Huone Baptistan talossa.
(Lucentio, Hortensio ja Bianca tulevat.)
LUCENTIO.
Seis, vinguttaja! Liian röyhkäks käytte.
Jo unohduksiss' onko tervehdys,
Jonk' antoi teille Katariina-neiti?
HORTENSIO.
Toraisa kirjatoukka! Tämä neiti
On taivaallisen soiton haltija:
Siis väistykää ja etuus mulle suokaa;
Kun täss' on yksi tunti soiteltu,
Te saatte toisen käyttää lukemiseen.
LUCENTIO.
Typerä hölmö, oppia ei sulla,
Ett' ymmärtäisit soiton tarkoituksen:
Sen tulee ihmismieltä virkistää
Vakavan työn ja opinnoiden jälkeen.
Siis salli meidän filosofioida;
Kun väsymme, niin antaa soiton soida.
HORTENSIO.
Mies, tuot' en uhmailuas minä siedä.
BIANCA.
Te loukkaatte mua kaksin kerroin, herrat,
Kun siitä kinaatte, mink' itse määrään.
En ole vitsottava koululainen,
En kytkettynä määräaikoihin,
Vaan otan opetusta milloin tahdon.
Niin, riidan päätteeksi nyt istukaamme: —
Te luuttuun tarttukaa ja soitelkaa;
Se tuskin vireiss' on, kun luku päättyy.
HORTENSIO.
Siis lopetatteko, kun vireiss' olen?
(Vetäytyy syrjään.)
LUCENTIO.
Yritys turha! — Viritelkää vain!
BIANCA.
Mihinkä viimeks jäimme?
LUCENTIO.
Tähän, neiti: —
Hic ibat Simois; hic est Sigeia tellus,
Hic steterat Priami regia celsa senis.
BIANCA.
Kääntäkää tämä.
LUCENTIO.
Hic ibat, niinkuin jo teille sanoin; — Simois, olen Lucentio; —
hic est, Vincention poika Pisasta; — Sigeia tellus, näin
valepukuisena, voittaakseni lempenne; — hic steterat, ja se Lucentio,
joka tulee kosimaan; — Priami, on palvelijani Tranio; — regia,
minun asussani; — celsa senis, jotta pettäisimme sen vanhan
lemmenlöyhkön.
HORTENSIO (lähestyen).
Nyt, neiti, soittimeni vireiss' on.
BIANCA.
No, antaa kuulua!
(Hortensio soittaa.)
Hyi, kvintti pärrää!
LUCENTIO.
Vain tappiin sylkekää, ja uusi koitos!
BIANCA. Nyt katsokaamme voinko kääntää tuon: Hic ibat Simois, en tunne teitä; — hic est Sigeia tellus, en usko teitä; — hic steterat Priami, varokaa, ettei hän kuule; — regia, älkää liiaksi rohkeilko; — celsa senis, älkää epäilkö.
HORTENSIO.
Nyt vireiss' on se.
LUCENTIO.
Paasi pärrää.
HORTENSIO.
Paasiss'
Ei vikaa, vaan tuo pärrä tässä paasaa.
(Syrjään.) Se kirjaksi on ropi-rohkea!
Hiis olkoon, kultaani se lurjus kyöhää!
Mut paremmin sua tarkkaan, kirjatoukka.
BIANCA.
Ehk' uskon vasta, vaan nyt epäilen.
LUCENTIO.
Pois epäilykset! Aeacidein juurta
Ol' Ajax, nimens' sai hän vaariltaan.
BIANCA.
Pitänee opettajaa uskoa,
Ma muuten, tietkääs, kovin epäilisin.
Mut jääköön tää. — Nyt teihin, Licio!
Hyvät opettajat, älkää pahastuko,
Näin kanssanne vaikk' olen suottaillut.
HORTENSIO (Lucentiolle).
Pois nyt, ja minut rauhaan jättäkää:
Ei täällä tersettiä soiteta.
LUCENTIO.
Noin turhan tarkka! (Syrjään.) Valvoa mun täytyy
Ja vaaniskella: jos en erehdy,
On soma soittajamme rakastunut.
HORTENSIO.
Ennenkuin, neiti, luuttuun tartutte
Ja sormittelu-taitoon perehdytte,
Mun täytyy taiteen alkeist' alottaa;
Lyhemmän teille neuvon askelman,
Huvemman, mehukkaamman, tehoisamman,
Kuin mitä koskaan muut on neuvoneet;
Se täss' on siroon muotoon puettuna.
BIANCA.
Jo aikaa askelmani suoritin.
HORTENSIO.
Mut lukekaa Hortension kuitenkin.
BIANCA (lukee).
"C. Olen sointu, joka ilmi tuo,
D. E. Kuink' on Hortension lempi lämmin;
F. G. Bianca, hälle kätes suo.
A. Hän sua lempii muita kiihkeämmin.
H. Yks mull' avain kahteen nuottiin on:
C. Armahda, tai sorrun kuolohon."
Tää onko askelmanne? Se ei kelpaa:
Parempi vanha on; niin, outoon oikkuun
En taattuja ma vaihda ohjeita.
(Palvelija tulee.)
PALVELIJA.
Teit' isä käskee kirjat jättämään
Ja käymään siskon majaa koristamaan:
Häät huomenna on, niinkuin tiedätte.
BIANCA.
Hyvästi, herrat; minun täytyy mennä.
(Bianca ja palvelija menevät.)
LUCENTIO.
Siis mull' ei syytä jäädä.
(Menee.)
HORTENSIO.
Mutta mulla
Syyt' urkkia on tuota kirjatoukkaa:
Näen katseesta jo, ett' on rakastunut.
Bianca, jos niin halpa sull' on mieli,
Ett' isket silmää joka kuihkojalle,
Niin mene muille! Noin jos liehut vaan,
Niin minä otan toisen mistä saan.
(Menee.)
Baptistan talon edusta.
(Baptista, Gremio, Tranio, Katariina, Bianca,
Lucentio ja palvelijoita tulee.)
BAPTISTA.
Petruchion ja Katariinan häät
On täksi päivää määrätty, Lucentio,
Ja viel' ei mitään ylkää kuuluvissa.
Nyt sitä juorutaan! Mik' ilkku syntyy,
Kun poiss' on ylkämies, ja pappi vartoo
Vain pyhää vihkitointa-alkaakseen!
Mit' arvelette tästä häpeästä?
KATARIINA.
Mun vain on häpeä; niin, vasten mieltä
Mua pakotettiin mieheks ottamaan
Mokoma juro, puolihupsu kolho,
Jok' äkin kosii, vitkaan häitä viettää.
Sanoinhan, että hän on houkkio
Ja moukan tavoist' ilki-iva pilkkii.
Vain ollaksensa oikein hauska mies,
Hän tuhansia kosii, määrää häät,
Ja kuulututtaa, ystäviä kutsuu,
Mut naida sit' ei aio, jota kosi.
Nyt mailma Katariina-parkaa näyttää,
"Tuoss'" sanoo, "houkan on Petruchion vaimo,
Jos mies vain suvaitsisi naida hänet!"
TRANIO.
Baptista, Katariina, malttukaa:
Petruchio, toden totta, hyvää aikoo,
Mik' estäneekin häntä saapumasta.
Vaikk' onkin töykeä, on toki viisas,
Vaikk' ilveileekin, taattu mies tok' on.
KATARIINA.
Oi, etten olis koskaan häntä nähnyt!
(Menee itkien pois, Bianca ja palvelijat jäljessä.)
BAPTISTA.
Niin, mene, laps! En soimaa, että itket:
Mokoma solvaus pyhimystä loukkais,
Saatikka sinunlaistas äkämystä.
(Biondello tulee.)
BIONDELLO. Herra, herra! Uutta, vanhaa uutta, semmoista, jota ette koskaan ennen ole kuullut!
BAPTISTA. Vanhaa ja uutta yhtä haavaa! Kuinka se on ymmärrettävä?
BIONDELLO. No, eikö ole uutta kuulla, että Petruchio on tulossa?
BAPTISTA. Onko hän tullut?
BIONDELLO. Ei, ei toki.
BAPTISTA. Mitä sitte?
BIONDELLO. Hän on tulossa.
BAPTISTA. Milloin on hän täällä?
BIONDELLO. Silloin kuin hän seisoo tässä, missä minä nyt seison, ja näkee teidät siinä.
TRANIO. Kerro nyt sitte ne vanhat uutisesi!
BIONDELLO. No niin, Petruchio on tulossa, yllä uusi hattu ja vanha takki; vanhat housut, kolmasti käännetyt; saappaat, joita jo on käytetty kynttiläsäiliönä, toisessa solki ja toisessa paula; vanha, ruostunut miekka, kaupungin asehuoneesta saatu, kahva halki, tupenhokki poissa ja kannikkeet hajalla; hepo nilkku, selässä vanha, koinsyömä satula, ja jalustimet kumpikin eri lajia; lisäksi se on yskäinen ja kuivatautinen, ikenet turvoksissa, kauttaaltaan kapinen, pahkapolvinen, pattijalkainen, sappi vialla, parantumaton ajos kaulassa, pahasti pyörretautinen, suolimatojen vaivaama, selkä rampa, lapa lyöttynyt ja etujalat kankeat, kuolaimet puoleksi koukistuneet, ja lampaannahkaiset päitset kompastuksen takia niin kireälle pingoitetut, että monasti ovat katkenneet ja sitten solmimalla paikatut; satulavyö kuudesti parsittu, ja samettinen naissatulan häntähihna, johon omistajan nimimerkiksi on kaksi kirjainta sirosti nastoilla kiinnitetty, sieltä täältä käärelangalla paikattu.
BAPTISTA. Kuka hänen kanssaan tulee?
BIONDELLO. Ah, herra, hänen passarinsa, päästä jalkaan sonnustettuna samaan tapaan kuin hevonenkin: toisessa jalassa palttinasukka, toisessa karkea villasäärystin, sukkanauhoina punainen ja sininen verkakaistale; vanha hattu, jossa töyhtönä häilyy "neljäkymmentä uutta lemmenlaulua"; hirviö, oikea hirviö pukimeltaan, ei vähääkään kristityn juoksupojan eikä ylimyksen passarin näköinen.
TRANIO.
Ties, mikä kumma oikku häntä riivaa!
Tok' usein häll' on halpa puku yllä.
BAPTISTA.
Hyvä vain, että tulee, tulkoon millaisena tahansa.
BIONDELLO.
Ei herra, hän ei tule.
BAPTISTA.
Sanoithan, että hän tulee.
BIONDELLO.
Kuka? Petruchioko?
BAPTISTA.
Niin, että Petruchio tulee.
BIONDELLO.
Ei, herra, sanoin että hänen hevosensa tulee ja hän sen selässä.
BAPTISTA.
No niin, sehän on yhtä.
BIONDELLO.
Ei, kautta Nikolaan!
Jo hölmökin sen ties,
Että hevonen ja mies
Ei ole yhtä vaan,
Mut ei myös montakaan.
(Petruchio ja Grumio tulevat.)
PETRUCHIO.
No, miss' on vieraat? Kuka kotona?
BAPTISTA.
Hyv' että tulitte.
PETRUCHIO.
Ei niinkään hyvä —
BAPTISTA.
Mut ettehän tok' onnu.
TRANIO.
Pukunne
Niin hyvä ei, kuin pitäisi.
PETRUCHIO.
Jos oisi
Se parempikin, näin ma ryntäisin.
Mut miss' on Kati, armas morsioni? —
Kuink', isä, voitte? — Mikä seuraa vaivaa?
Miks, hyvät ihmiset, mua tölläilette,
Ikäänkuin näkisitte kumman aaveen
Tai pyrstötähden tai muun hirviön?
BAPTISTA.
Hääpäivännehän tää, sen tiedätte;
Pahoimme ensin, että ette tulis;
Nyt pahoilemme, että tulette
Noin pukemattomana. Pois nuo rääsyt!
Ne arvollenne ovat häpeäksi
Ja juhlassamme silmän vaivana.
TRANIO.
Mik' arvon toimi teit' on pidättänyt
Näin kauan vaimostanne erillään
Ja tänne laittanut noin muuttuneena?
PETRUCHIO.
Ikävä kertoa ja paha kuulla:
Niin, lupaukseni tulin täyttämään,
Vaikk' kaikin puolin sit' en täyttää voikaan.
Mut, kun saan aikaa, syyni selvitän,
Niin että kaikki ovat tyytyväiset.
Mut miss' on Kati? Viivyin liian kauan;
Jo aamu kuluu, kiire kirkkoon on.
TRANIO.
Noin ette morsionne luo saa mennä;
Sisähän käykää, vaatteet teille lainaan.
PETRUCHIO.
Ei, hitto vie! Näin juuri minä menen.
BAPTISTA.
Vihille noinhan ette aio mennä?
PETRUCHIO.
Näin juuri; siis tuo puhe jättäkää.
Hän minuun vihitään, ei vaatteisiini.
Jos, mitä minusta hän kuluttaa,
Niin voisin uudistaa kuin nämä rievut,
Niin hyvä Katin ois ja paras minun.
Mut mitä, narri, tässä rupatan,
Kun morsiantan' tervehtää mun pitää
Ja muiskull' uusi arvo vahvistaa!
(Petruchio, Grumio ja Biondello menevät.)
TRANIO.
Tuo hassu puku tahallist' on varmaan.
Jos koittaisimme, ehkä suostuisi
Parempiin pukeumaan, kun lähtee kirkkoon.
BAPTISTA.
Käyn katsomahan, mitä tästä koituu.
(Menee.)
TRANIO.
Biancan lempeen lisätä nyt tulee
Vain isän suostumus; ja sitä varten —
Niinkuin jo sanoin teidän armollenne —
Ma hankin miehen, kenen hyvänsä,
Jot' aikeeseemme voimme opastaa:
Hän olla saa Vincentio Pisalainen
Ja täällä Paduassa taata summan
Mun lupaamaani vielä suuremman.
Näin saatte rauhass' elää onnessanne
Ja luvalla Bianca-neidin naida.
LUCENTIO.
Jos ei vain kumppanini, kirjatoukka,
Niin tarkkaan vaanis hänen askeleitaan,
Sopisi salaa mennä vihille;
Ja sitten, vaikka epäis koko mailma,
Ma pidän mailman uhall' omani.
TRANIO.
Tät' oikein tulee meidän punnita,
Pitäen tarkoin silmäll' etuamme;
Näin peijaamme tuon harmaan Gremion,
Tuon turhan tarkan isän, Minolan,
Ja soittajan, tuon mielaan Licion,
Kaikk' isäntäni vuoks, Lucention.
(Gremio palaa.)
No, Gremio, kirkostako tulette?
GREMIO.
Niin ilolla, kuin koskaan koulusta.
TRANIO.
Ovatko tulleet morsian ja sulho?
GREMIO.
Sanotte: sulho; kolho, sanokaa:
Hän kyllä naistaan kolhii että tuntuu.
TRANIO.
Hän naistaan pahempiko? Mahdotonta!
GREMIO.
Se mies on piru, piru, ilmi piru.
TRANIO.
Se nainen piru on, piru, pirun mummo.
GREMIO.
Hui, hai! Laps, lammas, kyyhky miehen suhteen!
Lucentio, tietäkääs, kun pappi kysyi,
Tahtoiko vaimokseen hän Katariinan,
Hän huusi: "tahdon, hitto vie!" ja noitui
Niin että pappi aivan kauhuissaan
Pudotti kirjansa, ja kun hän sitä
Kumartui ottamaan, niin moisen puustin
Sai ylkä-houkkiolta, että siinä
Makasi maassa papit sekä kirjat.
"Ne nostakoon", hän huus', "ken haluaa."
TRANIO.
Ja kun hän nousi, mitä sanoi nainen?
GREMIO.
Vapisi; mies, näet, jalkaa löi ja noitui,
Ikäänkuin aikois pappi häntä pettää.
Kun lopussa on kaikki vihkimenot,
Hän huutaa viiniä:[10] "saas tästä!" sanoo,
Kuin laivall' ois ja myrskyn tauottua
Matruusein kanssa mässäis; kaataa viinin
Ja leivät heittää naamaan lukkarin
Vain siitä syystä, että tämän parta
Niin näytti laihalta ja nälkäiseltä,
Kuin pyytänyt ois palaa ryypyn päälle.
Sen tehtyään hän naistaan kaulaan tarttuu
Ja painaa suulle moisen moiskauksen,
Ett' ihan koko kirkko kajahtaa.
Kun tämän näin, niin häpeissäni poistuin,
Ja perästä kai tulee koko seura.
Näin hassuja en häitä ole nähnyt.
Vait, vait! Jo kuulen pelimannin soiton.
(Soittoa.)
(Petruchio, Katariina, Bianca, Baptista,
Hortensio, Grumio ja koko hääjoukko tulee.)
PETRUCHIO.
Suur' kiitos vaivoistanne, ystävät!
Hääpöytä tääll' on uljas valmistettu,
Ja ruoalle mua varrotte, sen tiedän:
Mut, paha kyllä, kiire mull' on lähtö,
Ja sanon sen vuoks nyt jäähyväiset.
BAPTISTA.
Tän' iltanako matka täältä? Mitä?
PETRUCHIO.
Niin, vielä päiväsaikaan, ennen iltaa.
Sit' älkää ihmetelkö; asiani
Jos tietäisitte, ennen käskisitte
Mua menemään kuin jäämään. — Arvon seura,
Suur' kiitos teille, että katselitte,
Pois itseni kun annoin tämän hurskaan
Ja herttaisen ja hellän vaimon omaks.
Hääpöytään käykää, juokaa maljani!
Mun täytyy mennä. Herran haltuun kaikki!
TRANIO.
Oi, suokaa meidän pyytää teitä jäämään.
PETRUCHIO.
Se ei käy päinsä.
GREMIO.
Suokaa minun pyytää.
PETRUCHIO.
On mahdotonta.
KATARIINA.
Suokaa minun pyytää.
PETRUCHIO.
Nyt tyydyn.
KATARIINA.
Tyydyttekö jäämään siis?
PETRUCHIO.
Ma tyydyn, sinä kun mua pyydät jäämään;
En toki jää, jos kuinka pyytäisit.
KATARIINA.
Jos rakas olen, jääkää!
PETRUCHIO.
Hevoseni!
GRUMIO.
Valmiit ovat, herra: kaurat ovat syöneet hevoset.
KATARIINA.
No, hyvä!
Tee niinkuin tahdot, min' en lähde tänään,
En huomennakaan; tulen milloin mielin.
Ovi on auki, herra, tuoss' on tie;
No, rasvo kenkäsi ja marssi matkaas;
Mut minä lähden kun mua haluttaa.
Sinusta tullee aika torikko,
Kun heti aluss' yrmit noin ja pauhaat.
PETRUCHIO.
Oi, malta, Kati hyvä, älä suutu!
KATARIINA.
Suutunpa vainkin. Mikä kiire sulla? —
Oi, isä, tyyntykää; hän kyllä taipuu.
GREMIO.
Kas niin vain, ystävä; nyt alkaa leikki.
KATARIINA.
Hääpöytään siitä joutuin, hyvät herrat!
Pitävät naista narrinaan, ma huomaan,
Jos häll' ei rohkeutta vastustaa.
PETRUCHIO.
Niin, joutuin menkööt, kun sa käsket, Kati. —
Totelkaa morsianta, nuodemiehet,
Remutkaa, juhlikaa ja mässätkää
Ja Katin neitsyysmalja pohjaan juokaa,
Humussa hurjailkaa — tai menkää hirteen!
Mut kiltti Kati seuraa minua.
Pois kiukut, töminät ja muikistukset!
Ma tahdon hallita mik' omaani:
Hän kontuni on, maani, taloni,
Latoni, peltoni ja hevoseni,
Ja härkäni, ja aasini, ja kaikki.
Tuoss' seisoo hän; ken tohtii, koskekoon!
Ma uhmaan rohkeintakin, joka multa
Tien sulkee Paduaan. — Hoi, Grumio,
Esille pamppus! Meitä kiertää rosvot;
Pelasta emäntäs, jos olet mies. —
Tipuni, tyynny, ei sua kukaan koske,
Sua minä suojaan miljoonia vastaan.
(Petruchio, Katariina ja Grumio menevät.)
BAPTISTA.
No, menköön vain, se hellä pariskunta!
GREMIO.
Paraiksi, muuten nauruun kuolisin.
TRANIO.
Tää hulluista on avioista hulluin.
LUCENTIO.
Mitä aattelette, neiti, siskostanne?
BIANCA.
Ett' itse hupsu on, ja hupsun nai.
GREMIO.
Topakan katin vain Petruchio sai.
BAPTISTA.
Vaikk' ylkää on ja morsiota vailla
Hääpöytämme, niin, hyvät naapurit,
Pitomme siltä herkkuja ei vailla. —
Lucentio, te yljän paikkaan käykää;
Bianca, sinä ota siskon sija.
TRANIO.
Bianca siiskö morsianta leikkii?
BAPTISTA.
Niin, niin, Lucentio. — Sisään, hyvät herrat!
(Menevät.)
(Grumio tulee.)
GRUMIO. Hittoon, kaikki uupuneet hevoskaakit, kaikki hupsut herrat ja kaikki huonot tiet! Onko ihmistä koskaan näin piesty? Onko ihmistä koskaan näin ryvetetty? Onko koskaan ollut ihmistä näin väsynyttä? Lähettivät minut ennalta tekemään tulta, ja tulevat itse perässä lämmittelemään. Jos en olisi tämmöinen pikkuinen toppu ja kuumiamaan hoppu, niin huuleni jäätyisivät kiinni hampaisiini, kieli kitalakeen ja sydän kylkiluihin, ennenkuin joudun tulen sulatettavaksi; mutta aion tulta puhumalla lämmittää itseäni, sillä, mitä ilmaan tulee, voi sitä minua isompikin mies kylmettyä. Hoilaa! Hoi, Curtis!
(Curtis tulee.)
CURTIS. Kuka se niin viluisesti huutaa?
GRUMIO. Jäämöhkäle. Jos et usko, niin voit laskea luikua hartioistani kantapäihin yhtä vikkelästi kuin päästä niskaan. Tule, hyvä Curtis!
CURTIS. Onko herrani rouvineen tulossa, Grumio?
GRUMIO. Ovat, Curtis, ovat. Siis, tulta, tulta! Vettä vain älä siihen vala.[11]
CURTIS. Onko hän semmoinen tulinen torapussi kuin sanotaan?
GRUMIO. Oli, hyvä Curtis, ennen tätä kylmyyttä; mutta tiedäthän, että talvi taltuttaa miehet, vaimot ja elukat, sillä se on kesyttänyt minun vanhan herrani ja minun nuoren rouvani ja minut itseni, Curtis kamraati.
CURTIS. Mene siitä, senkin kolmituumainen narri! Minä en ole mikään elukka.
GRUMIO. Olenko minä sitten vain kolmituumainen? Sinun sarvesi on jalan mittainen, ja minä olen vähintään yhtä pitkä. Mutta tahdotko nyt laittaa tulta, taikka kantelen sinusta rouvallemme, jonka kättä — hän on jo kohta käsillä — tuossa paikassa saat tuntea kylmäksi lohdutukseksi siitä, että olet tulisessa toimessasi vitkastellut?
CURTIS. Mutta, hyvä Grumio, sanohan, mitä maailmalta kuuluu.
GRUMIO. Pelkkää kylmyyttä, Curtis, kaikessa muussa paitse sinun virassasi; siis, tulta! Tee mitä sinun tulee, ja ota vastaan mitä sinun tulee, sillä herrani ja rouvani ovat melkein kuoliaaksi paleltuneet.
CURTIS. Nyt on valkea tehty; kerro nyt, Grumio hyvä, jotakin uutta.
GRUMIO. No niin: (Laulaa.) "Hih, Hannu, hei, Hannu!" ja niin paljon uutta kuin tahdot..
CURTIS. Niin, sinulla on ne ainaiset kolineesi.
GRUMIO. Laita siis tulta, sillä kylmä minua hirveästi kolii. Missä on kokki? Onko illallinen valmis, onko talo siistitty, onko kaislat lattialla,[12] onko hämähäkin verkot poistettu, onko palvelijoilla uudet parkkumit ja valkeat sukat ja kaikilla käskyläisillä häävaatteet yllä? Onko tuopit pesty ja jumprut puhtaat, verhot paikoillaan ja kaikki kunnossa?
CURTIS. Kaikki reilassa; siis, sano nyt jotakin uutta.
GRUMIO. Ensiksikin tiedä, että hevoseni on väsynyt; ja että herrani ja rouvani ovat lentäneet toinen toisensa niskaan.
CURTIS. Mitä?
GRUMIO. Niin, satulasta nurinniskoin rapakkoon; ja siihen liittyy eräs tarina.
CURTIS. Mikä? Sano, hyvä Grumio.
GRUMIO. Tänne korvasi!
CURTIS. Tässä on!
GRUMIO. Tuossa on!
(Lyö häntä korvalle.)
CURTIS. Tämähän on jo tarinan tuntemista, eikä vain kuulemista.
GRUMIO. Sen vuoksi sitä sanotaankin tunnolliseksi tarinaksi; ja tämä puusti oli vain koputus korvallesi, että suvaitsisit kuulla. Nyt alotan: Imprimis, ajoimme alas lokaista mäkeä, herrani ratsastaen rouvani takana, —
CURTIS. Molemmatko yhdessä hevosessa?
GRUMIO. Mitä sillä tarkoitat?
CURTIS. He, hevosta vain.
GRUMIO. Kerro siis itse se tarina. Mutta jos sinä et olisi minua keskeyttänyt, niin olisit saanut kuulla, kuinka rouvan hevonen kaatui, ja hän hevosen alle; olisit saanut kuulla, kuinka ruokottomaan paikkaan, ja kuinka tahratuksi hän tuli; kuinka herra jätti hänet siihen hevosen alle; kuinka hän minua pieksi siitä, että rouvan hevonen kompastui; kuinka rouva kahlasi liassa raastaakseen minut irti hänestä; kuinka herra kiroili, kuinka rouva rukoili, hän, joka ei milloinkaan ennen ollut rukoillut; kuinka minä huusin; kuinka hevoset karkasivat tiehensä; kuinka rouvan suitset katkesivat; kuinka minä menetin häntävyöni, — ja monta muuta muistettavaa seikkaa, jotka nyt saavat unhotukseen kuolla, ja sinäkin kokemusta vailla palata hautaasi.
CURTIS. Tästä päättäen on herra äkäisempi kuin rouva.
GRUMIO. Niin onkin; ja sen saat sinä ja teistä kaikista julkeimmat tuntea, jahka hän tulee kotiin. Vaan mitä tässä joutavia höpisen! — Huuda tänne Natu, Jooseppi, Niku, Vilppu, Valteri, Oluvinen ja kaikki muut; laita että kampaavat sileäksi päänsä, harjaavat siniset nuttunsa ja sitovat kunnollisesti sukkanauhansa; katso että kumartaessaan raapaisevat vasemmalla jalalla ja etteivät millään muotoa koske herrani hevosen häntäkarvaankaan, ennenkuin ovat kättään suudelleet. Ovatko he kaikki valmiit?
CURTIS. Ovat.
GRUMIO. Kutsu ne tänne.
CURTIS. Kuuletteko? Hoi! — Teidän pitää mennä herraamme vastaan, antaaksenne arvoa rouvalle.
GRUMIO. Oo, kylläpä hän ilmankin on arvollinen.
CURTIS. Kukapa ei sitä tietäisi?
GRUMIO. Sinä, näen mä, kun kutsut kokoon väkeä antamaan hänelle arvoa.
CURTIS. Kutsun heitä häntä arvioimaan.
GRUMIO. Hän ei varmaankaan tule heidän kaupiteltavakseen.
(Useita palvelijoita tulee.)
NATU. Tervetuloa kotiin, Grumio!
VILPPU. Mitä kuuluu, Grumio?
JOOSEPPI. Kas, Grumio!
NIKU. Grumio toveri!
NATU. Mitä kuuluu, vanha poika?
GRUMIO. Tervetuloa, sinä! — Kuinka voit, sinä? — Kas, sinäkö? — Sinäkin, kamraati! — Tämä olkoon tervehdykseksi. No, te nästit pojat, onko kaikki valmista, kaikki siistiä?
NATU. Kaikki on valmista. Kuinka lähellä on herra?
GRUMIO. Heti käsillä, parahiksi ratsailta astunut; siis älkää — Tuhat tulimmaista, vait, hiljaa! Kuulen herrani jo tulevan.
(Petruchio ja Katariina tulevat.)
PETRUCHIO.
Miss' on ne koirat? Ovell' eikö ketään,
Ken pitäis jalustinta, ratsun korjais?
Miss' ovat Natu, Reko, Jooseppi?
KAIKKI PALVELIJAT.
Tässä, tässä, herra! tässä, herra!
PETRUCHIO.
Niin, tässä, herra! tässä, herra! tässä, herra!
Te tomppelit ja säädyttömät pöllöt!
Ei järjestystä, tapaa, huutia! —
Miss' on se hölmö, jonka eeltä laitoin?
GRUMIO.
Täss', yhtä hölmönä kuin laittaissanne.
PETRUCHIO.
Maamoukka! Senkin ajojuhta-kaakki!
Sun tuli puistossa mua kohdata,
Nää laiskat jortit kaikki mukanasi.
GRUMIO.
Ei Natun takki ollut vallan valmis,
Ja nyörit puuttui Kaapon kengistä,
Ei sorttaa Pekan hatun mustukkeeksi,
Ja kesken oli Vilpun miekantuppi;
Vain Reku, Aatu, Rappu ovat siistit,
Muut kaikki vanhoiss' ovat ryysyissään;
Mut näinkin vastass' ovat kaikki tässä.
PETRUCHIO.
Pois, konnat! Tuokaa sisään illallinen.
(Palvelijat menevät.)
(Laulaa.) "Miss' eloni on entinen —
Miss' ovat" — Istu, Kati, tervetullut!
Ho, ho, ho, hoo!
(Palvelijat tuovat illallisen.)
No, joutuin! — Pidä hauskaa, Katiseni! —
Pois saappaat jalastani, mölhöt, joutuin!
(Laulaa.) "Oli kerran munkki, harmaaveli,
Ja pitkin tietä hän astuskeli;" —
Seis, konna! Nyrjähytät jalkani.
Kas, tuossa! Riisu toinen varovammin. —
(Lyö häntä.)
Pidä hauskaa, Katri! — Vettä tänne! Pian! —
Miss' Into-hurttani? — Mies, sinä tänne
Mun nouda orpanani Ferdinand.
(Palvelija menee.)
Hyväile tuota, Kati, suuta suikkaa. —
Miss' ovat tohvelini? — Entä vesi?
(Palvelija tuo vesikannun ja vadin.)
Peseydy, Katiseni![13] Tervetullut! —
(Palvelija pudottaa kannun.)
Kirottu konna! Miks sen pudotit!
KATARIINA.
Oi, rauhoitu! Se meni vahingossa.
PETRUCHIO.
Äpärä, aasinkorva, pölkkypää!
Käy, Kati, istumaan; sun on kai nälkä.
Sinäkö siunaat ruoan, vaiko minä?
Mitä? Oinastako?
1 PALVELIJA.
Niin.
PETRUCHIO.
Ken toi sen?
1 PALVELIJA.
Minä.
PETRUCHIO.
Se palanutt' on; palanutt' on kaikki. —
Ne vintiöt! — Miss' on se kokki-lurjus?
Kuink' uskallatte, konnat, moista laittaa
Ja ruokaa tarjota, jot' en voi syödä.
Pois viekää kaikki, lasit, lautaset.
(Viskaa maahan ruoat ja astiat.)
Typerät pässit, säädyttömät lortit!
Haa! Myhkäättekö? Kyllä kohta näytän!
KATARIINA.
Noin, rakas puolisoni, älä ärjy;
Hyväähän ruoka oli, kelpais syödä.
PETRUCHIO.
Ei, Kati, kuivaa vain ja palanutta,
Ja mult' on moinen jyrkkään kielletty:
Se kiihtää sappea ja siittää äkää.
Parempi meidän kahden paastota —
Kun sapellinen kummankin on luonto —
Kuin syödä moista lihaa taudiksemme.
Siis tyynny, huomenna se korvataan,
Ja tän yön miehissä nyt paastoamme.
Pois tule, morsiuskammariin sun saatan.
(Petruchio, Katariina ja Curtis menevät.)
NATU.
Oletko, Pekka, koskaan moista nähnyt?
PEKKA.
Hän tappaa hänet omill' oikuillaan.
(Curtis palaa.)
GRUMIO.
Miss' on hän nyt?
CURTIS.
He, hänen kammarissaan,
Ja saarnaa hälle kieltäytymistä;
Kiroilee, noituu, eikä vaimo-raukka
Puhua tohdi, seistä, päätään nostaa,
Vaan istuu niinkuin unen torroksissa.
Pois, pois! Hän tuossa tulee tänne taas.
(Menevät.)
(Petruchio palaa.)
PETRUCHIO.
Näin hallintaani viisaast' alotan,
Ja toivon että tulee loppu hyvä.
Havukka nälissään on, vatsa tyhjä,
Eik' ennen ruokaa saa kuin kesyttyy,
Se muuten herrans' äänt' ei koskaan kuule.
Viel' yks on keino sitä taltuttaa,
Niin että lähestyy ja kutsun tuntee:
Valvottaa täytyy, niinkuin haukan tehdään,
Jok' äänt' ei kuule, viuhtoo vain ja riuhtoo.
Ei ruokaa tänään saanut, eikä saakkaan,
Ei viime yönä unt', eik' ensi yönä.
Kuin äsken ruoassa, niin vuoteessakin
Jos jonkinlaista vikaa koitan löytää;
Ma sinne tänne patjat, tyynyt viskaan
Ja huiskin haiskin peitot, lakanat,
Ja kesken rymäkkätä vannon, että
Sulasta hellyydestä kaikki teen.
Näin koko yön ma häntä valvotan;
Jos torkahtaa, niin riitelen ja pauhaan
Ja huudollani pidän valveill' yhä.
Näin vaimon tappaa hellyydellä voi;[14]
Näin tylyn, tyrmän luontons' aion suistaa.
Ken paremmin voi äksyn taltuttaa,
Sanokoon pois, niin laupeutt' osoittaa.
(Menee.)
Padua. Baptistan talon edusta.
(Tranio ja Hortensio tulevat.)
TRANIO.
Mut, Licio, voisiko Bianca-neiti
Rakastaa toista kuin Lucentiota?
Mua tyhjäll' uskottelee, luulemma.
HORTENSIO.
Niin, nähdäksenne että puhun totta,
Vain hänen opetustaan tarkatkaa.
(Vetäytyvät syrjään.)
(Bianca ja Lucentio tulevat.)
LUCENTIO.
No, neiti, hyödyttääkö opetus?
BIANCA.
Mit' opetatte? Neuvokaa se ensin.
LUCENTIO.
Mit' itse taidan: lemmen taitoa.
BIANCA.
Sen taidon taituriksi tulkaa pian.
LUCENTIO.
Kun sydämmessänne ma vain saan sijan.
(Astuvat pois.)
HORTENSIO (tulee esiin).
Nopea edistys! Mut vannoittehan,
Ett' ei Bianca ketään maailmassa
Niin paljon lemmi kuin Lucentiota.
TRANIO.
Kirottu lempi! Kiero vaimoväki! —
Sen sanon, Licio, tää on kummallista.
HORTENSIO.
Mua oikein tuntekaa: en ole Licio,
En soittoniekka, vaikka siltä näytän,
Vaan mies, ken inhoo valepuvuss' olla
Mokoman vuoks, jok' ylimyksen hylkää
Ja moista retkaletta jumaloi;
Hortensio on, tietkää, nimeni.
TRANIO.
Signior Hortensio, usein olen kuullut,
Kuink' intoisesti lemmitte Biancaa.
Kun nyt näen itse, mikä lehko on hän,
Niin kanssanne, jos siihen tyydytte,
Biancan lemmest' iäksi ma luovun.
HORTENSIO.
Kas, kuinka halaavat ja suutelevat!
Lucentio, tuossa käteni: ma lupaan
Ett' enää hänt' en kosi; hylkään hänet:
Hän sit' ei hellyytt' ole ansainnut,
Mill' olen, hupsu, häntä mairitellut.
TRANIO.
Vakaasti vannon minäi, etten häntä
Ikänä nai, en, vaikka rukoilisi.
Hyi, kuinka julkeasti tuota liehii!
HORTENSIO.
Muut kaikki hänet heittäkööt, pait tuo!
Ja minä, jotta vala vahva oisi,
Nain vielä huomenissa rikkaan lesken,
Jok' on mua yhtä paljon lempinyt
Kuin minä tuota hävytöntä haaskaa.
Hyvästi vain, signior Lucentio! —
Mun sydämmeni naisen hyvyys voittaa,
Ei kauniit silmät. Jääkää hyvästi,
Lujana pysyn siinä, minkä vannoin.
(Hortensio menee. Lucentio ja Bianca palaavat.)
TRANIO.
Bianca-neiti, onni suotakoon,
Ja siunaus poluillenne vuotakoon! —
Niin, rakkahani, teidät yllätin;
Hylkäämme teidät, minä ja Hortensio.
BIANCA.
Pois pila! Molemmat mun hylkäättekö?
TRANIO.
Molemmat.
LUCENTIO.
Siis on päästy Liciosta.
TRANIO.
Niin, hän nyt aikoo ottaa hauskan lesken
Ja yksin päivin kihlata ja naida.
BIANCA.
Jumala hälle suokoon iloa!
TRANIO.
Hän siitä kesyn tekee.
BIANCA.
Niin hän sanoo!
TRANIO.
Kesytyskouluunkin jo mennyt on.
BIANCA.
Kesytyskouluun? Onko semmoinenkin?
TRANIO.
On, on, ja ohjaajana on Petruchio:
Hän opettaa sen seitsemätkin temput,
Mill' äkäpussit kesyttää ja hemput.
(Biondello tulee juoksujalassa.)
BIONDELLO.
Oi, herra, herra! Väijyin niin, ett' olen
Kuin koira uupunut; mut vihdoin tuli
Mäkeä alas vanha enkeli;
Hän sopii meille.
TRANIO.
Kuka, Biondello?
BIONDELLO.
Majisteri tai mikä jupisteri,
En tiedä oikein; puku vain on jäykkä,
Ja käynti, ryhti niinkuin minkä taaton.
LUCENTIO.
Mut, Tranio, mitä meidän tulee häneen?
TRANIO.
Jos herkkä uskomaan on tarinaani,
Niin riemulla Vincention osaa näyttää
Ja takuun herra Baptistalle suo,
Ikäänkuin oisi hän Vincentio itse. —
Pois armainenne! Minut jättäkää.
(Lucentio ja Bianca menevät.)
(Majisteri tulee.)
MAJISTERI.
Jumalan rauha!
TRANIO.
Rauha! Tervetullut!
Tähänkö päättyy vaiko jatkuu matka?
MAJISTERI.
Pariksi viikoksi se tähän päättyy,
Vaan sitten jatkuu, jatkuu Roomaan asti,
Ja sieltä Tripoliin, jos eletään.
TRANIO.
Tulette mistä kaukaa?
MAJISTERI.
Mantuasta.
TRANIO.
Vai Mantuasta? — Herra varjele!
Paduaan tuletteko hengen kaupan?
MAJISTERI.
Kuin? Hengen kaupan? Pahojapa kuuluu.
TRANIO.
Ken Mantuasta tulee Paduaan,
On kuolon oma. Syykö outo teille?
Venetia laivanne on pidättänyt,
Ja doogi — riidoin herttuanne kanssa, —
Sen julkisesti julistanut on.
On kummaa — Vaan kun tulitte vast' ikään,
Niin ette liene kuullut julistusta.
MAJISTERI.
Ah, herra, pahaa pahempi se mulle:
On vekseleitä mulla Florensista,
Jotk' olis tänne jätettävät.
TRANIO.
Hyvä!
Ma tehdäkseni teille palveluksen
Näin teitä neuvon: — sanokaa tok' ensin,
Pisassa oletteko koskaan ollut?
MAJISTERI.
Useinkin Pisass' ollut, Pisassa,
Tuoss' arvon porvareistaan kuuluisassa.
TRANIO.
Siis tuntenette myös Vincention?
MAJISTERI.
En tunne, mutta hänest' olen kuullut:
On summattoman rikas kauppias.
TRANIO.
Mun isäni hän on; ja, totta puhein,
Näkönne paljon häneen vivahtaa.
BIONDELLO (syrjään).
Juur' niinkuin osterihin omena!
TRANIO.
Pulasta auttaakseni henkenne
Teen hänen vuokseen teille tämän hyvän;
Se vähin onnenne ei ole suinkaan,
Ett' olette Vincention näköinen;
Nimeään saatte käyttää, luottoaan
Ja talossani olla mielivieras.
Niin käyttäytykää vain kuin teidän tulee,
Niin — ymmärrättehän — siell' olla saatte
Siks kuin on toimitettu toimenne.
Jos hyvää tää, niin ottakaa se vastaan.
MAJISTERI.
Sen teen, ja pidän teitä iäti
Eloni, vapauteni turvaajana.
TRANIO.
Siis tulkaa mukaan, heti käymme toimeen.
Tään ohimennen teille sanon vain:
Isääni tänne joka päivä varron
Takaamaan myötäjäiset, kun, näet, aion
Erään Baptistan tyttären ma naida.
Lähemmät ohjeet annan teille pian;
Nyt tulkaa säälliseksi pukeumaan.
(Menevät.)
Huone Petruchion maatalossa.
(Katariina ja Grumio tulevat.)
GRUMIO.
En, totta, kuolemakseni en tohdi!
KATARIINA.
Sit' ilkkuvampi, mitä loukkaavampi!
Hän naiko minut nälkään tappaakseen?
Isäni taloon kerjääjä kun tulee,
Saa pyytäessään heti apua,
Tai ainakin saa laupeutt' osaksensa.
Mut minä, joka kerjätä en osaa
Ja jonk' ei koskaan tarvis kerjätä,
Näin nälkään kuolen, unen puutteest' uuvun,
Torat ruokana ja kirot valvatteena;
Ja — mikä enemmän kuin puute vihloo —
Tuon sulan lemmen varjolla hän tekee,
Ikäänkuin ravinto ja uni mulle
Tois kuolintaudin taikka äkki-surman.
Siis ole hyvä, hanki vähän ruokaa,
Mit' olkoonkin, kun vain on syötävää.
GRUMIO.
Vasikansorkkaa ehkä haluatte?
KATARIINA.
Ooh, se on hyvää, sitä mulle tuo.
GRUMIO.
Se, varon ma, on liian kiihoittavaa.
Mut ehkä voissa paistettua suolta?
KATARIINA.
Se mainiota; sitä hanki vain.
GRUMIO.
En tiedä, vaan lie sekin kiihoittavaa.
Mut pihvipaistia ja sinappia?
KATARIINA.
No, sehän onkin mieliruokaani.
GRUMIO.
Niin, mutta sinappi on vähän tuimaa.
KATARIINA.
Tuo pihvi vain ja jätä sinappi.
GRUMIO.
Se ei käy, sinappia olla pitää,
Mult' ette muuten pihviäkään saa.
KATARIINA.
Siis jompaakumpaa, taikka molempia.
GRUMIO.
Siis sinappia ilman pihviä.
KATARIINA.
Pois tiehes, senkin viekas vilkkuri!
(Lyö häntä.)
Vain ruokain nimillä mua ravitset,
Kirottu sinä joukkokuntinesi,
Jotk' iloitsette kurjuudestani!
Pois tiehesi, ma sanon!
(Petruchio, ruokavati kädessä, ja Hortensio tulevat.)
PETRUCHIO.
Kuink' on sun, Kati? Rakas, allapäinkö?
HORTENSIO.
Miten on mieli?
KATARIINA.
Synkkä, varsin synkkä.
PETRUCHIO.
Ilostu; minuun riemukatse luo!
Täss', armas, näet huoleni, kun itse
Ma ruokas laitan ja sen sulle tuon.
(Asettaa vadin pöydälle.)
Tää hyvyys, Kati, kiitost' ansainnee.
Mitä? Eikö sanaakaan? Siis täst' et pidä,
Ja kaikki vaivani on turhaa ollut. —
Pois viekää ruoka!
KATARIINA.
Ei, ei, jättäkää!
PETRUCHIO.
On halvastakin työstä tapa kiittää:
Siis kiitä, ennenkuin sa ruokaan kosket.
HORTENSIO.
Petruchio, hyi, nyt moitett' ansaitsette! —
Teen seuraa teille, Katri rouva, tulkaa!
PETRUCHIO (syrjään).
Jos ystäv' olet, kaikki syö, Hortensio! —
No, käpyseni, ruoka maistukoon!
Syö joutuin, Kati! — Ja nyt, kultaseni,
Isäsi taloon taaskin palaamme,
Ja siellä liehumme ja komeilemme,
Kapotit yllä, pönkät, tönkät, puuhkat,
Sametit, kullat, silkit, muutkin ruuhkat,
Vyöt, viuhkat, renkaat, helmet, koristeet
Ja pitsit, litsit, helyt, hetaleet.
Jo kyllin söitkö? Tässä ompelija
Koruja tuo ja silkkipukimia. —
(Räätäli tulee.)
Tulehan, räätäli, ja helus näytä.
Esille kangas! —
(Korukauppias tulee.)
Mit' on sulla, mies?
KORUKAUPPIAS.
Se tanu, jonka armo tilasi.
PETRUCHIO.
Sehän on muodoltaan kuin liemikuppi!
Samettikulppo! Ruma, hyi, ja rivo!
Kuin karinkaukalo tai pähkinä,
Mitätön, turha lelu, vauvan myssy!
Pois mokoma, ja hanki suurempi!
KATARIINA.
En tahdo suurempaa: tää muodiss' on,
Ja tällainen on lakki hienostolla.
PETRUCHIO.
Saat sellaisen, kun ensin hienostut,
Mut ennen et.
HORTENSIO (syrjään).
Ja hopuss' ei se käy.
KATARIINA.
Mitä, herra? Lie mun lupa puhua,
Ja puhua ma tahdon: laps en ole;
Mua paremmatkin kuulleet on; jos teitä
Puheeni vaivaa, korvat tukkikaa.
Sydämmen haikeudesta puhuu suuni;
Jos vaikenen, niin sydän halkeaa,
Ja ennen kuin sen sallin, viimetinkaan
Vapaasti tahdon käyttää kieltäni.
PETRUCHIO.
Totuuden lausuit: hattu tuo on rivo,
Putinkivormu, pata, silkkitorttu.
Sinusta pidän, kun et siihen mielly.
KATARIINA.
Pidä tai älä pidä, siihen miellyn,
Ja tämän tahdon, tai en mitään tahdo.
(Korukauppias poistuu.)
PETRUCHIO.
Hametta etkö? — Tänne, räätäli!
Hyväinen aika, mikä kouko tämä?
Tämäkö hiha? Sehän on kuin tykki:
Noin ristiin, rastiin leikelty kuin torttu!
Pykälät, renkut, venkut, raot, vaot
Kuin parturilan suitsumaljoissa!
Haa! Mitä, pirun nimessä, on tämä?
HORTENSIO (syrjään).
Hän ei saa hamett' eikä hattua.
RÄÄTÄLI.
Sen käskitte mun tehdä täsmälleen
Niin kuin se nykyajan muoti vaatii.
PETRUCHIO.
Niin tein; mut muista, etten käskenyt
Sua sitä muodin mukaan turmelemaan.
Pois täältä, juokse kotiin päätäpahkaa!
Minusta et saa kauppatuttavaa.
Pois, pois! ja käytä tuota miten tahdot.
KATARIINA.
Noin muodikast' en hamett' ole nähnyt,
Noin sievää, siroa ja sopivaa.
Te ilvenuken minustako teette?
PETRUCHIO.
Tuo tuossa sinust' ilvenuken tekee.
RÄÄTÄLI.
Hän sanoo, että teidän armonne tekee hänestä ilvenuken.
PETRUCHIO.
Hävytön röykkiö! Sen valehtelet,
Sa neule, vinkerpori, kyynärä,
Puolkyynärä sa, kortteli, sa tuuma,
Täinmuna, saivar, kirppu! Näinkö uhmaa
Mua kodiss' omassani neuleenrihma?
Pois, senkin paikka, tilkku, kankaanpää,
Tai omalla sua kyynärälläs mittaan,
Niin että elinaikasi sen muistat!
Sen sanon minä: pilattu on hame.
RÄÄTÄLI.
Petytte, armo hyvä; hame tehty
On niinkuin mestarille neuvottiin.
Sen kuosist' antoi Grumio määräyksen.
GRUMIO. En määräyst' antanut, vaan kankaan annoin.
RÄÄTÄLI. Mut kuinka tahdoitte sen tehdyksi?
GRUMIO. He, hitto, neulalla ja langalla!
RÄÄTÄLI. Mut kuinka tahdoitte sen leikatuksi?
GRUMIO. Olethan sinä leikellyt jos mitä.
RÄÄTÄLI. Niin olenkin.
GRUMIO. Älä vain kunniaani leikkaa. Monta miestä olet piukentanut; minua vain älä piukenna: minä en tahdo tulla leikatuksi enkä piukennetuksi. Sen minä sinulle sanon: minä pyysin mestariasi leikkaamaan kankaan, vaan en pyytänyt häntä leikkaamaan sitä kappaleiksi; ergo, sinä valehtelet.
RÄÄTÄLI. Tässä on tilauslista todistukseksi.
PETRUCHIO. Lue se.
GRUMIO. Se lista valehtelee hänen omaan kurkkuunsa, jos hän sanoo, että minä niin sanoin.
RÄÄTÄLI. "Imprimis, löyhä hame."
GRUMIO. Herra, jos minä koskaan olen puhunut löyhästä hameesta, niin neulokaa minut sen laahukseen ja lyökää kuoliaaksi ruskealla lankakerällä. Sanoin vain: hame.
PETRUCHIO. Jatka!
RÄÄTÄLI. "Pieni, pyöreä kaulus."
GRUMIO. Kauluksen tunnustan.
RÄÄTÄLI. "Puuhka-hiha."
GRUMIO. Kaksi hihaa tunnustan.
RÄÄTÄLI. "Hihat siroksi leikatut."
PETRUCHIO. Niin, siinä se koiruus piilee.
GRUMIO. Laskuvirhe, hyvä herra, laskuvirhe! Sanoin että hihat oli auki leikattavat ja taas kiinni neulottavat, ja sen tahdon sinussa toteen näyttää, vaikka pikkusormesi onkin sormustimella pansaroitu.
RÄÄTÄLI. Totta on, mitä sanoin; ja jos missä sinut käsiini saan, niin kyllä sulle näytän.
GRUMIO. Olen paikalla valmis; ota sinä lasku ja anna minulle mittapuu, äläkä minua säästä.
HORTENSIO. Herra varjelkoon, Grumio, silloin hän pian joutuu laskusta pois!
PETRUCHIO. Niin, herra, hame tuo ei kuulu mulle.
GRUMIO. Niin, aivan niin, se kuuluu rouvalle.
PETRUCHIO. Vie mestarisi käyttövaraksi.
GRUMIO. Älä, konna, henkesi tähden! Vai rouvani hame sinun mestarisi käyttövaraksi!
PETRUCHIO. Mitä tuolla tarkoitat, mies?
GRUMIO. Ah, herra, tarkoitus on syvällisempi kuin luulette: rouvaniko hame hänen mestarinsa käyttövaraksi? Hyi, hyi, hyi!
PETRUCHIO (syrjään).
Hortensio, sano, että maksat hameen. —
(Ääneen.) Pois vie se! Mene; sanaakaan ei enää!
HORTENSIO.
Minulta huomenna saat hameen hinnan.
Tuot' äkkinäisyytt' älä pahastu.
Nyt mene; terveisiä mestarille!
(Räätäli menee.)
PETRUCHIO.
Tule, Kati! Isäs luo nyt lähtekäämme
Näiss' alhaisissa arkivaatteissa;
Komea kukkaro, mut puku halpa:
Näet, henki se on ruumiin rikkaus.
Kuin mustan pilven alta aurinko,
Niin halvan puvun alta arvo loistaa.
Vai onko närhi leivost' ylevämpi,
Siks ett' on sillä sulat kauniimmat?
Tai kyykö parempi on airokalaa,
Siks että viehättää sen kirjonahka?
Ei, Kati; suakaan ei huonommaksi
Tuo halpa puku tee ja arkiasu.
Jos se sua hävettää, niin syytä mua.
Siis rohjennu; me heti lähdemme
Isäsi taloon juhlimaan ja syömään.
Väkeni tänne! Matkustamme heti;
Hevoset viekää lehtikujan suuhun:
Sielt' ajamme, mut sinne kävelemme.
Nyt, luulemma, on kello seitsemän,
Perillä voimme olla puoliseksi.
KATARIINA.
Vakuutan että kello on jo kaksi;
Te sinne tuskin illaks ehditte.
PETRUCHIO.
Sen pitää olla seitsemän, kun lähden.
Jos mitä sanon, teen tai aion tehdä,
Sin' aina jankkaat vastaan. Matka jää:
En lähde minä tänään; kun sen teen,
Niin pitää kellon olla mitä sanoin.
HORTENSIO.
Niin, päivääkin se herra komentaa!
(Menevät.)
LOORDI.
Hoi tänne!
(Palvelijoita tulee.)
Hän nukkuu. Hiljaa hänet nostakaa
Ja omiin vaatteisiinsa pukekaa;
Mut varokaa, ettei hän herää.
1 PALVELIJA.
Kyllä.
Avuksi tulkaa häntä kantamaan.
(Kantavat pois Sukin.)
Padua. Baptistan talon edusta.
(Tranio ja majisteri, Vincentioksi puettuna, tulevat.)
TRANIO.
Täss' on se talo; huudanko ma, herra?
MAJISTERI.
No, tietystikin. Mutta, jos en pety,
Signior Baptistan pitäis muistaa minut:
Kakskymment' ajastaikaa sitten yhdess'
Asuimme Genuassa Pegasossa.
TRANIO.
Hyv' on; vain tehtävänne muistakaa,
Ja tuima olkaa, niinkuin isän tulee.
(Biondello tulee.)
MAJISTERI.
Sen lupaan. Mutta tuossa tulee poika:
Pitänee häntäkin kai neuvoa.
TRANIO.
Hänestä huolet' olkaa. — Biondello,
Tee tyyten tehtäväsi; paina mieleen,
Ett' tämä herra on Vincentio.
BIONDELLO.
Ei siitä pelkoa.
TRANIO.
Sanoitko asian Baptistalle?
BIONDELLO.
Isänne on Venetiassa, sanoin,
Ja tänään häntä tänne varrotte.
TRANIO.
Sin' olet kelpo poika; tuossa sulle!
(Antaa hänelle juomarahaa.)
Baptista tulee. — Käykää juoneen, herra! —
(Baptista ja Lucentio tulevat.)
Paraiksi tulette, Signior Baptista. —
Täss', isä, on se herra, josta puhuin.
Nyt pyydän, tehkää isän työ ja suokaa
Bianca mulle isänperinnöstä.
MAJISTERI.
Soh, hiljaa, poika! — Luvallanne, herra:
Kun tänne Paduaan ma saatavia
Perimään tulin, kuulin pojaltani
Sen tähdellisen uutisen, ett' oli
Hän tyttäreenne lemmensuhteessa.
Nyt mainehenne vuoks ja senkin vuoksi,
Ett' on hän tyttäreenne kiintynyt
Ja tämä häneen, viivyttää en tahdo,
Vaan, niinkuin hellä isä, jouduttaa
Vain naimistaan. Jos sama teilläkin
On hyvä tahto, pitäkäämme neuvot,
Niin näette, että halukas ja valmis
Min' olen naimakauppaan suostumaan;
Sill' epäillä en teitä voi, Baptista,
Kun maineestanne hyvää kuulin vain.
BAPTISTA.
Sanani anteeks suokaatte, signior:
Mua miellyttää tuo lyhyt suoruutenne.
Niin, oikein, poikanne Lucentio lempii
Mun tytärtäin, ja tämä lempii häntä,
Jos molemmat ei perin teeskentele.
Siis, jos ei teillä muuta sanomista,
Kuin että hän saa isän-sydämmenne
Ja tyttäreni hyvät myötäjäiset,
Niin kauppa tehty on, ja poikanne
On luvallani saapa tyttäreni.
TRANIO.
Suur' kiitos, herra! Missä teist' on paras
Julaista kihlaus ja kirjat tehdä
Molempain meidän tyydytykseksi?
BAPTISTA.
Ei vainkaan minun talossani: seinill'
On korvat, mull' on monta palvelijaa.
Lisäksi vanha Gremio yhä vaanii:
Vois sattumalta meidät yllättää.
TRANIO.
Siis minun luonani, jos suvaitsette:
Siell' asuu isäni, ja vielä tänään
Asian voimme salavihkaa päättää.
Tää palvelija tuokoon tyttärenne,
Notaarin heti hankkii poikani.
Pahinta vain: kun hätäiset on laitteet,
Tytyä saatte halpaan hätäruokaan.
BAPTISTA.
Vähätpä siitä! — Cambio, juokse kotiin,
Biancaa käske heti pukeumaan.
Jos kysyy, kerro mit' on tapahtunut:
Lucention isä ett' on Paduassa,
Ja ett' on kohta hän Lucention vaimo.
LUCENTIO.
Oi, sitä jumalilta rukoilen!
TRANIO.
Jumalat jätä rauhaan; nyt vain mene. —
(Lucentio menee.)[15]
Signior Baptista, tietä näytänkö?
Siis tervetullut! Yhdet vain on ruoat;
Pisassa sitten parataan.
BAPTISTA.
Ma tulen.
(Tranio, majisteri ja Baptista menevät.)
BIONDELLO. Cambio!
LUCENTIO. Mitä nyt, Biondello?
BIONDELLO. Näitte kai, kuinka herrani iski teille silmää ja hymähteli?
LUCENTIO. Mitä se tietää, Biondello?
BIONDELLO. Oo, ei mitään; mutta hän jätti minut tänne jälkeensä selittämään teille hänen viittojensa ja merkkiensä mielen ja tarkoituksen.
LUCENTIO. No, selitä ne sitten.
BIONDELLO. Näin ikään siis: Baptistasta ei vaaraa, hän pakisee nyt petollisen pojan petollisen isän kanssa.
LUCENTIO. No, ja mitä sitte?
BIONDELLO. Teidän on määrä viedä hänen tytärtään illallispöytään.
LUCENTIO. Entä sitte?
BIONDELLO. Pyhän Luukas-kirkon vanha pastori on teille apuna milloin hyvänsä.
LUCENTIO. Ja mitä tietää tämä kaikki?
BIONDELLO. Sitä en minä tiedä; sen vain tiedän, että he puuhaavat väärää tallekirjaa; Ottakaa te hänet talteen cum privilegio ad imprimendum solum. Kirkkoon pois! — ottakaa mukaan pappi, lukkari ja pari pätevää, kunniallista todistajaa.
Jos tää ei keino auta, niin en minä muuta keksi: Biancan saatte mielestänne heittää ainaiseksi.
LUCENTIO. Kuules sinä, Biondello, —
BIONDELLO. Ei ole aikaa. Tunnen tytön, joka tuli naiduksi eräänä iltapäivänä, kun meni puutarhaan poimimaan persiljaa kanin täytteeksi; ja niin voitte tekin tehdä, herra, ja sillä hyvästi! Herrani käski minun mennä Sant Luukaaseen pyytämään pappia olemaan saapuvilla, kun te tulette sivullisenne kanssa.
(Menee.)
LUCENTIO.
Ma voin ja tahdon, jos hän siihen suostuu;
Ja sen hän tekee; miks siis epäilen?
Käy kuinka käy, ma tahdon liehakoita;
Kovalle ottaa, jos ei Cambio voita.
(Menee.)
Maantie.
(Petruchio, Katariina ja Hortensio tulevat.)
PETRUCHIO.
Hiis olkoon, joudu! Isän luo on matka.
Hyväinen aika, kuinka paistaa kuu!
KATARIINA.
Kuu? Aurinkohan! Ei nyt kuutamaa.
PETRUCHIO.
Se kuu on, joka paistaa, sanon minä.
KATARIINA.
Ei, aurinkohan paistaa, tiedän minä.
PETRUCHIO.
Kautt' emoni pojan, joka olen minä,
Se kuu on, tähti, taikka mitä tahdon,
Ennenkuin tästä isäs taloon lähden. —
Mene ja laita kotiin hevoset. —
Teet aina tenää, aina, aina tenää!
HORTENSIO.
Mukautukaa, tai paikalt' emme pääse.
KATARIINA.
Eteenpäin, oi, kun näin jo pitkäll' ollaan;
Kuu olkoon, aurinko, tai mitä mielit,
Niin, vaikka päresoitto, jos niin tahdot;
Vast'edes vannon, että se se on.
PETRUCHIO.
Se kuu on, sanon minä.
KATARIINA.
Kuu, niin aivan.
PETRUCHIO.
Valetta! Se on Herran aurinko.
KATARIINA.
Niin, Herran aurinko, sen Herra tietköön,
Mut aurinkokaan ei, jos sin' et tahdo;
Ja kuukin vaihtuu, niinkuin mielesi.
Jos miksi nimität sen, se se on
Ja Katariinast' oleva on aina.
HORTENSIO.
Petruchio, eteenpäin! Jo voiton sait.
PETRUCHIO.
Eteenpäin siis! Noin pallon tulee vierrä
Eik' aina ristiin rastiin poikin rataa. —
Mut hiljaa! Mikä seura tulee tuossa?
(Vincentio tulee matkapuvussa.)
(Vincentiolle) Huomenta, kaunis neiti! Mistä matka? —
Sanoppa, Kati, suoraan, oletko
Noin pulskaa vallasnaista koskaan nähnyt?
Sasuillaan valko taistelee ja puna;
Ei taivaall' loista tähdet niin kuin silmät
Kasvoissa noissa taivahallisissa. —
Soma neiti, hyvää päivää vielä kerran! —
Syleile, Kati, tuota kaunotarta.
HORTENSIO (syrjään).
Hän miehen hulluks saa, kun naiseks sanoo.
KATARIINA.
Ihana, soma, raitis immen umppu,
Mihinkä matka, miss' on kotisi?
Miekkoinen isä, joll' on laps noin kaunis,
Mut miekkoisempi mies, jonk' avioksi
Sun suopeat on tähdet määränneet!
PETRUCHIO.
Mit' aiot, Kati? Ethän liene hullu?
Se mies on, rypistynyt ukko-räivä,
Ei tyttö, joksi sinä häntä sanot.
KATARIINA.
Anteeksi, vanha isä, silmän harha:
Näköni aurinko on häikäissyt,
Niin että kaikki näyttää vihannalta.
Nyt näen, ett' olet arvollinen vanhus,
Siis anteeks anna tyhmä erheeni.
PETRUCHIO.
Se, hyvä vanhus, tee, ja sano meille,
Mihinkä matka; jos meill' yks on tie,
Niin seurasi on meille iloksi.
VINCENTIO.
Te, arvon herra, ja te, hauska neiti,
Jonk' outo tervehdys mua peljätti,
Nimeni on Vincentio, Pisass' asun,
Ja matka Paduaan on poikaani
Tapaamaan, jot' en ammoin ole nähnyt.
PETRUCHIO.
Ken nimeltään?
VINCENTIO.
Lucentio, hyvä herra.
PETRUCHIO.
Hyväpä tuo, ja paras pojallesi.
Ei yksin ikään, heimouteenkin nähden
Sanoa minun suonet: rakas isä.
Mun puolisoni, tämän rouvan, siskon
Sun poikas äsken nai. Äl' ihmettele,
Äläkä suutu: häll' on kelpo maine
Ja suku suuri, myötäjäiset runsaat,
Lisäksi kaikki ominaisuudet,
Jotk' ylimyksen vaimoll' olla tulee.
Mun suo sua syleillä, Vincentio-vanhus.
Nyt käymme katsomaan sun kelpo poikaas,
Jot' ilahuttaa varmaan tulosi.
VINCENTIO.
Tää tottako? Vai matkamiesten lailla
Pilana pidättekö huviksenne
Vain muukalaista, jonka tapaatte?
HORTENSIO.
Se totta, isä, on; sen vakuutan.
PETRUCHIO.
No, tule pois, niin näet totuuden;
Ens' ilveemme sun teki luulokkaaksi.
(Petruchio, Katariina ja Vincentio menevät.)
HORTENSIO.
Bravo, Petruchio! Miehuutt' annoit mulle.
Nyt lesken luo! Jos aikoo suutaan soittaa,
Niin keinon tiedän, millä suulaat voittaa.
(Menee.)
Padua. Lucention asunnon edusta.
(Biondello, Lucentio ja Bianca tulevat;
Gremio kävelee edestakaisin.)
BIONDELLO. Hiljaa ja joutuin, herra: pappi vartoo.
LUCENTIO. Lennän, Biondello; mutta sinua kenties tarvitaan talossa; mene siis!
BIONDELLO. Enpä vainkaan; ensin tahdon nähdä kirkon selkänne takana; sitten menen takaisin herrani tykö niin pian kuin saatan.
(Lucentio, Bianca ja Biondello menevät.)
GREMIO.
Mua ihmetyttää, missä Cambio viipyy.
(Petruchio, Katariina, Vincentio ja palvelijoita tulee.)
PETRUCHIO.
Täss' ovi on, Lucentio asuu tässä.
Isäni talo toriin päin on hiukan,
Mun täytyy rientää sinne; hyvästi!
VINCENTIO.
Sit' ennen ei tee pieni naukku pahaa.
Tääll' olen vähän niinkuin isäntä,
Ja taloss' on kai jotain tarjottavaa.
(Koputtaa ovea.)
GREMIO. Siellä sisällä askaroidaan; parasta koputtaa kovemmin.
(Majisteri katsoo ulos ikkunasta.)
MAJISTERI. Kuka se siellä niin kolkuttaa kuin tahtoisi särkeä oven?
VINCENTIO. Onko signior Lucentio kotona, herra?
MAJISTERI. On, kotona on, mutta häntä ei saa puhutella.
VINCENTO. Mutta jos joku toisi hänelle sata tai parisataa puntaa ajanratoksi?
MAJISTERI. Pitäkää sadat puntanne itse; hän ei niitä tarvitse niin kauan kuin minä elän.
PETRUCHIO. Mitä sanoin teille? Poikaanne pidetään hyvänä Paduassa. — Kuulkaahan, herra, turhitta mutkitta: olkaa hyvä, sanokaa signior Lucentiolle, että hänen isänsä on tullut Pisasta ja seisoo tässä ovella saadakseen häntä puhutella.
MAJISTERI. Valehtelet: hänen isänsä on tullut Pisasta ja katsoo tässä ulos ikkunasta.
VINCENTIO. Oletko sinä hänen isänsä?
MAJISTERI. Olen, herra; niin sanoo hänen äitinsä, jos saan häntä uskoa.
PETRUCHIO (Vincentiolle). Mitä tämä on, herraseni? Suoraa konnuutta, ottaa omakseen toisen miehen nimi!
MAJISTERI. Kiinni se konna! Aikoo ehkä tässä kaupungissa jotakuta pettää minun nimessäni.
(Biondello palaa.)
BIONDELLO. Olen nähnyt heidät kirkossa yhdessä. Jumala suokoon heille hyvää laivamatkaa! — Vaan kuka täällä? Vanha herrani Vincentio! Nyt olemme hukassa, perin hukassa!
VINCENTIO (huomaa Biondellon). Tule tänne, sinä pyövelin ruoka!
BIONDELLO. Tahtoisin sentään saada pitää oman pääni.
VINCENTIO. Tänne, sinä konna! Mitä, oletko sinä unohtanut minut?
BIONDELLO. Unohtanut teidät? En, herra, en ole voinut teitä unohtaa, kun en ikipäivinäni ole teitä koskaan nähnytkään.
VINCENTIO. Mitä, senkin paatunut lurjus, vai et koskaan ole nähnyt herrasi isää, Vincentiota?
BIONDELLO. Mitä? Vanhaa, arvoisaa vanhaa herraaniko? Olen maarinkin: nähkääs, tuossa hän katsoo ulos ikkunasta.
VINCENTIO. Niinkö todellakin?
(Lyö häntä korvalle.)
BIONDELLO. Apua, apua, apua! Täällä hullu mies aikoo tappaa minut.
(Juoksee tiehensä.)
MAJISTERI. Apuun, poikani! — Apuun, signior Baptista!
PETRUCHIO. Tule, Katiseni! Käykäämme tästä syrjään nähdäksemme, kuinka tämä riita päättyy.
(Vetäytyvät syrjään.)
(Majisteri, Baptista, Tranio ja palvelijoita tulee.)
TRANIO. Kuka te olette, herra, kun uskallatte lyödä minun palvelijaani?
VINCENTIO. Kukako minä olen? Kuka te sitten olette, herrani? — Oo, te kuolemattomat jumalat! Senkin koreiltu lurjus! Silkkitakki! Samettihousut! Heleänpunainen viitta! Suippuhattu! — Olen hukassa! Olen hukassa! Sillaikaa kuin minä istun kotona ja säästän, niin poikani ja palvelijani tuhlaavat kaikki yliopistossa.
TRANIO. Mitä? Mikä nyt sitte on?
BAPTISTA. Mitä? Onko mies hullu?
TRANIO. Hyvä herra, puvustanne päättäen näytätte olevan vanha, hiljainen herrasmies, mutta sanoistanne luulisi teidät hulluksi. Hyvä herra, mitä se teitä koskee, jos minä kuljen helmissä ja kullassa? Minulla on siihen varaa, kiitos hyvän isäni.
VINCENTIO. Isäsi, senkin konna! Hän on purjeenneuloja Bergamossa.
BAPTISTA. Erehdytte, herraseni, erehdytte! Sanokaa kuitenkin, minkä luulette hänen nimensä olevan.
VINCENTIO. Hänen nimensäkö? Niinkuin minä en tietäisi hänen nimeään! Minä olen hänet kolmivuotiaasta kasvattanut, ja hänen nimensä on Tranio.
MAJISTERI. Mene tiehesi, senkin hupsu aasi! Hänen nimensä on Lucentio; ja hän on minun ainoa poikani ja tilojeni perijä, minun, signior Vincention.
VINCENTIO. Lucentio? Ah, hän on herransa murhannut! — Vangitkaa hänet, vaadin sitä herttuan nimessä! — Oi, poikani, poikani! — Sano minulle, senkin konna, missä on poikani Lucentio?
TRANIO. Kutsukaa tänne oikeudenpalvelija.
(Muuan palvelijoista menee ja tuo oikeudenpalvelijan.)
Vie tyrmään tuo houkkio! — Isä Baptista, katsokaa, että hän joutuu oikeuden eteen.
VINCENTIO. Minutko tyrmään?
GREMIO. Seis, mies, häntä ei pidä tyrmään viedä!
BAPTISTA. Suu kiinni, signior Gremio! Minä sanon, että hänet pitää viedä tyrmään.
GREMIO. Varokaa, signior Baptista, ettei teitä peijata tässä jutussa. Minä tohdin vannoa, että tämä on se oikea Vincentio.
MAJISTERI. Vanno, jos tohdit.
GREMIO. En, vannoa minä en tohdi.
TRANIO. Voisit yhtä hyvin sanoa, että minä en ole Lucentio.
GREMIO. Niin, tiedänhän että sinä olet signior Lucentio.
BAPTISTA. Pois tuo vanha narri! Putkaan pois!
VINCENTIO. Näin vierast' uhata ja rääkätä! Oo, suunnatonta häpeemättömyyttä!
(Biondello palaa, mukanaan Lucentio ja Bianca.)
BIONDELLO. Oo, olemme hukassa! Ja tuossa hän on: kieltäkää hänet, luopukaa hänestä, muuten olemme kaikki perikadossa!
LUCENTIO (polvistuen).
Anteeksi, isä!
VINCENTIO.
Rakas poika, elät?
BIANCA (polvistuen).
Anteeksi, isä!
BAPTISTA.
Mitä sinä rikoit?
Miss' on Lucentio?
LUCENTIO.
Tässä on Lucentio.
Tuoss' isäni, se oikea Vincentio.
Mun avioni tyttäres on nyt,
Sun silmäs vain on varjo pettänyt.
GREMIO.
Ovelaa juonta! Pettää meidät kaikki!
VINCENTIO.
Miss' on se Tranio, se konnan luuta,
Jok' uhmaten mua ilkkui vasten suuta?
BAPTISTA.
Tää eikö Cambio siis olekaan?
BIANCA.
On muuttunut Lucentioksi vaan.
LUCENTIO.
Nää lemmen ihmeit' on. Biancan lempi
Mun vaihtamaan sai osaa Tranion kanssa:
Minuna esiintyi hän kaupungissa;
Ja minä onnelllsest' olen vihdoin
Haluttuun päässyt onnen satamaan.
Pakosta teki Tranio, minkä teki;
Mun tähten', isä, hälle anteeks suo.
VINCENTIO. Minä silvon nenän siltä lurjukselta, joka tahtoi lähettää minut tyrmään.
BAPTISTA (Lucentiolle). Mutta kuulkaas, herraseni: oletteko nainut tyttäreni, kysymättä minulta lupaa?
VINCENTIO.
Huoleti, Baptista; me kyllä teidät tyydytämme; huoleti vain!
Nyt menen tuonne sisään kostamaan tämän konnuuden.
(Menee.)
BAPTISTA.
Ja minä tutkimaan tämän koiruuden syvyyttä.
(Menee.)
LUCENTIO.
Älä kalpene, Bianca; ei isäsi tästä suutu.
(Lucentio ja Bianca menevät.)
GREMIO.
Ma mukaan menen pitoihin; en huoliani huokaa:
Jos muu on toivo mennytkin, niin saanen toki ruokaa.
(Menee.)
(Petruchio ja Katariina tulevat esiin.)
KATARIINA.
Nyt mennään katsomaan, mit' alkaa tuosta.
PETRUCHIO.
No, mennään vain, mut ensin suutelo!
KATARIINA.
Mitä? Keskelläkö katua?
PETRUCHIO.
Mua häpeätkö suudella?
KATARIINA.
En, Herran tieten, mut en tässä kehtaa.
PETRUCHIO.
No, mennään sitte kotiin taas. — Hoi, ratsut! Poika, hoi!
KATARIINA.
No, tuossa saat sen muiskusi! Nyt etkö jäädä voi?
PETRUCHIO.
Näin hyvä on; nyt tule, Kati! Parempi on kerta
Kuin ettei koskaan; myöhä ain' on myöhän verta.
(Menevät.)