— Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti suositella. — Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. — Huomenna lähtee laiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä varjelemaan itseään.
Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki lepäsi, liike oli loppunut pilkkopimeiltä kaduilta, eikä kuumottanut tulta enää luukuilla suljettujen kalvoikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäällä, torin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta ja kotiin mennessään vartiain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeisiin kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen lepattavat liekit.
Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala, "Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kypene erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:
— Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.
— Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.
— Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan, ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin liiaksi innostua.
Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän vastasi:
— Elä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.
— Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja antaa laiminlyöntimme anteeksi.
Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa raudoitetusta portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti sinne myöskin se Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana kuulemansa uudet ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa piispalan arkitupaan, jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.
Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hän oli tänään kuullut niin outoja asioita, että mielikuvitus oli hurjassa lennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastajassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:
— Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!
VII. YKSINÄINEN VANHUS.
Liedellä hiilosti jo lopulleen palanut tervastuli, vielä joskus tupsahdellen ja silloin valaisten puolihämäräksi suuren, aution tuvan. Tuvan penkillä, pitkän honkapöydän viereisellä rahilla, istui polvet ristissä yksinäinen, pieneksi kutistunut vanhus, jonka kuihtuneita, harvapartaisia kasvoja tervastuli välähtäessään valaisi. Mutta vanhuksen kasvot eivät silloinkaan värähtäneet, — hänen silmistään oli valo sammunut.
Hänen tarkkaavaisuutensa oli silti valveilla: hän kuunteli. Äänetöntä oli suuressa pirtissä, siellä kuului vain vanhuksen oma, hiukan yskäiseltä pihisevä hengitys. Sirkkakin, joka joskus uunin takana alotti siristyksensä, keskeytti sen heti, ikäänkuin säikähtäen tuota hiljaisuutta. Harvoin kuului askeleita pihamaaltakaan, kun siellä karjavaimo kulki ladon ja navetan välillä, ja nuokin askeleet, joista sokea isäntä muuten talonsa tapauksia seurasi, soivat nyt äsken sataneessa lumessa oudon talttuneilta. Mutta hän kuunteli sittenkin, kuunteli jotakin kaukaisempaa ääntä. Käveli lattian poikki, raotti ovea, seisoi siinä tuokion, jännittynein piirtein, ja palasi taas pettyneenä peränurkkaan. Siinä seinällä riippui puolitekoinen verkko, ukko selvitti kopeloimalla rihmat ja tarttui käpyyn.
Mutta pian käpy pysähtyi. Jostakin kaukaa erottivat vanhuksen korvat outoa kummaa, kuin kavionkapsetta lumiselta tieltä… Hiljaa nosti tutiseva käsi taas verkon naulaan… Se on ratsastaja, joka lähenee, on se — kääntyyköhän tuo tienhaarasta Suopeltoon? Pingoittuneet ovat vanhuksen raunioiset kasvot ja sormet tärisevät, kun hän pyyhkäisee veden sammuneen silmänsä kuopasta… Ei kuulu taas mitään, taisi ajaa ohi… Jännitys sulaa, lerpalleen valahtaa vapiseva alahuuli.
Mutta yhtäkkiä ponnahtaa ukko taas jakkaralta. Kujan suussa kopajavat kaviot ihan selvästi kallioon, ja väsynyt ratsu huohottaa raskaasti.
— Voi olla voutirenki tai muu asiamies, puhelee vanhus ääneensä, ikäänkuin tyynnyttäytyäkseen. Mutta hän ei tyynny, hän kävelee keskilattialle, tulijaa vastaan. Vieras kuuluu pihalle pysähtyvän; taluttaa jo hevosensa vajaan, astuu jo eteiseen, tapailee ovenkääkkää. Jo kopeloi pimeässä tuvassa, hakeupi uunin luo, puhaltaa hiilokseen ja sytyttää päreen.
Vanhus on taas istahtanut rahille, eikä hänen kätensä enää vapise. Hän on jo tuntenut tulijan askeleet, tuntenut tempaisun, kun se oven avasi, ja hän istuu siinä nyt ääneti nauttien noista tutuista liikkeistä. Se on näet hänen oma poikansa, joka tuossa pärettä katkoo ja lumia karistaa. Häntäpä vanhus onkin odottanut, on epäillyt ja arponut yksinäisessä pimeydessään… hän on nyt tullut, koti veti hänet siis vihdoinkin luokseen!
Tuohus kädessään astuu tulija peremmäs, näkee vihdoin sarkamekkoisen vanhuksen ja huudahtaa:
— Isä, siinä istut etkä puhu mitään!
— Tulit kotiin Pentti sittenkin, puhuu ukko harvakseen. — Terve tuloa! Kauan maailma sinua jo pitelikin. Ojenna kätesi… tulitko käydäksesi vai jäädäksesi?
Hän haparoi poikansa kättä, pitää sitä tuokion kankeassa kourassaan ja laskee sen sitten ikäänkuin talttuneena irti. Ja nuorukainen istuu hänen viereensä puhellen:
— Tulinhan nyt luoksesi, isä, Suopeltoon. Mutta miten on sinun laitasi, joko loppui silmistäsi viimeinenkin valo? Ja miksi istut yksin täällä tuvassa, isä; missä on talonväki, naiset, kaikki?
— Töissään tietysti, ulkona ovat. Eikä enää paljo väkeä olekaan Suopellossa, — omaa miestä täällä kaivataan. Kaikki menee lerpalleen isännättömässä talossa.
— Olethan itse vielä isäntänä. Ja pystyssähän talo on pysynyt.
Pentti tarkasti päresoihdun valossa kotoisen tupansa tutut paikat. Ennallaan se oli, mustuneemmat olivat vain hirret ja orret, kiukaan suu oli vähän purkautunut, juoksulauta oli hiukan vinossa… Hän viskasi miekkansa ja lammasnahkaturkkinsa naulaan, riisui raskaat kannuskenkänsä kuivamaan, pisti päreen rakoseen ja istahti taas isänsä viereen.
Kolme vuotta oli pian kulunut siitä, kun Suopellon nuorin poika ja sen isännäksi määrätty, Pentti Heinonpoika, oli lähtenyt isänsä kodista. Hän oli eräänä tammikuun aamuna hiihtänyt sieltä hävitettyyn ativotaloon, ja sille tielle hän oli jäänyt. Isävanhus oli odottanut kotona, odottanut kauan. Viesti tuli, että hänen poikansa oli lähtenyt vainolaisen jälkiä samoamaan Savoon päin; tuli toinen, että hän oli Olavinlinnasta soutanut partioretkille kauas Karjalaan. Palasi Manu kostomatkalta, ei palannut Suopellon perijä; kotiinsa saapuivat Juuritaipaleelta ryöstetyt naiset, ei saapunut heidän vapauttajansa. Terveiset vain toivat, ettei tarvitse isän poikaansa odottaakaan. Mutta Suopellossa odotti kuitenkin yksinäinen vanhus…
Niinkauan kuin hänellä hitustakaan näköä riitti, nousi hän melkein joka aamu saunatörmälle katsomaan, eikö hiihdä kotiinsa palaava halmeenlaitaa ylöspäin. Ja sittenkuin häneltä näkö loppui, oli hän totuttautunut kuuntelemaan.
Mutta näinikään henkeään pidätellen kuunnellessaan oli hän aina hokenut itselleen, että turhaa on odottaa, tämä yksinäisen ikävä on hänen omatekoinen kohtalonsa. Eivät pysy lapset kotituvilla, enempää kuin hänkään ennen. Itsehän hän nuorena hylkäsi heimonsa, pakeni maamiehen raskasta työtä, rupesi teiniksi, huoviksi, herraksi ja voudiksi ja jäi siten elämään vieraana ympäristössään. Voutina häntä vihattiin, ja sittenkin, kun hän heitti virkansa, häntä edelleen vierottiin. Hän kasvatti perheen ympärilleen Suopellossa; mutta hänen ylhäisöön kuuluva vaimonsa kuoli, lapset lähtivät maailmalta hakemaan onneaan, niinkuin hän itsekin aikoinaan, — kuopus vain jäi isänsä luo. Mutta sitten läksi hänkin…
— Ajat selkähevosella Pentti, kuin herra, ja saappaissasi soivat kannukset, — niin puhui vanhus nyt miltei aralla äänellä. Hänen iloonsa sekaantui näet heti epäilystä siitä, ettei nytkään hänen sukunsa kohtalo ollut kääntynyt. — Oletko huoviksi ruvennut, Pentti, käymäseltäkö vain kotiisi tulit?
Ja hän kuuli hyvin, kuinka Pentti pyöritteli sanoja kielellään vastatessaan vältellen:
— Olenpa näinä vuosina ollut jalka- jos ratsumiehenäkin, isä. Nyt tulen Turusta, ajan piispan asioilla. Eikö täällä ole vielä ehditty kuuluttaa sitä sotaväenottoa, vainolainen kun taas uhkaa hyökätä maahan?
— Kuuluuhan siitä kirkolla puhutun viime pyhänä. Tuleeko nyt ruokaruotsi tännekin sydänmaille?
Talonpojat olivat luulleet saapuneen viestin koskeneen sotaväen majoittamista ja elättämistä. Pentti selitti nyt isälleen, mistä oli kysymys ja kuinka hänen tehtävänään nyt oli järjestää joka viidennen miehen otto maata puolustamaan. Mutta tämä kaikki ei näyttänyt vanhusta huvittavan. Ääneti kuunneltuaan hän taas kysyi:
— Entä sinä, palaat kai takaisin sinne sotasijoille sinäkin?
Taas vastasi Pentti vältellen:
— En ole siitä vielä varma. Olen kyllä ilmoittautunut asekatselmukseen, joka pidetään uudella vuodella Turussa…
— Rälssimieheksi?
— Niin, saisinhan siten Suopellon verottomaksi…
— Sitä tietä siis…!
Vanhus vaipui kuin lopultakin pettyneenä kokoon. Tuo isän ilmeinen suru silpasi hänen poikansa sydäntä, ja Pentti kiirehti lisäämään:
— Mutta voinhan laittaa ratsumiehen sijastanikin, jos itse kotiin jäisin.
Pentti ei todellakaan ollut vielä mielessään varma jäämisestään taikka lähtemisestään. Hänessä oli, ratsastaessaan syksyisten metsäin halki Sysikorpeen päin, herännyt voimakas halu jäädä elämään kotoisille mailleen, joilta sattuman oikku oli hänet kuin lastun laineelle viskannut. Se seikkailu voisi jo päättyä tähän, oli hän hokenut itselleen, ja hän oli koettanut turhiksi todistella niitä kuvitelmia, joita kostonvala Puruveden rannalla ja Paavali-maisterin sytyttävät sanat Turussa olivat hänessä viritelleet. Tuo kotoinen kaipuu hänessä nyt yhä kasvoi, hänen istuessaan autiossa tuvassa sokean isänsä vieressä, jonka kuihtuneiden kasvojen eleet enemmänkin kuin sanat tuntuivat rukoilevan häntä jäämään. Mutta ristiriitaisina aaltoilivat tunteet hänen mielessään, ja ikäänkuin niitä paeten hypähti hän äkkiä pystyyn, lisäsi puita pystyvalkeaan ja virkkoi:
— Entä mitäpä tänne kotiin kuuluu? Kuinka eletään naapureissa?
Karmalassa puskevat kai Tuomaan pojat ennallaan kivikkopeltoa… Ja
Vahvajärvellä, vieläkö hiihtelee Lauri-ukko rihmoillaan?
— Ei hiihtele enää.
— Vai jo kuoli vanhus. Mikä hänet tappoi?
— Valmiiksi hän rakensi uuden salopirttinsä. Mutta kun eläjät palasivat sinne, silloin oli hän kääntynyt vuoteelle.
Taas vaikenivat keskustelijat. Penttiin oli kuin pistos iskenyt aavistus siitä, että ukon oli kaatanut murhe hänen lemmikkityttönsä muuttumisesta, ja hän tapaili nyt kauan sanoja, saadakseen esille sen kysymyksen, joka kuumimpana poltteli hänen sydäntään ja johon vastausta hakemaan hän oikeastaan oli lähtenytkin tälle kotiretkelleen. Ja liian hätäisenä hän taas kävi puhumaan:
— Siellä nyt Manu siis isäntänä heiluu. Entä Marketta… mitä on hänestä kuulunut?
Tarkoin oli sokea mies kuullut kysyjän äänen läähätyksen. Tiesihän hän, että tässä juuri oli se kipupaikka, joka hänen poikansa oli ajanut maailmalle, ja hän aavisti, että siitä hänen lähtönsä tai jäämisensä taaskin riippuu. Allapäin verkalleen hän vastasi:
— Tiedän, Pentti. Mutta ei hänestä tule koskaan emäntää Suopeltoon.
Nuori mies tunsi veren kuohahtavan ohimoilleen, kun isä noinikään repäsi rikki hänen salaisen, utuisen toivonhiutaleensa. Mutta hän koetti hillitä ääntään vavahtamasta, kun hän taas kysäsi:
— Miten hänen laitansa siis on, vieläkö hän on mieleltään sairas?
— Sairasko lie vai lumottu, hänen vuokseen vain matkamiehetkin nyt karttavat Vahvajärven majataloa, — ei sitä naista kukaan sukuunsa tahdo. Kuuluvathan hänestä sekä papit että poppamiehet koetelleen karkoittaa pahan kiroja, mutta vielä hänellä lienevät ne omat kumppalinsa, joita hän puhuttelee, vaikka niitä eivät muut näe.
Pentti ei kysellyt enempää. Hän koetti itselleen vakuuttaa, etteihän hän ollut muuta uutista odottanutkaan ja että toisten tehtäväin takia hän nyt matkoilla oli. Ja kääntäen puheen toisaalle, kävi hän kyselemään erämaankuulumisia ja vanhoja pyyntitovereitaan. Heittäytyipä hän leikkisäksikin, tiedustellen, eikö talossa ole jo iltaruoan aika, hänellä se ainakin rupesi olemaan.
Mutta ukon herkkä korva kuuli onton kaiun poikansa puheiden alta ja hän oivalsi, että vanha haava on vielä auki. Hän nousi kutsuakseen karjavaimon pihalta ruokia pöytään panemaan, mutta pysähtyi vielä keskilattialle.
— Niin taisi käydä, että kotiin et jää, Pentti, virkkoi hän, leuka rintaa vastaan painuneena.
— Niinkö käynee…
— Sen jo tiesin, se on sukuni kirous!
* * * * *
Se nostoväen kutsuminen aseisiin, josta ratsumies Pentti Heinonpoika levitteli tietoa Päijänteen pohjoisissa pitäjissä, oli näiden väestölle outo homma. Suomen talonpojat eivät olleet tottuneet tekemään sotapalvelusta, joka oli aina ollut herrain ja rälssimiesten asia. Rajaseutujen rahvaan täytyi kyllä usein, milloin vainolainen uhkasi tai hyökkäsi, kokoontua kotiseutuaan varjelemaan, mutta vaikea oli näitä sydänmaan talonpoikia saada ymmärtämään, että heidän olisi kotoaan lähdettävä linnoja ja kaupunkeja ja kaukaisia maakuntia puolustamaan. Käsitys koko maan yhteisestä puolustamisesta oli heille vieras ja se jäi useimmille hämäräksi vielä sittenkin, kun piispan asiamies oli kylästä kulkenut edelleen. Senverran toki oivallettiin, että esivalta nyt käski jokaisesta talosta, jossa oli viisi miestä, yhden varustautumaan lähteäkseen kauas Viipuriin sotimaan, ja koko huomio keskittyikin tavallisesti siihen, kenen oli näin uhrauduttava toisten puolesta ja heidän evästämänään.
Se vaatimus tuotti surua ja huolta niissä Sysikorvenkin taloissa, joissa Pentti Heinonpoika nyt ajoi asiataan ja joissa siten hänkin joutui vihattavan kruununmiehen huonoon huutoon. Kun Karmalan harjatukkaisista veljeksistä yhden oli määrä heittää kuokka ja kasuri, veritöihin sonnustautuakseen, niin se vaatimus synnytti vain kiukkua ja kirousta koko talossa, jossa nyt mietittiin, eikö olisi erämaille pakenemalla väistettävä koko uhkaa. Harva oli, joka Ilvesmäen Hintsan tavoin itse tarjoutui hiihtämään sinne, mistä ei uskottu miehen elävänä palaavan.
Verkkaseen siis sujui Pentin toimitus erämaan laidassa, jossa hänen oli järjestettävä ruodut ja määrättävä ruotupäälliköt, ja hän tunsi, ettei hänessä itsessäänkään Turusta tuomansa innostus enää kestänyt täydessä vireessä. Hänen ajatuksensa pyöriskelivät yhä enemmän siinä hänen omassa yksityisessä huolessaan, jonka hän tunsi mielensä pohjimmaiseksi ponnahtimeksi, ja josta hän sisässään yhä kävi hiljaisia käräjiä. Kaikkialla missä hän kulki, puhuttiin hänelle Marketan kohtalosta, kerrottiin siitä kauhulla, rukousnauhaan turvautumalla.
Hänet oli Karjalassa arpoja sitonut, sitonut ruumiin pääluussa pidetyillä vitsoilla, ja siksi niitä kiroja ei kukaan osannut pyörtää, — niin tiedettiin. Oli jo kerran hänen päästämisekseen kirkonkellojakin soitettu, mutta turhaan. Ja Sysikorven kirkkoherra, — jota sanottiin Varsa-Tuomaaksi, koska hän otti kymmenykset kaikista pitäjässään syntyneistä varsoistakin — oli kerran tehnyt erityisen matkan Vahvajärvelle tutkimaan paholaisen paulomaa tyttöä. Tämä ankara pappi ahdisteli muutenkin noituutta seurakunnassaan, kaatoi hämäläisten vanhoja karsikoita ja sakotteli erämiehiä, jotka itselleen kalaonnea taikoivat, mutta eipä ollut hänkään saanut tuota lumottua impeä luopumaan sairaista mielikuvistaan. Ja silloin hän oli kirkon nimessä kironnut Marketan, kironnut hänet hänen käydessään ja istuessaan, kironnut hänen työnsä ja hänen leponsa, ja kieltänyt häneltä haudankin rauhan… Siksi nyt matkamiehetkin väistivät Juuritaipaletta, kuin saastaista taloa.
Kauhulla sitä kerrottiin ja kauhulla sitä Penttikin kuunteli. Mutta samalla hänen kävi sääliksi tyttöraukkaa, jota hän kerran oli kuvitellut omakseen… onpa se mahtanut saada paljon kärsiä! Putkilahdelta soutaessaan oli Pentti vihannut morsiantaan, luullen hänen myöneen lempensä karjalaiselle ryöstäjälleen, mutta nyt hän käsitti hänet ilkeän intomielien viattomaksi uhriksi. Ja siitä hänessä kasvoi halu käydä sittenkin kerran vielä katsomassa entistä lemmittyään, jota nyt kaikki karttoivat.
— Lähdetkö hiihtämään? kysyi Suopellon vanhus eräänä aamuna siinä joulun alla, kun kuuli poikansa seinänvierustalta suksia kolistavan. — Onhan sinulla orit tallissa?
— Mietin suksilla lähteä tänään.
— Metsiä aijot kulkea?
— Niin, vielä täytyy käydä laitakylillä. Palaan huomenna.
— Tervennä hiihdä!
Vanhuksen äänessä oli pieni värähdys hellyyttä, ikäänkuin hän olisi arvannut poikansa aikeet. Ehkäpä hän ne arvasikin. Sillä suoraan suuntasi Pentti nyt suksensa sitä tuttua korpea kohti, jonka hän ennen nuorena oli niin usein halkaissut, pyyntiretken nimellä oikaistessaan sukulaistaloon Vahvajärville.
Raitis oli talvi-ilta, kun Pentti läheni sitä metsänrinnettä, josta hän kolme vuotta sitten, poltetun talon pihalta, oli lähtenyt niin nuortealla innolla hiihtämään, morsiantaan muka pelastaakseen. Nyt palatessaan hän tuli vastakkaiselta ilmansuunnalta, täyden kierroksen tehtyään, ja mieli oli hänellä nyt matalana. Kun metsä harveni ja sen keskeltä illan hämärässä kuumotti Lauri-ukon rakentama uusi tupa, silloin hiestynyt hiihtäjä pysähtyi. Häntä epäilytti, kadutti, hävetti…
Pentti katseli ympärilleen. Hän oli pysähtynyt juuri siihen karsikkoon, johon he olivat kolme vuotta sitten oksineet kaksi puuta. Nyt oli karsittu yksi lisäksi. Se oli Lauri-ukon kuusi, sen hän arvasi, ja hänestä tuntui, että hänen olisi ollut keveämpi palata taloon, jos tuossa olisi ollut vieläkin yksi oksittu puu.
Hiljaista oli pihalla kaikki. Tuvasta kuului vain kehdon yksivakainen keinutus ja sen säestyksenä kangaspuiden helske, — siellä teki yksinäinen perhe puhdetöitään. Mutta pihatöitä sattui kulkijan silmään valoviiva. Se tuli ometan ovelta… Pentti hiihti hiljaa valo viivaa kohden ja kumartui veräjän yli kurkistamaan raosta.
Siellä paloi tuli lehmipadan alla ja perältä pimennosta ammottivat suuret, pyöreät lehmänsilmät, jotka näkyivät odottavan iltahauteen valmistumista. Mutta padan ääressä seisoi solakkavartaloinen nainen, joka tuohivakkasesta ripotti jauhoja lämpenevään haudekeittoon ja toisella kädellään hiljaa liikutti hierintä. Keittäjän kasvot näkyivät sivulta; ne olivat laihat ja rasittuneet, mutta niissä oli vielä jälellä suloa ja uhmaakin.
Pentti viskausi aidan yli, avasi oven ja astui reippaana tytön eteen. Tämän katseesta, kun hän sen kohotti, kuvastui aluksi vain tylsää kylmyyttä. Mutta vähitellen rupesi siihen väreilemään ikäänkuin viriä tyyneeseen veteen, ja levoton, kärsivä ilme levisi hänen kasvoilleen.
— Pelkäätkö minua, Marketta? kysyi nuorukainen. Ja kun tyttö melkein kuin arkaillen siirsi hierintä pitelevän kätensä loitommalle, jatkoi hän: — Elä pelkää, en kättänikään ojenna. Tulin vain sinua katsomaan, kun kuulin sinun paljo kärsineen.
Käsi, joka hierintä piteli, oli ruvennut hiljaa vapisemaan. Ja tuokion kuluttua tyttö kuiskaten vastasi:
— Niin, olen paljo kärsinyt. Mutta miksi tulit… minuako hakemaan?
Tytön silmissä kiihtyivät levottomuuden väreet tuskaksi. Pentti näki niissä samaa pelkoa kuin ansaan tarttuneen eläimen hätääntyneessä katseessa, ja hän virkkoi rauhottavasti:
— Keitä vain rauhassa hauteesi, en sinua raasta mihinkään. Nousin vain tähän suksiltani; tupaan olen menossa.
Hän aikoi jo poistua ometasta. Mutta hän katsahti vielä Markettaa: Tyttö oli peljästynyt, hämmentynyt, mutta mitään häijyjen henkien rienaamaa ei Pentti voinut hänessä nähdä. Ja hän palasi takaisin ovelta ja lausui reippaammin:
— Mutta kerro, Marketta, miksi minua kartat, mikä särki välimme? En sinua enää omakseni vaadi, vaan sano se kuitenkin!
Vesiin samenivat tytön silmät, raskaat muistot hänet valtasivat ja kuin vaikerrellen hän puhui:
— Enhän osaa sitä sanoa. Kaikki ovat sitä tutkineet… oi, se on niin kauheata! — Hän herahti ilmi-itkuun, joka tuntui hänen sydäntään hiukan keventävän, ja nyyhkyttäen hän jatkoi:
— Hän minut itseensä vihitti…
Pentti tunsi, kuinka hänessä kauan kyteneet vihat taas kuumenivat, ja hän sähähti kiihtyneemmin hampaittensa raosta:
— Se Kosoinenko? Oletko hänen vaimonsa?
— Hänellä on vaimo kotonaan, mutta siltä hän pani arpojan minut itseensä vihkimään. Ja he manasivat minut ja sitoivat ja uhkasivat… minä tunnen tänne asti sen uhan… En voi päästä irti!
Hän kertoi sen katkonaisesti, tuskaisena, ja hypelteli samalla hätääntyneenä kaulassaan olevia hienoja, valkoisia vitjoja, jotka näyttivät umpeen juotetuilta. Mutta sitten hän kätki ne taas kuin säikähtyneenä mekkonsa alle. Pentti arvasi, että tuossa lie nyt se taikojan kahle ja hän huudahti verivihollisensa elkeistä kiukustuneena:
— Hitto herjan siteestä! — Hän oli oikaissut kätensä, ikäänkuin tempaistakseen nuo kirovitjat tytön kaulasta. Mutta hänen täytyi pysähtyä ja peräytyä. Sillä hän näki taas sanomattoman kauhun kuvan tytön hämmentyneessä katseessa ja näki hänen suonenvetoisesti nostavan käsivartensa kuin puolustautuakseen, sopertaen:
— Ei, en voi päästä irti.
— Entäpä jos ryöstäjäsi surmaan, oletko irti silloin?
Pentti katsoi terävästi sairaaloisen tytön silmiin. Levottomina ne yhä lainehtivat, mutta tuskan ja kauhun rinnalle rupesi niihin kuitenkin jo nousemaan toivon ja pelon välillä vaappuva ilme. Hän tuskin uskalsi vastata, mutta hänen kasvoilleen näytti kuin salatusta hetteestä nousevan vähän elon väriä. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:
— Silloin Pentti… ehkä voisin silloin taas hengittää.
— Ja ehkä hymyilläkin?
— Mutta ei… hän se surmaakin sinut.
— Siitäpä minä vastaan.
Tyttö itki nyt ääneensä ja Pentistä näytti, että hänen sydämestään suli kyynelten mukana pitkän kärsimysten jäitä. Mutta nuoren miehen rintaan nousi samalla uutta toivoa ja uutta voimaa; ja hän puhui rohkaisevasti ja reippaasti padan yli kumartuneelle naiselle:
— Näethän, vähitellen heltiää näin tuo rintasi raskas ahdistus. Kerran tulen luoksesi Marketta ja sanon: Nyt ei sinun tarvitse enää pettäjääsi peljätä, — uskotko minua silloin?
— Sanomattasi tunnen silloin, onko se totta.
Orastava toivo oli ruvennut lämmittämään kovaonnisen immen mieltä, elpyvää eloa nousi yhä enemmän hänen kalpeille kasvoilleen. Silloin tarttui Pentti tytön vapisevaan käteen ja virkkoi iloisesti:
— Nyt lähden. Mutta sinä tiedät nyt minun palaavan, — silloin olet vapaa!
Hiljaa painoi Pentti ometanoven kiinni ja hän näki sitä tehdessään, että tyttö, joka jäi kekäleitä padan alle kokoamaan, jo liikahti notkeammin kuin äsken. Ja kun Pentti tuokion kuluttua, kumarana astuttuaan korkean kynnyksen yli tuohon ilottomaan tupaan, ovensuussa karisti jäitä paulakengistään ja pelmuutti lunta turkistaan, niin hän teki sen ikäänkuin suoraan salolta saapuva matkamies ainakin.
Ilolla häntä tervehtivät Viljo ja Manu, ja talon naiset keskeyttivät puhdetyönsä vierasta kestitäkseen. Siellä tarinoitiin nyt yhteisistä muistoista ja kerrottiin välivuosien kuulumiset. Manua oli hänen Laatokalla saamansa haava kesäkauden kiusannut, vaan syyspuoleen oli haava kasvanut umpeen ja silloin oli Manu mennyt uusiin naimisiin. Toisella vuodella oleva poika tepasteli jo lattialla, ja siitä aikoi isä kasvattaa yhtä reippaan miehenalun, kuin oli se vainolaisen surmaama.
— Sen jo kostit, virkkoi Pentti.
— Kostin. Ja elämän aloin alusta.
— Minulla on kostoni vielä kesken, lausui matkamies hiljaa, mutta lisäsi rajummin: — Vaan vielä täytän sen minäkin!
Marketasta ei puhuttu. Talonväki, jolle tyttö oli ainaisena suruna ja häpeänä, oli tottunut siihen, että hän vieraiden käydessä viipyi ulkosalla. Se vain ihmetteli, ettei Pentti entistä morsiantaan kysellyt, mutta iloitsi siitä samalla. Ainoastaan nuori Viljo aavisti jotakin, sillä omituisesti oli Pentin ääni värähtänyt, kun hän kostostaan puhui. Ja Viljossakin virisivät koston veret, hän jo taas tarjoutui seikkailuihin mukaan.
— Jos ei miehiä muuten Sysikorvesta tarpeeksi kokoonnu, niin lähden täältä minä sinulle toveriksi.
— Taisit jo päästä makuun siellä Karjalassa, veisteli Pentti. —
Miehiä täältä tarvitaan, niitähän olen hakemassa. Ja kun tulet,
Viljo, niin Viipurista minut löydät.
Kun illallinen oli metsätuvassa syöty, nousi Pentti lähteäkseen. Kuutamossa on hilpeä hiihtää, kehui hän, ja kertoi jo huomenna lähtevänsä paluumatkalle Turkuun, — asiansa oli hän nyt korven laidassa ajanut. Ketterästi hän suksille nousi ja keveästi ne liukuivatkin äskeisiä latuja. Ne kirot, joita eivät papit eivätkä tietäjät olleet osanneet pyörtää, ne oli hän nyt saanut lauhtumaan, ja häntä lämmitti taasen toivo. Vielä tapaa hän tuon ilkkuvan karjalaisen, siitä oli hänellä nyt mielessään varma tunto, — ja silloin ei silmä petä. Ja siitä lähtee silloin hänellekin elämä taas taittumaan uusille urille.
* * * * *
Seuraavana päivänä istui jälleen Suopellon suuressa tuvassa sokea voutivanhus yksin, kuunnellen kuinka kavioiden kapse loittoni jäätyneellä tiellä. Jo poikkesi ratsastaja mäen alla kylätielle, jo upposi rautakenkäin ääni metsään ja sieltä kumisi vain kaukainen, kuoleva kaiku.
Siellä ratsasti hänen poikansa pois kotoisilta mailta, takaisin maailmalle. Vielä eiliseen asti hän oli kahden vaiheilla kamppaillut, lähteäkö vai jäädäkö, ja vielä nyt satulaan noustessaan hän lupasi palata ja tuoda emännän taloon.
— Mutta ei se palaa, huoahti vanhus ääneensä. Tuntui niin kolkolta autiossa tuvassa. Koskaan ennen ei ollut siellä näin yksinäiseltä tuntunut. Tulikin lie liedeltä sammumassa, vanhusta vilutti. Mutta hän ei noussut hiilosta kohentamaan. Vielä kaikui ukon herkistyneeseen korvaan kuin unien läpi poistuvan ratsun töminä.
— Pois maailmalle, se on sukuni tarina! huoahti hän taas, kun ei enää kaikukaan kumissut. — Tässä istun yksin!
Vanhus köpitti tuttua tietään peräseinälle, verkkonsa luo ja tapaili käpyä seinänraosta. Mutta vapisevista sormista kirposi käpy lattialle. Sokea kumartui sitä hakemaan, kopeloi, kopeloi, — turhaan, — ja istahti vihdoin huohottaen jakkaralle. Ei hän jaksanut enää, auttajaa ei ollut, hän oli yksin…
Nyt vanhusta tosissaan vilutti.
VIII. ISÄNNÄNVAIHDOS VIIPURIN LINNASSA.
Jäällä Hämeenlinnan edustalla asteli eräänä päivänä tammikuun lopulla 1495 "linnanvaltias" Knut Posse viitoitettua talvitietä kotiinsa päin. Reipas oli vielä tämän iäkkään soturin käynti, iloisesti kilahtivat kannukset hänen astellessaan ja valkoisena kimalteli paksu kuura hänen lyhyestä, karkeasta parrastaan ja ohimoiden harmajista tukkakiehkuroista.
Autiossa maisemassa puhalsi talviviima valtoinaan yli Vanajan selän ja sen matalain rantain, jotka yhtyivät laidattomaksi, valkoiseksi, ilottomaksi lakeudeksi. Tämän aukean lumimaiseman keskellä törötti Birgerin vanha linna, kuin kuluneilta ajoilta siihen unhottunut eräpyhä. Tuo järveen pistävälle niemekkeelle rakennettu varustus, jota kohti sotavanhus nyt käveli, oli perin vanhanaikaista tekoa: Neliönmuotoon muurattu kivirakennus, jonka keskellä oli pieni, umpinainen piha, ja tätä yksitoikkoista, tornitonta rakennusta kiersi niinikään neliönmuotoinen suoraseinäinen tiilimuuri, ilman muurisarvia, ilman tykinaukkoja. Se oli kuin vanha, harmaja laatikko. Sellaiseksi se oli siihen jäänyt niiltä ajoilta, jolloin ei tuliaseita eikä heittokoneitakaan vielä tunnettu, eikä se nyt enää olisi paljoa merkinnyt piirittäjäin tykkitulta vastaan. Eikä siinä ollut edes varustusväkeäkään. Yksinäinen, turkkipäällinen ukonrähjä seisoi muka vartijana portin pielessä, laskusillan edessä. Ei tottatosiaan olisi häntäkään tarvittu, tuumi Posse tätä linnaansa lähestyessään.
Karskin soturin katse oli tyytymätön. Tässä virattomassa linnassa häntä nyt vuosikausia oli pidetty päällikkönä kuin sutta loukussa, vaikka hän huonosti viihtyi siellä niittyjen ja naurismaiden keskellä ja vaikka hän kaikista saapuneista viesteistä saattoi päättää, että häntä olisi toisaalla tarvittu. Hänen mahtava sukulaisensa, valtionhoitaja, oli suuressa hyväntahtoisuudessaan sulkenut hänet tänne jyvähinkaloon. Leipää siellä kyllä oli, mutta toimihaluinen mies siellä lamaantui. Pitihän mokomasta linnasta lähteä aivan asiastatehden jäälle kävelemään, että edes tuuli saisi vaatteita pölyyttää ja miestäkin vähän ravistella.
Posse pysähtyi hetkeksi, ennenkuin nousi törmälle siitä kaivannosta, jolla aikoinaan linnanniemi oli erotettu matalarantaisesta mantereesta ja jonka yli vielä vei laskusilta, pysähtyi puistelemaan jääpuikkoja harmajasta huuliparrastaan ja katsomaan, mitä väkeä sieltä takaapäin ajoi. Kuului näet aisakellojen kilkatus jäältä.
— Pari hevosta näkyy taas ajavan Turusta päin, virkkoi hän vartijalle välinpitämättömästi. Niitä ajeli näet asemiehiä ja airueita alituiseen Turun ja Viipurin väliä, usein Hämeenlinnaan yöpyen, — majapaikkanahan tällä linnalla vielä oli joku merkitys.
— Näkyy niitä olevan yksin lukien kolmekin, vastasi vartijaukko. —
Tänne taas ajavat.
Posse nousi törmälle ja seisoi portin edessä hajallareisin, odotellen kyytien saapumista.
— Mitä lie matkuetta? puheli hän. — Katso tuota keskimmäistä rekeä, niin on korkea kuin heinäkuorma!
Etummaisena ajava olikin pian lähellä. Hänet tunsi Posse heti viipurilaiseksi airueeksi, joka ennenkin oli näitä matkoja kulkenut, mutta hän tähysteli pitkään tuon toisen reen turkiksiin ja villaisiin peitettyä kuormaa, josta pistihe esille suippokärkisiä päähineitä ja paksuvillaisia huiveja. Kyytimies siinä kykki kuin orava korkealla ajopenkillä, yhä viimeisiin asti hoputtaen märäksi ajettua juhtaansa. Viimeinen hevonen näkyi vetävän näiden outojen herrojen matkatavaroita, — niitä olikin vetää asti.
Portille ajanut nuori mies hyppäsi reippaasti reestä ja kävi vartijaa puhuttelemaan. Mutta samassa hän tunsikin Possen, tervehti häntä kunnioittavasti ja lausui:
— Minulla on jalolle herra Knut Posselle viesti Suomen piispalta.
— Se on hyvä, murahti Posse. — Mutta mitä hameväkeä sinä noin kuormittain viet Viipuriin, tarvitaanko sitäkin siellä?
Airut iski naureskellen, mutta samalla varottavasti silmää linnanherralle ja vastasi kunnioittavasti:
— Matkustajat ovat Roeskilden rovasti, tohtori Johannes, Tanskan kuninkaan lähettiläs, sekä hänen sihteerinsä. He ovat matkalla Novgorodiin ja minun on saatettava heidät Viipuriin asti. Heille pyydän nyt yösijaa linnassanne, jalo herra.
Knut Possen huulilla pyöri jo montakin kipakkaa kysymystä. Mutta hän näki nuoren airueen kasvoista, että tässä paikassa on parasta olla kyselemättä, ja virkkoi senvuoksi, vierasten puoleen kääntyen, vain lyhyesti:
— Olette tervetulleet linnaani. — Ja kyytimiehelle hän huusi: —
Aja pihaan, siellä tulee tallirenki vastaan.
Tuokion kuluttua olivat tanskalaiset herrat eräässä linnan vähän jo ränstyneessä vierashuoneessa päässeet kietoutumaan esille moninkertaisista villa- ja nahkatamineistaan ja siellä he nyt vetreyttivät kangistuneita jäseniään roihuavan takkatulen ääressä. Mutta linnan arkituvassa, missä Knut Possella ja hänen perheellään oli koruton asuntonsa, istui piispan airut Pentti Heinonpoika, mahtava mitta kuumaa olutta edessään, ja kertoi Turun uutisia tarkkaavana kuuntelevalle linnanherralle. Hän oli jo tärkeimmän ajettavistaan asioista Posse-herralle esittänyt, ja tämä istui nyt nahkapenkillä huoneen ainoan, väriruutuisen ikkunan alla, haraten sormillaan harmahtavaa tukkaansa, joka oli ohimoilta sakea, mutta päälaelta jo tuiki ohkanen. Hän hautoi siinä nyt mielessään tuota hänelle tärkeätä viestiä.
— Vai niin, nyt käskee piispa minun matkustamaan Viipuriin, ottamaan heti haltuuni sen päällikkyyden, puheli hän! — Niilo-herra ei siis ole taudistaan toipunut?
— Ei, yhä huonommaksi hän vain on käynyt. Ajat ovat vakavat, ja hän itse toivoo tilalleen terveempää miestä. Viipuri on varustettava taisteluun.
— Aikapa sitä nyt varustaa, kun vihollinen lie jo hyökkäämään valmis. Ja muistappas, poika, minä täytän tänä keväänä jo kuusikymmentä vuotta.
— Mutta teihin nyt kaikkien toiveet kiintyvät, virkkoi nuori airut taivuttavasti.
— Olisinpa saanut olla siellä Viipurissa yhtämittaa nämä vuodet! Mutta kuinka hyvänsä, siellähän sitä nyt täytyy tehdä mitä voi… Niin, piispa on oikeassa, tietysti minä lähden tuleen. — Hän hautasi siten pian sen pienen katkeruuden, joka vielä hänen mieltään jäyti. Ja hetken kuluttua hän yhtäkkiä ojentausi suoraksi miettivästä asennostaan: — Mutta mitä sanoo siitä mahtava heimolaiseni, onko sitä ajateltu?
Hän hypähti pystyyn, niin että rautapäinen miekanhuotra helähti, ja asettui kädet puuskassa airuen eteen, häntä tiukasti silmiin katsoen:
— Mitä sanoo siitä Steen Sture, hän, joka kolmatta vuotta sitten kielsi minua vaihtamasta linnoja Niilo-herran kanssa, kun itse Viipuriin tarjousin? Viipuri on hänen lääniään. — Hä?
Rauhallisena istui airut, hätääntymättä Knut-herran tiukoista kysymyksistä. Hän oli Turussa kuullut näistä asioista jo paljo neuvoteltavan ja hänen vastauksensa muistutti ilmeisesti piispan rauhaisaa puhetyyliä, kun hän lausui:
— Ei ole enää voitu jäädä odottamaan sitä, mitä Steen-herra Suomen puolustamiseksi tekee tai jättää tekemättä. On käynyt tarpeelliseksi toimia tässä maassa ominpäin.
Posse luimisteli vielä tuokion airutta. Mutta tämän vastaus näytti häntä miellyttävän.
— Se on kyllä totta, virkkoi hän sitten, — on piru vie! — Ja innostuen soturivanhus lisäsi: — Kautta Maarian, se on välttämätöntä, jos mieli tämän maan puolustamiseksi saada jotakin toimeen. Ei auta nyt minunkaan kysellä, kiittääkö hän minua vai moittiiko.
— Ja piispa teitä sekä pyytää että vaatii Viipuria muistamaan.
Kaiken nimessä mikä teille on kallista, niin hän käski tervehtimään…
Posse mitteli pitkin askelin kivistä permantoa ja puhui innostuneesti:
— No niin, minähän lähden, tietäähän piispa sen. Huomisaamuna olen jo matkalla. Sitähän olenkin täällä juuri murissut, ettei edes yritetä ryssää ovella vastustamaan. Nyt siis yritetään, — huomenna matkustamme yhdessä Viipuriin! Juo, airut!
Ja kannunsa tyhjennettyään kiirehti lämminnyt soturi naisten puolelle paistinhuoneeseen antamaan määräyksiä matkavalmistuksista. Mutta sieltä palatessaan hän taas asettui hajareisin airueen eteen, hiljensi äänensä ja kysyi:
— Mitä hittoja noiden tanskalaisten matka nyt tarkoittaa?
Novgorodiin, sanot, — juuri kun ryssä hankkiupi hyökkäämään maahan!
Tuon tohtorin matkoista olen ennenkin kuullut, — lempoako heitä taas
täällä kuljetetaan?
Roeskilden rovastin nimeä oli viime vuosina tuontuostakin Suomessa mainittu, eikä suinkaan suopeudella. Hänhän se juuri oli Hannu-kuninkaan lähettiläänä matkustellut Moskovassa rakentamassa sitä liittosopimusta, jonka mukaan Hannu oli suuriruhtinaalle luvannut kaistaleen Suomea palkinnoksi Ruotsin kruunusta. Sama rovasti oli kerran ennen kulkenut Suomen kautta itäänpäin, mutta eipä liene miehellä ollut omatunto puhdas, koska hän ei uskaltanut samaa tietä palata takaisin, vaan oli palannut Jäämeren rantoja pitkin, Turjan tunturimaiden halki Ruijaan ja Norjaan. — Siitä seikkailurikkaasta matkasta oli kerrottu paljo salaperäisiä juttuja. Sama tohtori taas täällä, — eiköhän samoilla asioilla?
Airut kertoi matkatoveristaan mitä tiesi:
— Hän näyttelee kaikkialla Hannu-kuninkaan valtakirjaa, jossa hänelle on annettu toimeksi kehottaa suuriruhtinasta suostumaan Ruotsin kanssa jatkettuun välirauhaan. Sitä suositusta hän on näytellyt sekä Tukholmassa että Turussa, ja sen nojalla hänelle onkin määrätty annettavaksi täällä sekä kyydit että kestitykset.
Mutta Posse pudisteli päätään:
— Tohtori liikkuisi siis nyt rauhan apostolina?
— Niin, hän sanoo nyt tahtovansa toimia Ruotsin ja Suomen eduksi, koska Hannusta muka kuitenkin tulee näiden maiden hallitsija.
— Taikka koska hän tällaisen tempun huomaa itselleen edullisimmaksi, lisäsi Posse otsaansa poimutellen. Hän istahti korkealle, kukkaiskuvioilla heleäksi maalatulle, raudoitetulle seinäarkulle ja heilutti siinä miettiväisenä jalkojaan.
— Tohtori olisi siis pantu purkamaan entisiä hommiaan, — niinkö uskotaan?
— Niin hän ainakin itse uskottelee. Mutta Posse pudisteli yhä päätään.
— Minusta siitä haisee käryä. Hannu-kuningas kehottelee nyt näin virallisesti ja kaikkein kuultavasti suuriruhtinasta rauhantekoon, johon tämä, niinkuin sen kaikki tietävät, ei kuitenkaan suostu, — se on ilveilyä! Tuolla tohtorilla voi olla aivan toiset, salaiset valtuudet.
Airut joi loppuun oluensa, painoi tinakannun kannen kiinni ja siirtyi arkun eteen kertomaan:
— Juuri sitä epäiltiin Turussakin, ja sitä samaa oli jo valtionhoitajakin varonut. Siksi juuri Turun herrat panivat minut matkalaisia saattamaan, lähettäen viestin Viipuriin, että jos vieraat antavat syytä epäilyksiin, on heidän matkansa katkaistava.
— No oletko huomannut heissä mitään epäiltävää?
— En, he ovat varuillaan. Mitä kirjeitä heillä on suurissa pergamenttikääröissään ja mitä niiden sivussa, sitähän en minä tiedä. Mutta he ovat ainakin sangen uteliaita.
— Kertoakseen ehkä venäläisille näkemiään ja kuulemiaan. No, mepä matkustamme heidän seurassaan Viipuriin. — Kutsukaamme vieraat nyt aterialle!
Illallisen oli Hämeenlinnan hiljainen emäntä, Knut Possen puoliso, Birgitta Kustaantytär, kattanut vieraille linnan korkeassa, holvikattoisessa asesalissa, joka aikoinaan ilmeisesti kylläkin koristeinen, mutta sittemmin rappeutunut juhlahuone nyt oli haalenneilla seinäverhoilla ja kotitekoisilla talikynttilöillä vain auttavaan juhlakuntoon puettu. Itse ei emäntä tullut ruokapöytään. Birgitta-rouva, vaikka olikin Sturein mahtavaa sukua, oli näet vaatimaton, hiljainen nainen, joka jakoi aikansa taloustoimiensa ja hartausharjoitustensa välillä ja karttoi seuraelämää. Sielunsa huolet olivat hänelle kuitenkin pääasiana, ja vaikka ei perhe suinkaan ollut varakas, oli se kuitenkin äskenkin lahjoittanut Turussa olevan kaupunkitalonsa tuomiokirkolle. Hurskas rouva oli siten taannut itselleen "ikiajoiksi" jokapäiväiset sielumessut.
Vanha linnanherra, joka vastoin tapojaan oli sonnustautunut pitkään, kirjailtuun samettimekkoon ja leveään hela vyöhön, edusti siis yksin ruokapöydässä linnaansa, tarjoillen pöytänsä herkkuja pitkämatkaisille vieraille, joille ne hyvin kelpasivatkin. Tanskalainen lähettiläs oli lihavahko, mutta liukasliikkeinen pappi, joka erinomaisella puhelahjallaan piti huolen pöytäkeskustelusta, koettaen johtaa sen omien mielihalujensa jälille. Mutta Posse piti varansa, ettei utelias rovasti saanut tiedusteluihinsa liian tarkkoja vastauksia.
— En huomannut saapuessamme aivan paljon aseväkeä jalkeilla täällä linnassa, puhui rovasti, samalla vilkaisten eteishalliin, suljettujen ampuma-aukkojen eteen, asetettua paria tykkiä, jotka olivat perin alkuperäistä tekoa.
— Ei, täällä on vain välttämätön varustusväki nyt kotosalla, vastaili Posse. — Muu väki on ajamassa susia, jotka tänä talvena ovat käyneet liian kärkkäiksi, — niistä te kyllä saatte tarpeenne tekin, jos todella Laatokan ja Ilmenjärven seuduille aijotte.
Sudenajo oli satua. Olisi kylläkin väkeä tarvittu ärhentäviä hukkia ahdistelemaan, mutta Hämeenlinnassa ei ollut sen enempää väkeä kuin tohtori oli nähnyt.
— Mutta Viipurissa kai on paljo varusväkeä, uteli rovasti edelleen, maistellen varovasti olutta, joka hänestä kai oli fyeniläistä karvaampaa.
— On, ja sinne saapuu uusia sotaväenosastoja joka päivä kaikista osista maata. Sillä talonpojatkin ovat nyt nostetut aseisiin.
Niin kehui Posse, vaikka toistaiseksi ei vielä ollut tuloksia nostoväenkutsusta paljo ollenkaan näkynyt. Rovastin vilkkaat silmät pälyivät hiukan epäilevinä; hän nähtävästi aavisti, että häntä koetettiin pimittää. Mutta Possen kasvot olivat vakavat, ja miltei hämmästyneenä rovasti vielä huudahti:
— Te siis arvelisitte jaksavanne torjua suuriruhtinaan hyökkäyksen, jos… jos ei meidän onnistuisi taivuttaa häntä rauhantekoon, jonka me kyllä luulemme onnistuvan.
— Totta Pyhän Yrjänän nimessä — emmekä ainoastaan torjua! Verisin paidoin on hän palaava, ennenkuin on Viipuria nähnytkään!
Nuori airut ihmetteli sydämessään noita sotavanhuksen topakoita vastauksia. Olihan aivan kuin hän itse olisi vakuutuksiaan uskonut. Ehkä hän niitä uskoikin, ehkä aikoi hän Viipuriin tultuaan tehdä ihmeitä; kerrottiinhan hänen siihen pystyvän, arveli airut. Mutta linnanherra komensi pöytäpalvelijan, joka muuten samalla oli tallirenki ja "linnannihti", tuomaan esille viinikannut. Ja kun edeskäypä jäi hölmistyneenä hänen eteensä seisomaan, kivahti Posse:
— Hä, eikö ole lyöty auki uutta tynnyriä, — mene heti kellariin! — Taikka malta, ilta käy myöhäksi, meidän täytyy se nyt jättää — tolvana! — Ja vierailleen hän virkkoi: — Aamulla aikaisin on meidän rekeen istuttava, siksi on nyt jouduttava levolle.
Possen ainoa viinitynnyri oli jo joulupyhinä tyhjennetty, mutta sitähän oli tanskalaisten tarpeeton tietää. Ja tohtorin huomio kiintyikin Possen viimeiseen ilmoitukseen; hän kysyi hämmästyneenä:
— Tuletteko tekin, Knut-herra, mukaan Viipuriin?
— Totta jumaliste, sinnehän nyt kaikki Suomen herrat kertyvät. Saattepa nähdä, Viipuri on kuin sotaleiri. Niin, hyvää yötä, hyvät herrat!
Vieraat saatettiin makuuhuoneeseensa. Mutta Posse itse kiiruhti arkitupaan, tarkastamaan sotatamineitaan, joita asepoika siellä nyt kiilloitteli. Niitä oli nähtävästi aikoinaan paljo käytetty, mutta kauan ne nyt olivat käyttämättä riippuneet varushuoneen seinällä, ja Posse tutki senvuoksi huolellisesti, olivatko rautamekon renkaat päässeet ruostumaan ja kulkivatko suomuksisen haarniskan saranat vielä yhtä liukkaasti kuin ennen. Varmuuden vuoksi sotavanhus niihin nyt koetteeksi pukeutuikin, ja hän tunsi nuortean virran veressään, kun hän jälleen nosti päähänsä korkean kypärän, jonka harja vaskelta välähti, ja veti solkeen leukahihnan. Kuin valettuina peittivät säärisuojat polvia ja pohkeita, ja harpatessaan niissä kivipermannolla virkahti vanha soturi:
— Kansa kertoo kuulemma minun nukkuvankin säärivaruksissa.
— Niin, sanovat sen Teillä olevan taikana tauteja vastaan, lausui
Pentti, joka hänkin oli tuon tarinan kuullut.
— Monta vuotta on nyt erossa oltu, puhui Posse, — siksikö liekin leini väliin pyrkinyt luitani vaivaamaan. Mutta jos tarina on tosi, niin kauvas joutavat näistäpuolin taudit, sillä nyt meistä tulee taas uskolliset ystävykset niin yöllä kuin päivälläkin, te rakkaat sääriraudat!
* * * * *
Ei tehnyt tie Viipuriin ajettaessa oikein sitä vaikutusta, kuin olisi sotaleirille kuljettu. Vähän oli liikettä valtatiellä, ei tarvinnut kuormastoja sivuuttaa eivätkä sotaväenmarssit viivyttäneet tuota neljän reen matkuetta. Ja itse tuo pieni, matala rajakaupunki lepäsi mitä hiljaisimmassa, toimettomassa talviunessaan lumipeittoisten muuriensa keskellä, kun matkue eräänä aamuna Neitsytniemeltä tullen ajoi jään yli ja Haakoninportista sisään. Posse ei ihmeekseen nähnyt mitään työntouhua valleilla eikä vallihaudoilla, niinkuin olisi odottanut piiritykseen varustautuvassa kaupungissa, ja häveten vieraitaan ajoi hän kiireesti melkein autioita katuja pitkin linnaan. Mutta siellä, missä toki tavallisissakin oloissa kuhisi hälinää ja liikettä, siellä oli nyt vieläkin hiljaisempaa. Varoskellen avattiin saranoillaan narahtava portti, ja vahti käski kyytimiesten ajaa, ei päärakennuksen eteen, vaan suoraan alas ulkopihalle, missä tallirengit kolinaa vältellen sipittivät.
Tämä hiiviskelevä hiljaisuus vaikutti masentavalta talven raikkaasta luonnosta saapuviin matkustajiin. Mutta Posse oivalsi toki heti näistä vanhan, vilkkaan linnansa oudoista merkeistä, että niihin on nyt olemassa joku erityinen syy. Hän kiepsahti ikäänsä nähden ketterästi reestä ja kävi melkein äkäisenä tutkimaan vanhaa tallirenkiä, joka entisen isäntänsä tuntien riensi häntä vastaan:
— Mitä tämä on? Hautajaisiako pidätte, vai…?
— Ei vielä, mutta ehkä tulevat pian nekin, vastasi tallirenki, ottaessaan vastaan Possen suuret susiturkit, jotka tämä riisui rekeen.
— Linnanherrako on niin huonona?
— Niin, hänen luultiin kuolevan jo viime yönä; nyt siellä sisällä on sielumessuja luettu kaiken aamua.
Knut Posse kiirehti sisään Olavintorniin. Pentti jäi neuvomaan muukalaisia matkustajia linnan vierashuoneisiin, missä nyt ei muita vastaanottajia ollutkaan tavattavissa, ja hän käski heidän siellä käydä lepäämään matkan vaivoista, kunnes linnan isäntä saisi tilaisuuden heidät vastaanottaa. Sitten riensi nuori airut asuntoonsa linnanvoudin rakennukseen. Siellä oli kaikki yhtä hiljaista kuin päärakennuksessakin. Vouti, Pietari Degen, oli Gyllenstjernan asunnossa, josta joka hetki odotettiin kuolinsanomaa. Mutta palanneen airueen oli hänet heti tavattava, ilmoittaakseen hänelle nuo epäilyttävät vieraat, ja matkapukunsa riisuttuaan nousi siis Penttikin, liikkuen varpaillaan, linnanherran kerrokseen.
Ovet olivat auki, Pentti kulki huoneesta toiseen hakien ihmistä, joka edes kutsuisi voudin hänen puheilleen, mutta hän ei tavannut ketään. Etuhuoneessa torkkui kyllä pari unista palvelijaa uuninrahilla, mutta heihinkään hän ei saanut henkeä, he olivat nähtävästi valvoneet koko yön. Linnanherran asuntohuoneen oven eteen oli vedetty raskas verho ja sen raosta silmäili Pentti varovasti sisään.
Siellä sairashuoneessa olivatkin kaikki ne, joita Pentti oli hakenut. Suuren, kattopäällisen, nahka-aluksella ja villapatjoilla täytetyn vuoteen edessä seisoi Sigrid-rouva lastensa ympäröimänä, seisoi siinä syrjään vedettyjen vuodeuudinten vieressä kalpeana ja punoittavin silmäluomin, mutta ryhdiltään jalona ja suoraselkäisenä kuin ainakin. Tämän surevan perheen luona olivat siellä linnanvouti sekä Viipurissa talven yli viipyneet Suomen herrat perheineen, ja näiden joukkoon oli nyt jo Knut Possekin ehtinyt. Lähempänä ovea seisoi äänettömässä hartaudessa ryhmä palvelijoita ja niistä hiipi nyt yksi ulos, kertoen Pentille, että Niilo-herra, joka oli maannut tainnoksissa eilisestä asti, oli nyt äsken hiukan liikahtanut, siksi siinä nyt jännityksellä odotettiin, vieläkö hän tulisi tajuihinsa.
Pentti siirtyi poistuneen palvelijan paikalle makuuhuoneeseen, ja näki nyt potilaan. Pienet kuin lapsen olivat hänen keltaiset kasvonsa ja hervotonna lepäsi hienopiirteinen pää höyhenpatjoilla. Mutta silmät olivat sairaalla nyt auki ja niiden katse oli Posseen kiintynyt. Hänen huulensa liikahtivat, vaan sanoja ei voinut erottaa. Kaikki kumartuivat lähemmäs ja hetken kuluttua kuultiinkin potilaan kuiskaavan:
— Kiitos kun tulit, Knut. Rukouksissani jo näinkin sinun tulevan.
Knut-herra kumartui vielä lähemmäs potilasta ja kosketti kädellään hänen turkispeitolla lepäävää, luista kättään.
— Kernaasti tulin, kun Maunu-piispa minua kehoitti. Ole rauhassa,
Niilo, me teemme täällä mitä voimme.
Sairas nyt ilmeisesti vilkastui, hän liikahti vuoteellaan ja puhui katkonaisesti, mutta kuultavammin:
— Niin, rauhallisesti nyt kuolen… Raskaan lahjan minulle Steen Sture antoi, läänittäessään minulle tämän linnan… Tämä on kaiken solmu, mutta täällä tarvitaan kaikkea… se huoli minut mursi. En jaksanut… sinä Knut olet lujempi…
— Elä huolehdi enää, Niilo, kielteli hänen rohkea rouvansa, koettaen salata kyyneleitään.
— En, Sigrid, — nyt tuntuukin helpommalta, jatkoi sairas, ja viittasi herroja lähemmäs. — Kuulkaa minua, Suomen herrat. Sillä valtuudella, mikä minulla on, määrään tästä päivästä Knut Possen sijaani Viipurin linnan ja sen sotaväen päälliköksi. Häntä totelkaa…
Läsnäolevat herrat kumarsivat ääneti, kiitollisina kuunnellen tätä kuolevan säännöstä. Mutta potilas jäi, puolisonsa käteen tarttuen, nyt tuon ponnistuksensa jälkeen liikahtamatta lepäämään, huulet tiukasti ummessa. Vasta hetken kuluttua hän kuiskasi:
— Nyt tuntuu keveältä… voin nukkua…
Eikä hän puhunut enempää, hänen hengitystänsäkään ei enää voinut huomata. Vuoteen jalkopäässä seisonut linnanpappi lähestyi nyt, kiinnitti palmunoksan vuodepatsaaseen ja valmistautui suorittamaan viimeisen voitelun. Hänellä oli palava kynttilä kädessään ja sen hän sovitti kuolevan hervottomaan käteen, valaistakseen hänen tiensä sille taipaleelle, jolle hän oli lähdössä. Mutta vielä kyti tuossa keltaisessa ruumiissa heikko hengen kipinä; pappi jäi, öljyastia kädessään, odottamaan lepattavan liekin sammumista. Ja sitä odotellen seisoi siellä hänen ympärillään tuo äänetön seurue… se kyti vielä tuo heikko elämän liekki, kuolinkynttilän verkalleen palaessa yhä matalammaksi…
Pentti seisoi ovella palvelijain parvessa henkeään pidättäen, mutta hänen mieltään vaivasi levottomuus. Kun hän ei voinut saada voutia puheilleen kuolinvuoteen luota, niin hän vihdoin puikahti ulos ja kiirehti sinne vieraspuolelle, jonne hän oli jättänyt tohtorin toverineen. Hän ei luottanut tuohon liukkaaseen hengenmieheen, jota ei linnan isännistö vielä ollut vastaanottanut ja josta hän siis edelleen tunsi olevansa edesvastuussa. Ja aivan oikein: vierashuone oli tyhjä! Pentti säpsähti, juoksi hakemaan vieraitaan tai edes ihmistä, joka olisi heidät tavannut, mutta ei ollut ketään asesalissa, ei käytävissä. Hän kiirehti pihalle, tallin luo. Siellä hän vihdoin tapasi vanhan toverinsa Ilvesmäen Hintsan, joka oli niitä harvoja talonpoikaisia nostomiehiä, jotka toistaiseksi piispan kutsusta olivat rientäneet Viipuriin. Tämä kävi iloisena asetoveriaan tervehtimään, mutta Pentti ei nyt ehtinyt vastata hänen kysymyksiinsä, tiukkasi vain hätäisesti:
— Oletko nähnyt tanskalaisia vieraita, jotka meidän matkassa tänne tulivat?
Hintsa ei tiennyt vieraista mitään, mutta tallirenki saapui siihen hämmästyneenä vastaamaan:
— Johan ne läksivät hetki sitten matkaansa jatkamaan.
— Läksivät?
— Niin, tänne ulos tulivat täysissä tamineissa ja vaativat kahta hevosta. Heillähän kuuluvat olleen Ruotsista kyytilupakirjat. Sanoivat, että eivät tahdo häiritä linnanväkeä, nyt kun…
— Ja läksivät ajamaan linnan hevosilla… Se ankerias!
Hetkisen seisoi Pentti siinä neuvotonna, suuttuneena potkiskellen tallin jäätynyttä porrasta. Sitten hän kääntyi Hintsan puoleen:
— Satuloippa ratsuni ja lähde itse mukaan. Meidän on tavattava nuo poistuneet vieraat, ennenkuin he ehtivät rajalle!
Ei joutanut Pentti muistamaan väsymystä äskeiseltä matkaltaan, ei saamatta jäänyttä murkinaansa. Huimaa neliä läksi hän ajamaan laskusillan yli, niin että palkit paukkuivat, ja edelleen kaupungin läpi ja Karjaportista ulos Käkisalmen tielle. Ja huurteisen pakkasmetsän halki ratsastaessaan kiroili hän itsekseen:
— Leuoistaan hirtän sen lepertelevän rovastin… puhdaspahan sillä ei ollut omatunto, koska pakoon livisti. Tuo Juutilainen tietysti älysi, että häntä epäiltiin, älysi senkin, että häntä aijottiin viivyttää Viipurissa… Ovela mies, käytäppäs nyt hyväksesi sitä hämminkiä, minkä kuolinkamppailu aiheuttaa, ja lähde omin lupinesi linnan hevosilla ajamaan rajalle! Mutta temppusi ei onnistu, sen takaan! Ja paollasipa nyt paljastit pahat aikeesi, pappi!
Niin hän murisi ja kannusti yhä ratsuaan nietoksien lomitse, jotka kahden puolen tien olivat niin korkeiksi kinostuneet, että paikotellen tuskin maisemia niiden ylitse näkyikään. Hän tunsi, että Posse ei hänelle koskaan antaisi anteeksi, jos tuo vihollisten kätyri noinikään laskettaisiin juoniaan punomaan. Nuolena lensivät ratsut harmajaa itää kohden, tierain karistessa niiden kavioista.
Pitkälle olivat tanskalaiset jo ehtineetkin, eivät näkyneet säästäneen linnan hevosia. Mutta vinhemmin kiiti toki kovalla tiellä ratsu kuin rekihevonen. Muutamassa vastamäessä Pentti jo tapasi karkulaiset ja Hintsa ajoi aristelematta ratsunsa poikkitien matkamiesten eteen. Siinä syntyi tuokion tora. Pappi tiuski, kirosi ja karjui ja purki sappeaan kaikilla maailman kielillä. Hän uhkaili, hän pelotteli:
— Sinut hirtetään mies, jos meitä hetkenkään viivytät, huusi hän Pentille, jonka tunsi äskeiseksi saattomiehekseen. — Me olemme kuninkaan asiamiehiä, muista se!
— Antaa roikkua, jos niikseen on, vastaili Pentti vihoissaan, — mutta nyt takaisin Viipuriin! Eihän sieltä näin ylhäisiä vieraita voida noin nolosti eikä kestitsemättä matkalle laskea.
Pappi iski ruoskalla hevostaan, saadakseen sen kulkemaan eteenpäin, yrittipä hän reestäkin nousemaan, ehkä tapellakseen, ehkä paetakseen. Mutta Hintsa, joka oli ratsunsa selästä noussut ja piteli papin hevosta ohjaksista, painoi varovasti ja varmasti rovastin takaisin reslan perälle ja käänsi taitavasti kinoksessa molemmat reet ympäri.
— Ostan sinulle talon Viipurissa, jos… yritteli tohtori vieläkin.
Mutta Pentti keskeytti hänet:
— Osta kaksi, käydään nyt vain valitsemassa parhaat!
Ja tuokion kuluttua hölkkäsi tuo pieni matkue kahden ratsastajan seuraamana takaisinpäin, rovastin ja hänen sihteerinsä äänekkäistä vastaväitteistä huolimatta.
Ilta oli jo käsissä, kun Pentti Heinonpoika taas kulki Torkkelin vanhan linnan suojissa hakemassa Degen-voutia ja Knut Possea, jotka päiväkauden olivat viipyneet Niilo Gyllenstjernan huoneustossa, — niin hitaasti oli lepattava liekki sammumistaan tehnyt. Nyt tuli kuitenkin Posse häntä vastaan asesalissa ja ilmoitti vakavana ja hartaudella sotureille, jotka olivat sinne kokoontuneet kuolinsanomaa odottamaan:
— Kamppailu on päättynyt. Laskekaa tornin lippu puolitankoon.
Niilo-herra on päässyt lepoon.
Kaikki tekivät ristinmerkin, toivottaen rauhaa vainajalle, ja Posse itsekin kumarsi päänsä syvälle ja risti kätensä. Hetken vallitsi hiljaisuus suuressa tuvassa. Mutta kun Posse taas nosti päänsä pystyyn, silloin astui Pentti hänen eteensä ja lausui:
— Minä jo tällä välin olen uudella matkalla ollut.
— Missä?
Posse, joka vielä oli kuolinhuoneesta tuomainsa mielialojen ja mietteiden vallassa ja niiden takia oli unhottanut ulkolaiset vieraansa, ei heti älynnyt, mistä nyt olikaan kysymys. Ällistyneenä hän kuunteli, kun Pentti hänelle kertoi tanskalaisten äkillisen paon ja heidän väkinäisen paluunsa. Mutta sitä kuunnellessaan hänellä musteni muoto ja kiivastuneena hän kysyi:
— Ovatko vieraat nyt edes varmassa tallessa?
— Lukon takana ovat vierashuoneessaan. Ja ovella on Hintsa vartijana.
Tuokion Posse punnitsi, mihin tekoon ryhtyisi. Sitten hän virkkoi:
— Näihin vieraisiin siis kohdistuu ensi toimeni tämän linnan päällikkönä, — ja ehkäpä sillä onkin jo ratkaiseva merkitys. Käyn heitä heti puhuttelemassa.
Nostaen kypärähatun päähänsä läksi Knut-herra laskeutumaan vierashuoneisiin, jotka olivat alemmassa kerroksessa. Mutta hän pysähtyi vielä ovelle ja virkkoi Pentille, joka häntä seurasi:
— Sinussa on tointa ja päättäväisyyttä, nuori mies. Luotan sinuun vastakin! — Ja se tunnustus oli Pentistä suurin palkinto, minkä hän saattoi saada.
Kun Knut Posse tuokion kuluttua seisoi tanskalaisten edessä, ei hän siinä enää seisonut kohteliaana saattomiehenä, vaan ankarakatseisena isäntänä. Lyhyesti ja kylmästi ilmoitti hän vihaisena ja riidanhaluisena vastaansa ryntäävälle rovastille, että tämän matkan jatkamisesta ei nyt tule mitään, vaan saa hän toistaiseksi vierailla Viipurissa, kunnes tahtoo palata äskeisiä jälkiään takaisin omaan maahansa. Ja Posse lupasi valvoa, että hän sinne todella ja kunnialla palaa.
Sapenkarvaisena kasvoiltaan kuunteli Tanskan kuninkaan lähettiläs tätä tuomiota, jonka hänelle langetti halpa-arvoinen aatelismies, eikä hän aikonut siihen ollenkaan alistua. Hän puhisi ja puhui:
— Etkö ymmärrä, mies, että me olemme kuninkaan lähettäminä matkalla suuriruhtinaan luo, — kuinka uskallat meitä pidättää?
— Uskallan, kun näen, että teillä on pahoja aikeita sitä maata vastaan, jonka vieraina olette.
— Niitä aikeita et voi sinä arvostella, sähisi tohtori. — Vie minut linnanherran luo!
— Linnanherra Viipurissa olen nyt minä.
— Niilo-herra on siis kuollut, virkahti vieras pettyneenä, mutta jatkoi samalla: — Te täällä erämaanlaidassa ette tietysti älyä, miten valtioasiat ovat kääntyneet ja mitä matkani merkitsee Ruotsille ja Suomelle!
Virtana valuivat lepertelevät sanat rovastin turpeilta huulilta, kun hän silmät säkenöiden laajasti kuvaili, kuinka vakavia seurauksia koko Ruotsin valtakunnalle koituisi siitä, jos eivät lähettiläät ajoissa pääsisi rauhanehdotustaan perille viemään, kuinka tästä heidän matkastaan riippui, voidaanko venäläisten laumat estää maahan hyökkäämästä, vai eikö. Hannu-kuningashan tarkoittaa Ruotsin parasta, vakuutti viekas pappi yhä uudelleen, ja huudahti:
— Knut Posse, raskas on edesvastuusi siitä, mihin nyt ryhdyt, — sinä hankit sotaa!
— Sen edesvastuun minä muistan. Itse vastaan teostani.
— Mutta muistappa myöskin, minkälaiset ovat varustuksenne täällä, — ymmärräthän, ne eivät päivääkään pidätä suuriruhtinasta.
— Siitä taaskin vastaan minä.
Vastakkain kalskahtelivat näin väittelijäin lauseet, papin kiihkoisesti pauhatessa ja Possen vastatessa lyhyeen ja varmasti. Vakava oli kasvojen ilme linnan uudella herralla, hän tunsi selvästi, että tällä hänen teollaan kylläkin saattoivat olla syvät jäljet. Mutta hän oli päätöksensä tehnyt, eikä sitä purkanut. Hän kumarsi ja läksi poistumaan tanskalaisten herrain vankilaksi muuttuneesta vierashuoneesta.
Vieläkin koetti rovasti häntä pelotella, viskaten hänen jälkeensä pirullisen ivan:
— Ehkä muistat, Knut Posse, tämän keskustelun silloin, kun Viipuri on menetetty ja sinulta kuningas vaatii tiliä suotta syntyneestä sodasta.
— Muistan. Tulkoon sota, jota kuitenkaan ei voida välttää. Nukkukaa hyvin, herrat!
Lukko rapsahti kiinni, ja varmoin askelin nousi Knut Posse ylös Olavintorniin, jossa hän aavisti monivaiheisen elämänretkensä vastuurikkaimman taipaleen nyt alkavan.
* * * * *
Tointa ja liikuntaa oli sillä välin pitkän hiljaisuuden jälkeen virinnyt Viipurin linnassa ja varsinkin sen juhlasuojissa, joissa kuolinhuoneesta palaavat dominikaaniveljekset nyt saatossa kulkivat palmunoksia kantaen ja suitsutusastiaa heilutellen. Suureen vaakunasaliin pystytettiin parastaikaa korkeaa ruumiinlavaa, johon vainaja kannettiin ja hopearistillä koristetulla, mustalla ruumisliinalla peitettiin. Lavan kahden puolen sytytettiin korkeat, kierretyt vahakynttilät palamaan, ja kasvonsa peittäneet munkit valmistausivat sen ääressä valvomaan ja lukemaan messuja aina siihen asti, kunnes vainaja kätkettäisiin linnan kirkon hautakammioon. Mustia kankaita ripusteltiin juuri vaakunasalin seinille sen vaalenneiden arkiverhojen sijaan ja suitsutussavun sekä palavain vahakynttiläin painostavaan käryyn sekaantui pian permannolle sirotettujen kuusenoksain tuores tuoksu.
Knut Posse kulki huoneesta huoneeseen katsellen sitä surullista toimitusta. Hän lausui lohduttavan sanan mustapukuiselle rouvalle, joka lavan ääressä lastensa ympäröimänä leskeyttään itki, sopi linnanpapin kanssa toimeenpantavista hautajaismenoista ja lähetti airueita lennättämään etäämmälle sitä kuolinsanomaa, jota kirkonkellot parastaikaa lähinnä asuville kalkuttivat. Mutta Possen ajatukset, hänen suorittaessaan näitä velvollisuuksiaan edeltäjänsä muistolle, suuntausivat eteenpäin, nousevaan aikaan ja sen tehtäviin. Vaakunasalista taas astuessaan suureen asehuoneeseen, jossa messusta palanneet linnanmiehet näyttivät häntä odottelevan, virkkoi hän näille:
— Tänään ja huomenna suoritetaan kunnioitus vainajalle. Mutta sitten alkavat täällä toimet elämisen puolesta. Meidän täytyy valmistautua täällä taistelemaan, kestämään ja voittamaan. Kaikkihan tahdomme täällä yhdessä kestää ja voittaa?
— Kaikki!
Vanhojen linnannihtien silmät säteilivät, kun he näin uudelle linnanherralle valansa vastasivat. Jo se seikka, että he tiesivät Knut Possen taas olevan joukossaan johtajanaan, oli kylvänyt heidän mieliinsä sitä luottamusta, jonka he olivat olleet menettämäisillään, ja hänen varmat, lujat tervehdyssanansa valoivat heidän suoniinsa nyt uuden, lämmittävän uskon.
Posse itse nosti kypärähatun harmailta hapsiltaan ja astui peräseinälle, tuon kömpelösti veistetyn jumalanäidin kuvan eteen, jonka jalustalla paloi pieni, keltainen liekki. Hän polvistui siihen hartaana, ja hänen mielensä suli nöyrään rukoukseen. Hän rukoili jumalanäidiltä apua ja voimaa, voidakseen läpi vaikeidenkin vaiheiden ylläpitää tuossa miehistössään voiton toivoa ja elämän rohkeutta.