MEXIKON VALLOITUS

Neljäsataa vuotta on nyt umpeen kulunut siitä, kun Christoforo Colombo laski laivansa tuon uuden maailman rannalle, joka sittemmin erään toisen retkeilijän kunniaksi sai nimekseen Amerika. Lokakuun 27 päivänä 1492 tuli Colombo suurelle Cuban saarelle, löydettyänsä vähää ennen muutamia pienempiä luotoja. Jos kohta hänen retkellään oli maantieteellinenkin tarkoitus, jopa uskonnollinenkin, niin kultaa etupäässä etsivät he, hän ja hänen seuralaisensa, — tuota keltaista metallia, jonka hurmaava hohde niin monen sukupolven silmät on soentanut. Itäisen Aasian rannikkovesillä kertoi taru olevan Zipango nimisen saaren, jonka kuningas kultakattoisessa palatsissa piti asuntoaan. Ja Colombo luulikin totta tosiaan maan pyöreän muodon jo todistaneensa ja itäiseen Aasiaan tulleensa, unelmiensa maahan, jossa kultaa kiskottaisiin kallioista kuin kaarnaa puusta. Siihen luuloon mainio retkeilijä sitten sai jäädäkkin ja kuolla. — Luonto Cuban saarella näytti erinomaisen rikkaalta. Sen maisemien, puiden pukujen, kukkien ja eläinmailman kauneus hämmästytti Colomboa. Hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Täällä tahtoisin iät päivät asua. Se on ihanin saari, minkä ihmissilmä ikinä on nähnyt. Siinä on oivalliset satamat ja syvät virrat." Mutta muuta ei löytynytkään. Kultaisen palatsin kuningasta ei näkynyt, ei kuulunut. Kun Colombo pani lahjoilla varustetun lähetyskunnan häntä etsimään, tavattiin viimein alaston päällikkö, joka villissä laumassa herruuttansa harjoitti. Kultaa ei siis ensimmältä löydetty sillä tavoin kuin retkeilijät olivat uneksineet. Maan asukkailla oli kuitenkin pienet keltametalli-lehdet koristukseksi pistetty nenänjuuresta läpi. Ja se seikka kiihoitti Espanjalaisten kullanhimoa.

Niinpä viimein löydettiinkin kultaa, löydettiin paljon kultaa. Amerikan aukenemisen kautta oli uusi sankarihenki herännyt, seikkailijain kultainen aikakausi, joka paljon muistuttaa ristiretkien haaveksivasta hengestä. Niinkuin Christoforo Colombo sitten jatkoi retkiänsä tuossa uudessa luvatussa maassa, lähettäen kotiansa sen aarteita, niin purjehti sinne sittemmin laivasto toisensa perästä, kokoillen kultaa ja kunniaa. Kenpä tahtoikaan jäädä kädet ristissä katsomaan, kun niin ääretön tantere tarjoutui rohkean onnen-onkijan toiminnalle? Toihan melkein jokainen Espanjaan saapuva laiva mukanansa joko arvaamattomia aarteita ja uudenkaltaisia tavaroita taikka tietoja uusista maan-löydöistä. Ei ollut enää sitä vaaraa olemassa, jota rohkeat merimiehet ja sotilaat olisivat väistäneet. Maita valloitettiin ja siirtokuntia perustettiin. Ja nämä hurjat seikkailijat, jotka tunkesivat aarniometsäin halki, riistäen alkuväestöltä kaikki sen kalleudet, toimittivat tehtävänsä Kristuksen nimi huulilla ja ristinmerkki lippunansa. Valloitetut maat ja kukistetut kansat olivat saatettavat osallisiksi kristinuskon siunauksista. Eikä suinkaan sovi väittää että tämän ajan lähetyssaarnaajilta olisi intoa puuttunut. Minä hetkenä hyvänsä olivat sen uskonsankarit valmiit uhraamaan henkensä pyhän kirkon kunniaksi. Vimman tunnussanana oli risti — ja kulta.

Kun äärettömäin maanalojen löydöt sitten melkein herkeämättä seurasivat toinen toistaan, vaativat Espanjalaiset ja Portugalilaiset, joille viimeisille tulee kunnia Itä-Indian varsinaisesta löydöstä, että heille annettaisiin valta kaikissa maissa, jotka olivat Euroopan ulkopuolella. Paavi Aleksanteri kuudes, jolle asian ratkaiseminen uskottiin, pyörähytti kynäänsä kartalla ja jakasi maapallon kahtia, tunnustaen Portugalilaisille itäisen, Espanjalaisille läntisen puoliskon. Se tapahtui v. 1493. Tähän aikaan jo meidän on melkein mahdoton käsittää tämmöistä menetystapaa, sillä meidän henkisesti vapaampaan katsantokantaamme ei enää sovellu tuo muinoin niin tavallinen kirkollisen ja maallisen vallan hämmennys. Mutta siihen aikaan oli tämä mielivaltainen mahtisana kylliksi. Se kannusti nuo kaksi kansaa tulisimmalla kiireellä ottamaan haltuunsa mitä heille tässä pesänjaossa oli annettu. Jokainen maa, joka siitä lähtein löydettiin, tuli julistetuksi jommankumman kruunun omaksi — joko siten, että sopivalle paikalle istutettiin lippu tai pystytettiin muistopylväs, taikka piirrettiin vain merkkiä puiden runkoihin. Entisten asukkaiden kaikki oikeudet ja ikivanha nautinto arveltiin sillä kumotuksi. Niin sanottujen villien eli "indiaanien" maa ja omaisuus joutui tunkeilevien muukalaisten, noiden ankarain kuokkavieraiden haltuun, ja alku-asukkaat pakoitettiin aikojen kuluessa täydelliseen orjuuteen, ell'eivät he olleet kylliksi sotaiset ja urhokkaat pitämään puoltansa semmoista vaatimusta vastaan.

Ainoastaan kolmekymmentä maantieteellistä penikulmaa mainitusta Cuban saaresta länteenpäin on Yukatan nimisen niemimaan mereen pistävä kärki. Kuitenkin kului pitkät ajat Cuban löydöstä, ennenkun Euroopalaiset saivat tukevaa jalansijaa sillä tärkeällä alueella, joka sanotusta niemestä alkaen ulottuu loitolle länteenpäin, koska, näet, alku-asukkaat täällä tekivät odottamatonta ja sitkeää vastarintaa. Se alue on muinaisen valtamerentakaisen sivistyksen raivaama viljelysmaa Meijiko (Mexiko).

Vuonna 1517 joutui sinne tuulien ajamana aatelismies Hernandez de Cordova, kun hän kolmella laivalla oli purjehtinut Cubasta ryöstääkseen maanmiestensä siirtokunnille orjia läheisiltä Bahama-saarilta, sillä alku-asukkaista tehdyillä orjilla Espanjalaiset tiluksiansa viljelivät. Hän töytäsi laivallaan mainitun Yukatan niemen kärkeen ja nousi maalle. Catoche on tuon niemen-kärjen nimi. Tähän asti olivat löytöretkeilijät voittomaittensa asujamissa tavanneet enimmäkseen täydellisiä raakalaisväestöjä, joiden peräti alkuperäinen kehityskanta ei kyennyt mitään sanottavaa vastarintaa synnyttämään. Suuri oli sentähden Cordovan hämmästys, kun hän täällä odottamatta tapasi väestön, joka ymmärsi järkiperäistä maanviljelystä, rakensi pysyviä, vankkoja asumuksia, käytti sieviä pukujakin ja kaunisteli itseään taiteellisesti taotuilla kultakoristuksilla. Mutta siinä ei kylliksi. Päin vastoin niitä leväperäisiä heimokuntia, joita tähän saakka oli tavattu ja joiden itsenäisyyden-tunne oli liiaksi heikko voidakseen tarpeellista vastustusvoimaa luoda, osoittivat asukkaat Yukatanin niemimaalla erittäin sotaisaa henkeä. Kaikkialla he esiintyivät vihollisesti ja väkivaltaisesti Espanjalaisia vastaan, ja eräässä kahakassa sai Cordova itse toistakymmentä haavaa heidän aseistansa ja samalla sen kokemuksen, että kaikille ihmisille, jotka ovat saavuttaneet jonkinmoisen sivistyskannan, on itsenäisyys kallihin kaikesta.

Hernandez de Cordovan ja puolet hänen seuralaisistaan korjasi, heidän palattuansa kotiin, kuolema. Retken vastukset ja vihollisen vaikuttamat vammat oli murtanut heidän elinvoimansa. Mutta retkikunta oli kuitenkin tuonut muassaan näytteitä tuon löydetyn alueen kultaisista rikkauksista; ja nämä houkuttelivat uusiin ponnistuksiin. Niinpä saapui samalle rannikolle huhtikuussa v. 1518 toinen aatelismies, Juan de Grijalva, inhimillisesti tunteva, hienotapainen ja oikeutta rakastava herra. Hän johti retkikuntaa, jossa alapäällikköinä palvelivat muutamat miehet, jotka sittemmin "Mexikon valloittajina" ovat mahtavan maineen saavuttaneet: Francisco de Montejo, Yukatan niemen kukistaja, Pedro de Alvarado ja Alonso de Avila. Nämä löysivät ensiksi Cozumel nimisen saaren, "Pääskysaaren", Yukatan niemen itärannassa ja istuttivat täällä vanhan temppelitornin huippuun Espanjan kuninkaan lipun. Sitten purjehtivat seikkailijat pitkin Yukatanin rantoja Mexikon lahteen. Grijalva ohjasi laivansa Tabasco nimisen joen suusta sisään ja pääsi täällä erään heimoruhtinaan, "kazikin," luottamukseen, joka puki hänet kiireestä kantapäähän kultapeltiseen sota-asuun. — Muukalaisten tulo ei tapahtunut äkki-arvaamatta maan asukkaille. Nämä päinvastoin odottivat vieraitansa, sillä tieto niiden valkoisten miesten ilmestymisestä, jotka Cordova tänne toi, oli jo tunkeunut valtakunnan keskuspaikkaan, ja täällä hallitsi herra, jolle hänen valtansa tähden täydestä syystä on annettava "keisarin" arvonimi. Ihmeelliseltä kyllä soi sanoma noista maahan tulleista miehistä, jotka, kuten kerrottiin, ratsastivat kummallisten nelijalkaisten käärmeiden seljässä ja siivitetyillä aluksilla kyntivät merta, joiden aseet laukesivat leimauksella ja ukkosen jyrinällä ja joiden ulkomuoto vastasi ikivanhain tarujen ennustuksia. Niiden mukaan oli muutama maan muinoinen jumalallinen hyväntekijä, hänkin iholtaan valkoinen mies, aikoinaan luvannut Mexikolaisille kerran palata takaisin heidän maahansa. Heti kun Euroopalaiset ensi kertaa ilmestyivät, lähetettiin sentähden omituisten kuvakirjoitusten kautta tieto siitä maan suureen pääkaupunkiin. Täällä ei ensinkään vierasten lähestymistä ikävällä odotettu, vaan pelolla ja kauhulla. Mitä sisemmälle maahan Grijalva tunkeusi, sitä suuremmalla epäluulolla häntä kohdeltiin. Yhtä nurjasti ja rauhattomasti tervehdittiin häntä kuin hänen edeltäjiänsäkin. Ja sitä paitse nähtiin jotakin kristityille ritareille vallan kamalaa. Nykyisen Vera Cruz nimisen kaupungin tienoilla tavattiin, näet, porrasten tavalla yleneviä suippu-kartioita eli pyramiidejä, joiden lakealla huipulla suitsuivat ihmisverellä tahratut alttarit. Kesäkuun 19 p:nä julisti Grijalva tavallisilla tempuilla tämän maan Espanjan omaksi, mutta rannikkoseutu oli pahaksi onneksi niin täynnään myrkyllisiä höyryjä, että oleskeleminen siellä kävi terveydelle vaaralliseksi; ja retkikunnan johtaja lähti saamiensa käskyjen mukaan jälleen kotimatkalle. Osoittihan kuitenkin menestystä se tosi-asia, että seikkailijain oli onnistunut alku-asukkaiden kanssa harjoittamassaan vaihtokaupassa ottaa maksuksi arvottomista leikkikaluista kokonaisen aarteen jalokiviä, kultakoristuksia ja kalliita, harvinaisia kankaita. Grijalva ei kuitenkaan, huolimatta seuralaistensa pyynnöstä, perustanut mitään siirtokuntaa tuohon kultarikkaasen maahan, vaan lähetti Alvaradon ennakolta viemään ansaittuja aarteita Cubaan. Retkikunta oli tunkeunut Panuco joen laskupaikoille saakka, jossa kuuma kahakka oli kestettävä maan asujamien kanssa, jotka lukuisilla veneillä riensivät paikalle. Mutta syyskuun lopussa olivat nämä löytöretkeilijät jälleen Hispaniolan saarella, syntymämaansa kukoistavassa siirtokunnassa, josta heidän retkensä oli alkanut. Kotimatkalla jo saatiin kuulla että suurempi laivasto oli lähtenyt liikkeelle jatkamaan tehtyjä löytöjä, mutta Grijalvaa kohtasi hänen palattuansa mitä ankarimmat nuhteet koska hän ei ollut mitään uutisasuntoa perustanut.

Grijalvan sijaan oli sill'aikaa astunut sankari, jonka vertaista historia tuskin tuntee, kun ottaa huomioon ne vähäiset apukeinot, jotka olivat hänen käytettävissään. Kertomus Mexikon suuren valtakunnan valloituksesta kajahtaa alastomassa historiallisessa totuudessaan rohkeasti keksityltä ritari-romaanilta, jonka sankari tenhokkailla taikatempuilla ajaa asiansa perille. Tämä sankari on Fernando Cortez, seikkailijain kultaisen aikakauden loistava nero, joka pienellä joukolla kukistaa tuhatkertaisen vastustajan.

Mutta ennenkun käymme kertomaan Cortezin ja hänen seuralaistensa urostöitä, heittäkäämme silmäys heidän seikkailustensa maahan.

Pitkin Atlantin merta on Mexikon valtakunnasta leveä kaistale, jossa etelän tavallinen kuuma ilmanala vallitsee. Kuivat, hiekkaiset tasangot vuoroilevat täällä hedelmällisten seutujen kanssa, täynnään hyvänhajuisia pensaita ja kukkia, joiden välistä valtavat puut, tropiikien jättiläiset, kohoavat taivasta kohden. Mutta tässä jylhikössä väijyy myöskin malaria, myrkyllinen ilma, jota ei kenkään muukalainen rankaisematta hengitä. Täällä raivoo kuolettava keltakuume. Täällä puhaltavat tuulet, jotka rajumyrskyn vimmalla hävittävät Mexikon suojattomia rantoja ja läheisiä Länsi-Indian saaria. Semmoisella voimakkaalla noidanpiirillä on luonto linnoittanut tämän ihanan maan, ikääskuin tahtoisi se suojella sen kultaisia aarteita aihettomia hyökkäyksiä vastaan. Mutta ihmisen nero oli voimakkaampi kuin luonnon noitapiiri.

Kaksikymmentä maantieteellistä penikulmaa tästä kauemmas, ja matkustaja hengittää puhdasta ilmaa. Luonnon ja kasvullisuuden olento näkyy muuttuneen. Vanili, indigo, kukkiva kaakao katoo, mutta banaani ja sokuriputki seuraavat matkustajaa vielä. Ja noustuansa 1,500 metriä korkeammalle, huomaa hän mehukkaasta ruohosta ja raittiista lehväkaarroksesta olevansa korkeus-asteella, jossa sumut ja pilvet putoilevat. Tämä on ainaisen kosteuden ilmakerros. Tullaan lauhkeampiin maanääriin, joiden luonne vivahtaa meidän vyöhykkeemme luonteesen. Näyttämö käy valtaavaksi, majesteetilliseksi, toisinaan peloittavaksi. Ylt'ympärinsä näkee silmämme valtavia vuoria, osaksi tulivuoriakin, joiden lumipeite loistaa loitolle ja jo kaukaa toimittaa merimiehelle valotornin virkaa, jos matkamies antaa katseensa kallistua jyrkkää vuoren-vierrettä alaspäin — mikä kukkamaailman loisto heijastaa hänen ihastuvaan silmäänsä! Se katsoo ympärilleen, hämmästyneenä tuosta omituisesta ilmiöiden vaihdosta, joka täällä kohtaapi aistimia. Vieläkin korkeammalla tavataan taasen toinen ilmanala, toinen kasvullisuus. Keltainen maissi on tähän saakka seuranut matkustajaa. Nyt näkee hän vainioita, joilla vehnä ja muut Euroopan jyvälajit kasvavat. Ne toivat aikoinansa maahan valloittajat Pyreneiden niemimaasta. Mutta niiden välillä leviävät vielä aloe-istutukset, joita maan entiset isännät, "villit" indiaanit, osasivat hoitaa verrattomalla taidolla. — Tammimetsät käyvät nyt jylhemmiksi, ja hämärtävät havumetsät osoittavat että olemme astuneet kylmään ilmakerrokseen. Kun matkustaja on noussut noin 2,500 metrin korkeudelle, seisoo hän Mexikon ylätasangon selänteellä. Tämä muodostaa ikäänkuin mahtavan vallin kahden valtameren välillä, lavenee lavenemistaan pohjoseen päin ja supenee loiveten etelään, päättyen Tehuantepekin rantakielekkeesen. Tältä vuorivallilta kohoaa hajanaisia tuliperäisiä kukkuloita, joiden huiput ovat ikuisen lumen peitossa ja levittävät raitista viileyttä läheisille ylätasangoille. Tässä onnellisessa maisemassa vallitsee ilmanala, jolla on keskisen Italian lämpö, mutta jota Mexikossa pidetään lauhkeana ja "kylmänä." Ilma siellä on erinomattain kuivaa, eikä maata enää peitä alempien seutujen uhkea kasvullisuus. Eipä liioin enää ole puita, jotka suojaisivat juoviin haljennutta maata paahtoavan kesä-auringon vaikutuksesta. Mutta tämä metsän puute ei ole luettava luonnon, vaan ihmisten syyksi, vieläpä juuri niiden, jotka täällä ensiksi kristinuskon ja korkeamman sivistyksen lippua kantoivat. Siihen aikaan, kun "villit" täällä vielä isännyttä pitivät, oli maa tiheästi peitettynä tammilla, lehtikuusilla, sypresseillä ja muilla puilla, joille he ymmärsivät antaa arvoa. Vasta Espanjalaiset julistivat metsät pannaan — jotta puuttomuus muistuttaisi heitä Castilian tasangoista, heidän rakkaasta kotiseudustaan, jonka yksitoikkoiset maisemat saattavat joka matkustajan alakuloiseksi.

Mannermaan sydämessä, lähempänä Tyyntä kuin Atlantin merta, leviää kananmunan muotoisessa ympyrässä, noin 2,200 metriä ylempänä merenpintaa, Mexikon kuuluisa laakso. Sen maaperä on kaikkialla yhtä hedelmällistä. Viisi järveä viepi kymmenennen osan sen pinnasta. — Mutta säästäkäämme kertomuksemme siitä vielä toistaiseksi, mainiten tässä vain että tämä seutu se oli ja on vielä tänäänkin maan varsinainen ydinpaikka.

Tähän laaksoon nyt tuli luoteesta päin 12:lla ja 13:l1a vuosisadalla Aztekien suku ja perusti sille paikalle, jossa nykyinen Mexikon kaupunki sijaitsee, pääkaupungin, joka sai nimekseen Tenochtitlan, ja kuningasvallan, joka sittemmin levitti alaansa nykyisen Mexikon rajoille saakka. Koko maalla oli nimenä Anahuak, s.o. "maa vesien lähellä" (nim. Mexiko-järvien).

Mutta tämä Aztekien laaja valta oli kannatettava melkein alituisilla sodilla niitä heimoja vastaan, jotka ennen heidän tuloaan olivat itsenäisiä olleet ja näkyvät keskenään muodostaneen jonkunmoisen liittovaltion, jonka ylimmäisen johtajan valitsivat koko valtakunnan ylimykset. Täten oli siis kuninkaan valta alkuansa suuresti rajoitettu, ja hallitusmuoto muistuttaa paljon Euroopan läänitysvaltioista niiden kukoistusaikana. "Ylimykset olivat jaettuina eri-arvoisiin luokkiin, joista ylhäisimmillä ja rikkaimmilla oli varsin suuri vaikutusvalta hallitustoimien menoon." Tämä monilukuinen ja mahtava aatelisto, jonka laveat läänit näkyvät olleen joko perinnölliset taikka joihinkin ylempiin virkoihin kuuluvaiset, kannatti heimovapautta kuninkaiden anastushankkeita vastaan, kunnes Aztekit vihdoin saivat vaarallisimmat heimopäälliköt, "kazikit", kukistetuiksi. Tämä luoteesta tullut valloittaja-heimo näkyy siis Anahuakissa näyttäneen samaa osaa historian näytelmässä kuin Hyksos'it muinaisessa Egyptissä. Aztekien yliherruutta kannatti etupäässä heidän oma sotainen kykynsä ja valtioviisautensa, joita ominaisuuksia kyllä tarvittiin, koska kukistetut ylimykset, kuten huomautimme, ehtimiseen näyttivät hampaitaan. Mutta tämä sisällinen eripuraisuuden tila Aztekien valtakunnassa tietysti suuresti helpoitti vihdoin tapahtuvaa valloitusta tuiki ventovieraiden tervehtijäin kautta, jotka "siipi-aluksillaan" saapuivat "suuren veden" poikki "auringon-nousun valtakunnasta".

Vieraiden tullessa oli nyt Aztekien hallitsijasuku valtansa kukkuloilla, ja heidän ruhtinaansa viipotti valtikkaansa kuin itsevaltias ainakin. Hän oli "jumaluuden kuva" ja vaati hiljaisuudessa huokaavilta alamaisiltaan jumalallista palvelusta. Hänen valtaansa näkyy tähän aikaan rajoittaneen, kuten muinoin Egyptin faaraojen, ainoastaan oma kuninkuuden suuruus. Niinkauvan — mainitsevat lähteemme — kuin kuningas eli keisari, kuten häntä oikeammin nimittäisimme, ei vielä ollut kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa päässyt, täytyi hänen tyytyä vanhemman sukulaisen ankaraan holhouteen. Tavallisesti nousi hän valta-istuimelle vasta kolmekymmentä vuotta täytettyänsä. Hän asetettiin virkaansa neljän valitsijamiehen kautta, jotka erittäin oli tähän toimeen määrätty, ja aina oli välttämättömästi vaadittuna että hän oli vanhan hallitsijasuvun jäsen. Ennenkun hän sai tarttua valtikkaan, tuli hänen suorittaa muutamat omituiset temput. Koko hänen ruumiinsa sivelsi ylimmäinen pappi mustalla värillä, joka arvattavasti kuvasi nöyrtymistä Jumalan edessä. Vasta sitten kun hän oli viettänyt monta päivää temppelissä paastoten, rukoillen ja valvoen, tapahtui "kruunaus" loistavalla tavalla. Tätä jumalallista majesteettia sitten yhteisen kansan puolelta kunnioitettiin mitä nöyrimmillä tempuilla, ja hänen kruunausjuhlassaan vuoti ihmisverta, mitä enemmän sen parempi.

"Sotajumalan kiven" päällä nämä surkuteltavat uhrit Anahuakissa henkensä heittivät, sillä sotainen onnihan se on, jota sekä hallitsijat että kansat melkein kaikkina aikoina ovat pitäneet varsinaisena menestyksensä ehtona, tunnustakootpa sitten mitä uskontoa tahansa. — Ja tappelujen Jumala janoo verta, semminkin ihmisverta, — koska se luultavasti maistuu hänelle paraimmalta. Kreikan ja Rooman kultuurikansat, meidän sivistyksemme virittäjät, käsittävät peri-aatteessa asian aivan samoin. Agamemnon on valmis uhraamaan tyttärensä, saadakseen tuulta sotaiselle retkelle lähteville laivoilleen, ja Roomalaiset ainakin ensi aikoina kokivat hyvitellä ankaraa jumalaansa samalla palveluksella. Myöhemmin lakattiin haaskaamasta ihmisverta ennakko-uhrina, koska sama jumala, kuten kyllä huomattiin, tavallisesti yllin kyllin tyydytti janoansa itse tappelussa. Sen sijaan uhrattiin viattomia eläimiä. Jumala sai sitten vihollisjoukosta valita itselleen niin monen ihmisen veren kuin suinkin halutti. Meidän ajan sivistys, jota kristinoppi jo on paljon jalostuttanut, ei tosin enää uhraa ennakolta mitään verta sodan julmalle jumalalle; mutta joka sunnuntai rukoilemme häntä kuitenkin vielä hartaasti kirkoissamme: "siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä!" Ja kaikkinainen rukous on ainoastaan uhria lievennetyssä muodossa. Vihollisen joukosta sitä paitsi emme suinkaan mekään kiellä jumalaamme ottamasta verisiä uhria. Aztekien villimäisyyttä ja raakuutta tahdottiin valloituksen aikana ja tahdotaan vieläkin perustaa etupäässä tähän heidän tapaansa kunnioittaa jumalaansa ihmisuhreilla, mutta isä Abrahamia ei syytetä villimäisyydestä eikä raakuudesta, vaikka hän oli valmis uhraamaan jumalalleen oman poikansa. Aztekit ainakin, kuten alempana saamme nähdä, käyttivät uhriksi kiivaalle jumalalleen sodassa saatuja vankeja ja ainoastaan hätätilassa, kun ei tämmöisiä sattunut olemaan, omia alamaisia, nimittäin orjia, (useimmiten nekin entisiä kapinoitsijoita tai sotavankien jälkeläisiä) joita pidettiin — aivan kuten Roomalaisissakin — joko valtion tai yksityisen omaisuutena, joilla ei mitään kansalais-oikeuksia ollut, ei siis hengenkään turvaa. Mutta onhan ihmisveren uhraaminen kuitenkin villimäisyyden tunnusmerkkejä, vaikka tämä veri olisikin halvan orjan verta. On kyllä, mutta keisari Augustuksen loistavana ja hienosti sivistyneenä aikakautena hakkautti eräs valistuneen imperaatorin ystävä ja seurustelija, Pollio nimeltään, orjiansa palasiksi ja syötteli heitä kalalampiensa eväkkäille asujamille, uhraten siten vatsansa jumalalle.

Vanhan Mexikon hallitsijaheimolle oli uskonto ja sota elämän mieli-aatteina. Meidän, jotka vielä rukoilemme: "siunaa sotajoukkoamme", ei käy niinkään tylysti tuomitseminen heidän uskonnollista hartauttansa, joka ihmisuhrissa osoitti vilpittömyyttään. Me sitä paitse yhdistämme kaiken jumaluuden-käsitteen yhteen ainoaan persoonaan, eroittamatta ensinkään sodan julmaa jumalaa siitä jumalasta, joka — itse persoonoittuna rakkautena — käskee meitä rakastamaan lähimmäistämme niinkuin itseämme, käskee meitä jopa "rakastamaan vihollisiammekin." Vanhat Mexikolaiset, kuten valistuneemmat pakanakansat yleensä olivat, niin sanoaksemme, tässä suhteessa hieman häveliäämmät ja — johdonmukaisemmat, eroittaen tarkasti semmoisia käsitteitä kuin esim. rakkaus ja vaino ja näiden asianomaiset jumalat toisistaan. Niinpä Mexikon asujamet palvelivat ylimmäistä olentoa, jolle muhkeat temppelit oli rakennettu ja erityinen, arvossa pidetty pappissääty hartaiden sanankuulijain johtajana osoitti ihmishengen nöyrtymisen tarvetta. "Taivaan ja maanpiirin kaikkivaltiaalle Jumalalle kumartaa nöyrtyen mahtavinkin ruhtinas maan päällä. Tämä ei ole Hänelle muuta kuin 'hitunen savua ja höyryä, joka nousee maan povesta'". Anahuakin valtakunnan "villit" asujamet kunnioittivat Häntä nimityksillä semmoisilla kuin: "Hän, johon kaikki on suljettu," "Hän, jonka kautta me elämme," "Hän, joka on kaiken alkuperä." Mutta tämän ylimmäisen itse-olemuksen kaikkinaisuutta ei kehunut Anahuakilainen tuntevansa, vaan nöyrästi ja vilpittömästi tunnusti hän sen olevan ihmiseltä salattuna. Tälle olennolle, — mikäli hän oli "luojana", joka nimitys hänelle myös vasituisesti annettiin, — oli, näet, eräs viisas kuningas pystyttänyt jättiläis-pyramiidin, temppelin, jonka etevimpään paikkaan, kuten muinoin Ateenain pyhyyteen, oli piirretty kirjoitus: "Tuntemattomalle Jumalalle" — Mutta lähinnä tätä salattua olentoa, jolle Aztekitkin antoivat korkeimman vallan maassa ja taivaassa ja josta he hurskaasti huokaen ikävöivät tietoa, oli nyt tosin ylimpänä kansallisjumalana Huitzilopochtli, tappelujen verinen jumala. Huitzilopochtlia puhuteltiin "yöksi ja päiväksi," "maaksi ja vedeksi", "taivaaksi ja maaksi". Hänen kunniakseen kohosi kaikkialla suuria ja pieniä teokallioja eli temppelejä. Hänen kunniakseen yksistään vuosi toisensa perästä monen ihmissydämen suitsuava veri juoksi kuiviin alttarilla — niinkuin vielä nytkin kaikkialla maailmassa tappotanterella, niin kauan kuin sodan verenhimoinen jumala pitää päätänsä pystyssä.

Mutta Mexikolaisten jumaluuden-käsite ei rajoittunut tähän, vaan haarautui, kuten yleensä muinoisissa kultuurikansoissa, usean persoonan otaksumiseen, jotka kukin edustivat niitä eri omaisuuksia, joita saattoi ajatella henkisyydessä yleensä löytyvän. Tällä moni-persoonallisuudella vältettiin sitä ristiriitaisuutta, joka silminnähtävästi on siinä, että palvellaan esim. rakkauden ja vainon jumalaa samassa persoonassa. Näyttää siltä kuin nämä kansat olisivat selvästi tajunneet ett'ei mikään jumala voi kuunnella eikä tyydyttää vallan ristiriitaisia rukouksia. Ei ole pitkiä aikoja siitä kuin kristittyjen pohjoismaiden kirkoissa, viimeiksi tietääksemme Tanskan rantamailla, rukoiltiin samaa jumalaa, jolta virsikirjain kaavojen mukaan pyydettiin apua merimatkalle lähteissä, että hän "siunaisi ranta-oikeutta", s.o. toimittaisi vieraat kauppalaivat haaksirikkoon rukoilijain kotirannalla, josta maan lakien mukaan heillä oli oikeus korjata hylyiksi jääneet tähteet ja tavarat omakseen. Ja kun me rukoilemme: "siunaa valtakunnan sotajoukkoa maalla ja merellä", käsitämme itse teossa kaikkein kansojen ja ihmisten yhteistä Jumalaa ainoastaan kansallisjumalaksi, meidän sotajumalaksemme — joka riivattujen vihollistemme parvesta poimikoon uhrejansa, mitä enemmän sen parempi! — Anahuakilaiset ajattelivat, kuten sanottu, jyrkkiä ristiriitaisuuksia välttääksensä, yleishenkisyyden mahdolliset ominaisuudet eri persooneiksi. Sodan mahtavaa kansallisjumalaa kyllä nöyrästi palveltiin, mutta hänen rinnallaan vaati hartautta ja rakkautta ihan toisellainen jumala, joka edusti henkisyyden rauhallista puolta. Tätä palveltiin nimityksellä Tezkatlipoka, "maailman sielu". Yhtä hyvin kuin Huitzilopochtli oli hänkin "ylijumala", vaikka tietysti ei Ylimmäinen, joka, kuten sanottu, oli tuntematon. Tezkatlipokaa ajateltiin nyt erittäin rauhalliseksi ja lempeäksi, kaikkialla läsnä-olevaksi ja kaikkitietäväksi, vanhurskaaksi ja leppyiseksi. Hänen kuvapatsaassaan oli kaksinkertaiset silmät, sen oikeassa kädessä peili ja neljä nuolta; korvankohdalta nousi savupilvi — merkkejä, joilla hänen ominaisuuksiaan tahdottiin kuvata.

Nämä olivat korkeammat eli "ylijumalat". Mutta niiden ohessa palveltiin muitakin, yleis-henkisyyden ajateltujen eri omaisuuksien mukaan, kuten sivistyneemmissä pakanakansoissa yleensä. Mainitsemme niiden joukosta tässä vain Tlalok'in, sateen jumalan, jonka merkkinä oli puuristi.

Vakiomuodosta Anahuakin valtakunnassa olemme vasta puhuneet sekä sen mahtavan aateliston suuresta vallasta. Läänityslaitos, joka täällä vallitsi, edellyttää jo itsessään sen epäkohdan, että kansan suuri joukko, varsinainen maanviljelijä-väestö, joutuu maa-orjuuteen, koska sen on pakko viljellä maata, joka ei ole sen, vaan mahtavamman luokan omaa, ja tämän luokan täytyy sitä turpeesen kiinnittää, estääksensä maata jäämästä viljelemättä. Sama yhteiskunnallinen peri-aate kasvattaa myöskin joukon muita orjia, jotka, koska heitä ei välttämättömästi tarvita tärkeimpään elinkeinoon, johdonmukaisesti joutuvat kaikenlaisen mielivallan alaisiksi. Tämmöinen oli tila vielä tuossa niin mallikelpoisesti hallitussa, valistuneessa ja ylistetyssä, vuosituhannen viisauden luomassa Rooman maailmanvallassa, sen ollessa keisarien aikana loistavimmillaan. Ja Anahuakin talonpojat olivat jokseenkin samassa maallisessa asemassa kuin Roomalais-vallan colonit. Monet suvut viljelivät yhteiseksi käyttömaakseen saamaansa maan-alaa. Mitään yksityistä omaisuutta ei Anahuakin talonpojalla ollut, enemmän kuin roomalaisellakaan, joka, kuten maailman-vallan aikakirjat asiasta mainitsevat, ei saanut isännän luvatta myydä tai lahjoittaa irtainta omaisuuttaan. Mutta hän, Mexikon talonpoika, näkyy kuitenkin olleen hiukkasen parempi kuin tavallinen orja, koska vielä puhutaan lukuisista maa-orjista jotka eivät olleet talonpoikia. Luultavaa on että orjistunut talonpoika nautti henkensä puolesta suojelusta laissa, niinkuin roomalainenkin, jota vastoin tavallinen orja lienee ollut kokonaan herransa mielivallassa, aivan kuin orja usein mainitussa klassillisessa kansassa.

Kaikki nämä asianhaarat todistavat että vanhat Mexikolaiset olivat saavuttaneet viljelyksen ja sivistyksen kannan, joka yhteiskunnallisen järjestelmänsä puolesta itse teossa ei ollut suuresti takapajulla vanhasta Roomalaisvallasta, ei keski-ajan oloista eikä monesta uuden ajankaan kehittämästä yhteiskunnallisesta järjestyksestä. Mainittu väestön jako asteellisesti aleneviin tai yleneviin luokkiin juuri etupäässä sitä osoittaa. Vaaditaan, näet, jo jokseenkin pitkä kehitysjakso ennenkuin yhteiskunnallinen järjestys voi tämmöiselle kannalle kohota, olkoonpa sitten tämä kanta meidän mielestämme perin huonokin, meidän, jotka jo olemme tottuneet vapaampiin kaavoihin. Ihan alkuperäisellä kehityskannalla olevat kansat noudattavat aivan toisia yhteistapoja; paimentolaisten ja metsästäjäin elämä ei vaadi niin monimutkaista järjestelmää. Mutta samassa järjestelmässä on vaikuttimena myöskin se, että ylhäisemmän yhteiskunnallisen aseman kanssa käy rinnatusten kaikenlaiset tarpeet, joista eivät paimentolais- ja metsästäjäkansat tiedä mitään. Ja tämä se on, joka synnyttää sivistystä, sanan tavallisessa merkityksessä. Todellinen ylhäisyys edellyttää sivistystä, ja sivistynyt on ylhäinen. Aztekien valtakunnassa oli sivistystarve keksinyt paperin ja kirjoitustaidon; ne, joilla oli jotain sanomista, voivat lennättää tietonsa ja ajatuksensa määräpaikkaan paremmin ja varmemmin kuin suusanalla. He käyttivät jonkinlaista hieroglyfi-kirjoitusta, edistyneenpää kuva-kirjaimistoa, ja kirjoitetun sanan kuljettamista varten oli olemassa hyvin järjestetty postilaitos. Oikeus- ja veroitusasiat juoksivat tarkkojen kaavojen mukaan, kuten monisäätyisessä yhteiskunnassa sopi odottaakin. Hallituksella oli oma poliisinsa. — Mexikolaiset olivat perehtyneet luvunlaskun alkeisin; rakennustaide oli kehittynyt ihmettävän korkealle kannalle; he osasivat kutoa mitä kauniimpia kankaita ja koristaa niitä korko-ompelulla; hienot kultasepän-työt osoittavat todellakin hämmästyttävää taitoa ja taide-aistia. Ylhäisten puku oli samalla kertaa sekä uhkea että soma, mutta varsinkin keisari osasi ulko-asussaan osoittaa häikäisevää loistoa, jossa kuitenkin silmää miellyttävä sopusointu vallitsi.

Mexikossa eli Anahuakissa oli monta suurta, ja väkirikasta kaupunkia suunnattoman suurine temppelineen ja Espanjalaisten tullessa maahan oikeastaan kolme läheisesti yhdistynyttä valtiota: Tenochtitlan eli varsinainen Mexiko, Tezkuko ja Tlakopan, joista Tenochtitlan, Aztekien emävaltakunta, vaati johtajan asemaa, ylpeiden ja vallanhimoisten ruhtinaittensa kautta häiriten keskinäistä sopua. Ja kuten jo mainitsimme, tämä epäsopu juuri oli ehkä tärkein vaikutin merentakaisten vieraiden valloituksen menestymiseen ja kunnioitettavan, ikivanhan sivistyksen hävittämiseen.

Mexikolaisten viljelyskannan erilaisiin ilmiöihin, heidän maansa yrttitarhaan ja sivistyksensä tuotteisin saa lukija vielä alempana heittää silmäyksen yhdessä niiden valloittajien kanssa, jotka kutsumattomina vieraina heidän alueellensa tunkeuvat. Tahdomme tässä vain vielä sivumennen huomauttaa että tämä verraten varsin korkea sivistys ansaitsee sitä enemmän huomiotamme, jopa ihmetystämmekin, kun ajattelemme että se on aivan omatakeisesti luotua ja kehitettyä, Amerikan sivistysheimon omassa povessa herännyttä ja ainoastaan sen omien apukeinojen kautta edistynyttä, kokonaan vanhan maailman viljelyksen ja sivistyksen ulkopuolella ja siitä riippumatta. Ääretön valtameri eroitti tämän maan asujamet Aasian ja Euroopan koko sivistys-piiristä. Ei yhtäkään viljelyksen siementä ollut tuuli sen ylitse tuonut. Ja niin ollen täytyy meidän antaa täysi kunnioituksemme Anahuakin "villeille" lapsille, jotka itsekin tietävät pitää arvossa mitä heillä on ja, kun ratkaisun hetki tulee, puolustavat itseään viimeiseen veripisaraan asti, kuin muinoin Karthagon onnettomat asukkaat. Vanhain Mexikolaisten luonteessa ilmestyy sitä paitse niin monta kaunista ja todellista inhimillisyyttä osoittavaa puolta, että heidän kohtalonsa tahtomattammekin herättää meissä sala-yhteisyyden tunteen, joka lepää paremmalla pohjalla kuin se sääli, minkä Karthagolaisten poroporvarillinen kansanluonne voi meissä myöntää.

Niinkuin Kreikkalaiset ja Roomalaiset nimittivät kaikkia sivistyspiirinsä ulkopuolella olevia kansoja barbareiksi, raakalaisiksi, niin tietysti Espanjalaisetkin, Mexikoon tullessaan, katsoivat sen asujamia "villeiksi".

Jos menet viljelysmailtasi kauas synkän korven sisään ja siellä yht'äkkiä, odottamattasi tapaat tähkää tekevän yksinäisen, itsestään eli "villisti" kasvavan ruiskorren, sinä suuresti hämmästyt. Hennotko sen taittaa? Anahuakilaisten sivistys oli, meikäläisten viljelykseen verrattuna, semmoinen tähkää tekevä ja itsestään, villisti kasvava yksinäinen ruiskorsi. Sentähden olemme antaneet heille nimityksen: sivistyneet villit.

Mutta tuon hämmästystämme herättävän itsestään kasvavan viljelyskasvin, joka käsite tosin ristiriidalta kajahtaa, hentoi säälimätön käsi taittaa — käsi, joka pyhää ristinmerkkiä tehdessään samalla ryösti ja tappoi. Auri sacra fames! — kullan pyhä nälkä!

Tämä runsailla luonnon-lahjoilla varustettu mies, Anahuakin väkivaltainen valloittaja, oli syntynyt v. 1485 Medellin nimisessä pienessä kaupungissa Estremaduran maakunnassa Espanjassa. Hänen isänsä, Martin Cortez de Monroy, joka jalkaväen katteinina asuskeli mainitussa paikkakunnassa, oli nuoren Fernandon loistavien sielunlahjain tähden aikonut kasvattaa hänestä lainoppinutta. Salamancan yliopistossa, jonne poika tätä varten lähetettiin, välitti hän kuitenkin lukemisistaan varsin vähäsen, mutta hoiti sitä paremmin huvituksiaan, varttuen vähitellen reippaaksi nuorukaiseksi, vaikka hän lapsuudestaan oli joteskin kivuloinen. Seitsentoista vuotiaana pisti hän pillinsä pussiin ja käänsi koko yliopistolle selkänsä. Halu ja taipumus oli jo kauan kallistunut sotilaan uralle. Kun hän sentähden viskasi kirjansa seinään ja päätti, kun päättikin, mennä sotaväkeen, ei isä enää pannutkaan vastaan, ja nuori Fernando ilmoitti astuvansa kuuluisan sotapäällikön Gonzalvo de Cordovan armeija-osaston riveihin, taistellakseen Mohrilaisia vastaan. Mutta yht'äkkiä pisti hänen levottomaan päähänsä toinen tuuma. Eräs Cortezin sukulainen, Nikolaus de Qvando, oli määrätty johtamaan uutta retkikuntaa tuonne kaukaiseen länteen, seikkailusten luvattuun maahan, joka tähän aikaan, Colombon löytöjen perästä, kutkutti jokaisen Espanjalaisen mielikuvitusta. Fernando Cortez, jonka tulinen luonne tavoitteli tavattomuutta ja kunniaa, päätti pyrkiä osalliseksi sukulaisensa retkikuntaan. Mutta mitäs ollakkaan! Huimakas nuori Espanjalainen harjoitteli tietysti jo myöskin lemmen-peliä. Pari päivää ennen laivaston lähtöä oli hänellä salainen jäähyväiskohtaus erään nuoren neidon kanssa. Siinä oli Fernandon hypättävä jyrkältä muurilta alas hempukkansa helmoihin. Mutta "aita kaatui kahden puolen", ja rakastuneen sankarin toinen jalka jäi kivien alle. Cortez vaipui pitkälliselle tautivuoteelle, jossa hänellä nyt oli sopiva tilaisuus harjaantua kärsivällisyyteen ja mielen-malttiin. Qvandon laivasto oli lähtenyt tiehensä ilman nuorta Cortezia.

Vasta kahden vuoden perästä, 1504, kun taasen pieni retkikunta lähti Länsi-Indiaan, pääsi tuo silloin 19-vuotias nuorukainen yritystänsä toteuttamaan ja saapuikin onnellisesti Hispaniolaan. Täällä oli silloin mainittu Qvando espanjalaisena maaherrana. Hänen puoleensa kääntyi Cortez ja sai muutamia maa-aloja viljeltäväkseen. Tämä toimi-ala ei Fernandoa kuitenkaan sanottavasti houkuttanut, mutta sen suuremmalla mieltymyksellä yhtyi hän moneen partioretkeen maan kukistettuja alku-asukkaita vastaan, jotka tuon tuostakin tekivät kinastuksia. Näillä retkillä tutustui Cortez indiaanien sotatapaan, ja hänen oma kykynsä rupesi tulemaan huomatuksi. Viimein vaihtoi hän kokonaan maamies-toimensa sotilaan elämään, kun Qvando päätti sotaretken Cubaa vastaan. Tämän retkikunnan ylipäälliköksi tuli Diego de Velasquez, ja Cortez sai sen kestäessä uusia tilaisuuksia osoittamaan sotakykyänsä ja urhoollisuuttansa, jonka seurauksena oli että hän nimitettiin Velasquezin notarioksi. Cuba valloitettiin kokonaan ja Velasquez tehtiin maaherraksi, Espanjan kuninkaan käskynhaltiaksi, siellä. Mutta miten lienee ollutkaan, useat siirtolaiset suuttuivat erinäisistä syistä Velasquezin hallintoon, tyytymätön puolue muodostui kapinalliseksi salaliitoksi, ja Cortez astui sen etupäähän. Julmistuneena panetti hänet Velasquez köysiin, ja hirsipuu jo odotti rohkeaa kapina-päällikköä. Paremmin ja tyvenellä mielellä asiaa harkittuansa luopui kuninkaan käskynhaltia kuitenkin kiivaasta aikomuksestaan ja pani menemään laivan, jossa Cortez oli vietävä Hispaniolaan laillisesti tuomittavaksi. Mutta matkan alussa jo liukui kapinoitsija köysistään ja vartijainsa kynsistä, hyppäsi laivasta mereen ja pääsi uimalla maalle. Täällä haki hän turvaa muutamassa kirkossa, jonka pyhyys esti Velasquezia vangitsemasta häntä sen seinien sisäpuolella. Poliisit vartioivat kuitenkin yötä ja päivää hänen turvapaikkaansa, odottaen häntä kerrankin siitä lohkenevaksi. Niinpä kävikin. Eräänä iltana luiskahti Fernando herra ulos, — käydäkseen tervehtimässä muuanta kaunista tyttöä, joka päälle päätteeksi sattui olemaan läheistä sukua Velasquezille. Lemmen-sankari siinä yrityksessä vangittiin. Mutta loppupäätös koko jutusta oli — että käskynhaltian ja kapinoitsijan kesken rakentui sovinto. Cortez meni naimisiin mainitun neiden kanssa, jonka nimi oli Catalina Xuarez, nuorelle pariskunnalle syntyi poika, jolle Velasquez rupesi kummiksi, ja pian sen jälkeen nimitettiin Cortez tuomariksi Sant-Iagon kauppalaan, joka vasta oli perustettu ja josta myöhemmin tuli saaren pääkaupunki. Nyt alkoi Cortezille jonkun ajan makean-leivän päivät. Hän sai Velasquezilta melkoisen suuren plantagen eli kasvimaan ja joukon indiaaneja orjikseen, jotka toimittivat kaikki varsinaiset maatyöt. Ennen pitkää oli maatila mitä kukoistavimmassa kunnossa, ja nuori pariskunta eleskeli siellä ihanat kuherruskuukaudet. Fernandon vaimo oli kaunis ja ylevämielinen, vaikutti häneen jalostuttavasi ja sai hänet luopumaan entisestä huikentelevaisuudesta lemmen-asioissa. Heidän varallisuutensa karttui myöskin päivä päivältä, ja muutaman vuoden perästä pidettiin Cortezia varsin varakkaana miehenä. Mutta Cortezin luonne oli kuin tulivuori. Hänen sydämensä pohjalla paloi salainen liekki, joka ainoastaan odotti sopivaa aikaa puhjetaksensa ulos tuosta tyveneltä näyttävästä pinnasta.

Ylempänä olemme kertoneet miten Juan de Grijalva tutkimusretkeltään Mexikossa lähetti ennakolta kotiin koko joukon kalleuksia laivassa, jota komentajana kuljetti aatelismies Alvarado. Tämä oli nyt laivoineen aarteineen saapunut Sant-Iagon satamaan. Ja hän tiesi kertoa kutkuttavia juttuja uudesta kultamaasta. Vasta nyt oli varsinainen Eldorado löydetty. Ja Alvarado voi todistaa tarinansa todeksi. Hänen tuomansa timantit, jalokivet ja kultaiset koristukset eivät antaneet epäilykselle sijaa. Kullanhimoiset miehet — ja semmoisiahan olivat melkein kaikki — syttyivät kuni kerrassaan palamaan, — palamaan tuonne Yukatan niemen toiselle puolelle, josta Alvaradon laiva oli tullut. Kuninkaan käskynhaltija itse päätti mitä kiireimmin toimittaa sinne uuden, pontevan retkikunnan, jonka tulisi valloittaa uusi maa ja ottaa sen äärettömät tavarat talteensa. Ken pantaisiin vain tämän suuren yrityksen etupäähän? Toinen espanjalainen hidalgo, aatelismies, toisensa perästä tarjoutui toimeen. Mutta Velasquez syystä pelkäsi että nämä, kun kaikki olisi loppuun toimitettu, irtautuisivat hänen vallastaan ja pitäisivät itse sekä aarteet että kunnian. Heidän tarjoumuksensa hyljättiin. Silloin ilmestyi maatilaltaan Fernando Cortez. Hän oli tunnettu rohkeana ja kekseliäänä miehenä, ja häntä näkyi suosivan onnen jumalatar. Hänen käytöksensä oli herttainen ja miellyttävä. Hän saattoi olla, kun niin vaadittiin, ihmeellisen lempeä ja anteeksi-antavainen, mutta myöskin viisas ja kylmä. Hänen tahtonsa oli terästä ja rautaa. Päättävissä kohdissa tiesi hän aina käyttää juuri sitä luonteensa puolta, jota tilaisuus vaati. Hän oli siten mies paikallaan, aivan omansa johtamaan ja taivuttamaan hurjaa, kullanhimoista seikkailijajoukkoa, pitämään kurissa lukuisaa parvea sankari-rosvoja, joiden tehtäväksi uuden Eldoradon valloittaminen uskottiin. Ja — mikä vieläkin oli vallan tärkeä seikka, jopa pääasianakin tässä kummallisten ristiriitain kultaisessa ajassa, jonka henki samassa hehkui keltaista kultaa ja Kristinuskon kunniaa, — Fernando Cortez oli yltiöpäisyyteen saakka jumalinen mies, joka ei sallinut millekkään muulle näkökohdalle sijaa, jos hänen uskontonsa kunniaa ja voittoa kysyttiin. Kristinuskon sankareina hänen retkikumppaninsakin ilmestyivät, vieläpä täydestä vakuutuksestakin ja sydämen innollisuudesta; mutta Cortezissa oli tämä into yltynyt intohimoksi, joka, kuten saamme nähdä, joskus oli pimentämäisillään hänen terävän järkensä kirkkauden. Hän oli, jos saamme käyttää niin pyhätöntä vertausta, jonkinmoinen kristillisen sankariuden Don Quixote, joka ristiretkiä haaveillen pitää viattomia indiaaneja saastuttavina saraseeneina, rauhallisesti pyöriviä tuulimyllyjä vimmatuina vihollisina. Mutta hän juuri oli mies, jota tarvittiin semmoiseen yritykseen kuin oli Mexikon valloitus. Ja Velasquez antoi ylipäällikkyyden Cortezille, jolla kaiken hyvän kukkuraksi oli puolisona hänen sukulaisensa ja jolta voi uskollisuutta odottaa. Ja Cortez suostui arvelematta ja ilolla. Ja siitä hetkestä lähtein antautuu hän tehtäväänsä sielunsa koko pontevuudella, pyhittää koko elämänsä yhden tarkoituksen saavuttamiseen, — pakanallisen Mexikon valloittamiseen, Jumalalle kunniaksi ja Espanjan kukkaron täyttymiseksi.

Marraskuussa v. 1518 alkoi hän Sant-Iagossa varustella laivastoa, jolla alku-osa retkestä tuohon kultaiseen luvattuun-maahan oli suoritettava. Ja varustustyöt etenivät kuni tuulessa.

Mutta mitäs ollakkaan! Taaskin oli Cortezille tapahtuva harmillinen vastus juuri lähdön hetkenä. Syrjäytetyt hidalgot, jotka kateudella katselivat hänen johtavaa asemaansa, pääsivät puhumaan Velasquezille pahaa valitusta päälliköstä, ja arkaluontoinen kuninkaan käskynhaltia rupesi epäilemään hänen uskollisuuttaan. Mutta Cortezkin sai hyvissä ajoin tiedon siitä, että hän oli joutunut huonoihin kirjoihin, ja eräänä aamuhetkenä tuotiin Velasquezille tuo odottamaton sanoma, että koko laivasto oli täysissä purjeissa. Käskynhaltia ajoi tuota pikaa, paraimmalla ratsullaan nelistäen, satamaan, lähimmät upseerinsa mukanansa. Hän tuli juuri paraiksi nähdäkseen miten laivat jo keikkuivat selvällä meren selällä. Huomatessaan rantaan saapuneet ratsastajat, astui Cortez aseellisilla miehillä varustettuun veneesen ja soudatti lähelle rantaa.

— Sillä tapaako nyt minun jätät? Varsin kohteliaat jäähyväiset! — huusi Velasquez.

— Suokaa anteeksi! — vastasi Cortez — aika rientää, ja joskus on asioita, jotka heti ovat pantavat toimeen. Onko teidän ylhäisyydellänne muuten mitään käskettävää? —

Ja Cortez heilahutti ylpeästi kättään jäähyväisiksi raivostuneelle käskynhaltialle, soudatti veneen takaisin amiraalilaivalleen, astui siihen ja purjehti pois.

Trinidad nimisessä kaupungissa, joka on saman Cuba-saaren etelärannalla, astui Cortez maalle, istutti lippunsa ja kutsutti vapaa-ehtoisia yhtymään sen alle, yltiöpäisen ylpeään yritykseen.

Ja joka päivä tulvaili hänen luokseen rohkeita miehiä, jotka eivät muuta etsineet kuin hurjia seikkailuja. Näiden joukossa oli sadan paikoille sotureja, jotka olivat olleet muassa Grijalvan retkellä ja siten jo tunsivat jotenkuten mitä tämmöinen yritys merkitsi. Täällä vielä koetti Velasquez riistää Cortezilta päällikkyyden. Käsky tuli hänen ala-komentajalleen Trinidadissa että Cortez oli vangittava. Tätä ei kuitenkaan paikkakunnan komentomies uskaltanut, sillä retken päällikön valta näytti jo liian uhkaavalta. Itse ei Cortez kumminkaan vielä arvellut voimaansa riittäväksi, jonka tähden hän Trinidadista purjehti Havanaan, läntisen Cuban pohjois-rannalla. Siellä hän taasen nostatti lippunsa ja uudisti kutsumuksensa asukkaille. Siellä suoritettiin myös lopulliset valmistukset, ja helmikuun 10 p:nä 1519 kokoontui laivat San-Antonio nimisen niemen edustalle, jossa Cortez astui maalle ja piti sotaväen-katselmuksen.

Laivoja oli yksitoista, vaikka kaikki joteskin pieniä. Suurin oli amiraalilaiva Capitana, 100 tonsin vetävä, kolme oli 70-80 tonsin vetävää, mutta loput avonaisia aluksia, karavelleja ja pieni sotapriki. Amiraalilaivalla oli Cortez itse ja kokenut merimies Antonio de Alaminos, joka ylipäällikkönä johti laivastoa ja joka ennen oli ollut muassa Colombon ja Grijalvan matkoilla. Laivaston merimiehistö nousi yhteen sataan henkilöön. Sotilaiden lukumäärä oli 553. Sitä paitse oli muassa 200 indiaania ja joku kymmenkunta indiaani-naisia. Sotilaista oli 45:lla pyssyt; loput olivat varustetut Toledo-sapeleilla ja peitseillä. Tykistössä oli 10 kanoonaa ja 4 n.s. falkonettiä eli pienempää tykkiä. Hevosväkeä oli 16 miestä ja ratsua. Tämän sotaväen jakasi Cortez 11:een lipulliseen. Laivojen lukumäärän mukaan pantiin kunkin lipullisen komentajaksi katteini, joka komensi maalla ja merellä. Nämä päälliköt olivat seuraavat: Juan Velasquez de Leon, käskynhaltian sukulainen, Alonso Hernandez de Portocarrero, Francisco de Montejo, Christoval d'Olid, Juan d'Escalente, Pedro d'Alvarado, Francisco de Moria, Francisco de Salzeda, Juan d'Escobar, Alfonso d'Avila ja Geinez de Nortez. Viimemainittu kuljetti sotaprikiä. Tykkiväen päällikkönä oli Fransisco d'Orezco, vallan kuuluisa tappelija. Itse komensi Cortez 11:tä lipullista, jota Capitana-laiva kuljetti ja jossa oli monta mainehikasta sotaherraa, m.m. Bernardo Diaz del Castillo, joka on kirjoittanut kertomuksen tästä merkillisestä retkestä, Diego d'Ordaz, Juan d'Escalente, Gonzales de Sandoval ja Pedro Alvaradon neljä veljestä. Amiraalilaivalla oli myöskin retkikunnan kaksi pappia: Juan Diaz ja Bartolomeo d'Olmeda.

Siten oli tämä retkikunta järjestetty, joka nyt lähti valloittamaan Anahuakin maata ja notkistamaan ikeen alle sen kansaa. Fernando Cortez oli siihen aikaan kolmenkymmenen kolmen vuoden vanha mies, siis uskaliaan sotapäällikön paraimmassa ijässä. Vasta-mainittu historian-kirjoittaja Diaz del Castillo kertoo häntä vähän yli keskikokoa olevaksi, kalpeakasvoiseksi mieheksi, jonka mustat silmät säkenöivät rohkeutta ja päättäväisyyttä. Tämä hänen kirjavassa joukossaan vaikutti samalla kertaa kunnioitusta ja luottamusta. Esimerkillään ja pontevalla kaunopuheliaisuudellaan tiesi hän innostuttaa väkeänsä aivan verrattomiin urostöihin tappelun kestäessä.

Semmoinen oli Fernando Cortez.

Kun Roomalainen Konstantinus, jota sittemmin keisarina Suureksi sanottiin, aikoinansa lähti Galliasta sotaretkelle Maxentius keisaria vastaan, joka Roomassa oli anastanut hallituksen, rukoili hän, Konstantinus, kristittyjen Jumalalta apua ja suojelusta, koska tämä jumala silminnähtävästi oli auttanut hänen isäänsä ja siten osoittanut olevansa voimakkaampi kuin hänen omat pakanalliset jumalansa. Silloin näkyi päivä-sydännä Konstantinukselle ja koko hänen sotajoukolleen säteilevä risti taivaalla ja siinä kirjoitus: In hoc signo vinces (= tämän merkin turvissa voitat). Seuraavana yönä näkyi hänelle unessa Vapahtaja, joka käski hänen varustaa lippunsa samalla merkillä. Jutun kertoo "kirkkohistorian isä", hurskas piispa Eusebius. Ja Konstantinus varusti lippunsa sillä merkillä. Ja Konstantinus voitti Maxentius keisarin ja toisenkin kilpaveljen vielä ja tuli koko Roomalais-vallan keisariksi ja eli ja hallitsi onnellisesti kauan aikaa. Ja Kristinuskon teki Konstantinus maailman-vallan valtion-uskonnoksi ja otti itsekin kasteen, vaikkapa kuolinvuoteellaan vasta.

Siitä saakka on kristinusko itse ollut maailmanvaltana.

In hoc signo vinces oli kirjoituksena siinäkin sotalipussa, joka liehui Cortezin laivan maston-nokasta. Se oli mustasta vaatteesta tehty lippu, kirjaeltu kullalla ja valkoisilla silkkinauhoilla, jotka kuni liekit kiemuroitsivat punaisen ristin ympärillä. Sopivalla sotamerkillä lähdettiin siis Kristinuskon maailmanvaltaa laventamaan.

Sant-Antonion niemikukkulalta puhui Cortez ensi kertaa kokoontuneelle voimalleen. Papit vihkivät retkikunnan tuohon tärkeään tehtävään juhlallisella messulla ja asettivat sen Cortezin lempipyhimyksen, pyhän Pietarin, suojelukseen. Ja niin lähdettiin matkalle helmikuun 18 p:nä v. 1519.

Maaliskuussa tuli laivasto tuulen-ajossa Cozumel nimiseen saareen, joka on neljä maantiet. penikulmaa Yukatan niemen koillisesta rannasta. Täällä alkoi heti hurskas lähetystoimi. Cortez revitti alas kaikki asukkaiden jumalain-kuvat, mitkä hän tapasi heidän temppeleissään, ja ripustutti niiden sijaan ristiä ja neitsyt Marian kuvia. Rauhalliset Cozumellaiset eivät yrittäneetkään mitään vastarintaa, huomaten semmoisen peräti turhaksi rautapukuista ylivoimaa vastaan. Retkeläisten olosta tällä saarella ei olekkaan sitten mitään muuta mainittavaa, kuin että Cortez äkki-arvaamatta erään kazikin palveluksesta pelasti tänne joutuneen Espanjalaisen, nimeltä Aqvilar. Tämä mies oli monta vuotta sitten saaren luona tapahtuneen haaksirikon kautta jäänyt asujameksi sinne, ja Cortez sai nyt hänestä terve-tulleen tulkin.

Cozumel saarelta purjehti retkikunta sitten pitkin Yukatanin pohjois- ja länsirantoja Campêche-lahtea alaspäin, jota uhkea väripuu-metsä seppelöitsi. Tabasko nimisen joen suussa laski laivasto ankkuriin. Siellä oli Grijalva harjoittanut vaihtokauppaa asukkaiden kanssa, jotka silloin osoittivat ystävällisyyttä. Mutta Cortezia kohtasi ihan toisenlainen tervehdys. Maan-asujamet tekivät jäykkää vastustusta, aavistaen aivan oikein vaaraa ja vainoa. Vasta tuiman taistelun kestettyään onnistui Cortezin päästä maille. Mutta kun Espanjalaiset saivat kiinteää pohjaa allensa ja pääsivät käyttämään pyssyjään ja tykkejään, taukosi toistaiseksi Tabaskolaisten vastarinta. Heidän pääkaupunkinsa Tabasko valloitettiin, ja Cortez joukkoineen vaelsi voittajana sen sisään. Asukkaat jättivät kaupunkinsa, — mutta seuraavana päivänä huomasi hämmästyksekseen Cortez kaupungin ulkopuolella, Ceutla nimisellä tasangolla, uhkaavan sotajoukon. Ja parikymmentä tuhatta "villiä" sotilasta hyökkäsi hurjasti huutaen merentakaisten kuokkavieraiden kimppuun, taistellen vapautensa ja solvatun kotilieden puolesta. Kokonaisen tunnin tuiskui Espanjalaisten päälle tuhansittain nuolia ja heittokeihäitä, ja hengen ja kuoleman kaupalla taistelevat Tabaskolaiset jo ahdistivat niin läheltä ja ankarasti, että Espanjan miesten kävi mahdottomaksi käyttää tuliputkiaan ja sotataitoansa jollakin menestyksellä. Tähän asti oli indiaaneilla kuitenkin ollut tekemistä ainoastaan espanjalaisen jalkaväen kanssa. Hevosväki oli tehnyt kierroksen rynnätäkseen vihollisen selkään. Mutta nyt se tulena ja tuulena karkasi esiin metsästä, ja sitä johti Cortez. Indiaanit, jotka eivät koskaan olleet hevosta nähneet, sillä tätä eläintä ei ollut heidän maassansa, peljästyivät, arvellen miestä ja hevosta yhdeksi, ehkäpä yliluonnolliseksi olennoksi; ja kun rautapukuiset ritarit pitkine peitsineen ryntäsivät puoleksi alastomain vihollistensa väliin, joita pistettiin kuoliaaksi ja tallattiin hevosten alle, silloin oli pako näiden ainoana pelastuksena, — ja tappotanner jäi espanjalaisten huimurien haltuun. — Eräs Uuden-Espanjan aikakirjantekijä, Gomara nimeltään, kertoo hyvin uskottavasti, että tappelun kestäessä oli Espanjan suojelus-pyhä San Iago, ratsastaen harmaan-kimo hevosen seljässä, ilmestynyt inhimillisten maanmiestensä pariin ja tehokkaalla avullaan tuottanut heille voiton. Diaz del Castillo, valloituksen historian kirjoittaja, tunnustaa kuitenkin vaatimattomasti ett'ei hänen syntinen silmänsä saanut pyhimystä nähdä; hän oli vain huomannut että Francisco de Morian hevonen oli harmaan-kimo. Oli miten oli, mutta Espanjalaiset kunnioittivat Ceutla-tappelun muistoa siten, että rakensivat kirkon tälle paikalle, jossa heidän ristiretkensä ensimäinen suuri voittopäivä oli sarastanut. Kirkko sai nimekseen: "Meidän voittoneitsyemme", Nuestra Sennora della Victoria, kuten sittemmin tänne perustuva ensimäinen espanjalainen kaupunkikin.

Seuraus Ceutlan voitosta oli, mitä Cortez mielikin, rauhanteko Tabaskolaisten kanssa. He huomasivat enemmän vastustuksen turhaksi ja ehdoittivat rauhan itse. Tunnustivat Castilian kuninkaan yliherrakseen ja toivat Espanjalaisille hyvät harjakannut, nimittäin runsaasti ruokatavaroita, suuret pakat karttuuni-kankaita, melkoisen joukon kultakoristuksia ja — kaksikymmentä nuorta orjatarta, jotka hurskaat ristiretkeläiset pitivät hyvänään. Maakunnan kaziki lähti itse Espanjalaisten leiriin, ja häntä, kuten muitakin indiaaneja, jotka nyt lähestyivät täydellä luottamuksella, kohdeltiin ystävällisesti. Muutama lähteemme, Louis Thomas kirjassaan löytöretkistä, mainitsee että Tabaskolaiset "omaksuivat Kristinuskon", mutta Prescott ja muut tietävät vain mainita että Cortez täällä, kuten Cozumel-saarellakin, hävitti pakanalliset alttarit ja jumalainkuvat, pystyttäen sijaan ristiä ja neitsyt Marian sekä sen ajan tärkeimpien pyhimysten kuvia, jota toimitusta vastaan "indiaanit eivät tehneet mitään muistutuksia." Lähetystyö lienee siihen rajoittunut ja päättyi viimein juhlalliseen jumalanpalvelukseen, jossa koko sotajoukko marssi riemusaatossa. Sen jälkeen astuivat seikkailijat jälleen laivoihinsa ja ohjasivat kulkunsa Aztekien valtakuntaa kohden. Tabaskolaiset jäivät uusine jumalan-kuvineen oman onnensa nojaan.

Kiirastuorstaina 1519 laski vihdoin koko laivasto ankurinsa ensimäiseen mexikolaiseen satamaan San-Juan de Ulua nimisen saaren luona, suuren indiaani-joukon kokoontuessa paikalle. Nämä nyt toista kertaa näkivät Euroopan laivoja rannoillaan, sillä tänne oli Grijalva matkallaan tullut. Pari suurta venettä, piroogia, lähestyi amiraali-laivaa, jonka maston-nokasta Castilian kuninkaallinen lippu liehui, ja koko joukko indiaaneja kapusi ylös kannelle, ystävällisiä elkeitä tehden. Cortezin tulkki Aqvilar, joka Tabaskossa oli rauhanhieromisia menestyksellä välittänyt, koki puhutella asukkaita, mutta hänpä ei ymmärtänytkään Aztekien kieltä, joka melkoisesti erosi siitä Maya-kielestä, jota Tabaskossa puhuttiin. Siitä pulasta pelasti Cortezin muuan henkilö, joka tästä lähtein oli näyttävä varsin tärkeää osaa Mexikon valloituksen merkillisessä näytelmässä. Tabaskolaisilta saatujen orjattarien joukossa sattui, näet, olemaan yksi, joka täydelleen taisi sekä Maya- että Aztekien kieltä, sillä hän oli syntyään Mexikolainen. Hänen isänsä sanotaan olleen ylhäinen kaziki, jonka kodista Tabaskolaiset muka olivat hänet ryövänneet. Marina — niin nimittivät häntä Espanjalaiset — oppi sukkelasti myöskin Castilian kieltä, "joka hänelle tuli rakkauden kieleksi," ja oli koko retken kestäessä Cortezin viehättävänä Valkyyriana, verrattomana sodan suojelus-impenä, jota ilman ehkä Cortez kaikkine kumppanineen olisi, kunnian ja kiitoksen asemesta, saavuttanut ennen-aikaisen haudan Mexikon ylängöillä. Marinaa ylistävät Uuden-Espanjan aikakirjain tekijät ihmeteltäväksi impyeksi sekä henkisten että ruumiillisten ominaisuuksien puolesta. "Hän oli" — sano heistä yksi — "kaunis kuin jumalatar ja ansaitsi arvonsa Cortezin saattolaisena." "Hän tulikin hyvin läheiseen yhteyteen Cortezin kanssa," mainitsee toinen.

Mutta yksistään tulkkinakin oli Marina verrattoman hyvä olemassa. Sanotussa tilaisuudessa San-Juan de Uluan luona nyt sai Cortez hänen kauttansa tietää että laivalle kiivenneet indiaanit olivat Mexikon mahtavan keisarin Montezuman alamaisia sekä että tämä juuri vähää ennen oli valloittanut heidän maansa. Nämä indiaanit osoittivat kuitenkin rauhallista mieltä, ja koko sotajoukko kävi maalle ilman mitään vastustusta heidän puoleltansa. Espanjalaiset asettuivat leiriin sille paikalle, jossa nykyinen kaupunki Vera Cruz sijaitsee, ja maan-asukkaat toivat heille kaikki tarpeelliset ruokavarat. Seuraavana päivänä ilmestyi leiriin Cortezia tervehtimään Mexikon käskynhaltia Teuthile, loistava seurue ja vähän kultaisia tervetuliaisia muassaan. Cortez vastasi lähettämällä heidän keisarilleen kourallisen joutavia kiiltokaluja ja erään sotamiehen-kypärin, jota Teuthile katseli mielihyvällä ja halusi panna menemään Montezumalle. Se saataisiin takaisin täynnänsä kultaa! Keskusteltiin sitten kaikessa ystävyydessä, ja Cortez ilmoitti Mexikon käskynhaltialle aikovansa lähteä Aztekien keisaria tervehtimään. Tätä orpanoimista arveli Teuthile kuitenkin hieman sopimattomaksi ja ilmoitti puolestaan mielipahansa vieraiden aikomuksen johdosta.

Haastelun kestäessä oli Cortez huomannut että useat käskynhaltian palvelijoista piirtelivät jotakin pitkille vaateliuskoille, ja lähemmin katsellessa saatiin nähdä että indiaanit tuota pikaa olivat älykkääsen järjestykseen maalanneet Espanjalaisten kuvat heidän omituisissa puvuissaan sekä kuvia heidän aseistaan ja "meritaloistaan," kuten indiaanit laivoja nimittivät. Tämä oli Aztekien mainiota kuvakirjoitusta, sukkelasti suoritettua ja vallan käytännöllistä. Kirjoitus oli lähetettävä keisarille, ja vakuutettuna siitä päätti Cortez antaa noille kuvioille täydellisen loiston, näyttämällä kirjoittajille sotajoukkonsa uljasta niiausta ja tykkien tulta. Vaikutus tästä olikin valtava. Mexikolaiset säpsähtivät kovasti pyssyjen ja kanoonain paukkuessa, ja muutamat rupesivat pitämään merentakaisia vieraita puolijumalina. Tieto heidän tulostaan lähetettiin tulisimmassa kiireessä Montezumalle. Juoksijain kautta, joita vaihdettiin lyhykäisten taivalten päästä, saatettiin sanoma muukalaisten maahan-tulosta kolmessa vuorokaudessa pääkaupunkiin, vaikka matka rannikolta Tenochtitlaniin oli 80 penikulmaa. Oiva postilaitos todellakin, kun ottaa huomioon että Mexikolaisilla ei ollut hevosia. Seitsemän päivän perästä tuli keisarillinen vastaus, jonka Teuthile saattoi Cortezille. Montezuma ei suvainnut vastaan-ottaa vieraita pääkaupungissaan, mutta tätä kieltävää vastausta seurasi kuitenkin samassa suurenmoinen lahjoitus, jonka sata kantajaa saattoi Espanjalaisten leiriin. Siinä oli kilpiä, kypäriä ja rintahaarniskoja, joissa useat levyt ja koristukset olivat selvää kultaa; siinä oli kaula- ja rannerenkaita samasta metallista; siinä oli varvikkaita, viuhkaimia, höyhentöyhtöjä ja kypärikoristuksia kirjavista höyhenistä, joita oli yhteen-punottu kulta- ja hopealangoilla ja runsaasti varustettu helmillä ja jalokivillä; siinä oli eläimiä ja lintuja valetusta ja taotusta kullasta, kaikki mitä kauniinta taidetyötä; siinä oli esirippuja, mattoja ja viittoja puuvillakankaasta, joka oli hienoa kuin silkki, kimalteli kirjavista väreistä ja oli kirjaeltuna höyhentöillä, jotka vetivät vertoja kauniimpiin maalauksiin. Sitä paitse oli siinä neljättäkymmentä täydellistä pukua puuvillakankaasta sekä pääkaupunkiin lähetetty espanjalainen kypäri, kukkaroilleen täynnään kultamuruja. Mutta suurinta ihmetystä herätti kaksi kiekkoa, isoja kuin vaununrattaat, toinen kullasta, toinen hopeasta. Kultakiekko, joka kuvaili aurinkoa, oli kauniisti kirjaeltu kasvien ja eläinten korkokuvilla. Se oli kolmekymmentä pahnaa eli kämmenystä ympärimitaten, ja arvo laskettiin olevan kaksikymmentä tuhatta pesos de oro, noin 1,220,000 Suomen markkaa, mikä raha siihen aikaan oli maailman suurillekin suurenmoinen summa. Hopeakiekko, joka kuvaili kuuta ja oli yhtä suuri, painoi 50 naulaa.

Siinähän oli todisteita jokseenkin selviä Mexikon valtakunnan rikkauksista ja sen asukkaiden taidollisuudesta. Ja nämä kalliit lahjat, jotka kerrassaan levitettiin hämmästyneiden vieraiden silmien eteen, kiihoittivatkin heidän intoansa ylimmilleen. Tähänkös olisi sopinut tyytyä? Mitä vielä! Pakanain aarteet tuli kristillisen retkikunnan ryöstää viimeiseen kultahiukkaan asti, — vähät siitä oliko tämä kaukainen kansakunta koskaan häirinnyt yhtäkään kalpeaihoista ihmistä. Cortez ilmoitti, pitäen tuodut lahjat hyvänään, ettei hän ensinkään aikonut luopua aikeestaan lähteä "tervehtimään" Aztekien keisaria, minkä yrityksen muka se suuri Kastilian hallitsija, jota hän totteli, oli antanut hänen toimekseen. Hän lupasi kuitenkin pysyä leirissään kunnes sanoma Espanjalaisten aikomuksesta saataisiin Montezumalle; — ja lähettiläät lähtivät taasen matkalle pääkaupunkiin.

Kymmenen päivän perästä palasi Teuthile takaisin Espanjalaisten leiriin, tällä kertaa sillä jyrkällä vastauksella Cortezille, ett'ei hän koskaan voisi toivoa saavansa lupaa tulla Mexikon pääkaupunkiin ja että kaikkein viisainta häneltä olisi palata takaisin hallitsijansa luo ja viedä saamansa lahjat Montezuman terveisinä mukanaan. Ja nytkin seurasi kieltävää vastausta suurenmoiset lahjat, kiellon karvauden lieventämiseksi.

Mutta mikä oli sitten Montezumalla syynä tuohon kieltoon? Ja miksi hän niin runsailla hyvityksillä koki taivuttaa vieraita? Miten voi mahtavan valtakunnan keisari siihen määrään peljätä niin pientä soturijoukkoa? Olihan hänellä itsellä suuret ja hyvin harjoitetut sotajoukot. — Asia on mitä omituisimpia historiassa; ja näyttääpä siltä kuin joku Nemesis divina, taivahan kosto, joskus lähettäisi varoituksiaan maailman mahtaville kummallisten ennustusten muodossa. Meidän tulee muistaa että, kuten edellisessä olemme kertoneet, Aztekien suku oli Anahuakiin saapunutta valloittajaheimoa ja että se kovasti kyllä rasitti kukistamiaan alkuperäisiä heimokuntia. Oli nyt olemassa vanha tarina, — josta myöskin jo olemme sivumennen huomauttaneet, — että, näet, Mexikon ikivanha, mutta mennyt kultainen aika kerran oli palaava takaisin poistuneen valko-ihoisen miehen kanssa, joka oli jumalallista alkuperää ja Anahuakin hyväntekijä. Tuon kultaisen aikakauden kestäessä oli koko maa tuottanut hedelmiä ilman ihmisen avutta; jyviä kantava tähkäpää oli niin suuri, että yksi mies tuskin jaksoi sitä nostaa; ilma tuoksui alituisesti, täynnänsä hyvänhajuisinta lemua; sanalla sanoen, koko ääretön maanpiiri oli tämän viisaan hyväntekijän hallitessa yhtenä ainoana yrttitarhana. Quetzalkoatl, ilman jumala, oli tarinan mukaan ollut ko'okas, pulska, kalpea-ihoinen mies, jonka pitkä parta aaltoili kauas alas hänen rinnoilleen. Yksi ylijumalista oli häneen suuttunut ja ajanut hänet maasta pois, maasta, jota hän niin runsaasti oli siunannut. Quetzalkoatl lupasi kerran maailmassa tulla takaisin jälkeläisineen ja silloin neuvoillaan ja opetuksellaan taasen tehdä maan onnelliseksi Sen luvattuaan nousi hän laivaansa, joka oli käärmeen-nahasta tehty, ja purjehti itäänpäin, takaisin alkuperäiseen kotiinsa. Tämä merkillinen tarina oli juurtunut syvälle Aztekien kansakunnan uskoon, eikä keisari Montezumakaan epäillyt ennustuksen toteutumista. Ja siinä oli perus-syy hänen pelkoonsa, kun nyt sanoma tuotiin valkoisten vieraiden tulosta maahan, siinä syy hänen erinomaiseen vieraan-varaisuuteensa, jolla hän koetti saada heitä hyvällä lähtemään tiehensä. Jos he todellakin olivat Quetzalkoatlin jälkeläisiä, niin oli arvatenkin heidän aikomuksensa kukistaa hänen valtansa; — ja valloitusta helpoittaisi, kuten Montezuma kyllä huomasi, se seikka, että hänen alamaisissaan löytyi paljon tyytymättömiä, miekalla kukistettuja aineksia, jotka varsin mielellään pudistaisivat Aztekien ikeen niskoiltansa. — Ehkä saataisiin vieraat runsailla lahjoilla lähtemään. Eihän kiitollisuuden tunne kokonaan poistu turmeltuneidenkaan ihmisten rinnasta, saatikka sitten niiden, jotka ovat jumalallista alkuperää.

Mutta Montezuma ei oikein tuntenut Quetzalkoatlin jälkeläisiä. Hänen ei olisi tullut käyttää niin jaloluontoisia keinoja saadakseen heitä poistumaan. Lähettämistään aarteista ei hän saanut mitään kiitoksia tunnottomilta vierailtaan, vaan näiden röyhkeys päin vastoin paisui, mitä enemmän kultien näky kutkutti heidän aistimiensa himoa. Tuskin olivat lähettiläät ilmoittaneet hallitsijansa toivomuksen ja kohteliaasti pyytäneet muukalaisia lähtemään, ennenkun Cortez vastasi:

— Nyt enemmän kuin koskaan ennen mielin minä oppia tuntemaan teidän hallitsijaanne persoonallisesti. Minä en millään muotoa voi palata hallitsijani luo, ennenkun olen päässyt pitkän matkani perille. —

Cortez, näet, kyllä huomasi että Montezuman menetystavassa piileili epäröisyyttä ja pelkoa; ja tämä seikka häntä suuresti rohkeutti yhä yltyvään ylpeyteen. Hänen jyrkkä vastauksensa säikähytti kovasti keisarin lähettiläitä, jotka tuskin olivat voineet uneksiakaan että kukaan uskaltaisi osoittaa uppiniskaisuutta Mexikon mahtavaa hallitsijaa vastaan.

Mutta vielä enemmän he hämmästyivät, kun kummallinen, rohkea ritari päälle päätteeksi rupesi — soimaamaan lähettiläitä ja heidän keisariansa epäjumalanpalvelijoiksi ja perkeleen lapsiksi, joita hän, Fernando Cortez, oli tullut pelastamaan hänen saatanallisen majesteetinsa kynsistä. Se oli kieltä, josta lähettiläät ymmärsivät vain sen verran, että muukalaiset kuokkavieraat, kiitokseksi kaikista saamistansa runsaista lahjoista, nyt aikoivat syödä heidät karvoineen päivineen. Kauhistuksissaan tämmöisestä kohtelutavasta poistuivat he tietysti heti Espanjalaisten leiristä, ja kaikki välipuheet keskeytettiin.

Seuraavana aamuna ei näkynyt yhtäkään "villiä" leirin seutuvilla. Vaihtokauppa, jota sotamiehet tähän saakka olivat harjoittaneet asukkaiden kanssa, taukosi kerrassaan, kaikkinainen yhdistys kummankin kansakunnan välillä oli yht'äkkiä katkaistu, runsaat ruokatavara-kuormat, joita indiaanit olivat leiriin kuljettaneet, jäivät kerrassaankin tulematta. Pian kyllä rupesi nälkä vinguttamaan ristiretkeläisten vatsoja, ja nälkäisiä ihmisiä on aina ollut varsin vaikea pitää kurissa.

Rohkeat soturit rupesivat täyttä totta nurkumaan, eikä aikaakaan, ennenkun enemmistö oli huomannut että koko yritys oli mitä mielettömintä uhkapeliä ja että ainoa viisas keino oli palata takaisin luotettavien lihapatojen luo Cubaan. Nälkä on vihollinen, jonka kanssa ei rohkeinkaan soturi ota ajan pitkään otellaksensa. Sitä paitse vaivasi retkeläisiä kovasti kuumuus ja näiden maanäärien myrkylliset sääkset. Kapinan liekki oli syttymäisillään, ja täyttä kurkkua huusivat sotamiehet Cubaa; mutta silloin pelasti Cortezin kaksi onnellista sattumaa. Ensimäinen oli se, että hänen kekseliääsen päähänsä pisti uutiskunnan perustaminen. Hän ilmoitti aikomuksensa heti ja nimitti yhteen menoon ja enemmittä mutkitta uuden, perustettavan paikkakunnan virkamiehet, noudattaen tietysti tässä toimessa samaa järjestelmää, jota hänen synnyinmaassansa pidettiin tapana. Tuomareiksi, raatimiehiksi ja polisimestareiksi nousivat yht'äkkiä miehet, jotka vast'ikään olivat purreet hammastaan kiukusta. Itsestään ymmärrettävä on että Cortez mainiolla kaunopuheliaisuudellaan tietysti myöskin osasi saattaa selville kaikki ne edut, joita tästä yrityksestä lähtisi. Mikä ei voinut päästä virkamieheksi, hän ainakin tuli onnelliseksi ja itsenäiseksi talon- ja maan-omistajaksi. Espanjalaisten tunnettua ylpeyttä ja turhamaisuutta onnehikas tulevaisuus tietysti kovasti paisutti, — ja nureksijat rupesivat vaikenemaan. Nimitetyt virkamiehet tekivät uskollisuus-valansa Kastilian kuninkaalle; ja mitäs muuta kuin kaikuva: huraa!

Nyt astui Cortez taas esille ja ilmoitti luopuvansa retkikunnan päällikkötoimesta, jättäen Velasquezin nimikirjoituksella varustetun valtakirjansa vasta nimitettyjen virkamiesten käsiin ja kehoittaen heitä ryhtymään uuden ylipäällikön valitsemiseen. Tämä juhlallinen näytelmäkohtaus päättyi tietysti siihen, että samat mahtavat herrat nyt kaikin mokomin pyysivät Cortezia pysymään paikallaan. Hänelle laadittiin hänen katolisen Majesteetinsa nimessä uusi valtakirja, jota kuitenkin muutamat Velasquezin puoluelaiset vastustivat. Mutta tähän vastalauseesen vastattiin sotajoukon kaikkein suurimman enemmistön puolelta raikuvalla eläköön-huudolla Cortezille, ja osa tyytymättömiä vietiin kahleissa laivoihin.

Uusi kaupunki sai nimekseen Villa rica de la vera Cruz, s.o. totisen ristin rikas kaupunki.

Toinen sattuma, joka tuli juuri tämän kiireellisen perustuspuuhan päättäväisiksi ja kerrassaankin tukki suun kaikilta kapinoitsijoilta, oli seuraava. Viisi indiaania nähtiin, rauhallisia elkeitä tehden, lähestyvän Diaz del Castillon etuvartijoita. Pian saatiin tietää että he tulivat lähettiläinä Zampoalan kazikin luota. Tämä tahtoi, ilmoittivat he, tehdä ystävyyden-liittoa vieraiden kanssa, joiden urostöistä Tabaskossa hän oli saanut kuulla ja joista hän toivoi saavansa auttajia, — vapahtajia Aztekien ikeestä, jota hänen kansansa kantoi. Sentähden kutsuivat lähettiläät vieraita ystävällisesti Zampoalaan Totonakialaisten maassa.

Kutsumukseen tietysti suostuttiin suurella riemulla, ja koko sotajoukko lähti liikkeelle kuni tuulessa, päästäkseen mitä kiireimmiten paremmille leiville. Saavuttiin Zampoalaan. Se oli joteskin suuri, väkirikas kaupunki, parin päivä-matkan päässä Espanjalaisten leiristä, ja kutsu-vieraita tervehdittiin maan tapojen mukaan erinomaittain kohteliaasti. Kaksikymmentä ylhäistä indiaania ihantavissa pukimissaan tuli vieraita vastaan, jotka saatettiin kazikin linnaan, missä tämä piti heille, kuten heidän historioitsijansa mainitsee, erinomattain järkevän ja samalla kauniin puheen. Seikkailijat saivat nyt yltäkyllin syödäkseen ja mukavat suojat maatakseen. — Mutta Cortez ei tahtonut veltostuttaa sotilaitaan tyhjäntoimittajan elämällä. Muutaman lepopäivän perästä pani hän heidät työhön, nimittäin rakentamaan sitä uutta kaupunkia, joka jo oli saanut nimensä ja virkakuntansa. No, hakattiin, sahattiin, väännettiin ja veistettiin nyt kaikkein voimien ja tarmojen takaa, jotta pian saataisiin turvapaikka, johon tarpeen tullessa sopi vetäytyä. Sekä upseerit että sotamiehet puuhailivat otsansa hiessä. Zampoalalaiset heitä ahkerasti auttoivat, ja ennen pitkää olivat kaupungin linnoitustyöt ehtineet sille kannalle, että Cortez arveli varustuksia kyllin vahvoiksi kestämään mitä hyökkäystä hyvänsä indiaanien puolelta.

Kun nämä perustustyöt oli suoritettu ja kirkkokin rakennettu, ryhtyi Cortez, uskonnollista ohjelmaansa noudattaen, pakanain käännyttämiseen, joka toimi täällä oli vähällä saattaa hänet perikatoon. Erääsen indiaanien epäjumalan-palvelukseen, johon paljon väkeä oli kokoontunut ja jossa, kuten mainitaan, ihmisuhrikin oli toimitettava, tuli Cortez useine asetoverineen saapuville ja kielsi pakanallisen juhlallisuuden jatkamista. Närkästyneinä tästä kiihoittivat pakanain sielunpaimenet laumaansa hyökkäämään rohkeiden häiritsijäin kimppuun, ja oivallinen ottelu alkoi. Sadottain indiaaneja piiritti vanhan pyhäpaikan solvaajia, ja kauheiden kirousten kaikuessa heiluivat villien aseet vieraiden ympärillä. Mutta Cortezin kylmäverisyys ja uljuus piti paikkansa. Heti huomaten tehtävänsä, iski hän kiinni etevimpään läsnä-olevista kazikeista ja kohotti Toledo-säilänsä hänen päänsä päälle, jota esimerkkiä useat hänen tovereistaan tuossa paikassa noudattivat, tarttuen hekin puolestaan toisiin ylhäisiin indiaaneihin. Hämmästyneinä tästä sukkelasta tempusta pyysivät kazikit itse väkeänsä asettumaan, — samalla kun Marina, joka oli seurannut Cortezia pakanain temppeliin, heidän omalla kielellään selvitti että jokainen hyökkäys Cortezin ja hänen toveriensa henkeä vastaan kääntyisi takaisin hyökkääjäin päälle, jotka siten kadottaisivat sen suojeluksen, jota heille oli luvattu Montezumaa vastaan, jonka ystävyyteen ei Zampoalalaiset eivätkä muut asukkaat Totonakiassa enää kuitenkaan voisi päästä.

Totonakialaiset olivat, näet, vähää ennen, luottaen Cortezin voimalliseen apuun, vanginneet Mexikon keisarin veronkiskojan, ja tämän seikan juolahtaessa muistiin vaikeni villien huudot. He heittivät aiotun kosto-hyökkäyksen sikseen, vaikkapa olikin solvattuna vanhan temppelin kunnia. Silmänräpäyksessä käyttäen hetken mieli-alaa, käski Cortez miehiänsä repimään alas epäjumalain kuvat. Ja miehet, jotka ainakin osaksi olivat melkein yhtä yltiöpäisiä oman uskontonsa haaveksijoita kuin heidän päällikkönsä itse, kävivät heti käsiksi hävitystyöhön. Pakanain suuret, puiset jumalain-kuvat syöstiin alas alttareiltaan, ja romahtaen vyöryivät ne sen kukkulan juurelle, jossa temppeli sijaitsi. Sitten sytyttivät Espanjalaiset rovion, ja kauhistuneen indiaani-kansan katsoessa paloivat vanhat pyhitetyt puupölkyt poroksi.

Mutta toisia jumaluuksia tuotiin sijaan, — eikä suinkaan pakanallisia puupölkkyjä, vaan kaunis neitsyt Marian kuva, joka pääsi niiden entiselle paikalle alttarilla, johon se asetettiin juhlallisen katolilaisen messun kaikuessa, jonka toimitti isä Olmedo kaikella kirkollisella loistolla ja joka, kuten espanjalaiset historioitsijat väittävät, "teki suuremmoisen vaikutuksen villeihin Totonakialaisiin." — Tällä toimituksella oli nämä pakanat nyt käännytetty Kristinuskoon.