, hän jo viittasi heitä rantaan. Mutta liian pieni oli Evert Degenin haapio, pelastaakseen noita vielä hengissä olevia asemiehiä. Siksi laski perässä seisova Pentti Heinonpoika haapionsa kivikkoon tarttuneen, kumotun sotavenheen kylkeen ja kävi sitä rantaan hinaamaan. Miehiä juoksi rannalta veteen, he nostivat venheen kohdalleen, ja siihen nyt Winholt hoputti hetken huoahtaneita miehiään pelastautumaan.
Mutta vihollisetkin olivat jo älynneet, ettei viipurilaisille saapunutkaan sen enempää apua, ja kahta kiljuvammin he taas ryntäsivät pakoon pyrkiväin kimppuun.
Suomalaiset taistelivat vielä vedessäkin, kahlatessaan selkä edellä venheiden luo.
Juhana Frillekin oli jo ehtinyt venheeseen, kun hän huomasi veljensä Maunon parin miehen kanssa taistelevan vielä viimeisenä rannalla yhä tihenevän vihollisparven keskessä. Veljeänsä ei hän voinut sinne jättää, ja hän oli jo hyppäämäisillään veteen kahlatakseen Maunun rinnalle ottelemaan. Mutta Winholt, joka hänkin jo seisoi nivuksia myöten vedessä, tyrkkäsi miehen väkisin teljolle takaisin ja työnsi samalla venheen virtaan, itse jääden seisomaan siihen yksin, virtaavan veden keskelle.
Vihollisilta pääsi ilkkuva nauru; he tunsivat Väkitornin virkeän päällikön ja heitä juoksi miesjoukko veteen avuttomaksi jäänyttä vastustajaansa vangitsemaan. He jo kurottivat käsiään, — mutta tapasivat tyhjän. Winholt oli viskautunut uimasilleen, tuokioksi painunut väkevän virran alle sukkeloon, ja hetken kuluttua hänen päänsä puljahti esiin syvältä virralta.
Sakean nuolisateen siihen nyt ulvovat viholliset törmältä suuntasivat. Mutta Pentti Heinonpoika, jonka pikkuvenhe tämän lopputaistelun ajan oli sauvoimen varassa pysytellyt rannan likellä ja vasta viime tingassa lähtenyt nuolituiskua väistymään, hän oli huomannut Winholtin tempun. Kiireellä hän käski Evertin viskaamaan köydenpään raskaissa varustuksissa uivalle soturille, tämä tarrasi pajuköyteen kiinni, ja Hintsa souti koko voimallaan selemmäs…
Niin eteni viimeinen venhe verkalleen taistelurannalta, johon viipurilaisten suurin osa oli kaatunut tai jäänyt vihollisten vangiksi. Ääneti istuttiin venheessä. Nuori Evert piteli tanakasti vitsasköyttä, jolla asejoukon päällikköä hinattiin pois nuolenkantomatkalta. Mutta sitä tehdessään nuorukainen yhtäkkiä hervahti istumaan ja Pentti huomasi, että käsivarsi, jolla hän jukkoa piteli, kouristui ja vapisi.
— Mikä sinun on, Evert? kysyi hän?
— Se vihlasi…
— Mikä, näytä!
Vihollisen rautapäänuoli oli iskenyt juuri siihen ojennettuun käsivarteen. Tuska lihaksessa oli sietämätön, mutta nuori nuoranpitelijä ei kuitenkaan päästänyt jukkoa heltiämään.
— Autan sinua…
Pentti tarttui köyteen ja veti, voimansa viimeisilleen pingoittaen, Winholtin virrasta venheeseen. Sitten kävi hän tutkimaan toverinsa haavaa. Kaivosesta juoksi virtanaan helakanpunainen veri; nuoli oli lävistänyt käsivarren lihaksen ja tarttunut siihen. Nuolenvarsi oli katkaistava, ennenkuin saatiin irti, ja tuskasta tainnuksissaan makasi nuori mies venheen pohjalla, sillaikaa kuin Pentti pesi hänen haavansa ja sitoi sen hänen verisellä paidanhihallaan.
Sanaakaan ei puhuttu. Hartwig Winholt oli vesilikomärkänä istahtanut perään ja silmäili, huoparimeen tarttuen, synkkänä sivulle jäävää onnettomuusrantaa, missä viholliset vielä uhkailevasti inuen juoksentelivat. Vasta kun venhe solui joensuulta Suomenvedenpohjan selälle, missä juuri aamutuuli virkosi, vasta silloin Winholt heilautti kannuskenkäänsä, jossa jääkylmä vesi lotisi, ja virkkoi:
— Niin olen kuin uitettu kissa ja mieleni on vieläkin viheliäämpi kuin sillä. — Hän puri hammasta, etteivät hampaat loukkua löisi. Pentti nousi samassa venheen pohjalta toveriaan sitomasta. Tälle Winholt jatkoi: — Mutta entä te! Tipahditte kuin taivaasta siihen talonpoikain lähdettyä.
— Juustilasta me vain alas laskimme.
— Onneksenne olimme ehtineet yöllä purkaa sillan, muuten olisitte siihen kyllä hävittäneet haapionne. Mutta ilman teidän apuanne lepäisimme me taas nyt tuolla pajukossa, niin monta kuin meitä oli asemiestä matkueessa. Ettehän tienneet retkestämme mitään; sattuma kai teidät siihen toi?
— Jos ei se lie ollut Jumalanäiti itse! Juustilassa kuulimme pakolaisilta, että vihollisia on nähty joella, ja siksi päätimme aamuhämärissä laskea kosket. Olimmehan Posselle luvanneet, että linnaan me palaamme.
— Sielläkö vasta kuulitte Viipurin piirityksestä?
— Ei, siitä kerrottiin jo Vuoksenniskassa, johon eilen Savonlinnasta palaten saavuimme. Vinhasti me olemme viime päivinä matkaa tehneet.
Mutta onneksemme kiirehdimme, koska nyt on tämäkin reitti tukossa.
— Niin on. Vielä tämän päivän me olisimme venäläisiä siellä viivytelleet, jos vain talonpojissa olisi ollut miestä.
Winholt karisti vettä viiksistään ja silmäili vihaisena kappaleen matkaa edellä soutavia talonpoikien venheitä. Hän hautoi sydäntyneessä mielessään ankaraa rangaistusta noille kunnottomille, jotka akkamaisessa pelossaan jättivät asemiehet ylivoimaisen vihollisen teurastettaviksi.
Mutta siinä hänen katsellessaan noita nolon ja avuttoman näköisiä mekkomiehiä, suli vähitellen ankaruus hänen piirteistään. Hän muisti, että syy ei ollut yksin näiden sotakuriin tottumattomain talonpoikain, — olihan heidät jätetty johdotta, päästetty ominpäin säikkymään. Ja tuokion kuluttua hän ikäänkuin katuen lausui:
— Ajattelin jo hirttää talonpojat pitkin Viipurin muureja, mutta joutanevat nuo siellä sentään hyödyllisemmälläkin tavalla kuolemaan. Pistetään heidät sellaiseen paikkaan, jossa ei pako auta; ehkä silloin henkensä puolesta tappelevatkin!
Hintsan voimakkaasti soutamana oli pieni venhe pian tavannut toiset alukset, sekä sen, johon henkiin jääneet aatelispalvelijat ja piispan henkivartijat olivat pelastuneet, että nekin, joilla nuo hölmistyneet talonpojat olivat lähteneet edeltä soutamaan. Piispan nihtejä ei ollut enää hengissä kuin seitsemän miestä, — heitä oli 70 urosta eilen Viipurista soutanut! — ja kaatuneet olivat myös useimmat retkelle lähteneet aatelispalvelijat. Satakunta talonpoikaakin oli hukkunut pakokauhun aikana. Mustana mieleltään Winholt sitä huvennutta joukkoaan katseli, miettien, miten nyt näin vähentyneellä väellä Viipuria ollenkaan käy puolustaminen.
— Se oli kallis retki, liian kallis, huoahti hän ääneensä. — Ja oliko se sittenkin turha; ehtikö valkoinen ritari kumminkin Flemingin edelle!
Kuin kaikuna hänen valitukseensa kuului asemiesten venheestä, joka nyt souti pikkuvenheen rinnalla, toinen ääni, mutta vielä kumeampana, vielä haikeampana:
— Kallis oli retki, liian kallis! Se oli Juhana Frille, joka näin raskaasti huoahti surun särkemän sydämensä pohjasta, ja se huokaus tuntui tulevan sitäkin syvemmältä, kun se lähti muuten iloisen miehen rinnasta. Jokainen oivalsi, että tämä haikea suru ja pohjaton kaipaus lähinnä kohdistui hänen veljeensä. He olivat aina olleet kuin yhteenkasvaneet, nuo sulkaniekkaveljekset. Yhdessä he olivat Viipuriin saapuneet sitä puolustamaan, yhdessä olivat sielläkin aina retkeilleet. Missä oli yhden höyhenhattu näkynyt, siellä oli varmasti lähettyvillä liehunut toisenkin. Päiväksikään eivät he olleet eronneet toisistaan. Ja nyt… Siellä oli Maunu-veli vainolaisen nuorissa, kulkemassa kohtaloa kohti, joka oli synkempi kuin kuolema…!
Raskaana laskeusi tämä surun tunnelma masentuneesta veljestä koko muutenkin murjottuun retkikuntaan, joka nyt ääneti souti etelää kohti. Ylhäällä vyörytti tuuli raskaita pilviä, jotka synkiltä kuvastuivat alas musta-aaltoiseen veteen. Surumielisesti humisevista rannan puista lenteli vesille asti kellastuneita lehtiä, — siitäkin huminasta olivat murheellisina palaavat miehet kuulevinaan yhä uudistuvan kuiskeen:
— Kallis, kallis oli se retki!
XII. KIRJE PIISPALLE.
Huolten päivä tuli Viipurissa siitä tuulisesta, harmaasta lokakuunpäivästä, jonka sarastus oli nähnyt tuon kovaonnisen ottelun Vatikiven rannalla. Heti Hartwig Winholtin palattua olivat Suomen herrat eri torneistaan kokoontuneet Torkkelin linnaan, jossa nyt pidettiin alakuloista neuvottelua. Puolustajajoukko oli arveluttavasti supistunut; sen parhaat miehet, jotka olivat olleet linnueen selkärankana, olivat kaatuneet. Piirityksen ulontuminen kaupungin länsipuolellekin oli nyt varma asia, — ne valkoisen ritarin ratsujoukot, joita vastaan Winholt oli Vatikivellä kahakoinut, saattoivat olla Tervaniemellä ja linnan vastapäisellä rannalla millä hetkellä tahansa. Siellä oli senvuoksi Posse nyt juuri sytyttänyt palamaan linnan karjakartanon, ettei se jäisi vihollisten suojaksi, ja linnan "manttelimuurilta" siirrettiin parastaikaa useampia tykkejä sen läntiselle reunalle. Jäätynyt kivikko kumahteli niiden alla ja jymy kaikui siitä vaakunasaliin asti.
— Kohta ollaan siis umpilukossa! virkahti Tönne Eerikinpoika, nuo uutiset kuultuaan; hän oli näet viimeisenä kokoukseen saapunut.
— Ja hyvästi silloin iloinen maailma! lisäsi Bitz-laamanni, sangen happamella ivalla.
Vielä olemassaolevaa yhteyttä ulkomaailman kanssa olivat linnaan saapuneet herrat heti päättäneet käyttää hyväkseen, lähettääkseen vielä viimeisen kirjeen ystävälleen ja suosijalleen, Maunu-piispalle Turkuun ja hänen välityksellään Ruotsin valtamiehille. He tahtoivat ikäänkuin itsepuolustuksena vielä kerran kertoa, millä kannalla asiat olivat piiritetyssä Viipurissa, ja vielä kerran pyytää apua.
Laamanni Klaus Henrikinpoika, joka oli läsnäolevista tottunein kirjoitusmies, oli ruvennut kirjettä laatimaan, ja hänen hanhensulkansa rapisi nyt vaakunasalin suuren pöydän päässä karkeaa pergamenttilehteä vastaan, pysähteli ja töksähteli usein ja lähti taas rapisemaan. Toiset herrat, jotka olivat sopineet kaikki yhteisesti allekirjoittavansa tämän viimeisen valitusviestin, — jonka he samalla käsittivät syytöskirjaksi Ruotsin hallitusta vastaan, — seisoivat nyt eri ryhmissä, toiset ikkunasyvennyksessä, johon karjakartanon loimu hohti, toiset uunin ympärillä, missä Winholt, joka vieläkin oli viluinen uintinsa jälkeen, nyt takkatulen edessä raajojaan hautoi.
— Voihan tämän valituskirjan panna menemään, mutta apua ei siitä kukaan odottane, jatkoi Bitz katkeralla äänellä. — Sillä eipä tänne enää Tukholmasta ehtisi lisäväkeä, vaikka sitä heti kirjeen saavuttua liikkeelle pantaisiinkin, — tuskinpa Jaakkima-herrakaan enää Viipuriin pääsee!
— Niin, kunpa olisi edes Fleming ehtinyt perille, huoahti Pietari
Degen alakuloisesti. Ja Winholtin puoleen kääntyen jatkoi hän: —
Kunpa olisitte edes iltapäivään asti jaksaneet vihollista viivyttää!
— Se olisi jo täällä, ellemme olisi sitä yöllä viivyttäneet ja palauttaneet Vatikivelle, vastasi Winholt yskäisellä, mutta kumminkin jo hiukan reipastuneella äänellä. — Saadaan nyt nähdä, uskaltaako valkoinen ritari lähteä joelta, ennenkuin on lauttasiltansa taas kuntoon rakentanut.
— Mutta saadaanko sittenkään koskaan Flemingiä nähdä, sitä epäilen, huokaili Bitz.
Knut Posse seisoi pöydän vieressä rauhallisena, mutta terävä ilme silmissään, seisoi siinä syrjässä, toisten herrain puheisiin puuttumatta. Vasta kun laamannin kynä taas hetkeksi lepäsi, virkkoi hän tälle:
— Kerroitko jo piispalle hänen henkivartijainsa sekä Niilo- ja
Maunu-herrain kohtalosta?
— Kaikki on kerrottu, vastasi pitkäkasvoinen laamanni, vakavana lukien läpi kirjoitustaan. — Nyt jo kohta kirjeen lopetankin. Olen tässä luetellut, mitä puolustusvoimia meillä enää on jälellä ja mitä voimia vihollisilla on. Näin olen lopuksi sanonut: "Kuinka paljo mahdollisuutta lienee, että me näissä oloissa kauankaan voisimme enää säilyttää Viipurin noilta rajattomilta piirityslaumoilta, sen voitte, korkea-arvoinen piispa ja muut jalot herrat, itse päättää ja siitä harkita, missä määrin me olemme avun tarpeessa…"
— Siitä se heidän todellakin pitäisi ymmärtää, — jos se nyt meitä auttanee, todensi Bitz.
Mutta Posse, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kirjoitusmiehen lukua, virkkoi tuokion kuluttua miettiväisenä:
— Lisää vielä, laamanni, yksi asia siihen loppuun.
— Mikä asia?
— Kirjoita tähän tapaan: Mutta sen me täällä vielä elävät Suomen miehet vakuutamme, että niinkauan kuin meissä henki on, emme me tätä kaupunkia jätä emmekä taistelemasta lakkaa. Sillä sehän aikomuksemme on.
— Se on, — niin kirjoita! kehotti Tönne Eerikinpoika innostuneena. Ja kaikki häntä kannattivat, — Henrik Bitz vain edelleen katkerasti veisteli:
— Sen voit huoletta vakuuttaa, Klaus. Sillä jospa vielä jotakin muuta aikoisimmekin, ei meillä ole enempää valitsemisen varaa kuin kuoppaan pudonneella sudella, — siitä on ryssä huolen pitänyt!
Klaus Henrikinpojan hanhensulka hypähteli taas pergamenttilevyllä. Kaikki kuuntelivat sitä ääneti, valmiina piirtämään kirjeen alle nimensä tai puumerkkinsä, kukin taitonsa mukaan. Mutta sen äänettömyyden vallitessa ryntäsi ovinihti sisään vaakunasaliin ja huudahti välittömällä riemulla:
— Jaakkima-herran väki on tulossa Säkkijärven tieltä!
Herrat kavahtivat pystyyn ja tempasivat kypäränsä ja miekkansa, ikäänkuin pahasta painajaisesta yhtäkkiä selvinneinä. Winholtinkin raajoista suli kankeus kuin loihdittuna pois ja Posse huudahti ovelle rientäessään:
— Onko se väki jo linnan näkyvissä?
— Ihan rantaan tulossa, kertoo torninvartija.
— Jumalanäidille kiitos ja kunnia! Nyt venheisiin, saapuvia noutamaan!
— Siis ei ollutkaan öinen matkamme turha, intoili Winholt, taas reippaana sitoen haarniskansa hihnoja ympärilleen. — Viholliset saimme sittenkin viivytetyiksi. Tule, Frille!
Hän tempasi mukaansa Juhana Frillen, joka koko neuvottelun ajan oli ääneti istunut ikkunansyvennyksessä, alakuloisena katsellen liekkien leikkiä. Ja vilkkaampi ilme virisi jo tämänkin surullisen ritarin kasvoille, kun hän taas tapasi sulkahattuunsa ja toisten kanssa kiirehti ulos.
Kesken jäi nyt Klaus Henrikinpojan kirjoituskin. Kaikki riensivät johtamaan saapuvan apuväen lauttaamista läntiseltä rannalta Viipurin puolelle. Jo sodanvaaran alkuaikoina oli näet hävitetty pois se silta, jonka Krister Niilonpoika Vaasa aikoinaan oli rakentanut linnasta karjakartanon puolelle ja joka rauhan aikana oli jo monet vuosikymmenet ollut käytännössä; venheillä vain kävi nyt taas suviseen aikaan liike kaupungista ja linnasta länteen päin. Siksi olivat Flemingin tuomat talonpoikaisjoukotkin nyt soudettavat virran yli, ja sitä varten oli Posse jo pitänyt varalla sekä venheitä että soutajia.
Pian saapuivatkin ensimäiset talonpoikaisparvet, reppuselkäiset, turkkeihin puetut miehet, kaupunkia vastapäätä olevalle törmälle, ja viipymättä niitä ryhdyttiin sieltä lauttaamaan yli. Mutta vaikka soutajat liukkaasti liikkuivatkin, pälyivät Possen katseet sittenkin tavallista kärsimättömämpinä. Hän seisoi sillan päässä, muurin harjalla, antaen siitä selvällä ja rauhallisella äänellä määräyksiään, mutta hän tunsi yhä olkapäässään sitä luunkolotusta, joka eilisestä asti oli siinä jomottanut, eikä hän uskonut tuon vanhan arven tänään ennustavan sen parempaa onnea kuin eilenkään.
Jo olivat enimmät talonpojat saatetut yli ja viimeisiä rannalla odottavia hakemaan saapui juuri venheitä. Törmällä seisoivat vielä ne harvat Turun ratsumiehet, jotka olivat saatelleet talonpoikia Kymijoelta Viipuriin, ja heidän keskellään näki Posse vanhan Jaakkima-herran vakavana ja rauhallisena istuvan ratsunsa selässä. Iloisesti puhellen palailivat jo toiset herrat linnaan päin, mutta vieläkään ei tuntenut Posse mieltään levolliseksi. Eikä hän senvuoksi pahasti hämmästynytkään, kun hän tuokion kuluttua näki tuon tanakan ritarin, joka kuin patsas oli törmältä kuvastunut vaaleaa taivasta vastaan, yhtäkkiä pyöräyttävän ympäri hevosensa ja seuralaisineen kiireesti ajavan takaisin maihin päin. Hän arvasi syyn siihen.
— Siinä on nyt vieras ääressä! virkahti hän itsekseen, nousten ketterästi viereiseen Kuuritorniin tuota jälkijoukon liikettä katselemaan.
Aivan oikein, vihollisen ratsuväkeä vilahti Tervaniemen tiellä, valkoinen töyhtö heilahti siellä aitojen takana. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hupenivat ratsastajat, sekä ystävät että viholliset, karjatalon vielä savuavain raunioiden taakse, josta linnaan asti kajahti kavioiden loittoneva kapse.
Jännittynein mielin, henkeään pidätellen, odotti Knut-herra tuon äkkiä syntyneen ottelun tulosta. Nähtävästi oli vain joku pieni vakoileva etujoukko venäläisiä vasta ehtinyt perille, koska Fleming noin arvelematta hyökkäsi sitä häätämään. Hetken kuluttua sieltä taas kopina kuuluikin, ja turkulaiset huovit näkyivät nopeasti karauttavan rantaan, vesirajaan asti, jossa venheet odottivat. Mutta erästä haavoittunutta he tukivat keskessään, ja pari miestä laskeusi satulasta nostamaan häntä venheeseen, sillävälin kuin toiset kiireellä taluttivat ratsujaan veteen, uittaakseen ne venheiden perässä salmen yli.
Posse silmäili hätäisesti tuota häärivää joukkoa. Missä on Louhisaaren herra? — hän ei nyt nähnytkään enää tuota tanakkaa, suoraselkäistä vartta… Vaan eikös se olekin juuri Jaakkima-herra tuo, jota ne siinä asettelevat venheen pohjalle, samalla kun alukset jo rannasta lähtevät.
— Taas sen valkoisen työtä! virkahti Posse päätään punoen, ja käveli alas valkamaan, jonne toisetkin herrat nyt kiireellä kokoontuivat.
He seisoivat siinä, venheen rantaan laskettua, ääneti ja huolestuneena katsellen, miten Jaakkima-herraa käytiin maihin kantamaan. Hän lepäsi miesten käsivarsilla niin hervotonna, liikahtamatta, niin kalpeana, — pahanpa haavan näkyy vanhus tuossa pikku-kahakassa saaneenkin. Posse astui likemmäs, vanhaa ystäväänsä tervehtimään ja tapasi häntä kädestä…
Jaakkima Fleming oli kylmänä!
Nostajat pysähtyivät melkein säikähtyneinä. Mutta Posse paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja huoahti raskaasti:
— Siis sinäkin meidät jätit!
Ja toisten herrain joukosta kuului valitus vielä haikeampana näiden kaikkien vastoinkäymisten johdosta.
— Hylkäsikö jo jumalanäiti meidät!
Kun hetkisen kuluttua Jaakkima Flemingin kangistuva ruumis haetuilla ruumispaareilla kannettiin linnaan ja ruumiin valvojiksi kutsutut harmaaveljet hiljaisen saattueen etunenässä peitetyin päin hyräilivät sielumessua, silloin näkivät sillan yli paarien perässä astuvat herrat, kuinka Siikaniemen rannalle ehtineet venäläiset, joiden joukot myötään sakoivat, jo vilkkaassa touhussa asettelivat jalustoille mukanaan tuomiaan tykkejä. Niiden suut ammottivat uhkaavina linnaa ja kaupungin satamata kohti. Henrik Bitz kuiskasi vieressään astuvalle Tönne-herralle:
— Nyt ovat kalat merrassa, — pian kai ne paistetaankin!
Ja kun ruumis oli linnankirkossa juhlajalustalle asetettu ja vahakynttilät sen ympärillä sytytetyt, silloin kuulivat vainajan vieressä hartaina seisovat herrat ensimäisen laukauksen pamahtavan salmentakaiselta rannalta. He seisoivat kuitenkin liikahtamatta, kunnes munkkien "Reqviem" oli alttarilla päättynyt. Mutta sen "amenta" säestikin toinen laukaus Pantsarlahden puolelta ja kolmas Papulan rannalta, ja silloin katsahtivat soturit toisiinsa. He oivalsivat, että nämä olivat nyt merkkilaukauksia: tiedonanto siitä, että kiertävä joukko oli ehtinyt perille, ja piirittäjäin vastaus, että he olivat sen ymmärtäneet. Mutta vielä eivät olleet paarien vieressä seisovat herrat ehtineet sanaa keskenään vaihtaa, kuin Siikaniemen puolelta jo laukaus toisensa perästä jymähti ja linnan muuriin sattuneet kivet sitä täräyttivät.
— Se on pommituksen alkua, virkahti Posse. — Nyt kukin vartiopaikalleen!
Herrat peittivät päänsä ja puristivat ääneti toistensa kättä.
Bitz-laamanni tarttui vainajankin kylmään käteen ja virkkoi:
— Hyvästi veli sinäkin. Ehkäpä pian tavataan!
Kiireellä astuivat miehet kirkosta, vyöttivät väleen etuhuoneeseen jätetyt miekat vyölleen, ja lähtivät rientämään vartiopaikoilleen. Knut Possen kasvoilla oli taas rauhallinen, terve, nuortea ilme, ja astuen Bitzin rinnalla linnanpihan poikki virkkoi hän tälle rohkeasti:
— Pois alakuloisuus, laamanni! Soitto alkaa.
— Joko kolotus olkapäästäsi hävisi? kysyi Bitz.
— Jo. Terveet ovat vereni taas. Viipuri on vielä meidän ja meille se jää, jos jokainen paikastaan vastaa, paukkukoon mistä päin tahansa.
Mutta kyllä se sinä päivänä paukkuikin joka taholta. Venäläiset olivat ilmeisesti säästäneet pommituksensa siksi, kunnes heidän Lavolan kautta kiertänyt väkensä oli saapunut kaupungin länsirannalle, ja nyt he panivat kaikki kirnunsa yhtaikaa soimaan. Ei ollut heidän tykkitulensa koskaan ollut näin kuumaa. Päivä oli jo ohi puolesta, hallavat pilvet soutelivat yli taivaan; sumuista, harmajaa oli koko syksyinen luonto kaupungin ympärillä. Sen syyssumun keskeltä leimahteli nyt salamoita vuoroin koillisesta, vuoroin kaakosta, vuoroin lännestä tai joka kulmalta yhtaikaa, niin että väliin nuo aukeat maisemat tuntuivat räiskyviltä, savuavilta tulijärviltä. Eikä yhden laukauksen kaiku ollut koskaan ehtinyt monistua ja häipyä, ennenkuin siihen jo sekaantui toisen väkitykin ulvova vongunta taikka pienemmän tuliputken terävä vihlaus. Katujen varsilla olevat pienet puutalot vavahtelivat, ja milloin niihin osui ammuttu kivi, suistuivat ne läjään, sulkien kapean kadun. Mutta elävää olentoa ei kaduilla näkynyt, koiratkin hiipivät inuen aittojen alle. Miehet olivat rientäneet muureille ja naiset olivat taluttaneet itkevät lapsensa kellareihin, joissa heillä oli kaivot ja uunitkin, voidakseen niissä lymytä vaikka vuorokausia. Katanpään kirkossa ja molemmissa luostareissa vain soitettiin kelloja ja pidettiin yhtämittaista messua koko ammunnan ajan.
Pommitus jatkui, läheni, koveni… Viipurin pitkät muurit ja nuo monet tornit olivat äänettömät. Niiden pienet tykit eivät kantaneet etäältä ampuvaan viholliseen asti ja siksi ei niillä vastattu. Valppaina siellä kuitenkin miehet seisoivat, vakavina ja rauhallisina paikoillaan, niin palkkasoturit kuin aatelispalvelijat ja talonpojat, jotka viimemainitutkin, nähdessään vihollisen edessään ja tietäen tehtävänsä, nyt pysyivät hätäilemättä. Päälliköt panivat merkille, mihin noiden tulikirnujen ja heittokoneiden kivet ja luodit sattuivat, käydäkseen heti pimeän tullen pahimpia vaurioita korjaamassa. He odottivat tyynesti hetkeä, jolloin viholliset lämpenevät ja ryntäävät lähemmäs; silloin on heidän vuoronsa sytytyssauvojaan käyttää. Joskus vain laski Winholt Väkitornista laukauksen sinne vihollisten sakeaa keskustaa kohden, ikäänkuin hiukan häiritäkseen heidän kekoaan. Knut Posse ratsasti rintamaa pitkin muurinsarvesta toiseen, tarkasti paikat, kehoitti ja rohkaisi miehiään. Winholtille, joka hääri tornin laella tykkiensä kimpussa, hän alhaalta huusi:
— Tänään taistelevat uusmaalaiset kuin sankarit, sen näen heidän kasvoistaan.
— Tänään heillä ei olekaan mihin paeta, heidän täytyy taistella henkensä puolesta, vastasi Winholt tornista.
Taas jymähti tornin jalusta, kun tynnyrinpohjan kokoinen kivi siihen iski. Posse kysäsi hiukan huolestuneena:
— Repivätkö pahasti muuria?
— Vähän repivät. Mutta huomenna se on terve taas!
* * * * *
Linnankin tykeistä annettiin silloin tällöin vastaus läntiseltä rannalta soivaan pommitukseen. Torkkelin linna oli asemansa vuoksi tämän piirityksen ajan säilynyt kokonaan pommitukselta, mutta tänään sai se kestää tuiman tulikokeen. Nuo jykeät harmaakivimuurit näkyivät kuitenkin tyynesti sen kestävän, ja rauhallisesti johti Pietari Degen, joka siellä toimi päällikkönä, noita virassaan harmaantuneita linnannihtejä, joiden apulaisiksi ja opetettaviksi nyt oli komennettu Kymiltä juurikään saapuneita talonpoikia. Pietarin apulaisena taas aherti siellä hänen sukulaisensa, äsken Savosta palannut Pentti Heinonpoika, joka linnassa oli kohonnut tykkimestarin virkaan. Hän heilui siinä jo vallan lämmenneenä, hikisenä ja mustana, käännellen putkeaan vihollisten liikkeiden mukaan.
Hänen takanaan mutta häntä likinnä seisoi nuori talonpoika, joka silmät pyöreinä katseli leimahtelevia tulia, osaamatta vielä paljon avuksi olla. Häntä Pentti työnsä keskeltä aina väliin puhutteli, vaikka nuorukainen paukkeelta vaivoin kuuli hänen ääntään.
Se oli Viljo, nuorukainen Sysikorven Juuritaipaleelta. Hänkin oli Flemingin matkueessa nyt saapunut Viipuriin. Kun lisää väkeä oli sieltä sisämaastakin vaadittu ja sotaan halukkaita oli vähän, oli Viljo lupauksensa mukaan lähtenyt nostomieheksi Viipuriin, jossa tiesi tapaavansa sukulaisensa. Sitenpä olikin hän toisten tulokkaiden kanssa melkein suoraa päätä joutunut tähän pommitukseen, joka aivan herpaisi aistit sydänmaan hiljaisuudesta tulleelta maalaispojalta. Pentti tähtäili ampumareijällä putkensa siihen sakeimpaan vihollisparveen, joka liikkui vastapäisellä rannalla, ja laukasi. Multa pelmahti mäenrinteestä, ihan vihollisten edessä, jotka nyt tykkineen peräytyivät vähän ylemmäs törmälle.
— Väistivätpä! huudahti Viljo, alkaen jo leikkiin innostua.
— Mutta ehkä kantaa kirnumme sinnekin asti, puheli Pentti, kaataen uusia tulirakeita sytytysreikään. — Viivyitkö kauan Kymijoella, Viljo, ennenkuin tänne lähditte?
Viljon koko huomio oli kiintynyt vihollisten liikkeisiin, ja vasta kun Pentti oli kysymyksensä uudistanut, vastasi hän siihen:
— Muutamia päiviä vain oltiin Kymillä. Mutta nyt se varmaankin särki muurin.
Venäläisten ampuma kivi oli iskenyt ihan heidän alapuolelleen ja niin tuntuvasti oli pohja tärähtänyt, että se pojalta sanan katkasi.
— Ei särkenyt; se on kuin kalliota, vastasi Pentti rauhallisesti, näyttäen vastatulleelle sitä kylmäverisyyttä, jota piirityksessä kysytään. Mutta taas palasi hän kotioloihin: — Tuletko ihan suoraa päätä Vahvajärveltä?
— Pari viikkoa sitten sieltä läksin… terveisiä laittoivat sinulle.
Viljo seurasi jännityksellä, miten venäläiset taas tähtäsivät erästä suurta tulikitaansa ihan kohti ja vastasi senvuoksi hajamielisesti. Mutta Pentin kysymykset kävivät yhä kankeammiksi, kuta enemmän kotipuolen oloja mainittiin.
— Ja terveinäkö siellä eletään? Eikö ole siellä vainolainenkaan käynyt vierailemassa?
— Ei ole toki kuulunut, — tännehän tuo on tullut. Näe, millaisia laumoja siellä on pitkin peltoja!
— On se yritellyt sinne teillekin, eikö lie perille asti ehtinyt…
Pentti oli itse äsken juuri palannut seuraamasta sen vainolaisjoukon jälkiä, joka taas oli Savoa poltellut ja ilmeisesti pyrkinyt Hämeenkin puolelle. Oliko siitä joku osa sinne kulkenut, siitä ei hän ollut päässyt varmuuteen, ja siksi asui yhä vielä levottomuutta Pentin mielessä. Hän tiesi kyllä ryöstäjäin pääjoukon jo palanneen omille mailleen, mutta Kosoisen kulkuja hän epäili, ja siksi hän nyt siinä tykkitulen keskellä laskeskeli, oliko tuo hänen verivihollisensa voinut vielä Viljon lähdettyä käydä Hämeen kannaksen takana. Putki oli jo täytetty ja hän vei rauhallisesti pitkävartisen tuohuksen sytyttimeen; mutta sitä tehdessä hänen ajatuksensa retkeilivät kaukaisilla erämailla eikä hän malttanut odottaa taistelun taukoamista, udellakseen yhä tarkempia tietoja nuorelta heimolaiseltaan.
— Eipä kantanut enää perille asti, huudahti Viljo, kun näki pellon pölähtävän latokartanon raunioiden alla, joiden taakse venäläiset nyt olivat vetäytyneet.
— Ei näy kantavan… Kävitkö Suopellossa? Kuinka siellä isä-ukko jaksaa?
— Vanhuus hänet jo tuntuu voittavan; harvoin hän enää vuoteeltaan nousee… Nyt ne sytyttävät taas… kas, ylipä lensi, torninseinään iski!
Kotvaan aikaan ei puhuttu mitään. Tornin laesta laskeutunut linnanvouti Pietari Degen kävi neuvomassa talonpoikia, jotka kellarista kantoivat muurille uusia ampumavaroja, ja hän nyt kertoi, kuinka kuumaksi ottelu oli kaupungin itäkulmalla kehittynyt, — siellä viholliset jo kävivät ryntäämään. Yhä kuumemmaksi kiihtyi pommitus nyt läntiseltä rannaltakin; salamat iskivät ihan päällekkäin, vesi kuohahteli, kun siihen kivet putoilivat, ja linnan pohjakallio särisi. Hetkeksikään pysähtymättä työstään laukasi Penttikin yhä tiheämmin tykkinsä, mutta hänen ajatuksensa kiertelivät aina vain kaukana. Ja yhtäkkiä hän seisahtui Viljon eteen ja kysyi:
— Entä Marketta, miten hän voi?
Viljo ei käsittänyt, miten Pentillä oli mieltä tässä jyryssä, johon kaikki aistimet hukkuivat, yhä kotikuulumisia kysellä. Hänelle selvisi sentään, että suuri levottomuus hänen toveriaan jäyti, ja hän vastasi, rohkaisten:
— Terveempi jo on. Luullaan sen siitä vielä kostuvan…
Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän tunsi lentävänsä pitkän matkan päähän ja sora täytti hänen suunsa ja silmänsä. Vihollisen laukaus oli särkenyt kappaleen rintavarustusta ja viskannut siitä repimiään kiviä ja savipaloja toverusten kasvoille. Pentiltäkin oli sytytin pudonnut kädestä ja kotvasen hänkin siinä syleskeli ja varisti soraa tukastaan.
Mutta pianpa hän taas pisti kypärähatun päähänsä, kiirehtien sytyttämään tuohustaan muurinkupeella palavasta hiiloksesta. Ja kun hän nyt tähtäsi ja laukasi sitä laukasemistaan, niin repäsevältä, riemuavalta soitolta hänestä jo tuntui tulikirnujen ulvonta; melkeinpä oli hänellä halu hihkaista laukaustensa sekaan.
Mieli oli nyt taas miehellä reipas ja toivehikas. Nyt oli Pentti mietteissään päässyt varmaksi siitäkin, että turhaan se on rauennut Kosoisen kosto. Loppuu se kerran tämäkin tohina ja sitten… niin sitten suoritetaan ne luvatut lunnaat ja siitä alkaa elämä taas uusilta raiteilta…!
Kaukaa Mustainveljesten luostarin luota kuului väkirynnäkköön käyneiden vihollisten huutoja. Heidän vaskitorvensa pärisivät niin riettaan raikuvasti tykinpaukkeen seasta, että vanhat linnannihditkin kääntyivät sitä huolella kuuntelemaan. Mutta Penttiä se ei huolettanut; hetkeäkään hän ei uskonut vihollisten pääsevän kaupunkiin. Rynnätkööt, rämiskööt, riehukoot, kyllä se kestetään, niin hoki hän itselleen, täyttäen putkensa ja laukaisten sitä, sillaikaa kun päivä kului iltaa kohti ja taukoamaton taistelu jatkui umpeen saarretun Viipurin jokaisella kulmalla.
* * * * *
Iltahämärässä pommitus vähitellen hiljeni. Venäläiset olivat ilmeisesti turhaan yrittäneet tulisella ammunnallaan kokonaan hölmistyttää viipurilaisia. Tuimimman tulensa he kohdistivat Munkkiportin torniin, jonka ampuivatkin vialle, ja sitä kohti he sitten illan suussa suuntasivat väkirynnäkkönsä. Mutta Winholt ja Posse olivat pitäneet varansa ja heidän tykkinsä lakasivat rivittäin kumoon ryntääviä sekä ratsu- että jalkajoukkoja. Vaikka uusia laumoja herkeämättä kasvoi kaatuneiden tilalle ja sankkoja parvia viskautui vallihautaankin, niin harvat siitä yli kahlasivat. Kuumaksi tämä kauan kestänyt taistelu kuitenkin kävi puolustajain harvalukuisille riveille, joihin ei ollut varaa tuoda uutta väkeä väsyneiden sijaan.
Onneksi esti pimeä venäläisiä uudistamasta hyökkäystään, — liian myöhään päivällä olivat viholliset tänään, kiertäjäin viipymisen vuoksi, alottaneet ammuntansa. Mutta hikisinä, pölyisinä ja uupuneina palasivat suomalaiset pimeän tullen puolustusasemiltaan, eivätkä heidän päällikkönsä, verkalleen pimeän kaupungin läpi linnaan astuessaan, voineet olla ajattelematta, mitenkähän tänään olisi käynyt, jos päivää olisi jatkunut pitemmälle. Ja huomenna alkaa uusi päivä taas…
Muurien ulkokupeilla ahersivat Winholtin palkkasoturit talonpoikain avulla ääneti kuin muurahaiset, korjaten ammunnan aiheuttamia vammoja. Muurien sisäpuolella taas kulkivat luostarien pitkämekkoiset veljet jakaen hostia-astiastaan viimeistä ateriaa kuolevaisille ja kantaen haavoittuneita hoidettaviksi. Kun tällainen saattue ihan pimeässä kulki muurinsarven ohi, kääntyivät siinä valvovat vartijat päin, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Ja hiljainen virren hyminä kuului tulettomilta kujilta, kun paareja kantava saattue toisensa perästä sinne haipui.
* * * * *
Linnan vaakunasaliin kokoontuivat Suomen herrat taas tapansa mukaan neuvottelemaan huomispäivän huolista. Synkkävarjoinen oli tänään Tönne Eerikinpojankin korkea otsa. Nyt oli näet Munkkiportintorni siirtynyt hänen puolustettavakseen, ja hän oli tänään nähnyt, kuinka helposti se olisi voinut mennä. Poissa oli ivan hymy Henrik Bitzinkin kapeilta huulilta, sillä tämän päivän ottelussa ei ollut hänen pilalleen sijaa. Mutta värähtämättömin kasvoin istahti luiseva laamanni Klaus Henrikinpoika siihen pöydän päähän, jossa hän aamupäivällä oli laatinut kirjettään. Siinä oli kirje vielä lopettamatta hänen edessään, hanhensulka vieressä, ja kun ovinihti oli sytyttänyt haarajalustan talikynttilät, virkkoi hän, savea sormistaan karistaen, rauhallisesti:
— Laitammeko siis tämän piispalle menevän kirjeen nyt valmiiksi?
— Mutta saammeko sitä enää täältä menemään, kun kerran läntinen tie on vihollisten hallussa? epäili Juhana Frille.
— Vielä saamme, vastasi Posse, tepastellen lattialla ketterästi, ikäänkuin ei häneen päivän ponnistus ja jännitys olisi mitään jälkeä jättänytkään. — Airut saa soutamalla kulkea Säkkijärvelle; sinne tuskin venäläiset ovat vielä ehtineet.
Klaus-herra viivähti tuokion sulka kädessään, ikäänkuin miettien, mitä hän siihen nyt kirjoittaisi. Mutta jo ehti Bitz hänen avukseen:
— Kirjehän on vähällä valmis. Pieni lisäys vain tämän päivän tapahtumista; nehän mainiosti valaisevat sitä mitä siinä edellä on sanottu.
Klaus Henrikinpoika painautui pöytää vasten, ja taas taipui hanhensulka hänen taistelusta kankeaksi käyneessä kädessään. Toiset herrat jatkoivat takkatulen ääressä kuiskaillen keskustelua. Mutta hetken kuluttua jo niisti kirjoitusmies kynttilät ja rupesi lukemaan, mitä hän oli kirjeeseen lisännyt. Loppulause kuului: "Kerran taas heidät karkoitimme. Mutta Jumala yksin tietää, miten tämän linnan käy, kun vihollisen ensi kerran tekee mieli uudistaa hyökkäyksensä."
Siinä oli tulkittuna kaikkien rinnoissa tällä hetkellä vallitseva mieliala ja ajatus, ja ääneti yhtymällä he hyväksyivät laamannin kirjeen. Tämä virkkoi:
— Siis kaikkien nimet alle!
Knut Posse oli jo ensimmäisenä tarttunut sulkaan. Mutta hän rupesi pyörittämään sitä hyppysissään ja pysähdytti sen kärjen pergamentille, lausuen hiljaa: