OPIKSI JA HUVIKSI

Lukemisia Suomen perheille

Toimittanut

Yrjö Koskinen

Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1863.

Imprimatnr: _L. Heimbürger_.

SISÄLLYS:

TALVI-SATAMA LUOTEISESSA JÄÄMERESSÄ.
PUMPULI.
VIIPURIN PAMAUS.
SUOMALAISET DELAWAREN SIIRTOKUNNASSA POHJOIS-AMERIKASSA.
FOOTNOTES:

TALVI-SATAMA LUOTEISESSA JÄÄMERESSÄ.

Jo lopulla 15:ttä vuosisataa, kun Kolumbus oli löytänyt Länsi-Intian ja Vasko-di-Gama onnellisesti oli Afrikan ympäri tehnyt ensimäisen vesimatkan Itä-Intiaan, syntyi Englannissa halu keksiä joku kentiesi vieläkin lyhyempi tie niille kaakkoisen Aasian seuduille, joiden kalliit kryydit jo aikaa olivat olleet tärkeitä kauppa-tavaroita. Semmoista tietä toivottiin löytyvän joko koillisessa pitkin Euroopan ja Aasian pohjoisrantoja, taikka luoteessa Grönlannin länsipuolella, taikka vihdoin itse pohjois-navan poikki, purjehtimalla ensin täyttä pohjaa ja sitten täyttä etelää. Tämmöiselle löytömatkalle lähetti v. 1496 Englannin kuningas Henrikki VII erään Venetialaisen, nimeltä Juha Kabot, joka viidellä laivalla purjehti luoteesen ja luultavasti tuli Hudson'in-salmelle saakka. Toinen yritys tehtiin Henrikki VIII:nnen hallitessa, mutta kävi onnettomasti. 25 vuotta myöhemmin eli vuonna 1553 tehtiin kolmas yritys, joka ei myöskään ollut varsin onnellinen, mutta kuitenkin yhdessä kohden oli meren-kululle suureksi hyödyksi. Kaksi tämän retken laivoista joutuivat talveksi Lapinmaan rannalle, missä koko väki nääntyi viluun; mutta kolmas, jonka komentaja oli kapteini Chancelor, oli onnellisesti päässyt Vienan-mereen, josta se seuraavana kesänä palasi Englantiin. Sillä tavoin oli Venäjänmaahan löytty uusi kauppatie, joka seuraavalla vuosisadalla, kun Tsaarien valta kokonansa oli suljettu pois Itämerestä, havaittiin kyllä tarpeelliseksi. Vienanmerestä Englantilaiset yhä yrittivät itään päin, ja Tapani Burrough löysi v. 1556 Vaigats-salmen sekä Novaja-Semlian kaakkois-nokan. Mutta pian havaittiin, ett'ei tällä tiellä ollut Kiinaan ja Intiaan pääsemistä. Mitä löytöjä sittemmin on tehty pitkin Aasian pohjoisrannikkoa, se melkein kaikki on luettava Venäläisten ansioksi. Englantilaiset sitä vastoin kääntyivät luoteesen ja löysivät nyt perätysten ne salmet ja selät, jotka kantavat Frobisher'in, Davis'in, Hudson'in ja Baffin'in nimet.[1] Frobisher'in matkat tapahtuivat vv. 1576 ja seurr., Davis'in v. 1585. Erittäin ansaitsee Hudson'in surullinen kohtalo mainitsemista. Hän oli ensimäisellä matkallansa v. 1607 yrittänyt purjehtia pitkin Grönlannin itäistä puolta, toivoen että pohjoisempana löytyisi kulkuväylä länteen päin, mutta 81 l/2° levulla täytyi hänen kääntyä takaisin jäiden tähden. Seuraavalla matkalla hän kulki salmen läpi lahteen, jotka molemmat kantavat hänen nimensä, ja seurasi Labrador'in länsi-rannikkoa etelään. Tässä hänen täytyi hakea talvi-satamaa, mutta laiva-väki näyttää kärsineen oudosta ilma-alasta paljon vaivaa ja rasitusta sekä tästä käyneen ynseäksi. Talvi kuitenkin kului ja laiva oli jo lähtenyt satamastaan, kun Kesäkuun 21 p. väki nousi kinastukseen, otti komentajan ja hänen poikansa kiinni ja heitti ne veneesen oman onnen nojaan. Laivan salvomies, joka oli pitänyt isäntänsä puolta, vaati päästä hänen onnenkumpanikseen, ja lisäksi pakoitettiin kuusi sairasta rupeamaan samaan liittoon. Kaikki nämä näin jätetyt miehet ovat kadonneet tietämättömiin. Kinastuksen päämies sai sitten surmansa tappelussa Eskimojen kanssa. Muut pääsivät vihdoin nälästyneinä ja viheliäisinä takaisin Englantiin. — Muutamia vuosia myöhemmin tapahtuivat Baffin'in matkat. V. 1616 hän kulki Davis-salmen läpi ja rannusti koko lahden, joka on saanut hänen nimensä. Pohjasessa hän keksi Smith-salmen ja luoteessa Lankaster-salmen, mutta jälkimäisessä häntä kohtasi jääsalpa ja hän palasi tältä luoteisväylän oikeasta oven-suusta sillä luulolla, että Lankaster-salmi oli ainoastaan umpiperä. Kaksi vuosisataa jätettiin asia sen luulon nojaan; sillä kaikki luoteiset löytömatkat, mitkä sillä välin tehtiin, kulkivat Hudsonin lahden pohjoiselle puolelle.

Voimme heittää nämä kaksi vuosisataa siksensä. Luoteis-väylän asia tuli ainoastaan aika-ajottain kysymykseen ja matkustukset niillä seuduin eivät mainittavasti lisänneet maantieteen alaa. Mutta kapteini Knight'in matka v. 1719 on kuitenkin mainittava onnettoman loppunsa tähden. Hän komenti rekatti-laivan ja muun aluksen, mitkä Hudsonin-lahden Seura, joka käyttää turkisten kaupan näillä seuduilla, oli matkalle lähettänyt. Laivat menivät Southampton-saaren ja mannermaan välitse pohjaseen, ja kun ei isoon aikaan kuulunut niistä mitään, luultiin niiden jo päässeen Tyveneen mereen asti. Asian laita ei ollut niin onnellinen. Vähitellen löydettiin laivan-kaluja pienestä Marmorisaaresta ja vihdoin v. 1748 keksittiin eräästä lahdelmasta itse laivat hajonneina veden alla. Eskimot tiesivät jutella, että ne pahoin vialloisessa tilassa olivat lahdelmaan tulleet. Väestön lukumäärä oli alussa ollut 70 miestä, ja Eskimoilta olivat tuolloin tällöin saaneet elatus-aineita, joista he maksoivat kaikenlaisilla rautavaluilla, mitkä heidän seppänsä alituisesti oli takomassa. Kuitenkin oli jo ensimäisen talven kuluessa 50 heistä kuollut. Kun toisen talven perästä Eskimot taas kävivät heitä katsomassa, oli ainoastaan kaksi miestä enää hengissä. Näiden raukkain oli tapa usein kiivetä erään kallion kukkulalle, tarkastaen kaakon puolelle, ikäänkuin apua odottaen; kuin ei mitään näkynyt, istuivat itkemään. Vihdoin toinen heistä kuoli, ja toinen, joka koetti peittää toverinsa maan poveen, kaatui nääntyneenä puolitekoiseen hautaan ja heitti henkensä hänkin. — Saman vuosisadan kuluessa Venäläiset tutkivat Kamtshatkan vedet; Beering ja Tshirikov löysivät Aleutien saariston, ja edellinen keksi sen salmen, joka eroittaa Uuden maailman Vanhasta ja nyt nimitetään Beeringin-salmeksi. Tällä tiellä yritti Englannin mainio kapteini Cook, kolmannella matkallansa v. 1776, hakea kulku-väylän Amerikan ympäri, mutta palasi sillä tiedolla, että 70:nteen levu-asteesen saakka ei löytynyt pääsöä itään päin. Tästä yritykset pysähtyivät koko neljäksi-kymmeneksi vuodeksi. Mutta v. 1815 tapahtui, että Venäjän luutnantti Kotzebue kulki Itämerestä Beeringin salmelle, ja vaikk'ei hänen matkansa tuottanut mitään mainittavaa uutta, se kuitenkin viritti Englantilaisissa halun lähtemään uusille kokeille. Tämä halu eneni, kun kuului, että se ääretön jäiden paljous, joka kauan aikaa oli ollut kiintyneenä Grönlannin itäiseen rannikkoon, nyt oli lohjennut ja kulkenut eteläiseen valtamereen. Niinpä kaikki Islannin lahdet ja vuomat olivat vv. 1816 ja 1817 tulleet täyteensä jäitä, jotka Grönlannista sinne ajeltuivat, ja eteläisillä vesillä niin kaukana kuin 40° levulla tavattiin suuria jää-tantereita ja vuoria, jotka usein moneksi päiväksi estivät laivain kulkua Yhdys-vallan ja Englannin välillä. Että nämä jäät tulivat Grönlannin rannoilta, ja että pohjan vedet sillä tavoin olivat auenneet, todistivat vielä varmemmin valaskalan-pyytäjät. Näin asian ollessa päätettiin v. 1818 lähettää liikkeelle kaksi retki-kuntaa, toinen luoteesen, toinen pohjoisnapaa kohden. Jälkimäinen, jonka johtajat olivat Buchan ja Franklin, palasi tyhjin toimin, koska yksi laivoista oli jäistä saanut loukkauksen. Sitä vastoin Juha Ross ja Parry, jotka lähtivät Baffin'in lahteen, etenivät hyvän matkaa Lankaster-salmeen, kunnes Ross luuli näkevänsä salmen pohjassa vuori-selänneen, joka estäisi edemmäs pääsemistä. Hän ei purjehtinut lähemmäksi, tutkimaan josko näkemänsä oli todellista vuoria vai ainoastaan ilmassa kangastusta, semmoista usein nähdään kylmän ilma-alan vesillä, vaan kääntyi laivoinensa takaisin ja tuli kotia. Useat Ross'in kumppaneista olivat kuitenkin vakuutetut, että Lankaster-salmi oli avoin väylä. Seuraavana vuonna lähetettiin Parry ja Liddon ottamaan asiasta selkoa, ja heidänpä matkavaiheista seuraa tässä laveampi kertomus.

2. Heklan ja Griperin luoteis-retki vv. 1819, 1820.

Toukokuun 11 p. 1819 lähtivät laivat Hekla ja Griper, komentajana luutnanti W. C. Parry, Englannista matkalle, ja tulivat Kesäk. 28 p. Davis'in salmelle. Tavallisesti tässä alkavat ne vaivat ja vastukset, jotka ovat luoteis-retkille omituisia. Niinkuin kartastakin näemme, on Baffin'in lahti jokseenkin avara meri, mutta joka talvi se yltä-ylitse menee vahtoaan jäähän, joka taas keväällä tuulen ja päiväpaisteen käsissä rikkuu neljän-, viiden-kymmenen kyynäräisiin teloihin ja kulkee yhdessä tukussa etelään. Tämä jäiden paljous, joka nimitetään keski-jäiksi (middle ice) ja valta-tukuksi (main pack), ulottuu pitkänä salpana pohjasesta etelään ja estää siis poikki-pääsön idästä länteen. Kolmella eri tiellä saatetaan tämmöisessä tilassa yrittää Baffin'in lahden länsi-puolelle, joko kiertämällä tukun pohjoispäätä, taikka kulkemalla eteläisen pään ympäri, taikkapa tunkeumalla jäiden poikki suoraan jos mahdollista. Mutta joskus tapahtuu, että kaikki nämä tiet ovat suljetut. Ainakin ne ovat vaaraa ja vastusta täynnä. Nuo suunnattoman suuret jää-telat ja tantereet ovat alituisessa liikkeessä, tuulen ja meren-virran ajamina; milloin survaavat toisiansa moniäänisellä jytinällä, milloin eriälle jättäen välillensä pitkiä tanhuita sulaa vettä, taikka törmäävät hirmuisella voimalla yhteen, ajaen jää-kappaleet päällitysten kahden-, kolmen-kymmenen jalan korkuisiksi kummuiksi. Laiva, joka joutuu näiden törmääjäin väliin, saattaa helposti särkyä niinkuin pähkinän kuori, taikka nostetaan kokonansa vedestä jäiden päälle.

Mutta Baffin'in lahti synnyttää jää-vuoriakin, jotka samoin kuin jää-tukut uivat tästä ulos Atlantin valtamereen usein hyvinkin suuressa paljoudessa. Nämä hirmuisen isot uiskentelevaiset lohkareet ovat kuitenkin vallan toisenlaista syntyperää kuin tantereet ja telat, eivätkä ole suolaista ainetta niinkuin viime-mainitut. Ne ovat alkunsa saaneet rantamaiden laaksoloissa, jotka tässä kylmässä ilma-alassa ovat ikuisen jään ja lumen vallassa. Laaksot enimmästi viettävät merelle päin, ja kun jäätä ja lunta yhäti karttuu ylisellä puolella, niin jäätikkö hiljaksensa sujuu alas-päin, kunnes aallot sen lohkaisevat rannasta irti. Näin päästyänsä valtoimeksi osoittaa jää-vuori usein kummallisia muotoja. Kun niitä isompi joukko ko'ossa on, näyttävät kaukaa katsoen niinkuin vuorinen maakunta. Toisinaan ovat linnojen tai kirkkojen näköisiä, varustetut torneilla, huipuilla ja kaarevoilla porteilla. Niiden väri on kauniisti vihertävää, vivahtaen siniin, mutta kaukaa katsoen luulisit niiden olevan valkoista marmoria, kaikki merenkulkijat puhuvat yhdellä äänellä niiden monen-karvaisesta värien loisteesta, joka vaihtelee erilaatuisten ilmain mukaan. Niiden suuruus on usein hämmästyttäväinen, ja koska veden-päällinen osa on ainoastaan seitsemännes koko kappaleesta, niin saapi tavallisesti lukea, että syvyyden mitta vedenpinnasta on kolme vertaa korkeuden suhteen. Ross näki Baffin'in lahdessa useita, jotka olivat pohjaan tarttuneet puolen-kolmatta sadan sylen syvyydellä. Niitä tavataan usein ääretön joukko, noin neljä, viisi sataa yhdessä, ja etelämmäksi tullessaan levittävätkin kylmää ja sumua avaralle alalle, usein penikulman määrät ympärillensä. Päivä-paisteen vaikutuksesta jäätikkö aina alkaa pehmitä ja sulaa, ja puhdas suolaton vesi juoksee koskena vuoren kupeista alas; silloin usein kyllä tapahtuu että laivat tämmöisestä lähteestä täyttävät juoma-varansa. Mutta muitakin syitä löytyy, jotka toisinaan käskevät laivojen lähestyä jäävuorten luokse. Silloin pyrkivät ne suojaan jonkun tuiman vihurin alta, milloin taas tukkujäiden tulvasta päästäkseen, koska jäävuori laajuutensa ja syvyytensä tähden aina kulkee hitaammin, kuin telat ja tantereet. Mutta tämä lähestyminen ei ole varsin vaaraton; suuria veden-alaisia jää-kappaleita saattaa lohjeta ja nousta veden pintaan, rikkoen laivan pohjaa; veden alla saattaa löytyä joku terävä kärki, joka puhkaisee laivan kuvetta; se väkevä virta, joka tavallisesti kulkee jää-vuoren sivulla, saattaa viskata aluksen tätä jäistä muuria vastaan, ja koska jää-vuori useinkin täpärästi viippuu vedessä, se helposti vierii ylös-alaisin ja voipi musertaa lähestyneen laivan.

Matkalaisemme Heklassa ja Griper'issä kulkivat kuitenkin erinomaisetta vastuksetta Baffin'in lahden läpi ja tulivat Elok. 1 p. Lankaster-salmelle. Kaksi päivää myöhemmin nousi kiihkeä itäinen tuuli, joka kuljetti heidät nopeasti salmea myöden tuntemattomia seutuja kohden. Avoin vesi oli edessä, ei jäätä eikä maata esteenä. Koko väestö oli äänettömässä odotuksessa, upsierit ja miehet joukottain mastojen nenissä, joissa istuivat uuteliaasti tarkastamassa, mitä milloinkin näkö-alaan ilmaantui. Näin kulkivat useita kymmeniä peninkulmia länteen päin, jättäen salmen varsille joukon lahtia ja aukkoja, joita eivät malttaneet tarkemmin tutkia, vaan ainoastaan nimillä varustivat. Heidän kulku-väylänsä, joka keskimäärin oli levyydeltä noin kahdeksan peninkulmaa (50 Englannin penink.),[2] alkoi vielä enemmän aueta, ja pohjasesta sekä lännestä hyökkyvä maininki ynnä meren mahtava humina herätti toivon, että juuri pohjoinen valta-meri nyt oli edessä. Mutta edempänä kohtasi yhtämittainen jakso jäitä, joka pian muuttui vahvaksi tukuksi väylän poikki. Pitkin jään parrasta kuohui tuima tyrsky ja laivain täytyi väistyä, ett'eivät joutuisi karsinaan jäiden väliin. Koko taivaskin länttä kohden hohti kirkkaasti yhtämittaista jään-loistetta, josta voitiin arvata, että jää-tukku kävi peninkulman määriä edemmäs kuin näkö-ala ulottuikaan. Etelää kohden kuitenkin oli sula, ja taivas osoitti mustaa veden-kuvastusta. Parry siis toivoi löytävänsä sieltä puolen jotakin pääsö-paikkaa ja purjehti nyt etelään siihen avaraan salmeen, jonka nimitti Prinssi-Regentin-salmeksi. Mutta jonkun peninkulman perästä oli siinäkin jää-salpa vastassa, eikä ollut muuta neuvoa kuin palata entiselle asemalle, odottamaan milloinka jäät aukenisi länteen päin. Sinne tultua havaittiin jää-tukku yhtä tiviiksi kuin ennenkin ja jään-loiste taivaalla oli yhäti kirkas. Jonkun päivän perästä osasivat kuitenkin avata itselleen kaidan tien lähellä salmen pohjoista rantaa. Nyt tuli aika tuuli, lumiräntäisen sateen kanssa, ja Elok. 21 p. oli jää tykkönään kadonnut koko merestä, niin että tuskin oli mahdollinen tuntea samaksi vedeksi, joka vielä niin äskettäin oli ollut jäillä peitetty niin kauas kuin silmä kantoi. Parry nostatti kaikki purjeet länteen mennäkseen ja nimitti kulkeissaan saaret, niemet ja lahdet kahden puolen. Purjehdus ei ollut varsin vapaa vaikeuksista. Magneettisen navan läheisyys teki kompassin kovin epä-suuntaiseksi, ja paksut sumut estivät ottamasta taivaalta viittausta. Ainoastaan maan ja jään mukaan koettivat ohjata matkansa yhtäläiseen suuntaan. Monituisten vastusten kautta tultiin vihdoin isolle saarelle, jonka nimittivät Melville-saareksi, ja kulkien eteenpäin hiljaksensa, tulivat Syysk. 4 p. eräälle paikalle, josta Parry lausuu: "Meidän oli ilo saavuttaa puolipäivä-piiri 110° länsipuolella Greenwichiä,[3] ollessamme pohjoisella levulla 74° 44' 20", jolla tavoin Hänen Majesteettinsa laivat minun komentoni alla tulivat ansaitsemaan sen palkinnon, viisi tuhatta puntaa, joka Parlamentti-päätöksen nojassa ja Kuninkaan käskyllä neuvoskunnassa oli luvattu niille Hänen Majesteettinsa alamaisille, jotka onnistuisivat etenemään niin kauas länteen päin, Pohjoisen napapiirin sisällä.

Pari päivää vielä kuljettiin eteen päin, kunnes taas jäitä kohtasi, joiden häviämistä turhaan odotettiin kaksi viikkokautta. Mutta noin Syysk. 20 p. eneni kylmä niin, että sulakin vesi alkoi ottaa jää-peitteen ja ainoastaan tuulen ja aaltojen voima esti meren-pinnan hyytymästä yhteen jaksoon. Ainoan tunnin tyven olisi siis voinut jäädyttää laivat kiini keskelle merta ja saattaa ne vaarallisimpaan tilaan. Oli siis täytymys palata Melville-saareen ja siellä valita talvi-majaksi joku niistä kahdesta satamasta, joita sivu-mennessä oli keksitty saaren kaakkoisella puolella. Tämä paluu-matka oli jo hyvin vaivaloinen jäätymisen tähden; mutta 24 p. tultiin läntisen sataman edustalle, joka löyttiin kaikin puolin turvalliseksi majoituspaikaksi.

Se tapa, miten meri jäähän menee, on vähän omituinen ja ansaitsee erittäin mainita. Kun jäädyttäväinen tuuli käy meren yli, eivät laineet anna jään asettua, vaan vesi hyytyy ensin hohkaiseksi suhjuksi eli hyhmäksi, joka vähittäin hillitsee aaltojen kuohun ja sillä tavoin päästää jäätymisen alkuun. Nyt syntyy jalan-mittaisia ympyriäisiä hileitä, jotka muodoltansa ovat melkein kuin jonkun jättiläis-kalan suomukset. Nämät hileet, jotka merimiesten puheessa kutsutaan pannukakoiksi, liittyvät pakkasen karttuessa toisiinsa ja tekevät suunnattomia jää-tantereita, joiden vahvuus talven kuluessa karttuu karttumistansa.

Laivain tullessa, oli satama jo jäähän mennyt ja tarpeelliseksi tuli avata noin kolmen uuden-virstan pitkä tie jäiden läpi. Tämä tapahtui seuraavalla tavalla. Kaksi suuntaista viivaa merkitettiin niin suurella välillä, kuin isomman laivan leveys vaati. Kumpaakin viivaa myöden leikattiin halkeama, jonka aliseen päähän oli ripustettu paino, mutta ylinen puoli käytettiin köydellä, minkä kolmijalkainen haaru kannatti. Samalla tapaa leikattiin viivojen välinen jää poikki ja kappaleisin, ja irroitetut lohkareet uitettiin ulos avennosta. Tätä viimeistä tehtävää varten keksivät merimiehet omituisen tempun, pystyttäen veneen purjeita lohkareiden päälle ja näin antaen tuulenkin olla työssä avullisna. Kuitenkin oli tämä osa työstä kyllä vaivaloinen, koska uutta jäätä yhäti syntyi avatussa urassa, varsinkin sen suulla, missä se ennen päivän laskua oli karttunut niin vahvaksi, että tarvittiin jommoinenkin työ sitä rikkoessa. Illan tultua laivat kuljetettiin uran koko pituutta ylös, ja seuraavana päivänä jatkettiin työ entiseen tapaan. Mutta nyt, kun eilinen avento jo oli ennättänyt yön kuluessa jäätyä umpeen, ei ollut enää tilaisuutta uittamaan lohkareet ulos; ne siis, sitä myöden kuin saatiin irti, upotettiin kiintonaisen jää-peiton alle. Tällä lailla puuhattiin puolen neljättä päivää, kunnes laivat olivat määrätyillä asemillaan ja väki kolmella hartaalla hurra-huudolla tervehtivät sitä paikkaa, jossa oli viettäminen vähintäin yhdeksän pitkää kuukautta. Laivat seisoivat viiden sylen syvyisessä vedessä, ankkuri-köyden mitta rannasta. Lahdelle annettiin nimi "Talvi-satama" (Winter Harbour), ja saariston, minkä läpi oli kuljettu, nimittivät matkalaisemme Pohjois-Georgian-saariksi, hallitsijansa Yrjö kuninkaan muistoksi ja kunniaksi.

Heidän oli syy iloita, että näin aikanansa olivat asettuneet turvalliseen Talvi-satamaansa; sillä Lokak. 4 p. nousi ankara etelätuuli, joka voimallisesti ajoi jää-tukun mereltä rantaa kohden, missä nuorempi jää rajusti musertui. Jos Hekla ja Griper vielä olisivat seisoneet ulkopuolella satamaa, olisi niille tosiaan ollut viimeinen hätä tarjona; mutta sataman suojassa eivät tunteneet puuskasta mitään. Niitä aljettiin nyt täydellä toimella varustaa pitkälliseen talvi-oloon. Ensimäinen toimi oli rakentaa katos laivan-kannen yli odotettavan kylmän varaksi. Mastojen nenät nostettiin alas, — ainoastaan Heklan keski-masto jätettiin sillensä; aliset purje-raa'at kiinnitettiin pitkin-päin katoksen kannattimiksi, ja koko tämä kotelus päällystettiin sittemmin kankaalla. Sen-jälkeinen mure oli saada huoneet ja makuu-siat kuivina ja lämpiminä pysymään. Havaittin, näet, että ilman kylmyys, joka jo oli karttunut melkoiseen määrään (20 asteen paikoille), jähdytti vedeksi kaikki höyryt, mitkä nousivat keittoastioista tai väen hengityksestäkin, niin että laivan ansaat ja seinät yhtenään pysyivät märkinä. Tätä asiaa auttamaan asetettiin se iso valin-raudalla ympäröitty kivi-uuni, jossa leivät kypsytettiin, alisen laivan-kannen kesku-paikoille ja savu-torvi pantiin käymään pitkin alisen kannen koko pituutta. Lisäksi valmistettiin eri lämmitys-kone väen asuntoa varten. Tämä oli rautainen kolo eli kumoon kääntynyt ilma-astia, varustettu kolmella torvella, jotka olivat kukin kahden tuuman paksut ja ylempänä yhtyivät toiseen umpinaiseen metalli astiaan, mistä taas kuparinen uunin-torvi kulki pitkin alista kantta. Kun nyt vähäinenkin valkea viritettiin ilma-astian alla, päästettiin savu eri torven kautta ulos, mutta lämminnyt ilma kulki ilma-astiasta torvien kautta ja levisi sillä tavoin laiva-väen asuntoon asti. Muutoinkin valvottiin väen puhtautta ja terveyttä tarkimmalla tavalla, ja elatuksen suhteen tehtiin muutamia tarpeellisia määräyksiä. Jokapäiväisestä leipä-määrästä vähennettiin kolmas osa: naula Donkin'in säilytettyä lihaa ja kortteli hyyteeksi kiehunutta soppaa, kullekkin miehelle viikkoonsa, palkitsi naulan suolaista naudan-lihaa, joka tavallisesti meriväelle annetaan; lisäksi jaettiin joku määrä olutta ja viiniä. Olut valmistettiin maltaista ja humaloista, mutta keittäessä nousi kylmällä ilmalla niin sakea kaasu, että täytyi luopua koko oluen-panemisesta. Tuo merenkulkijain omituinen kiusa, keripukki, koetettiin estää varjelus-lääkkeillä, joita määrä-ajoilla annettiin sisään. Niinpä jaettiin tuon-tuostakin hapanta kaalia ja sallatia niin paljon ätikän kanssa kuin voitiin nauttia, mutta joka päivä piti sen ohessa väen tulla kokoon ja yhden upsierin läsnä-ollessa niellä sitroni-nestettä sokurin kanssa. Että upsierin siinä täytyi saapuvilla olla, saattaa monelle kuulua oudolta; mutta Parry muistuttaa, kuinka paljon merimiehet ovat lapsien kaltaisia kaikessa, mikä koskee heidän tarpeisinsa ja terveyteensä. Muutoin oli yksi seikka erittäin merkittävä elatus-aineiden suhteen: upsiereille ei sallittu vähintäkään etua yhteisen väen rinnalla, ei ruokien lajissa eikä niiden määrässä, ja tästä seurasi sekä väessä tytyväisyyttä että varoissa säästöä. Samatekkuin elatus-varojen suhteen pidettiin poltto-aineistakin tarkka vaari, eikä lämmitetty enemmän kuin terveydelle oli välttämättömän tarpeellista. Sillä tavoin saatiin laivojen sysivarat kestämään talven mittaan; sillä ne turpeet ja sammaleet, mitkä rannasta olisi saatu, olivat märkyytensä tähden kelvottomat käyttää.

Suurella tarkkuudella myöskin pidettiin huolta väen vaatteuksesta. Hyödyllistä olisi ollut tuuletella miesten sänky-vaatteet kannen päällä kumminkin kerta viikkoonsa; mutta tämä havaittiin mahdottomaksi, sillä jos ikinä joku vaate tuotiin kannen päälle, se pian tuli yhtä kylmäksi kuin ilmakin. Kun nyt vaate vietiin takaisin lämpimämpään paikkaan, asettuivat höyryt kohta sen päälle muuttuen vedeksi, josta se kastui liko-märäksi. Kuivuuden ja puhtauden välille oli siis valta niin tasoitettava, että terveydelle miten mahdollista vähin haitta syntyisi.

Kuinka tarkalla huolella koetettiin pysyttää miehet hyvässä terveydessä ja hyvällä mielellä, ymmärrämme paraiten seuraavasta komentaja Parry'n kertomasta: "Siinä työttömyyden ja joutilaisuuden tilassa, jossa nyt oltiin ja joka arvattavasti oli kestävä suurimman osan vuotta, olin halullinen keksimään jotakin huvitusta miehille, tämän pitkän ja ikävän aian kulutteeksi. Ehdottelin siis upsiereille panna tuolloin tällöin näytelmän toimeen Heklassa, koska semmoinen keino voisi pysyttää iloista mieltä voimissa. Molempain laivain upsierit suostuivat mieluisasti ehdotukseeni, ja kun Luutnantti Beechey oli oikeassa järjestyksessä valittu teaterin-johtajaksi, määrättiin ensimäinen näytös Marrask. 5 päiväksi ja synnytti laivain väestössä suurta ihastusta. Näissä huvituksissa otin mielelläni itsekin osani, vakuutettuna että iloinen esimerkki ja kaikki toimi, mikä voisi herättää lystiä ja hilpeyttä, kuului varsinaisesti minun virkani velvollisunksiin siinä omituisessa tilassa, jossa nyt olimme". — Tuskin tarvitsee mainita, että nämä näytökset luonnistuivat kaikkein mieliin; miehet usein nauroivat pakahtuakseen, arvattavasti paljonkin siitä syystä, kun näkivät upsierinsa niin kummallisissa tehtävissä. Näytökset uudistettiin joka toinen viikko ja odotettin aina suurella ihastuksella. "Myöskin teaterin varustus", sanoo Parry, "ja sen hajottaminen, johon tarvittiin joukko miehiä pariksi päivää ennen ja jälkeen jokaisen näytöksen, oli erinomaisen hyödyllinen asia, koska tavalliset laivatyöt eivät läheskään antaneet kylläksi tekemistä; ja minä pelkäsin työnpuutetta niinkuin pahimpia haittoja, mitä meille tapahtua voisi". Muutamaan aikaan oli pelkäämistä, että kylmän ankaruus tekisi lopun näille huvituksille; mutta semmoinen oli upsierien into ja miesten mieliteko, että vaikka teaterissa joskus oli 17° ja 18° kylmää, näytelmä kuitenkin pantiin käymään niinkuin tavallisesti. Ja kun laiva-kirjaston vähäiset näytelmä-varat olivat kulutetut, tehtiin uusia alkuperäisiä kappaleita.

Toinen ajan-viete, jonka upsierit huviksensa panivat toimeen, oli viikko-lehti, nimeltä: "North Georgian Gazette and Winter Chronicle;" (Pohjois-Georgian sanomat ja Talvi-kronikka). Kapteini Sabine rupesi toimittajaksi ja muut molempain laivain upsierit lupasivat lähetyksiä. Luonnollisesti lehti tuli ulos ainoastaan käsikirjoituksena, mutta sittemmin kun oli onnellisesti palattu kotimaahan, painettiin kaikki numerot yhteen kirjaan. Se haitta, mikä olisi voinut syntyä tämmöisestä sanomalehdestä keskinäisen suosion ja sovinnon suhteen, kartettiin täydellisesti kirjoittajain hellä-tuntoisuudella, ja selvä etu oli toimittamisen vaivasta, joka kulutti monta ikävää hetkeä ja käänsi mielet pois synkistä ajatuksista, jommoisia joskus tahtoi tunkeuda rohkeimman miehen päälle.

Mutta huvitusten tähden ei unohdettu tieteen vaatimuksia. Kapteini Sabine'n johdolla asetettiin observatorio soveliaalle paikalle, noin 700 kyynärää laivoista länttä kohden. Siihen rakennettiin huone lähelle rantaa kelloja ja muita tiede-aseita varten. Seinät tehtiin kahdenkertaisesta plankku-liitoksesta, jonka väli täytettiin sammaleilla, niin että huone voitiin kylmimmälläkin ilmalla pitää lämpimänä yhden ainoan uunin avulla.

Joku aika asettumisen jälkeen Talvi-satamaan, näkyi peuroja ja metsäkanoja, ja muutamat niistä ammuttiinkin; mutta ennen Lokakuun loppua nämä ja enimmät muut eläimet muuttivat pois saaresta, niin että ainoastaan sudet ja ketut jäivät laivoille seuraksi, kunnes vihdoin nämäkin eläimet kylmimmällä talvis-aialla katosivat tykkönään. Lokak. 1 p. nähtiin iso jää-karhu, joka ajoi kapteini Sabine'n palvelijaa takaa. Sitä tervehdittiin useilla luodeilla, mutta ei osattu kuoliaaksi ampua. Myöhemmin ei sitä eikä muuta karhua nähty koko talvis-aikana. Lokak. 10 p. oli nähty metsänriistaa laivojen lähisyydessä, ja joukko miehiä lähetettiin niitä ajamaan. Myöhään illalla palattiin saaliin kanssa, mutta yksi Griper'in miehistä kaivattiin. Vaikka yö oli pimeä, löyttiin hän kuitenkin, juuri kun näännyksissä oli langennut jyrkästä kinoksesta alas ja alkoi uupua siihen tylsään hermottomuuteen, joka, jos se vallan saapi, aina tuottaa kuoleman. Hän oli huolimattomuudesta lähtenyt lapasitta ulos, pyssy kädessä, ja sormet olivat kohmettuneet siihen muotoon, jolla olivat pyssyä pidelleet. Mies kohta jätettiin lääkärien holhottavaksi, mutta kädestä oli kolme sormea jo ennättäneet niin paleltua, että ne täytyi pois leikata. Kuinka pakkanen vaikuttaa jähmistystä sekä ihmisen ruumiisen että sielunkin voimiin, nähtiin selvästi ei ainoastaan tässä miehessä vaan kahdessa muussakin, jotka jotenkin myöhään olivat laivoihin palanneet ja vaadittiin tekemään selvää tuosta yhdestä, joka vielä oli poissa. Komentaja Parry sanoo: "Kun käskin heidät kajuuttiini, iskivät silmänsä huimasti ja puhuivat niin sekaisin ja vaikeasti, ett'ei ollut mahdollista saada heiltä järjellistä vastausta mihinkään kysymykseen. Mutta oltuansa vähäsen aikaa laivassa, alkoivat toipua hurmiostaan, sitä myöden kuin veren-kulku tuli entiselleen, ja vasta silloin saattoi jokainen helposti huomata, ett'eivät olleet juopuneet. Niille, jotka paljon ovat olleet kylmissä maissa, tämä seikka ei taida olla mitään uutta; mutta en saata olla uskomatta (ja siinä tarkoituksessa siitä puhunkin), että moni mies lienee tullut rangaistuksi juopumuksesta, vaikka hän todesta on ollut ainoastaan pakkasen kontassa; sillä minä olen useinkin nähnyt miehiäni semmoisessa päihtymyksen tilassa, minkä olisin epäilemättä päättänyt viinan vaikuttamaksi, ellen olisi ollut varsin varma, ett'ei heillä Melville-saaressa ollut mahdollista tilaisuutta saamaan mitään väkevämpää kuin lumi-vettä". — Muutoin tämä yllä-mainittu tapaus osoitti tarpeelliseksi ryhtyä varo-keinoihin, jotka estäisi miesten eksymistä pimeään ja pyryyn. Kaikki väet lähiseuduilla varustettiin sormi-viitoilla, jotka osoittivat laivoille päin. Jos lumituiskun ohessa sattui tavaton pakkanen, ei päästetty ketään laivojen asema-paikoista, ja laivat yhdistettiin köydellä, joka oli johteena toisesta toiseen. Parry'n vakuutus oli, ett'ei yksikään ihminen voisi hengissä pysyä, joka semmoiseen ilmaan jäisi ainoaksi tunniksi.

Lokakuun lopussa oli auringosta vielä niin paljon apua, että kapteini Parry'n kajuutissa, jonka akkunat olivat päivää kohden, nähtiin kynttilättä lukea ja kirjoittaa kello puoli kymmenestä puoli kolmeen. Ilma pidettiin lauhkeana, kun Fahrenheitin lämpömittari osoitti 0 (s.t.s. 32° Farenheit'iä eli 18° Celsius'ta veden jäätymystä alempana[4]); sillä ihmisten ruumiit mukaantuivat niin helposti ilma-alaan, että ne, kestettyänsä jonkun päivän -15° tai -20° Fahrenheitiä (s.o. -26° tai -29° Celsius'ta), tunsivat oikein ihanaksi, kun lämpömittari sen verran nousi.

Kylmän voima ja vaikutus havaittiin merkittävällä tavalla, kun metallia koskettiin paljaalla iholla; siitä oli sama tunto, kuin jos olisi tuli-kuumaa koskettu ja iho kohta lähti koskevasta jäsenestä. Oli siis tarpeellinen käyttää suurta varovaisuutta, pidellessä sekstanteja ja muita tiede-aseita, olletikkin kiikarien silmä-osat, jotka tuimasti polttivat ihoa, jos ne saivat kasvoihin koskea; mutta tämä asia helposti autettiin, päällystämällä niitä hienolla nahalla. Toinenkin kylmän vaikutus tiede-aseisin alkoi tähän aikaan tulla havaittavaksi. Kun ikinä joku ase, joka oli ulko-ilmassa ollut niin kauan, että kylmä oli siihen ennättänyt mennä, äkisti taas tuotiin alas kajuutteihin, niin höyry oietis sakeuntui sen ympäri, niin että se näytti suitsevan ja lasien päälle asettui melkein samassa tuokiossa jää-verho, jonka poistaminen vaati suurta varovaisuutta, ett'ei laseille vikaa tulisi. Jos kynttilä asetettiin aseen likelle erääsen suuntaan katsojan suhteen, nähtiin suuri joukko hentoja lumi-okaita säihkyvän noin parin, kolmen tuuman päässä aseesta, ja nämä arvattavasti syntyivät siitä, kun höyryt yht'äkkiä muuttuivat jääksi aseen levittämässä kylmässä.

Marrask. 4 p. aurinko katosi ja oli vasta Helmik. 8 p. taas odotettava näkyviin, oltuansa kuusi-kymmenettä päivää taivaan-rannan alla. Tähdet nyt alkoivat näkyä päivä-sydännäkin. Mutta ei kuitenkaan pimeimmälläkään sydän-talvella päivä ollut niin hämmentynyt yöhön, ett'ei jokainen uusi päivä olisi puolipäivän aikana eroitettu hyvin huomattavalla puhteella, joka ainakin teki seudun niin näköiseksi, että mukavasti voitiin kulkea ulkona noin pari tuntia. Jos ilma oli selkeä, nähtiin tunnin aikaa ennen ja jälkeen puolipäivän eteläisellä taivaan-rannalla ihana kaari heleän-punaista valoa. Muutoinkin lumen kirkkaus ja toisinaan sen lisäksi kaunis kuutama poistivat synkeyden. Joskus välkkyväiset revon-tulet kirkastivat taivaan kantta sanomattoman loistavilla väreillä, keltasella, purppuralla ja oransilla, osoittaen näytelmän, jonka juhlallista ihanuutta ei eteläisillä mailla voida aavistaa.

Erinomaisella huolella valvottiin, ett'ei väestö tällä pimeällä aralta jäisi työttömäksi, ja tämä onnistuikin niin hyvin, että miehet valittivat heille ei jääneen aikaa vaatteitansa korjaamaan. Millä tavalla aika näin saatiin kulumaan, ansaitsee muutamilla sanoilla erittäin mainita.

Upsierit ja neljännys-miehet jaettiin neljään yö-vartiaan ja olivat vuoroonsa valveilla, niinkuin merellä ainakin, sill'aikaa kun muu väestö sai nukkua levollansa. Miehet nousivat 15 min. ennen kuutta ja molemmat kannet kuurattiin kivillä ja kuumalla hiedalla kello kahdeksaan, jolloin sekä miehet että upsierit menivät suurukselle. Nyt annettiin miehille kolme neljännestä tuntia, jona saivat valmistaita tarkastukseen, ja kello vähän yli yhdeksän kokoontuivat kannen päälle, jolloin tarkasti tutkittiin jokaisen puhtautta ja hänen vaatteuksensa lämpimyyttä ja laitaa yleensä. Kun upsierien kertomukset tästä asiasta olivat annetut komentajalle, meni tämä itse tutkimaan väen asuntoa ja makuu-sioja. Missä joku kosteus näkyi tai jäätä oli yön kuluessa syntynyt, se laitettiin pois ja tuo lämmin ilma-torvi siirrettiin sille kohdalle, kunnes kosteus kuivui. Enintä vastusta antoivat makuu-siat, jotka olivat lähinnä laivan kylkiä, missä melkein aina kokoontui kosteutta ja jäätä. Niitä harvoja, jotka sattuivat sairaina olemaan, käytiin myöskin katselemassa ja lääkärin kanssa neuvoteltiin, kuinka kuivuus ja lämmin sekä kaikkinainen hyvä olo pidettäisiin voimassa. Tästäpä komentaja palasi yliselle kannelle ja tarkasteli nyt itsekin miehiä. Sen jälkeen ne päästettiin ulos rannikolla käymään puolipäivään, jolloin palasivat murkinalle. Mutta jos ilma oli liian tuima ulko-oloon, täytyi heidän liikuntoa varten juosta laivan-kannen päällä, pitäen tasaista polkua eräiden urkujen mukaan taikka oman laulamisensa jälkeen. Miesten joukossa olivat muutamat harvat, joiden mieli ei aluksi olisi tehnyt senlaista säännöllistä liikuntoa; mutta havaittuaan, että siitä ei ollut pääsemistä, he pian ymmärsivät sen tarpeellisuutta terveydelle ja ottivat sen leikilliseksi huvitukseksi.

Myöskin upsierit, jotka söivät murkinansa kello kaksi, kuleksivat tavallisesti pari tuntia rannikolla, jollei ankara pyry tai kirpeä tuuli heitä siitä estänyt. Tarpeellinen oli kuitenkin pysyä jokseenkin ahtaassa piirikunnassa, ett'ei joku äkillinen pyry-ilma estäisi heitä palaamasta. Näkö-alan synkkä yhtäläisyys, kaikki lumen peittämänä ja hengetönnä, synnytti melkein alakuloisuutta, ja monestikin saattoi huomaamatta ajatus puikahtaa kotimaan seuduille, missä tiettiin vilkkaan elämän riehuvan täydessä voimassaan. Tässäpä ainoa lohdullinen esine, joka kohtasi katsojan silmää, oli laivoista nouseva savu, joka todisti elävien olentojen läsnä-oloa; ja se kuoleman hiljaisuus, joka yli-ympäri vallitsi, elähytettiin ainoastaan tuolloin tällöin ihmis-äänien kaikunalla, joka kylmässä ilmassa kuului paljoa kauemmas kuin tavallisesti.

Ehtoo-päivällä pantiin miehet tavallisesti tekemään purje-nuoria. Kello puolivälissä kuusi lopetettin työn-teko ja yhtäläinen tarkastus kuin aamullakin tapahtui miesten ja heidän makuu-siojensa suhteen. Nyt miehet päästettiin ehtoolliselle ja upsierit menivät teellensä. Sitten väki sai huvitella itseänsä millä tahtoivat, muutamilla peleillä, laululla ja tanssilla kello yhdeksään asti, jolloin levolle mentiin ja lamput sammutettiin. Palon varaksi kävivät joka puolitunnin päästä yöllä neljännysmiehet tarkastamassa alista kantta, ja laivojen vieressä pidettiin aina aventoja sulana, jos sattuisi senlainen kauhea tapaus. Upsierien iltakausi kului enimmästi lukemalla ja kirjoittamalla, jonka lisäksi joskus tuli joku shakki-peli taikka viulun ja huilun soitanto kello puoliväliin yksitoista, johon aikaan maata pantiin.

Näin elettiin tavallisesti viikon kuusi arki-päivää. Joka pyhä pidettiin kummassakin laivassa jumalan-palvelus ja luettiin saarna. Rukous, joka tavallisesti merellä luetaan, oli sovitettu nykyisten asianhaarain mukaan, kiitoksella siitä hyvästä onnesta, joka oli Korkeimmalta sallittu, ja anomuksella, että Hän vastakin antaisi suojeluksensa. Se hartaus, jolla koko väki noudatti näitä uskon velvollisuuksia, antoi hyvän todistuksen heidän jumalisuudestaan ja vaikutti paljonkin siihen hyvään ja säännölliseen käytökseen, joka heitä melkein jok'ainoata koko aian kaunisti.

Joulu-päivä, joka on Englantilaisten rakkain juhla, vietettiin niin iloisesti, kun tila saattoi sallia. Jumalanpalveluksen jälkeen, syötiin jouluateria ja miehille lisäksi annettiin punssia ("grog"), että saisivat juoda kotona-olevaisten ystäväinsä muistoksi. "Se on miesten kunniaksi mainittava", sanoo Parry, "että kaikki kävi siivosti vastoin merimiesten liian usein huomattua tapaa". Upsierit viettivät jouluriemunsa yhdessä, melkein samalla lailla kuin kotimaassa. Kappale Englantilaista paisti-härkää ("roast beef"), joka oli joulu-aterian herkkuna, oli laivassa ollut tuoreena säilytetty viime Toukokuusta saakka; sillä ilman kylmyys oli koko kesänkin aikana estänyt sen pahenemasta.

Uuden vuoden aikana sattui ensimäinen keripukin tapaus Heklan tykkiniekassa. Syytä tutkiessa, havaittiin että hänen vuoteensa oli siinä kohden märäksi kastunut, missä hengitys oli koskenut sänky-vaatteisin. Hänelle annettiin kohta soveliaita lääkkeitä, nimittäin kasvu-soppaa, sitroni-nestettä sokurin kanssa, ätikkäistä sallatia, karvikka-hilloa, urpuviinaa, j.n.e. Koska tuoreet kasvikset ovat paras lääke keripukkia vastaan, alkoi komentaja tähän aikaan kasvattaa sinappia (Melanosinapis communis) ja krassia (Cardamine pratensis) kajuutissansa, istuttaen siemenet pieniin mataloihin multa-koppiin, jotka peitettiin pitkin uunin torvea. Viikkokaudessa kasvoi tällä tavoin siemenestä niin paljon naattia ja lehteä, että voitiin ruuaksi käyttää, ja kuin useita koppia aina pidettiin kasvamassa, saatettiin kahdelle tai kolmelle sairaalle antaa noin unssi päiväänsä tuoretta sallatia. Se sinappi ja krassi, mikä näin kasvatettiin, oli vallan vaalea ja väritön, koska päivän valo oli siitä puuttunut; mutta sen kirpeä maku ei ollut vähempi kuin tavallisestikaan. Minkä hyödyn nämä tuoreet kasvikset tekivät, taidamme paraiten arvata, kun muistutetaan, että samaseen aikaan muut keripukin lääkkeet alkoivat pilaantua. Sitrooni-neste jäätyi ja rikkoi pullonsa; ätikkä taas jäätyessään kadotti happamuuttansa. Mutta nuo ankarimmalla talvella kasvatetut naatit palkitsivat täydellisesti kaikki näin kärsityt vahingot.

Tammikuun alku-puoli oli kovin kylmä, niin että 7 p. väkiviinainen lämpömittari osoitti -49° Fahrenheit'ia (eli -45° Celsiusta). Kuitenkin oli, niinkuin pohjoisissa maissa ainakin, helmikuu vielä kylmempi. Ankarin pakkanen, mitä koettiin, oli helmikuun 14 ja 15 p. välillä, jolloin lämpömittari osoitti -54° ja -55° Fahrenheit'ia (eli -47 7/9° ja -48 1/3° Celsiusta). Tämä suunnaton pakkanen ei kuitenkaan ollut miksikään haitaksi, niin kauan kuin ilma pysyi tyyni tyvenenä; mutta niin pian kuin vähinkin tuulen-hönkä vastaan tuli, tuntui kasvoissa kipeä poltto ja otsassa pakoitus, joka karttui karttumistaan. Muutoin oli pakkasen vaikutus monesta kohden merkillinen. Ihmisen hengitys näkyi niinkuin savu laukenevasta pyssystä, ja joukko miehiä, jotka jäällä yhdessä kulkivat, näytti niinkuin paksu valkoinen pilvi. Mutta kummallisinta oli äänen voima ulko-ilmassa. Jos kaksi miestä puhuivat keskenänsä tavallisella äänellä, kuuluivat sanat selvästi Englannin peninkulman (puolen-toista uuden virstan) päähän, ja Parry kerran kuuli vielä kauempaakin erään rannalla kävelemän miehen laulavan itseksensä.

Silla välin oli jo aurinko alkanut näkyviin tulla päivä-sydämminä. Helmik. 3 p. se nähtiin ainoastaan Heklan maston-nenästä, mutta 7 p. jo laivan-kanneltakin. Helmikuun loppupuolella oli joka päivä jonkun tunnin auringonpaiste, ja komentajan teki mieli päästää päivän-valoa kajuuttiinsa, jonka molemmat akkunat olivat olleet peitetyt vahvalla villa-kankaalla. Nämä peitteet, jotka nyt pois otettiin, olivat jäätyneet akkunan-laseihin kiinni, ja kaksisten lasien väliin oli kokoontunut niin paljon jäätä ja härmää, että kaksi-toista isomaista kopallista kannettiin siitä ulos. Näin pääsi uusi päivän-valo kajuuttiin, mutta tämä ilo ostettiin melkoisella haitalla; sillä kajuutti kävi samassa niin kylmäksi, että kaksi kronometeriä pysähtyi ja että upsierien täytyi pari viikkoa pitää täydet päällys-vaatteet yllänsä kajuutissakin. Pakkanen oli Helmikuun lopulla vielä varsin pelättävä. Tapahtui 24 p., että miesten juostessa liikuntoa varten kannen päällä, huone rannikolla nähtiin ilmi-tulessa. Kaikki upsierit ja miehet riensivät sinne, ja kun katto oli revitty, sammutettiin palo lumella, ennenkuin se oli vahingoittanut niitä kalliita tiede-aseita, joita huoneessa löytyi. Mutta ihmiset, jotka sammuttamassa olivat, kärsivät monikin pahaa paleltumista, vaikka lääkärit yhtenään kulkivat ympäri hieromassa lumella niitä jäseniä, jotka olivat kuoleentumallansa. Vihdoin Maaliskuu toi tullessansa lauhkeammat ilmat. Lopulla sitä kuuta nähtiin muutama lintu, ja huhtikuun kesku-paikoilla näkyi peuran ja muskus-härän jälkiä. Ruvettiin nyt lähettämään miehet ulos metsän-käyntiin, josta tuli tuoretta ja terveellistä ruokaa koko väelle. Samoilla retkillä myöskin ko'ottiin lumen alta paljon käen-kaalia eli ketunleipää (Oxalis acetocella), joka on paras lääke keripukkia vastaan. Seuraus olikin, että joka mies tuli täydellisen terveeksi; ainoastaan silmät kärsivät tulehtumista lumen väkevästä hohteesta päivä-paisteella.

Toukokuu tuli ja meni, eikä vielä näkynyt paljon toivoa päästä tästä jäisestä vankeudesta. Meri oli varsin yhdellänsä ja jää satamassa oli kuuden, seitsemän jalan paksu eikä osoittanut paljo mitään sulamisen hanketta. Kun Toukokuun 24 p. satoi vähäsen vettä, pidettiin se asia niin erinomaisena, että joka mies riensi kannen päälle sitä katsomaan. Alku-puolella Kesäkuuta lähti komentaja pienen seuran kanssa jalkaisin retkeilemään toiselle puolelle Melville-saarta. Maa oli vielä enimmältään lumen peitossa, mutta saaren läntisellä puolella löyttiin paikkakunta, joka ihanuudessa veti vertoja onnellisimmille seuduille napapiirin sisällä. Tässä suojellussa paikassa oli suvi enemmin joutunut kuin muualla; sammalia, ruohoja, vaivais-villoja ja kivirikkoja (Saxifraga) tavattiin runsaasti, vieläpä yksi leinikkö (Ranunculus) täysissä kukkasissa; ja lintuja sekä muita eläimiä oli jommoinenkin määrä.

Samaan aikaa kuin Parry palasi tältä retkeltä, eli Kesäk. 15 p., alkoi Talvi-satamakin tuntea kevään vaikutusta ja kaikki rannikon purot tulivat tulvilleen. Mutta koko tämän ja seuraavankin kuukauden saivat matkalaisemme turhaan odottaa jäiden lähtöä. Heinäk. 17 p. nousi lämmin +60 asteesen Fahrenheitia (eli -15 1/2° Celsiusta), joka oli korkein määrä, mitä Melville-saaressa tavattiin. Mutta saman kuun lopulla alkoi jo näkyä talven-merkkejä. Harvoin oli päivillä +40° Fahrenheitia (s.o. +4 1/2° Celsiusta), usein satoi lunta ja lumi-räntää, ja joka yö menivät allikot ohueen jäähän. Kuitenkin riutuivat sataman jäät riutumistaan, ja vihdoin Elok. 2 p. tapahtui semmoinen äkillinen muutos kuin usein näillä vesillä nähdään: jää, vaikka vielä vahvana, rikkui ja lähti ulos satamasta. Laivat olivat tätä hetkeä odottaneet; ne olivat jo täydessä asussa matkaa varten, ja purjehtivat nyt taas komeasti aaltojen selissä.

Komentaja Parry oli vielä hyvässä toivossa päästä tarkoituksensa perille luoteisen kulkuväylän suhteen, ja käänsi siis matkansa länteen päin. Tällä kertaa hän tosin etenikin vähäistä lännemmäs kuin mennä-vuonna, mutta jää-tukut tulivat hänelle yhä vaikeimmiksi esteiksi, ja pelkäämistä oli, että matkalaiset vielä toiseksi talveksi jäisivät näille tylyille tienoille. Siis kääntyivät Elok. 26 p. takasin itää kohden ja aloittivat kotimatkansa, jonka vaiheita ei ole tarpeellinen kertoa. Millä ilolla heitä otettiin vastaan Englannissa, on helppo ymmärtää. He olivat käyneet neljättä kymmentä astetta lännempänä kuin kukaan ennen, keksineet paljon uusia maita, saaria ja vesiä, näyttäneet todeksi, että Amerikan pohjoispuolella on avoin vesi, ja kestäneet jäämeren pitkää talvea ei ainoastaan onnellisesti vaan melkein hauskasti ja iloisesti. "Minun oli onni", komentaja lausuu, "nähdä kaikki upsierit ja miehet molemmissa laivoissa (yksi ainoa eroitettuna neljän-kymmenettä hengen joukosta) samassa hyvässä terveydessä kuin lähtiessäkin, heidän oltuansa matkalla lähes kahdeksan-toista kuukautta, jolla välin olimme melkein kokonaan eläneet omilla varoillamme".

3. Seuraavaiset Luoteis-retket, ja kuinka etsitään kadonnutta Franklin'ia.

Parryn ensimäinen matka oli osoittanut, että sivistyneet ihmiset saattoivat erinomaisetta vastuksetta kestää talven ankaruutta keskellä pohjan autioita. Tämä kokemus kehoitti uusiin yrityksiin, ja Parry oli itse ensimäinen enentämään niitä maatieteellisiä keksintöjä, jotka hän ensimäisellä matkallaan oli aloittanut. Tuskin oli hän talven levännyt kotimaassaan, kun Toukokuussa 1821 hän taas lähti liikkeelle kahdella laivalla, nimeltä Fury ja Hekla. Tällä kertaa hän tahtoi hakea kulkuväylän jossakin Hudson'in-lahden pohjois-seuduilla; mutta laivat jäätyivät talveksi kiinni keskelle jäätukkua rannikon lähellä, missä kuitenkin vietettiin kyllä hupaista talvea, elettiin hyvässä suosiossa rannikon Eskimojen kanssa, ja pidettiin laivojen väestölle luku- ja kirjoitus-koulua ilta-kausilla. Kulkuväylän suhteen ei keksitty tällä kertaa mitään, vaan palattiin v. 1822 Englantiin. Parryn kolmas matka vv. 1824-1825 ei ollut varsin onnellinen; sillä Prinssi-Regent-salmessa laiva Fury särkyi ja väen täytyi toisella laivalla palata kotia. Vielä neljännen kerran v. 1827 lähti tämä rohkea merimies liikkeelle, yrittäen veneillä tunkeuta Spetsberg'eistä Pohjois-navalle. Hän silloin etenikin levuasteelle 82° 40' 30", joka on pohjoisin paikka, missä kukaan on käynyt.

Sillä välin kuin Parry toimitti nämä urheat meri-matkat, olivat Juhana Franklin ja Tohtori Richardson tehneet useat vaivaloiset maa-matkat Hudsonin-lahdelta maan poikki Pohjoisen meren rannalle, tutkien seudut Vaskikaivo-joen (Coppermine River) ja Mackenzie-joen välillä sekä kahden puolen. V. 1829 taas lähti Englannista eräs kauppiaan Felix Booth'in kustantama laiva, jonka komentajat olivat Juhana Ross ja hänen nepansa Jaakko Ross, tarkoituksella tunkeutakseen Prinssi-Regent-salmen läpitse, josta Parry'n oli täytynyt palata v. 1825. Tämä matka oli mitä vaikeimpia. Matkalaiset tutkivat mainitun salmen länsi-puolta, keksivät etelämpänä sen ison saarennon, jonka nimittivät Boothia'ksi ja kävivät jalka-retkillään saman saarennon länsi-rannikolla, missä Magneettinen napa löytyy (vähää pohjasempana kuin 70°). Mutta jo aikaisin oli heiltä laiva hukkunut, ja heidän täytyi nyt monta vuotta elää näillä autioilla seuduilla, eläen niillä varoilla, mitkä löysivät Parry'n särkyneestä Fury'sta. Vihdoin v. 1833, kun pohjoiset vedet olivat enemmin vapaat jäistä kuin tavallisesti, sattui eräs valaskalan-pyytäjä tunkeumaan sinne asti ja pelasti heidät. Kapteini Back, joka sillä välin oli maata myöden lähetetty heitä hakemaan, keksi Ison Kala-joen ja eteni sen suulle. Myöhemmällä matkalla v. 1836 piti Back'in tutkiman Hudsonin-lahden pohjois-osia, mutta jäätyi laivanensa keskelle merta jää-takkuihin ja palasi seuraavana vuonna pahoin turmellulla laivalla.

Nämä retket, joista kunnia melkein yksin-omaisesti lankesi Englannin kansakunnalle, olivat tosin tehneet suurta hyötyä sekä tieteellisesti että käytännöllisesti, — tieteellisesti saattamalla monta uutta teko-asiaa ilmi, — käytännöllisesti taas elättämällä syvimmässä rauhassa sen urhean mielen-laadun, jonka muutoin ainoastaan sodat synnyttävät. Mutta retkien päätarkoitus, luoteisen kulku-väylän keksintö, ei ollut vielä saavutettu. Ett'ei tämmöinen kulku-väylä ikinä voisi kaupan-käynnille kelvata, oli jo aikaa ymmärretty. Kuitenkin eli Englannissa yleinen mieliteko saattaa kaikki epä-tiedot tässä asiassa lopulle ja Englantilaisilla voimilla siis täyttää, mitä Englantilaiset olivat aloittaneet. Vanha Juhana Barrow amirali-virastossa koroitti äänensä, muistuttaen ett'ei pitäisi jättämän tätä kunniaa muille kansoille, ja nyt päätettiin, että hallitus lähettäisi ulos kaksi suurta laivaa Juhana Franklin'in komennon alla. Franklin oli kokenut mies, joka oli palvellut kaikissa ilma-aloissa; hän oli, kuten jo mainittiin, tehnyt maa-matkoja tutkimassa Amerikan pohjois-rantaa, hän oli myöskin ollut kuvernörinä Tasmaniassa. Nyt hän oli 60-vuotias vanhus ja moni arveli hänen liian iäkkääksi tämmöiseen retkeen. Mutta Parry lausui amirali-virastossa: "Jos emme anna hänen lähteä mukaan, niin hän suruun kuolee". Alakomentajina olivat kapteinit Crozier ja Fitzjames, ja laivat, jotka varustettiin paraimmalla tavalla, kantoivat nimet: Crebus ja Terror. Koko retkikunta, yhteensä 129 henkeä, purjehti matkalle Toukokuun 19 p. 1845.

Elokuun 10 p. kirjoitti Franklin Grönlannin rannikolta amiralivirastolle. Sen perästä ei hänestä kuulunut mitään. Kahteen ensimäiseen vuoteen ei kuitenkaan kuulumisia odotettukaan, mutta loppuvuodella 1847 syntyi jo levottomuutta koko Englannin maassa, ja hallitus päätti seuraavana keväänä lähettää kolme eri retkikuntaa etsimään kadonnutta Franklinia sekä viemään hänelle elatus-apua. Jaakko Ross'in piti kahdella laivalla purjehtiman Lankaster-salmen läpi, kaksi muuta laivaa lähetettiin Hoorn-nokan ympäri Beeringin-salmen seuduille, ja Franklin'in vanha toveri Richardson sai käskyn kulkea maamatkaa Mackenzie-joen suulle ja sinne toimittaa ison määrän elatus-varoja, Franklin'ille avuksi, jos hän väkenensä olisi niille seuduille joutunut. Nämä elatus-varat olivat enimmältä osalta niinkutsuttua Pemmikania, s.t.s. kuivattua ja jauhotettua lihaa, sekoitettuna rasvalla ja vähällä sokurilla. Franklin oli ollut varustettu ainoastaan kesään asti 1848, ja se apu, mikä hänelle nyt kolmella eri tiellä toimitettiin, näytti tulevan kyllä tarkkaan tarpeesen. Kaikki kolme retkikuntaa lähtivät liikkeelle kevään aikana 1848. Paitsi niitä olivat tohtori King ja herra Isbister ehdotelleet vielä kaksi etsintö-retkeä maata myöden, toisen pitkin Isoa Kalajokea, toisen Hudsonin-lahden pohjoisseuduille; mutta hallitus ei niihin suostunut. Sitä vastoin toivottiin valaskalan-pyytäjiltä jotakin satunnaista valoa tähän pimeään asiaan, ja Franklin'in puoliso määräsi kaksi palkintoa, 1000 puntaa kumpikin, semmoisen laivan väestölle, joka toimittaisi jotakin tietoa hänen miehensä asemasta ja tilasta.

Koko Englannin maa oli levottomassa odotuksessa. Syksyllä 1848 tuli eräältä Hudsonin-lahden seuran palvelialta, pää-faktori Macphersonilta ilmoitus, että Peel-joen Intianit olivat kuulleet Eskimoilta, kuinka kaksi suurta alusta täynnänsä valkoisia miehiä olivat tulleet niille seuduin, jotka olivat Mackenzie-joen itäpuolella, ja että Eskimot olivat Intianeille näyttäneet veitsiä ja viilejä, jotka näiltä valkoisilta miehiltä olivat saaneet Tämä ilmoitus oli kyllä arveluttava; mutta koska Eskimojen luotettavuus ei ole suuressa arvossa, joutui koko juttu pian unohdukseen. Valaskalan-pyytäjät eivät tuoneet mitään tietoa, ja vuosiluku 1849 alkoi synkeillä aavistuksilla. Lady Franklin koroitti lupaamansa palkinnot 3000 puntaan, ja hallituskin määräsi 20,000 puntaa palkinnoksi sille retkikunnalle, joka tekisi todellista apua Frankin'ille ja hänen väelleen Jäämeressä. Sen ohessa päätettiin lähettää lisää ruoka-varoja Ross'ille, ett'ei hänen tarvitsisi puutteen tähden palata retkeltänsä. Tähän toimeen laitettiin laiva North Star (Pohjantähti); mutta kuinka niin toimittaa, että tämä ollenkaan tapaisi Ross'in laivat? Päätettiin tehdä kaksitoista kopiota amirali-viraston käsky-kirjeestä Ross'ille; nämä suljettiin kahteentoista tina-torveen, joista viisi pantiin puisiin tynnyreihin ja piti heitettämän eri paikoille mereen, mutta seitsemän piti kaivettaman alas seitsemään niemen-nenään meren partaalle ja paikka merkittämän lipulla. Tällä keinoin toivottiin, että joku niistä tulisi Ross'in nähtäväksi. Samaan aikaan varusti Lady Franklin omalla kustannuksellaan valaskalan-pyytäjä-laivan etsintö-retkelle. Hän myöskin kirjoitti Amerikan Yhdysvaltain ja Venäjän hallitukselle, pyytäen heidän apuansa hänen miehensä löytämiseen, ja apu luvattiin kummaltakin kohden.

Näistä kaikista niin tarkoista toimista ei lähtenyt mitään hyötyä. Ross vietti ensimäisen talvensa Pohjois-Sommersetin koillismaassa lähellä Regent-salmen suuta, teki sieltä avaroita maamatkoja ja aikoi seuraavana kesänä 1849 sekä vielä v. 1850 jatkaa tutkimuksiansa lännemmäs. Mutta pahaksi onneksensa hän takeltui kulkujäiden sekaan, kuljetettiin niiden voimalla ulos Lankaster-salmesta Davisin-salmeen asti, ja palasi pahoilla mielin Englantiin loppuvuodella 1849. Hän ei ollut mitään kuullut eikä nähnyt Franklin'ista. North Star'in kanssa hän ei myöskään sattunut yhteen, ja tämä palasi seuraavana vuonna. Samate muutkin retkikunnat vähitellen palasivat ja kaikki tyhjin toimin. Alakuloisuus oli suuri, mutta vielä suurempi oli into uusilla ponnistuksilla pelastaa kadonneet kansalaiset. Että nämä vielä saattoivat hengissä olla, luulivat kaikki kokeneet löytömatkaajat — Parry, molemmat Ross'it, Beechy, Back, Sabine, Richardson ja muut, jotka kokoontuivat neuvottelemaan asiasta. Päätettiin siis toimittaa etsintö-retket seuraavana vuonna vielä suuremmassa määrässä kuin tähän asti.

Ne retkikunnat, jotka v. 1850 lähtivät liikkeelle, olivat seuraavat. Ensiksi lähtivät Beeringin-salmen seuduille Collinson ja MacClure kahdella laivalla, nimeltä Enterprise ja Investigator (ne samat laivat, joilla Jaakko Ross äsken oli tehnyt matkansa). Toiseksi varustettiin kapteini Austin'in komennon alle kaksi höyrylaivaa ja kaksi purjelaivaa, joiden piti kulkeman Baffinin-lahden tietä. Samoille seuduille lähetettiin myöskin kapteini Penny kahdella laivalla, jotka kantoivat nimet "Lady Franklin" ja "Sophia", etsittävän miehen vaimon ja veljenlapsen mukaan. Lisäksi vanha Juhana Ross kokoili rahoja ja varusti laivan, jonka komentajaksi hän itse rupesi. Vihdoin myöskin Yhdysvalloista oli aljettu puuhata samaa asiaa; eräs rikas kauppias Grinnell antoi siihen suuret summat, muut varansa myöten, ja näin saatiin kaksi laivaa liikkeelle luutnantti De-Haven'in johdon alla. Näin oli alku-vuodella 1851 yksitoista laivaa etsintö-toimessa, ja sen ohessa oli Hudsonin-lahden seura toimittanut maa-retken jäämeren rannikoille.

Näiden puuhien kautta saatiin ensimäinen varma tieto Franklin'in matkan vaiheista, mutta sekin tieto koski ainoastaan matkan alkupuolta, Havaittiin, näet, että kadonnut väki oli talvella 1845-1846 pitänyt majansa Pohjois-Devonin luonais-päässä (Beechey-saaressa ja Riley-nokassa), Barrow-salmen varrella. Ensimäinen jäänös, mikä löydettiin, oli ainoastaan köyden-pää ja muuta pientä sälyä, joka jo kesällä 1850 lähetettiin Englantiin ja tarkalla tutkinnolla havaittiin kuuluneen Franklin'in laivoihin. Myöhemmin tavattiin paljon jäänyttä kalua sekä kolme hauta-kiveä, jotka kantoivat kuolin-päivä-määrät: Tammik. 1 ja 4 sekä Huhtik. 3 p. 1846. Mutta mihinkä oli Franklin'in laivat tästä lähteneet? — Siitä ei löydetty vähintäkään viittausta.

Tässä ei auta luetella kaikkia retkiä, mitkä vielä seuraavinakin vuosina tehtiin. Lady Franklin ei luopunut panemasta varojansa tämmöisiin yrityksiin ja yleisön mieli seurasi suuttumattomalla innolla ja säälillä kaikkea, mitä tehtiin tässä tarkoituksessa. Keväällä 1852 lähetti hallitus taas ulos suuren retkikunnan, jonka komentaja oli Edward Belcher. Laivat olivat ne neljä samaa, mitkä Austin oli edellisenä syksynä tuonut kotia, aikaisemmin kuin oli odotettu ja suotu. Nyt ne uudesta varustettiin erinomaisen tarkalla tavalla, elatus-varoilla, pyssyillä, kruuti-torvilla, joilla kävisi räjähyttää jää-tukut rikki, ja ilma-palloilla, joilla oli aikomus levittää ilmoituksia. Tämä viime-mainittu laitos, jolla jo Collinson'in retkikunta v. 1850 oli ollut varustettu, ansaitsee erittäin selittää. Ilmaan päästettiin pieni ilma-pallo, johon oli sidottu hitaasti palava tuli-soitto. Tuli-soitossa rippui lankoihin kiinnitettyjä papereita summaton joukko, kaikki loistavan-väristä. Sitä myöden kuin soitto paloi, pääsivät paperit toinen toisensa perästä laskeumaan maahan ja hajosivat siis avaralle alalle. Nämä paperit olivat täyteensä painetut ilmoituksilla, jotka voisivat olla Franklin'ille hyödyksi; ainoastaan tyhjä paikka jätetty, mihin piti, ennenkuin ne ilmaan lennätettiin, kirjoittaa päivämäärä sekä lennättäjän asema ja tila. Näitä papereita annettiin Belcher'ille ei vähempää kuin 500,000, ja retkikunta lähti matkalle Huhtikuussa 1852. Kesällä 1853 oli kaikkiansa 13 laivaa ulkona etsintö-retkillä, ja samana syksynä lähetti Amerikkalainen kauppias Grinnell vielä kerran yhden laivan, jonka komentaja oli tohtori Kane. Mutta Juhana Franklin'ista eivät nämä kaikki etsijät löytäneet mitään sen enempää tietoa. V. 1854 annettiin kaikille Englannin laivoille käsky palata kotimaahan. Kaikki etsintö-retket olivat loppuneet synkeään epätoivoon.

Mutta jos retkien päätarkoitus ei ollut saavutettu, oli kuitenkin tieteen ala paljon levitetty. Meidän on muistaminen, että kartat vielä v. 1850 eivät näyttäneet Amerikan Pohjois-puolella niitä kaikkia saaria ja salmia, joita nykyisissä kartoissa näkyy, ja että vasta Franklin'ia etsittäissä tultiin tarkemmin näitä seutuja tuntemaan. Niinpä kapteini Penny oli v. 1850-1851 löytänyt Viktoria-kuninkaan kanaalin (koulukartassa seisoo "Kuningas S:mi"), jonka pohjois-päässä näytti olevan suuri avoin meri; talvella 1851-1852 oli Kennedy ja hänen seurassaan Ranskalainen Bellot tehneet Barrow-salmen etelä-puolella rohkean jää-matkan, joka kesti koko kolme kuukautta, niin että he laivaansa palatessaan olivat kulkeneet 1200 Englannin (noin 175 Suomen) peninkulmaa; vihdoin kapteini Inglefield oli v. 1852 tutkinut Baffinin-lahden pohjois-päässä Smith-salmen, ja tunkeunut ylös pohjoiselle levulle 78° 35'. Mutta kaikkein merkillisin oli MacClure'n matka ollut; sillä sen kautta oli nyt luoteinen kulku-väylä vihdoin löydetty. Luokaamme tuokioksi silmät Beering'in-salmen puolelle.

Jo edellisessä on mainittu, että v. 1848 kaksi laivaa lähetettiin Beeringin-salmelle. Toinen niistä, nimeltä Herald, kapteini Kellet'in komennon alla, kääntyi siitä koti-matkalle syksyllä 1850; mutta toinen, nimeltä Plover, joka oli ainoastaan varasto-laiva, pysyi vielä pari vuotta niillä tienoilla. Sillä välin oli Tammikuussa 1850 Collinson ja MacClure lähteneet Englannista, ja tulivat kesällä Beeringin-salmelle. Edellinen kuitenkin palasi talveksi Hongkongiin, mutta MacClure, Investigator nimisessä laivassa, oli päättänyt kulkea edelleen, pitäen talvea missä sattuisi ja näin pitkittäin vuosi-vuodelta, kunnes Baffinin-lahti olisi saavutettu. Elok. 5 p. 1850 nähtiin Ploverista ja Herald'ista Barrow-nokan seuduilla, kuinka Investigator jäiden keskellä kiiti täysillä purjeilla koilliseen. Viittauksella annettiin sille neuvo palaamaan, mutta MacClure viittasi vastaan: "Tärkeä tehtävä! Oma edesvastaus". Taistellen yhäti jäiden kanssa, hän syksympänä löysi salmen, joka on Bank-maan ja Prinssi-Walesin-maan välillä, nimitti sen Walesin-prinssin-salmeksi, ja tunkeutui sen pohjois päähän saakka, johon jäätyi talveksi kiinni. Nyt hän huomasi, että tästä kulku-väylä ulottui Barrow-salmeIle ja että luoteis-väylä siis oli löydetty. Mutta jää-tukut olivat seuraavana kesänä niin hirmuisen tiviit ja rajut, että hän ei voinut tunkeutua edemmäs, vaan suurella vaivalla ja vaaralla pelasti laivansa takaisin Walesin-prinssin-salmea myöden. Nyt hän kiersi koko Bank-maan ja tuli Bank-salmeen, mutta joutui kovan lumimyrskyn valtaan ja asettui Syysk. 24 p. 1851 siihen pieneen lahteen, jonka karttamme näyttää Bank-maan pohjoisella puolella (260° idässä Ferrosta). Tämä hänen onneksensa sattui olemaan hyvä satama, ja hän nimitti sen Armonlahdeksi, tunnustaen että Jumala oli hänelle tehnyt suuren armo-työn. Jos nyt vesi olisi ollut sulana itää kohden, olisi hän voinut tästä purjehtia Melville-saarelle, joka kaukaa näkyikin, ja siitä hän olisi kulkenut Parry'n vanhaa tietä Baffin'in-lahteen ja Englantiin. Mutta samana päivänä kuin hän joutui Armon-lahteen, hän siihen jäätyikin. Kevään puolella tehtiin jään yli vähäinen retki Talvisatamaan, johon jätettiin merkitylle paikalle kirjallinen kertomus Investigatorin matka-vaiheista. Seuraava kesä ei vapahtanut matkalaisia heidän jäisestä vankeudestaan Armon-lahdessa. Taas tuli talvi, ja kevät 1853. Elatus-varat olivat loppumallansa, väki isommalta osalta sairasti keripukkia, ja aikomus oli re'illä pyrkiä pois nälkä-kuoleman alta itäisiin ja eteläisiin seutuihin. Silloin tapahtui muutamana päivänä, kun MacClure ja hänen luutnanttinsa kävelivät jäällä, että näkivät miehen rientävän meren puolelta heitä kohtaan. Luulivat olevan jonkun heidän miehiään, joka juoksi muka jää-karhua pakoon, ja alkoivat astua hänen avuksensa. Mutta mies kirkaisi ja koroitti käsiänsä Eskimojen tavalla, niin että toiset eivät tienneet mitä ajatella, varsinkin kun eivät voineet eroittaa hänen puhettansa. Miehen tultua lähemmäksi, kysyi häneltä MacClure: "Ken olette ja mistä?" Voimme arvata hänen hämmästystään, kun vastaus kuului: "Olen luutnantti Pim, ennen Herald'issa, nyt Resolute'ssa, kapteini Kellet on Melville-saaren tykönä". — Asia oli MacClure'lle yhtä vaikea ymmärtää kuin lukijalle. Kellet ja Pim olivat v. 1850 olleet Herald-laivassa Beeringin-salmen seuduilla, kun MacClure jätti heidät hyvästi ja purjehti edelleen. Sitten olivat palanneet Englantiin ja saaneet Resolute-laivan, joka kuului Belcher'in retkikuntaan. He olivat talveksi 1852-1853 tulleet Melville-saaren kaakkois-päähän; siitä Pim oli retkeillyt Talvi-satamaan, josta löysi MacClure'n kertomuksen ja tuli nyt pelastamaan kansalaisiaan. Muassansa oli joukko miehiä, vaikka luutnantti oli edelle rientänyt. Kuinka terve-tullut hän oli, arvaa lukija itsestään. Investigator'in väki, sairaat niinkuin terveetkin, riensivät ylös häntä katselemaan, Hädän aika oli mennyt, toivo ja ilo palasi jälleen. Kuitenkaan ei tahtonut MacClure heittää laivaansa ja lähteä itse kotimaahan; hän viipyi vielä yhden talven 1853-1854, kunnes vihdoin amirali-viraston käskyllä hän lähti Belcher'in laivoissa Englantiin. Investigator on luultavasti vielä Armon-lahden jäissä.

Näin oli Luoteis-väylä vihdoin löydetty, ei tosin semmoinen, joka kaikin aioin tai juuri milloinkaan olisi kuljettavana, mutta kuitenkin syvä ja leveä vesi-juopa: Davisin-salmi, Baffinin-lahti, Lankaster-salmi, Barrow-salmi, Melville-selkä, Bank-salmi ja vihdoin Beeringin-salmi. Myöskin Belcher'in retkikunta oli tehnyt tärkeitä tutkintoja; sen eri osakunnat olivat eri salmista edenneet niiden salmien välitse, jotka ovat Luoteis-väylän pohjoisella puolella, ja siellä havainneet kyllä merkillisen seikan. Jota pohjoisemmaksi tultiin, sitä lauhkeampi oli ilma-ala, mursuja ja muita meri-eläimiä löytyi runsaammin, vesilintuja joukottain. Kaikki näytti osoittavan, että avoin meri näiden saarten pohjoispuolella oli jäistä vapaa. Tätä arvelua vahvisti vielä tohtori Kane'n tutkinnot Baffinin-lahden pohjoispuolella. Hän kulki kesällä 1853 laivassaan Smith-salmea ylös levu-asteelle 78° 45', teki tästä seuraavana talvena reki-matkoja pohjaseen, ja keksi kanaalin, joka menee pohjoista suuntaa Smith-salmesta ja sai "Kennedy'n kanaalin" nimen. Tämä oli jäätynyt levu-asteesen 81°, mutta sitten alkoi jäätön ala, joka levesi suureksi jäättömäksi mereksi. Pohjainen tuuli, joka kesti kolmatta vuorokautta, ei tuonut mitään kulku-jäitä näkö-alaan, kaikkinaisista vesi-eläimistä oli suuri rikkaus, ja vedessä osoitti lämpömittari +36° Fahrenheitia (+2 2/9 Cels.), sill'aikaa kuin ilmassa oli -60° Fahr. (-51 1/9° Cels.) Tästä kaikesta on arveltu, että Pohjoisen-navan ympäristö on lämpimämpää alaa kuin Baffinin-lahden ja Melville-salmen seudut, ja selitys tähän seikkaan on luultavasti haettava jostakin alisesta meren-virrasta, joka etelästä tuopi lämmintä vettä jäämereen. On arveltu siis mahdolliseksi kulkea Spetsbergien ohitse tähän avoimeen mereen ja näin päästä itse Pohjoiselle navalle. Että Smith-salmen tietä ei ole yrittämistä, todistaa Kane'n kokemus; sillä hänen täytyi jättää laivansa sinne ja suurella vaivalla pelastaa itsensä ja väkensä Tanskalaisiin uutis-asuntoihin Grönlannin rannikolle.

Todella nyt ei ollut koko Luoteis-väylän saaristossa muuta tutkimatonta alaa, kuin Boothia'n pohjoispäästä luonaan päin mannermaata kohden. Siihen aikaan kuin viimeiset etsijä-kunnat palasivat luoteisilta vesiltä, alkoi selvetä se tieto, että Juhana Franklin väkenensä laivoinensa oli joutunut juuri näille seuduille, ja että häntä etsittäissä oli jätetty tutkimatta ne ainoat paikat, joista olisi voitu häntä löytää. Tohtori Rae, joka jo ennen oli tehnyt monta rohkeata retkeä Amerikan pohjoisimmalla merenrannalla, lähti v. 1854 kulkemaan Boothian luonais-rannikkoa, nimittäin Ison Kalajoen lahdelta pohjaiseen. Hän tuli sillä retkellä todistamaan, että Boothia ei ollut saari vaan saarento, s.t.s. mannermaahan yhdistetty, ja että Wilhelmi-kuninkaan-maa (se saari, joka on Boothian luonais-puolella) on salmella eroitettu Boothiasta. Mutta matkallansa hän myöskin tapasi joukon Eskimoita, jotka juttelivat, että muka keväällä neljä vuotta sitten[5] toinen Eskimo-joukko oli käynyt hylkeitä ampumassa Wilhelmi-kuninkaan-maan pohjoisrannikolla ja silloin oli nähnyt noin 40 miestä, jotka matkustivat etelään pitkin saaren länsirannikkoa, vetäen muassaan rekiä ja veneen. Niistä ei muka yksikään puhunut Eskimojen kieltä, mutta viittaamalla ilmoittivat, että heidän laivansa olivat särkyneet jäissä ja että kävivät metsän-riistaa etsimässä. Myöhemmin samana keväänä oli noin 30 valkoista miestä tavattu ruumiina mannermaatta, pitkän päivä—matkan päässä länteen päin Isosta Kalajoesta, ja 5 ruumista oli eräässä lähisessä saaressa. Tohtori Rae osti Eskimoilta joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka Englantiin tuotuina helposti tunnettiin Franklin'in väen omaisuudeksi. Seuraavana vuonna 1854 lähetti Hudsonin-lahden seura faktori Anderson'in tarkemmin tutkimaan kuolin-paikkoja. Hänelle Eskimot ilmoittivat, että puheenalaiset miehet olivat kuolleet nälkään; hän löysi myöskin pienessä Montreal-saaressa (Ison Kalajoen suussa) paikan, missä Eskimot sitten olivat veneen hajottaneet, käyttääksensä sen puu-aineet ja naulat. Muutamia Franklin'in väen kaluja hänkin sai ostaa, mutta hän ei löytänyt mitään kirjoja, paperia, pyssyjä, eikä ainoata ihmis-luuta tai hautaa. Syy oli arvattavasti se, että meri toisinaan tulvailee Montreal-saaren yli. Kuinka lieneekin, on ainakin selvästi nähtävä, että viimeinen jäänös Erebus'in ja Terror'in väestöstä näille paikoille heittivät henkensä.

Englannin hallitus oli nyt lakannut etsintö-toimesta; mutta Lady Franklin ei vielä löytänyt lepoa surevalle sydämmelleen. Hän toimitti v. 1857 pienen Fox-nimisen höyry-jahdin, jonka komentajaksi rupesi MacClintock, urhollinen mies, joka oli kelpoansa osoittanut kolmella edellisellä retkellä, Jaakko Ross'in, Austin'in ja Belcher'in kanssa. Hänen väestönsä oli 24 miestä, siinä luvussa myöskin yksi Eskimolainen tulkki Grönlannista, ja lähtö tapahtui Aberdeenista Heinäk. 1 p. 1857. Matka oli erinomaisen vaivaloinen; sillä Baffinin-lahden pohjoisessa päässä takeltui Fox kulku-jäihin ja vietiin talven pimeydessä takaisin ulos Davisin-salmesta, kulkien virran ajamana 1385 Englannin (s.o. kolmatta sataa Suomen) peninkulmaa. Vasta kauhean taisteluksen perästä vapautui Fox jäistä, kääntyi taas pohjaseen ja tuli Lankaster-salmelle Heinäkuussa 1858. Tästä MacClintock haki tiensä etelään, tuli vihdoin Prinssi-Regent-salmen kautta siihen ahtaasen salmeen, nimeltä Bellot-salmi, joka on Boothian pohjois-päässä, tunkeutui sen läpitse ja otti talvi-majansa. Syksyn kuluessa hän kuljetti ulos ruokavaroja sille tielle, minkä kautta hän ensi keväänä aikoi tehdä reki-retkiänsä. Hänen oli määrä kevään kuluessa useissa joukkokunnissa tutkia koko se ala, mikä vielä oli tutkimatta, ja sillä tavoin täyttää luoteisten löytö-matkain tarkoitusta.

Tässä on sovelias muistuttaa, että taito tehdä reki-retkiä oli kymmenenä vuotena paljon edistynyt. Re'et olivat jo suikeammat, kuormat mukavammin sovitetut, ja Eskimo-koiria käytettiin juhdiksi. V. 1848 saattoi reki-retki olla ulkona ainoastaan 40 vuorokautta ja tutkia noin 200 Engl. peninkulmaa rannikkoa; mutta Austin'in matkalla kestivät reki-retket 80 vuorokautta, kulkien 800 peninkulmaa; ja Belcher'in seuran reki-retket olivat yhtenään liikkeellä enemmän kuin sata vuorokautta, tutkien sillä välin lähes 1400 Engl. peninkulmaa. Oli myöskin saatu tarkka kokemus, kuinka suuren painon roteva mies saattoi vetää raskaassa kelissä, ja kuinka monta päivää perätysten, — kuinka vähällä ruualla hän saattoi tulla toimeen, — ja kuinka ankaraa pakkasta tarjeta. Tämä kokemus oli antanut seuraavan säännön: suurin paino miehelle oli 220 naulaa, josta joka päivä jäi pois 3 naulaa miehen kuluttamaa ruokaa ja poltto-aineita, nimittäin naula leipää, naula lihaa ja kolmas naula sisältävä viinaa, teetä, kakaota, sokuria, tupakkaa ja poltto-ainetta keittämistä varten. Semmoisella päivä-muonalla saattoi mies matkustaa yhtenään sata päivää ja 10 Engl. peninkulmaa (15 uutta virstaa) päiväänsä, kestäen helposti noin 30° kylmää Cels. Jos koiria oli, niinkuin MacClintock'illa, väheni miesten vaiva paljon ja matka kului siis pikemmin; mutta siinäkin tilassa oli semmoinen matkustus ankaraa toden-tekoa. Retkellään Maaliskuussa 1859 oli hänellä pakkasta 45° Cels. ja lumen-hanki kävi niin kovaksi, että koirien jalat rampaantuivat. Kahdeksan- tai kymmenen-tuntisen jalka-matkan perästä, jolloin silmät pahasti huikenivat lumen-paisteesta ja kädet ja kasvot yhäti viluttuivat, kului vielä lähes kaksi tuntia, ennen kuin lumi-maja oli valmistettu; sitten annettiin koirille ruokaa sekä kuljetettiin tarpeelliset kalut re'iltä majaan, muun seassa myöskin kaikki saappaat, kintaat ja koirien valjaat, ett'ei koirat söisi niitä suuhunsa miesten nukkuessa. Kun kaikki miehet olivat kokoontuneet majaan, niin "ovi tukittiin lumella, keitto-lamppu sytytettiin, jalkineita muutettiin, kirjoitettiin matka-kertomusta, vedettiin kellot, käärittiin peitteet ruumiin ympäri, sytytettiin piiput ja keskusteltiin kunkin koiran ansiosta, kunnes ehtoollinen valmistui". Kun lamppu taas oli sammutettu, katosi pian se lauhkeus, mikä majassa oli syntynyt, ja jäätyneet peitteet tuskin antoivat niin paljon lämmintä, että nukkua voitiin, sill'aikaa kuin koirat ulvoivat ulkopuolella majaa. "Tämmöinen matkustus", sanoo yksi MacClintock'in tovereista, "on niin väsyttäväinen, ja jano niin kova, että sitä tee-kupillista ja pemmikan-naulaa, mikä ehtolliseksi saadaan, ei vaihetettaisi koko mailman kalleuksiin".

MacClintock'in etevin reki-retki alkoi Huhtikuussa ja kesti kolmatta kuukautta. Väki jakaantui kolmeen retkikuntaan, jotka lähtivät eri haaroille. Franklin'in väen vaiheista löysivät seuraavat tiedot.

Eskimoilta saivat ostaa joukon hopeisia ja muita kaluja, jotka kantoivat Franklin'in, Crozier'in ja muiden nimiä; hinta oli tavallisesti neljä neulaa hopea-lusikasta. Myyjät tiesivät jutella, että Wilhelmi-kuninkaan-maan luoteispäässä oli ollut kaksi laivaa, joiden väki oli lähtenyt tiehensä Isolle Kalajoelle päin, mutta osaksi uupui matkalle, että toinen laivoista sitten oli upponut syvään veteen, mutta toinen ollut viskattu maalle, ja että jälkimäisestä Eskimot olivat ottaneet itsellensä puu-aineita, niin että koko aluksesta ei ollut enää paljo mitään jälellä; että siinä myöskin oli ollut monta kirjaa, vaan että ilma ne jo aikaa oli hävittänyt. Montreal-saaresta löysi MacClintock muutamia vähäisiä kaluja; Wilhelmi-kuninkaan-maan luonais-rannalla taas tavattiin erään palvelija-poian maalliset jäänökset, ja vihdoin sen länsi-nokan seuduilla nähtiin vene, jota oli re'en päälle sovitettu ja jossa makasi kahden miehen luurangot, ynnä kelloja, pyssyjä, muutamia painetuita kirjoja ja muuta kalua, vaan ei mitään ruokaa paitsi joku määrä kakaota ja teetä. Mutta tärkein löytö tehtiin koillisempana, nimittäin kaksi lyhyttä kertomusta, jotka olivat kätketyt kiviseen raunioon merkityllä paikalla. Ne olivat kirjoitetut Toukok. 28 p. 1847 ja Huhtik. 25 p. 1848, molemmat yhteen paperiin, niin että jälkimäinen oli 11 kuukautta myöhemmin lisätty edellisen reunan ympäri. Ne kuuluvat näin: