Oli vielä täysi päivä, kun Rolfin kevyt yhdenhengen kanuu lähti viiltämään Champlain järven pintaa.
Viisi tuntia hän viipyi matkalla. Tähdet paloivat jo taivaalla, kun hän saapui Burlingtonin satamaan. Kulkukoiran ulvonta kantoi hänen korviinsa, ja kun hän kulki ääntä kohti, niin kuka seisoi satamasillan päässä, kuono taivasta kohti? Kuka muu kuin Skookum, yksinään ja valitellen.
Mikä muutos siinä tapahtui, kun Rolf nousi maihin! Se haukkui, poukki pystyyn, kiljui, häntä heilui, pää heilui, jalat heiluivat, ruumis heilui, se hyppi sinne tänne, karkasi ympyröitä, katseli, eikö mistään saisi kananpoikasta juhla-ateriaksi ja lopuksi puhkesi pitkään juttelevaan luikutukseen, joka varmaan oli täynnään uutisia jokaiselle, joka sen ymmärsi.
Rolf paikalla saattoi perille sanomansa. Ne olivat hyviä uutisia, vaikkeivät tuoneetkaan tietoa ratkaisevasta voitosta. Kaikki riippui nyt MacDonoughista. Seuraavana aamuna piti kaikkien joukkojen, jotka suinkin joutuivat, tulla puolustamaan Plattsburgia. Kokonaista tuhatviisisataa miestä oli valmiina lähtemään heti päivän valjetessa.
Sen yön nukkui Rolf Skookumin keralla leirissä. Aamun koittaessa Skookum suureksi mielipahakseen teljettiin kellariin, ja sotaväki astui veneisiin, kulkeakseen niillä sotarintamaan.
Raikas pohjatuuli puhalteli heidän mennessään viistoon järven poikki, Plattsburgiin saapuakseen. Monta vankkaa miestä oli airoissa, mutta ei ollut toivoakaan siitä, että he lyhemmässä ajassa kuin viidessä tunnissa pääsisivät perille.
Puolet matkasta kuljettuaan he kuulivat tykkien jylinää. Jyske kävi yhtämittaiseksi. Selvää oli, että suuri meritappelu oli paraillaan käynnissä, sillä juuri tätä pohjatuulta brittiläiset olivat odottaneet.
Soutajat paransivat soutuaan ja veneitten kulku kiihtyi. He tiesivät, että veljet olivat siellä ahtaalla; heidän täytyi rientää. Pitkät veneet lensivät yli aaltojen. Tunnin kuluttua näkyivät mastot, purjeet, tappelun savu, mutta tuloksista oli mahdoton saada minkäänlaista selkoa. Albany ja New York olivat nyt vaarassa, eikä vain Plattsburg, ja miehet soutivat, soutivat ja soutivat.
Tykkien jyske kävi yhä kovemmaksi, vaikkei se ollut niin yhtenäistä kuin aikaisemmin. Nyt näkyivät laivatkin, jotka olivat vain neljän mailin päässä. Tuon tuostakin pöllähteli tykeistä savua, mastoja kaatui. He näkivät sen selvään. Soutajat vaan kiristivät huuliaan ja soutivat, soutivat ja soutivat.
Sir George ei ollut ottanut lukuun muuta kuin yhden esteen Albanyyn marssiessaan, ja se este oli MacDonough; mutta hän huomasi nyt, että oli toinenkin este, jonka nimi oli Macomb.
Selvästikin olisi ollut turhaa väenhukkaa koettaa vallottaa Plattsburgia eturintaman puolelta, kun kerran oli mahdollista kulkea ylempää joen poikki ja käydä kaupungin kimppuun takaapäin. Ja samoin oli selvää, että kun hänen laivastonsa saapuisi ja musertaisi amerikkalaisen laivaston, niin olisi brittiläisten sotalaivain sitten helppo ampua kaupunki raunioiksi, menettämättä ainoatakaan miestä. Suotuisaa tuulta hyväkseen käyttäen Downie jo oli päässyt lähtemään Isle au Noix'sta ja purjehti nyt alas järveä uljaine miehineen, uljaiden purjeiden vetämänä.
Koettuina miehinä, laivoja hoitamaan tottuneina, MacDonoughin joukkoa lukuisampina, paremmin varustettuina ja etevämpinä joka suhteessa paitsi merikunnossa, tulivat brittiläiset voitosta varmoina.
MacDonough oli perustanut sotasuunnitelmansa kolmeen pääliikkeeseen. Hän kävi ankkuriin lahden pohjoispuolelle, niin että laivaston, joka kävi hänen kimppuunsa, täytyi luovia vastatuuleen, voidakseen hänen kanssaan taistella. Hän meni niin lähelle maata, että laivaston, joka kävi hänen kimppuunsa, täytyi lähestyä maavarustuksiakin tykin kantomatkan päähän. Ja hän jätti ainoastaan yhden näennäisen aukon vihollisen käytettäväksi, ja sen aukon edustalla oli vaarallinen vedenalainen kari. MacDonoughin asema oli siis oikea ansa. Kaiken lopuksi hän veti laivoista maalle rautaketjuja ja viritti köysiä, niin että hän vipulaitoksella saattoi nopeaan kääntää laivansa ja ampua vihollista vuoroon laivan kummallakin kyljellä.
Kaikki oli valmiina sinä aamuna syyskuun 11 p:nä, kun brittiläinen laivasto, taitavasti johdettuna, pyörsi Cumberlandin niemen ympäri.
Jenkkilaivaston nuori komentaja paljasti päänsä ja polvistui kohtaloiden Herraa rukoilemaan, niinkuin ainoastaan ne osaavat rukoilla, jotka lähtevät taisteluun. Urhea vihollinen lähestyi kohti, ja kukapa epäili, etteikö senkin keskuudessa sydämistä kohonnut hartaita rukouksia. Ensimäinen brittiläisten yhteislaukaus rikkoi "Saratogan" kanahäkin ja sieltä lensi ulos kukko, lensi tykin nokalle seisomaan, räpytteli siipiään ja kiekasi. Jenkit hurrasivat ja pitivät sitä hyvänä enteenä.
Sitten seurasi taistelu — uljuutta ja kauhuja — sodan eläimellinen häijyys pääsi raivoamaan.
Aikaisin taistelun alussa joutui "Findr" niminen brittiläinen luuppi MacDonoughin ansaan ja tarttui vedenalaiselle karille.
Brittiläinen komentaja oli kaatunut, samoin moni hänen upseereistaan. Mutta kuitenkin brittiläiset ankaralla tykkitulellaan olisivat saaneet voiton, ellei MacDonough hyvässä huolessaan olisi varustanut laivojaan käännettäviksi. Kun yksi sivu oli ammuttu, niin laiva köysillä ja ankkuripelillä käännettiin, jotta voitiin laukaista toinenkin kylki.
Se oli epätoivoisimpia meritappeluita, mitä on milloinkaan taisteltu. Brittiläisen lippulaivan kolmestasadasta miehestä säilyi vain viisi haavoittumatta, niin vakuutettiin. Ja lopulta ei kahdeksasta laivasta ainoassakaan ollut pystyssä mastoa, johon olisi voinut purjeen vetää, eikä purjetta, joka olisi pitänyt tuulta. Vähemmässä kuin puolessakolmatta tunnissa taistelu oli voitettu ja brittiläinen laivasto hävitetty.
Taistelujen Jumalalle kumpikin puolue oli asiansa uskonut ja taistelujen Jumala oli sanansa sanonut.
Kaukana etelässä olivat veneissään Vermontista tulevat joukot, kenraali ja Rolf ensimäisessä. He olivat seuranneet taistelun vaiheita tuskallisella jännityksellä, sillä olihan siinä heidän maansa kohtalo miekan terällä.
Kello oli neljännestä yli yhdentoista, kun jyrinä vaimeni. Vermontin miehet olivat lähestyneet rantaa, voidakseen nopeaan nousta maihin, jos tarve vaatisi, kun samalla Union Jack[27] vaipui alas brittiläisen lippulaivan mastosta ja tähtilippu kohosi sen paikalle.
"Jumalan kiitos!" kävi hiljainen humiseva huokaus kautta veneiden ja moni ahavoitunut ja parrakas poski kastui kyynelistä. Jokainen kätteli naapuriaan, heidät kaikki valtasi syvä mielenliikutus, ja samoin kuin teatterissa kuulijakunta unhottaa paukuttaa käsiään, kun sen mielet ovat sulaneet, samoin ei tässäkään kukaan halunnut puhjeta meluisiin mielenosotuksiin.
Kenraali Macomb tiesi, että Sir George Prevost oli varovainen ja kokenut johtaja. Laivaston menetys varmaankin saisi hänet perin pohjin muuttamaan suunnitelmansa, — mutta millä tavalla? Tekisikö hän sivustaliikkeen hyökätäkseen Albanyn kimppuun, vai peräytyisikö Canadaan, vai varustautuisiko Plattsburgin luo odottamaan apuväkeä, vai yrittäisikö korjata häviönsä vallottamalla kaupungin ylivoimaisella väkirynnäköllä?
Mikä hänen suunnitelmansa olikin, varmaan hän pian ryhtyisi sitä toteuttamaan, ja Macomb tutki vihollisen leiriä terävällä tarkkaavalla katseella, mutta ei minkäänlaista muutosta ollut huomattavissa, auringon vaipuessa sateiseen länteen.
Mutta hänen oli tärkeätä tietää milloin suurempia liikkeitä alkoi tapahtua, ja heti yön tullen kutsuttiin joukko nopeimpia tiedustelijoita koolle. Kaikki olivat nuoria miehiä, useimmat olivat olleet mukana Mc Glassinin retkellä. Rolf näkyi muita kookkaampana, mutta erästä Seymour nimistä Vermontin poikaa mainittiin kaikkia muita nopeimmaksi.
Heille annettiin kaksi tehtävää. Ensinnäkin heidän piti saada selville, oliko Prevostin armeija tosiaankin peräytymässä, toiseksi, miten oli sen rykmentin käynyt, jonka hän oli lähettänyt Saranacin yläjuoksulle kiertoliikettä suorittamaan.
Kukin lähetettiin niille maille, jotka hän parhaiten tunsi. Toisia kulki länteen päin, toiset seurailivat virran juoksua ylöspäin. Rolf, Seymour ja Fiske, Vermontin mies hänkin, lähtivät hämärässä veneellä Plattsburgin satamasta, kaarsivat Cumberlandin mutkan ja nousivat yön tullen maihin Point au Rochessa, Treadwells lahden pohjoispuolella.
Sinne he piilottivat kanuunsa, sopivat siitä, että puolenyön aikaan jälleen tavattaisiin, ja lähtivät sitten kulkemaan länttä kohti kolmeen eri suuntaan, tavatakseen valtatien kolmelta eri kohdalta. Seymour nopeimpana lähti pohjoista kohti, Rolf sai keskivälin kuljettavakseen. Vielä sovittiin merkeistä: metsässä huuhkajan huhuaminen; veden partaalla kuikan uikutus. Sitten he erosivat toisistaan.
Metsät tuntuivat Rolfista sangen juhlallisilta tänä historiallisena syyskuun yönä, kun hän nopeaan astui niiden kautta, silloin tällöin pysähtyen kuuntelemaan luullessaan jonkun etäisen merkin osuneen hänen korvaansa. Silloin hän avasi suunsa, jottei hengitys eikä sydämen sykintä voinut häiritä rumpukalvon herkkyyttä.
Puolen tunnin kuluttua hän saapui valtatielle. Se oli tyhjä. Sitten hän kuuli huuhkajan huhuavan:
Rolf huhusi vastaukseksi jälkimäisen säkeen, mutta toinen vastasi taas molemmilla säkeillä, josta saattoi päättää, että se oli joko oikea huuhkaja tai joku vieras. Toveri se ei ainakaan ollut, sillä viimeiseksi vastaukseksi olisi riittänyt pelkkä "huuuuu—oo". Rolf ei saanut koskaan tietää, mistä se tuli, mutta hän ei sen kommin kiinnittänyt asiaan huomiota.
Kauan aikaa hän sitten istui muutamassa pimeässä kolkassa, josta hän saattoi nähdä tien. Plattsburgin puolelta kuului ääniä. Vähää myöhemmin ammuttiin paljoa lähempänä pari laukausta. Hän sai jälestä päin kuulla, että ne laukaukset tarkottivat erästä hänen toveriansa. Vihdoin kuului heikkoa etäistä kumahtelua: tumpp ta-ta tumpp ta-ta... Hän otti tupesta puukkonsa, pisti sen syvään maahan ja kosketteli sitten hampaillaan vartta. Se vahvisti ääntä ja nyt hän erotti selvään: sieltä tuli täyttä laukkaa nelistävä hevonen, mutta se oli vielä niin etäällä, että kului viisi minuttia, ennenkuin hän seisaaltaan erotti selvästi kavionkopseen. Hälyn lähetessä hän kuuli aseitten kalsketta, ja ratsastajan ohi ajaessa huomasi Rolf, että se oli brittiläinen upseeri. Mutta minne ja miksi?
Saadakseen tietää ratsastajan matkan määrän Rolf seurasi häntä juosten mailin verran. Hän saapui siten kukkulalle ja sinne pohjatuuli jälleen kantoi saman kumahtelevan äänen.
"Matkalla Canadaan, all right," hykerteli Rolf itsekseen. Mutta ei mikään osottanut, oliko hän vain sananviejä, vaiko etujoukon tiedustelija, vai oliko hänet lähetetty kutsumaan lisäväkeä.
Jälleen hän odotti kauan. Puoli yhdentoista aikaan kuului etelästä taas ääntä. Maahan pistetyn puukon avulla hän jälleen kovensi sen, mutta ei sittenkään erottanut tarkoin mitä se oli. Yö oli kuutamoton ja pimeä, ja huoletta saattoi istua sangen lähellä tietä, pelkäämättä tulevansa nähdyksi. Kahdenkymmenen minutin kuluttua ääni oli tullut sangen lähelle ja pian sitten musta joukko matkasi tietä pitkin. Ajomiesten kielestä ei ollut epäilystäkään; englantilaisen upseerin tuntee helposti puhetavastaan. Raskaita pyöriä vieri tietä pitkin; etujoukosta sanoi joku kovalla äänellä muutaman sanan ja hänen puheensa oli kaikuvaa ranskaa. Siinä selväänkin kulki joukko, jossa oli satakunta brittiläistä soturia, parit kolmet vaunut, tykkejä ja ranskalainen oppaana. Rolf luuli tuntevansa äänen; niin, hän oli melkein varma siitä, että opas oli François la Colle.
Tämä oli tärkeä huomio, mutta ei vielä ratkaiseva. Kello oli nyt yksitoista. Puolenyön aikaan hänen piti olla kanuulla. Hän lähti sinne niin nopeaan kuin pääsi, mutta kun yö oli niin pimeä, oli hänen kulkunsa pakostakin hyvin hidasta. Silloin tällöin pilkisti taivaalla tähtiä, ja niiden johdolla hän pääsi järvelle, seisahtui muutaman kymmenen askeleen päähän rannasta ja matki siinä kuikan vaikeroivaa uikutusta:
Kymmenen sekunnin kuluttua kuului vastaus:
Ja jälleen kymmenen sekunnin kuluttua Rolfin vastaus:
Hänen molemmat toverinsa olivat jo yhtymäpaikalla. Fisken käsivarren oli luoti lävistänyt. He päättivät parhaimmaksi lähteä oikopäätä pääkortteeriin laihoine tietoineen, samalla saadakseen hoitoa haavotetulle toverilleen. Mutta Fiske ei ollut milläänkään haavastaan, sanoi sitä vain naarmuksi ja muistutti heille, että heidän velvollisuutensa oli saada varma tieto vihollisen liikkeistä. Päätettiin sen vuoksi, että Seymour veisi takaisin Fisken ja saadut tiedot, Rolfin taas piti jatkaa tiedustelujaan.
Kello yhden aikaan yöllä hän oli jälleen samalla mäellä, jolta oli nähnyt yksinäisen ratsastajan matkan sekä tykistö- osaston, joka oli saapunut hänen perässään. Hänen siinä odottaessaan kuului pohjoisesta päin yhä heikkeneviä ääniä ja etelästä käsin toisia, jotka kasvoivat. Tunnin kuluttua hän näki vielä suuremman osaston sotaväkeä kuormastoineen ja lotisevine vankkureineen. Ainoastaan kaksi selitystä oli mahdollista. Joko kokosivat brittiläiset joukkojaan Chazyn satamaan, jonne he, pohjatuulen suojatessa heitä MacDonoughia vastaan, saattoivat koota riittävästi varastoja ja joukkoja pohjoisesta käsin, marssiakseen Albanya vastaan maan poikki; taikka sitten oli vihollinen kaikin peräytymässä Canadaan. Siitä voi saada selvyyttä ainoastaan yhdessä paikassa: Chazyn kylän tienristeyksessä. Hän sen vuoksi lähti juoksujalkaa Chazyyn, jonne oli matkaa kuusi mailia.
Edellä kulkeva sotaväenosasto matkasi kolme mailia tunnissa'; Rolf kulki viisi mailia. Parinkymmenen minutin kuluttua hän oli sen saavuttanut, mutta joutui nyt pulaan sen hitauden vuoksi. Mitä piti hänen tehdä? Oli melkein mahdotonta kulkea pimeässä metsän kautta niin nopeaan, että olisi saanut joukon sivu kaarretuksi. Hänen täytyi sen vuoksi tyytyä siihen, että kulki vähän matkan päässä joukon jäljessä. Kerran tai pari, jonkun ryhmän hiukan jätättäessä, hän sattui niin lähelle, että joutui vaaraan, sillä hän saattoi helposti kuulla heidän puheensa.
Siitä, mitä hän kuuli, kävi selvään ilmi, että armeija peräytyi. Mutta se oli kuitenkin ainoastaan rivien pakinoita. Hän malttoi levotonta mieltään ja seurasi verkalleen joukon jäljessä. Kerran muuan mies jäi jäljelle piippuaan sytyttämään ja hän melkein kosketti Rolfia. Huomatessaan kulkijan hän kysyi englanniksi, mutta ranskaksi murtaen: "Kuuleppas, toveri, onko sinulla tulta." Rolf matki Canadan englantilaisten puheenpartta, johon hän jo oli jonkun verran perehtynyt: "Ei ole, minä kun en polta", ja väistyi sitten vähän syrjempään, niin ettei häntä huomattu.
Kului melkein puolen tuntia, ennenkun he olivat Chazyssa, ja siellä he poikkesivat sille tielle, joka kulki suoraan pohjoista kohti. Ei epäilemistäkään, armeija oli matkalla Canadaan! Rolf istui aidalla aivan lähellä, kun heidän askeleensa kulkivat ohi trampp, trampp, trampp, ja vankkurit kolisivat klink, klunk, klonk, klank, ja äänet sitten hälvenivät pohjoista kohti.
Hän oli nähnyt ehkä kolmisensataa miestä; mutta brittiläisessä armeijassa oli kolmetoistatuhatta, hän sen vuoksi istui odottamaan. Kauaa hänen ei tarvinnutkaan vartoa. Puolen tunnin kuluttua lähestyi etelästä päin kaikesta päättäen paljoa suurempi joukko. Lyhtyjä kiilsi etupäästä, jonka vuoksi Rolf lymysi aidan taakse, mutta kun se oli matala, niin se tarjosi huonon suojan. Vähän syrjässä siitä oli tuomari Hubbellin tuttu talo taajoine pensasaitoineen. Sinne hän riensi, ja piiloutui pensaihin. Lähestyvä joukko oli hyvinkin samanlainen kuin se, joka oli edellä kulkenut, mutta paljoa suurempi. Siinä oli vähintäin kokonainen rykmentti, ja kun se oli kylätien täyttänyt, niin muuan upseeri huusi: "Seis!" ja antoi uusia ohjeita. Selväänkin joukon aikomus oli jäädä siihen yöksi. Muuan sotamies lähestyi aitaa, ottaakseen siitä polttopuita, mutta eräs upseeri häntä nuhteli ja kielsi. Löydettiin muita polttoaineita, huonompia aitoja ja valtatiellä ja läheisillä niityillä loimusi tuota pikaa kymmeniä tulia. Rolf huomasi joutuneensa satimeen, sillä parin tunnin kuluttua valkenisi päivä.
Yksinkertaisin pelastumiskeino oli lähteä taloon. Hän ryömi hiljaa talon ympäri rouva Hubbellin akkunan alle. Ajat olivat levottomat, mielet jännittyneet, ja pari kolme hiljaista napausta akkunanruutuun riitti herättämään kunnon rouvan. Hänen miehensä oli useammin kuin kerran tullut sitä tietä taloon.
"Kuka se on?" kysyi hän akkunanraosta.
"Rolf Kittering", vastasi toinen, "talo on sotamiesten piirittämä, ettekö voi minua piilottaa?"
Voisiko hän? Kukahan amerikkalainen nainen olisi siihen aikaan vastannut kieltäen?
Rolf luikahti taloon hiljaa.
"Mitä uutisia?" kysyi rouva. "Sanotaan MacDonoughin voittaneen järvellä, mutta että Plattsburg on vallotettu".
"Ei, ei, Plattsburg on hyvässä turvassa ja MacDonough on anastanut brittiläisen laivaston. Olen melkein varma siitä, että koko brittiläinen armeija paraillaan peräytyy Canadaan."
"Jumalan kiitos, Jumalan kiitos", sanoi rouva kuumasti, "minä tiesin, että niin piti käydä. Naisväki on joka päivä, aamuin ja illoin, kokoontunut tänne rukoilemaan. Mutta hiljaa!" hän laski sormen huulilleen varottavaksi merkiksi ja osotti erästä huonetta —"brittiläinen upseeri."
Hän toi sitten kaapista kaksi peittoa ja opasti Rolfin erääseen ullakkohuoneeseen. Katon alaosassa oli pieni ovi, joka johti puuvajaan. Sinne Rolf levitti peittonsa ja oikaisi uupuneet jäsenensä, ja pian hän oli vaipunut syvään uneen.
Päivänkoitossa torvet soivat, leiri nousi jalkeille. Talossa oleva upseeri nousi ja asettui portaitten eteen, suojellakseen taloa. Muut upseerit yhtyivät häneen.
Rouva Hubbell valmisti aamiaisen. Se syötiin montakaan sanaa vaihtamatta, kuuli Rolf myöhemmin. He maksoivat kukin puolestaan, asettuivat rykmenttinsä etupäähän ja lähtivät pohjoista kohti. Mutta talossa asuva upseeri jäi vielä ovelle.
Rolf kuuli sitten ullakkohuoneesta hiljaisia askeleita, suljettu ovi työnnettiin auki ja rouva Hubbellin tyynet, sievät kasvot tulivat näkyviin. Rauhottavasti päätänsä nyökäten hän asetti Rolfin eteen kahvikupin, leipää ja kupin maitovelliä. Ja ainoastaan se, joka on kaksitoista tuntia kulkenut ruuatta yhdeksäntoista vuoden iällä, ainoastaan se voi vähän aavistaa, kuinka hyvältä se maistui.
Pienestä luukusta Rolf saattoi nähdä edessään olevan tien. Yhä kasvavasta jyminästä saattoi arvata, että sotaväkeä oli enemmänkin tulossa, mutta siitä huolimatta hän hämmästyi, nähdessään kymmenen rykmentin marssivan ohi kaikkine varastoineen. Se oli urhea armeija, mutta sen mielentilasta sillä hetkellä ei saattanut olla epäilystäkään: joukot oli vallannut kaikkineen peräytyvän armeijan masentunut mieliala.
Plattsburgin kaupungin luona oli taistelu päättynyt, vaikka sitä ei oltu edes taisteltu, sillä MacDonoughin henki oli sekä maalla että vesillä, ja sen tunsi brittiläinen kenraali yhtä hyvin kuin jenkki-tarkk'ampujakin, paikalla kun Union Jack oli vedetty alas "Confiancen" mastosta.
Sir George Prevostin täytyi nyt tehdä ratkaiseva päätös. Hän saattoi väkivoimalla kulkea Saranacin poikki ja marssia Albanyyn ja koettaa tulla toimeen vihollismaan varoilla, jos hänen yhteytensä katkaistaisiin. Joka päivä virtasi vuorilta Albanyyn yhä enemmän tarkk'ampujoita. Ennenkun hän pääsisi kaupunkiin, voisi näiden luku olla suurempi kuin hänen oman väkensä, ja mikä sitten eteen? Ellei Suur-Britannia saattaisi lähettää uutta armeijaa taikka laivastoa hänen tuekseen, niin voisi hänen käydä samoin kuin aikoinaan Burgoynen.[28] Prevost ei tahtonut antautua semmoiselle vaaralle alttiiksi, vaan antoi syyskuun 11 p:n yönä, kahdeksan tuntia MacDonoughin voiton jälkeen, käskyn peräytyä Canadaan.
Salatakseen päätöstään niin kauan kuin suinkin hän kielsi lähtemästä liikkeelle, ennenkun aurinko oli laskenut. Piiritetty kaupunki ei saanut siitä mitään tietoa. Sen ei pitänyt saada tilaisuutta käyttää hyväkseen niitä suunnattomia henkisiä ja aineellisia etuja, joita peräytyvän vihollisen ahdistaminen tuottaa. Vasta aamulla herätessään sen piti huomata, että vihollinen olikin hyvässä turvassa rajan takana. Se oli sangen taitavasti suunniteltu temppu ja se olisi onnistunut mainiosti, ellei vihollinen olisi ollut yhtä ovela kuin hän itsekin.
Kuinka ahnaasti Rolf nyt tutki Chazyn tietä; kuinka suuri oli sen merkitys, mitä sillä oli nähtävänä! Kuinka hän himoitsi päästä parasta kuuluksi tullutta nopeuttaan takaisin oivia uutisiaan viemään. Kahdessa ja puolessa tunnissa hän varmaankin ennättäisi pääkortteeriin. Ja jonkinmoisella ylimielisellä ylpeydellä hän katseli karkotetun ja pakoon kääntyneen vihollisen sotaista loistoa ja uljuutta.
Jälkipäässä saapui joukko korkeampia upseereja, joiden komeat punaiset puvut kiilsivät kullasta. Kuinka sotaisilta he näyttivät, kuinka upeilta Vermontin huonopukuisiin pyssymiehiin ja Adirondackin karkeihin metsämiehiin verraten. Kuinka paljoa kauniimpi on hohtokivillä koristettu teräsmiekka kuin paljas harmaa säilä!
Rouva Hubbell seisoi ovella heidän ohi kulkiessaan. Kaikki he tervehtivät häntä kohteliaasti, ja upseeri, joka oli taloa suojellut, sai käskyn yhtyä rykmenttiinsä. Rouva heilutti auringonvarjostintaan, heidän kohteliaaseen tervehdykseensä vastaten, eikä voinut olla huudahtamatta:
"Miten kävi ennustukseni, Sir George, ja entä kukkarot?"
Rolf ei nähnyt emäntäänsä, mutta kuuli äänen ja näki sanojen hämmästyttävän vaikutuksen.
Brittiläinen kenraali pidätti hevosensa: "Miehen sana on hänen kunniansa pantti, hyvä rouva," sanoi hän. "Heittäköön nyt jokainen upseeri kukkaronsa rouvan eteen," — ja hän näytti itse muille esimerkkiä. Kuului toistakymmentä kilahtavaa kapsahdusta ja toistakymmentä upseeria lähti rahattomana, mutta tervehtäen, pois ratsastamaan.
Tuhannen dollaria kultaa keräytyi siten rouvan porraspäähän sinä aamuna, ja vielä tänä päivänä hänen lapsenlapsensa kertovat tapauksesta.
Rolfin tiedot olivat nyt täydelliset, hänellä ei ollut muuta tehtävää kuin viedä ne Plattsburgiin niin nopeaan kuin suinkin. Kymmenen rykmenttiä hän oli laskenut tähystysreiästään. Kello kymmenen aikaan jälkijoukko kulki ohi. Kello yhdentoista aikaan rouva Hubbell kävi hieman lähiseutua tarkastamassa ja ilmotti, että kaikki oli rauhallista niin pitkältä kuin hän saattoi nähdä kumpaankin suuntaan, eikä vihollista ollut näkyvissä millään taholla.
Kiitollisena puristettuaan emännän kättä hän lähti talosta kulkemaan niitä neljäätoista mailia, jotka Chazysta oli matkaa Plattsburgiin.
Virkistyneenä ja syöneenä, nuorena ja voimallisena, oikean ja voitokkaan asian edustajana hän lähti taipaleelle, juoksi ilokseen, riemuiten ajatellen nuoruuttaan, maataan, voimiaan, sääriään ja juoksijamainettaan. Alkaen pitkin käyntiaskelin hän piankin oli täydessä juoksussa, ja puolenpäivän aikaan hän jo oli kulkenut kuusi mailia. Mutta sitten hän kuuli heikkoa etäistä ammuntaa ja juoksuaan hiljentäen hän arvasi, että siellä paraillaan taistelivat hänen maamiehensä ja se brittiläinen osasto, joka oli lähetetty länteen päin anastamaan Saranacin kaalamoa.
Muistaen tiedustelijan velvollisuuden hän ensi työkseen koetti saada tarkkaan selville, keitä he olivat ja missä. Suuren puun latvasta hän näki punatakkeja kuin pisteitä etäisellä avopaikalla. Sitten he katosivat metsään. Haja-ammunta vaihtui kerran tai pari yhteislaukauksiksi. Sitten seurasi jonkun ajan äänettömyys. Vihdoin ilmestyi valtatielle noin puolen mailin päähän joukko punatakkeja. He kulkivat sangen nopeaan, peräytyivät minkä joutuivat ja tulivat sinne päin, jossa hän oli. Sen mäen päällä, jonka yli tie kulki, Rolf näki heidän äkkiä heittäytyvän maahan ja muodostavan mitä vaarallisimman väijytyksen, ja puolen mailin päässä, kautta metsän harpaten ja juosten tuli hänen rakastamiensa värien miehiä. He olivat ajaneet vihollista edellään, mutta harjaantunut sotaväki toipuu väleen säikähdyksestään, jos niillä on tarmokas johtaja, ja huomatessaan korkeiden rinteitten välillä kulkevan tien tarjoovan oivan tilaisuuden, pakenevat brittiläiset kääntyivät päin kuin takaa-ajetut metsäkarjut. Amerikkalaiset eivät huomanneet heistä merkkiäkään. He olivat liiaksi kiihtyneet voitostaan. He olivat unhottaneet tavanmukaisen varovaisuutensa ja joukossa juosten he kulkivat eteenpäin ahdasta solatietä, sivuillaan kahden puolen metsä ja vähän korkeammalla savirinteet. He kulkivat suoraa päätä surman suuhun. Rolf käsitti, että hänen täytyi heitä varottaa vaikka henkensä hinnalla. Hän luiskahti alas puusta ja juoksi metsän suojassa minkä suinkin pääsi väijytystä kohti. Se oli ainoa mäki sillä paikalla, — Beekmans Riseksi sitä sanotaan. Niin kaukana kuin suinkin punatakeista, mutta kuitenkin samalla mäellä seisten, koska siitä oli vapaa näköala, hän hyppäsi korkealle kannolle ja kiljui kovempaa kuin oli vielä koskaan eläissään kiljunut: "Takaisin, takaisin! Väijytys! Väijytys!" Ja kohottaen korkealle molemmat käsivartensa hän käänsi kämmenet ystäviään vastaan, joka oli vanhan kansan merkki: "takaisin".
Kahdesti ei heitä tarvinnut varottaa. Niinkuin takaa-ajetut sudet he livahtivat näkyvistä lähimpään suojaan. Paljastetusta väijytyksestä räiskähti heidän sekaansa vaaraton yhteislaukaus, ja kannon nokasta hypäten Rolf juoksi henkensä edestä.
Raivoissaan siitä että juoni näin huonosti onnistui, hyökkäsi parikymmentä punatakkia, pyssynsä ladattuaan, häntä kiivaasti takaa-ajamaan. Rolf syöksyi erään leppäsuon peittoon ja nopeuteensa luottaen rynnisti läpi tiheikköjen, yli suonsilmäin. Hän luotti siihen, etteivät punatakit semmoisella maalla kauaakaan seuraisi, ja hän tiesi että toverit olivat lähellä. Mutta leppäsuo päättyi niittyyn. Hän kuuli pensaitten lähistöllä rytisevän ja juoksi kohti pientä solaa, jonka alapäästä alkoi suojaisa metsä. Tämä oli hänen turman erhetyksensä. Paikalla kun hän oli avopaikalla, paukkuivat mäeltä pyssyt ja Rolf kaatui suulleen kuin kuollut.
Päivä oli juuri ehtinyt ohi puolen, kun hän kaatui; varmaan tuntikauden makasi hän tajuttomana. Kun hän jälleen tointui, niin hän yhä makasi samassa notkossa, ypöyksinään. Punatakit epäilemättä olivat pakoaan jatkaneet, jenkkipojat perässään. Rolfin kasvot olivat yltyleensä veressä. Takki oli repaleina ja verinen; housuissa oli risainen repeymä, joka oli punainen ja märkä. Hänen päätään pakotti ja sääri oli turtunut kuin ruhjottu. Hän tunsi sen heti kun yritti liikkua; oikea jalka oli polven alapuolelta murtunut. Toiset luodeista olivat raapaisseet hänen käsivarttaan ja päätään; tämä oli saanut hänet joksikin aikaa pyörtymään, tekemättä kuitenkaan suurempaa vahinkoa.
Kauan aikaa hän makasi hiljaa alallaan siinä toivossa, että joku ystävistä tulisi avuksi. Hän yritti huutaa, mutta voimat pettivät. Sitten hän muisti savumerkin, joka oli hänet pelastanut, kun hän oli metsään eksynyt. Huolimatta siitä, että käsivarsi oli haavotettu, hän sai kaivetuksi esiin piikiven ja teräksen ja valmistautui tulta tekemään. Mutta kaikki pienet puut, joihin hän ulottui, olivat äskettäisestä sateesta kastuneet. Töyräällä vähän matkan päässä oli vanha männyn kanto; siitä ehkä voisi vuolla sytykkeitä, joilla saisi tulen palamaan, ajatteli hän ja tapasi puukkoaan. Voi! tuppi olikin tyhjä. Jos Rolf olisi ollut neljää vuotta nuorempi, niin hän ehkä olisi murtunut ja itkenyt, niin turha lisä kuin se olisikin ollut hänen onnettomuuteensa.
Hän ojensi ruhjoutuneen säärensä siihen asentoon, jossa se tunsi vähimmin kipua ja makasi siten jonkun aikaa. Syyskuun aurinko paistoi hänen selkäänsä ja lämmitti häntä. Hän oli läkähtyä janoon, mutta vain muutaman kymmenen askeleen päässä oli pieni oja. Hitaasti, kamalin tuskin ponnistellen hän ryömi vatsallaan purolle ja joi, kunnes ei enää jaksanut juoda enempää, lepäsi sitten, pesi kasvonsa ja kätensä ja yritti uudelleen ryömiä lämpöiseen paikkaan. Mutta aurinko oli vaipunut puron törmän taa, pieni notko oli varjossa ja kuoleman kylmyys valui nuoren miehen tuskan vihlomaan ruumiiseen.
Haamuja kulki kautta hänen aivojensa, niiden mukana Si Sylvanne sattuvine sananparsineen, joista hän nyt muisti yhden ennen muita:
"Vaikeuksia sinulle lähetetään vain sen vuoksi, että ponnistaisit parhaasi mukaan. Kun olet parhaasi tehnyt, niin ole sitten tyynenä ja odota. Kaikki vielä selviää." Niin, siten hän oli sanonut, mutta nyt se loukkasi häntä kuin köykäinen pilapuhe.
Auringonlasku verkalleen päättyi; yötuuli puhalsi; hitaasti kuluvat hetket toivat mukanaan synkeyden, joka tunki hänen mieleensä. Tämä tosiaan tuntui hänen kohtalonsa surkeimmalta hetkeltä. Rampana, vilusta kuolevana, avuttomana — kykenemättä tekemään mitään muuta kuin odottamaan ja kuolemaan — hänen voihkavilta huuliltaan kohosi äidin ammoin opettama puoleksi unhotettu rukous: "Oi Jumala, armahda minua!" ja sitten hän vaipui hortoon.
Kun hän jälleen heräsi, niin tähdet tuikkivat taivaalla; hän oli vilusta turtunut, mutta hänen mielensä oli selvä.
"Tämä on sotaa", hän ajatteli, "ja Jumala sen tietää, ettemme ole sotaa etsineet." Ja sitten hän jälleen ajatteli: "Kun tarjouduin maatani palvelemaan, niin tarjosin henkeni. Minä mielelläni kuolen, mutta tämä ei ole se kuolema, jota minä olen halunnut", ja siunattu unohdus valtasi taas hänen mielensä.
Mutta hän oli sitkeäsäikeistä rotua; hänen hengenkipinäänsä ei niinkään vähällä sammutettu; sen leimuava tuli saattoi häälyä, heikontua, ja kasvaa uudelleen. Sinä kylmänä ja pimeänä hetkenä, jona elämän lamppu enimmän häälyy, hän heräsi kuullakseen suloista suloisempaa soitantoa, koiran äänekästä haukuntaa; minutin kuluttua se kuului lähempää, pian aivan vierestä, ja Skookum, harhaileva omapäinen, uskollinen Skookum hyppi hänen ympärillään ja haukkui hurjasti kohti tyveniä, tuikkaamattomia tähtiä.
Koleana hämärän hetkenä ... hän kuuli Skookumin haukun suloisen soinnin.
Läheltä kuului ihmisääni "halloo". Sitten toisia huutoja ja Skookum yhä haukkui ja haukkui.
Nyt kahahtivat pensaat aivan lähellä, niistä astui mies, joka polvistui, laski kätensä kuolevan sotilaan otsalle, ja hänen sydämelleen. Tämä avasi silmänsä, mies kumartui hänen ylitsensä ja sanoi lempeästi: "Nibowaka! tässä Kuonab."
Kun voitokkaat maanmiehet sinä iltana olivat palanneet Plattsburgiin, niin olivat kaupungissa kaikki sydämet kiitollisia ja iloisia ja inhimillisen rakkauden aallot kohosivat korkeiksi. Kerrottiin päivän jännittävät seikkailut ja havaittiin kuinka aina ratkaisevalla hetkellä joku ikäänkuin luonnollinen ihme oli tullut heidän puolelleen ja auttanut maan asiaa. Puhuttiin pakenevan jälkijoukon takaa-ajosta, mäelle asetetusta väijytyksestä, ja kuinka viime hetkessä eräs amerikkalainen tiedustelija oli ilmestynyt heitä varottamaan, — ampumisesta, hänen katoamisestaan, — kaikesta puhuttiin.
Sitten iloinen Seymour ja vaitelias Fiske kertoivat tiedusteluretkestään voitetun vihollisen kintereillä, ja kaikki kysyivät: "Missä on Kittering?" Puhe oli siis kypsä ja muuan näytti puukkoa, jonka hän oli löytänyt maasta väijytyspaikan läheltä; puukonpäässä oli kirjaimet R.K.
Tummaihoinen tiedustelija silloin nousi ylös, tuijotti puukkoon ja lähti nopeaan huoneesta. Kolmen minutin kuluttua hän seisoi kenraali Macombin edessä, hänen sanansa olivat harvat, mutta ne lähtivät sydämestä:
"Se on minun poikani Nibowaka; se on Rolf, sydämeni sen sanoo. Antakaa minun mennä. Minä tunnen, että hän kutsuu minua tulemaan. Antakaa minun mennä, kenraali. Minun täytyy lähteä."
Vain suuri mies voi arvata semmoisen miehen tunteet, joka harvoin puhuu. "Menkää vaan, mutta kuinka voitte löytää hänet näin yöllä?"
"Ugh, minä löydän", ja intiani osotti pientä, pystykorvaa keltaista koiraa, joka seurasi hänen kintereillään.
"Onnea matkalle, hän oli parhaita miehiämme", sanoi kenraali, kun intiani poistui. Ja hän lisäsi sitten: "Ottakaa mukaanne pari miestä, ja tässä, ottakaa tämä", ja hän ojensi intianille pullon.
Ja siten tapahtui, että Rolf päivän koitossa makasi paareilla, joita kolme tiedustelijatoveria kantoi. Skookum juoksenteli edellä, nuuskien ja vilkuillen suuntaan ja toiseen, — varmaankaan he eivät tällä kertaa joutuisi väijytykseen.
Ja siten oli puukon hukkuminen, — onnettomuuksista suurin, joka ennen muita oli Rolfissa herättänyt kapinallisia ajatuksia, muuttunut hänelle elämän tieksi, hänen vankilansa avaimeksi, kultakahleeksi, joka hänet turmasta pelasti.
Vaunujakin olisi ollut saatavana ja rattaita, mutta kun tie oli kolea, niin he kolmen vuorotellen kantoivat paareja ja kulkivat alas järven rantaan, jossa nopeaan sujuva kanuu oli varalla, ja kahden tunnin kuluttua haavotettu kannettiin Plattsburgin sairashuoneeseen.
Sääri pantiin paikalla lastoihin, haavat sidottiin, sairasta lämmitettiin, syötettiin ja puhdistettiin. Kun aamuaurinko paistoi huoneeseen, niin se oli jo rauhan ja tyyneyden maja.
Kenraali tuli ja istui vähän aikaa hänen vieressään, ja sanat, jotka hän lausui, tuottivat Rolfille runsaan, ilahuttavan korvauksen hänen haavoistaan. MacDonough niinikään kulki sairashuoneen kautta ja hänen läsnäolonsa lämpöiset väreet karkottivat kuoleman monenkin haavottuneen lähettyviltä, jolta elinvoimat olivat vähiksi vuotaneet, jonka sielu jo vaelsi kuoleman partaalla, valmiina antautumaan.
Rolf ei silloin täysin älynnyt, mutta myöhään jäljestä päin hän tajusi, että siinä ilmeni näitten kuluneitten sanain merkitys: "Hän täytti heidät uudella hengellä".
Ei ollut kaupungissa sitä miestä, joka ei luullut sodan päättyneen. Ei ollut kaupungissa sitä miestä, joka ei vahvasti uskonut, että maan asia oli pelastettu.
Kolme viikkoa on pitkä aika nuorukaiselle, joka on miesiän kynnyksellä, mutta monta iloakin sattui hetkien ikävyyttä hälventämään. Kaupungin äidit tulivat lukemaan ja juttelemaan. Sotarintamasta saatiin uutisia. Merellä oli saatu voittoja. Toverit kävivät hänen luonaan hetkiä viettämässä: nopsa Seymour, jota virkeämpää nuorta miestä harvoin on saapunut elämänilon punaiselle maljalle osaansa vaatimaan, vaitelias Fiske ja itse Mc Glassinkin kuivakiskoisine leikkipuheineen. Ne olivat iloisia ja hupaisia hetkiä. Ja tuli toisiakin. Tulipa eräs punaposkinen Vermontin äitikin, jonka kolme poikaa olivat henkensä heittäneet MacDonoughin tykkejä hoitaessaan, ja hän puhui siitä niin tyynellä äänellä kuin semmoinen, joka puhuu suurimmasta kunniastaan. Niin, hän iloitsi siitä, että Jumala oli hänelle antanut kolme semmoista poikaa ja että Hän oli lahjansa takaisin ottanut semmoisena kunnian päivänä. Jos Englannin hallitsija olisi tiennyt, että semmoinen oli maan henki, niin syytäpä hänellä olisi ollut kysyä: "Mitä hyötyä on siitä, että voitamme muutamia tappeluita ja poltamme muutamia kaupunkeja. Se on pieni ja nopeaan katoava etu. Sillä yksi voima on, jota ei mikään sotajoukko, ei laivasto, ei lait, ei mikään mahti maan päällä voi nujertaa eikä musertaa — ja se voima on ainoa, joka kestää ja on jonkin arvoinen — se on se voima, joka elähytti näitä miehiä, ja jonka ahjona ovat semmoiset äidit kuin mainittu luja, ylväs Vermontin äiti, hän, joka murheessaan riemuitsi."
Mutta nämä vieraat tulivat ja menivät. Kaksi oli, jotka harvoin poistuivat — pitkän solakka, keveästi astuva tummaihoinen intiani ja hänen keltainen varjonsa — aina vihattu, ärähtävä, pystykorva peni, joka aseittensa voimalla piti hallussaan kaikkia niitä osia lattiasta, jotka olivat vuoteen neljästä jalasta näykkäysmatkan päässä.
Kuonab nukkui yönsä lähellä Rolfin vuodetta peitteellä, ja päivällä hän omalla luvallaan hoiti sairasta ja koetti kaikenlaisilla juonilla saada häntä syömään yhä suurempia aterioita.
Sotapalvelus oli nyt helppoa. Kuonab kävi sen vuoksi metsällä pyiden olopaikoilla, Skookum kerallaan. Viimeksi mainitun hauska velvollisuus oli löytää linnut ja ajaa ne puuhun, haukkua puun alla, kunnes Kuonab hiljaa lähestyi jousinensa ja tylppine nuolineen täyttämään riistapussiansa. Ja näin pidettiin toipuvan ravinnosta mitä parasta huolta.
Rolf ensi alusta pitäen helposti pääsi haavoistaan voitolle, viikon kuluttua oli ruokahalu hyvä, uni hyvä ja hän silmin nähden voimistui päivä päivältä.
Silloin eräänä pilvettömänä huomenhetkenä, joka ennusti uljasta auringonnousua, intiani lainasi rummun ja seisoen varustuksien korkeimmalla kohdalla katsoi tummien vesien poikki kohti vaalenevia kaukovuoria. Siellä hän pienoiselle tulelle ripotti tupakkaa ja kinnikinnikkiä, samoin kuin loistava Gisiso Vermontissa poltti epätasaisen maailmanrannan, ja kalikalla hiljalleen napautellen rumpua katseli hän ylöspäin uhrisavun mukaan ja lauloi omalla kielellään:
Rolfin vuoteen ääressä kerrottiin idän ilmoilta hupaisia juttuja. Kerrottiin vuoriston kodeista, kerrottiin etäisten järvenrantain ja joentörmäin kotiliesistä, muistelmia kultakutrista lapsista, jotka odottivat isiään ja veljiään palaaviksi sodasta. Vaimoja tuli hakemaan miehiään, äitejä noutamaan poikiaan, joiden voimia koti kaipasi. Ja hänen oma sydämensä aina ja alati palasi uudistaloon jalon George järven rannalle.
Kahden viikon kuluttua hän kykeni nousemaan vuoteesta, kolmen kuluttua ontuen kulkemaan, ja lämpöisellä säällä hän saattoi käydä kaupungillakin.
Nyt hän tutustui sotavankeihinkin. Niitä oli toista sataa, kaikki tarkkaan vartioituja. Omituisia tunteita hänessä herätti niiden näkeminen. Vankien pitäminen oli hänestä niin epäamerikkalaista. Mutta hän käsitti, että oli tarpeellista pitää niitä pantteina, vangiksi joutuneiden amerikkalaisten vaihtamista varten.
Muutamat olivat synkkiä raakalaisia, mutta monta oli hyväluontoista ja ystävällistäkin, hilpeätä ja tuttavallista.
Hänen käydessään niitä toisen kerran katsomassa tervehti häntä tuttavallinen ääni: "Hei, Rolf! Comment ça va?" ja hänellä oli kiusallinen ilo tervehtiä François la Collea.
"Autta, minä pääsen pois, Rolf! Tahtohan te autta?" ja lyhyt ranskalainen kuiskasi ja iski silmää. "Seitsemen pieniä minu odota La Rivièren luona; ei jauho, luule isä kuollu."
"Minä teen, François, mitä suinkin voin", ja kun hän ajatteli hyljättyä kotia, niin hänen äänensä värähti ja kurkkua ahdisti. Hän muisti myös pyssyn luodin, joka oli vahinkoa tekemättä vingahtanut hänen päänsä päällitse. "Mutta", hän lisäsi vavahtavalla äänellä, "minä en voi auttaa maani vihollista karkaamaan."
Rolf sitten neuvotteli Mc Glassinin kanssa ja kertoi hänelle seikkailunsa myllyn luona, ja Mc Glassin, jolla oli sydän leveiden hartiain veroinen, otti asian paikalla omakseen ja meni kenraali Macombin luo, esittäen hänelle jutun ja pyynnön sillä seurauksella, että François kuusi tuntia myöhemmin sai passin, jolla hän pääsi vapaaksi, kun sitoutui sodan loppuajan pysymään kotonaan, ja pian vilkas ranskalainen olikin matkalla Canadaan.
Oli siellä toinenkin mies, jonka Rolf tunsi — posket kuopalla, leuat pussilla, iho sinipunertavan harmaahkona. Hän oli vanhimpia vangeista. Parta ja viikset olivat valkoiset. Hän ei tuntenut Rolfia, mutta Rolf tunsi hänet, sillä se oli itse Mikko Kittering. Hän oli sodan ensi kuukautena päässyt karkaamaan vankilasta ja oli yhtynyt viholliseen. Rolfia kammotti, kun hän huomasi, mikä haaksirikkoinen hylkiö hänen setänsä oli. Tätä hän ei voinut auttaa. Jos hän olisi ilmottanut, kuka mies oli, niin tätä vain olisi kohdeltu petturina. Rolf sen vuoksi sillä verukkeella, että vanki oli vanha mies, toimitti hänelle tavallista runsaammat annokset ja hankki omilla varoillaan hänelle runsaat tupakat. Sitten hän sydämessään antoi ukolle anteeksi ja pysyi hänestä loitolla. He eivät sen koommin koskaan tavanneet.
Suurin osa nostoväestä oli suuren tappelun jälkeen laskettu kotiin. Kaupunkiin jäi vain muutamia tiedustelijoita ja sen verran väkeä kuin linnan puolustusväeksi ja vankien vartioimiseksi tarvittiin. Joka päivä oli iloisia lähtijöitä, — miehet, joilla oli koti, pääsivät omaistensa luo. Rolfissa sama tunne kasvamistaan kasvoi, voimistumistaan voimistui. Hän nilkutti pääkortteeriin. "Kenraali, voinko saada lomaa käydäkseni" — hän epäröi — "kotona?"
"Kuinka, Kittering, minä en tiennyt teillä kotoa olevankaan. Mutta epäilemättä te pääsette, saatte kuukauden loman ja palkan tähän päivään saakka."
Champlain on kahden tuulen järvi. Pohjoistuuli puhaltaa kuusi kuukautta paljoakaan kiertelemättä, ja etelätuuli toiset kuusi kuukautta melkein yhtä vakaasti.
Seuraavana päivänä nähtiin tuohikanuun juosta pyyhältävän etelää kohti niin hyvällä tuulella, kuin se kunnolla saattoi kestää, Rolf keskellä puoleksi makuullaan, Kuonab perässä, Skookum keulassa ylinnä.
Kahdessa päivässä saavuttiin Ticonderogaan. Sieltä oli helppo saada apua taivallusmatkan poikki ja kolmannen päivän iltana Kuonab köytti nuoran Skookumin kaulaan, kun kanuu ohjattiin maihin Hendrikin rantaan.
Liedessä paloivat halot kirkkaalla lieskalla ja illallispata höyrysi tulella, kun he avasivat oven ja tapasivat perheen aterialle kokoontuneena.
"Minä en tiennytkään, että teillä oli koti", oli kenraali sanonut. Hänen olisi nyt pitänyt olla näkemässä, kuinka matkamiehet otettiin vastaan. Jos sota synnyttää maassa semmoista mieltä, niin se on yhtä paljon siunaukseksi kuin kiroukseksikin. Ilma oli sitä täynnään ja Van Trumperit aivan sulivat, nähdessään sankarinsa ontuen tulevan sisään. Rakkaus, sääli, ylpeys ja hellyys kohosivat myrskyksi joka sydämessä. "Heidän veljensä, heidän poikansa oli tullut takaisin, haavotettuna, mutta koetukset kestäneenä ja kunniakkaana." Niin, Rolfilla oli koti, ja tämän tunteen hurmaamana hän suuteli heitä kaikkia, Annetteakin, jonka posket hehkuivat ja silmät paloivat. Mutta totta puhuen, hän sai rangaistuksen rohkeudestaan, sillä suutelo herätti tytössä kainon ylpeyden tunteen, jota kesti monta päivää.
Ukko Hendrik käyskenteli ja puhui itsekseen. "Ohhoo, ko mun däydy valla naora! Misääs on se girottu koer? Ahah! Äläst ny siro sit. Mnää anna sill ganampoja däll gertta sulast ilost."
"Martta", sanoi Rolf, "te käskitte minua tulemaan tänne, jos haavottuisin. Kas niin, nyt minä olen täällä, ja olen tuonut veneen täyden tavaroita, jos nimittäin en nyt voikaan tehdä pellolla työtä."
"Jumal snuu sionakko, boekan! Suatt snuu ol davaroi tuor, snää kyll diärä, ett mee snuu dääll rakastamm kaikk, ja ain ko snää dule, nii mee siit ilostumm — ja duo Annette itk, kos snää menis sottaa."
"Äiti, enpä itkenyt; sinähän itkit ja pikku Heikki"! ja Annette käänsi pois tulipunaiset poskensa.
Lokakuu oli mailla ja puiden lehvät hehkuivat liekeissä ja kullassa, tammet, ja koivut purppuranvärisinä ja kullankeltaisina. Taivas oli sees ja valkopilvinen, järvi kirkas ja sininen.
"Isäini Jumala", oli Kuonabin tapana rukoilla, "kun minä saavun autuaitten metsästysmaille, niin anna silloin lehdenlähtökuu, sillä se on ainoa täydellinen aika".[29] Puhtaan sinitaivaan kuukautena, kun metsät ovat kaikista vaivoista vapaat, on laaksoissa yksi ainoa uhka. Sillä ken voi päästää hehkuvan hiilen kuivalehtisiin metsiin, niiden riehahtamatta siksi peljätyksi punaraivoksi, joka tuo tuhon kukkuloille?
Ken tulella koskettaessaan tappuroita ihmettelee, että ne leimahtavat liekkeihin? Entä voisiko kukaan muu kuin haaveilija luulla, että nuori mies parhaissa kasvuvoimissaan ja neitonen, joka juuri on päässyt punastumisikään voisivat joka päivä toisensa tavata ateria-aikoina ja jutteluhetkinä ja vielä edelleenkin olla olevinaan veli ja sisar? Missä vain on Virginia meren ympäröimällä saarella, siellä tulee hänen toveristaan Paul.
"Martta, mnuu miälestän Rolf ja Annette eivä huonost dappel, vai mitää snää siit duumat?"
"Hendrik, oles snääki sokkee myyrän boik", sano Martta. "Mnuu miälest doi naaburtalo olisis aik hyvä, mut Rolf sano: 'Ei, George järvi ei laingast hyvä. Hän dahrois, ett mek kaikk lähretäis sinn Hudsonill."
Marraskuun lähestyessä ja loma-ajan päättyessä Rolf jälleen oli ennallaan. Oli ollut jo pari viikkoa, viikatetta ja kirvestä heiluttaen, talossa apuna monessa kiireellisessä työssä.
He olivat yhdessä kyhänneet kokoon upean uuden navetan, jonka nurkat oli taiten tiiviiksi hakattu, katto tuohella katettu.
Mutta toistakin rakennusta Rolf oli rakentanut yöt ja päivät. Se ei ollut mikään rajamökki, vaan korkea suuri linna, upea ja tilava, täynnään rakkautta ja rakastettuja. Se ei ollut järven rannalla, eikä hänen suosimansa joenkaan rannalla, vaan korkeimpia vuoriakin korkeammalle se kohosi, ja hän rakensi ja rakensi sitä, kunnes kuukausi oli melkein loppuun kulunut. Vasta sitten hän uskalsi pyytää apua, ja Annette lupasi auttaa häntä rakennuksen valmistamisessa.
Niin, George järvi oli nälkätalojen maata. Ja se oli syrjässä liikeväyliltäkin. Se ei ollut Champlain eikä Hudsonkaan. Hendrik, joka kymmenen vuotta uurastettuaan hädin töin tuli toimeen, saatiin helposti muuttamaan mieltään. Seuraavana kesänä he päättivät lähteä hakemaan uutta talon paikkaa. Mutta nyt kulki matka ensin takaisin Plattsburgiin.
Marraskuun 1 p:nä Rolf ja Kuonab jälleen ilmottivat itsensä kenraali Macombille. Työtä ei ollut juuri mitään, ei muuta kuin valmistuksia talven varalle. Ei ollut pelkoa siitä, että naapuri enää tulisi pohjoisesta käsin rauhaa häiritsemään. Suurin osa nostoväkeä oli jo laskettu kotiin, ja Rolf ja Kuonabkin saivat Plattsburgiin tullessaan vain kunnialla eron virastaan, sotamitalin lupauksen kumpikin, ja Rolf vielä erikoisen kiitoksen siitä, että oli ollut mukana naulaamassa umpeen brittiläiset tykit.
Häijy sota ja sen pahennus oli vihdoinkin päättynyt. Toiset sanoivat sotaa "suurimmaksi onnettomuudeksi, mikä voi maata kohdata", mutta kuitenkin siitä oli kolme hyvääkin seurauksena: Amerikkalaisten keskinäinen epäluottamus oli haihtunut, sillä sodassa he olivat yhdessä taistelleet, "juoneet samasta kenttäpullosta". Pieni Canada, joka siihen saakka oli ollut vain hajanainen lumppukasa, oli sodan kiirastulessa niinikään lujittunut yhtenäiseksi, siitä oli kuontunut nuori kansa, joka jo kykeni itse puoliaan pitämään. Englanti, joka yhtämittaisista merivoitoistaan oli käynyt ylimieliseksi, oli opetettu noudattamaan oikeutta ja kohteliaisuutta, sillä vihollinen, jota se oli halveksinut ja loukannut, oli osottautunut merellä sen arvoiseksi. New Orleansin tarpeeton tappelu, joka taisteltiin viestien hitauden vuoksi kaksi viikkoa sen jälkeen kun rauha oli virallisesti solmittu, oli osottanut Tennesseen karkeitten tarkk'ampujain hyvästi pitävän puoliaan niitä taisteluissa karaistuja veteraneja vastaan, jotka olivat Napoleonin kukistaneet; he olivat maalla vakauttaneet tähtilipun kunnian.
Sota tuotti arvaamatonta aineellista tappiota kaikille, jotka olivat sen jalkoihin joutuneet, mutta ainakin kahdelle myös arvokkaita pysyväisiä etuja. Joulukuun 24 p:nä 1814 allekirjotettiin Ghentin rauhanliitto ja pitkät pyssyt ripustettiin tuvan seinille. Rauhankirjassa ei mitään sanottu sodan aiheesta — laivain tarkastusoikeudesta. Mitä syytä olikaan siitä puhua? Jos iso poika nolailee pienempäänsä ja saakin odottamatta selkäänsä, niin ei siitä tarvitse pöytäkirjaa laatia, jotta kumpikin voisi toisensa kättä puristaa, esim. tähän tapaan: "Minä John Bull, öykkäri, tämän kautta suostun ja lupaan ja vannon, etten enää vastedes pyri nolamaan sinua, Jonathan." Se kohta oli jo tapauksien logikan kautta tullut sovituksi. Tarkastusoikeus oli kuollut, ennenkun sota oli päättynytkään, ja sen hautauspaikkakin on tänä päivänä unhotettu.
Rolf ja Kuonab palasivat talveksi erämetsiinsä. Heti kevään tullen, kun kylvöt oli tehty, lähti Rolf Van Trumperin keralla valitsemaan talonpaikkaa. Jokainen dollari, minkä he irti saivat, kiinnitettiin Ylä-Hudsonin kauneihin viettäviin maihin. Rolf vaati, että oli paikalla ostettava niin laajalta maata kuin suinkin. Hendrikkiä vähän pelotti semmoinen siltain polttaminen. Mutta odottamattoman äkkiä ilmaantuikin hänen talolleen ostaja, joka ei kiinnittänyt niin suurta huomiota maanviljelykseen, ja tie alkoi sen kautta tasaantua.
Häät vietettiin vasta seuraavana vuonna, kun Annette oli yhdeksäntoista ja Rolf yhdenkolmatta vuoden ikäinen. Koti, johon he muuttivat, ei tosin ollut mikään linna, mutta se oli paljoa täydellisempi ja inhimillisempi.
Siten perustettiin uusi siirtokunta. Kun hyvää maata oli runsaasti, niin kävi kaikki muu helposti. Naapureita saapui yhä runsaammin, kaikki palstat saivat asukkaansa. Rolf ja Hendrik huomasivat rikastuvansa, ja Hendrik lopulta kiitti tekoa, joka hänestä aluksi oli tuntunut niin uhkarohkealta, sitä nimittäin, että heti alussa otettiin niin paljon maata kuin vaan voitiin saada. Nyt hän oli siitä hyvillään, sillä häneltä liikeni maata pojilleenkin, heidän miehiksi vartuttuaan ja pojat siten jäisivät kotiin.
Joen kosket olivat oivia voimalähteitä, niinkuin Rolf oli aavistanutkin. Sangen aikaisin hän alkoi pitää kauppaa ja ostaa nahkoja. Tarkoilla säästöillään hän rakensi sahan, ja sahan ympärille kasvoi kylä; kylään tuli postitoimisto, jonka nimikilvessä oli Rolfin nimi.
Kuonab tietysti oli tullut Rolfin kanssa, mutta taloa hän karttoi, ja karttoi sitä enemmän, kuta suuremmaksi se kasvoi. Hän rakensi etäiseen, suojaiseen paikkaan oman wigwaminsa.
Skookum oli kahden vaiheilla, kumpaanko liittyä, mutta lopulta se ratkaisi asian sillä tavalla, että jakoi aikansa molempien kesken. Paljoa se ei muuttunut, mutta sen verran lopulta lisääntyivät sen eläintieteelliset tiedot, että se oppi erottamaan tavalliset kanat metsäkanoista. Ja siten se alkoi ylpeästi suvaita kaakottavaa kanaparvea, joka aamuin joka puolelta karkasi koolle Annetten kutsuessa. Niin, se edistyi toisenkin askeleen, sillä eräässä tilaisuudessa se urheasti karkotti naapurin huonosti kasvatetun koiran, pahatapaisen öykkärin, jonka käsitykset lintutieteestä olivat yhtä alkeelliset kuin Skookumin itsensäkin olivat olleet nuorempana.
Tämä kaikki oli sille nyt suureksi hyödyksi, sillä sen alkoi jo olla vaikea oppia uutta. Se ei enää ollut nuori, ja ennenkun se oli nähnyt kahdeksannen kevään sulattavan talven lumet, se otettiin pois autuaitten metsämaille, joilla ei ole piikkisikoja, mutta kanoja joka puolella, ja jossa ihmiset eivät häiritse huvituksia.
Mutta vaikka se kuoli, niin se jäi eloon. Sen muisto säilyi ainiaan, sillä Skookum numero 2 täytti sen paikan, ja se taas antoi tilaa Skookum 3:nnelle, ja siten ne ovat sukuaan jatkaneet aina tähän päivään saakka.
Yleisöllä on jonkinlainen ryömivä terve äly, joka aina lopuksi osaa oikeaan ja tuomitsee rehellisesti; se on vaan hidas, sano' Si Sylvanne.
Kaksikymmentä vuotta sai kuluneeksi. Rolf kasvoi ja menestyi. Hän oli nyt varakas mies ja hänellä oli melkoinen perhe. Kauppa, ja saha nimittäin keräsivät nopeaan rahoja, ja pieniä pellavapäitä tuli aina säännöllisten väliaikain jälkeen.
Ja kun vuodet olivat kypsentäneet hänen ajatuksensa ja kullan jumalat anteliaalla kädellä täyttäneet hänen kukkaronsa, niin alkoi hänen laajempi elämänsä kukoistaa. Hänen älynsä oli terävä, hänen sukunsa vanha ja puhdasverinen. Hänen vakaumuksensa oli vankka, Jumalaa pelkäävä äiti oli hänet kasvattanut, puutteen kehto liekuttanut, kovien koettelemuksien koulu opettanut, salo ja sota vaaroineen kehittänyt ja karaissut hänet luottamaan itseensä, täyttänyt hänen mielensä uhrautuvan isänmaanrakkauden ylevällä hengellä. Hyvistä aineista oli hän siis koottu ja nämä aineet loistivat kuin kulta sulattavassa kuumuudessa. Kovat iskut, jotka joko musertavat taikka leimaavat kelvolliseksi, olivat osottaneet hänen kuntonsa. Hänessä oli terästä ja se oli kalskahtanut. Ja Rolf Kittering oli siten suuren laakson merkkimiehiä.
Semmoisia maa alati tarvitsee ja alati etsii. Vallanpitäjät, jotka tunsivat ja punnitsivat miehet, etsivät pian hänetkin, ja heidän lähettiläänsä oli harmaapää ukko Si Sylvanne.
Rolfia pelotti laajentaa vaikutuspiiriään monien toimiensa vuoksi. Mutta koska hän oli erinomaisen toimelias, niin puolue tiesi häntä tarvitsevansa. Asia siis sovittiin, eikä kauaa kulunut, ennenkuin Rolf seisoi Albanyn lainsäätäjäin keskuudessa ja saattoi tervehtiä vanhaa sahanomistajaa virkaveljenään. Ja kunniallisesti hän täytti paikkansa valtion neuvostossa.
Jokainen muutos toi mukanaan uutta toimeliaisuuttakin. Vuosi vuodelta hän alkoi olla yhä enemmän yleisen elämän mies ja hänen elämänsä siten aina laajeni. Albanysta hän tuli New Yorkiin, kaupan ja liikkeen maailmaan. Ja vihdoin oli hänen kookas miehuullinen muotonsa hyvin tunnettu Washingtonissakin ja hänen terve älynsä ja hyvä asiain ymmärryksensä nauttivat yleistä kunnioitusta. Mutta joka vuosi hän metsästyskautena järjesti asiansa siten, että saattoi viettää muutamia viikkoja Kuonabin kanssa saloilla. He kulkivat vanhoilla ansamaillaan, elivät uudelleen entisajan elämää; ja kahta hartaammin näitä retkiä tehtiin, kun Rolf nuorempikin tuli mukaan ja eli ja hehkui kautta kaiken.
Mutta Kitteringin elämää se ei enää ollut, vaan ne olivat vain harvinaisia lomahetkiä, ja yhä enemmän Kuonab alkoi käsittää, että he kohtasivat toisensa vain menneisyydessä. Kun suuri talo kohosi joen rannalle, niin älysi hän jo silloin, että heidän tiensä olivat eronneet. Hänen kunnioituksensa Nibowakaa kohtaan oli muuttunut miltei jumaloimiseksi, ja kuitenkin hän tiesi, että heidän polkunsa vuosi vuodelta yhä enemmän loittonivat toisistaan. Rolf oli kasvanut hänen sivutseen, Kuonab tunsi itsensä jälleen yhtä yksinäiseksi kuin sinä päivänä, jona he olivat ensiksi kohdanneet toisensa. Vuosien vieriessä oli hänenkin elämänkäsityksensä laajentunut, hän käsitti, että ajat olivat muuttuneet ja että hänen elämänsä oli menneiden aikain elämää.
"Minun tietoni ovat metsän tiedot", hän sanoi, "mutta metsät nopeaan häviävät. Muutaman vuoden kuluttua metsiä ei enää olekaan ja minun tietoni on silloin houkan tietoa. Tässä maassa on nykyisin voimallinen suuri asia, jonka nimenä on 'trade',[30] ja se syö kaiken muun ja lopulta kansankin. Sinä olet siksi viisas, Nibowaka, että melot virran mukana, siten olet saanut jättiläisen puolellesi kääntymään, ja sen voima tekee sinut suureksi. Mutta minulle se ei sovi, ja sen vuoksi minä, niin kauan kun minulla on riittävästi syötävää ja maatessani suojaa, tyydyn valoa odottamaan."
Hän asui laakson toisella puolella, vastapäätä suurta kauppapuotia, majassa, josta hän helposti saattoi nähdä auringonnousun. Kaksikymmentäviisi vuotta niiden viidenkymmenen lisäksi, jotka hän oli viettänyt Mayn Mayanojen maassa, olivat samentaneet hänen silmänsä, riistäneet hänen jalkainsa joustavuuden, sirottaneet hänen hiuksiinsa talven härmän. Mutta ne eivät olleet muuttaneet hänen henkeään, eivätkä vähentäneet hänen rakkauttaan hongikoita eikä auringonnousua kohtaan. Niin, vieläpä useammin kuin entisaikaan hän otti laulurumpunsa sille kalliolle, jolla hän Jumalaa palveli — idahoonsa, joksi lännen punanahka olisi sitä sanonut. Koska paikka oli korkea ja tuuli puhalsi vilusti, niin hän rakensi sinne pienen, idän ilmalle antavan majan.
Hän oli vanha ja metsästykseen hän ei enää kyennyt, mutta hän eli nyt voimallisen käden turvassa. Toisinaan hän sitä hämärästi ajatteli: häntä tuki nyt sen pojan käsivarsi, jonka hän viisitoistavuotisena oli suojaansa ottanut. Wigwamista ei puuttunut ravintoa eikä peitteitä, eikä vapautta metsissä, jotka olivat auringonnousun kallion alla. Mutta yksi nälkä oli, jota ei mikään kaukonäköinen Nibowaka voinut tyydyttää, ei edes puhua siitä. Ja Kuonab rakensi toisen majan auringon laskun puoleen kallion vastakkaiselle reunalle. Istuen pienen tulen ääressä, jolla hän viritti laulurumpuaan, hän usein tuijotti iltaruskossa palaviin pilviin. "Minä kuulun nyt auringonlaskuun, minä ja minun kansani", hän lausui, "yö sulkee meidät helmaansa."
Eräänä päivänä saapui vuorille muukalainen. Hänen vaatteensa olivat valkoisen miehen vaatteet, mutta hänen päänsä, hänen jalkansa ja silmänsä — hänen verensä, askeleensa ja sielunsa olivat Lännen punaisen intianin. Hän tuli tuntemattoman luota tuoden sanoman niille, jotka eivät häntä tunteneet: "Messias oli tuleva, pelastaja, jota Hiawatha oli käskenyt odottamaan. Hän oli tuleva suurella voimalla pelastamaan punaista rotua ja hänen kansansa piti laulaa henkikarkelon laulua, kunnes henki tuli opettamaan heille näyssä viisautensa ja tahtonsa!"
Mutta hän ei tullut valkoisen miehen taloon, vaan yksinäisen intianin luo, joka asui kallionrotkossa, ja se laulu, jonka hän toi ja opetti, oli laulu surevasta kansasta, joka etsi isäänsä.