Yö laskeutui Asamukin metsille ja wigwamissa molemmat asukkaat paraillaan söivät illallistaan, porsaanlihaa, papuja ja teetä —intiani ei suinkaan halveksinut valkoisen miehen ylellisyystavaroita, — kun niityn puolelta samalla alkoi kuulua omituista "japp-jurr'ia". Koira muristen kavahti pystyyn. Rolf näytti ihmettelevän, mutta Kuonab sanoi: "Kettu", ja käski sitten koiraa olemaan hiljaa.
"Japp-jurr, japp-jurr", ja sitten "jurr jiau", kuului kerta toisensa jälkeen. "Voisimmeko sen saada?" sanoi nuori erämies innoissaan. Mutta intiani pudisti päätään.
"Nahka huono tähän aikaan. Ja tuo on sitä paitsi naaras, poikaset mäensyrjässä."
"Mistä sen tiedätte?" kysyi toinen ihmeissään.
"Kuuleehan sen, että se on naaras, koska se sanoo:
"Japp jurr.
"Jos se olisi koiras, niin se sanoisi:
Japp jurr.
"Ja sillä on poikaset, koska kaikilla on tähän aikaan vuotta. Ja ne ovat mäen kupeessa, sillä se on lähin paikka, missä on ketun pesiä, ja ne enimmäkseen pysyvät kukin omilla metsämaillaan. Jos vieras kettu tulisi metsästämään tämän parikunnan olinpaikoille, niin täytyisi sen tapella. Se on metsäneläimien tapa, jokaisella on oma juoksualueensa, ja sen puolesta se tappelee semmoistakin ulkolaista vastaan, jota se muualla pelkäisi. Se tietää olevansa oikeassa — se sitä rohkaisee, toinen tietää olevansa väärässä — se sitä heikontaa." Se oli intianin käsitys asiasta, vaikkei hän sitä lausunutkaan näin yhdellä kerralla, ja Rolf itsekseen jatkoi ajatusta. Hän muisti erään tapauksen, joka oli aivan samanlainen.
Heidän pientä Skookum koiraansa oli Hortonin talon koira monta kertaa ryvettänyt, kun se isäntäänsä seuraten oli pihaan tullut. Hortonin koira oli voimallisempi, ei kysymystäkään. Mutta Skookum oli kaivanut maahan luun niityn laitaan muutaman pensaan alle, ja seuraavana päivänä vihattu Hortonin koira ilmestyi paikalle. Skookum vartioi sitä epäluuloisena ja peläten, kunnes oli melkein varma, että vihamies oli haistanut kätketyn ruo'an ja aikoi lähteä sitä ottamaan. Skookum, jonkun vaistomaisen tunteen rohkaisemana, hyökkäsi esiin niskakarvat pystyssä, hampaat kiiltäen, seisahtui kätkönsä päälle ja sanoi selvimmällä koirakielellä: "Tähän et koske, niin kauan kun minä olen elävien joukossa!"
Ja Hortonin koira, joka oli tottunut sortamaan pientä keltaista penikkaa, murisi halveksivasti, kynsi takakoivillaan, haisteli toisen viereisen pensaan ympärykset, ja väittäen sitten ei mitään nähneensä eikä huomanneensa lähti pois toiselle suunnalle.
Mikä muu siltä olisi rohkeuden vienyt kuin tieto siitä, että se oli väärässä?
Jatkaen sitten kesti-isäntänsä puhetta Rolf sanoi:
"Luuletteko niiden ymmärtävän, että varkaus on synti?"
"Kyllä, kun asia on oman heimon keskeinen. Kettu ottaa mitä vain saa linnulta, kaniinilta ja heinäkurpalta, mutta se ei mene kauas toisen ketun metsästysmaille. Se ei mene toisen ketun koloon, ei koske sen poikasiin, ja jos se löytää kätkön, jonka toinen kettu on merkinnyt, niin se ei siihen kajoa paitsi aivan nälkään kuolemaisillaan."
"Miten ne ruokaa kätkevät ja miten kätkön merkitsevät?"
"Tavallisesti ne peittävät sen lehdillä ja mullalla, ja ainoa merkki on niiden oma haju. Mutta se on kylläkin väkevä, ja joka kettu sen tuntee."
"Rakentaako susikin kätköjä?"
"Kyllä, susi, kuguari, portimo, orava, sininärhi, varis, pöllö, hiiri, kaikki tekevät ja jokaisella on oma merkintätapansa."
"No mutta jos kettu löytää suden kätkön, varastaako se sen?"
"Aina. Ketun ja suden välillä ei ole mitään lakia. Ne käyvät aina sotaa. Vain ketun ja ketun ja suden ja suden välillä on laki."
"Se on sitten samalla tavalla kuin ihmistenkin kesken, eikö niin? Mekin sanomme: 'Ei sinun pidä varastaman', mutta kun sitten varastetaan intianilta maat ja ranskalaiselta laivat, niin sanotaan: 'Niin, mutta se ei olekaan varastamista, kun ottaa viholliselta, se on rehellistä kauppaa'."
Kuonab nousi heittääkseen tuleen muutaman risun, kävi sitten kääntämässä wigwamin savureiän kannen, sillä tuulikin oli kääntynyt, ja kansi oli käännettävä, jotta savureikä vetäisi. He kuulivat taas monta kertaa saman kimakan "japp jurr'in" ja jonkun kerran matalammankin äänen, joka ilmaisi koiraksenkin olevan majan lähitienoilla, epäilemättä etsimässä ruokaa kotiin viedäkseen.
Kaikista yleisistä harhaluuloista, mitä intianeista on säilynyt, on sitkeimmin pitänyt puoliaan se, että muka heidän keskuudessansa naiset tekevät kaiken työn. Taloustyöt he kyllä tekevät, se on totta, mutta kaikki raskaammat työt, jotka käyvät yli heidän voimiensa, tekee mies. Miesten osalla ovat metsästyksen, venematkain, taivallusten monet kovat rasitukset ja niiden lisäksi paljon vähäisempiä askareita, kuten lumikenkäin, jousien, nuolien ja veneitten teko. Jokainen metsästäjä tavallisesti itse valmistaa oman jousensa ja nuolensa, ja jos, kuten usein tapahtuu, yksi heistä osottautuu taitavammaksi ja valmistaa parempia aseita, niin tavallisesti toiset niitä vaihtavat semmoisilla esineillä, joita he osaavat paremmin tehdä.
Jousen edut pyssyyn verraten ovat etupäässä äänettömyys, halpuus ja se seikka, että jokainen voi itse valmistaa ampumatarpeensa missä vain. Kuonabin aikana käytetty pyssy oli tuo vanhanaikainen sileäreikäinen piilukko, eikä se ollut paljoa tarkempi kuin jousikaan. Kuonab oli aina valmistanut erinomaisia jousia, samoin kuin oivallisia nuoliakin, ja hän ampui niillä ylen tarkkaan. Hän asetti kymmenen askeleen päähän kymmenen simpukankuorta ja mursi kymmenellä nuolella jok'ainoan. Ainakin toiseen puoleen metsästyksestään hän mieluummin käytti jousta; pyssy oli eduksi varsinkin silloin, kun mailla oli metsäkyyhkys- tai sorsaparvia ja yhdellä ainoalla haulipanoksella saattoi saada kymmenkunnan lintua.
Mutta kaikella ampumisellakin on tapansa, — taito kysyy alinomaista harjotusta, — ja kun Rolf näki isäntänsä ampuvan pilkkaan melkein joka päivä, niin hänkin yritti yhtyä kiistaan.
Mutta hänen ei tarvinnut montakaan kertaa yrittää, ennenkuin jousi huomattiin aivan liian jämeäksi, ja Kuonab lopulta päätti tehdä vieraalleen täydelliset varustukset.
Kallion juurelta hän kuivasta varastoluolastaan otti kappaleen tavallista punaista ketripuuta. Jotkut käyttävät hikkoria; se ei yhtä helposti katkea ja se kestää paljon paremmin huonoa hoitoa; mutta se ei lyö yhtä terävästi ja puhtaasti kuin ketri. Ketrinen jousi lennättää nuolen paljoa kauemmaksi, se lähtee niin sukkelaan jänteeltä, että sitä tuskin silmä huomaa. Mutta ketripuujousta on hoidettava tarkkaan kuin hienoa konetta. Jos se nuoralla kiedotaan, niin se katkeaa, jos nuoletta laukaistaan, niin se katkaisee jänteen, jos se saa naarmuja, niin se voi halkeilla sälöiksi, ja märkänä se on veltto, jopa veltostuu, jos saa maassakaan maata. Mutta hoida sitä, niin se on verraton palvelija, parempi kuin mikään muu näiden metsäin puista.
Juuri punaisen sydänpuun ja valkoisen pintapuun rajasta jousimies ottaa ainepuunsa. Leikattiin kappale, joka ulottui Rolfin leuasta maahan saakka, se vuoltiin pinnan puolelta latuskaksi ja punaisen sydänpuun puolelta pyöreäksi ja ohenemaan molempiin päihin. Keskeä se oli tuumaa leveä ja tuumaa vahva, päästä kolmeneljännestuumaa leveä ja viisikahdeksannestuumaa vahva, ja kautta jousen oli punaista puuta ja valkoista puuta yhtä vahvalta. Jänne tehtiin lehmän selkäsuonesta, joka oli otettu selkärangan kummaltakin puolelta, ja jousi sitten kokeeksi jännitettiin. Mutta kun se jännitettiin (siten että latuska valkoinen puoli oli eteenpäin), niin huomattiin toisen pään taipuvan enemmän kuin toisen, jonka vuoksi vahvempaa päätä kaavittiin vähän ohemmaksi, kunnes molemmat päät taipuivat tasan.
Kuonabin nuolet olisivat kelvanneet, mutta Rolf tarvitsi omankin nuolivaraston. Jälleen oli ainepuita vara valita. Vanhat intianit tekivät nuolensa "nuolipuun" (Viburnum dentatum) suorista vesoista, mutta Kuonab oli keksinyt paremman ainepuun — hänellähän oli kirves, jolla saattoi pilkkoa suuremmankin puun. 25 tuuman pituinen suorasyinen saarnipölkky halkaistiin ja pilkottiin, kunnes nuoliaineita oli riittävä määrä. Nuolekset sitten kaavittiin neljännestuumaa vahvoiksi, pyöreiksi, sileiksi ja aivan suoriksi puikoiksi. Puikon toiseen päähän tehtiin syvät lovet ja lovipäähän sidottiin kolme halkaistua hanhensulkaa, ja nuolia tehtiin kolmea lajia. Varsi ja sulitus olivat kaikissa samanlaiset, mutta päät olivat erilaiset. Ensiksi pilkkaan-ammuntanuolet; ne vain terotettiin ja kärjet karkaistiin hiiloksessa paahtamalla, kunnes paloivat ruskeiksi. Pipomaiset teräskärjet olisivat olleet paremmat, mutta niitä ei ollut. Toiseksi tavalliset metsästysnuolet, joihin kiinnitettiin vä'älliset teräskärjet — kärjet tavallisesti ostettiin valmiina tai koukusta viilattiin; näillä nuolilla ammuttiin semmoisia otuksia kuin biisamirottia, sorsia läheltä ja valkohäntähirviä. Kolmanneksi tylpät lintuvasamat, niitten pää jätettiin paksuksi ja tylpäksi ja se oli samaa puuta kuin itse nuolikin. Niillä kolkattiin viiriäisiä, sepelpyitä, kaniineja ja oravia, ja sangen usein niillä myös kuritettiin koiria, johon ne olivatkin vallan mainioita, joko intianin omaa, kun se ei elänyt sääntöjen mukaan ja oli liian kaukana lyöntiä tai potkua varten, taikka jonkun talon koiraa, joka uhkasi hyökätä kimppuun.
Nyt ovat varustukset valmiit, ajatteli Rolf, mutta vieläpä vähän puuttui. Kuonab värjäsi nuolen sulkapään punaiseksi ja Rolf sai kuulla miksi. Se ei ollut koreuden vuoksi, eikä omistajankaan merkki, vaan löytömerkki. Monta kertaa tuo kirkas puna ja valkoinen sulka sen vieressä pelasti nuolen hukkumasta. Väritön nuoli tavallisesti hävisi metsässä oksien ja lehtien sekaan, mutta kirkasvärisen varren näki helposti sadankin askeleen päästä.
Sangen tarpeen oli suojella jousta ja nuolia kosteudelta. Sitä varten jokaisella metsämiehellä on kotelot, tavallisesti sarvaan nahkaiset, mutta kun sarvaan nahkaa ei ollut, tehtiin hyvä nuoliviini tuohesta, joka ommeltiin kuusen juurilla, ja jousta varten öljykankaasta pitkä huotra.
Sitten alkoi jousella ampumisen hidas harjottelu; nuoli pidettävä ja jousi jännitettävä kolme sormea jänteellä — peukalo ja pikkusormi jouten. Pilkkana oli heinäpussi, joka oli kahdenkymmenen askeleen päässä, kunnes opetteleva osasi siihen joka kerralla. Pussia sitten vähitellen siirrettiin yhä kauemmaksi, kunnes välimatka oli neljäkymmentä askelta. Se oli vakinainen ampumamatka, ja sillä oli sitten harjoteltava, kunnes tulos oli tyydyttävä. Mutta Rolf ei tietystikään harjaantunut ampumaan yhtä tarkkaan kuin intiani, joka oli harjotellut lapsesta pitäen.
Jousella ampumisen taitoon kuuluu kolmenlaiset kokeet. Ensinnäkin tähtäyskoe: Osaatteko ampua niin tarkkaan, että kymmenen askeleen päästä osaatte kymmenen kertaa peräkkäin kolmen tuuman pilkkaan?
Toiseksi nopeuskoe: Osaatteko ampua niin sukkelaan, että teillä on yht'aikaa viisi nuolta ilmassa? Jos sen osaatte, niin olette hyvä. Voitteko pitää kuusi? Silloin olette jo sangen hyvä. Seitsemän on ihmeteltävää. Ennätys kuuluu olevan kahdeksan. Viimeksi voiman koe: Voitteko jännittää niin jämeän jousen ja antaa nuolen lähteä niin puhtaasti, että se lentää 250 askelta tai kymmenen askeleen päästä lävistää valkohäntähirven. Puhe kulkee eräästä sioux-intianista, joka samalla nuolella lävisti kolme antiloppia, eikä ollut tavatonta, että nuoli kerrassaan lävisti valtavan puhvelin kyljestä kylkeen. Kerran muuan sotilas samalla nuolella lävisti puhvelin ja vielä tappoi sen toisella puolella juoksevan vasikankin.
Jos olette näin kolmenkertaisesti etevä, niin pudotatte riekon tai oravan joka nuolella, voitte joka lintuparvesta saada viisi tai kuusi, voitte viidenkolmatta askeleen päästä tappaa valkohäntähirven, eikä silloin nälkä ahdista, jos lienee metsässä riistaa.
Rolf tietysti innokkaasti halusi päästä taitoaan koettelemaan oikeassa metsästyksessä, mutta monta kertaa hän ohi ampui ja monta nuolta menetti tai särki, ennenkuin oli saanut edes punaisen oravan, ja näin hän ainakin oppi entistä enemmän kunnioittamaan niiden taitoa, jotka voivat jousella elatuksensa hankkia.
Olkoon siis tämä kokeena ja taidon näytteenä niille, jotka pitävät itseään metsämiehinä: Menkööt yksinään erämaahan, jossa on riistaa, ainoastaan jousi ja nuolet aseina, kulkekoot jalan 250 mailia ja eläkööt koko ajan metsästä.
Se on saamattomista saamattomin, joka ei ole kuningas jossain pienessä kolkassa, sano' Si Sylvanne.
Se joka on sinulle vääryyttä tehnyt, ei koskaan anna sinulle anteeksi, ja se taas, joka on sinua auttanut, pysyy ainiaan suosiollisena. Ei tosiaan ole mitään, joka siihen määrään toiseen kiinnittää kuin tieto, että on tuota toista auttanut.
Kuonab auttoi Rolfia ja siten kiintyi häneen enemmän kuin moneen naapureistaan, joiden kanssa hän oli ollut vuosia tuttava; hän milt'ei alkoi vieraastaan pitää. Sattumoisin he olivat yhteen joutuneet, mutta sangen pian ilmeni, että heidän välillään oli syntymässä ystävyys. Rolf oli vielä liian lapsellinen ajatellakseen etäisempää tulevaisuutta, ja niin oli Kuonabkin. Useimmat intianit ovat vain isoja lapsia.
Mutta yhtä asiaa Rolf kuitenkin ajatteli — hänellä ei ollut oikeutta elää Kuonabin majassa, hankkimatta kohtuullista osaa jokapäiväisistä tarpeista. Kuonab hankki elantonsa osaksi metsästyksellä, osaksi kalastuksella, osaksi vasuja myymällä ja osaksi tilapäisellä työllä naapureissa. Rolf ei vielä ollut oppinut maankulkurin tavoille, ja kun hänelle selvisi, että hän ehkä tulisi viettämään kaiken kesää Kuonabin kanssa, niin hän sanoi suoraan:
"Antakaa minun olla täällä pari kuukautta. Minä teen taloissa työtä osan ajastani ja ostan ainakin mitä itse tarvitsen." Kuonab ei sanonut mitään, mutta heidän katseensa kohtasivat toisensa, ja poika tiesi, että se oli hyvä.
Rolf vielä samana päivänä lähti Obadiah Timpanyn taloon ja tarjoutui päivätyöhän, viljavainioita ja juurikasvimaita muokkaamaan. Kukapa maanviljelijä ei ilomielin ottaisi apua toukoa tehdessään tai elonkorjuun aikana? Kysymys oli vain siitä, mitä hän taisi tehdä ja paljonko hän tahtoi? Ensimäisestä oltiin pian selvillä; kaksi dollaria viikossa oli siihen aikaan tapana maksaa pojille; ja kun hän suostui ottamaan osan luonnontuotteina, niin hän oikeastaan sai kolme dollaria viikossa ja vielä ravinnon ja asunnon. Ruokatavarat olivat yhtä halvat kuin palkatkin pienet, ja viikon kuluttua Rolf kantoi leiriin säkillisen kaurajauhoja, säkillisen vehnäjauhoja, karpion perunoita, omenoita ja dollarin rahaa. Dollari meni teehen ja sokeriin, ja kaiken kaikkiaan koko saalis riitti heille kummallekin kuukauden; Rolf siis saattoi hyvällä omallatunnolla jäädä wigwamiin.
Oli tietysti mahdotonta estää Myanoksen juoruavaa pikkukaupunkia saamasta tietää ensinnäkin, että intianilla oli valkoinen poika toverina, ja myöhemmin, että tämä poika oli Rolf. Naapureissa väiteltiin siitä paljon. Toisten mielestä sitä ei pitänyt sallia, mutta Horton, joka omisti sen maan, jolla Kuonabin wigwami oli, ei nähnyt mitään syytä sekaantua asiaan.
Mutta Ketchura Peck, vanhapiika, näki monta ja mitä parasta syytä. Hän oli tyttö, jolla oli tehtävä, ja hän väitti, että oli häpeä antaa jumalattoman pakanan kasvattaa kristittyä nuorukaista. Se tuotti hänelle melkein yhtä monet tuskat kuin Keski-Afrikan pakanat, joilla ei ole sunnuntaikouluja eikä vaatteita juuri enempää kuin kirkkojakaan. Kun hän ei saanut Peck pastoria eikä Knapp vanhinta asiaan puuttumaan, eikä uskaltanut toivoa omain rukoustensakaan kovin pian auttavan, niin hän päätti tehdä rohkean teon "monen unettoman yön ja rukouksen jälkeen", nimittäin kantaa piplian pakanan omaan linnaan.
Niinpä hänet eräänä kauniina kesäkuun aamuna nähtiin sievoisena ja somistettuna, — omasta mielestään, peilin edessä huuliaan hymistellessään, melkein kirkastettuna — liihottelemassa Piipunvarren lammelle, raamattu kädessä ja silmälasit puhtaiksi pyyhittyinä, valmiina lukemaan villiytyneelle soveliaita raamatun paikkoja.
Hän oli täynnään lähetysintoa Myanoksesta lähtiessään, ja melkein täynnään Puutarhakadun tielle saapuessaan; mutta tämä into vuoti pahasti, ja metsät näyttivät niin pelottavilta ja autioilta, että hän ihmetteli, olikohan naisilla oikeutta ruveta lähetyssaarnaajiksi. Kun lampi tuli näkyviin, niin se hänen mielestään oli niin epämiellyttävän toisenlaista kuin Myanos, ja missäs oli intianin koti? Huutaa hän ei uskaltanut; hän tosiaan alkoi toivoa, että olisi ollut taas kotona, mutta velvollisuudentunto vei häntä vielä kokonaista viisikymmentä askelta pitkin lammen reunaa, ja sitten hän tuli ylipääsemättömän kallion äkkijyrkän törmän eteen, joka selvään sanoi: "Seis!" Nyt täytyi palata, taikka päästä törmän päälle. Hänen jenkkiläinen itsepintaisuutensa sanoi: "Koeta ensin päästä törmän päälle," ja nyt alkoi pitkä vaivaloinen kapuaminen, joka ei päättynyt, ennenkuin hän oli tullut korkealle paljaalle kalliolle, jonka toinen puoli vietti aivan jyrkkään ja jolle näkyi kylä ja meri.
Mikä hänen ilonsa lieneekään ollut, kun koti taas näkyi, sen äkkiä tukahutti kauhistuttava keksintö: hän oli aivan intianin kodan päällä ja sen molemmat asukkaat näyttivät niin peräti, niin kauhistuttavan villeiltä, että hän oli kiitollinen, kun he eivät häntä huomanneet. Hän paikalla teki takaperon, mutta sen verran toinnuttuaan, että jälleen uskalsi alas tirkistää, hän näki jotain käristymässä valkean edessä — "hennon käsivarren, jossa oli käsi ja viisi sormea", kuten hän jäljestäpäin sanoi, ja "tuskan kauhistus tuli hänen ylitseen". Niin niin, olihan kuultu, että semmoistakin tapahtui. Kun vain pääsisi turvassa kotiin! Miksi hän olikaan näin kiusannut kaitselmusta? Hän peräytyi hiljaa ja rukoili vain, että pääsisi pakoon. Mitä, viemättä edes perille raamattua? Synti olisi palata se mukanaan! Kallionkoloon hän sen pisti, ja sitten, ettei tuuli veisi irtaimia lehtiä, asetti kiven sen päälle ja pakeni tästä kamalasta paikasta.
Iltasella, kun Kuonab ja Rolf olivat ateriansa päättäneet — heillä oli leipää ja paistettua pesukarhua, — niin ukko nousi kalliolle taivasta katsomaan. Hänen silmänsä keksi paikalla kirjan, joka selvästikin oli siihen huolin peitetty ja siis kätkössä. Kätkö on intianille pyhä. Hän ei siihen koskenut, mutta kysyi myöhemmin Rolfilta: "Sinunko?"
"Ei."
Varmaan se oli jonkun omaisuutta, joka aikoi palata sen ottamaan, he siis jättivät sen rauhaan. Se jäi siihen moneksi kuukaudeksi, kunnes tulivat talvien myrskyt, repivät irti kannet, hajottivat lehdet, mutta kuitenkin jättivät tähteitä, joista kirja myöhemmin monien aikain perästä tunnettiin ja voitiin sen mukaan antaa vuorelle se toinen nimi, joka sillä on vielä tänä päivänä — "Pipliakallio, jolla Kuonab, Cos Cobin poika asui."
Kun Rolf ensi kertaa näki wigwamin paikan, niin hän ihmetteli, miks'ei Kuonab ollut sitä asettanut jonnekin lammen lähettyville, mutta pian hän oppi, että on parasta, kun on aamuaurinko, iltapäivällä varjo, suoja pohjois- ja länsituulia vastaan.
Molempien ensimäisten seikkain totuus kävi ilmi melkeinpä joka päivä; mutta pari kolme viikkoa kului, ennenkun viimeksi mainittu selvisi.
Aurinko sinä päivänä nousi ruskottavalle taivaalle, mutta katosi piankin paksun pilvenpankon taa. Tuulta ei ollut ja huomeneksen jälkeen päivä kävi helteisemmäksi ja painostavammaksi. Kuonab varustautui myrskyn varalle; mutta se tulikin odottamattomalla voimaila, luoteen ilmalta puhuri semmoinen, että se olisi repinyt koko kodan ilman ison kallion suojaa. Sen suojassa tuskin tuntui hengähdystäkään, mutta puolensadan askeleen päässä kaksi puuta hankasi toistaan, ja myrskyssä ne raappivat toisiaan niin rajusti, että maahan varisi hienoja savuavia puunpirstoja, jotka ilman sadetta varmaan olisivat roihun sytyttäneet. Ukkonen oli kova ja sitä kesti kauan ja vettä kaatui maahan tulvanaan. Sadetta vastaan oli varustukset, mutta ei tulvaa vastaan, joka ryöppysi pitkin kallion kylkeä, kastellen kodassa kaiken paitsi vuoteita, jotka, neljä tuumaa maata korkeammalla ollen, olivat hyvässä korjuussa; ja niillä maaten majan molemmat asukkaat kärsivällisesti taikka kärsimättömästi odottelivat, pahan ilman pauhatessa kaksi kastavaa tuntia. Sateen jymy muuttui sitten rapinaksi; pauhu märäksi viuhtomiseksi; myrskykuuro kuoli pois jättäen möykkyiselle taivaalle muuttelevia sinilaikkoja ja kaiken luonnon tyyneksi ja hymyileväksi, mutta voih kuinka märäksi! Tietysti tuli oli sammunut ja kaikki puut kastuneet. Kuonab veti pienestä kolosta vähän kuivaa ketripuuta ja otti hyllyltä tuluksensa, piikiven ja teräksen, tulta tehdäkseen; mutta samalla ilmestyikin arveluttava vaikeus, — taula oli kastunut ja siis kelvoton.
Tulitikkuja ei silloin vielä ollut olemassakaan. Piihin ja teräkseen luotti jokainen tulta tehdessään, mutta taula oli välttämätön, eikä tulesta nyt toivoakaan; ainakin Rolf niin luuli.
"Nana Boju oli karkeloimassa", sanoi intiani. "Näitkö, kuinka se teki tulen noilla hankaavilla puilla? Saman se opetti isillemmekin, ja sillä tavalla me teemme tulta, kun valkoisen miehen vehkeet pettävät."
Kuonab sitten leikkasi kaksi kuivaa ketripuun palasta, toisen kolmeaneljännestuumaa vahvan ja kahdeksaatoista tuumaa pitkän, pyöreän ja kummastakin päästä terävän. Toinen puunpala oli puolen tuuman vahvuinen ja latuska. Latuskaan palaan hän teki loven ja loven päähän kuopan. Sitten hän kankeasta kaarevasta kepistä ja sarvaannahkarihmasta teki jousen, valitsi pienen männynoksan ja kaivoi siihen puukon kärjellä vähäisen kolon. Siinä olivat puutulukset, mutta vielä olivat puut hankittavat, valkea ladottava ja kaavittava kuivaa puupötyä sytykkeeksi. Sitäkin saatiin ketripuusta, sekaan kaavittiin kuortakin, ja jauho kieritettiin parin tuuman palloksi. Siinä oli nyt sytykekin ja kaikki valmiina. Kuonab kiersi jousenjänteen kertaan pyöreän kalikan ympäri, pisti kalikan toisen pään latuskan paalikan koloon ja yläpäähän sovitti männynoksan, niin että kalikka seisoi vakavasti kahden navan välissä. Sitten hän alkoi vetää jousta edes takaisin, hitaasti, vakaasti, kunnes pyörivä kalikka jauhoi kuopastaan savuavaa mustaa pölyä. Sitten nopeammin, kunnes savua nousi hyvin vahvalti ja kuoppa oli pölyä täynnään. Nyt hän kohotti latuskaa paalikkaa ja löyhyytteli kädellään pölyä, kunnes näkyi hiilen hehkua. Sen päälle hän pani ketrijauho-sytykkeen ja puhalsi hiljaa, kunnes syttyi liekki, ja pian oli wigwamissakin valkea.
Koko aika, puupalain nostamisesta loimuavaan valkeaan saakka, ei ollut minuttiakaan.
Se on intianien vanha keino; Rolf oli siitä usein kuullut puhuttavan kuin puolena satuna; mutta hän ei ollut vielä koskaan sitä nähnyt, ja mikäli hän oli kirjoista lukenut, piti sen kysyä tunnin tai parin kovaa työtä, eikä vain moniasta sukkelaa temppua ja muutaman sekunnin aikaa.
Pian hän oppi sen itsekin, ja seuraavina vuosina hän saattoi, niin kummalta kuin se kuuluukin, opettaa saman tempun monelle intianillekin, joka oli sen unohtanut, valkoisen miehen kätevämpiin tuluksiin totuttuaan.
Samana päivänä metsään mennessään he näkivät kolme puuta, joihin salama oli myrskyn aikana iskenyt, ja ne olivat kaikki tammia. Rolfin mieleen silloin juolahti, ettei hän ollut koskaan nähnyt salaman iskevän muihin puihin kuin tammiin. "Onko se totta, Kuonab?"
"Ei, on niitä monta muutakin. Salama iskee useimmin tammeen, mutta iskee se petäjäänkin, saarneen, hemlokkiin[6], niinipuuhun ja moneen muuhun. Vain kahteen puuhun en ole nähnyt koskaan iskevän, balsamikuuseen ja koivuun."
"Miksi ne välttävät?"
"Piennä poikasena kuulin isältäni syyksi sen, että ne olivat suojelleet ja lämmittäneet Tähtityttöä, joka oli Ukkoslinnun sisar."
"Siitä en ole koskaan kuullut, kerro."
"Ehkä toiste, ei nyt."
Vehnäjauhoja ja perunoita, teetä ja omenoita kolmasti päivässä, se järjestys lopulta menettää viehätyksensä. Ei kalakaan voinut kokonaan korvata lihan puutetta. Kuonab ja Rolf siis eräänä päivänä lähtivät oikealle riistaretkelle. Suuren riistan ajat olivat Asamukin seuduilla olleet ja menneet, mutta monenlaisia pieniä otuksia vielä oli, eikä mitään sen runsaammin kuin murmelia, maanviljelijän vihollista. Syystä sitä vihattiinkin. Jokainen murmelinkolo oli vaara hevosen koivelle. Kerrottiin sekä hevosten taittaneen säärensä että ratsumiesten niskansa, kun ratsun jalka oli sattunut sorkahtamaan moiseen vaaralliseen reikään. Sitä paitsi jokainen murmelinpesä oli hävityksen pyörännapa, milloin se oli, niinkuin se enimmäkseen oli, keskellä vainiota. Epäilemättä vahingoita paljon liioteltiin, mutta maanviljelijät kuitenkin olivat jotenkin yksimielisiä siitä, että murmelit olivat maanvaiva.
Vaikka monikin maanviljelijä taisi harmitella, kun intiani kävi hänen maallaan viiriäisiä[7] ampumassa, niin näki hän aina mielihyvin hänen tulevan murmeleita tappamaan.
Ja intiani piti tätä jyrsijää luvallisena otuksena ja mitä herkullisimpana syötävänä.
Rolf katseli uteliaasti, kun Kuonab, ottaen jousensa ja nuolensa, sanoi mentävän tuoreen lihan pyyntiin. Vaikka oli montakin vainiota, jossa oli murmeleita, niin he varovasti kulkivat vainiolta vainiolle, tähyten vihannalta aukealta tummanruskeita pilkkuja, jotka tietenkin olisivat murmeleita rehunhakumatkoilla. Viimein he löysivätkin erään, yhden suuren ja kaksi pientä liikkuvaa ruskeaa esinettä apilan seassa. Suurempi nousi vähän väliä takajaloilleen, alati vaaralle valppaana. Vainio oli laaja, lakea ja suojaton; mutta aivan lähellä sitä puhtaampaa paikkaa, jossa epäilemättä pesä oli, oli vähän harjannetta, josta Kuonab päätti olevan lähestyessä apua.
Rolfin tuli pysyä piilossa ja antaa eräitä intianilaisia merkkejä, joita metsästäjä voisi noudattaa, kun otukset katosivat näkyvistä. Kun hän nyökkäsi päätään, niin se merkitsi "eteenpäin"; kun kätensä kohotti, kämmen eteenpäin, "seis!" Kun kuljetti kättään sivuttain, vyötärön tasalla, "kaikki hyvin"; kun etusormensa ojensi eteenpäin, sitten taivutti alaspäin, niin se merkitsi "mennyt reikään". Mutta Rolfin ei pitänyt tehdä mitään merkkiä eikä liikkua, paitsi kun intiani teki kysymyksen merkin, s.o. viittasi kädellään, sormet harallaan, kämmen eteenpäin.
Kuonab palasi sitten metsään ja kiersi kiviaidan taitse maapankon taa, ja vasta sitten hän lähti apilapeltoon, ryömien suullaan niin matalana, ettei häntä vähääkään näkynyt paitsi paljoa ylempää, vaikka apila oli vain jalan korkuista.
Sillä tavalla hän pääsikin matalan maapankon luo, joka oli pesän takana, sen asukkaitten häntä huomaamatta. Mutta nyt tuli pula. Hän ei nähnyt ainoatakaan. Varmaan ne vielä olivat jousen kantomatkaa kauempana, ja vaikeata oli saada niitä lähestymään pesää niiden samalla siihen hyökkäämättä. Mutta hän keksi keinon, kohotti toista kättään ja teki kysymyksen merkin ja Rolfia katsellen sai tältä vastauksen: "Kaikki hyvin, siellä ne ovat." Rolf kuljetti kättään vaakasuoraan, yksi sormi vakaasti osottaen. Sitten hän odotti hetkisen ja teki uudelleen saman merkin ja sai tarkalleen saman vastauksen.
Hän tiesi, että etäisen ihmisen liikkeet sattuisivat emomurmelin silmään; se kohoaisi pystyyn takajaloilleen nähdäkseen, mitä se oli, ja kun se toisen kerran tapahtuisi, niin se alkaisi liikkua, vaikk'ei juuri hätääntyneenä, pesää kohti ja kutsuisi poikaset mukaansa.
Metsästäjän ei tarvinnut kauaa odottaa. Hän kuuli emän kimakan varottavan vihellyksen, sitten iso murmeli loikki, luntusteli näkyviin, pysähtyen väliin haukkaamaan tai ympärilleen katsomaan. Heti sen takana olivat molemmat lihavat penikat. Päästyään pesänsä lähelle ne rauhottuivat ja alkoivat taas syödä, pennut aivan pesän suulla. Kuonab silloin asetti tylpän lintunuolen jousensa jänteelle ja kaksi muuta varalle. Kohottaen itseään niin vähän kuin suinkin hän jännitti jousen. Tsipp! tylppä nuoli kolkkasi pentua kuonoon, niin että se mukeltui nurin. Toinen hypähti ihmeissään ja nousi pystyyn. Niin teki emäkin. Tsipp! singahti toinen nuoli, toinen pentu potkimassa. Mutta emä livahti kuin salama pesänsä maanalaiseen suojaan. Kuonab tiesi, ettei se ollut häntä nähnyt ja että se luultavasti hyvin pian tulisi esiin. Hän odotti jonkun aikaa; sitten lihavan vanhan apilavarkaan tumpura kuono osaksi tuli näkyviin; mutta se ei riittänyt laukausta varten, eikä se näyttänyt vähääkään aikovan tulla sen kauemmaksi. Intiani odotti, tekisi mieli sanoa hyvinkin kauan, teki sitten vanhan kepposen. Hän alkoi viheltää vienoa matalaa säveltä. Lieneekö murmeli luullut sitä jonkun naapurin kutsuksi, vai muutoinko vihellys oli siitä niin kaunista, siitä ei tietoa, mutta se pian teki, niinkuin sen sukupuolen aina on tapana, nousi reiästä hitaasti ja yhä korkeammalle, kunnes se oli puoleksi ulkona, pystyssä istuen ympärilleen katsellen.
Nyt oli Kuonabin hetki tullut. Hän jännitti nyt väkäteräisen metsästysnuolen kärkeen saakka ja tähtäsi murmelia olan taa. Tsipp! varsi lävisti murmelin ja minutissa päätti sen päivät ja paikalla esti tuon vaistomaisen reikään ryntäämisen, jonka kautta niin moni murmeli livahtaa metsämiehen käsistä kuolettavasti haavotettunakin.
Kuonab nousi nyt seisomaan salaamatta itseään kauempaa ja viittasi Rolfille, joka tuli juoksujalkaa. Kolme lihavaa murmelia tiesi tuoreen lihan runsautta viikoksi, ja ne, jotka eivät ole sitä maistaneet, eivät osaa aavistaakaan, mitä herkkua nuori lihava apilalla ruokittu murmeli on, pannussa perunain keralla paistettuna ja nuotiotulen ääressä tarjottuna metsämiehelle, joka on voimallinen ja kelpo-lailla nälissään.
Kun he eräänä aamuna kävelivät polkua pitkin lammen reunaa, niin Kuonab osotti läheistä vettä. Siellä kellui kuin pieni pyöreä lehti, jossa oli kaksi helmeä, toisistaan hyvän välimatkan päässä. Sitten Rolf huomasi parin jalan päässä siitä suuremman uivan lehden, ja nyt hän älysi, että ensimäinen oli valtavan rosvokilpikonnan pää ja silmät, jälkimäinen sen selkäkilpi. Seuraavassa tuokiossa se nopeaan vaipui näkyvistä. Kolmea lajia kilpikonnaa oli kaikkialla ja rosvokilpikonnankin Rolf hyvin tunsi; mutta hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin valtavaa ja synkän näköistä syvyyden hirviötä.
"Se on Bosikado. Minä tunnen sen; se tuntee minut", sanoi mies punainen. "Meidän kesken on jo kauan ollut sota; jonain päivänä se ratkaistaan. Näin sen täällä ensi kerran kolme vuotta takaperin. Olin ampunut sorsan; se kellui vedenpinnalla. Ennenkuin sain sen maalle, veti jokin sen veden alle, enkä sitä sen enempää nähnyt. Tuli sitten metsäsorsa[8] poikineen. Toisen toisensa jälkeen se niistä otti ja vei lopulta emänkin. Se karkottaa kaikki sorsat, niinpä laskin sille monena yönä rihmoja. Sain muutamia pieniä rosvokonnia, kahdeksan ja kymmenen naulan painoisia. Ne olivat hyvät syödä, ja kolmasti sain jo Bosikadonkin koukkuun, mutta joka kerta, kun vedin sen kanuun reunalle, se katkaisi vahvimman rihmani ja meni menojaan. Se oli yhtä leveä kuin kanuukin; sen kynnet puhkaisivat kanuun kuoren; se väänsi ja ravisti sitä. Se näytti lammen pirulta. Minä pelkäsin!
"Mutta minun isäni opetti, ettei ole kuin yksi asia, jota miehen tarvitsee hävetä, — se on pelko, ja minä sanoin, ettei koskaan saa pelko minua johtaa. Minä etsin rehellistä taistelua Bosikadon kanssa. Se on minun viholliseni. Se kerran pelotti minut; minä pelotan sen kovasti. Kolme vuotta olemme toisiamme vahtineet. Kolmena vuotena se on karkottanut kaikki metsäsorsat ja ryöstänyt tyhjiksi kalarihmani, verkkoni ja biisamiansani. Usein en saa häntä nähdä — enimmäkseen niinkuin tänäänkin.
"Ennen Skookumia minulla oli pieni koira, Nindai. Se oli hyvä pieni koira. Se ajoi pesukarhun puuhun, otti kiinni kaniinin, ui maalle sorsan, vaikka oli hyvin pieni. Me olimme hyvin hyvät ystävät. Ammuin kerran sorsan; se putosi lampeen; minä kutsuin Nindain. Se hyppäsi veteen ja ui sorsan luo. Sitten sorsa, jonka luulin kuolleen, nousikin ja lensi pois, kutsuin siis Nindain takaisin. Se tuli luokseni veden poikki. Mutta sitten se, tuon syvän paikan kohdalla, kiljasi ja pulikoi. Sitten se haukkui, kuin olisi minua tarvinnut. Minä juoksin kanuulle ja meloin sukkelaan; näin pikku Nindai koirani uppoavan. Silloin tiesin, että se oli taas tuo Bosikado. Kauan tunnustelin tangolla, mutta en mitään löytänyt; vasta viiden päivän kuluttua yksi Nindain käpälistä näkyi alempana virrassa. Jonain päivänä minä revin auki tuon Bosikadon!
"Kerran näin sen rannalla. Se vieri alas veteen kuin iso kivi. Se katsoi minuun, ennenkuin sukelsi, ja kun katsoimme toisiamme silmiin, niin tiesin, että se oli manito; mutta se on paha, ja isäni sanoi: 'Jos paha manito tulee sinua häiritsemään, niin sinun pitää se tappaa.'
"Eräänä päivänä se kävi kiinni varpaaseeni, kun uin ammuttua sorsaa hakemaan, mutta minä pääsin matalalle vedelle ja pelastuin; ja kerran pistin kalakeihääni sen selkään, mutta se ei ollut niin vahva, että olisi kestänyt. Kerran se sai Skookumia hännästä kiinni, mutta karva lähti; koira ei ole sen jälkeen uinut lammen poikki.
"Kahdesti olen nähnyt sen niinkuin tänäänkin ja olisin voinut tappaa sen pyssyllä, mutta minä tahdon tapella sen kanssa. Monta kertaa olen istunut rannalla ja laulanut sille 'pelkurin laulua' ja vaatinut sitä tappelemaan matalaan veteen, jossa olemme tasaväkiset. Se kuulee sanani. Mutta se ei tule.
"Minä tiedän, että se viime talvena teki minut kipeäksi; nytkin se pahoilla taioillaan tekee pahaa. Mutta minun taikani pitää olla voimakkaamman, ja kerran me vielä tapaamme toisemme. Se sai minut kerran pelkäämään. Sen pitää vielä pelätä minua paljon, ja vedessä minä sen kohtaan."
Eikä saanutkaan kuluneeksi monta päivää, ennenkuin se tapahtui. Rolf oli lähtenyt vettä noutamaan lähteestä, joka oli kaivettu muutaman askeleen päähän lammen rannasta. Hän oli jo sikäli oppinut metsämiehen tavoille, että kulki varovasti ja ääneti ja aina katsoi ympärillensä, ennenkuin astui pois metsän suojasta. Liejusärkällä matalassa lahdessa noin viidenkymmenen askeleen päässä hän huomasi ihmeellisen harmaan ja vihertävän möhkäleen, jonka hän vähitellen erotti mahdottoman suureksi, päivää paistattavaksi kilpikonnaksi. Kuta enemmän hän katsoi ja vertasi sitä ympärillä oleviin esineihin, sitä suuremmalta se näytti. Sukkelaan ja ääneti hän pujahti takaisin Kuonabin luo. "Se on paistattamassa itseään — Bosikado — maalla!"
Intiani nousi äkkiä, otti tomahaukkinsa ja vahvan nuoran. Rolf tapasi pyssyä, mutta intiani pudisti päätään. He menivät lammelle. Niin aivan! Siinä se oli, iso, mulkosilmä hirviö, niinkuin liejunkarvainen pölkky. Ranta oli sillä kohdalla paljas. Olisi ollut mahdoton lähestyä hirviötä rantaa pitkin tappelumatkan päähän, ennenkuin se olisi päässyt veteen. Kuonab ei tahtonut käyttää pyssyä; hän tahtoi tasaista tappelua. Nopeaan hän teki suunnitelman, kiinnitti tomahaukin ja vyyhdetyn nuoran vyöhönsä ja pujahti sitten rohkeasti ja ääneti lampeen, lähestyäkseen rosvoa veden puolelta — joka olikin tässä tapauksessa ehdottomasti helpointa, koska kilpikonna luonnollisesti piti silmällä etenkin maan puolta ja koska välillä oli vahva ruokopehko, jonka suojassa uija saattoi lähestyä.
Rolf palasi metsään, niinkuin oli käsketty, ja hiipi hiljaa paikalle, josta hän, parinkymmenen askeleen päästä, saattoi pitää kilpikonnaa silmällä.
Nuorukaisen sydän sykki kovasti, kun hän tarkasti rohkeata uijaa ja vihaista matelijaa. Elukka varmaan painoi sadan naulan paikoille. Se on kokoonsa verrattuna voimakkain ja vihaisin kaikista matelijoista. Leuat ovat tosin hampaattomat, mutta reunat ovat terävät ja niissä on terävä nokka; se murtaa niillä luitakin. Kilpi on niin kova, etteivät petolinnut eivätkä petoeläimet voi sille mitään. Se makasi rannalla kuin pölkky, pitkä alligatorinpursto ojennettuna ja käärmemäinen pää ja pienet häijyt silmät valppaasti killistellen rantaa. Vanhaa ja leveää kilpeä reunusti viheriä sammal, suomuiset jäkäläiset kainalokuopat näkyivät, ja pari hyyppää nokki niitä ahnaalla halulla, nähtävästi hirviön mieliksi. Jos olivatkin silmät pienet ja punaiset, niin sitä jykevämmät olivat raajat ja kynnet. Mutta silmätpä ne antoivat hermovärähdyksen.
Syvällä vedessä, niin että häntä tuskin näkyi, intiani verkalleen saapui ruo'ikkoon. Siinä jalka pohjasi ja pysähtyen hän otti nuoran toiseen käteen ja tomahaukin toiseen ja sukelsi, ja noustessaan ylös hän oli kymmenen jalan päässä vihollisestaan ja vain neljää jalkaa syvässä vedessä.
Äkkinäisellä hyökkäyksellä matelija hypätä räiskäytti lampeen ja katosi, nuoransilmukan välttäen. Mutta Kuonab kourasi syvältä veteen sen sivu mennessä ja sai käteensä hirviön kyhmyisen pyrstön. Sitten se näytti voimansa. Silmänräpäyksessä se läiskäytti mahtavalla purstollaan sivulle päin, rutistaen käden kamalalla voimalla selkäkilpien teräväreunaisia kyhmyjä vastaan. Intianin koko sisua kysyi kiinnipitäminen tuosta veitsireunaisesta sotanuijasta. Hän pudotti tomahaukkinsa, sitten toisella kädellään heitti nuoran saadakseen kilpikonnan pään silmukkaan, mutta se väisti niin sukkelaan, ettei silmukka nytkään sattunut, vaan luiskahti kilveltä ja heidän painiessa kietoi mutkiinsa valtavan käpälän. Intiani tempasi silmukan kireälle ja he olivat toisiinsa sidotut. Mutta hänen ainoa aseensa oli nyt pohjassa ja vesi oli aivan sekautunutta. Hän ei nähnyt, mutta koetti sukeltaen haparoida tomahaukin kouraansa. Kilpikonna riuhtasi rajusti pakoon päästäkseen, päästäen pinnistyksestä runnellun käden, mutta sysäten samalla intianin kumoon. Huomatessaan etukäpälän olevan kiinni, se käänsi ammottavan kähisevän kitansa ja hyökkäsi vihollista vastaan, joka tepasteli veden alla.
Rosvokilpikonnalla on sama tapa kuin verikoirallakin, se tarttuu kiinni eikä hellitä, ennenkuin pala repeää. Mutaisessa vedessä senkin täytyi hairata umpimähkään, se tapasi vihollisensa vasemman käsivarren ja puraisi siihen terävän nokkansa epätoivon vimmalla. Kuonab samalla löysi tomahaukkinsa; nousten pystyyn hän kohotti riippuvaa kilpikonnaakin ja iski aseellaan vapaan käsivartensa koko voimalla. Isku puhkasi hirviön kilven, upoten syvälle sen selkään, mutta ilman mitään näkyvää vaikutusta, paitsi että intiani menetti aseensa, kun ei saanut sitä irtaantumaan.
Silloin Rolf hyökkäsi veteen apuun. Mutta Kuonab läähätti: "Ei ei, mene pois, — yksin minä."
Hirviön leuat olivat lukossa hänen käsivarressaan, mutta etukynnet, jotka repivät alaspäin ja ulospäin, raatelivat takkia, joka oli sitä suojellut, niin että pitkiä veriviiruja vuoti aalloille.
Epätoivoisen rynnistyksen jälkeen matalampaa vettä kohti Kuonab taas väännälsi tomahaukkiaan, — se liikahti, löyhtyi; vielä kerran, niin se irtautui. Sitten "kopp, kopp, kopp", ja tuo pitkä louhikäärmeenkaula katkesi, ruumis lähti, suuria suomuisia jalkojaan liikutellen ja alligatorinpurstoaan piesten, uimaan alaspäin, mutta valtava pää, vilkuttaen punaisia raukeita silmiään ja verta valuen, piti vielä pihdissä hänen käsivarttaan. Intiani pyrki rantaan, vetäen köyttä, joka piti elävää ruumista, ja kiinnitti sen puuhun, sitten hän otti puukkonsa, leikatakseen poikki leukalihakset hirviön päästä, joka kaivoi nokkaansa hänen lihaansa. Mutta kilpisuomut ja luut suojelivat lihaksia; hän ei voinutkaan iskeä iskua niiden voimaa lopettaakseen. Suotta hän hosui ja sohi, mutta vihdoin leuat suonenvetoisella värinällä aukenivat ammottamaan ja verinen pää putosi maahan. Vielä se haukkasi, mutta puunoksa sai kestää rutistuksen; siihen voimakkaat leuat purasivat kiinni ja siihen jäivät.
Tuntikauden päätön ruumis ryömi, taikka yritti ryömiä, aina lampea kohti. Ja nyt he saattoivat katsella vihollista. Heitä ei niinkään ihmetyttänyt sen koko kuin paino. Vaikka se oli tuskin neljän jalan mittainen, niin se oli niin raskas, ettei Rolf jaksanut sitä nostaa. Kuonabin naarmuja oli monta, mutta ne olivat mitättömiä; ainoastaan käsivarren syvä nokan haava ja leukain ruhjeet olivat vähän pahemmat, mutta niistä hän ei välittänyt. Skookum etunenässä haukkuen he kantoivat uhrin ruumiin leiriin; julma pää, yhä oksaa purren, koristettiin kolmella sulalla ja pantiin sitten seipääseen wigwamin viereen. Kun mies punainen seuraavan kerran lauloi, niin olivat sanat:
Asamukin rannoilla oli kesä paraimmillaan. Punasiipirastas oli melkein ennättänyt laulunsa päähän. Paksuimpiin ketripuihin kokoontui joka yö lukemattomat laumat nuoria pilkullisia punarintasatakieliä livertelemään, ja Piipunvarren lammella näkyi sorsapoikue tai pari.
Rolf oli ihmeteltävän hyvin kotiutunut wigwamielämään. Hän tiesi nyt tarkalleen, miten lakeinen oli asetettava, että se joka tuulella veti ulos savun; hän oli oppinut auringonlaskun merkit ja tiesi nyt, minne tuuli yöllä kääntyisi. Hän tiesi meren rantaan menemättäkin, oliko luode niukka ja saaliin toivo sen mukaan, vai mahtava vedenpako, joka jättäisi kuiville lihavimmat simpukkasärkät. Hänen tottuneet sormensa tunsivat ensi kosketuksella, oliko hänen yösiimassaan iso kala vaiko kilpikonna. Ja intianin rummun soinnusta hän tiesi, milloin oli tulossa sade myrsky.
Tottuneena käsitöihin hän oli monella tavalla parannellut leiriä. Vähimpiä parannuksia ei ollut se, että hän perkasi kaikki paikat ja poltti ruuhkat, jotka kokosivat jos kuinka paljon kärpäsiä. Osaksi hän olikin leiriin mukautunut siitä syystä, että hän oli muuttanut sen oman mielensä jälkeen, eikä hän enää ajatellutkaan, että hänen olonsa olisi vain väliaikainen majanmuutto. Ei hän tiennyt, eikä välittänyt, milloin se oli päättyvä. Hän vain totesi, että hän nyt nautti elämästä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen kanuunsa oli laskenut paljon koskia ja oli nyt vakaassa tasaisessa virrassa — mutta se olikin könkään kiivasta nielua. Metelin hetkeksi väsähtäminen ei merkitse sodan loppua, vaan uuden rymäkän valmistuksia; ja se tietysti tuli juuri vähimmän odotetulla tavalla.
Kunnanmies Horton nautti kansalaistensa kesken suurta luottamusta; hänellä oli terve arvostelukyky, vakaa taloudellinen asema ja hyvä sydän. Hän se omisti Asamukin rantain metsät ja oli siten intianin isäntä tämän omilla entisillä sukumailla. Sekä Rolf että Kuonab olivat olleet Hortonilla työssä ja tunsivat hänet siis hyvin ja pitivät hänestä hänen hyväntahtoisuutensa vuoksi.
Oli keskiviikkoaamu, heinäkuun lopulla, kun kunnanmies Horton leveänä ja ajelluin leuoin ilmestyi wigwamiin kallion juurelle.
"Hyviä huomenia kummallekin!" Sitten hän aikaa tuhlaamatta iski asiaan kiinni. "Kunnanmiesten kesken on väitelty ja paljon moitittu sitä, että valkoinen nuorukainen, kristittyjen vanhempien poika, papin tyttärenpoika, saa hylätä kristityt lähimäisensä ja seurakunnan, elää pakanan kanssa ikäänkuin muuttuakseen villi-ihmiseksi hänkin. Minä en tosin kuulu niihin, jotka umpimähkään tahtoisivat tuomita jumalattomaksi semmoisen hyvän miehen kuin Kuonab on, joka minun varman tietoni mukaan oman vajaan ymmärryksensä jälkeen joka päivä harjottaa jonkinlaista hartautta. Mutta siitä huolimatta ovat kunnanmiehet, viranomaiset, papisto ja kansa yleiseenkin kovasti huolestuneet tästä asiasta, ja ennen muita lähetysseura. On syytetty nimenomaan minuakin siitä, ja katkerasti moitittu, että minä olen välinpitämätön, kun sallin tämmöistä saatanan linnaa ja pesää omalla maallani ja hyysään semmoista, joka on kuin armosta pois paennut. Ei siis oman sydämeni jälkeen, vaan kaupunginneuvoston, vanhempien synodin ja pakanalähetyksen puolesta minun tulee ilmottaa sinulle, Rolf Kittering, että koska sinä olet vailla omaisia ja alaikäinen ja siten oikeudella olet seurakunnan holhouksen alainen, niin on päätetty, että sinun täytyy ruveta kunnianarvoisen Hesekiel Peckin huonekunnan jäseneksi, jonka luona saat elää todellisen hurskauden ja oikean opin hengessä. Vaikka hän onkin ulkokuoreltaan kylmä ja ankara, niin on hän kuitenkin sangen taattu kaikissa uskon asioissa, ja minun täytyy sanoa koko lailla maineessakin siitä, että hän lyhyestä katkismuksesta on lausunut muutamia erinomaisen sattuvia huomautuksia, jota paitsi hän on saanut paljon kannatusta sen kautta, että on kyennyt ilmi tuomaan Heprealaisten kirjan 12 luvun 27:nnen värssyn salatun merkityksen. Mies, jonka paljas läheisyyskin on takeena kevytmielisyyttä, leväperäisyyttä ja väärän opin julistamista vastaan."
"Siinä se, poikani! Elä nyt seiso siinä kuin varsa, joka ensi kerran ruoskan tuntee. Saat hyvän kodin ja kaikessa kokea mitä parasta hurskautta."
"Niinkuin varsa, joka tuntee ruoskan", tosiaan! Rolfiin isku sattui kuin satutettuun hirveen. Palata renkipojaksi oli tosin mahdollista, vaikkei hauskaa; jättää Kuonab juuri kun metsäelämä alkoi avautua, se oli masentavaa; mutta vaihtaa tämä kaikki orjuuteen vanhan Peckin hurskaassa huonekunnassa, semmoisen miehen, jonka kylmä julmuus oli karkottanut kotoaan hänen omat lapsetkin, se oli niin suuri onnettomuus muitten lisäksi, että hänen luontonsa nousi kapinaan.
"Mutta minä en lähde!" hän tiuskasi ja katsoi uhmaten leveään ja hyväntahtoiseen kunnanmieheen.
"Tule pois, Rolf, semmoinen puhe on sopimatonta. Elä anna pikaistuksen vietellä itseäsi syntiin. Tätä varmaan olisi äiti vainajasikin tahtonut. Ole järkevä; pian saat huomata, että se on kaikki parhaaksesi. Minä olen aina pitänyt sinusta ja pysyn aina ystävänä, johon voit luottaa."
"Puhuen sitten oman mieleni enkä ohjeitteni mukaan, sanon sinulle vielä, ettei sinun tarvitse tulla nyt, eikä nyt antaa vastaustakaan, vaan miettiä asiaa. Mutta muista kuitenkin, että ennen tulevan maanantain aamua taikka maanantai-aamuna sinua odotetaan vanhemman Peckin taloon, ja minä pelkään, että ellet tule, niin tulee ensi kerralla sanantuoja, joka ei ole yhtä ystävällinen kuin minä. Tule nyt, Rolf, ole hyvä poika ja muista, että uudessa kodissasi sinä ainakin elät Jumalan kunniaksi."
Ystävällisesti nyökäten, vaikka huolestuneen näköisenä, jykevä pahan sanoman tuoja sitten kääntyi ympäri ja tallusti matkoihinsa.
Rolf verkalleen, synkkänä, vaipui kalliolle ja tuijotti tuleen. Kuonab jonkun ajan kuluttua nousi valmistamaan päivällistä. Tavallisesti Rolf häntä auttoi. Mutta nyt hän ei tehnyt mitään, ei muuta kuin yrmeissään tuijotti hiilustaan. Puolen tunnin kuluttua ateria oli valmis. Hän söi vähän; sitten läksi itsekseen metsälle. Kuonab näki hänen makaavan sileällä kalliolla ja nakkelevan lampeen kiviä. Kuonab lähti myöhemmin Myanokseen. Sieltä palatessaan hän huomasi, että Rolf oli pilkkonut suuren kasan puita, mutta ei sanaakaan puhuttu. Rolfin kasvoissa synkän vihan ja kapinan ilme oli muuttumassa kivettyneeksi epätoivoksi. Toinen ei voinut arvata, mitä toisen mielessä liikkui.
Ehtoollinen syötiin vaieten; sen jälkeen Kuonab tuntikauden poltti piippuaan, kumpikin tuleen tuijottaen. Juovainen huuhkaja[9] huhuili ja narskui heidän päällään, saaden koiran vasten tapojaan kavahtamaan jaloilleen ja haukkumaan äänelle, josta se ei tavallisesti olisi välittänyt mitään. Sitten palasi hiljaisuus, ja miehen punaisen salattu ajatuksen juoksu paljastui yhdellä leimauksella.
"Rolf, lähdetään pohjan puolen metsiin!"
Se oli uusi yllätys. Rolfille oli alkanut vähitellen yhä enemmän selvitä, kuinka kiintynyt Kuonab oli tähän laaksoon, jossa hän palveli kadonneen heimonsa muistoa.
"Ja jätetäänkö tämä kaikki?" hän vastasi, osottaen kädenliikkeellä kalliota, intianipolkua, vanhan Petukuapenin paikkaa ja heimon hautoja.
Vastaukseksi heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja Kuonabin syvästä rinnasta kohosi vain tuo ainoa sana: "Ugh." Yksi tavu, syvä ja laskeutuva, mutta kuinka paljon se kertoi hitaasti kehittyneestä, lujaksi juurtuneesta ystävyydestä, taistelusta, jota oli kestänyt aamusta saakka, siitä kun kunnanmies julisti tuomion sanat, ja ystävyyden voittamasta voitosta.
Rolf käsitti tämän ja hän tunsi hetkellisen kouristuksen kurkussaan, ja "minä olen valmis, jos se on täyttä totta."
"Ugh! Minä menen, mutta kerran minä palaan."
Seurasi pitkä äänettömyys, sitten Rolf: "koska lähdetään?" ja vastaukseksi: "huomisiltana."
Lähtiessään seuraavana aamuna leiristä Kuonab kantoi raskasta taakkaa, ja se polku, jolle hän kääntyi, vei Myanokseen. Ei ollut mitään tavatonta, kun hän Silas Peckin tiskin eteen ilmestyen tarjosi kaupan parin lumikenkiä, kimpun ansoja, muutamia tuohisia ja niinipuisia astioita ja rummun, saaden vastineeksi teetä, tupakkaa, ruutia ja kaksi dollaria rahaa. Ilman selityksiä hän taas lähti ja palasi pian takaisin wigwamiin. Hän vei sitten padan metsään ja toi sen takaisin täynnään kuorta, jota hän oli verekseltä vuollut valkoisesta pähkinäpuusta.[10] Vettä lisättiin ja keitettiin, kunnes siitä tuli tummanruskeata nestettä. Kun se oli jäähtynyt, niin hän kaatoi sen laakaan astiaan ja sanoi sitten Rolfille: "Tule nyt, minä teen sinusta sinawan."
Pehmeällä rievulla hän alkoi sivellä värinestettä. Ensiksi piti vain kasvoihin, päähän, niskaan ja käsiin, mutta Rolf sanoi: "Samalla vaivalla punaat koko miehen." Hän riisuutui alasti; keltaisen ruskea neste muutti hänen valkoisen ihonsa mehevän kuparin karvaiseksi, ja hän oli muuttunut intianipojaksi, jota ei kukaan olisi tuntenut Rolf Kitteringiksi. Väri kuivi väleen ja vaatteet ylleen puettuaan Rolf käsitti, että hän jo oli moniaan sillan polttanut.
Wigwamin peitteestä otettiin kaksi kappaletta matkaan; ja makuuvaatteista tehtiin kaksi myttyä. Tomahaukki, jouset, nuolet ja pyssy ja kuparikattila vähine kalleine ruoka-aineineen jaettiin tasan ja sidottiin viilekkeellisiksi kantamuksiksi; sitten olikin kaikki valmiina. Mutta Kuonabilla oli vielä lisäksi yksi asia; hän meni yksin vuorelle. Rolf tiesi, mitä varten hän meni, ja piti parhaana olla seuraamatta.
Intiani sytytti piippunsa, puhalsi neljät savut neljään tuuleen, lännestä alkaen, istui sitten jonkun aikaa ääneti. Pian kuului kalliolta "hyvän metsästyksen rukous":