— Onnellista kyllä, toisti piispakin, kuunneltuaan kärsivällisesti tuon pitkän vastoinkäymisten luettelon. — On siis edes jotakin apuväkeä nyt Suomen puolelle saapunut?
— Vähän sitä on, vastasi Bjelke yskiskellen. — Nuoren Steen Kristerinpoika Oxenstjernan laiva, jossa oli toistasataa ratsumiestä, saapui meidän mukana Porkkalaan, mutta epävarmaa on, missä kunnossa hevoset ovat tuon vaikean merimatkan jälkeen. Jalkaväkeä tuli laivoissamme Suomeen vain muutamia satoja miehiä, ja nekin ovat nyt siellä ilman muonaa. Ja kumminkin lähti Tukholmasta purjehtimaan lähes seitsemäntuhatta miestä hyvissä varustuksissa.
— Juuri se joukko täällä olisi tarvittu! huoahti piispavanhus aivan valitellen.
Mutta nyt puuttui jo muitakin tähän keskusteluun. Sen varrella oli näet linnan kuninkaansaliin saapunut muutamia Turun aatelisherroja, joita linnanpäällikkö oli, samalla tavalla kuin piispan, kutsuttanut neuvottelemaan valtionhoitajan kanssa. He olivat ukkovanhuksia, sukujen nuoremmat jäsenet kun kaikki olivat Viipurissa, ja he näyttivät haalenneissa pukimissaan aika ränstyneiltä noiden hienojen ruotsalaisten herrain rinnalla. Siinä köpitti siten kuluneessa nahkamekossaan vanha Henrik Bitz, piispavainajan veli, — samanlainen kuiva kääkkä kuin hänen sodassa oleva kaimapoikansa, jolta hän viestiä ikävöi. Sauvansa varassa saapui toiselta sivultaan halvattu Kristian Frille, jolle Viipurista viimeksi tullut airut oli tuonut viestin, että hänen toinen poikansa oli joutunut Vatikivellä venäläisten vangiksi, — että toisen kohtaloksi oli tullut kaatua Viipurin valleille, sitä hän ei vielä tiennyt. Häntä tuki käsipuolesta valkopää valtaneuvos Juhana Fleming, Friskalan herra, jolle sama viestintuoja oli tuonut tiedon hänen veljensä Jaakkiman kuolemasta nostoväen ylimenopaikalla. Kolmanneksi liittyi siihen ryhmään Klaus Hannunpoika Leijon, Lepaan herra, joka hän puolestaan suri sukulaisensa Niilo Pentinpojan kaatumista. Sen näki, että näitä kolmea vanhusta yhtäläinen kohtalo yhdisti. Piispan serkku, Niku-pormestari, ja hänen lankomiehensä, vanha Olavi Kirves, astuivat juuri tervehtimään Ruotsin herroja, jotka heille nyt uudestaan kertoivat matkansa monet vaivat.
— Pyhä Juudas yskänne parantakoon, toivotti heille Kiukku-Niku puolittain pilkallisesti.
Mutta piispa oli totinen.
— Niin paljon vastoinkäymisiä sekä ihmisten että luonnon puolesta, kun on kysymys köyhän Suomen pelastamisesta, huoahti hän vastatulleille. — Mikä kova onni tätä maatamme vainonneekaan!
Toiset Suomen herrat, jotka juurikaan olivat saaneet tiedon päivän kuulumisista, melkein ihmettelivät piispan äänen tyyntä, alistuvaa sävyä. Heidän omassa rinnassaan riehui suuttumus paljoa kipakampana, ja äskeistä ivaansa jatkaen puhui pormestari:
— Tuleehan niitä talvella vastuksia, kun ei kesällä matkalle keretä. Aikapa on nyt lähteä Viipurille avuksi! — Ja viitaten rykiviin herroihin, jotka siinä lämpöisessä huoneessakin kääriytyivät huiveihinsa, jatkoi hän purevasti:
— Tämäkö nyt on siis se sotajoukko, joka on Ruotsista maata pelastamaan liiennyt…
— Ja Venäjän suuriruhtinasta karkoittamaan, lisäsi Paavali-maisteri, joka ei hänkään malttanut sisuaan hillitä.
Mutta se oli jo liikaa Svante-herralle, joka oli urhea soturi ja mieleltään pikainen. Hän kivahti:
— Täällä näkyvät sota-asioita ymmärtävän nilkut pormestarit ja käsipuolet papit, — vai pannaanko täällä aina raajarikot soturit papeiksi.
Paavali tunsi verensä kuumenevan siitä pistoksesta, eikä hän ollut ihan tyyni vastatessaan:
— Niin, täällä olemme todella kaikki, piispasta alkaen, avustaneet kotiseutumme ja valtakunnan puolustamista, jonka asian valtaherrat näkyvät laiminlyöneen.
Linnanpalvelijat olivat tämän väittelyn aikana sytyttäneet kattokruunun ja vaskisten haarajalustain kynttilät, ja hämäräksi käynyt huone oli leimahtanut kirkkaan valoisaksi. Paavalin puhuessa leväyttivät he nyt viereisen huoneen kaksoisovet auki, ja sieltä astui sisään valtionhoitaja Steen Sture. Hän kulki ryhdikkäänä, väljään, paksuun, jalkoihin asti ulottuvaan villaiseen kotimekkoon puettuna lattian yli, ja tasalakeista barettilakkiaan kohottamatta tervehti hän kädenliikkeellä koossaolevia seisaalleen nousseita herroja. Syrjäsilmällä heitti hän pikaisen, vihastuneen katseen Paavali-maisteriin, jonka lauseesta hän varmaankin oli loppusanat kuullut, mutta sen enempää hän ei ollut siitä tietävinään, istahtaessaan piispan viereen patjapenkille. Siihen tuotiin hänen eteensä maljallinen höyryävää rohtojuomaa.
— Me tavattiin viimeksi Viipurissa, virkkoi hän harvakseen
Maunu-piispalle. — Miten on nyt hiippakuntanne itäkulman laita?
— Huonot olivat enteet viimeksi tavatessamme; pelkään että ne nyt ovat toteutuneet.
Steen Sturen otsaa uurtavat poimut rupesivat syventymään. Hän oli näinä kolmena vuotena melkoisesti vanhentunut. Turhaan hän enää laskiessaan lakin pöydälle, koetti sivusuortuvalla peitellä päälakensa paljautta, ja hänen hiukan lihoneilla kasvoillaan oli sairaaloisen harmaja väri Ehkä se sentään johtui osaksi vilustumisestakin sillä hänen nenänsä tohisi pahasti ja hänen muutenkin heikoista silmistään juoksi vettä, kun hän nyt siinä särpi kuumaa inkiväärijuomaansa ja piispan vastauksen kuultuaan kauan aikaa vaikeni.
— Olen kutsunut teidät, Suomen herrat, neuvottelemaan siitä, mitä nyt on tehtävä, kun myrsky näin turmeli aikomuksemme ehtiä Viipurin avuksi, puhui hän sitten matalasti, ikäänkuin kurkkuaan säästellen. — Mukanamme saapunut sotaväki marssii nyt Porkkalasta tänne Turkuun. Odotan ratsuväen joutuvan sieltä 30 huomenna.
Hämmästyneinä kuuntelivat Suomen herrat tätä viimeistä tiedonantoa, ja vanha Kristian-herra vastasi heti vilkkaasti:
— Se sotaväki on kiireesti lähetettävä Viipuriin. Posse ehkä ponnistelee siellä juuri viimeisiä voimiaan; kenties voitaisiin hänen nääntyvää joukkoaan vielä auttaa!
— Taikka ainakin voisi tuo väki edes hiukan hidastaa vihollisarmeijan kulkua länteen päin, jos se jo on tänne tulossa, kuten on luultavaa, säesti Friskalan herra lämmöllä.
— Mitä, hyökkääkö venäläinen tänne Turkuun? huudahti valtionhoitaja vallan säikähtyneenä, kavahtaen suoraksi rohtomaljansa äärestä. — Uskotteko niin?
— Niinhän on suuriruhtinas uhannut.
— Hänen joukkonsa voivat jo olla matkalla tänne. Siksi juuri niille olisi esteitä asetettava.
Näin kertoivat Suomen herrat, oudostellen, ettei valtionhoitaja sen paremmin tuntenut moskovalaisen laajakantoisia suunnitelmia ja että hän nyt ikäänkuin hämmästyi, huomatessaan joutuneensa ilman sotaväkeä viholliselle auki olevaan maahan. Mutta Steen Sture, jolla oli nopea havaintosilmä, huomasi samassa suomalaisten kysyvistä katseista, että nämä olivat hänen äskeisen huudahduksensa käsittäneet henkilökohtaiseksi arkuudeksi, ja hän virkkoi nyt, tekeytyen aivan kylmäksi noihin tiedonantoihin nähden:
— Sotaväellämme ei ole muonaa, emme voi nyt vielä lähettää joukkoja sisämaahan. Muonalaivamme jäivät myrskyä pakoon Ahvenaan, josta niitä ensiksi odotamme tänne, — siitä syystä väkemmekin saapuu Turkuun.
Mutta nyt pudisteli Didrik Hannunpoikakin päätään, lausuen:
— Laivat eivät voi enää päästä Turkuun, sillä Airiston selkä on jo jäässä.
— No, sitten meidän täytyy täällä odottaa, kunnes muonat voidaan jäitä myöten vedättää mantereelle.
— Odottaa! huudahtivat Suomen herrat ihmeissään. Ja Maunu-piispa kysyi värähtävällä rintaäänellä:
— Miten käy sillaikaa Viipurin ja Suomenmaan?
Mutta hänen orpanansa pormestari, joka oli elävä käytännön mies, ajatteli heti sotaväenmajoitusta sekä porvaristolleen tulevaa rasitusta, ja iski pahaa aavistaen siihen kysymykseen:
— Ja missä se sotaväki sillaikaa elätetään?
— Majoitetaan se tänne Turkuun ja sen ympäristöön, pappiloihin ja kartanoihin.
Steen Sture puhui kylmällä, varmalla äänellä, niinkuin ainakin käskemään tottunut mies. Mutta hänen äänessään oli samalla jotakin levotontakin. Hän luki ympärillään istuvain kasvoista hämmästystä ja suuttumusta, näki heidän vaihtavan keskenään kysyviä katseita, eikä hän tuntenut itseään täysin varustautuneeksi näihin kysymyksiin vastaamaan. Steen-herra näet ymmärsi hyvin, mitä nuo sanattomiksi käyneet miehet toisiltaan kysyivät: Eikö ole vielä kylliksi siinä, että hallitus on viivyttänyt apujoukkojen lähettämistä, eikö siinäkään, että se vähäinen väki, joka vihdoin tuodaan, saapuu avuttomassa tilassa perille? Tätäkään apujoukkoa ei siis nyt lähetetä vihollista vastaan, vaan sekin majoitetaan köyhtyneeseen maakuntaan…!
Yksin tyynimielisen piispankin leveillä kasvoilla värähtivät paksut poskilihakset, ja valtionhoitajasta näytti kuin olisi hän puraissut hammastaan, ennenkuin lausui kiihtyneellä äänellä:
— Varattomat ovat nyt Suomen pappilatkin majoitusväkeä elättämään — Viipurin auttamiseen olemme jo kaikkemme uhranneet. Toivoimme teiltä, herra Steen, toisenlaista apua, kuin uutta majoitusrasitusta, — ja toivoimme sitä apua ajoissa!
Jo liikahti Steen ilmeisesti kärsimättömänä penkillä ja siirtyi hiukan loitommas piispasta. Hän oli nostanut tupessa olevan miekkansa, joka villavaipan alla tuntui kankealta, pöydälle ja kiilloitteli siinä nyt hihallaan kahvanpäässä olevaa kullattua palloa. Siitä etukumarasta asennostaan hän karkeaksi painuneella äänellä, mutta edelleen kylmäverisesti, puhui:
— Teillä on, Maunu-piispa, omituinen, itseotetulla oikeudella käytetty nuhteleva tapa puhua meidän toimistamme… puhua ja kirjoittaa. Mitä te vaaditte? Minulle on kansa antanut raskaan velvollisuuden vastata Ruotsin hallituksesta näinä levottomina aikoina, mutta minulle ei ole annettu valtaa komentaa ruttotautia eikä luonnon rajumyrskyjä. Meillä on ollut tekemistä tarpeeksi asetellessamme siellä kotona toisenlaisia myrskyjä, jotka valtakuntaa särkevät!
Vasta nyt puhuessaan valtionhoitaja näytti lämpenevän sekä mieleltään että ruumiiltaan. Hänen kasvoillensa kohosi punerrus, osaksi ehkä tuosta väkevästä yskän juomasta, mutta etupäässä kai suuttumuksesta. Olihan kuulumatonta röyhkeyttä, että häntä kaikkien vastoinkäymistensä lisäksi täällä vielä moitittiin. Ja yhä enemmän kiivastuen hän jatkoi:
— Viime talvena tekin, Maunu Särkilahti, allekirjoititte vaatimuksen minun syrjäyttämisestäni valtionhoitajan toimesta. Se kirje on minulla hyvin muistissani. Teille olisi kai joku toinen herra mieluisampi, mutta se mieli nyt ei ollut Ruotsin valtiopäivillä. Siksi olen minä kaikesta huolimatta nyt esimiehenne täällä, enkä jokaisen kirjatoukan toruttavana!
Steen herran puolikäheä ääni oli ollut suuttumuksesta katketa, kun hän kosketteli tuota Suomen herrain keväällistä kirjelmää, jossa he — maansa hätää ajatellen — yhtyivät anomaan Hannu-kuninkaan kutsumista Ruotsin valtaistuimelle. Mutta hän hillitsi itsensä pian, ryyppäsi maljasta rohdon pohjaan ja jatkoi taas rauhallisesti, ennenkuin kukaan muu salissa olevista oli ehtinyt ääneen käydä:
— Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne väittelemään, vaan neuvottelemaan maan puolustamisesta.
Kuumenneet olivat saman verran kuin valtionhoitaja myöskin nuo pöydän sivustoilla istuvat vanhat herrat, ja heillä olisi mielestään ollut hänelle vielä paljon sanottavana. Mutta piispa, jolla olisi ollut enin syytä pikastumiseen, hän vastasi nyt Steen-herralle tavallisella tyyneydellään:
— Juuri se kotimaamme puolustaminen on meillä näinä vuosina ollut sydäntemme suurena huolena. Sitä juuri ajatellen olemme tänne rukoilleet apua. Viipuri on nyt kohta kolme kuukautta ollut piiritettynä…
Mutta taas valtionhoitaja keskeytti hänet. Tuo puhe tuntui hänestä taaskin nuhteelta.
— Tiedänhän sen, mutta kysymys on nyt samalla muustakin kuin Viipurista, jonka piiritys on vain osa suuresta, valtakuntaamme vastaan kohdistetusta hävityssuunnitelmasta. - Steen-herra käännähti nyt toisten herrain puoleen, ikäänkuin tehdäkseen lopun piispan nuhteista, ja jatkoi: — Tiedän, hyvät herrat, että te täällä olette tehneet mitä olette voineet tämän maanosan puolustamiseksi. Sitä tarkoitusta varten tahdomme nyt edelleen yhdessä ponnistaa. Jos Knut Posse on luovuttanut tai luovuttaa linnansa, niin se on kyllä paha juttu, mutta sitähän me, kaikkien pyhien nimessä, emme ole voineet estää.
Mutta jos valtionhoitaja oli luullut saavansa kannatusta toisten herrain puolelta piispaa vastaan, niin hän pahasti pettyi. Juroina ja kankeina istuivat nuo vanhat miehet pöydän alapäässä, kummastuneina valtionhoitajaa kuunnellen. Ja toisten ajatuksia tulkiten lausui tuokion kuluttua vanha Henrik Bitz vapisevalla äänellä:
— Jos Knut Posse luovuttaa Viipurin, niin hänellä on siihen kova pakko, eikä silloin ole niistä omaisistamme, jotka siellä ovat hänen kanssaan pitkän syksyn taistelleet, yhtään hengissä. Siellä on minunkin poikani, — en tunne hänen kohtaloaan. Mutta Friskalan herra tässä ja vanha Kristiern Frille, he tietävät jo, mitä tämä piiritys on heidän verelleen maksanut. Me emme tahdo puuttua valtioasioihin, mutta me sanomme suoraan, että näiden ja monien muiden kelpo miesten surma ja Viipurin menetys, jos se on menetetty, johtuu siitä, että tämä maa on avutta jätetty.
Steen herra, joka otsa syvissä poimuissa oli kuunnellut vanhuksen puhetta, ei enää voinut hillitä kiukkuaan. Hän pudotti miekan, jonka kultaista kahvapalloa hän yhä oli kiilloittanut, ryminällä pöytään ja sähähti hampaittensa välitse:
— Sen olen sanonut jo ennen, että te suomalaiset olette yhtä itsekästä ja tyhmää nurkkakantajoukkoa. Kautta Maarian, luuletteko niin helpoksi vastata tämän maan hallituksesta, jota vastaan joka kulmalta juonitellaan. Raskin minä tämän jättääkin, jos…
Hän katkasi lauseensa. Suomen herrat aivan ällistyivät tuota valtionhoitajan äkillistä ja heidän mielestään vallan perusteetonta uhkausta. Mutta Steen-herran ruotsalaiset seuralaiset hymähtivät salavihkaa, — heille ei ollut outoa, että hän suuttuessaan noinikään uhkasi jättää valtakunnan ohjakset. Niitä hän ei kumminkaan mielisuosiolla jätä, sen he tiesivät.
Hetkisen vallitsi kuitenkin tuskallinen äänettömyys kuninkaansalissa. Mutta Maunu-piispa, jonka valtionhoitaja äsken oli yrittänyt syrjäyttää, osui aivan oikeaan säveleeseen, kun hän taas rupesi puhumaan, niinkuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan:
— Siitähän oli siis neuvoteltava, mitä näissä epäsuotuisissa oloissa nyt voitaisiin Suomen puolustamiseksi tehdä. Te mainitsitte, herra Steen, että ratsuväkenne on tulossa Uudeltamaalta tänne Turkuun…
— Niin, Steen Kristerinpojan lipullinen. Mutta mainitsin myös, että sillä ei ole muonaa.
Valtionhoitajakin näkyi taas mielellään kääntävän puheen näihin edessäoleviin kysymyksiin ja kuunteli nyt tarkkaavasti, kun piispa jatkoi:
— Käykäämme kohta sille muonaa hankkimaan. Paljon ovat Turun porvarit jo uhranneet Viipurin varustamiseen, mutta toivonpa, että heidän avullaan vielä saadaan varoja kokoon nuoren Oxenstjernan muonitukseen. Minä panttaan ruunulle Pyhän Henrikin penningit, vaikkei minulla siihen valtaa ole… Mutta maa on hädässä!
— Tarjouksenne on kaunis, myönsi nyt valtionhoitajakin sulempana. Ja siitä lähti keskustelu taas solumaan rauhallisemmille ja samalla tuloksellisemmille urille. Hetken neuvoteltua päätettiin lähettää Steen Kristerinpojan ratsuväki, Turusta kootuilla ruokavaroilla varustettuna, heti rannikkotietä matkalle Viipuriin päin, ainakin Kymin suulle asti. Mutta jalkaväki oli sijoitettava Turun tienoille, koska sitä arveltiin siellä pian tarvittavan. Nämä aputoimet eivät tietysti tyydyttäneet suomalaisia, jotka olisivat halunneet lähettää kaiken sotaväen heti Viipurin avuksi, mutta siinä kohden piti Steen Sture päänsä.
Kankeina, joskin ilman ilmiriitaa, siitä neuvottelusta sitten illan suussa erottiin.
* * * * *
Mutta kun Turussa tieto levisi näistä valtionhoitajan hataroista toimenpiteistä Suomen puolustamiseksi, niin se tieto kylmensi porvariston ennestäänkin jäähtyneitä tunteita hallitusvallan edustajaa kohtaan. Turunkin porvaristossa oli kyllä näihin asti vallinnut epäilystä, että ylimysherrat vain tahtoivat kukistaa valtionhoitajan, joka oli alempain kansanluokkain ystävä, ja että he sen vuoksi hänen toimiaan ja toimettomuuttaan arvostelivat liian ankarasti. Mutta saadessaan nyt itse tupiinsa majoitettavakseen sitä sotaväkeä, jonka olisi pitänyt lähteä vihollista vastaan, ja kuullessaan, ettei lopuksikaan oltu tehty mitään Viipurin auttamiseksi, jossa heidän omaisensa taistelivat, silloin heidänkin mielissään kytenyt katkeruus leimahti kiukkuun ja vihaan. He purkivat sitä äänekkäästi esille kiltoissaan ja kivipuodeissaan, joissa näinä päivinä paljo pilkkaa laskettiin kaupunkiin äsken saapuneesta valtionhoitajasta.
Monenlaiset liikkuvat huhut lisäsivät näinä päivinä yhä mielten jännitystä ja pelkoa. Väliin kerrottiin, että vihollisjoukko on samoamassa Viipurista länteen päin ja että se jo ensi yönä voi ehtiä Turkuun. Väliin taas saapui hätäinen sanoma, että muka Hämeessä jo talot palavat. Nuo huhut huomattiin sitten kyllä perättömiksi, mutta joka kerralta nekin aina ärsyttivät jo kauan kiusautuneita mieliä.
— Eikö yritetä mitään? kysyttiin kujilla ja torilla.
— Miksei varusteta edes noita vanhoja valleja? valitettiin…
— Miksei? Siksi, ettei ole olemassa tointa eikä miehuutta, vastasivat toiset katkeruudella ja ivalla.
Arvostelua ei kartettu silloinkaan, kun Steen-herran omat, värikkäissä vaakunapuvuissaan komeilevat asemiehet olivat sitä kuuntelemassa. Kapakoissa aiheutui siitä tappeluitakin Ruotsista tulleiden soturien ja turkulaisten porvarien välillä; ärtyneet mielet eivät paljoa tarvinneetkaan, kun miekat olivat liukkaat huotristaan singahtamaan.
Ja niin tapahtui Tuomaanmarkkinoilla, että kun valtionhoitaja Steen Sture korkeassa koristereessä ajoi turun linnasta huovijoukon seuraamana tuomiokirkkoon juhlamessuun, niin lennähti torille pakkautuneesta väkijoukosta, joka hidasti herrain ajoa, häntä kohti aivan äänekkäitä pilkkasanoja, vieläpä valtionhoitajan omalla kielellä, ruotsiksi.
— Sudennahoissa ajelee siinä se, jonka pitäisi olla sudenajossa!
— Hän on arka omista nahoistaan; siksi hän Viipuria karttaa.
— Arka nahastaan ja arka vallastaan…
Steen Sture kuuli rekeensä noita pistopuheita, eikä hän, kiivas mies, ruvennut niitä sietämään. Hän kohottausi reestään vihan ilme kasvoillaan ja komensi ankaralla äänellä huovinsa vangitsemaan huutajat. Syyllisiä ei löydetty, kukaan ei tunnustautunut solvaajaksi, mutta tuon myllertävän torirahvaan keskelle tunkeutuneita heitukoita nykittiin ja ivailtiin yhä edelleen. Silloin huovijoukko suuttuneena ajoi hevosillaan koko markkinarahvaan alas jäälle.
Rahvaan mieliala valtionhoitajaa kohtaan siitä yhä ärtyi. Kapeaa kirkkokatua myöten ajaessaan kuuli Steen-herra selvästi tiepuolessa seisovan rahvaan uhkaavasti murisevan, ja vimmastuneena hän sitten saapui kirkkomäelle, pysähtyen tuomiokirkon edustalle. Siihen saapui samalla hetkellä piispantalosta jalan astuen ja sihteerinsä käsivarteen nojaten myöskin Maunu Särkilahti. Häneen kohdisti nyt kiukustunut valtionhoitaja koko vihansa, virkkoen, piispaa tervehtimättä, hänelle kovalla äänellä:
— Huonosti olet karjasi paimentanut täällä, piispa. Olet ärsyttänyt sen laillista esivaltaa vastaan…
Maunu-piispa ei vielä tiennyt, mistä valtionhoitajan kiukku johtui, mutta hän tunsi kyllä väestön ärtyneen mielialan ja arvasi sen nyt valtionhoitajaa loukanneen. Siksi hän, ikäänkuin laumansa puolesta anteeksi pyytäen, virkkoi:
— Meidän tulee ymmärtää tätä kansaa, jalo herra. Se on tässä äärettömässä jännityksessään ja hädässään kiusaantunut, mutta sen hurjuus on epätoivoa…
— Niskoittelua se on ja kapinaa, ärähti Steen-herra äkäisenä. — Se seuraa teidän, johtajain esimerkkiä; hedelmä ei putoo kauas puusta. Siksi te saattekin vastata sen teoista.
Verestävin silmin ja terävin liikkein astui valtionhoitaja kirkkoon. Piispa-vanhus ei ollut hänelle ehtinyt enempää vastata; hän pysähtyi hetkeksi masentuneena siihen kirkkonsa rappusille. Sanomaton suru oli vallannut hänen mielensä. Maan hätä ja tuska ei siis vielä sellaisenaan riittänyt; vieläkö oli sen pitänyt aiheuttaa rikkoutumista kansan ja sen esivallan välillä, vihaa ja katkeruutta ja kostoa! Noinko hillittöminä liikkuivat intohimot hetkellä, jolloin kaikkien pitäisi lujasti liittyä yhteen pelastaakseen kovakohtaloiselle kansalle edes sen, mitä vielä pelastaa voi. Näinkö perinpohjin tahtoo taivas syöstä perikatoon tämän maan! Se tuskantunne kouristi hetkeksi piispavanhuksen sydämen, niin että hänen täytyi nojautua kirkonportin rautaiseen pieleen, pysyäkseen pystyssä. Mutta vain hetkisen hän niin masentuneena seisoi. Sitten ojentausi hän taas suoraksi koko piispallisesssa juhlakomeudessaan, kohotti kiemurapääsauvansa ja virkkoi rauhallisella, sointuvalla äänellä:
— Menkäämme messuun!
Niinkuin tavallisesti suurina kirkkopyhinä ei suurin osa Turkuun kokoontuneesta rahvaasta mahtunut kirkkoon, vaan seisoi se kirkkopihalla, hautuumaalla, kuunnellen sinne kuorilaulun säveleitä. Kun messu kirkossa oli päättynyt, astui piispa tapansa mukaan ulos ja rupesi kirkon seinämällä olevalta pieneltä alttarilta pitämään rahvaalle saarnaa sen omalla kielellä. Eikä tämä saarna tällä kertaa rajoittunutkaan vain pyhän Tuomaan hurskaan elämäntyön kertomiseen. Piispa puhui kansalle nyt maan huolesta ja armonavun tarpeesta, neuvoen sitä hädässäänkin laskemaan toivonsa korkeimman suojelukseen. Ja korottaen äänensä kirkkaan voimakkaaksi, niin että se valtavana kaikui yli lumenpeittoisen, muuritetun pihan, kehoitti hän tuota levottomuuden vatvomaa väestöä nöyryyteen, malttavaan kärsivällisyyteen ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan, — esivaltaa, joka on Jumalasta ja jonka välityksellä kirkon korkeat suojeluspyhät vielä suurimmankin hädän hetkellä saattavat pelastaa maan turmiosta ja kansan kalvavasta ahdistuksestaan…
Herkkämielinen rahvas taipui hartaana piispan hartaaseen neuvoon, kiihtyneet miehet nöyrtyivät ja alistuivat kuin kuuliaiset lapset. Ja kun valtionhoitaja tuokion kuluttua taas, juhlamessusta palatessaan, ajoi tuomiokirkosta linnaan päin, ei kuulunut enää sakeana, mustana seinänä tiepuolessa seisovan väestön joukosta murinaa eikä pilkkasanoja. Melkein ällistyneenä Steen-herra, joka ei piispan suomenkielistä saarnaa ollut ymmärtänyt, ihmetteli, mistä tämä äkillinen muutos johtui.
Linnanväen poistuttua talutti maisteri Paavali Scheel taas vanhan ystävänsä, Maunu-piispan, kirkkomäen yli ja tiepuolessa seisovan rahvasjoukon lomitse, piispantaloon päin. Nuoren maisterin mielessä kävivät äskeisen kohtauksen nostamat laineet vielä korkeina, eikä hän voinut olla tuontuostaankin nurkkasilmällä katsahtamatta vieressään ääneti astuvaan vanhukseen. Hän ei nyt ymmärtänyt esimiestään. Onko hänen ihailemansa Maunu-piispa todellakin arka, mateleva raukka, joka noin miehuuttomasti nielee ilkeimmän, aiheettomimman loukkauksen ja, itse kansan edessä häväistynä, käy vaatimaan kansan kunnioitusta ja nöyryyttä loukkaajalle…?
Sitä hän ei käsittänyt. Mutta kun he olivat ehtineet piispalan portille, pysähtyi Maunu hetkeksi huokasemaan ja virkkoi, ikäänkuin olisi hän lukenut nuoren ystävänsä moittivat ajatukset:
— Niin, Paavali, ei ole aina helppo voittaa itseään. Mutta kotimaa-raukan puolesta, ken ei sitäkin uhrausta tekisi!
XVII. JOULUYÖ TUOMIOKIRKOSSA.
Jouluaattoiltana ei Steen Sture seurueineen saapunut Turun tuomiokirkkoon, vaikka sinne silloin kaikki kynnelle kykenevät, niin ylhäiset kuin alhaiset, keräytyivät viettämään kirkon suurjuhlaa ja hakemaan lievennystä mieltensä levottomuuteen ja hätään.
Ulkona oli tuuleton pakkanen; kylminä kiiluivat kaukaiset tähdet matalan, pimeän kaupungin yli. Mutta kirkon pienistä värilasi-ikkunoista hohteli ulos kaunis valo, ikäänkuin houkutellen ihmisiä pimeästä sisään. Lumi narisikin alituiseen askelten alla, jotka kapeiden kujain päästä suuntautuivat kirkkoa kohti, ja aina kun raskas, raudoitettu ovi aukeni, tulvahti sen täydeltä ulos sakea huuru, jonka lävitse kynttiläliekit näyttivät suurilta ja sädekehäisiltä.
Kirkko oli näet täynnä väkeä, ja se lämmitti hengityksellään kilpaa satojen palavain talikynttiläin kanssa noita korkeita, kosteankylmiä kiviholveja, jotka nyt juhlamessun säveleitä kaiuttivat. Pitkät punakierteiset vahakynttilät paloivat niiden kahdeksantoista pyhimyskappelin edessä, joita oli vieri vieressään kirkon molemmilla seinämillä. Perälle, pääalttarin eteen, oli rakennettu seimi, jossa näkyivät Neitsyt Maaria, pulleaposkinen Kristuslapsi sylissään, harvapartainen Jooseppi ja kolme tietäjää, sekä aasi, härkä ja ylinnä suuri, kultainen tähti. Tämän seimen edessä makasi kirkkorahvas polvillaan hautakivistä muodostetulla lattialla niiden tukevain kivipylväiden välissä, jotka jakoivat kirkon kolmeen laivaan, makasi tiheäksi ahtautuneina joukkona, ikäänkuin olisi siinä toinen toisestaan turvaa hakenut.
Urut soivat heistä tänään surunvoittoisesti, sillä mieli oli juhlarahvaalla matala. Tähän Vapahtajan syntymän suureen juhlaan valmistautuessaan olivat nuo ihmiset useammin ja syvemmin kuin tavallisissa arkitoimissaan muistaneet kaukaisilla sotasijoillaan olevia omaisiaan, joiden vaiheista he eivät tietäneet mitään, olivat muistaneet kotiseutunsa kohtaloa ja omaansakin. Entisen joulutunnelman vastakohtana painosti heitä nyt kahta raskaammin huoli siitä, mitä kärsimyksiä ja suruja taas uusi vuosi oli tuova mukanaan, ja he koettivat nyt siinä sydäntensä suuressa hädässä hakea lohdutusta pyhien armolta.
Niin kului jouluilta. Kohta oli käsissä sydänyö, jolloin sanoma Vapahtajan syntymisestä oli vastaanotettava. Piispa, joka äsken oli lopettanut messun, nousi nyt, kuoripoikain heleän laulun soidessa, rukousasennostaan verkalleen keskikuoron korkean pääalttarin edestä, josta hän seimen ylitse näkyi kirkon joka soppeen, ja siunasi käsillään hartaasti tuon nöyränä polvistuneen laumansa. Sitten lähti hän täydessä piispan-komeudessaan astumaan kirkon erotettuun peräosaan, sen kaikkein pyhimpään, jonka yläpuolella oli ristiinnaulitun suuri puuveistokuva. Mutta lähestyessään tätä pappeja varten suljettua korkeakuoroa, jossa olivat Pyhän Henrikin alttari ja entisten piispain rikkaasti koristetut haudat, rupesi Maunu Särkilahti äkkiä maltittomasti kiirehtimään askeleitaan, niin että hänen kaulaltaan riippuvat paksut vitjat ja kultaristi kilahtivat hopealla kirjaillun messuviitan reunukseen. Sillä sakastin ovella näki hän sihteerinsä, Paavali Scheelin, seisovan ja viittovan niin merkillinen ilme kasvoillaan, että Maunu heti hänen katseensa väikkeestä älysi jotakin harvinaista ja tärkeätä tapahtuneen.
— Airut on saapunut Viipurista, — niin kuulivat läsnäolevat kuoripapit Paavalin melkein huohottaen piispalle kuiskaavan.
— Airutko… tänne?
— Piispalaan. Hän saapui juurikaan. Nyt hän on tällä sakastissa. Isä, Viipuri on pelastettu…
Piispan päätä melkein huimasi, ja hän kiirehti sakastiin niin pitkin askelin, että oli helmoihinsa sotkeutua. Mutta kuoripappien henkeäänpidättävään joukkoon olivat kuuluneet nuo Paavali-maisterin merkilliset sanat: Viipuri on pelastettu! Ja ne sanat uudistuivat siellä nyt moninkertaisina, kun kanungit niitä epäillen, kysyen ja toivoen toisilleen toistelivat, samalla kuin urut kirkossa yhä pehmein soinnuin säestivät teinipoikain päättynyttä virttä. Ne sanat hiipivät tuossa tuokiossa kanunkien mukana korkeakuorosta alas kirkkoonkin, kulkien siellä suhahtavana kuiskeena keskuspilarien välitse sivulaivoihin, rivistä riviin polvistuvain kesken, virvoittaen lamaanpainuneita mieliä ja sytyttäen sammuneita toiveita.
Kirkkorahvas nousi seisomaan, ja yhtenäinen hillitty humaus kävi pääkuorosta ovensuuhun asti. Mitä nuo lentävät taikasanat tarkemmin merkitsivät, sitä ei kirkkoyleisöstä vielä kukaan tietänyt. Airut oli hiihtänyt nyt yöllä piispalaan ja tuotu sieltä sakastiin, se vain tiedettiin, ja sitten: "Viipuri on pelastettu"!
— Onko se totta?
— Onko se mahdollista?
— Onko Jumalanäiti antanut meille niin suuren armolahjan poikansa syntymisjuhlaksi?
— Mistä se tiedetään? Kuka tuo siitä varmuuden?
Niin kyseltiin kirkossa iloisina, hätäisinä, nöyrtyneinä, kärsimättöminä. Onko se totta?
Totta. Varma tieto rauhoitti pian kärsimättömyydestä vapisevat mielet.
Hetkisen olivat urut yksikseen soineet. Yömessun hetki oli käsissä. Piispa astui taas pääkuorista keskialttarille, astui verkalleen, loistavin silmin, kädet rinnalle ristiin solmittuina. Kirkkorahvaan sihisevä surina toukosi samalla hetkellä ja tuskin henkäystäkään kuului väkijoukosta, kun piispa taas polvistui alttarijakkaralle ja kirkkaasti sointuvalla äänellä puhui:
— Kiitämme sinua Jumala, edessäsi nöyrrymme, hätääntyneiden Vapahtaja. Sillä sitä armoasi, minkä olet meille tänä yönä antanut syntymäsi muistoksi, emme ole ansainneet. Sinä olet voimallasi vihollisemme lyönyt ja karkoittanut pois, sinä olet sydämemme raskaan ahdistuksen ottanut pois. Sinulle kiitoksemme soi: Te Deum laudamus…!
— Te Deum laudamus, kajahti silloin vastaan kuoripappien ja teinilaulajain yhteinen kuoro, täyttäen riemuavalla sävelellään koko kirkon. Ja koko kirkontäyteinen yleisö, joka tavallisesti vain kuunteli pappien latinaista virttä, sekin yhtyi siihen nyt, tuntien sanomatonta sydämen helpoitusta, — oli kuin olisi se nyt täydellisesti tajunnut nuo ennen vieraat, kylminä kaikuneet sanat. Nyt ne sanat sisälsivät määrättömän lämmön ja rajattoman riemun.
Kauan kaikui ulos hiljaiseen, talviseen yöhön noista tuhansista keventyneistä rinnoista lähtevä hartain kiitos.
Ja vasta kun kynttilät olivat palaneet mataloiksi ja tuohusastioista savustus sammunut, läksi juhlarahvas kirkosta. Nuo ihmiset, jotka olivat joulumessuun menneet verkkaisin, laahustavin askelin, ne tulvahtivat nyt sieltä ketterinä ulos eteiseen, jonka ovella tuomiokirkon papit siunasivat poistuvan rahvaan. Välitöntä iloa säteillen puristivat tutut ja tuntemattomat toistensa käsiä, ennenkuin kiirehtivät pimeään yöhön ja portilta haarautuivat kapeita kujia myöten eri tahoille. Eivät he tunteneet nyt pakkasta, joka jäätävänä puski heitä vastaan. Harvatpa muistivat siinä innossaan edes lyhtynsäkään sytyttää, vaikka kyllä vanha taika tiesi, että jouluyönä liitelevät vainajain henget elävien mailla. Tänä yönä riensivät kirkkomiehet henkiä ajattelematta pimeän halki koteihinsa, kertomaan siellä odottaville vanhuksille ja lapsille uutista siitä ihmeestä, mikä nyt oli tapahtunut. Sillä taivaan ihmeeksi jo heti luettiin tämä Viipurin pelastus, — filistealaisten tuhantinen joukko oli paennut Davidin heikkoa linkoa!
Monissa noista mataloista puutaloista ei oltu täksi jouluksi levitetty lattioille jouluolkia eikä sytytetty haarakynttilöitä; — surun ja hädän mieliala ei ollut laskenut juhlaa juhlalta tuntumaan. Nyt vielä yösydännä kannettiin olkikuvot sisään, kotona valetut talikynttilät sytytettiin, ja juhla-aterialle käydessä oli kaikilla oikea juhlamieli. Niin valvottiin aamumessuun asti ja joulutynnyriä juotaessa tarinoitiin saapuneesta viestistä. Joku huhun sirpale oli kirkon eteisessä jo ehtinyt kulkea Pyhän Andreaan rististä ja kauheasta pamauksesta, johon vainolaiset olivat suistuneet. Ja niistä sirpaleista nyt mielikuvitus, ilon ja onnen tunteen kannustamana, rupesi jouluolilla takkavalkean edessä valvottaessa luomaan taruteoksia, jotka kasvoivat yhä korkeammiksi ja laajenivat yhä mahtavammiksi…
* * * * *
Piispan talossakin valvottiin jouluyö aikaiseen aamumessuun asti. Sinne oli Maunu-piispa kirkon sakastista vienyt mukanaan vapauttavan viestin tuojan, hikeensä hiihtäneen airueen, ja sinne olivat myöskin piispan lähimmät ystävät häntä seuranneet. Pentti Heinonpoikaa pidettiin nyt siellä ylimpänä vieraana; häntä kestittiin kuumennetulla mausteviinillä ja piispalan parhailla jouluoluvilla.
Mutta niitä nauttiessaan tuli hänen yhä uudelleen kertoa tarkkaavalle kuulijakunnalle jokaista yksityisseikkaa myöten, mitä Viipurissa oli syyskauden kuluessa, pitkän piirityksen alusta asti, tapahtunut aina siihen saakka, kun hän itse taipaleella viivästyttyään vihdoin oli sukset saanut ja niillä, pitkään lepäilemättä, ehättänyt Kymi-joelle ja siitä edelleen kuljetumpia teitä myöten Turkuun. Varsinkin täytyi hänen laajasti kertoa venäläisten viimeisestä ryntäyksestä Viipuriin, kertoa, miten viholliset jo olivat vallanneet muurit ja useimmat muurinsarvet, miten keskustorni kesken kaikkea oli räjähtänyt ja miten vainolaiset vihdoin, säikähtäen kirkastettua Pyhän Andreaan ristiä, lähtivät silmittömään pakoon. Piispalan vieraat eivät mielestään sittenkään kyllältään kuulleet noista ihmeellisistä tapauksista. Mutta nuori airut ei väsynyt niitä yhä uudelleen kuvailemaan. Tämä yö, jolloin hän näin piispavanhuksen vieraana sai hänen vieressään istuen ensimäisenä keventää ahdistuksen ja tuskan kauan kärsineistä mielistä, se oli Pentistä elämänsä onnellisin hetki.
Mutta kertoipa airut piispalan vieraille myöskin piirityksen synkistä kuvista: viipurilaisten mieshukasta, puolustusjoukon kaatuneista johtajista ja porvarien sekä pakolaisten äärettömistä kärsimyksistä nälän ja ruton kynsissä, kertoi koko maakunnan hävittämisestä ja sen metsiinpaenneiden asukkaiden toivottomasta tilasta. Monta karvasta surun pisaraa sekaantui siten kuuntelevain ilonmaljoihin. Mutta pelastuksen aiheuttama riemuntunnelma pysyi kuitenkin ylinnä, ja piispakin virkkoi, saattaessaan nyt vieraansa ruokapöytään, joka oli runsasvaraiseksi katettu, lohduttaen:
— Kärsimyksittä ei koskaan voittoja saavuteta. Kiittäkäämme siis niistäkin pyhää Neitsyttä, joka on tuskamme ottanut pois!
Öinen riemuateria oli juuri alkanut, kun yhtäkkiä ulkoa kuului kirkkaiden kulkusten kilinää: useita rekiä pysähtyi piispanlinnan edustalle, ja sen eteisestä kajahti pian kannusniekkain askeleita ja iloisia ääniä. Kysellen katselivat pöytävieraat toisiaan. Mutta samassa lennähti jo ovi auki, ja piispan kirkkaasti valaistuun juhlahuoneeseen astui pitkin, maltittomin askelin valtionhoitaja Steen Sture seurueineen. Hetki, aamupuoli yötä, oli outo vastavierailuun, mutta piispa arvasi heti tulijain asian ja nousi, hymyhuulillaan, nojatuolistaan pöydän päästä heitä tervehtimään. Valtionhoitaja, joka oli täyteen ritariasuunsa puettuna, ja jonka kasvot nyt säteilivät terveyttä ja uljuutta, hän teki syvän, kunnioittavan kumarruksen piispavanhuksen edessä, jota hän vielä muutama päivä sitten oli väkijoukon läsnäollessa loukannut, levitti kätensä ja lausui:
— Isä, salli minun syleillä sinua!
Poissa oli samassa tuokiossa kaikki katkeruus ja kauna Maunu-piispan sulaneesta sydämestä; hänkin levitti, uuden mielialansa vallassa, käsivartensa tulijaa vastaan ja he syleilivät toisiaan sydämellisesti kuin vanhat ystävät ainakin. Ja piispavanhus puhui:
— Näin olkoon ilomme yhteinen; onhan se meidän kaikkien, kansan ja maan, oma.
Ja ojentaessaan tervetuliaisiksi valtionhoitajalle suuren, hopeavanteisen juomasarven, jota vain suurissa juhlissa käytettiin, jatkoi piispa:
— Viipurin ja sen pelastajain malja!
— Pohjaan sen juon!
Eikä laskenut valtionhoitaja sarkkaa huuliltaan, ennenkuin oli sen kumolleen kallistanut.
Steen Sture oli saapunut tuomaan piispalle sanomaa Viipurin pelastuksesta. Sitä varten oli hän lähtenyt yösydännä ajamaan Turun linnasta, jonne tuo viesti oli vastikään tuotu. Steen Kristerinpoika Oxenstjerna oli viikko sitten lähtenyt ratsuväkineen Turusta rientämään rantatietä itään päin ja oli Kymin suulla tavannut Pentin, joka juuri oli Viipurista Knut Possen airueena hiihtänyt. Häneltä oli Oxenstjerna kuullut tuon suuren uutisen. Silloin oli nuori ritari päättänyt parin ratsumiehen seuraamana palata Turkuun, jonne hän toivoi ehtivänsä ennen väsynyttä suksimiestä ja jossa hän tahtoi asiain uuden käänteen johdosta saada Sturelta uusia toimintaohjeita. Mutta tiet olivat edelleen huonot hevosen kulkea ja hiihtäjä ehtikin perille ennen ratsumiestä, — kun Steen Kristerinpoika karautti Karjakatua myöten kaupunkiin ja sillan yli linnaan päin, silloin palasi jo riemunhuumaama kirkkorahvas tuomiokirkosta levittämään kaupunkiin tuota iloista sanomaa.
Vaikkei Steen Sture nyt saanutkaan ensimäisenä kertoa piispalle Viipurin pelastuksesta, niin vilpitöntä riemua säteili silti koko hänen olemuksensa, kun he nyt yhdessä tutkivat Knut Possen lyhyttä, ytimekästä kirjettä, jonka Pentti oli piispalle tuonut. Maunun valtasi melkein iloinen hämmästys nähdessään, kuinka lähellä valtionhoitajankin sydäntä Viipurin kohtalo sentään oli ollut. Kutsuen linnasta tulleet vieraat pöytäänsä virkkoi piispa sen vuoksi sydämellisesti:
— Veljesateria syökäämme tänä yönä hyvän veljessovun merkiksi.
— Ja toiminnan merkiksi myös, huudahti valtionhoitaja. — Sillä arvaanpa, että meillä on täällä vieläkin yhtä ja toista tehtävänä, ennenkuin rauha lopullisesti palaa näille rajamaille.
— Se on totta se, vastasi Bitz-vanhus vakuuttavasti. — Vielä emme tiedä, miten on Savon uuden linnan tässä taistelussa käynyt. Ja moskovalainen on pitkävihainen ja kavala; ei hän tätä taistelua sikseen heitä.
— Siksipä sijoitammekin tähän maahan nyt riittävästi sotaväkeä ja varustamme sen linnat uuteen kuntoon…
Valtionhoitaja näytti uhkuvan uutta toiminnan intoa, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka hänkin nyt tässä isänmaan yhteisessä pelastusasiassa tahtoi olla tehokkaasti mukana. Suomen herrat iskivät silmää toisilleen, kun Steen Sture tänä myöhäisenä yöhetkenä vielä antoi käskyjä airueiden lähettämisestä, jotka kutsuisivat Ruotsinpuolelle vetäytyneen väen taas takaisin Suomeen ja järjestäisivät Ahvenaan jääneiden muonavarastojen kuljettamisen jääkelillä Turkuun. Heistä olisi tämä toimeliaisuus saanut viritä jo ennen. Piispa-vanhus vain ei menneitä muistellut.
— Kiitos, Steen, vanha ystäväni, taas sinut tunnen, virkkoi hän rohkaisevasti. — Me suomalaiset rakastamme tätä maata, jossa olemme syntyneet ja jonka puolesta poikamme ovat verensä vuodattaneet, ja siksi iloitsemme kaikesta avusta, jonka se osakseen saa…
— Vaikkapa myöhäänkin…
Se oli piispan nuori, kuumaverinen sihteeri, joka nuoren mielensä uljuudella näin täydensi esimiehensä ajatuksen. Kaikki katsahtivat Paavaliin, joka nyt, posket hehkuvina, vieläkin riensi lisäämään omasta puolestaan:
— Ja tulkoon apua taikka ei, me, jotka rakastamme tätä maata, me ainakin taistelemme sen puolesta.
Suomen herrat olivat joutuneet istumaan pöydän toiselle puolen, ruotsalaiset toiselle. Edellisiin vaikuttivat nuoren maisterin sanat sytyttävästi ja he kohottivat korkealle tinaiset maljansa. Mutta ruotsalaiset istuivat kankeina, katsellen valtionhoitajaa, johon pistos etupäässä oli suunnattu. Steen-herra ei kuitenkaan ollut heitettyä peistä huomaavinansakaan, ja rauhanrakentajana jatkoi taas piispavanhus äskeisellä äänensävyllään:
— Se on totta, tämäkin maankolkka ansaitsee huolenpitomme. Juokaamme nyt malja sen onneksi!
Sen maljan kaikki joivat. Mutta vielä tuokion vallitsi piispan ruokahuoneessa kankea äänettömyys, jota piispan ja valtionhoitajan jatkuva keskustelu turhaan koetti hälventää. Oli, kuin tuossa huoneessa kaikesta hetken ilosta huolimatta olisi tuntunut kahden eri piirin, kahden eri tunnemaailman olemassaoloa. Välittömästi ja selvästi sen tunsi sivullinen, kuten äsken Viipurista hiihtänyt airut, — hänestä tuntui, kuin olisivat eri pöytäsivustat äkkiä vähän loitonneet toisistaan jonkun painostuksen vaikutuksesta.
Sen kankean äänettömyyden katkaisi vihdoin yön läpi kuuluva kumahdus, jota heti seurasi toinen ja kolmas.
— Aamumessun hetki, virkahti piispa, nousten pöydänpäästä seisaalleen. — Joulukirkkoon soitetaan. Siellä vastaanottakaamme kiitollisin, nöyrtynein mielin Vapahtajan päivä!
— Menkäämme kirkkoon! — Valtionhoitajakin kohosi vakavana istuimeltaan. Ja kuin komennosta seurasivat kaikki hänen esimerkkiään, hakivat turkkinsa ja lyhtynsä, ja pian kiirehti koko seurue ulos kylmään yöhön.
Muiden perästä asteli aamupimeässä piispalan ja tuomiokirkon välisen aukean poikki myöskin Pentti Heinonpoika kankein jäsenin, pää hiukan raskaana öisestä kestityksestä ja äkillisestä huumauksesta. Ei hän väsymystä tuntenut, vaikka taival oli ollutkin pitkä ja lepoa oli ollut vähän, mutta jotakin outoa hän kuitenkin sisässään tunsi. Hänen päänsä humisi täynnä kuumia tuumia. Ja muita voimakkaampana tunsi hän sen viimeisen vaikutuksen, minkä hän piispan ruokahuoneessa oli saanut: Mikä se oli siellä juhlahumussa äsken tuntunut ikäänkuin jakavan joukon kahtia? Olisiko mahdollista, että tällä puolen meren syntyneiden tunteet tätä maata kohtaan olisivat toiset kuin noiden meren yli tulleiden? Omituista, kuinka tuo kysymys ei herennyt ikäänkuin kumahtelemasta hänen mielessään? Vai oliko se ehkä vain kirkonkellojen lyhytsointuinen kalke pakkasyössä, joka synnytti noin outoja kajahduksia hänen valvoneessa päässään?
XVIII. HATTULAN KIRKON RAUNIOILLA.
Varhain oli talvi tullut lopulla vuotta 1495, ja siitä oli tullut kova talvi. Lunta oli satanut koko joulukuun ja tammikuun 1496, joten ihmisten maan länsiosissakin oli ollut vaikea saada haetuksi eläimilleen rehuja, ja liikeyhteys eri kirkkojen välillä oli pitkiksi ajoiksi katkeillut. Ja nyt helmikuulla olivat tuiskujen jälkeen alkaneet pitkät, ankarat pakkaset.
Nietosten korkeudesta ja purevasta pakkasesta huolimatta oli kuitenkin paljo liikettä Turun ja Hämeenlinnan välisellä vanhalla valtatiellä, joka nyt oli kovaksi poljettu ja leveäksi ajettu. Sitä myöten oli näet kuljetettu paljon sotaväkeä sisämaahan, ja sitä sotaväkeä majaili nyt suurin joukoin Hämeen vanhan linnan edustalla ja linnaa ympäröivissä kylissä.
Linnasta peninkulman pohjoiseen päin sijaitsevan Hattulan vanhan kirkon luona seisoskeli eräänä pakkaspäivänä helmikuun lopulla melkoinen miesjoukko. Toisia oli itse kirkontörmällä, toisia törmän alla, Vanajaveden jäällä, jossa parikymmentä hevosta, osaksi rekien eteen valjastettuja, osaksi satuloituja, levottomasti teutaroi ja jossa kyytimiehet odottelivat rannalle nousseita ajettaviaan. Nämä liikkuivat siellä suurissa turkeissa ja leveävartisissa kallokkaissa ja katselivat ääneti nolon näköisinä tuota pientä, vanhaa, kunnianarvoista kirkkoa, josta nyt oli jälellä vain paksut, mustuneet kiviseinät. Katto oli pudonnut alas, ja kirkon korkea, jyrkkä päätyseinäkin, josta ennen risti oli taivasta kohti kohonnut, oli puolittain suistunut. Tuli oli hävittänyt vanhan pyhätön.
Ryhmä Ruotsin nuoria ylimyksiä nousi törmän laelle, katsellen siitä ääneti ympärillään leviävää lumimaisemaa. Se oli autio, niin avuttoman autio ja matala, että sitä katsellessa mielikin painui matalaksi. Ihmisasuntoa ei näkynyt missään, järvi suli rantain kanssa yhdeksi lumiaavikoksi, ja sinervältä häämöittävä metsänrintakin tuntui kuin arkaillen painuvan kaukaiseen kinokseen. Kirkonpuoleisella rannalla näkyi vain eräitä röykkiöitä, uuninkiukaita ja mustuneita hirsikasoja, jotka vielä todistivat, että oli näillä mailla toki asutusta ollut, vaikka se nyt oli hävitetty pois.
Poltetun kirkon mustuneella oviaukolla puhutteli parvi suomalaisia aatelisherroja pitäjän lukkaria, pitkänhuiskeaa, tärkeän näköistä miestä, jonka he vihdoin hakemalla olivat saaneet käsiinsä. Ääni kalskahti pakkasessa terävältä kuin rauta, ja herrat tiukensivat turkkiensa nahkavöitä, joista leveähuotraiset miekat riippuivat. He näyttivät neuvottomilta.
— Ei täällä ole meillä enää mitään tekemistä, virkkoi pienikasvoinen, huurreviiksinen mies, jonka jo näkyi tekevän mieli rekeen, nahkasten väliin. — Olemme tulleet liian myöhään.
Se oli Henrik Bitz, nuorempi. Hän oli yhdessä vieressään seisovan
Klaus Henrikinpojan kanssa äsken palannut Viipurista kotipuoleensa,
Turkuun, josta he nyt jo taas olivat joutuneet sotaretkelle, tällä
kertaa Hämeeseen.
— Niin, ei täällä ainakaan enää vihollista ole tavattavissa, vastasi
Horn-laamanni, vakavana kuten ainakin.
— Arvasihan sen, jatkoi Henrik-herra terästyvällä äänensävyllä. — Vähätpä nuo metsien halki hiihtäneet ryöstäjät jäivät tänne viikkokausiksi meiltä kuritusta odottamaan. Heidän kimppuunsa olisi ollut hyökättävä heti sanoman saavuttua…
Harvapuheinen, hartiakas Lepaan herra yhtyi päätä nyökäyttäen tähän arvosteluun. Mutta Klaus Henrikinpoika oli sillävälin taas kääntynyt lukkarin puoleen, joka siinä seisoi puolikumarassa, kuluneen kauhtanansa liepeet kinoksessa, ja kysyi nyt tältä:
— Milloin vainolaiset tänne saapuivat? Kauhtanamies rupesi laskemaan:
— Nyt on toinen arki… silloin oli sapatin aatto, toista viikkoa sitten. Olin juuri pyhäkelloja soittamassa, kun näin pakolaisia saapuvan Hollolasta päin… ne kertoivat ryssän tulevan. Ja yöllä se jo olikin täällä.
— Eläjät ehtivät toki pakoon?
— Toiset ehtivät, toiset vasta palavista taloistaan yönselkään juoksivat.
— Ja niin polttivat vainolaiset kirkonkin?
— Ensin sen ryöstivät, häpäisivät pyhän huoneen…
Lukkarin ääni värähti, ja hän innostui nyt omasta halustaan kuvaamaan tarkemmin tuota kauhuntapausta. Laajimmin kertoi hän kuitenkin siitä Hattulan kirkon kuuluisasta, ihmeitätekevästä madonnankuvasta, jolta seudun väestö oli ikimuistoisista ajoista asti tottunut hakemaan apua tauteihinsa ja huoliinsa, ja jolta syntejään anteeksi rukoilemaan oli läpi vuoden kulkenut toivioretkeläisiä koko maasta, — paljon penninkejä olivat nämä vieraat upottaneet kirkonarkkuun. Tämän arkun kimppuun vainolaiset nyt heti olivat käyneet, murtaen poikki paksut rautavanteet, ja ryöstäneet kaikki mitä sisässä oli, — he tuntuivat tunteneen sen rikkaudet. Kirkkoherra oli rukoillut Pyhän Neitseen alttarin edessä ääneensä, ja varmasti hän oli luottanut siihen, ettei vainolainen toki ihmepyhään uskalla koskea. Mutta tullut oli partaniekka siihenkin "Ave Mariaansa" lukevan papin viereen ja sivaltanut pyhimyskuvan käsipuolesta alas, niin että se oli romahtaen kaatunut alttarin yli. Mutta palkkansa siitä ryöstäjä saikin: siihen kaatui hänkin…
— Kuka hänet tappoi? uteli Henrik-herra.
— Jumalanäiti itse. Toinen ryssä oli juuri päästelemässä katosta kynttiläruunua, viedäkseen senkin saaliikseen. Vitja katkesi, ja raskas vaskirumale putosi suoraan Neitseenkuvan rikkojan niskaan; eikä noussut siitä enää pyhään koskenut mies.
— Entä sinä ja pappi?
— Kirkkoherran tappoivat. Kiskoivat häneltä sakastin avaimen ja sillä löivät pään puhki rauhanmieheltä. Minä kannoin kirkkoherran ruumiin palavasta kirkosta ja pakenin; mutta palasin sitten, vainolaisten lähdettyä, häntä hautaan laittamaan. Ja hurskaan kuoleman oli kirkkoherra saanut, sen näimme arkkua tehdessä. Kansilauta oli tullut sahatuksi liian lyhyeksi; mutta kun arkuntekijä kävi hakemaan toista, pitempää lautaa, niin silloin havaittiin, että se ensimmäinen olikin venynyt riittävän pitkäksi, — sen oli Jumalanäiti jatkanut vainajan autuuden merkiksi.
Sellaisia ihmeitä kertoi lukkari Hattulan vanhan toiviokirkon hävittämisestä. Herrat kuuntelivat niitä kunnioituksella. Mutta sitten he taas ohjasivat puheen asiaan, kysellen tarkempia tietoja vainolaisista ja heidän retkistään sekä viipymisestään Hattulassa.
— Pari päivää he ryöstivät näitä lähikyliä, ja olivat ne käyneet polttamassa Kalvolaa ja Sääksmäkeäkin, ehkä vielä kauempanakin. Mutta poltettuaan kylät niin tarkoin, ettei niissä ollut heille itselleenkään enää tuiskulta suojaa, läksivät he taas takaisinpäin hiihtämään.
— Minne?
— Jäljet veivät itäpohjaan, Tuulokseen päin, — nyt ovat kai jo ne jäljetkin ummessa.
— Ja siitä on siis lähes viikko aikaa, huudahti Bitz, — otappas heidät nyt enää kiinni!
Mutta Klaus Henrikinpoika puhkesi suuttumuksella puhumaan:
— Eikö heitä missään vastustettu? Eikö edes Hämeenlinnan miehistö heitä hätyyttänyt, vaikka vainolaiset täällä monta päivää ryöstelivät ihan linnan alla?
— Siellähän ei ole miehistöä kuin muutamia sotavanhuksia vain ja renkejä, selitti lukkari. — Linnan portit olivat koko viikon tiukasti kiinni, niin että pakolaisetkin saivat painua pakkasessa erämaille, rakotulien varaan.
— Toimettomuutta ja saamattomuutta!
Herrat, jotka kinoksesta kohoovain kirkonraunioiden edessä näin olivat lukkaria puhutelleet, arvelivat jo kuulleensa hänen tarinoitaan kylliksi. Eihän tapahtuneelle tuholle enää mitään voinut. Nyt he lähtivät lämpimikseen astumaan niitä toisia herroja vastaan, jotka maanpuoleiselta mäeltä juuri laskeutuivat järvellepäin.
— Ei maksa marssittaa sotaväkeä tännepäin, vihollinen on jo pitkien matkain takana, virkkoivat he vastaantulijoille.
— Eipä maksa. Epäonnistunut on tämäkin retki, myönsivät Ruotsin herrat, — Valtionhoitaja käytti viikkokausia kerätäkseen kokoon neljäkymmentätuhatta miestä, siten oikein moukarilla iskeäkseen…
— Kärpäsen! Sillä retkeileviä vainolaisia ei kuulu ainakaan tällä kulmalla olleen kuin moniaita satoja.
— Mutta maa on nyt kuitenkin autioksi hävitetty, totesi yksivakainen
Klaus-herra. — Siitä nyt näette kappaleen edessänne.
— Todella loistava näyte Fabian Cunctatorimme sotataitoa…
Ruotsin herrat olivat nyt yhtä ankarat kuin suomalaiset arvostelemaan Steen Sturen toimenpiteitä. Ja olipa heillä syytäkin siihen. Sillä juuri valtionhoitajan verkkaisuuden vuoksi oli taas kerran hävitys päässyt käymään yli Suomen maan.
Viipurin pommituksessa ei ollut näet vielä täyttynyt se kärsimysten mitta, jonka tämä "pitkä viha" oli Suomen asutukselle tuottanut. Venäläisten suuri piiritysjoukko oli kyllä lopulla vuotta 1495 poistunut Viipurin edustalta, mutta Moskovan tarmokas suuriruhtinas ei ollut siihen jättänyt valloitushankkeitaan. Heti uuden vuoden alussa oli hän lähettänyt Käkisalmesta joukon hiihtäjiä ja ratsuväkeä Viipurin ohitse Suomeen, paloverottamaan niitä osia maata, jotka edellisellä kerralla olivat jääneet hävittämättä. Näitä ryösteleviä joukkoja oli yhtäkkiä tammikuun lopulla ruvennut parveilemaan Etelä-Suomessa ja Hämeessä. Hätäisiä sanomia lennähti Turkuun, jossa Steen Sture yhä majaili; peljästyneitä pakolaisia riensi eri tahoilta kertomaan tuosta hirmuisesta hävityksestä ja pyytämään apua.
Steen-herra olikin sillävälin jo saanut Ruotsiin jääneet joukkonsa Suomen puolelle, mutta majoittanut ne hajalleen Länsi-Suomen pitäjiin. Ja niin oli Sture säikähtänyt tätä venäläisten uutta hyökkäystä, ettei hän edes noine vakinaisine väkineen ollut uskaltanut lähteä ryöstäjiä häätämään, vaan oli pannut toimeen yleisen väennoston Varsinais-Suomen talonpoikain joukossa. Siten olikin hän saanut kokoon suuremman sotajoukon kuin mitä koskaan ennen oli Suomessa nähty, — mutta siihen oli kulunut kallis aika. Kun hän vihdoin tuon mahtavan armeijansa kanssa oli päässyt Turusta liikkeelle, silloin oli vihollinen jo tuhonsa tehnyt, hävittänyt paljaaksi suuren osan maata ja — mennyt matkoihinsa.
Turhaan vihollista "etsittyään" majaili Steen Sture nyt Hämeenlinnassa, jonka edustalle hän oli sijoittanut joukkonsa. Osa valtionhoitajaa seuranneita Suomen ja Ruotsin herroja oli tänään tehnyt linnasta retken Hattulaan, jossa viimeinen vihollisparvi oli nähty. Herrat nyt, saatuaan paikkakuntalaisilta selville, ettei vihollista enää kannata lähteä seuraamaan, verkalleen palailivat kirkkotörmältä alas jäälle, alakuloisesti katsellen, kuinka talvipäivä pakkaspilven takaa loi raukean ruskon tuohon autioon hävityksen maahan.
Mutta kirkon ovelle, jossa laamannit äsken olivat lukkaria puhutelleet, oli näiden poistuttua vielä jäänyt nuori asemies jatkamaan tarinaa kodittomain kyläläisten kanssa.
Se oli asemies Pentti Heinonpoika. Hän oli syrjästä kuunnellut lukkarin kertomuksia, ja ne olivat hänen mielessään viritelleet pahoja aavistuksia. Pahat enteet olivatkin häntä vaivanneet siitä asti, kun ensimäinen viesti vainolaisten hyökkäyksestä oli lennähtänyt Turkuun, jossa Pentti oli sydäntalven viettänyt. Nuo epäilykset olivat hänelle tuttuja jo viime kesästä asti, jolloin hän sai tiedon karjalaisten partiomiesten retkestä Savoon, — muistot leppymättömän, henkilökohtaisen vihollisen talttumattomasta vainosta. Äskeinen keskustelu oli taas elvyttänyt nuo mielikuvat, ja siksi nyt Pentti vuorostaan levottomana lukkaria tutki:
— Minkälaista väkeä ne vainolaiset olivat? Sotamiehiäkö olivat, vai ryöstäviä talonpoikia?
— Kukapa heistä selon otti, vastasi lukkari. — Aseissa olivat kaikki, mutta valkoisissa turkinretkaleissa hiihtivät.
— Ymmärsittekö heidän puhettaan?
— Ymmärsihän sitä sentään vähän. Samaa kieltä puhuivat kuin reppurit…
Pentti tunsi korvansa lämpenevän, mutta lukkari kääntyi jo poispäin. Hänestä nämä kysymykset olivat turhia, — välipä tässä, olivatko ryöstäjät sotaväkeä vaiko sissijoukkoja; sehän ei tapahtunutta onnettomuutta muuttanut. Mutta Pentti piteli häntä vielä villavyöstä kiinni ja kyseli kiihtyvin mielin:
— Eivätkö vainolaiset maininneet mitään siitä, minnepäin he aikoivat hiihtää?
— Johan ne nyt meille aikeistaan kertoivat! vastasi lukkari jo aivan ivallisesti. Mutta olipa siinä sentään toinen mies, joka oli jotakin kuullut:
— Kehuivat ne vielä paluumatkalla Savosta uuden linnan hävittävänsä.
— Vai Savosta!
Pentti ei kysellyt enempää, hän jo tiesi, mitä väkeä vainolaiset olivat. Ja varmuudeksi oli jo muuttunut hänen kalvava aavistuksensa, että Kosoinen on taas Laatokan partiomiesten johtajana. Hän tunsi hetkisen kuin peitsenpiston rinnassaan. Lähes viikko sitten on vainolainen jo täältä lähtenyt, ja suunnan se on tiennyt, minne hiihtää. Nyt se kai jo ryöstelee siellä koillisen Hämeen pitäjissä… Hän oli taas näkevinään edessään ryöstöjoukon sisukkaan päällikön, kostonjano kasvoillaan ja silmissään ilkkuva hymy…
Mutta tuokion vain seisoi Pentti siinä kuin haavan saaneena. Hänessä kypsyi samassa hetkessä päätökseksi tuuma, jota hän jo monta päivää oli hiljakseen hautoillut, — lähin tehtävänsä oli nyt yhtäkkiä aivan selvänä hänen mielessään. Varmoin askelin, kasvoillaan vakava ilme, läksi hän astumaan susiturkkisia herroja kohti, jotka jo olivat keskustellen laskeutuneet kirkontörmältä jäälle, taas rekiinsä noustakseen. Rohkeasti kääntyi Pentti molempien Suomen laamannien puoleen, jotka olivat hänelle hyviä tuttuja Viipurin ajoilta, ja virkkoi:
— Vainolaiset ovat uhanneet täällä samota Savonlinnaa valloittamaan.
Herrat pysähtyivät kävelystään ja kävivät tarkkaavaisiksi.
— Vai sinne! Taas kerran saa siis Kylliäinen linnassaan kestää tuiman piirityksen.
— Mutta nyt on Kylliäinen sairas, ja hänen linnansa on aivan avuton, ilmoitti Pentti.
— Eihän toki aivan avuton, oikasi Henrik Bitz. — Veihän sinne jo tammikuun alussa ruotsalainen ritari Knut Kaarlonpoika Gera seitsemänkymmentä ratsumiestä.
— Joista vain seitsemän miestä pääsi hengissä Olavinlinnaan.
Päällikkökin kaatui taipaleelle.
— Mistä sen tiedät?
— Viestintuoja on äsken hiihtänyt Savosta, — valtionhoitajalle on kyllä jo asiasta ilmoitettu.
Pentti Heinonpoika tiesi nämä asiat paremmin kuin muut siksi, että se viestintuoja, joka äsken sydänmaiden poikki hiihtäen oli saapunut Savonlinnasta, oli hänen uskollinen toverinsa Ilvesmäen Hintsa. Tämä oli kertonut, että Savonlinnan apujoukko, oltuaan jo vähältä nääntyä syvään lumeen, vihdoin oli Savon linnanedustalla joutunut linnaa vaanivan vihollisjoukon satimeen. Ja linnassa oli samoihin aikoihin ukko Kylliäinen itse, erästä vihollisten yöllistä ryntäystä torjuessaan, saanut pahan haavan; hän oli henkiheikkona jäänyt makaamaan linnaansa, jonka pienestä varusväestä monta muutakin miestä oli kaatunut. Linnassa oli hätä, sitä oli Hintsa hiihtänyt kertomaan. Ja nyt aikoivat uudet ryöstäjäjoukot siis taas käydä tuon kovia kokeneen Olavinlinnan kimppuun.
Näitä kertoi Pentti matkarekien luona Suomen herroille, jotka eivät vielä olleet ehtineet kuulla noita vereksiä viestejä. Ja laamannit vuorostaan kertoivat ne uutiset Ruotsin herroille, joissa taas suuttumus valtionhoitajaa kohtaan yltyi.
— Miks'ei Steen Sture lähettänyt enempää apuväkeä Olavinlinnaan? kysyivät he. — Vai eikö se linna ole sen arvoinen?
— Siihen linnaanhan juuri sotatapausten ydin keskittyy, ilmoitti Klaus Horn vilkkaasti. — Juuri tätä Savon uutta linnaa ovat venäläiset koko ajan pyrkineet saamaan käsiinsä, koska väittävät sen rakennetuksi heidän puolelleen rajaa.
— Uljaasti on siellä Kylliäinen pitkin syksyä ja talvea torjunut monet hyökkäykset, lisäsi Bitz.
— Olisipa meidän kunnotonta jättää hänet nyt sairaana sinne avutta uusien vihollislaumain rynnätessä.
— Niin olisi, pikaista apua on sinne lähetettävä. — Herrat olivat näistä saamistaan uutisista kovin levottomina ja varsin huolestuneina he nyt siinä jäällä neuvottelivat, millä tavalla joutuisimmin olisi saatava Olavinlinnaan apua.
Pentti kuunteli mielihyvällä näitä herrain neuvotteluja, jotka kävivät aivan hänen toivomaansa suuntaan. Hän aikoi itse lyöttäytyä tuon lähetettävän apujoukon mukaan. Mutta saadakseen tuohon apuretkeen sellaisen vauhdin, jonka hän kärsimättömässä mielessään käsitti välttämättömäksi, lisäsi hän vielä:
— Ratsuväkeä älkää enää lähettäkö Savoon, se hukkuu kinoksiin. Pankaa suksimiehiä suoraan salojen halki hiihtämään. Siihen joukkoon pyrin minäkin mukaan, sillä tunnenpa hyvin nuo matkat, ne käyvät syntymäseutuni läpi.
— Tahtoisit samalla pelastaa kotiseutusi häviöstä. Se on oikea tuuma se! — virkkoi Klaus-herra, ymmärtäen nyt Pentin innostuksen. Ja hän jäi tuokioksi katselemaan nuorta asemiestä, jonka hän oli oppinut tuntemaan toimeliaaksi mieheksi, jatkaen sitten: — Mutta sinusta, Pentti, sinustahan tulee sopiva mies sen retken johtajaksi. Tunnemmehan sinut kaikki. Ja jos Kylliäinen ei enää haavoiltaan voi Olavinlinnan puolustusta hoitaa, niin on sinussa ehkä miestä hänen tilalleenkin.
Kuumiksi karahtivat pakkasesta huolimatta Pentin posket. Tuohan oli joskus ollut hänen salainen unelmansa, jota hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut itsekseenkään mahdolliseksi kuvitella, — ja nyt tuli laamanni noinikään ehdottamaan häntä Savon joukon päälliköksi! Uudet, suuret tehtävät välähtivät yhtäkkiä huumaavina nuoren asemiehen mielessä, jossa maineen ja koston toiveet kävivät korkealle heilahtelemaan. Hän oli lähtemään valmis — ja sen hän laamannille vakuuttikin —, voimiaan ja henkeään arkailematta hän aikoi työhön, jos se hänelle uskotaan.
— Hyvä, ajamme nyt suoraan Steen-herran puheille, virkkoi Klaus rekeen noustessaan.
Samassa lähtikin retkikunta, jossa aatelisherrain saattueena oli kunkin omiin vaakunaväreihin puettuja huoveja ja joka siten hetkeksi loi eloa kylmään talviluontoon, kiitämään Vanajan selkää etelään päin. Hattulan vanhan kirkon raunioiden luo jäi vain pieni joukko kodittomia, tyhjiksi raastettuja pitäjäläisiä neuvottomina surumielisesti katsomaan liian myöhään saapuneen apujoukon lähtemistä. Jää kuului rasahtelevan ratsujen raudoitettujen kavioiden alla, pakkaslumi vingahteli jalasten sitä viiltäessä, ja hevosten sieraimista huokuva hengitys jäi haipuvana huurana poistuvain jälelle.
Pian katkesi Hattulan kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen järvitaival, ja järveltä törmälle noustuaan näkivät retkeläiset jo edessään Birgerin vanhan, harmajan neliskulmaisen linnan. Toisennäköinen oli nyt kuitenkin tämä linnan edusta kuin vuosi sitten, jolloin Pentti Heinonpoika tanskalaisen tohtorin seurassa matkusti sen kautta Turusta Viipuriin. Se oli nyt muuttunut suureksi sotaleiriksi, jossa kahden puolen valtatietä oli miestä, hevosta ja kuormaa niin tiheässä, että se etäältä katsoen melkein muistutti venäläisten piiritysleiriä Viipurin edustalla. Saksalaisia palkkasotureita hääri siinä nuotioiden ympärillä viluisina ruumiinmukaisissa pukimissaan, samoin ruotsalaisten aatelisherrain ratsumiehiä kuuraisissa teräshaarniskoissa; Taalainmaan talonpoikaissotureita tepasteli lyhyvissä, valkoisissa turkeissa ja punaisissa tupsulakeissa, ja niistä sivummalla majaili sankka parvi saranharmaita suomalaisia talonpoikia. Hirsitulet paloivat pitkin linnan vastapäätä olevaa, matalaa mantereenrantaa, sulattaen syviä kuoppia kinokseen.
Kukin joukko-osasto oli nyt vilkkaassa touhussa, kun Hattulasta palaava retkikunta ajoi niiden ohi leveäksi poljettua valtatietä linnaan. Kuormia köytettiin ja niiden eteen valjastettiin takkukarvaisia hevosia kuin lähtöä varten. Itse linnan pihalla näkyi yhä selvemmin lähdön kiirettä. Kuormat olivat jo tehdyt, ja ajomiehet siellä kiroilivat, koettaessaan toinen toisensa ohi päästä ajamaan alas jäälle; moni reki oli sotkeutunut toiseensa tai ajanut hankeen mäenrinteessä, josta miesvoimin oli hevosia ja kaatuneita kuormia autettava tielle.
— Joko on lähtökäsky annettu? kysyivät retkeltään palanneet herrat kummissaan asepalvelijoilta, jotka auttelivat heidän hevosiaan tuon tungoksen läpi pihalle.
— Jo on annettu. Viipuriin määrätyt kuormat lähtevät matkalle ensiksi.
— Viipuriin? kysyivät herrat yhä kummastuneempina ja kiirehtivät juoksujalassa sisään linnan suojiin.
Siellä oli Steen Sture heidän retkellä ollessaan tehnyt tärkeitä päätöksiä, joista he nyt saivat tiedon. Retkellä olleet talonpoikaisjoukot olivat saaneet luvan palata koteihinsa, ja heidän rekikuntiaan ne olivat, jotka nyt jo siellä linnan edustalla pitivät isointa kiirettä. Osan Ruotsista tuotua aseväkeä sekä muonakuormat oli valtionhoitaja päättänyt lähettää Viipuriin, joka aina oli vaaran suulla; mutta muun armeijansa aikoi hän viedä mukanaan Turkuun.
Retkeltä palanneista herroista tämä oli kaikin puolin järkevää järjestelyä. Varsinkin olivat Ruotsin herrat viime aikoina pitkin matkaa kantaneet kaunaa valtionhoitajaa vastaan ja hänen toimiaan ja toimettomuuttaan ankarasti arvostelleet. He olivat alkujaan luulleet tulevansa Suomeen vain hupaiselle sotaretkelle, niittämään nimeä ja kunniaa, jonka kultaamina pian olivat arvelleet pääsevänsä palaamaan takaisin. Sensijaan oli valtionhoitaja viivyttänyt heitä kuukausmääriä joutilaina Turussa, ja kun sitten vihollinen hyökkäsi, ei hän johtanut heitä sitä vastaan ennenkuin liian myöhään. Hekin olivat tunteneet joutuvansa noloon valoon. Mutta nyt heistä Steen Sturen päätökset, jotka näyttivät edellyttävän verrattain pikaista paluuta Ruotsiin, kerrankin olivat tarkoituksenmukaiset, joten hekin ilomielin valmistautuivat niitä toteuttamaan. Steen-herra puolestaan suostui heti siihen lisäehdotukseen, että parisataa suksimiestä viipymättä lähetetään poikkimaisin Savoon, sen uutta linnaa auttamaan. Hän kirjoitti niiltä istuimiltaan valtakirjan tämän apuväen päällikölle, vapaalle miehelle Pentti Pentinpojalle — isännimessä vain tuli erehdys —, joka linnanherran sairauden varalta myöskin määrättiin ottamaan Olavinlinnan isännyys vastuulleen.
Sitä myöten olivat kaikki tyytyväiset, ja Pentti Heinonpoika pisti uhkuvin mielin uuden valtakirjan povelleen. Hän vannoi hiljaisessa mielessään, että tuon vainolaisjoukon, joka nähtävästi parastaikaa retkeili Savon ja Hämeen välisiä metsätaipaleita kohti, sen hän vielä tapaa ja katkaisee sen sisukkaan päällikön ilkeät aikeet. Hetkeäkään viivyttelemättä hän kiiruhti tuosta ylimysten neuvottelusta ulos, valitsemaan mukaansa reippaimmat ja sitkeimmät suomalaiset suksimiehet, jotka itse olivat halukkaat kostonhiihdolle, ja kärsimättömän kiireellä hankki hän heille kuormastosta aseet ja muonat, päästäkseen jo seuraavana päivänä aloittamaan sitä retkeään, jolle hänen mielensä paloi.
Mutta Hämeenlinnan puolipimeässä asesalissa, jossa herrat ennen lähtöään lämmittelivät itseään kuumalla oluella, siellä laskeutui äskeinen iloinen mieliala pian matalaksi. Ja Ruotsin nuorissa ylimyksissä se muuttui samaksi katkeraksi karsaudeksi, joka pitkin matkaa oli heissä vallinnut valtionhoitajaa vastaan.
Vedättäessään koreita, punareunaisia poronnahkakallokkaita jalkoihinsa kävi näet valtionhoitaja nyt tarkemmin kertomaan, miten hän sen sotaväensijoituksen oli ajatellut:
— Siitä väestä, joka tänään palaa Turkuun, otan nyt osan mukaani, matkustaessani takaisin Ruotsiin, puheli hän harvakseen ja kuin ohimennen, käskien samalla palvelijansa nostaa matkaturkit takan eteen lämpenemään. Mutta herrat huomasivat heti pienen veitikan leikkivän Steen-herran silmänkulmassa ja höristivät korviaan.
— Palataanko siis nyt jo talvella Ruotsiin? kysyi nuori Bjelke puoleksi ihastuneena, puoleksi hämmästyneenä; hän oli näet luullut Suomessa viivyttävän avoveteen asti.
— Valtioasiat vaativat valitettavasti minua palaamaan heti Tukholmaan, vastasi Steen Sture levollisesti. — Mutta me olemme ajatelleet, että te, jalot herrat ja ritarit, jäätte sotaväen kanssa tänne vihollisen vehkeitä seuraamaan. Siihen te, hyvinä ja urheina Ruotsin miehinä, tietysti ilolla suostutte.
Läsnäolevat herrat, sekä Svante Sture että Erik Trolle ja Steen Bjelke, kumarsivat ikäänkuin kiitollisina siitä luottamuksesta, jota valtionhoitaja heille näin osotti, mutta he eivät voineet samalla salata hämmästystään. Ukko oli heitä jutkauttanut, se tajunta rupesi heissä vähinerin selviämään, ja sitä myöten kuin se selvisi, valoi se keltaista kiukkua heidän sydämiinsä. Nyt he ymmärsivät tuon peitetyn ivan, joka äsken leikki Steen-herran verestäväin silmäin kulmassa, nyt he oivalsivat, kuinka ovelasti tuo vanha, taitava kettu taas oli juonensa punonut, silmälläpitäen omia erikoisharrastuksiaan. Hän palaa itse Ruotsiin, valvomaan valta-asemaansa, mutta seurueeseensa kuuluvat ylimykset, jotka hän tietää salaisiksi vastustajikseen, ne jättää hän Suomeen, syrjään valtiollisista tapahtumista ja vastaamaan sodan vaiheista… Jalosyntyiset herrat katselivat toisiaan nolon näköisinä, mutta kiukku silmissä. He tiesivät, että kuka heistä rupesi vastaan väittämään, häntä pian kohtaisi pelkuruuden syytös. Nuori, uljas Svante-herra virkahti vain kylmästi:
— Ehdotuksenne on käskyn veroinen.
— Tiesinhän voivani luottaa auliuteenne, te kelpo Ruotsin miehet, huudahti nyt Steen-herra teeskennellyllä isällisyydellä ja lämmöllä. Ja nousten seisomaan pöydän luota lisäsi hän: — Me eroamme nyt siis joksikin ajaksi, mutta senhän teemme ilolla, kun tiedämme sen tapahtuvan tämän maakunnan onneksi ja koko valtakunnan eduksi!