Tämän päivän loppupuolella ja melkein samaan aikaan kuin eversti neuvotteli rykmenttinsä upseerien kanssa, heittäytyivät vuoren asukkaat surullisten ajatusten valtaan.
Useimmissa ei enää vallinnut minkäänlaisia epäilyksiä. Rohkea sanansaattaja oli sortunut erämaahan ja Arispen varustusväellä, joka oli tietämättömyydessä erämaan kauheasta salaisuudesta, ei ollut tietojen puutteessa vähintäkään ajatusta rientää hätääntyneitten maanmiestensä avuksi.
Siitä huolimatta eivät don Estevan de Villanneva, Robert Tresillian, insinööri ja gambusino lakanneet tutkistelemasta eteläistä taivaan rantaa.
Sieltä oli apu tuleva ja sieltä he sitä odottivat, vaikka yhä heikkenevillä toiveilla.
»Aurinko on maillensa menemäisillään,« sanoi don Estevan, »ja jos meidän ystävämme eivät saavu tänään, ei meille jää muuta jälelle kuin kalliisti myydä henkemme, sillä asemaamme emme enää voi kestää. Jälellä on vaan puoli ruoka-annosta, jolla tuskin päivääkään voimme pidentää tuskiamme; muuten ovat ruokavarat aivan lopussa, ja kohta saamme nähdä miten vaimo- ja lapsiraukkamme kuolevat nälkään.«
»Me olemme haudanneet kolme tänään,« sanoi Robert Tresillian surunvoittoisesti, »ja he eivät suinkaan kuolleet ylensyömiseen.«
Ja hän lisäsi:
»Minä en heitä surkuttele. Se on heille parempi kuin tulla korppikotkien ja kojootien ahmittaviksi, niinkuin ehkä me itse...«
Gambusino, vaikka hänkin oli puutteen näännyttämä, värisi näitä sanoja sanottaessa ja lausui melkein vihastuneena:
»Ei! Sata kertaa ei! Meillä ei vielä ole mitään oikeutta sanoa, että se, mitä pelkäätte, on oven edessä. Henry ei ole joutunut hukkaan, ei mikään anna meille aihetta epäillä hänen yrityksensä menestymistä. Minä olen nyt kokonaista kymmenen päivää kaikin voimin koettanut vakuuttaa teitä siitä, mutta ei kukaan tahdo ymmärtää minua.«
»Mitä te tahdotte, että ymmärtäisin,« lausui uudelleen Robert Tresillian. »Tämän synkän ja äänettömän erämaan edessä, jossa minun poikani...«
Ja hän osoitti käden liikkeellä eteläistä taivaan rantaa.
»Tämän erämaan kamala hiljaisuus tappaa minut, sennor Vicente,« lisäsi hän, »ja huolimatta siitä, mitä äsken sanoitte, pitää meidän, jos don Estevanillakin on sama ajatus kuin minulla, laskeutua alas ja epätoivon rohkeudella syöksyä Zopiloten leiriin.«
Don Estevan lausui päättävällä äänellä seuraavat sanat:
»Tresillian on oikeassa. Minä pelkään, että te uneksitte, Pedro Vicente. Jos aikomuksemme on, ettemme säästä vähintäkään voimaa käsivarsiimme, niin tulevat nuo roistot ja tappavat meitä kuin viattomia lapsia. Omasta puolestani julistan minä: ennemmin mitä hyvänsä kuin tätä toivotonta tilaa.«
Gambusino polki kalliota vastaamatta. Kaikista piiritetyistä olivat ainoastaan hän ja insinööri, jotka eivät vielä olleet luopuneet toivomasta.
Hänen laskunsa oli seuraava: viisi päivää Henrylle päästäkseen Arispeen, seitsemän päivää eversti Requenneen sotajoukoille vastakkaisessa suunnassa matkustaakseen saman tien. Sen lisäksi vielä yksi päivä arvaamattomia tapauksia varten – yksi päivä vähintäänkin.
Mutta odotuksen kuumeessa ei kukaan tahtonut edellyttää sellaista viivytystä, joka kumminkin oli niin luonnollinen. Ja yhdestoista päivä oli tuskin loppuun kulunut, ennenkuin rohkeimmatkin pitivät kaiken kadotettuna.
Gambusino, joka havaitsi, että kehoitukset eivät mitään auttaneet, esitti välitysehdotuksen:
»Don Estevan! Jos emme huomenna samalla kellon lyönnillä ole havainneet mitään tuolla kaukana« – hän ojensi käsivartensa etelää kohden – »käskekää silloin ja minä tulen tottelemaan teidän käskyjänne, mutta, armosta, suokaa minulle tämä aika!«
»Huomenna,« mutisi Robert Tresillian, »aina sanotte: huomenna! Mutta huomenna meidän työmiehemme ovat voimattomia käyttämään aseita, ehkäpä liikkumaan paikastakin. Tiedättekö, mitä sanoivat pari tuntia sitte nuo kaksi pelkäämätöntä poikaa, jotka omalla hengenvaarallaan kostivat Anguazin ja Barralin kuoleman: »Ellei mitään uutta kuulu huomenna, niin uudistamme kepposemme, mutta tällä kertaa hankkiaksemme tuolla alhaalla jotain syötävää. Uskokaa minua Villanneva, niin pian kuin yö on käsissä, pitää teidän käskeä insinööriä avaamaan tykkitulen villien leiriä vastaan. Se tulee olemaan merkki meille kuolemaan, mutta kuolemaan ainakin urhoollisina miehinä ase kädessä.«
»Minä jätän vielä Pedro Vicentelle kaksi tuntia, ei minuuttiakaan enempää. Kun nämä tunnit ovat kuluneet, olen valmis,« sanoi don Estevan äänellä, joka ei sallinut vastustusta.
Gambusino vaikeni.
Siinä tuokiossa koski aurinko melkein taivaan rantaa kaukana äärettömällä aavikolla.
Gambusino oli noussut eräälle rintavarustuksen korkeista ja leveistä kalliolohkareista, jota välistä käytettiin tähystelypaikkana.
Keskeltä taivaan rannan hehkua tuntui hänestä, että kaukana etäisyydestä näkyi metallin heijastuksia välkkyvän. Hän asetti kaukoputken silmiensä eteen, seisoi liikkumattomana ja jäykkänä kuin puun runko ja jäi siihen asentoonsa muutamiksi sekunteiksi päästämättä huutoa tai lausumatta sanaakaan. Hän kyyristyi sitte alas ja ojensi kaukoputken don Estevanille, joka näki kaksi suurta kyyneltä pyörivän alas gambusinon pronssin karvaisia poskia myöten.
»Mikä teitä vaivaa, Pedro Vicente? Miksi nämä kyyneleet?«
Gambusino pyyhkäsi kädellään silmänluomiansa ja viittauksella osoittaen auringon jo vaipunutta kehää, sanoi hän puoleksi tukahtuneella, äänellä:
»Tällä kertaa te ette sano, että minä uneksin... Tuolla kaukana he ovat!«
»Ketkä? Mitä kuvailette näkevänne tuolla kaukana, sennor gambusino?«
»Minä näen aseita, jotka välkkyvät auringon viimeisessä hohteessa,« sanoi hän syvästi liikutetulla äänellä. »Ja kenenkä ne muuten olisivatkaan, elleivät eversti Requennesin lansieerien!«
Jännitys oli korkeimmillaan. Kaikki olivat asettuneet gambusinon viereen. Kaukoputki kulki muutamien tuokioitten perästä don Estevanin käsistä kaikkien muitten käsiin. Ja kun aurinko sukelsi alas taivaan rantaan, ikäänkuin syvyyteen, ei enää löytynyt ketään, joka olisi epäillyt ylhäällä vuoritasangolla: meksikolaiset sotajoukot olivat tuolla muutamien peninkulmien päässä valmiina hyökkäämään kojoteerojen rosvojoukon kimppuun.
Robert Tresillian koetteli katseillaan tunkea yön varjojen läpi, jotka äkkiä taajenivat, ja gambusino, joka älysi hänen ajatuksensa juoksun, sanoi:
»Ellei Henryä olisi siellä, ei ketään muitakaan olisi siellä. Oivallinen nuori mies! Teidän täytynee myöntää minun olleen oikeassa, sennor, kun en hetkeäkään epäillyt häntä.«
Ylätasangolla, ikäänkuin haaksirikkoon joutuneen laivan kannella, jossa toivo on jälleen eloon herännyt kaukana siintävän purjeen nähtyä, syleilivät kullankaivajat toisiaan.
Kurjuuden päivät unhottuivat. Nälän tuskat unhotettiin – eikö apu ollut näkyvissä?
Heti pidettiin neuvottelu: annettaisiinko merkki tuleville, joita apakit eivät tietenkään vielä voineet nähdä, koska he kullankaivajillekin tuolla ylhäällä viiden sadan jalan korkeudessa sulivat taivaan rantaan?
Robert Tresillianin mielestä oli nyt oikea hetki käyttää sähkövaloa ja ympäröidä koko Zopiloten leiri häikäisevään valoon, että selvästi näytettäisiin sitä eversti Requenneen sotajoukolle. Varmaan kai Henry lienee selittänyt, miten kullankaivajat insinöörin katsannon alla olivat viettäneet aikaansa ja miten he olivat opetelleet käyttämään sähkövalaistusainetta, jota insinöörin neuvolla olivat valmistaneet.
Jo olivat he vähällä hyväksyä tämän ehdotuksen eikä insinööri puhunutkaan sen vähemmästä kuin että mieli panna toimimaan molemmat tykkinsä, joita halusi näyttää mihin ne kelpaisivat, kun onneksi gambusino, joka aina oli älykäs mies, todisti päälliköille, ettei kaikella tällä olisi muita seurauksia kuin että siten vastustettaisiin eversti Requenneen tuumia, sillä tämän ajatus oli arvatenkin äkkiarvaamatta hyökätä indiaanein kimppuun. Epäilemättä piti pysyä valmiina, mutta odottaa siksi kunnes eversti ja hänen väkensä alkaisivat valmistetun toimintansa. Silloin, mutta vasta silloin, olisivat nuo kaksi tykkiä ohjattavat Zopiloten leiriä kohden, johon luonnollisesti useammat yllätetyistä villeistä tulisivat sulloutumaan. Ja kun ne vaan hyvästi olivat ohjatut, tekivät ne ihmeitä. Silloin vasta tulisi llanon ilovalaistus oikeaan aikaansa. Vielä kerran sai gambusinon järkevyys voiton.
Hiljaisuus oli juhlallinen ja sitä häiritsi ainoastaan väliaikojen perästä ne kojoottiulvonnat, joilla indiaanit toisillensa tahtoivat osoittaa, että hyvästi vartioivat.
Kullankaivajat, jotka pitkin pituuttaan makasivat ylätasangolla korva maata vastaan, luulivat, toivon synnyttämän tenhon vaikutuksesta heidän mielikuvitukseensa, kuulevansa meksikolaisen ratsujoukon juoksun llanolla.
Yön ensi hetkiä vietettiin kuumeentapaisessa levottomuudessa, joka piti valveilla enin heikontuneitakin kullankaivajia, vieläpä vaimoja ja lapsiakin.
Tulitikku kädessä seisoi Pedro Vicente ryhmän keskellä, jossa oli don Estevan, Robert Tresillian, insinööri ja monta työnjohtajaa. Hän uudisti jokaiselle, ettei ollut ylätasangon varustusväen asia alkaa toimintaa. Eversti Requennes ja Henry eivät päivän kuluessa voineet olla huomaamatta Meksikon lippua vuoren huipulla. Taitavana sotilaana oli eversti luultavasti ajatellut yhteistä toimintaa omien joukkojensa ja piiritettyjen puolelta, mutta myöskin otaksunut, että nämä viimemainitut jättäisivät hänelle täyden toimintavapauden ja antaisivat hänen alkaa. Senhän lapsikin voi käsittää.
Sillä tavalla kului kaksi kuolettavan pitkää tuntia minkään häiritsemättä yön äänettömyyttä.
Käsittämätön jännitys pani kaikkien sydämmet palpattamaan ääneen ja heikommatkin tunsivat jäntereissään yli-inhimillisen voiman.
»Kärsivällisyyttä,« sanoi Pedro. »Antakaamme everstin panna toimeen tuumansa, niin että indiaanit, yllätetyt keskellä untansa, eivät voi pakoa ajatellakaan. Muutamia minuuttia vielä vaan ja sitte on meidän vuoromme. Eikö olisi loistavata omiin verkkoihinsa pyytää nuo kurjat roistot, jotka nyt monta viikkoa ovat silmäilleet meitä varmana saaliinaan, mahdottomana kenenkään riistää heiltä...«
Gambusinon vielä puhuessa herätti kauhea laukaus tasangon kaikki kaiut ja melkein yht'aikaa kajahtivat vielä korkeammalle eversti Requenneen kanuunat.
Kauhun huudahdukset tuskan ulvonnalla sekoitettuina kohosivat heti kojoteerojen leiristä todistaen, että everstin väki oli hyvästi tähdännyt.
Tämä jyrisevä hyökkäys, joka tuli taholta, jolta eivät uskoneet tarvitsevansa pelätä vähintäkään ja jonne eivät koskaan olleet asettaneet vahtimiehiä, teki villit raivosta hurjistuneiksi.
Ja vielä kurjemmaksi kävi tila kun insinöörin sähkövalo valaisi heidän leiriänsä ja armottomasti näytti sitä väsymättömille ahdistajoille, joitten insinööri oli antanut jäädä pimeyden peittoon.
Niinkuin gambusino edeltäpäin oli arvannut, kokoontuivat urhoollisimmat heti Zopiloten teltan ympärille.
Kauvan odotettu hetki käyttämään kumpaistakin tykkiänsä oli vihdoinkin tullut don Estevanille ja tykit syytivät äärettömiä määriä raehaulia epätoivoon joutuneitten indiaanein joukkoon.
Uskaliaimmat kirkuivat kauheasti raivoissansa. Olivatko valkoiset todellakin tehneet liiton korkeimpien voimien kanssa, koska voivat muuttaa yön päiväksi ja sytyttää tämän auringon, joka valaisi leiriä?
Zopilote, joka jo istui hevosen selässä, oli ainoa, jossa vielä pysyi kipinä kylmäverisyyttä. Huolimatta epäjärjestyksestä villien joukossa koetteli hän koota heitä, mutta toisena hetkenä toisensa perästä teki Requenneen ja ylätasangon tykit uusia hävityksiä heidän parvessansa.
Äkkiä kirkasi hän hirveästi raivostuneena.
Siinä valokartiossa, jonka sähkövalo muodosti, huipun lähtökohtana vuori, oli hän huomannut meksikolaisia sotamiesosastoja, jotka kohtisuoraan lähenivät vuorta.
Nähtyään nämä viholliset, joita nyt tiedettiin voitavan tavoittaa, näytti uskallus jälleen palanneen näihin miehiin, jotka tähän saakka olivat olleet melkein taikauskoisen pelästyksen valtaamina.
Tuokiossa olivat ne hevosen selässä ja yhtäaikaa kiljuen kauhistuttavaa sotahuutoansa, aikoivat he hyökätä Requenneen eskadroonan kimppuun, kun epätoivoa osoittava viittaus Zopiloten puolesta pysähdytti heidät.
Näkyvinä kolmessa uudessa sähkövalovirtauksessa oikealta, vasemmalta ja takaa päin, lähestyi kolme muuta lansieeriosastoa ja muodosti vähitellen säännöllisen ympyrän.
Vielä lisäksi seisoivat don Julianon peonit taisteluun järjestettyinä järven rannalla ja sulkivat sieltä indiaanein viimeisenkin pakotien.
Ensimmäisellä silmäyksellä näki Zopilote, että leikki ei ollut tasavoimainen ja että hänen piti välttämättömästi joutua hukkaan kaikkine joukkoinensa, jos yhä edelleen pysyisi kahden tulen välissä.
Hän teki äkkiä päätöksensä ja käskien puolet väestään muodostamaan jälkijoukon, jonka tuli jatkaa taistelua alhaalla lakeudella, syöksyi hän itse toisen puolen kanssa solaa kohden.
Jälkijoukon tehtävä oli suojella hyökkäystä ylätasankoa vastaan, jonka hän oivalsi olevan ainoana ja viimeisenä pelastuskeinonaan.
Jos hänen onnistuisi karkoittaa kullankaivajat väkisin tunkeutumalla solaan ja valloittamalla ylängön, tulisi hän oltuaan piirittäjä itse piiritetyksi. Hänen asemassaan kannatti sellainen yritys kyllä koettamisen vaivan. Tuokiossa oli hänen väkensä solan edessä.
Ei mikään liikkunut ylhäällä vuorella eikä siinä ahtaassa ahteessa, jonka kautta päästiin tuonne ylös.
Puristettuina toinen toistaan vastaan, sillä välin kuin kiväärituli jatkui alangolla raivokkaammin kuin koskaan, kiipesivät Zopiloten miehet ylöspäin kiihoittaen toisiaan sokeassa raivossa.
Piiritetyt pysyivät liikkumattomina, antoivat heidän lähestyä ja täyttää solan.
Mutta niin pian kuin ensimmäiset heistä olivat koskettaneet rintavarustuksen kiviä, halkesi manner heidän päänsä päällä ja heidän jalkojensa alla aina vuoren huipulta sen juureen saakka. Kalliolohkareita ja kiviä vyöryi vyörykkeen tavoin alas tähän ahtaaseen kuurnaan ja musersi hyökkääjät painonsa alle. Onnettomat indiaanit eivät voineet päästä ylöspäin eivätkä alaspäin, vaan olivat kuin naulattuina, mihin olivat jääneet.
Maa halkesi heidän päänsä päällä ja heidän jalkojensa alla.
Kiviartilleriaa seurasi kohta hyvin tähdättyjä kiväärin laukauksia. Ei yksikään laukaus mennyt hukkaan tässä taajaan sullotussa joukossa, jossa luoti ei voinut tavatakaan tyhjää tilaa.
Kojoteerojen kuolleet ruumiit, jotka olivat kokoon litistyneet tähän ahtaaseen käytävään, seisoivat yhä pystyssä ja tukivat toisiaan, ja vasta muutamien hetkien kuluttua sanomatonta sekasortoa, onnistuivat muutamat vielä eloon jääneet, niiden joukossa Zopilote, laskeutumaan alas alangolle, sen rautaympyrän keskeen, jonka eversti Requenneen voittoisat laumat muodostivat.
Kun Zopilote, joka oli pahasti kiviliuskan haavoittamana oikeaan käsivarteensa, nyt näki, että kaikki vastarinta oli mahdotonta, heittivät hän ja ne miehet, jotka hänellä vielä olivat jälellä, aseet luotansa. Liikkumattomina ja pää rintaa vasten painuneena, odottivat he kaikki, että heidän kohtalonsa ratkaistaisiin.
Siinä tuokiossa nousi aurinko ja valaisi loistollansa tämän verisen teurastuksen näyttämön.
Tasangolla vuoren ja meksikolaisten välissä, jossa eskadroonat jälleen olivat liittyneet yhteen ja muodostivat läpitunkeutumattoman puoliympyrän, makasivat monilukuiset kojoteerojen ruumiit pitkin tannerta ja kauvempana osoitti heidän tykistön hävittämä leirinsä surkean näyn.
Tätä aamuruskoa tervehtivät rajuilla riemuhuudoilla sekä ylängön asukkaat että Zopiloten vangit, jotka eversti Requenneen ratsumiehet onneksi jo ajoissa olivat tunteneet ja kuljettaneet leirin taakse.
Zopiloten seitsemästä sadasta sotilaasta oli tuskin kahtasataa viittäkymmentä, jotka taistelussa olivat jääneet eloon. Voittajat ottivat heidät vangiksi, sitoivat parittain kädet selän taakse ja jättivät peonien vartioitavaksi.
Kun tämä oli toimitettu ja sola puhdistettu sinne kasaantuneista ruumiista, laskeutuivat piiritetyt alas.
Ne tapahtumat, jotka nyt seurasivat, erittäinkin kohtaus Robert Tresillianin ja hänen poikansa välillä sekä sen perästä tämän ja Gertrudeen välillä olivat niin liikuttavia, ettei niitä voi sanoilla selittää. Nuoren tytön sielun tuskasta ja ruumiillisesta puutteesta kalvenneet kasvot säteilivät onnea tässä monipäiväisen toivottomuuden jälkeisessä riemun tuokiossa.
Kun kullankaivajat laskeusivat vuorelta jo aikoja jättämäänsä leiriin, tulivat he iloisesti hämilleen tavatessaan siellä melkein kaiken hyvässä kunnossa.
Vaunut, koneet ja työkalut – miltei kaikki oli ennallaan. Kojoteerot eivät olleet edes huolineet hävittää näitä heille arvottomia kapineita. Tämä tavaton määrä kaivostyötarpeita, joiden arvoa kojoteerot varmaankaan eivät olleet oivaltaneet, oli odottamaton rikkaus.
Hevosia ja muuleja löytyi kyllältä, vaikkei saatukaan takaisin samoja, jotka olivat ryöstetyt.
Kahden päivän kuluttua pelastuksesta oli osapuilleen kaikki selvitettyä. Kuolleet olivat saaneet viimeisen leposijansa ja everstin ynnä hänen joukkonsa palatessa vankiensa kanssa Arispeen saattoi don Juliano apakien ottamat vangit Nacomoriin, näiden kotiseudulle.
Turvallisuus oli nyt täydellinen. Kenties ei olisi sekään edes mahdotointa, että saataisiin Zopilotesta liittolainen! Hänen oikeaa kättänsä oli pitänyt leikata niin, että toivoa kyllä voi, että hän tästä lähtien olisi sävyisämpi.
Olkoon tämä kohta miten tahansa. Totta on joka tapauksessa, että Salaperäinen vuori tänään, kolmea vuotta mainittuja seikkoja myöhemmin on tosin nuori, mutta jo kukoistuksessaan oleva kaupunki linnoituksen suojaamana, joka on vahvempi kuin mikään ihmiskäsien rakentama.
Loitolta voidaan eroittaa lukuisia tehtaan savutorvia, joista savu paksuissa pilvissä tupruaa kohti taivasta. Ympäristön alueella ei ole enää entistä viljelemätöntä leimaa. Mehevät karjanlaitumet ulottuvat niin pitkältä kuin silmä kantaa ja uudisasukasten karja on lukematon. Rautatie yhdistää joku aika sitte uuden kaupungin Arispeen.
Rautatie yhdistää joku aika sitte uuden kaupungin Arispeen.
Kaivoksen menestys on ollut yhtä erinomainen, kuin nopeakin. Toinen veres kultasuoni toisensa perästä tulee ilmi ja Salaperäisestä vuoresta on tullut Kultainen vuori.
Neljän asioimistoverin rikkaus on jommoinenkin. Neljänkö? kysyt nuori ystäväni. Neljänpä tietenkin. Ei näet oltu pidetty kuin aivan oikeana, että sallittiin urhoollisen gambusinonkin yhtyä yhtiöön. Eikö gambusinon äly ollutkin juuri tuottanut pelastuksen kaikille?
Jokaisella kullankaivajalla on oma, soma talonsa, joka todistaa isäntänsä varallisuutta. Muistoa säilyttävällä kiitollisuudella ovat he pystyttäneet komean muistopatsaan kumpaisellekin ystävällensä Benito Anguazille ja Jacopo Barralille, jotka heidän edestänsä kävivät kuolemaan.
Vuoren tasangolla kohoaa uhkea linna, jonka harjoilta meksikolainen lippu liehuu – palatsi samalla haavaa kuin linnoitus, jonka pitkälle kantavat kanuunat voivat niin tarvittaessa pyyhkiä tasankoa kaikille suunnille.
Puoteja ja tavarahuoneita löytyy kosolta säännöllisien katujen varsilla ja kirjapainosta annetaan sanomalehteäkin. Kaikesta päättäen on Santa-Gertrudes kaupungin tulevaisuus oleva onnellinen.
Nyt on Santa-Gertrudeessa juhla ummelleen kolme vuotta kullankaivajien pelastumisesta lukien.
Torilla vilisee lukuisa ihmisjoukko, jonka seassa näkyy olevan muutamia apakejakin monivärisiin serapeihin puettuina. Rancherot ja vaquerot läheisistä maakunnista – kaikki ovat he puettuina juhlapukuun. Kaikkien näiden eri vaateparsien välistä näkee joskus vilahdukselta Zacatecas-lansieerien sotilaspukuja. Rykmentti majailee jonkun matkaa kaupungista viimeisen ja tehokkaan retken perästä vihamielisiä indiaaniheimoja vastaan.
Tänään kastetaan Henry Tresillianin ja Gertrudes de Villannevan esikoista ja tapahtumaa vietetään innostuksella kaupungissa, joka on saanut nimensä nuoren äidin muistoksi. Hänen nimeään huudetaan myrskyisällä riemulla.
Kirkossa kantavat lasta kastettavaksi eversti Requennes ja sennora Villanneva. Heidän jälessään kulkevat don Estevan, Robert Tresillian, insinööri ja Pedro Vicente, joka säteilevänä tarjoo nuorelle isälle käsivarttansa. Eikö nuoren ystävänsä onni ole osaksi hänenkin omansa?
Iltasella ovat kilparatsastukset ja muita huvituksia ja entinen gambusino tulee luonnollisesti saamaan ensimmäisen palkinnon Krusaderilla, josta on tullut hänen erityinen ystävänsä. Ja ihmisjoukko, joka pitää muistissaan uskollisen eläimen palveluksia, tulee kiihkoisasti hurmaantuneena huutamaan: Eläköön Krusader!
Ja siihen huutoon toivon, että nuoret lukijanikin yhtyvät.
[2] Englannin peninkulma niinkuin muuallakin tässä kertomuksessa.
[5] Indiaanein nahkaiset lapinkengän muotoiset jalkineet.
1. Veden puute
2. Kojoteerot
3. Vihdoinkin vettä
4. El ojo de agua
5. Indiaanein aamiainen
6. Los indios
7. El Cascabel
8. Indiaanit leirin ulkopuolella
9. Kiihko-ajo
10. Pedron kosto
11. Krusader ei ole hukassa
12. Odottamaton vihollinen
13. Elämä Salaperäisellä vuorella
14. Keitä?
15. Urhojen kohtalo
16. Vallan kummallinen hyppäys
17. Taivaan ja maan välillä
18. Eversti Requennes
19. Viimeinen urotyö
20. Viimeisen päivän ilta
21. Taistelu ja pelastus
22. Santa-Gertrudes