ARMADO. Sinä voideltu! Rukoilen, että sen verran kulutat kuninkaallista sulohenkeäsi, kuin vaaditaan sana-parin lausumiseen.

(Armado puhelee kuninkaan kanssa ja antaa hänelle paperin.)

PRINSESSA. Pelkääkö tuo mies Jumalaa?

BIRON. Miksi kysytte?

PRINSESSA. Hän ei puhu niinkuin Jumalan luoma ihminen.

ARMADO. Yhdentekevä, sinä kaunis, suloinen hunajavaltias, sillä vannon ja vakuutan, että koulumestari on ylenmäärin fantastinen, liian turhamainen, liian, liian turhamainen; mutta me jätämme sen, niinkuin sanotaan, fortuna della guerra'n ratkaistavaksi. Toivotan teille mielenrauhaa, te kaikkein kuninkaallisin parikunta!

(Menee.)

KUNINGAS. Tästä näyttää tulevan vallan hyvä sankarinäyttely. Hän näyttelee Troijan Hectoria, paimen. Pompejus suurta, seurakunnan pappi Aleksanteria, Armadon kantapoika Herculesta, koulukarhu Judas Maccabaeusta. Armadon kantapoika Herculesta, koulukarhu Judas Maccabaeusta.
Jos näiden neljän ensi koe hyvin onnistuu,
Palaavat kohta viitenä, vain puku vaihettuu.

BIRON.
Mut viis on heitä alkuaan.

KUNINGAS.
Te erehdytte: neljä vaan.

BIRON.
Koulukarhu, öyhkäri, nurkkapappi, narri ja poika.
Vaikk' arpaa löis ja onnenheiton heittäisi, niin moista
Ei tapais viisivaljakkoa maailmassa toista.

KUNINGAS.
Jo saapuu laiva purjeissaan; nyt tulee suurenloista.

(Kallo tulee Pompejukseksi puettuna.)

KALLO.
"Pompejus olen", —

BIRON.
Etpä ole. Valhett' äitelää!

KALLO.
"Pompejus olen", —

BOYET.
Polvella on leopardin pää.[22]

BIRON.
Niin oikein, vanha leuhka, toivon sinust' ystävää.

KALLO.
"Pompejus olen; nimeltäni paksu", —

DUMAINE.
Suuri.

KALLO.
Niin oikein, suuri — "nimeltäni suuri,
Mi kilvellään on pöllyttänyt selkiä vainolaisten;
Nyt rantaa pitkin tallustin ja tulin tänne juuri
Ja aseet riisun jalkain juureen Ranskan sulonaisten."
Jos teidän armonne nyt tahtoisi sanoa: "Kiitos, Pompejus", niin olisi työni tehty.

PRINSESSA. Suur' kiitos, suuri Pompejus!

KALLO. Niin suurta se ei ansaitse; mutta toivon, että kaikki meni resiis. Suuressa vain tuli pieni virhe.

BIRON. Panen vetoa hattuni äyriä vastaan, että Pompejus on sankareista paras.

(Nathanael tulee, Aleksanteriksi puettuna.)

NATHANAEL.
"Kun elin mailmassa, niin mailman olin herra,
Etelät, pohjat, idät, lännet valloitin ma kerran;
Jo kilpenikin todistaa, ett' olen Alisander."

BOYET.
Mut toista nokkas sanoo: se ei vääräss' ole lain.

BIRON.
Nyt väärin haistoi nokkanne, te hieno nuuskiain!

PRINSESSA.
Hämille joutuu valloittaja. Jatka, Aleksander!

NATHANAEL.
"Kun elin mailmassa, niin mailman olin herra"; —

BOYET.
Niin, oikein, Aleksander, oikein, se sin' olit kerran.

BIRON.
Pompejus suuri!

KALLO.
Teidän käskyläs, ja Kallo.

BIRON. Vie pois tuo valloittaja, vie pois tuo Alisander!

KALLO (Nathanaelille). Voi, herra, kyllä nyt olette vallan mullistanut Alisanter-valloittajan! Tästä työstä raapitaan teidät pois vanhoista seinäverhoista;[23] jalopeuranne, joka, tappara kourassa, yötuolilla istuu, sen saa nyt Makkipeus: hänestä tulee siten yhdeksäs sankari. Valloittaja, eikä tohdi puhua! Juokse pois häpeämään, Alisanter!

(Nathanael poistuu.)

Siinä on, jos suvaitsette, hiljainen mies-hupakko, kunniallinen tassukka, nähkääs, joka vähästä joutuu hämille. Hän on ihmeteltävä naapuri, totta tosiaan, ja kelpo keilimies. Mutta, Alisanter! ah! siinä sen näette, — se menee yli voimain. — Mutta tässä tulee toisia sankareita, joilla on niinkuin vähän toinen ääni kellossa.

PRINSESSA. Mene syrjään, hyvä Pompejus.

(Holofernes, Juudaaksi puettuna, ja Tiisa,
Herkuleeksi puettuna, tulevat.)

HOLOFERNES.
"Suur' Herkules on tämä pikku kääppä,
Min nuijaan kaatui Cerberus, se kolmipäinen canus;
Kun viel' ol' imulapsi, poika-rääppä,
Niin käärmehiä kuristi sen manus.
Quoniam hän on lapsi-iässään,
Ergo minä puhun hänen nimessään." —
Nyt arvokkaasti exit vain, ja mene. —
"Juudas min' oon", —

DUMAINE.
Vai Juudas!

HOLOFERNES.
En Iskariot, herra. —
"Juudas min' oon ja arvoltani Maccabaeus."

DUMAINE. Kun arvo karvotaan, jää kalju Juudas.

BIRON. Kavala suutelija! — Millä todistat, ett' olet Juudas?

HOLOFERNES. "Juudas min' oon", —

DUMAINE. Sitä suurempi häpeä sinulle, Juudas.

HOLOFERNES. Mitä tarkoitatte, herra?

BOYET. Että Juudas menisi hirteen.

HOLOFERNES. Näyttäkää tietä; tuo meni mäntyyn.

BIRON. Oikein osattu! Juudas hirttäytyikin mäntyyn.

HOLOFERNES. Minun päätäni ette sekoita.

BIRON. Kun sinulla ei ole päätä.

HOLOFERNES. Mikä on tämä?

BOYET. Viulunheppi.

DUMAINE. Neulannuppi.

BIRON. Pääkallo sinettisormuksessa.

LONGAVILLE. Pilalle kulunut naamakuva vanhassa roomalaisessa rahassa.

BOYET. Caesarin miekan kahvannasta.

DUMAINE. Pääksi vuoltu ruutisarven tulppa.

BIRON. Pyhän Yrjänän poskikuva soljessa.

DUMAINE. Niin, lyijyisessä soljessa.

BIRON. Semmoisessa, jota hammaspuoskari käyttää lakissaan. No, jatka nyt; nyt olemme panneet pääsi kuntoon.

HOLOFERNES. Olette sen vallan sekoittaneet.

BIRON. Erehdys! Olemme vain vähän sinun päätäsi pidelleet.

HOLOFERNES. Mutta vähän pahasti pidelleet.

BIRON. Näin pitelisimme myös leijonaa.

BOYET. Siis, hän kun on aasi, hän mennä saa. Hyvästi, rakas Juudas! — Hän mitä kököttää?

DUMAINE. Nimensä päätä.

BIRON. Nimensä päätä? Saakoon sen. — Hyvästi, Mököpää!

HOLOFERNES. Mut tää onko siivoa, hienoa ja laitaa?

BOYET. Hoi! Juudakselle tuohus, muuten kompastua taitaa!

PRINSESSA. Voi, Maccabaeus-parka, kyll' on kanssas ilkamoitu!

(Armado tulee Hectoriksi puettuna.)

BIRON. Achilles, pääsi piiloon! Hector tulee aseissa.

DUMAINE. Vaikka pilkka sattuisi omaan nilkkaan, niin nyt tahdon olla iloinen.

KUNINGAS. Tuon rinnalla Hector oli pelkkä troijalainen.[24]

BOYET. Mutta onko tuo Hector?

KUNINGAS. Luulenpa, ett'ei Hector ollut noin sileärankainen.

LONGAVILLE. Hänen ei ollut säärensä noin säippärät.

DUMAINE. Ei tuollaiset vasikankintut.

BOYET. Ei, mutta nilkka on mainio.

BIRON. Tuo ei voi olla Hector.

DUMAINE. Hän on joko Jumala tai maalari: hän muovailee muotoja.

ARMADO. "Asevoimain Mars, se kaikkivoipa peitsimies, Ilionin Hectorille lahjan toi", —

DUMAINE. Kullatun muskattipähkinän.[25]

BIRON. Sitruunan.

LONGAVILLE. Neilikoilla täytetyn.

DUMAINE.
Ja heilakoilla käytetyn.

ARMADO.
Vaiti!
"Asevoimain Mars, se kaikkivoipa peitsimies,
Ilionin Hectorille lahjan toi;
Hän vahva oli mies, ja taistella hän ties,
Ja aamust' iltaan paviljongist' iskut soi.
Min' oon se kukka". —

DUMAINE.
Minttu.

LONGAVILLE.
Akleija.

ARMADO.
Oi, suista kieles, rakas Longaville!

LONGAVILLE. Aion juuri suistaa sen hyökkäykseen Hectoria vastaan.

DUMAINE. Niin, ja Hector on susikoira.

ARMADO. Se armas sotasankari on jo kuollut ja mädännyt; armaat kanaseni, älkää haudatun luita kuopiko. Kun hän elosteli, oli hän mies. — Mutta jatkakaamme aatelmakuvaustamme! Armas kuninkaallisuus, pyhitä minulle kuuloaistisi.

(Biron kuiskaisee Kallolle.)

PRINSESSA. Puhu, uljas Hector! Se meitä suuresti huvittaa.

ARMADO. Minä jumaloitsen sinun suloarmosi varvaskenkää.

BOYET. Hän rakastelee häntä jaloittain.

DUMAINE. Kun ei voi sylittäin.

ARMADO. "Se Hector harppas yli Hannibalin", —

KALLO. Helttu on kiipelissä, veli Hector, kiipelissä; se on jo kaksikuukautinen.

ARMADO. Mitä tarkoitat?

KALLO. Sanon vain, että jos nyt et näyttele rehellistä troijalaista, niin on tyttö-rukka mennyttä kalua; hän on pikkuisiin päin, lapsi jo hänen kohdussaan rehentelee; se on teidän.

ARMADO. Halpautatko minua valtojen edessä? Varo kuolemaasi!

KALLO. Silloin Hector tulee piiskattavaksi Jaquenettan tähden, jolle elävän hengen antoi, ja hirtettäväksi Pompejuksen tähden, jolta elävän hengen otti.

DUMAINE. Verraton Pompejus!

BOYET. Mainio Pompejus!

BIRON. Suurempi kuin suuri, suuri, suuri, suuri Pompejus! Pompejus jättiläinen!

DUMAINE. Hector vapisee.

BIRON. Pompejus on sydäntynyt. — Lisää raivottaria, lisää raivottaria! Usutelkaa heitä, usutelkaa!

DUMAINE. Hector varmaan vaatii häntä taisteluun.

BIRON. Sen hän tekee, jos hänessä on senkään vertaa miehen verta, kuin mitä kirppu tarvitsee iltaruuakseen.

ARMADO. Kautta pohjan kaaren, vaadin sinua taisteluun!

KALLO. Minä en taistele kaarilla niinkuin pohjan pojat; minä tahdon hakata päälle ja oikein miekalla. — Olkaa hyvä, antakaa tänne minun aseeni.

DUMAINE. Tilaa raivostuneille sankareille!

KALLO. Minä tahdon tapella paitasillani.

DUMAINE. Urhoollinen Pompejus!

TIISA. Hyvä herra, täytyy vähän höllittää. Nähkääs, Pompejus jo riisuutuu taistelua varten. Mitä aattelette? Menetätte hyvän maineenne.

ARMADO. Jalot herrat ja sotasankarit, suokaa anteeksi: minä en taistele paitasillani.

DUMAINE. Te ette voi evätä; Pompejus on teidät haastanut.

ARMADO. Rakkaat sydänmuruset, minä sekä voin että tahdon.

BIRON. Ja mikä teillä syynä?

ARMADO. Peittämätön totuus on, että minulla ei ole paitaa. Käyn villassa ja teen katumusta.

BOYET. Aivan oikein, se hänelle Roomassa määrättiin palttinan puutteessa, ja siitä asti, sen vannon, ei hän ole muuta liinavaatetta pitänyt kuin Jaquenettan kyökkipyyhettä, ja sitä hän kantaa lähinnä sydäntään lemmenmerkkinä.

(Monsieur Mercade ja lähettiläs tulevat.)

MERCADE.
Terveeksi, armo!

PRINSESSA.
Tervetullut, Mercade,
Jos kohta ilomme sa keskeytätkin.

MERCADE.
Mua surettaa, mut kieltän' uutiseni
Raskaana painaa. — Isä, kuningas, —

PRINSESSA.
On kuollut?

MERCADE.
Niin, se on nyt sanottu.

BIRON.
Pois, sankarit! Käy pilveen näyttämö.

ARMADO. Minä, omasta puolestani, hengitän keveätä hengitystä. Olen älyn hienon reiän kautta nähnyt loukkauksen päivänvalon, ja aion hankkia itselleni oikeutta soturin tavalla.

(Sankarit poistuvat.)

KUNINGAS.
Mitenkä voitte, majesteetti?

PRINSESSA.
Boyet, käy toimeen; illalla on lähtö.

KUNINGAS.
Ei, prinsessa, ei toki; pyydän: jääkää.

PRINSESSA.
Käy toimeen, sanon. — Kiitos, jalot herrat,
Kaikesta hyvyydestä! Sydän täynnä
Verestä tuskaa, pyydän: anteeks suokaa
Ja unhottakaa viisaan jaloudella
Pilamme rohkea ja vallaton.
Jos liian röyhkeää on teidän kanssa
Puhetta vaihdettu, niin höyliytenne
On siihen syynä. Hyväst', arvon herrat!
Ei raskaan mielen ole kieli liukas.
Siis anteeks, vähille jos kiitoksille
Jää suuren pyynnön aulis täyttämys.

KUNINGAS.
Niin, viime tingass' aika vihdoin viepi
Kaikk' aikeet kiireelliseen päätökseen,
Ja eronhetki usein ratkaisee
Mit' ei saa pitkät keskustelut aikaan.
Ja vaikka lapsen murheellinen otsa
Hellältä lemmen hymyilyltä epää
Sen halajamaa pyhää pyyntöä,
Niin sentään — kun on lempi vauhdissa —
Sit' älkööt surun pilvet määräntiestä
Pois syöskö. Kuolleit' ystäviä surra
Niin terveellist' ei ole, hyödyllistä,
Kuin uusist' ystävistä iloita.

PRINSESSA.
En ymmärrä; mun murhe tylsyttää.

BIRON.
Vakava, suora sana murheen korvaan
Paraiten pystyy. Tuosta viittauksesta
Kuninkaan ymmärrätte. Teidän tähden
Petimme valamme ja aikaa turhaan
Vain kulutimme. Kauneutenne, naiset,
Rumensi meidät pahoin, muuttain mielen
Omien aikeittemme vastakohdaks
Ja tehden meidät naurunalaisiksi.
Näet, lempi tavaton on tavoiltaan,
Kuin lapsi huima, juonikas ja nirso,
Silmästä siinnyt ja, kuin silmä, täynnä
Kummia kuvia ja muotoja,
Muutellen mieltä, niinkuin silmä pyörii
Ja joka luonnilt' esineitä vaihtaa.
Jos vallattoman lemmen kirjopuku
Ei teidän taivaisissa silmissänne
Sovellu valaamme ja arvoomme,
Niin samat silmät taivaiset ne meidät
On siihen vikaan vietelleet. Siis, naiset,
Kun teist' on lempemme, niin teistä myöskin
On lemmen hairahdus. Me uskottomat
Olimme itsellemme, tullaksemme
Ikiuskollisiks niille, jotka syynä
On kumpaiseenkin, — teille, kaunokaiset.
Näin vilppi tää, jok' itsessään on synti,
Itsestään puhdistuu ja hyveeks sääntyy.

PRINSESSA.
Me saimme lempihartaat kirjeenne
Ja lahjannekin, lemmen airuenne.
Naisneuvostomme päätti niiden olleen
Vain mielistelyä ja hauskaa pilaa,
Vanua tyhjän ajan täytteeksi.
Sen vakaampi ei meidän nähdäksemme
Asia ollut; siksi lempenne
Sai vertaisensa kohtelunkin: pilan.

DUMAINE.
Enempää oli kirjeemme kuin pilaa.

LONGAVILLE.
Ja katseemme.

ROSALIINA.
Niit' emme muuksi luulleet.

KUNINGAS.
Nyt, tunnin viime tuokiossa, suokaa
Vain lemmenlupaus.

PRINSESSA.
Liian lyhyt aika
Näin iänikuisille kaupoille!
Ei, prinssi, pattovala teitä painaa
Ja syyssä suuress' olette; siis kuulkaa!
Jos rakkauteni — johon syyt' ei lie —
Te voittaa tahdotte, niin tehkää tämä:
En luota valaanne, mut menkää joutuin
Erakkomajaan kolkkoon, syrjäiseen
Ja tämän mailman iloist' erotettuun;
Siell' olkaa, kunnes eläinradan merkit
On kaikki tehneet vuosikiertonsa.
Jos tämä jylhä, yksinäinen elo
Ei muuta kuuman veren tarjousta,
Puuvuode, ohut vaate, vilu, nälkä
Jos loistavaa ei lemmenkukkaa taita,
Vaan lempenne jos kestää koitoksen,
Niin tulkaa, kun on vuosi umpeen mennyt,
Mua vaatimaan, mua palkaks vaatimaan;
Ja, kautta immen käden, joka kättäs
Nyt suutelee, sun olen! Siihen asti
Sulkeudun huolineni murhemajaan
Ja surun kyyneleitä vuodatan
Isäni rakastetun muistoksi.
Jos epäät tuon, niin kädest' erkanemme;
Ei yhteen sovi meidän sydämmemme.

KUNINGAS.
Jos epään sen, tai vielä enempää,
Näin mieltä rauhaan tuuditellakseni,
Niin äkkisurma saa mun yllättää.
Iäti povessas on sydämmeni.

DUMAINE.
Mut mitä mulle, armas? Eukko, vai?

KATARIINA.
Lujuutta, terveyttä ja karvasuuta,
Ja näitä kolmin kerroin, eikä muuta!

DUMAINE.
Sanoa saanko: kiitos, rakas eukko?

KATARIINA.
Ei, herrani; en vuoteen enkä päivään
Ma katso silonaamaan poikaräivään.
Kun prinssi palaa, tekin palatkaatte,
Jos silloin riittää, lemmest' osaa saatte.

DUMAINE.
Ja siihen asti sydän sinuun palaa.

KATARIINA.
Vait, ettei taaskin tule pattovalaa!

LONGAVILLE.
Maria, puhu!

MARIA.
Kun näen vuoden pään,
Niin huolihunnun vaihdan ystävään.

LONGAVILLE.
Odotan, vaikk' on pitkä vuoden kulku.

MARIA.
Se teille sopiikin, te pitkä julku.

BIRON.
Miettiikö neiti? Katso minuun, armas,
Silmääni katso, sielun ikkunaan,
Siell' ane nöyrä vastaustas vartoo.
Työ määrää, millä voitan lempesi.

ROSALIINA.
Teist' usein kuulin, lord Biron, jo ennen
Kuin teidät näin; ja mailman laaja kieli
Julistaa ties, ett' ivaa olette
Ja pistosanaa, herjamieltä täynnä,
Mill' ahdistatte kaikensäätyisiä,
Jotk' ilveilynne joutuu saaliiksi.
Maruna tuo jott' aivoistanne lähtis,
Ja voittaaksenne mun, jos niin on mieli, —
Ja muulla tavoin ette mua saa —
Vuos umpeen tulee teidän joka päivä
Sanattomia sairait' oppia
Ja voihkivia puhuttaa, ja koittaa
Älynne koko terävyydellä
Pakottaa nauramaan nuo raihnaat raukat.

BIRON.
Pakottaa kuolevaista hurjaan nauruun!
Ei, se on mahdotonta, sit' en voi;
Ei kuolon kamppailussa leikki auta.

ROSALIINA.
Mut näin se nolataan se irvihammas,
Jok' elää siitä kurjast' ihailusta,
Mill' älhän nauru narrin palkitsee.
Ei pilan luontevuus sen kielell' ole,
Ken pilan lausuu, vaan sen korvassa,
Ken pilan kuulee. Siis, jos sairas korva,
Jonk' oma huumannut on tuskan huuto,
Ivaasi tyhjää kuuntelee, niin jatka,
Ja minä vikoinesi otan sun;
Mut jos ei kuuntele, niin sävys muuta;
Ja virheestäs kun pääset näin, on mulla
Sydämmen ilo parannuksestasi.

BIRON.
Vuoskausi siis! No, tulkoon mitä vaan!
Vuos hospitaalissakin suottaillaan.

PRINSESSA (kuninkaalle).
Nyt, hyvä prinssi, sanon jäähyväiset.

KUNINGAS.
Jos suotte, tielle teitä johdatamme.

BIRON.
Ei vanhaan malliin pääty kosintamme:
Ei Jukka Jaanaa saa. Naisvehkeilyt
Oli leikistämme tehdä ilveilyt.

KUNINGAS.
Mut vuoden päästä tämä päättyy vainen.

BIRON.
Se näytelmän on ajaks pitkänlainen.

(Armado tulee.)

ARMADO. Suloinen majesteetti, suvaitkaa, —

PRINSESSA. Tuo eikö ole Hector?

DUMAINE. Arvoisa Troijan sankari.

ARMADO. Tahdon suudella sinun kuninkaallista sormeasi ja sanoa hyvästi. Olen tehnyt lupauksen: olen luvannut Jaquenettalle hänen armaan lempensä tähden käydä kolme vuotta auran kurjessa. Mutta, kunnioitettavin suuruus, suvaitsetteko kuulla kahdenpuhelua, jonka kaksi oppinutta miestä on yhteensovittanut huuhkan ja käen kunniaksi. Se oli aiottu näytäntömme päättäjäisiksi.

KUNINGAS. Kutsukaa ne joutuin; tahdomme kuulla.

ARMADO. Hoilaa! Hoi, tänne!

(Holofernes, Nathanael, Tiisa, Kallo y.m. tulevat.)

Tämä puoli on Hiems, talvi, tämä Ver, kevät; toista edustaa huuhka, toista käki. Ver, alota!

ARMADO. Mercuriuksen sanat tuntuvat karkeilta Apollon laulun jäljestä. Te tuonne, me tänne!

(Menevät.)

SELITYKSIÄ.