Attila tarttui tarjottuun käteen, joka etsi sovintoa: — Paljoa vaarallisempi on hyvä vihollinen kuin huono ystävä, vastasi hän vienosti. Edellinen valloittaa vähitellen sydämmemme, jälkimmäinen työntää sen vihdoin pois.
— Älkää vielä jättäkö meitä, pyysi Sprengtport. Jumala tietää kuinka ja koska tapaamme toisiamme toiste.
— Ehkä ei koskaan. Maria liitelee sieluni edessä, ja minä kuulen Suomen valitukset. Tulin tänne toimiakseni teidän kanssanne, mutta ette tahdo, sentähden täytyy minun lähteä.
Sprengtport pusersi häntä vielä kerran rintaansa vasten ja kätteli lempeästi. Sitten saattoi Löfving häntä ulos pimeään yöhön.
* * * * *
Kun Löfving seuraavana aamuna kulki Haminan torin poikki, tulivat Buddenbrock, Ring ja Segebaden häntä vastaan. Kaikki kolme näyttivät yrmeiltä ja uhkaavilta.
— Eikö teillä ole mitään raporttia annettavana? kysyi parooni vastaamatta kapteenin tervehdykseen.
— Kaikki on rauhallista, teidän armonne. Sittenkun Tatistsheff vei viimeiset joukkonsa Ykspäästä ei ole mitään kuulunut.
— Entä te itse, Löfving? Missä olette kuleksinut viime yönä? Ja kenen kanssa?
Vähääkään hämmästystä osoittamatta katseli Löfving päällikköä levollisella viattomuudella: — Minun askeleeni ovat helposti luettavissa ja seuranikin. Kello kolmeen aamulla olin Tammelan torpassa ja sitten tein kävelyretken ulkoseutuun. Minun tietääkseni ei ole mitään tapahtunut.
— Konna! huusi Buddenbrock. Tahdotte luikertaa käsistä. Ette rohkene tunnustaa kenen kanssa kuljitte! Olkaa varuillanne. Ei täällä kukaan rangaistuksetta saa kavaltaa.
— Se, joka rohkenee syyttää minua semmoisesta, on itse kavaltaja.
Minuun se ei satu.
Buddenbrock loi kysyväisen katseen nuoriin seuraajiinsa. Silloin astui Segebaden askeleen eteenpäin ja sanoi: — Löfving ei saata kieltää, että te viime yönä seurasitte erästä kummallista miestä kauas matkalle Viipuriin päin vartiomme ohitse. Kuljitte ensin jalkaisin, mutta sitten otitte hevosen ja annoitte toisen muukalaiselle. Ratsain palasitte.
— Ja, jatkoi Ring, tänä aamuna löydettiin metsänlaidassa vaaleakiharainen peruukki, aivan samanlainen kuin se jota kumppaninne käytti. Kenen se on ollut? Ja kuinka tahdotte selittää, että ensimmäinen kenttävahti näki teidän seuraavan nuorta sitransoittajaa, mutta toinen vannoo, että seurasitte sairasta kulkukauppiasta.
— Vai niin! huudahti Löfving ihmetellen. Sitäkö tarkoitatte? En voinut käsittää, että herrat panevat minut syytteeseen henkilön tähden, jolla oli herra paronin omakätisesti allekirjoittama matkapassi.
— Matkapassi!? kysyi Buddenbrock. Minulta? Mitä se tietää?
— En tiedä lieneekö se salaisuus, mutta ainakin minusta tuntui kuin olisi soittaja tahtonut salata että hän oli ollut teidän ylhäisyytenne puheilla. Vasta sitten kun olin uhannut panna hänet syytteeseen ja vankeuteen, sain tietää asian oikean laidan ja päätin saattaa hänet pois meidän alueeltamme. Luulin tehneeni hyvän työn, kun en ollut tietävinäni mitään koko asiasta.
Buddenbrock näytti kuin pilvistä pudonneelta. — Onko tuo Löfving menettänyt järkensä? Kuinka hän uskaltaa sekoittaa minun nimeni tähän asiaan?
Osoittamatta vähintäkään hämmästystä vastasi kapteeni varsin tyynesti: — Muukalaisen tapasin kello seitsemän aikaan eilen illalla kaupungin ulkopuolella, ja koska hän tuntui epäluulonalaiselta, kysyin häneltä päivän tunnussanaa. »Jumalan kanssa», vastasi mies selvästi, mutta sittenkin pyysin nähdä hänen passiansa. Hän veti sen esille, ja omilla silmilläni näin, että sen oli antanut neuvosto Tukholmassa. Muukalainen sanoi olevansa Rostockista kotoisin, vaan sieltä oli hänet kutsunut herra Gyllenborg, joka tahtoi lähettää hänet Suomeen hauskuttamaan sotaväkeä Haminassa soitollaan.
— Mitä hiton juttuja nuo ovat? huudahti Buddenbrock yhä enemmän ihmeissään.
— Kyllä uskon, että mies puhui totta, vakuutti Löfving.
— Mutta sitä minä en usko, keskeytti Segebaden. Ellette te itse valehtele, niin valehteli ainakin tuo toinen.
Löfving katseli vastustajaansa suoraan silmiin: — Jos hän oli petturi, niin kai hänet jo aikoja sitten olisi otettu kiinni. Ei ole niinkään helppo kulkea luvattomissa asioissa Turusta tänne saakka.
— Kuka sanoo, että hän on ollutkaan Turussa? kysyi Ring.
— Ainakin on hän ollut Porvoossa, mikäli minä ymmärrän. Epäilin minäkin alussa aivan kuin tekin, mutta sitten kun hän oli kuvannut minulle kaupungin ja kirkon aivan semmoisiksi kuin ne olivat täytyi minun uskoa. Yksi asia vaan epäilyttää.
— Mikä niin? kysyi Buddenbrock huomaavaisuudella, jommoista hän ei ollut tähän saakka osoittanut.
— Hän väitti että eversti Lagercrantz oli vangittu.
— Vangittu! toistivat Ring ja Segebaden hämmästyneinä katsellen
Buddenbrockia. Tämä kalpeni.
— En tiedä, jatkoi Löfving viattomasti, mutta niin se muukalainen kertoi. Se tapahtui rannalla, jossa eräs upseeri muutamien rakuunain johtajana veti käskykirjeen esiin ja vaati everstin miekkaa. Ensin eversti Lagercrantz ei tahtonut antaa sitä, mutta antoi sitten kuitenkin. Hänet vietiin laivaan, joka oli lähtövalmiina, ja siinä täytyi everstin vankina kulkea Tukholmaan. Ties Jumala puhuiko muukalainen totta, mutta niin hän vaan kertoi.
Buddenbrock seisoi siinä hämillään ja ääneti. Tämä salaisuus ei voinut olla tunnettu muuten kuin että joku juuri äsken oli tuonut sen Porvoosta. Itse hän ei ollut vielä saanut raporttia.
— Tahdon tavata tuota miestä, sanoi hän kiivaasti. Laittakaa hänet tänne!
— Voi, kun en tietänyt ennen! huudahti Löfving. Nyt on liian myöhää. Tuo kummallinen mies uskoi minulle että hänet oli lähetetty herra paronin veljen luo Viipuriin ja hän katosi käsistäni niin äkkiä ja selittämättömästi kuin olisi ollut itse paholainen.
— Valehtelet! huusi Buddenbrock. Jotakin sinulla on ollut tekeillä, ja nyt pelkäät joutuvasi kiinni.
Kapteeni loi tyynen ja vakavan katseen esimieheensä.
— Ketä pelkäisin? En pelkää koskaan, sillä minulla on laupias Jumala ja oikeutta tekevä kuningas. Vihollistanikaan en pelkää, sillä hänen iskuunsa vastaan iskulla. Jos kaikilla olisi ollut minun rohkeuteni, kun olimme Säkkijärvellä ja minä pyysin 2,000 miestä, niin olisi teidän ylhäisyydellänne 24 tunnissa ollut Viipurin avaimet kädessään.
Vihan piirre ilmaantui Buddenbrockin kasvoissa: — Sinä kai halusit komppaniiasi kanssa toistaa samaa mitä teit Lappeenrannassa, kun sitä ei millään keinoin saatu paikkaansa pitämään.
— Ei ikinä, teidän ylhäisyytenne. Kyllä se tällä kertaa olisi suorittanut asiansa niin hyvin, että teidän ylhäisyytenne lastenlapset olisivat olleet pakotetut ylpeydellä sanomaan: «Olivat sentään suomalaiset rykmentit miehiä, joihin saattoi luottaa.»
Segebaden. Semmoista on nyt helppo sanoa.
Ring. Kuka takaa, ettette olisi kaikki hukkuneet?
Löfving. Sitä ei olisi tapahtunut. Semmoisessa pyryilmassa olisi kaikki sujunut kuin rasvattuna.
Segebaden. Ainakaan ei mikään estä teitä nyt kerskaamasta.
Löfving kohotti ylpeästi päätänsä. — En ole koskaan kantanut kunniaani suussani, mutta sitä uskallan väittää, että epäilkööt mieheni ketä tahansa, minua ne eivät epäile, enkä olisikaan jättänyt heitä pulaan. Sentähden olimme voitosta varmat.
— Epäileekö väki täällä ketään? kysyi paroni tutkien.
— Kyllä, niitä, joihin se ei luota.
— Ei luota. Siis kuitenkin johonkuhun?
— Se ajattelee samaa kuin se ajatteli silloin kun menetimme
Lappeenrannan ja Wrangelin. Susi ei itke koiran kuolemaa.
Tumma puna nousi Buddenbrockin poskille, mutta hänen ryhtinsä pysyi arvokkaana ja ääni tyynenä, kun hän vastasi: — Kapteeni Löfving ei tee ensi kertaa näitä viittauksia, mutta tämä on oleva viimeinen. Kunnes olette antanut tyydyttäviä selityksiä kaikkeen siihen, mitä täällä olette puhunut, antakaa pois miekkanne.
— Miekkanne! pyysi Segebaden.
Heti seisoi Löfving miekka kädessään, valmiina antamaan sen pois, mutta siinä oli hän pakotettu purkamaan sydäntänsä, ja kylmällä tyyneydellä lausui hän lujasti ja katkerasti: — Voi teitä päälliköitä ja kuninkaan miehiä! Te hajoitatte missä teidän pitäisi koota, tapatte sitä mitä pitäisi säilyttää, ja tallaatte sitä minkä pitäisi elää. Mutta yhtä varmasti kuin te nyt kavallatte tätä maata, on se päivä koittava, jolloin teitä kavalletaan, sillä Jumala on oleva kostajamme.
IV Luku.
Levottomia päiviä.
Haminan kaupunki mainitaan perustetuksi vuonna 1632 nimellä Vehkalahti samannimisen pitäjän mukaan. Syrjäisenä kylänä pysyi se kauan huomaamattomana ja erillänsä suurista valtiollisista tapauksista, mutta kun Viipuri oli menetetty, täytyi Ruotsin etsiä uutta puolustuslinnaa Etelä-Suomessa, ja silloin kääntyivät silmät Haminan puoleen. Ensimmäinen linnoitus rakennettiin 1722, mutta vähäpätöinen se oli, ja sentähden kun ruvettiin valmistuksiin 1741 vuoden sotaa varten, laajennettiin sitä, ja tämän kertomuksen aikana oli kaupunki kaikilta tahoilta ympäröitty linnoitetuilla valleilla, jotka sitä enemmän rasittivat mieliä mikäli ne valmistuivat. Semminkin synnyttivät levottomuutta valleihin sijoitetut ruutikellarit, kun huhuttiin, että ne olivat huonosti varustetut ja kaupunkilaisille hengenvaaralliset. Eikä luontokaan tarjonnut mitään virkistävää mielelle, sillä Hamina ei ollut mitenkään sen puolesta suotuisa. Ympäröitsevät linnoitukset olivat kyllä laajat, mutta itse kaupunki oli pieni ja useimmat talot olivat vaan matalia puuhökkeleitä. Niiden keskellä kohosi kuitenkin suuri, komea rakennus, jota sanottiin kuninkaalliseksi varastohuoneeksi, sekin puusta, mutta kopeillen suurella, kullatulla F:llä kuninkaallisen kruunun alla. Tämä upea koristus oli asetettu korkealle harjalle ja loisti päivänpaisteessa puolen penikulman päähän kaupungin ulkopuolelle. Monen mielestä oli tuo kultainen merkki kunniana kaupungille ja enteenä sen vastaisesta suuruudesta, mutta toiset pitivät sitäkin vaarana, koska viholliset jo kaukaa saivat siitä selvän maalin palaville pikivannikoilleen ja pommeilleen.
Tähän aikaan lisäsi huolia myös kivulloisuus. Laivasto, joka ankkuroi Haapasalon ja Kursalon luona, lähetti joka päivä sairaita ja kuolevia maille, eikä ollut tila parempi armeijankaan väestössä. Huono ruoka, huono vesi ja epäterveelliset asunnot olivat synnyttäneet kuumeita ja punatautia, jotka vaativat epälukuisia uhreja. Ahtaus ja hoidon puute levitti ruttoa, niin ettei vihdoin, ollut yhtään taloa, jota kuolema olisi säästänyt.
Kevät kului kuitenkin ilman erityisiä tapauksia, sillä uudistettu aselepo jatkui määräämättömäksi ajaksi. Pohjoisessa, Marttilan tienoilla, tapahtui joskus kahakoita, mutta vaikka olivatkin verisiä, eivät ne tuottaneet tärkeämpiä seurauksia. Ruotsalainen pääkortteeri oli yhä vielä Myllykylässä, kolme virstaa Haminasta pohjoiseen. Armeija, johon kevätpuolella oli tuotu lisäväkeä, oli nyt luvultaan 15,000 miestä ja majaili osaksi Haminassa, osaksi pitkin Kymijokea, estääksensä Keltin ja Anjalan luona venäläisten pääsöä. Laivastossa oli 15 linjalaivaa ja 5 fregattia paitsi kaalerilaivastoa 3,700:dan miesvoimalla. Idässä vartioitsi kaupunkia 600 jalka- ja 72 tykkimiestä, joiden 24 kenttätykkiä olivat asetetut vuorisolaan Mäntylahdella 5 virstaa kaupungista.
Siten varustettuna taistelua varten oli koko seutu jännityksessä ja levottomuudessa. Kukaan ei tiennyt milloin aselepo päättyy, mutta että se voi tapahtua minä hetkenä tahansa, sen tiesivät kaikki. Ja mitä sitten tulee? Alituinen epätietoisuus rupesi vihdoin painostamaan rohkeimpienkin mieltä, ja moni piti jo lopullista ratkaisua parempana kuin tätä ijankaiken uhkaavaa vaaraa.
Sillä kannalla olivat asiat, kun yksi Lewenhauptin ajutantti äkkiä sairastui ja kuoli. Hänen edeltäjänsä oli sama kuume jo sitä ennen temmannut pois, ja kun useat muutkin upseerit tunsivat saman raivoavan ruton heitä uhkaavan, pääsi kauhu ja levottomuus yleiseksi. Ei ollut ylhäinen enemmän turvattu kuin alhainenkaan. Täällä saattoi ken hyvänsä ensi päivänä maata paareilla.
Huolimatta tarttumasta ja yleisestä alakuloisuudesta, tahtoi Lewenhaupt kunnioittaa ajutantti-vainajansa muistoa ja saada hänen viimeisen matkansa niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Ruumis siunattiin muutama päivä ennen juhannusta kirkossa, ja siellä ympäröivät arkkua ylhäisimmät esikunnan upseerit. Itse Lewenhaupt näytti kovin liikutetulta, kun sotapappi pitkässä puheessa ylisti vainajan ansioita, tulkitsi jälkeen jääneiden kumppanien kaipuuta, ja hartailla sydämmillä yhtyivät kaikki virteen, jolla toimitus lopetettiin.
Pieni kirkko oli ahdinkoon saakka täynnä, ei ainoastaan likeisiä ystäviä, vaan uteliaitakin, jotka tavalla tai toisella olivat hankkineet itselleen pääsyn. Mutta vaikka monikaan ei voinut nähdä muuta kuin korkeiden herrojen hattuja, pysyttiin kuitenkin hartaina loppupuoleen. Jo oli aljettu viimeinen virsi, kun ovenpuolella syntyi häiriö. Mitä se on? Mitä merkitsi tuo kumea sorina ja liike, joka aallon tavoin vyöri yhä ylemmäksi? Joka mies ehdottomasti käänsi päänsä nähdäksensä, eikä aikaakaan niin huomattiin venäläinen sanansaattaja kirkon ovella ja nähtiin kapteeni Mörnen tunkeutuvan joukon läpi tuoden kirjettä, jonka hän antoi Lewenhauptille. Tämä kiihkeästi repi kuoren ja punastui. Sillä välin loppui virsi, ja kun viimeiset säveleet olivat haihtuneet, lausui kreivi matalalla äänellä likimmäisille jotka kovassa jännityksessä olivat odottaneet hänen sanojansa — Aselepo on päättynyt. Kolmen päivän perästä aikoo Lascy olla meitä vastassa.
Nyt syrjäytti tämä kysymys kaikki muut ajatukset, ja tuota pikaa oli kirkko tyhjänä. Uutinen levisi miehestä mieheen, ja koko Hamina joutui kauhun valtaan. Väkijoukko hajaantui kuin akana tuuleen, ja sotapäälliköt kokoontuivat linnanpäällikön, eversti Villebrandin luo neuvottelemaan. Neuvottelu oli lyhyt mutta kiivas, sillä eversti Bousquet asettui mitä jyrkimmästi useimpien ehdottamaa peräytymistä vastaan. Hän huomautti mitä seurauksia olisi siitä, että ilman muuta Hamina lahjoitetaan pois, vaikka se aivan äskettäin oli maksanut 23 tynnyriä kultaa. Olkoonpa vaan, että Ranska eikä Ruotsi maksoi nuo rahat, tappio on yhtäkaikki sama. Hamina oli koko muun Suomen avain. Sitäpaitsi oli tänne koottu suurin osa sitä viljaa, niitä ampumavaroja ja muuta muonaa, mitä maassa löytyi. Tahdottiinko nyt heittää tämä kaikki?
Tämä kaikki voidaan pelastaa, arvelivat toiset, mutta se käy mahdottomaksi, jos päistikkaa peräydytään.
Jos saataisiinkin varastot kuljetetuiksi pois, millä korvataan linna, joka tarkoittaa koko Etelä-Suomen suojelemista ja armeijan tukea. Eikö peräytymisellä saada aikaan sama epätoivo kuin Lappeenrannan hävityksessä. Ja kuka takaa, että päällikkyys moisen siveellisen häviön jälkeen vielä jaksaa pitää johdon käsissään? Omasta puolestaan varoi Bousquet pahinta ja kehoitti virkeällä innolla taisteluun.
Tämän johdosta syntyi uusi neuvottelu. Edut ja vaikeudet otettiin vielä kerran harkittaviksi, mutta mitä likemmin asemata tarkasteltiin, sitä selvemmältä tuntui jokaisesta, että oli täytymys peräytyä. Hamina ei ollut paljonkaan parempi kuin hiirenpesä. Sen katuja voitiin joka haaralta ampua, eikä vihollisen ollut vaikeata päästä parinsadan askeleen päähän kaupungista, sillä ollessaan korkean rannan suojassa ei tarvinnut hyökkääjän pelätä, että häntä ennen aikoja huomataan, vielä vähemmin että häneen ammutaan. Sitäpaitsi oli koko puolustuslaitos nurinpäin. Ei ollut ulkovarustuksia ympäröivien kunnaiden pyyhkimistä varten. Ja millainen oli itse linnoitus? Ikäänkuin tehty tarjoamaan valloittajalle voiton. Nostosiltain sijassa oli kiinteitä siltoja ja kelvottomia puuportteja ilman yhdistysvalleja. Ja vallit! Ne saattoi sadekuuro viruttaa pois. Juoksuhaudat olivat kyllä riittävän syviä, mutta paaluaitauksia puuttui saatikka muuta, mikä ryntäävää vihollista estäisi. Sitäpaitsi oli linnoitussuunnitelma niin laaja, että sen puolustukseen tarvittiin 10,000 miestä. Mutta ruotsalaisessa armeijassa ei ollut kuin 14,000 miestä. Lascy sitävastoin oli tulossa 22,000 miehen kanssa. Täällä ei voitu mitään saada aikaan.
Eversti Bousquet ikäänkuin kairasi terävät silmänsä tuohon loistavaan joukkoon, joka niin avomielisesti hylkäsi jokaisen puolustamishankkeen.
— Hamina, ärjäsi hän, on siis hiirenpesä, kurja hökkeli, kokonaan arvoton ja mahdoton puolustaa!
— Siihen asiaan ei maksa vaivaa tuhlata sanojakaan, huudettiin monelta taholta.
Mutta Bousquet ei hellittänyt: — No olkoon! Veremme on siis liian kallis vuodatettavaksi Haminan puolesta! Mutta miksi olemme siis viipyneet täällä ikäänkuin tämä linna olisi paras turvamme. Vastoin parempaa tietoamme olemme houkutelleet tänne talonpoikia Venäjän puolelta saadaksemme siedettävää ruokaa ja voidaksemme puolustaa asemaa. Olemme kestäneet kelvotonta juomavettä, joka on vienyt hengiltä sadottain nälkäisiä miehiämme, olemme rasittaneet suomalaisia rykmenttejä vallien korjaamisella ja jo entiseltään syvien vallihautojen syventämisellä. Olemme luulotelleet kuninkaalle ja kansalle, että he juuri tässä paikassa saavat nähdä uskollisten ruotsalaistensa taistelevan viimeiseen veripisaraan ennenkun luopuvat siitä. Olemme entisillä erehdyksillä synnyttäneet alakuloisuutta ja avonaista nurjamielisyyttä niissä, joiden pitäisi meihin luottaa, ja joita ilman emme mitään voi. Minkä tähden? Totta tosiaan, siksi vaan että he voisivat syystä leimata meitä julkisiksi kavaltajiksi.
Syntyi ääretön hälinä. Bousquet'n viimeiset sanat olivat nostaneet vimmattua suuttumusta, joka purkautui uhkauksiin ja solvaaviin sanoihin, mutta vanha eversti ei peruuttanut mitään. Ranskalaisena ja kaarlolaisena hän tiesi, mitä sellainen armeija, joka taistelee henkensä puolesta, voi saada aikaan, ja Hamina oli kyllä hyvä, jos sitä puolustivat miehet eikä jänikset. Muutoin ei ollut tarvis päästää vihollista kaupungin luo. Olihan Mäntylahden sola, jota voitiin puolustaa maailman loppuun saakka.
Tämä viime lausunto sai mielet vähän rauhoittumaan. Neuvoteltiin uudestaan ja ryhdyttiin vihdoin äänestykseen, mutta tulos oli sama. Solalla ei ollut varsinaista merkitystä kaupunkiin nähden. Peräytyminen oli välttämätön mieluimmin Summaan, josta sitten käännyttäisiin joko Marttilaan tahi Haminaan. Sieltä voitiin pitää auki tie Kymijoelle, joka oli oikea puolustuslinja. Tätä ehdotusta puolustivat kaikki muut paitsi Buddenbrock ja eversti Freidenfelt, jotka yhtyivät Bousquet'hen.
Armeijalle annetaan käsky peräytyä, ja vähälukuisen miehistön kanssa jätetään ainoastaan Bousquet paikalle suoriutuman miten parhaiten voi. Raivostuneena kuin ärsytetty leijona tempasi 78 vuotias eversti peruukin päästään, iski sen pöytään ja kysyi eikö jo Säkkijärven ja Lappeenrannan häpeä riittänyt. Sitten huomautti hän taas mitä seurauksia peräytymisestä olisi ja syytti kaikkia jotka Hatun nimen omistavat. Erityisesti puhui hän Lewenhauptia varmaankin kohtaavasta edesvastuusta, ja kuinka hän kerran vielä saa katua sitä erehdystä, jonka nyt teki, sillä puolustaa sitä ei voitu koskaan.
Levotonna ja tuiki pahalla mielellä lähti Lewenhaupt pois. Säkkijärven muisto oli haava, joka ei tahtonut parantua, ja nyt oli Bousquet iskenyt sitä syvemmäksi. Voi tuota onnetonta talviretkeä, josta häntä alituisesti soimattiin! Buddenbrock huomasi synkän ystävänsä alakuloisuuden ja seurasi häntä lieventääksensä hänen ahdistustansa lohduttavilla sanoilla. — Miksi yhä tuskitella tuosta vähäpätöisestä Säkkijärven asiasta? Sitä ei enään kukaan ajattele. Sinua ei moitita sotaliikkeistäsi, vaan kuninkaanvaalista, kun pidät Birkenfeldin etkä Kaarlo Ulrikin puolta.
— Tiedän sen, vastasi Lewenhaupt suuttuneena. Mutta minkätähden sitte huudetaan tuota holsteinilaista nulikkaa? Selvästi vanhan ystävän loukkaamista varten. Tahdotaan pettää Ranska ja vaihtaa tämä vanha liittolainen Venäjän ystävyyteen. Venäjä ja Ruotsi ystävyksiä! Sepä jotakin. Mikä halpa mielettömyys!
— Mutta, intti Buddenbrock varovaisesti, sillä voimme saada rauhan ja keisarinnan ystävyyden. Armeija saisi palata kotiin, ja tämä kurja rajamaa pääsisi jatketusta hävityksestä.
Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä, kun hän pysähtyen puoleksi uhkaavalla äänellä kysyi:
— Oletko sinäkin niitä? Luuletko etten tiedä mikä käärme noissa rauhan laupeissa sanoissa piilee? Kadehditaan valtaani, tahdotaan kukistaa minut, jotta päästäisiin itse peräsimeen. Siinä se rauha, jonka tähden meidän miehemme nyt matelevat verivihollisemme edessä. Mutta vielä minä pysyn ohjaksissa, eikä kukaan minulle määrää lakia, sillä itse minä olen heidän lakinsa.
Buddenbrock laski kätensä ystävän olalle: — Sinun täytyy punnita sanojasi, Lewenhaupt. Tuonlaiset lausunnot saattavat käydä raskaiksi, jos meidän suupaltit sattuvat niitä kuulemaan.
— Ikäänkuin ei kaikki kävisi raskaaksi, kun vaan ei tanssita junkkarien pillin mukaan. Mutta minä sanon sinulle, tällä kertaa Ruotsi valitsee kuninkaansa siitä huolimatta mitä nuo pöyhistyneet onnenonkijat käskevät. Vielä on Fredrik kuningas elossa, ja hänen jälkeläisensä valitaan julkisilla valtiopäivillä. Kansa äänestää Birkenfeldin herttuata, sillä hän voi luoda Ruotsin onnen. Kaikki muut ajattelevat vaan omaa etuansa.
— Toivokaamme että niin käy, vastasi Buddenbrock, hyvillänsä kun sai aihetta päästä polttavasta pääkysymyksestä. Toivokaamme että herttuasta kehittyy sinun onnesi ja Ruotsin. Muistathan millaista loistoa kaikki ennustivat sinulle, kun Tukholmassa astuit laivaan purjehtiaksesi Suomeen?
Lewenhaupt seestyi ja katsoi luottomielisesti asekumppaniansa. — Kun nousen loistoon, niin sinäkin Buddenbrock nouset kunniaan. Tahdon palkita ystäviäni kuninkaallisesti, mutta vihollisiani tallaan, kunnes he kiemuroivat kuin madot ja menehtyvät.
Buddenbrock nyökäytti kiitollisesti päätään, ja Lewenhaupt jatkoi: — Tiedän semmoisen päivän tulevan, sillä eräs tietäjätär on minulle ennustanut enemmän kunniaa kuin mitä voin kestää.
— Koska? Missä?
— Ranskassa, Hän sanoi että voin odottaa hallitsijanvaltikkaa, ellen kompastu 2:teen ja 3:een. Varon näitä numeroita, sillä ne näkyivät paarini alla.
— No niin, ruumispaaria he voivat ennustaa meille kaikille, mutta valtikkaa! Oletko koskaan ajatellut itseäsi hallitsijan valtikka kädessä?
Lewenhaupt punastui äkisti, ja hänen silmänsä leimahtivat: — Miksi ei?! Mutta valtikkaan kuuluu kruunukin. Hän viittasi itään: — Ehkäpä se riippuu tuolla.
* * * * *
Tieto armeijalle annetusta peräytymiskäskystä levisi kuin kulovalkea kaupunkiin, ja samaan aikaan kiiti kuriiri pääkortteeriin ilmoittamaan, että aselepo oli päättynyt. Odottamaton uutinen sotaväen lähdöstä nosti Haminassa hämmästystä ja kauhua. Ennen niin taistelukiihkoiset Hatut olivat nyt siksi sävyisiä, että pahoittelivat kun ei oltu rauhallisilla keinoilla sovitettu selkkauksia. Pääkortteerin ei tarvinnut heti tehdä lähtöä, oli siis riittävästi aikaa päästää tunteet purkautumaan, ja sitä kyllä käytettiinkin joka taholla. Eräästä teltasta Myllykylän kanervakankaalla kuului jo meluavia ääniä.
— Koko tämä kurjuus tulee yksinomaan Lewenhauptista ja hänen ranskalaisista ystävistään! huusi kornetti Hubert, joka samanikäisten kumppanien parissa tahtoi purkaa sydäntänsä.
— Kenestäpä muista, myönsi Reif. Ranskalaiset kujeilijat ovat saaneet meikäläiset mielipuoliksi.
— Valehtelet, tiuskasi Segebaden, iskien nyrkkinsä pöytään. Jos kaikki olisivat Lewenhauptin lailla äänestäneet Birkenfeldin herttuaa, olisivat asiat selvillä, ja silloin voisi valtakunta yksimielisesti hieroa rauhaa.
— Mainio rauha! ivasi Reif. Jänisten ja kavaltajien ostama ranskalaisella kullalla.
Segebaden astui uhkaavana hänen eteensä.
— Toista se! Jos uskallat.
— Uskallan! Kaikki, jotka eivät ole hulluja, tahtovat rauhaa, ja sen voisimme saada, jos tekisimme Peter Ulrikin kuninkaaksemme. Hän on keisarinnan sisarenpoika, ja hänestä olisi valtakunnalle suurta hyötyä, mutta Lewenhaupt tahtoo tasavaltaa, päästäksensä itse hallitsemaan, ja sentähden hän jättää maan ja valtakunnan hunningolle.
Raivokkaana kohotti Segebaden käsivartensa hyökätäksensä nyrkillä vastustajaansa; Reif niinikään tarttui pikaisesti miekkaan, mutta ennenkun hän sai sen tupesta, olivat hänen ystävänsä rientäneet estämään häntä. Segebaden tahtoi tunkea vastustajansa syrjään, mutta Reifin ystävät eivät väistyneet, ja kun samassa Segebadenin hengenheimolaiset asettuivat hänen ympärilleen, ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa suunpieksämistä.
— Ruotsi, huusi Segebaden, saa kiittää Jumalaa, kun sillä on Lewenhauptin kaltainen mies, joka vielä valvoo, että sen kuninkaan valitsevat valtiosäädyt eikä muutamat jänissydämmiset sotapäälliköt.
Reif, Hubert ja muut samanmieliset tahtoivat käydä Segebadeniin käsiksi, mutta Lewenhauptin puoluelaiset tunkivat heidät pois. Siinä huusi Reif häntä ympäröivästä ryhmästä: — Odotapa, Segebaden, sen saat vielä maksaa. Björnberg, Stjerneld ja monet muut ovat vannoneet, etteivät taistele Venäjää vastaan jos Peter Ulrik tulee kuninkaaksemme, ja siksi hän tulee. Tehköön Lewenhaupt mitä voi.
Ne sanat saivat aikaan uuden, vielä hurjemman mylläkän, ja pian syöksyivät nuoret, hurjistuneet soturit taivasalle. Sieltä kuului muiden kovaäänistä puhetta. Joukko vanhempia upseeria joi vallan lähellä heitä keisarinna Elisabetin sisarenpojan, Peter Ulrikin maljaa ja kohottivat sitten lasinsa juodaksensa Venäjän menestykseksi. Silloin lähestyi Lewenhaupt kulkien käsikynkässä Buddenbrockin kanssa, tosin jotensakin kaukana, mutta kuitenkin siksi lähellä, että jo saivat sanoista selkoa ja ymmärsivät mistä oli puhe. Ei ollut ensi kerta kun alapäällikkökunta täten uhmasi hänen tahtoansa, mutta kun hän ei kyennyt ryhtymään mihinkään näitä uppiniskaisia vastaan, poikkesi hän syrjään ja katosi ystävänsä kanssa, ikäänkuin eivät olisi mitään kuulleet.
* * * * *
Tämä levoton päivä oli nyt lopussa, ja uupuneena heittäytyi Lewenhaupt vuoteelle nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa. Neuvottelut olivat suoritetut, kirjeet kirjoitetut ja kuriirit lähetetyt. Palvelevat herratkin olivat poistuneet. Hän halusi lepoa, voidaksensa unhottaa vaivat ja huolet. Ahdistetun ylipäällikön sisu oli kuitenkin siksi kuohuksissa, ettei uni saapunut, ja taas tunki kiivaita sanoja hänen korviinsa, niin ettei unta ollut ajateltavissakaan. Liikahtamatta koetti hän käsittää näitä ääniä ja huomasikin, että etehisessä vartioiva sotamies oli joutunut sanakiistaan jonkun kanssa. Lewenhaupt kuunteli vieläkin, mutta kun kiistaa jatkui, tarttui hän pieneen soittokelloon, jolla hän kutsui vahdin sisään. Tämä aukaisi oven, mutta samassa tunki Segebaden sisään ja heittäytyi polvilleen Lewenhauptin eteen, joka vielä oli vuoteella.
— Suokaa minun lausua muutamia sanoja! pyysi nuorukainen huohottaen.
Älkää käskekö minua pois. Sanani ovat vaan teitä varten.
Lewenhaupt nousi, käski sotamiehen ulos ja tarjosi kättä Segebadenille, nostaaksensa hänet polvistuneesta asemastaan.
— Mikä on? kysyi kreivi levottomana. Mitä tahdot?
— Voi setä, jos tietäisitte! Kaikki ovat teitä vastaan. Ylhäiset päälliköt aikoivat tehdä salaliiton keisarinnan sisarenpojan eduksi. Olen kuullut heidän vannovan, etteivät aijo taistella Venäjää vastaan, koska Kaarlo Pietari Ulrik on saava Ruotsin kruunun eikä kukaan muu. Useat upseerit valmistavat jo matkamyttyjänsä palataksensa Tukholmaan ja ajaaksensa siellä tahtonsa perille.
— Lähtekööt, vastasi Lewenhaupt kalpeana mutta ylpeänä. He eivät ole yksin maailmassa. Minä saan tahtoni perille ilman heitä.
— Teidän pitää tietää kaikki! Ne komeat arkut, joita juhlallisesti ajettiin tänne — voittosaalis Säkkijärveltä —
Lewenhaupt säpsähti: — No, mitä niistä?
— Niistä puhutaan kaikkialla. Sotamiehet väittävät, että te olette salassa tyhjentänyt ne, ja pistänyt kullan omaan taskuunne. Luullaan että olette saanut nämä aarteet palkkioksi kavalluksesta. Päälliköt huutavat rauhaa, mutta sotamiehet vaativat taistelua. Ääretöntä katkeruutta on nostanut Haminan heittäminen ilman puolustusyritystäkään. Suomalaiset ja ruotsalaiset sotamiehet ovat yksissä tuumissa, ja kuulin heidän sanovan, ettei tämä peräytyminen ole muuta kuin sen jatkoa, mitä Buddenbrock teki Lappeenrannassa. Armeija lisäksi uskoo, että Lagercrantz ja Löfving ovat vangitut sentähden, että tahtoivat taistella ja koettivat estää Suomen jättämistä vihollisille.
Segebaden vaikeni, ja vasta silloin hän huomasi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. Lewenhaupt oli kavahtanut pystyyn, hänen värinsä oli muuttunut tuhkaharmaaksi, ja hän seisoi tuossa liikahtamatta tuijottaen uskolliseen sanansaattajaansa. Näytti siltä kuin olisi hänen sydämmensä lakannut tykyttämästä. Painostava vaitiolo alkoi, jolloin Lewenhaupt tajuttomasti kairasi katseensa Segebadeniin.
— Suomen jättäminen viholliselle?! huudahti hän vihdoin. Nuo ilkiöt!
— Niin, armas setä. Väestö uskoo, että te ja muut päälliköt aijotte myydä Suomen. Moni arvelee, että se jo on tapahtunut ja että vastustaminen on turhaa.
Lewenhaupt seisoi ääneti huulet yhteen puserrettuina, ja Segebaden
jatkoi: — Jos kuulisitte mitä ilkeitä renkutuksia teistä lauletaan.
Sanotaan, että kävitte Säkkijärvellä ainoastaan juodaksenne veljenmaljaa
Lascyn kanssa ja saadaksenne hänen kultansa.
— Kahleisiin nuo konnat! kirkasi Lewenhaupt ja polki lattiaa niin että huone tärisi. Jok'ikinen, joka niin puhuu, on vangittava.
— Ei ole meillä tilaa niille kaikille. Ette tiedä.
Kreivi oli hetkisen vaiti, sitten naurahti hän äkkiä teeskennellen iloisuutta, ikäänkuin olisi hän kuullut hyvän pilan: — Ho, ho, ho! Luulevat voivansa pelottaa minua! Kirkukoot, poikani! Äänekäs parkuminen rauhoittaa mielet, ja kun sitten esiinnyn niin he tottelevat.
Segebaden tunsi suojelijansa ja tiesi, ettei ollut helppoa saada häntä uuteen ajatussuuntaan, mutta hän tahtoi kuitenkin vielä yrittää ja jatkoi siis:
— Moni uskoo, että olette syytön ja että voidaan suoriutua, jos rohkeasti puolustatte Mäntylahtea. Kansa saisi siitä suurta lohdutusta, jos ottaisitte tämän huomioon. Asettukaamme vastarintaan!
Lewenhaupt hengitti helpommin. Hän näkyi päässeen oikealle uralle: — Vai niin! Minuun ei luoteta turhaan. Olen aina ollut sotamiehen ystävä ja otan asiata harkitakseni. Ehkä ei olisi hullumpaa. Voi, kunpa vaan tietäisi mitä tulevaisuus kantaa helmassaan.
Virkeä ilo näkyi Segebadenin kasvoissa, ja varmana hyvästä menestyksestä huudahti hän innostuneena: — Tiedän yhden, joka voi teille ilmaista kaikki! Se tietäjätär, joka ennusti Lappeenrannan hävityksen, on täällä. Hän tuntee koko maailman salaisuudet. Kysykäämme häneltä. Hän puhuu yksinomaan suomea, mutta olen jo siksi oppinut tätä kieltä, että voin olla tulkkina.
Kreivi vaipui ajatuksiin. Kaunis tietäjätär Lyonissa oli jo ennustanut hänelle katoamatonta kunniaa. Mutta täällä Suomessa ei siitä näkynyt jälkeäkään. Ehkä voisi tämä suomalainen noita sanoa hänelle, missä ja kuinka menestystä oli saatavissa, ja ennen kaikkea kuinka hän saisi vastustajansa kukistetuiksi.
— Tuo tänne se nainen. Mutta kenenkään tietämättä.
Segebaden riensi ulos ja palasi heti, mutta ei yhden vaan kahden tietäjättären parissa. Ring oli muuttanut vahtimiestä ja seisoi nyt samoin kuin hänen toverinsakin jännityksessä odottaen salaisen kohtauksen tuloksia.
Lewenhaupt oli valmistanut pienen kehoittavan tervehdyksen rohkaistaksensa tuota halpaa naista, ja saadaksensa hänet haltioihinsa, mutta nähdessään nämä molemmat ilmautuvan yhtaikaa, astui hän hämmästyneenä taapäin ja kääntyi sitten kysyvästi katsomaan Segebadeniin.
— En tiedä kuka heistä on oikea, sopersi tämä neuvotonna.
Korkeana ja tarmokkaana, mustapukuisena ja vakavana astui toinen naisista pari askelta huoneen sisään, ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä kalpeammiksi. Lewenhaupt katseli häntä ääneti, hänestä näytti nainen uhkaavalta kuin onnettomuutta ennustava, välttämätön kohtalo, mutta sittenkin tuntui hänestä tuo toinen nainen, joka valkoisessa puvussaan palavine silmineen katseli häntä, vieläkin kolkommalta. Hän käsitti nyt, että tuo se olikin Tasma, tietäjätär. Hänen yliluonnollinen tyyneytensä vaikutti sietämättömästi. Mutta vastenmielinen oli tuo toinenkin. Sehän oli Löfvingin vaimo. Mitä varten hän oli saapunut tänne? Ehkä muiden kanssa syyttääksensä häntä. Mitä tuolle kutsumattomalle vieraalle olisi tehtävä?
Leena vaan ei epäröinnyt. Hän astui esille, tarjosi polvistuen anomuskirjan Lewenhauptille ja sanoi: — Armahtakaa, teidän ylhäisyytenne, onnetonta. Olen kapteeni Löfvingin vaimo ja rukoilen mieheni puolesta, joka syyttömänä on pantu vankeuteen.
Tuskainen ääni kuului etuhuoneeseenkin ja lisäsi siellä seisovan Ringin uteliaisuutta. Hän raotti ovea ja näki vilahdukselta kreivin sillä hetkellä, jolloin tämä jätti anomuskirjan Segebadenille. Leena oli noussut, ja sinne uloskin kuului hänen kiivaat sanansa, jotka kaiketi koskivat Lewenhauptin vastausta hänen armonanomukseensa.
— Oi, teidän ylhäisyytenne, kuka on niinkuin Löfving kaikkialla seisonut vahvana tornina, johtavana majakkana pimeydessä? Kuka on niinkuin hän viittonut tietä epäröiville? Ei hän ole koskaan pelännyt eikä pettänyt. Olen seurannut häntä kotona ja ulkomailla niinkuin ei yksikään toinen, ja vannon, että hän on ollut vahvana linnana, jonka koko maailma näki kaukaa ja josta vihollisemme sanoivat: auta meitä, Jumala, tuosta. Hän on Ruotsin tuki, kotimaan maine ja kunnia. Semmoisiako miehiä teidän ylhäisyytenne aikoo tuomita kuolemaan?
Nyt sulki Segebaden oven, Lewenhaupt oli antanut Segebadenille viittauksen, mutta sittenkin tunki vielä yksityisiä sanoja ulos. Ring kuuli selvästi: »kavallus» — »sotaoikeus» — »lievittäviä kohtia» — »vapaus ja armo». Enempää ei mitään.
Kun Leena heti sen jälkeen lähti huoneesta, tarkasteli Ring häntä löytääksensä vastausta selittämättömään arvoitukseen. Mutta se ei onnistunut, sillä yhtä lujana ja läpitunkemattomana kuin Leena oli tullut lähti hän pois.
Tasma oli kuitenkin jäänyt, ja Lewenhauptin ovi pysyi suljettuna, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin Segebaden tuskallisena syöksyi ulos. Ring tarttui kiireesti hänen käsivarteensa ja kysyi: — Tietäjätärkö siinä lähti?
Segebaden viittasi kädellään torjuvasti: — Ei, ei!
Ring seisoi hämmästyneenä: — Hän oli kai sittenkin tietäjätär? Vastaa toki.
Kylmänväreet pudistuttivat Segebadenia: — Hän oli sitäkin pahempi, sopersi hän. Hän oli itse kolkko totuus. Lewenhaupt lupasi armahtaa hänen miestänsä, ja kiitokseksi siitä luetteli nainen kaikki vaarat ja vihamiehet, jotka ympäröitsevät kreiviä. Hän tunsi ne kaikki ja tietää kaikki. Olen itse sanonut tuota kaikkea, mutta varovaisemmin ja lievemmin. Oi, et voi aavistaa!
— Tuon minä tiedän ennalta, mutta tietäjätär. Mitä hän sanoi?
— Älä kysy. Tuo vanha noita tuolla sisällä ennustaa semmoisia kauheuksia, etten rohjennut ilmoittaa niitä Lewenhauptille. En kertonut muuta kuin että hänen täytyi välttää numeroa 23, ja että hän vahvisti sanojansa sillä — sillä —
— Millä?
— Hän sanoi, että onnettomuuden ollessa lähimpänä oli kreivi juova oman maljansa silmästä silmään katsoen itseänsä. Tämä ennustus koski häneen niin syvästi, että minä käänsin kaikki muut varoitukset onneksi ja kunniaksi.
— Konna sinä! huusi Ring uhaten. Annan sinut ilmi!
— Tee se, vastasi Segebaden, pyyhkien tuskanhien otsastansa. Tee se, ja ota edesvastuullesi, jos Ruotsin ensimmäinen mies menettää järkensä.
Ring jähmettyi kauhusta. Hänet kätensä riippuivat hervottomina ja hän jäi liikkumattomana seisomaan.
Segebaden purskahti itkuun ja jatkoi: — Kunpa vaan en olisi niin varma siitä, että tuo vanha yökkö puhui totta, mutta sitä hän teki. En pääse hänen sanoistaan. Lewenhaupt tulee vangituksi, häväistyksi, surmattavaksi!
— Surmattavaksi? toisti Ring kauhistuneena.
— Niin, mestattavaksi. Ehkä tappavat meidätkin, sillä useat hänen miehistänsä saavat kyllä kärsiä hänen kanssansa.
Nyt uudistui Ringissä hänen tarmonsa, ja hän lausui pontevasti: — Miksi et puhu kaikkea puhtaaksi. Tahdon tietää kaikki. Tahdon itse tavata tuota ihmeellistä naista. Tule!
Segebaden piti ehdotusta hyvänä, ja nuoret miehet koettivat sitten kaikin mokomin saada naisen käsiinsä, kysyäksensä häneltä kohtaloansa. Mutta hän oli poistunut kreivin luota ja koko tienoilta.
* * * * *
Kolme päivää oli kulunut aselevon päättymisestä, mutta Lascya ei vielä näkynyt ja pidettiin varmana, että tuskin hän liikkuu rajamailla. Kuohuvat tunteet rupesivat viihtymään, ja moni näki jo kaikki toivokkaammassa valossa. Ehkäpä Lascy oli katunut. Ehkä tämä vitkaileminen ennustaa uutta, onnellista asiain käännettä, ehkä kunniakkaitakin päiviä. Jos asema vaan seestyy, kyllä Hatut silloin valvovat etujansa.
Juhannuspäivä sarasti auringonpaisteisena ja iloisena. Luonto oli täydessä kauneudessaan kukkineen ja viheriöitsevine metsineen. Ilmassa oli ylt'yleensä kukkaistuoksua ja lintujen viserrystä, joka ylisti suven ihanuutta.
Jo aamupuoleen nähtiin Lewenhauptin seurueensa kanssa valmistavan lähtöä Mäntylahdelle. Uusia tuumia ja toiveita oli taas syntynyt hänen päässään. Sotamiesten taisteluinto ja toimintahalu teki olon pääkortteerissa kreiville raskaaksi, ja hän päätti sentähden äkkiä tarkastaa sotajoukkojansa. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli ratsastaa Summan leiriin, mutta sitten päätettiin kuitenkin lähteä Mäntylahteen. Tämän paikan oli luonto valmistanut vahvaksi tueksi, ja otaksuttiin että sitä voitiin puolustaa monenkertaista vihollista vastaan. Itse paikka oli alhainen kenttä, jota etelässä ja pohjoisessa rajoittivat kummut ja idässä vuolas, liejurantainen joki. Joen yli johti silta, suojeltu paaluaidalla, jota tarpeen tullessa voitiin avata niille, joilla oli oikeus kulkea sen kautta. Joesta itään oli vahva metsämurros, ja tässä estekohdassa, jonka yli jo muutenkin oli varsin vaikea päästä, vihollinen suorastaan jäi kunnailla olevan tykistön syötiksi. Pohjoiset kunnaat olivat vihollisen puolella äkkijyrkät, mutta alenivat vähitellen kankaaksi Haminaan päin, joten tykkien kuljetus korkeammalla oleviin linnoituksiin tuntuvasti helpottui. Tämä luonnon valmistama asema hallitsi koko seutua kauas ympäristöön ja suojeli puolustajia kunnes päästiin käsikahakkaan. Solasta etelään oli Suomenlahti, ja pohjoisessa suojeli luonto varustustansa soilla ja nevoilla, joihin nyt oli tokeilla nostettu vettä ja siten saatu ne sekä ihmisille että eläimille ylipääsemättömiksi. Tämä puolustuspaikka oli uskottu eversti Fröbergille 2,500 miehen kanssa, ja tänne suuntasi nyt Lewenhaupt matkansa.
Varsinaisena aiheena kreivin matkasuunnitelman muuttamiseen oli kirje everstiluutnantiksi korotetulta Sprengtportilta, päivätty 21 kesäkuuta, jossa tämä ilmoittaa että ne tokeet, jotka nostivat vedet nevoihin ja olivat tehneet ne pääsemättömiksi, oli edellisenä yönä puhaistu, joten tulvavesi nyt virtasi mereen. Kuka tämän ilkityön oli tehnyt, siitä ei ollut aavistusta, mutta koska vaara oli ylimmillään, pyysi Sprengtport pikaista käskyä ryhtyäkseen korjaustöihin. Semmoista ei kuitenkaan kuulunut, mutta pari päivää sen jälkeen päätti Lewenhaupt kerrankin itse huvin vuoksi tarkastaa tuota tärkeätä solaa, jonka puolustusrakenteita hän ei ollut koskaan nähnyt.
Komeannäköinen tuo pitkä solakka mies oli hevosensa selässä, niin monen loistavan herran seuraamana. Buddenbrock ratsasti hänen rinnallaan, ja pölyn vuoksi kulkivat nämä kaksi toisten edellä, mutta kun jouduttiin matkan loppuun käskettiin seurueen rientää edelle.
Ratsastettuansa vähän aikaa hiljaista hölkkäjuoksua pysähtyivät Lewenhaupt, ja samoin Buddenbrock tarkastamaan seutua. Matkaa Haminasta solaan oli vaan 5 virstaa. Tie kulki pitkin kaitaa maakaistaletta, jonka etelärantaa Suomenlahden aallot huuhtoivat, mutta pohjoispuolella oli sisäjärvi ja aavat hyllyvät nevat.
Lewenhaupt viittasi mereen päin, jossa kalereja makasi ankkurissa, ja sanoi: — Noissako nyt on väestö sukupuuttoon kuolemaisillaan, kuten eilinen raportti tiesi?
Nyt katseli Buddenbrock merelle päin, kierteli viiksiänsä ja vastasi surullisella äänellä: — Arvattavasti noissa. Olihan niillä eilen kymmenen ruumista. Rauha on nähtävästi ainoa pelastuksemme.
— Siihen sinä aina palaat, vastasi Lewenhaupt kärttyisesti, hillitsi tulisen ratsunsa ja näytti tyytymättömältä.
— Olenko minä ainoa? Tiedät itse, että jokainen ajatteleva ihminen toivoo tästä onnettomasta sodasta pikaista loppua. Useimmat upseerisi vaikkapa väkisin estävät taistelua Venäjää vastaan.
— Mutta sittenkin, tiuskasi Lewenhaupt pikastuen, olit sinä äänestyksessä Bousquet'n puolella, kun tämä vaati meitä puolustamaan Haminaa.
Buddenbrock katseli tyynesti asetoveriansa silmiin. — Tiedät varsin hyvin, että jos olisin muiden kanssa äänestänyt peräytymistä, olisi minua tavallisuuden mukaan sanottu kavaltajaksi. Nyt ei kukaan voi syyttää minua pelkuruudesta, mutta yhtymiseni Bousquet'hen oli kaikessa tapauksessa ilman merkitystä, kun muut vaativat peräytymistä.
Lewenhaupt nyökkäsi myöntävästi päätään ja Buddenbrock jatkoi: — Pääasia on, että saamme aikaa ja että vältämme kaikkea, mikä saa viholliset vimmastumaan, sillä vielä on venäläinen päällystö sangen mukaantuvainen.
— Mukaantuvainenko? toisti Lewenhaupt selvästi hämillään.
— No niin, sano Lascyn menettelyä miksi tahansa, mutta ajatteleppa kuinka kohteliaasti hän Säkkijärvellä myönsi meille pitkäaikaisen aselevon, vaikka hän suuremmitta vaikeuksitta olisi voinut ruhjoa meidät. Ja nyt. Ensin lähettää hän meille tiedon aselevon lakkaamisesta, ja sitten jättää hän meidät kuitenkin rauhaan. Sellaista menettelyä sanon minä jalomieliseksi.
Lewenhaupt mietti ääneti hetken aikaa, sitten vastasi hän hitaasti ja ikäänkuin epäröiden: — Otaksukaamme, että voimme saada Lascyn suostumaan aselevon pitentämiseen. Eikö meidän silloin pitäisi vahvistaa sotavarustuksiamme?
— Ei, vastasi Buddenbrock hätäisesti, ei vahvistamista vaan rauhan saamista varten. Siten pelastamme isänmaamme ja pelastumme itse.
Lewenhaupt katseli toveria silmiin, kysyen melkeinpä epäluottamuksella: — Rauhaa! Nyt jo! Mitä olemme siis voittaneet? Ja mistä otamme sen kunnian, jonka menetämme, jos palaamme kotiin vihollista karkoittamatta?
— Jos tässä otamme voitot ja kunniat lukuun, niin älkäämme unohtako mitä siitä tulee, jos viholliset lähtevät ajamaan takaa meitä, kun meidän pitäisi karkoittaa heidät?
Lewenhaupt yhä synkistyi: — Siinä tapauksessa olisi Suomi menetetty ijäksi ja Birkenfeldillekin saisimme sanoa jäähyväiset, ja se taas merkitsee sitä, että Ruotsista tulisi Venäjän käskyläinen.
Buddenbrock kallisti nöyrästi päänsä. — Mitäs auttaa jos ei vähemmällä päästä. Muutoin lausuit itse riidellessäsi Myssyjä vastaan, ettei Ruotsille paljoa merkitse, onko sillä yksi erämaa enemmän tai vähemmän. Suomi kernaasti menköön. Ja minä olen samaa mieltä. Vahinkoa siitä ei synny, sillä luopumalla tästä rajamaasta saa Ruotsi rauhan, jota muuten ei tule isoon aikaan, niin kauan kun suomalainen erämaa riippuu kaulassamme ja imee voimamme. Mutta jos Venäjä nielee tämän palan, niin se vaikenee ja lahjoittaa meille kaupanpäälliseksi Birkenfeldin.
— Täytyneekö minun vielä joskus myöntää sinun olevan oikeassa?
— Ole siitä varma. Usko minua, Lewenhaupt, Ruotsille tulee onneksi jos se menettää Suomen, sillä siten ja ainoastaan siten saamme rauhaa ja lepoa.
Taas kävi Lewenhaupt miettiväksi ja uudestaan kysyi hän epäröiden: —
Mutta entäs voitto? Kunnia? Miten saamme sen?
— Eikö se riitä, kun saamme rauhan ja Birkenfeldin?
— Entä kunnia? Sehän meitä tänne houkutteli, ja se yksin siellä kotona turvaa meitä. Mistä saamme kunnian?
— Etujen saavuttaminen on jo kunniaa, ja enemmän saamme kun rauha on turvattu.
— Olkoon, mutta koska ja miten saamme sen turvatuksi? Buddenbrock kiristi ohjaksia vasemmalla kädellään ja nojasi oikealla kupeeseen. Hän katsoi vakavasti ja itsetietoisesti Lewenhauptiin ja kysyi tyynesti: — Oletko unohtanut kuka välitti Lascylta pitkän aselepomme?
— En, Buddenbrock, sitä en unohda koskaan. Tiedän että sinä sen sait aikaan, mutta rauhaa ei ole yhtä helppo saada. Rehellistä rauhaa, ymmärräthän. Kunniakasta rauhaa.
Lewenhaupt oli puhunut ilman ylpeyttä, melkein pehmeästi, ja Buddenbrock tarjosi hänelle kätensä: — Ole levollinen. Sinun kunniasi ei ole suuremmassa vaarassa kuin minunkaan, ja ruotsalaisia olemme molemmat. Veljeni on venäläinen, ja mielellänsä olisi hän tahtonut että minustakin olisi tullut bojaari, mutta matkamme kulkee nyt auttamattomasti erilleen. Se ei kuitenkaan estä meitä joskus ajattelemasta samaan suuntaan. Me kaikesta sydämmestämme kammoksumme sotaa ja pidämme rauhaa kalliimpana. Sen opimme molemmat Ukrainassa.
Lewenhauptin silmät salamoivat. Hän katsoi terävästi toveriinsa ja huudahti ylenkatseellisesti: — Sinä olet kaksoisihminen, Buddenbrock. Sinä räpyttelet sinne tänne niinkuin yökkö.
— Lewenhaupt! huusi Buddenbrock myöskin kiihtyneenä. Ajattele kenelle puhut! Enkö minä ole jalosukuinen niinkuin sinäkin ja sotilaana kunnioituksen arvoinen? Mitä tarkoitat tuolla kaksoisihmisellä?
— Mitäkö tarkoitan? Niin, tarkoitan, ettei kukaan enemmän kuin sinä valtiopäivillä kiihoittanut sotaan, vaikka sinä Gotthardin kanssa halusit rauhaa. Et koskaan tunnustanut totuutta. Kiellä se, jos voit.
Nämä sanat saivat Buddenbrockin ihan muuttumaan. Hänen uljas sankariryhtinsä veltostui, silmistä katosi loiste ja puoleksi neuvotonna puoleksi suruvoittoisena lausui hän vienosti: — Veli, jos tietäisit, anna minun sanoa —.
Mutta Levenhaupt ei tahtonut kuulla. — Ei, älä keskeytä minua! Sinun täytyy kerran kuulla totuus. Sinä tahdoit rauhaa, mutta äänestit sotaa ja astuit minun sijalleni Suomessa. Silloin pyytää Wrangel sinua rientämään hänen avukseen, mutta sinä jäät liikahtamatta leiriisi Myllykylässä, ja kun sinut vihdoin saadaan jalkeille, kuljet sinä armeijan kanssa kuin kilpikonna, vaikka kaikki jo on pantu arpaan. Ja vihdoin, puhumattakaan muusta, äänestät Bousquet'n kanssa ja vaadit taistelemaan Haminassa, mutta kun minä yksin olen sinua kuulemassa, huudat taas rauhaa. Jollei tämä ole väärää peliä, niin en ymmärrä sitä. Miten sinä kerran aijot puolustautua valtakunnan neuvoston edessä?
Buddenbrockin kasvojenpiirteet veltostuivat yhä enemmän, ja nähtävästi hänessä riehui sisällinen taistelu. Hän näkyi jännittävän kaiken tarmonsa pysyäksensä lujana, kunnes vihdoin puistuttavainen huokaus helpotti tukehtunutta hengenkulkua.
— Sinä, Lewenhaupt, olet onnellinen. Sinun tarvitsee vaan ajatella valtioneuvostoa ja vastata järkevien ja tyynten miesten edessä.
— On sitä siinäkin. Heidän peruukkinsa kummittelevat edessäni yöt päivät, ja jos nukun, kummittelevat he unessani.
— Mutta kun olet heistä suoriutunut, olet vapaa.
— Entä sinä? Mitä tarkoitat?
— Minä tarkoitan, että silloin vasta on tosi edessäni.
— Ajattelet kai Gotthardia? Tuota linnanpäällikköä?
Buddenbrock pysyi sanatonna.
— Et kai siis tarkoita Gotthardia? Hän on kyllä veljesi, mutta myös
Ruotsin vihollinen.
— Kaukana siitä! vastasi Buddenbrock. Hän ei ole kenenkään vihollinen. Tätä nykyä säälii hän Suomea ikäänkuin se olisi kerubien asunto, ja koettaa estää kaikkea mikä rasittaa kansaa. Hän on innokkaampi rauhamme puolustaja kuin yksikään muu, ja hän on saanut minut ymmärtämään, mitä Ruotsi voittaa, kun se menettää Suomen.
— Ilkiö! kuului Lewenhauptin kurkusta. Vaikka olet ruotsalainen upseeri, olet siis levoton siitä, kuinka sinä sodan päätyttyä voit vastata Viipurin linnanpäällikön edessä. Eikö niin?
Buddenbrock sai entisen ryhtinsä. — Ei niin! vastasi hän hämillään hymyillen. En laisinkaan pelkää veljeäni, kuten luulet, ja syyttömäksi minut muuten valtioneuvosto julistaakin.
Buddenbrock kääntyi taapäin ja silitteli kädellään uljaan ratsunsa selkää: — Katsopa tätä lointa, sanoi hän, katkerasti hymyillen. Tämä kultakirjainen silkkivaate pitkine hepsuineen on Lisbettini huivi. Hän kääri sen ympärilleni kotoa lähteissäni ja sanoi, että nämät kultaiset kukat, jotka hän itse on neulonut, muistuttakoot minulle hänen silmiänsä, kun minä Suomen erämaissa en enään voi nähdä häntä itseään. Ja niin ne todella tekevätkin. Ne eivät koskaan satu silmiini muistuttamatta hänen katsettaan, jonka hän loi minuun valtiosalissa, saadaksensa minut vastoin tahtoani äänestämään sotaa. Hän se tahtoi, minä en tahtonut. Niin, niin, Lewenhaupt, katsele vaan minua. Semmoista et ymmärrä. Mutta eipä ole leikinasia, vastata hänen edessään, jollei hän myönnä, että olemme saavuttaneet kunniaa ja kostaneet Ruotsin viholliselle.
— Eikö sinua hävetä sanoa tuota minulle?
— Ikäänkuin et sitä tietäisi ennen.
Parooni oli esittänyt asiansa matalalla äänellä. Nyt hän hengitti helpommin ja nosti hattunsa pyyhkiäksensä hien otsaltaan. Kuinka tuskallista olikaan vanhan kaarlolaisen ollut tehdä tällainen tunnustus! Jokainen sana oli vähällä tukehuttaa hänet, mutta sanottu se nyt oli.
Hämmästyksen, säälin ja ylenkatseen valtaamana katseli Lewenhaupt ystäväänsä, kun tämä puolustukseen kykenemättömänä kuin antautunut kaupunki, tirkisti vaimonsa välkkyvää saalia. Hienotunteisuudesta kreivi kuitenkin vaikeni. Ääneti, katse maahan luotuna hän ei tiennyt mitä sanoa. Ylpeä päällikkö käsitti kai miltä toverista tuntui. Mitä kasakka ei voinut, sen on siis Lisbet voinut, ajatteli hän itsekseen. Oi teitä naisia!
Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavaa, ja katkaistaksensa äänettömyyden kysyi Lewenhaupt vihdoin: — Vaimosiko siis pakotti sinut tänne lähtemään?
— Niin teki, Lewenhaupt. Usein me tosin peittelemme totuutta pelastaaksemme kunnian.
— Mutta se on väärin, Buddenbrock, aivan väärin!
— Kaiketikin varsin väärin, mutta en ole minä semmoisessa ainoa.
Itsekin salaat totuutta.
Tulinen puna nousi Lewenhauptin kasvoille: — Koska olen minä semmoista tehnyt?
— Koska? toisti Buddenbrock hymyillen. Jääkööt nyt sivuseikat sikseen; mainitsen vaan suurimmat: sinun raporttisi Tukholmaan. Armeija elää täällä toinen jalka haudassa, ja sinun valtasi horjuu, sydämmesi on täynnä levottomuutta, mutta sittenkin kirjoitat valtioneuvostolle kaikissa kirjeissäsi, että tulevaisuus pilkistää toivokkaana kuin kevätaurinko.
— Lakkaa, tämä ei kuulu tähän!
Mutta Buddenbrock hymyili säveästi: — Ehkä ei, mutta katsopa, nyt olet sinä vuorostasi kiikissä.
Lewenhauptin kasvojen lihakset värisivät harmista ja tuskasta. Hän olisi tahtonut ruhjoa kaikki tyyni murskaksi, mutta Buddenbrock taputti ystävällisesti häntä olalle: — Teethän niin kunnian tähden. Tämän ylpeän, loistavan jumalattaren tähden on moni, niinkuin sinäkin, astunut harhaan. Sinä rakastat kunniaa ja tahdot kuolla sen puolesta. Minä rakastan ennen kaikkea rauhaa. Taisteluista sain tarpeekseni Ukrainassa, mutta asianhaarat ovat pakottaneet minua äänestämään sotaa. Sen tein ainoastaan rauhan vuoksi.
Ääneti katselivat herrat toisiansa, sillä Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavana, ja Lewenhauptin oli hänen sanansa saanut mykäksi. Kreivin päätä pyörrytti, ja kirkas päivä kävi pimeäksi, mutta hän ei tiennyt hänkö horjui, vai horjuiko koko maailma. Säälien katseli hän kumppaniaan, joka oli ollut pakotettu semmoiseen tunnustukseen: — Sellainen et ollut ennen.
— Etkä sinäkään ole entiselläsi. Emme ole kumpikaan sitä mitä olimme eilen saatikka silloin.
— Tosin emme. Mutta tahdon löytää entisen itseni ja voittaa kunniakkaasti tahi kuolla.
Hän kannusti hevostansa, Buddenbrock seurasi, eikä aikaakaan, niin ilmoittivat jylisevät tykinlaukaukset, että nuo ylhäiset herrat olivat saapuneet Mäntylahden solaan.
V.
Ratkaiseva askel.
Juhannusaatto oli säteilevän iloisena noussut Mäntylahden ja sen linnoitusten yli. Luonto hymyili juhlivana ja meren tuulahdukset toivat mukanaan raitista viileyttä, jossa tuntui kaadetun metsän tuoksua. Keuhkot laajenivat jokaisella hengittäjällä, ja mieli virkistyi raittiissa ja hyväilevässä ilmassa.
Solaan kokoontuneiden soturien elämä kului näennäisesti rauhallisesti.
Vasta tarkemmin katsoen heissä huomasi jonkinmoista mielten jännitystä.
Erään kunnaan rinteellä istui Kolmhalko, Hohti ja muutamia nuorempia sotamiehiä. Ne olivat yöllä olleet mukana kuljettamassa kukkuloille äsken saapuneita tykkejä ja nauttivat nyt levon suloisuutta. Heidän uurtuneet, ahavoittuneet kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja alakuloisuutta. Eihän kuultu muuta kuin surkeutta. Yleistä kurjuutta lisäsivät yhä uudet, aavistamattomat, toinen toistansa pahemmat tapaukset. Ei ollut helppo säilyttää rohkeuttansa, kun ei mikään toive näkynyt toteutuvan. Keväällä jo olivat nuo kummalliset huhut ylhäisten vangitsemisesta synnyttäneet levottomuutta, semminkin se, että eversti Lagercrantz oli vartioittuna viety Tukholmaan. Sen johdosta arveltiin jos jotakin, mutta kun ei sen koommin mitään kuulunut, vaikeni se asia vähitellen. Uutinen Löfvingin vangitsemisesta vaikutti sitä vastoin valtaavasti. Kaikki suomalaiset rykmentit, mutta semminkin hämäläiset ja karjalaiset, pitivät sitä uusien onnettomuuksien enteenä. Mitä! Tämmöisenä aikana pannaan kahleisiin mies semmoinen kuin Löfving! Mitä nuo korkeat herrat ajattelivatkaan? Näin käsittämättömät vangitsemiset lisäsivät painostavaa mielentilaa armeijassa ja synnyttivät uudestaan epäluuloa päälliköitä kohtaan. Jos vastakin käy samoin, niin eihän rehellinen mies tiedä milloin hänet pistetään rautoihin. Mutta ehkäpä juuri rehelliset tahdotaankin poistaa.
Äsken annettu käsky, että Mäntylahden solaa oli puolustettava, oli kuitenkin johonkin määrin rauhoittanut mieliä, ja ajan vieriessä heräsi toivo, että nyt siitä kai jotakin kelvollista syntyy. Nyt oli kaikki kunnossa, eikä nyt enään tarvittu muuta kuin että täällä olevat joukot pysyivät varuillaan. Silloin saapui äkkiä tuo kamala tieto, että tokeet olivat puhaistut, ja että nosto vesi valui mereen. Kuka tuo kavaltaja oli, sitä ei kukaan tietänyt, mutta ei voinut myöskään kukaan tukehuttaa niitä epäluuloja ja arveluja, jotka siitä virisivät eloon. Ilkiöt, jotka ottavat semmoista tehdäksensä, eivät ole tavallisia ihmisiä, eivätkä ne sitä ilmaiseksi tee. Mutta kuka heille maksaa? Ehkä juuri nuo suuret aarteet, jotka Säkkijärvellä miekaniskutta valloitettiin, olivatkin aijotut tällaisiin salaisiin hankkeisiin. Miksi ei niistä, kuten herrat lupasivat, sotamiehet mitään hyötyneet? Tokeiden murtamisesta oli kuitenkin jo kulunut kaksi päivää, eikä vielä mitään kuulunut, mutta vakoojat olivat tietäneet, että Venäjän koko armeija oli lähtenyt Viipurista, ja että 10,000 miestä kulki Mäntylahtea kohden. Vähän aikaa tämän uutisen jälkeen levisi tieto, että Lewenhaupt itse oli tulossa tänne kaiketikin saadaksensa selvän tuosta hirveästä ilkityöstä. Tämä toivo viritti uutta rohkeutta mieliin, sillä nythän päästään asian perille. Jos vaan kreivi itse on rehellinen mies, niin kyllä hän saa totuuden ilmi, ja hänen käskystään saadaan tokeet taas korjatuiksi hyvissä ajoin. Siitä sovittiin, että jos korkea herra aikoo pitää katselmusta, niin kyllä joka mies osottaa olevansa luotettava.
Se sotamies, joka oli tuonut Kolmhalolle ja hänen seuralaisilleen tiedon Lewenhauptin tulosta, kertoi myös, että tuolla laaksossa tehtiin suuremmoisia valmistuksia. Eversti Fröberg, joka oli koko ajan ollut huonolla tuulella, säteili nyt kuin aurinko, eikähän kukaan tiedä, vaikkapa vanhimmat sotamiehet saisivat kulauksen siitä suuresta viiniastiasta, joka kokin valvonnanalaisena oli tuotu ilmoille. No niin, kerrankin kuultiin jotakin huvittavaa. Tulkoot nyt Keith ja Lascy kyllä heitä osataan kestittää.
Nuori sotamies lausui reippaasti: — Jos vihollisia on 10,000 ja meitä 2,000, niin tulee jokaisen osalle viis.
Kolmhalko vakavana veti savun piipustaan, otti sen suustaan ja vastasi isällisestä: — Älä laske sillä tavoin vaan näin: krenatöörejä, kaarttilaisia, kasakoita, kalmukkeja ja tuhansia muita, mutta ei ainoatakaan miestä, jolle tämä sota on minkään arvoinen. Vieraina tulevat he tänne vieraaseen maahan ja taistelevat koska heidän täytyy, mutta jos sitten he itse tahi Turkki, tahi me saamme pitää nämä vuoret hallussamme, niin se ei venäläiseen sotamieheen koske, kun hän itse vaan pääsee kotiin. Toinen on meidän laitamme. Tämän kautta käy tie koko maan halki Turkuun. Sentähden on joka kivi täällä ikäänkuin osa itsestämme, ja jokaista maakaistaletta on puolustettava niin kauan kuin sydän sykkii. Eikö niin?
— Niin tosin on, myönsivät muut, ja Kolmhalko jatkoi:
— Sentähden me pidämme taistelua niin yksinkertaisena asiana. Me joko voitamme tahi kaadumme paikalle. Kummassakin tapauksessa on maa meidän.
— Totta kaiketi, lisäsi Hohti, jos emme me saa pitää maata niin pitää maa meidät, ja saamme siinä rauhassa levätä.
Vanhuksen sanat elähyttivät, ruvettiin arvioimaan milloin päästäisiin toimeen. Ehkä jo huomenna juodaan veljenmaljat odotettujen kanssa.
— Mitä pikemmin sitä parempi. Kyllä kilistetään laseja niin että kuuluu!
Nuori sotamies heilutti hattuansa: — punaista se viini on oleva!
Innostus tuli yleiseksi. — Ei yksikään meistä peräydy ennenkuin sydänveri on vuotanut loppuun. — Ei, ei yksikään! — Nyt taistelemme miehinä. — Emme antaudu koskaan. — Ei koskaan! näin kuului kaikkialta, ja jokainen tunsi vannoneensa kalliin valan.
* * * * *
Tällä aikaa seisoivat päälliköt solassa odottamassa kreivi Lewenhauptia. Vihollisen lähestyminen oli tietty asia, ja pikasana oli puoli tuntia sitten lähetetty pääkortteeriin viemään tätä tietoa, mutta kysymys toeaidan repimisestä pysyi yhä käsittämättömänä salaisuutena ja aiheutti yhä uusia neuvotteluja. Tuo ihmeellinen arvoitus oli jo monta kertaa ollut puheena ja tarkastettu joka taholta. Tahdottiinpa ensin tehdä Sprengtport vastuunalaiseksi, koska tärkeimpien paikkain vartioiminen oli täällä olevan ratsuväen velvollisuus. Syy oli siis hänen. Siihen vastasi Sprengtport, että jos omat puolustuslaitokset omalla maalla ovat vartioittavat omia puolustajiansa vastaan, niin oli siinä tehty yhtä suuri virhe, kun ei valleille asetettu ratsumiehiä. Hän puolestaan oli luullut sen riittävän, kun oli tiedusteluilla pitänyt vihollista silmällä, mutta jos valtakunnan puolustajiakin olisi vartioittava, niin hän myönsi tehneensä virheen kun ei sitä tiennyt.
Tämän selityksen johdosta syntyi uusia riitoja, joissa itse kukin koetti todistaa syyttömyytensä ja tietämättömyytensä tästä käsittämättömästä ilkityöstä. Toinen ei tahtonut toistaan epäillä, ja siten ensimmäinen jännitys laimeni, mutta kun sittenkään kukaan ei voinut saada asiata mielestään, ryhdyttiin taas yksityiskohtiin. Täytyihän vielä tänään antaa joku selitys.
Lewenhaupt saapui ja otettiin vastaan yleisellä riemastuksella. Nyt saadaan kaikki kuntoon. Kreivi huomasi tuon vilpittömän ihastuksen, ja nämä iloiset tervehdykset tietäjättären valoisien ennustusten lisänä, sillä semmoisiksi ne Segebaden oli tulkinnut, kohottivat hänen toiveitansa yhä korkeammalle.
Ensimmäiset kunnianosoitukset olivat suoritetut, ja säteilevin silmin katseli korkea vieras kaikille tahoille. Hänen sydämmensä riemuitsi, ja houkutteleva voitontoive näkyi hänessä muuttuvan varmuudeksi. Tässä siis oli hänen nimensä saatava kuolemattomaksi. No niin, tällä linnoituksella oli suuri merkitys, ja hän aikoi näyttää Lascylle, että hän osasi sitä käyttää.
Buddenbrock, joka oli saapunut kreivin rinnalla, oli nyt vetäytynyt syrjään, ja muutkin pysyivät kunnioittavasti hänestä ulompana. Yksin Sprengtport lähestyi ylipäällikköä iloisella luottamuksella.
— Asemamme täällä on oivallinen, sanoi Lewenhaupt.
— On tosin, teidän ylhäisyytenne. Tahtoisin sanoa sitä mahdottomaksi valloittaa, ellei julkinen kavaltaminen saa kaikkea mahdolliseksi.
Siten jouduttiin kysymykseen veden alle upotetuista nevoista, ja Sprengtport kehoitti Lewenhauptia omin silmin tutkimaan tilaa. Siihen suostui kreivi, ja tuota pikaa hän, ratsasti herrojensa kanssa tuon tärkeän joen luo. Täällä yhä virtasi vesi ja todisti Sprengtportin sanojen totuutta, mutta kun tämä pyysi käskyä korjata tokeet, tiuskasi hänelle kreivi: — Ette te, Sprengtport, ole se, jolla täällä on käskyn valta, vaan minä.
Buddenbrock, joka huomasi minkä katkeran vaikutuksen nämä sanat tekivät moneen läsnäolijaan, yritti saada Lewenhauptia vakuutetuksi siitä, että johonkin täytyi ryhtyä, mutta se tapa, jolla hän esitti mielipiteensä tuntui kreivistä loukkaavalta, ja hän luuli arvonsa vaativan häntä pysymään sanoissaan. Sprengtport ei saanut käskyä.
Äsken niin eloisa mieliala alkoi masentua. Kreivi huomasi seurueensa synkistyneet katseet, ja vastoin tahtoansa kääntyivät hänen ajatuksensa onnettomaan Säkkijärven retkeen. Tuo häpeällinen tapaus esiintyi varottavana aaveena, ja sen ohessa muisti hän Lappeenrannan verisen kohtalon. Sanottiinhan Wrangelin onnettomuuden etenkin aiheutuneen siitä, että miehistö epäili päälliköitä, ja kuka takasi, ettei hän itse nyt ollut samassa pulassa. Ruotsalaiseen sotaväkeen saattoi kyllä luottaa, olihan hänellä koko Ruotsin sydän, mutta entä nuo kirotut suomalaiset! Kuinka heidän laitansa lienee? Ja sinä hetkenä Lewenhaupt muisti liiankin selvästi, että suomalaiset edustajat valtiopäivillä olivat rukoilleet rauhan säilyttämistä, mutta että hän oli pilkannut heidän anomuksiansa. Silloin hän arveli, että menköön vaan Suomi, mutta nyt oli toista. Hänen nimensä kunnia vaati, että nämä erämaat hänen toimestaan saisivat entiset rajansa. Sitä varten hän välttämättömästi tarvitsi suomalaisia sotamiehiä ja heidät taivuttaakseen tahtoi hän sanoa heille kuka hän oli. Suomea hän ei osannut, mutta Sprengtportin piti seisoa hänen rinnallaan ja kääntää joka sana. Sitten pitää majurin itsensä puhua koska suomalaiset rykmentit häntä suuresti ihailivat, käyttäköön hän nyt vaikutustansa valtakunnan hyödyksi. Näin päätettyänsä lähestyi kreivi Sprengtportia ja ilmoitti hänelle muutamilla kehoittavilla sanoilla aikomuksensa.
Mutta nyt oli Fröbergin vuoro tullut, ja hän pyysi kaikkia läsnäolevia upseereja aterialle, toivoen, etteivät arvoisat vieraat sitä ylenkatso. Hänen saksalainen kokkinsa oli kyllä tehnyt parastaan, mutta nyt oli kehnot ajat, ja kun ei ollut mitään saatavissa, niin ei ollut mitään tarjottavissakaan.
Vieraat noudattivat kutsua vilpittömällä mielihyvällä, kiittelivät vieraanvaraisuudesta ja vakuuttivat että aamu-ilma tuntuvan ruokahalun lisänä kyllä höystää yksinkertaisimmatkin laitokset. Mutta suuresti he ällistyivät, kun tapasivat rosoisen kallioseinän vieressä runsaasti ruoalla ja viineillä katetun pöydän. Kymmenen miestä oli samoillut vesiä ja maita etsimässä ruokatavaroita, ja kun kalaa ja lintuja y. m. rahalliselle oli runsaasti tarjona, ei kokilla ollutkaan suurta vastusta monenkaltaisten maukkaiden ruokien valmistuksessa. Viinin oli eversti tuottanut muassaan Tukholmasta. Hän ei lähtenyt koskaan pääkaupungista olematta hyvin varustettuna, ja kun hän nyt toeaidan repimisen johdosta saattoi edellyttää ylipäällikön tuloa Mäntylahdelle, oli toimeliaan isännän ensimmäisenä huolena ollut valmistaa mitä suinkin voi.
— Tämäpä vasta oivallista lohta! huudahti Buddenbrock riemastuneena, maistettuansa sirosti asetettua kalaa.
Fröberg lähestyi kumartaen viinipullo kädessä: — Ehkä teidän ylhäisyytenne sallii sen päästä uimasilleen. Eikö niin? Ha, ha, ha!
Kohteliaalla hymyilyllä täytti hän ahkerasti pikareita, ja jokaisen tyhjennetyn maljan jälkeen haihtuivat huolet yhä kauemmaksi. Nuorten upseerien piirissä tosin suuresti ihmeteltiin ja moitittiin sitä välinpitämättömyyttä, jolla johtavat henkilöt käsittelivät tuota silminnähtävää kavaltamista tokeiden rikkomisessa, mutta koska Lascy vielä oli kaukana ja päivää vielä kesti, niin eihän kukaan tietänyt mihin toimiin päälliköt vielä ennen illan tuloa saattoivat ryhtyä. Kuka rohkenisikaan Lewenhauptia epäillä! Nautittiin siis huoletonta iloa.
Mutta päivän sankariin ei mikään näkynyt koskevan. Hänelle osoitettu kunnioitus ja hyväntahtoisuus, isännän suuremmoinen vieraanvaraisuus, hänen tuliset viininsä ja vihdoin heleänsininen taivas auringonpaisteineen ja metsäntuoksuineen sekä raitis ilma saivat kaikkien mielet hilpeiksi, kaikkien paitsi itse Lewenhauptin. Hän tosin ei kieltäytynyt nauttimasta mitä tarjottiin, mutta ei näyttänyt sitä erikoisesti huomaavankaan. Hän näytti välinpitämättömältä, ja ikäänkuin uneksivana käänsi hän katseensa pois tästä yleisestä ilosta, etsien kaukaisuudessa sitä, mitä hänen henkensä ikävöi, mutta joka ei täällä ollut. — Kunnia! Oliko tuo korkea, hurmaava jumalatar täällä? Kaiketi, niinhän tietäjätär äsken oli sanonut Segebadenin tarkan käännöksen mukaan.
Kaikki muut vieraat sitävastoin keksivät yhä uusia aiheita riemastukseen eikä säästetty kiitosta ja kauniita sanoja. Buddenbrock tyhjensi innostuneena pikarinsa ja lausui: — Välkkyvän säiläni kautta vakuutan, etten ole tuntenut itseäni yhtä hilpeäksi ja rohkaistuksi, sitten kun voitimme Narvan luona. Sen jälkeen saimme oppia jyrsimään luita, ja Ukrainassa sai kylmyys niin pysyväisen sijan sydämmessäni, ettei se sitä myöten enään ole sykkinyt entisellään. Mutta nyt! Nyt kohoaa rintani niinkuin kuningas Kaarlon järkähtämätön tahto. Nyt tunnen itsessäni voimaa astua koko maailmaa vastaan.