Ja kun tämä päättyi, huhusi metsästä, pohjoisen puolesta, juovainen huuhkaja.

"Ugh! hyvä", muuta hän ei virkkanut Rolfin luo palatessaan; ja kun aurinko laski he lähtivät pitkälle matkalleen päin pohjoista, Kuonab, Rolf ja Skookum. He eivät olleet kulkeneet sataa askelta, ennenkuin koira pyörsi ympäri ja oikaisi minkä pääsi paikkaan, jossa sillä oli luu kätkössä, ja heihin yhtyen juosta hölkytti sitten luu suussaan.

Valtatietä olisi ollut mukavampi kulkea, mutta tarpeen oli matkata ihmisten näkemättä. Sen vuoksi he kulkivat Asamukin puronvarren polkua ja tulivat tunnin astuttuaan länteen kulkevalle Kissakallion tielle. Jälleen heitä houkutteli avoin tie, mutta jälleen Kuonab päätti pysyä metsissä. Puolen tunnin kuluttua heidät pysäytti se, kun Skookum ajoi puuhun pesukarhun. Koiran sidottuaan he kulkivat metsää vielä pari tuntia, mutta sitten he, noin kahdeksan mailin päässä Piipunvarresta, pysähtyivät, ainakin Rolf kovin uupuneena. Oli puoliyö. Telttavaatteesta hät'hätää tehtiin kahden vuode ja nukuttiin aamuun asti. Kun he sulkivat raskaat silmänsä, niin kuului huuhkaja ystävän rohkaiseva tervehdys, "Huu, huu, huu, huu, jah, huu!" ja se kuului yhä pohjoisesta.

Aurinko oli korkealla ja Kuonabilla oli aamiainen valmiina, kun Rolf heräsi. Hän oli kankeana astumisesta ja raskaasta taakastaan, ja kuuli salaisesti iloiten, että heidän pitikin levätä se päivä metsässä piilossa ja matkata vain yöllä, kunnes tultiin seutuun, jossa ei kukaan heitä tuntenut eikä tullut pidättämään. He olivat nyt New-Yorkin valtiossa, mutta se ei suinkaan vielä tiennyt sitä, että he olivat takaa-ajolta turvassa.

Auringon noustua korkeammalle Rolf lähti metsälle jousineen ja tylppine nuolineen, ja hän saikin, josta hänen oli suureksi osaksi Skookumia kiittäminen, kolkatuksi pari oravaa, jotka nyljettiin ja paistettiin päivälliseksi. Yön tullen he jälleen lähtivät matkaan, kulkien kymmenisen mailia. Kolmantena yönä kuljettiin vielä enemmän, ja seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, koko päivä lymyttiin. Mutta maanantai-aamuna, joka oli kirkas ja päiväpaisteinen, he lähtivät kulkemaan vapaasti valtatietä, vaikka se oli ensimäinen aamu, jona heitä varmasti kaivattaisiin, ja he kulkivat rohkeudella, jota eivät olleet vielä koko matkalla tunteneet. Kaksi asiaa uutuudellaan herätti Rolfin huomiota: maalaisten uteliaat pitkät katseet heidän kulkiessaan talojen ja vastaantulevien ohi ja koirien raju kiukku. Tämä jälkimäinen tavallisesti voitiin taltuttaa keppiä heristämällä, tai kiveä maasta tavottamalla, mutta kerran suunnaton ja vihainen juovikas verikoira seurasi haukkuen semmoisen matkan päässä, ettei juuri ulottunut kepillä lyömään, ja sai kun saikin höyhennetyksi Skookumia, kunnes Kuonab jännitti jousen ja ampui tylpän nuolen, joka sattui petoa kuonon päähän ja ajoi sen ulvoen kotia kohti, Skookumin saadessa muutamia sangen tyydyttäviä näykkäyksiä vihollisen peräpakaroihin. Sinä päivänä taivallettiin kaksikymmentä mailia ja seuraavana viisikolmatta, sillä nyt oltiin hyvällä tiellä ja taakatkin alkoivat huveta. Oli montakin taloa, joissa ystävällinen talonväki antoi ilmaiseksi aterian. Mutta monesti Skookum tuotti harmia. Taloissa ei ensinkään hyväksytty niitä tapoja, joita se kanoja kohtaan osotti. Skookumia ei koskaan saatu käsittämään sitä hienoa eläintieteellistä eroa, mikä on metsäkanain välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvallista riistaa, ja tavallisten kanain välillä, jotka ovat suuria lintuja ja luvatonta riistaa. Semmoiseen saivarteluun ei selvästikään kannattanut perehtyä, suostumisesta puhumattakaan.

Piankin nähtiin ilmeisesti paremmaksi, että Rolf yksin meni taloihin ja Kuonab jäi koiraa pitelemään. Koiria ei näyttänyt yhtä paljon kiukuttavan Rolfin haju, ja Rolf taas, muistaen mitä oli ajatellut, kun maankulkijoita oli ennen aikaan hänen kotiinsa saapunut, aina kysyi, saisiko ruuan edestä työtä, ja piankin hän huomasi, että menestys oli parempi, kun ensiksi kääntyi talon naisväen puoleen, ja sitten, hymyillen mainion valkoisia hampaitaan näyttääkseen, puhui selvää ja epä-intianilaista engliskaa, joka teki sitä paremman vaikutuksen, kun puhuja oli ilmetty intiani.

"Koska minusta täytyy tulla intiani, Kuonab, niin täytyy sinun antaa minulle intianilainen nimikin", hän sanoi muutaman sellaisen välikohtauksen jälkeen.

"Ugh! Hyvä! Se on helppoa! Sinä olet 'Nibowaka', viisas." Sillä intiani oli hyvin huomannut nämä oireet ja antoi nimen sen mukaan.

He kulkivat nyt pari-kolmekymmentä mailia päivässä, karttaen jokilaakson kyläkuntia. He eivät sen vuoksi nähneet Albanya ensinkään, mutta kymmenentenä päivänä he tulivat Fort Edwardiin ja näkivät ensi kerran suuren Hudsonin. He eivät siellä viipyneet kuin sen verran, mikä oli aivan välttämätöntä, vaan painalsivat Glens Fallsin tietä ja matkansa yhdentenätoista iltana kulkivat vanhan aution linnan ohi ja näkivät George järven pitkäveteisen pinnan, sen metsärannan ja kauempaa pohjoisesta vuorien häämötyksiä.

Uusi ajatus iski nyt heidän mieleensä. — "Ollappa nyt kanuu, joka jätettiin Piipunvarren lammelle." Se heräsi kummassakin, kun he näkivät rannattoman selän, ja varsinkin kun Rolf muisti, että George järvestä pääsi Champlainiin, joka taas oli vanhastaan varsinainen valtatie kaikkiin erämetsiin.

He tekivät nuotionsa, niinkuin olivat tehneet kymmeniä kertoja ennenkin, ja valmistivat ateriansa. Veden lähellä leikkivä kirkas sinipinta ilahutti ja innosti; kun he menivät rantaan, niin Kuonab huomasi jälkiä ja sanoi: "valkohäntähirviä." Hän ei näyttänyt siitä paljoakaan kiihtyvän, mutta Rolf sitä enemmän, ja nuotiolle palatessaan he tunsivat uuden kohentavan tunteen — he olivat saapuneet "luvattuun maahan". Nyt heidän tuli valmistautua vaikeaan tehtävään, etsiä metsämaita, joita ei vielä kukaan ollut omakseen katsonut.

Kuonab, muistaen vanhat metsälait, kuinka aina ensiksi tulleella oli oikeus siihen laaksoon, jonka hän oli metsästysalueekseen katsonut, ja kuinka siihen ei saanut toinen tulla, ennenkuin ensimäinen mielisuosiolla luopui oikeudestaan, vaipui omaan ajatuksenjuoksuunsa. Rolf taas vaivasi päätään sillä, mistä he saisivat varustukset, kanuun, ansat, kirveet ja ruokavarat. Nuorukainen rikkoi vaitiolon.

"Kuonab, meidän pitää saada rahaa, millä ostaa varustukset; nyt alkaa heinänteko ja pian elonkorjuukin; helppo nyt on saada kuukaudeksi työtä. Siten saamme elantomme ja niin paljon rahaa, että voimme tulla toimeen kauemminkin, ja samalla opimme tuntemaan maata."

Vastaukseksi tuli vain: "Sinä olet Nibowaka."

Taloja oli harvassa, hajallaan siellä täällä, mutta pari kolme oli kuitenkin järvenkin reunoilla. Rolf vei ensinnä lähimpään, jossa vilja oli pystyssä. Mutta siinä oli vastaanotto huono, aina ensimäisestä rähäkästä talonkoiran kanssa lopulliseen puheeseen isännän keralla; "hän ei kaivannut maillaan kirottuja punanahkoja. Edellisenä vuotena oli hänellä ollut työssä kaksi, mutta ne olivat olleet juoppoja hunttioimia."

Seuraava talo oli lihavan hollantilaisen, joka paraillaan ihmetteli, miten selviäisi niin monesta kiireestä samalla haavaa, ennättäisi tehdä myöhästyneen heinän, leikata aikaisen kauran, mullata rikkaruohoisen perunamaan, etsiä eksyneen karjansa, ja vielä kohdakkoin odotettavasta perheenlisäyksestä. Kaksi vaskenkarvaista pelastuksen enkeliä ilmestyi hänen ovelleen.

"Osattenks te dehr tyät?"

"Kyllä, minä olenkin aina ollut maatöissä", sanoi Rolf ja näytti käsiään, jotka olivat hänen ikäisensä käsiksi leveät ja känsistyneet.

"Voisittenks te löytä mnu karkkane lehmän, mnää e vaa ol voinn löytä?"

Voisivatkohan, sitäpä olisi hauska koettaa.

"Mnää anna kaks dollarii, kon dua ne sukkela."

Kuonab siis lähti metsään karjan jälkiä etsimään ja Rolf lähti kuokka kädessä perunamaalle, mutta pysähtyi kanojen äkillistä hätähuutoa. Voi, voi! Skookum oli taas erehtynyt kanoista ja metsäkanoista. Mutta ei kulunut kuin minuutti, kun se oli häpeäpaaluun sidottu, ja siinä se sai olla, niin kauan kun matkamiehet talossa viipyivät.

Iltapäivällä Kuonab palasi lehmiä edellään ajaen, ja kun hän Rolfille kertoi nähneensä viisi valkohäntähirveä, niin hänen katseessaan välähti pettämätön metsämiehen silmän kiilto.

Kolme lehmää, joita ei oltu kahteen päivään lypsetty, oli arveluttava asianlaita, joka vaati kiirettä tointa. Rolf oli viisi vuotta lypsänyt viittä lehmää kahdesti päivässä, ja ensi katseella ukko Van Trumper älysi, että poika oli 'ulosoppinut'.

"Hyvä, hyvä! Mnää lähre ny sikoi ruakkima."

Hän lähti läävälle, mutta pellavatukka, punaposki tyttönen juoksi hänen perässään. "Isä, isä, äiti sanoo" — enempää ei kuulunut.

"Daevas nähköön! Näink pian se kuitenki" — ja lihava hollantilainen seurasi lasta. Vähän ajan kuluttua hän taas palasi ulos, iloiset kasvot vakavan huolen peittäminä. "Kuule snää suur indiani, osaak snää soutta kanuut?" Kuonab nyökkäsi. "Dul sitt. Annette, tua Toomas ja Hendrikk." Isä kantoi kaksivuotiaan Heikin, intiani kuusivuotiaan Tuomon, ja kaksitoistavuotias Annette seurasi peloissaan ja levottomana, tietämättä miksi. Rannalla lapset sijotettiin kanuuhun, mutta vasta nyt aseman vaikeus selvisi isälle koko laajuudessaan — eihän hän voinut vaimoaan jättää. Hänen täytyi lähettää lapset sananviejän kanssa. —Melkein epätoivoisena: "Voikk snää otta lapse järve taa dallo ja tuar dakas frouva Callan? Sano Martta Van Trumper darvitte frouva Callanii juur sukkela." Intiani nyökkäsi. Sitten isää epäilytti, mutta silmäys intiaaniin riitti. Miehessä oli jotain, joka sanoi, "oikea mies", ja vaikka pienokaiset vähän inttivätkin vastaan, kun heidät näin jätettiin yksin mustan muukalaisen kera, niin hän työnsi kun työnsikin kanuun rannasta: "Hoid hyvin mnu lapsen", ja kääntyi sitten pois, silmät kyynelissä.

Se toinen talo ei ollut kaukana, parin mailin päässä, ja ilta oli tyyni; siellä ei hetkeäkään viivytelty: Mikä vaimo ei paikalla heittäisi kaikkia töitään ja asioitaan rientääkseen auttamaan toista äitiyden koetuksen aikana?

Tunnin kuluttua naapurin vaimo jo piti kädestä karkotettujen pellavatukkain äitiä. Hän, joka säätää tuulet ja hoitaa luomakunnan, ei ole unohtanut niitä vaimoja, jotka ovat kaukana kaikesta tiedon avusta, ja on heidän yksinäiseen ja kovaan elämään antanut suloisen ja siunatun lohdutuksen. Mitä eivät heidän kaupunkilaiset sisarensa antaisi, jos olisivat vaaralta yhtä hyvässä turvassa? Ja kauan ennen illan pimenemistä, ennen yön peljättyjen hetkien tuloa, joiden aikana elinvoimat laskeutuvat matalalle, oli ihme tapahtunut. Uudisasukkaan kodissa oli uusi pellavatukka entisten lisäksi ja kaikki oli hyvin.

XVI.
Hollantilaisen uudisasukkaan kodissa.

Molemmat intianit nukkuivat yönsä oivassa hirsivajassa, peitoin, runsain heinin ja katoin. He olivat sangen tyytyväisiä, sillä he olivat päässeet salojen reunaan ja lähelle erämiehen elämää. Ei kulunut ainoatakaan päivää eikä yötä, joka ei olisi sitä todistanut.

Vajan toinen pää oli lautaseinällä erotettu kanahuoneeksi. Kanahuoneessa hoiti toistakymmentä kanaa velvollisuuksiaan; molempien "ruskeitten enkelien" ensi yönä ne siis nukkuivat hiljaista unta, kun äkkiä sekä kanat että vieraat heräsivät meluavaan kaakatukseen, joka nopeaan lakkasi. Se oli melkein kuin olisi kana pudonnut kesken pahaa unta ja sitten orrelleen nousten uudelleen uinahtanut. Mutta seuraavana päivänä nähtiin munitusosaston yhden mitä parhaimman jäsenen ruumis nurkassa, osaksi syötynä.

Kuonab tarkasti päätöntä kanaa ja pölyä, jota oli paikalla, ja sanoi sanan: "Minkki".[11]

Rolf sanoi: "Miks'ei skunkki?"

"Skunkki ei olisi päässyt orrelle."

"Taikka lumikko."

"Lumikko olisi vain veren imenyt ja tappanut kolme tai neljä."

"No pesukarhu?"

"Pesukarhu olisi vienyt sen mennessään, ja samoin olisi kettu ja villikissa tehnyt, ja näätä ei olisi yöllä tullut taloon."

Selvää siis oli, ensinnäkin että se oli ollut minkki, ja toiseksi, että se lymysi vajan läheisyydessä, kunnes nälän pakko ajaisi sen uuden kerran kanahuoneeseen. Kuonab peitti kanan ruumiin parilla kolmella suurella kivellä, niin että sen luo oli pääsö vain yhdeltä puolelta. Tämän aukon eteen hän asetti ansan.

Seuraavana yönä he jälleen heräsivät, tällä kertaa kamalaan kirkumiseen ja kanain myötätuntoiseen kysyvään kaakatukseen.

Äkkiä ylös nousten he menivät sinne lyhty kädessä. Rolf näki nyt näyn, joka häntä milt'ei pöyristytti. Suuri koirasminkki oli tarttunut toisesta etukäpälästään. Se riuhtoi ja raivosi, repi, milloin ansaa, milloin kuollutta kanaa ja joskus omaa ansaan tarttunutta jalkaansa, pysähtyen silloin tällöin päästämään korvia vihlovia kirahduksia, hyökäten sitten taas hurjassa eläimellisessä raivossa ansan kimppuun, purren hajalle terävät valkoiset hampaansa, järsien julmaa metallia revityin verisin leuoin, rähisten, äristen hulluna raivosta. Vihamiesten astuessa huoneeseen se käänsi heitä kohtaan sanomatonta pelkoa ja vihaa, raivoa ja kauhua kuvastavan ruman muotonsa. Sen silmät lyhdyn valossa hehkuivat vastaan viheriää liekkiä, se riuhtoi uudelleen irti päästäkseen, ilma oli ytelänä sen myskimäisestä hajusta. Tämä voimaton raivo ja taistelu painui syvälle Rolfin mieleen. Kuonab sai käteensä kepin ja yhdellä iskulla lopetti sen temmellyksen, mutta Rolf ei sitä milloinkaan unohtanut, eikä hän koskaan kerkeällä mielellä lähtenyt mukaan kokemaan, kun näitä armottomia teräsleukoja oli viritetty.

Viikon kuluttua puuttui jälleen kana ja kanahuoneen ovi oli jäänyt auki. Tutkittuaan tarkkaan pölyä sekä kanahuoneessa että sen ulkopuolella Kuonab sanoi: "Pesukarhu". Se on hyvin harvinaista, että pesukarhu tekee rosvoretkiä kanakoppiin. Tavallisesti se silloin on yksilö, jolla on luonnottomat taipumukset, mutta kerran aljettuaan se varmaan palaa takaisin. Intiani päätti, että se luultavasti palaisi takaisin jo seuraavana yönä, ja varusti ansan. Viritettiin nuora oven salvasta erääseen puuhun ja nuoraan kiinnitettiin paino, niin että ovi itsestään sulkeutui, jonka jälkeen sitä vastaan sisäpuolelle asetettiin pönkkä, joka itsestään salpasi oven. Oven hän sitten tuki auki päreillä, jotka asetettiin niin, että pesukarhun täytyi niille astua, kun oli kanahuoneeseen tullut, ja samalla laukaista ovikin. Ansan virittäjät luulivat, että he yöllä kuulisivat oven laukeavan, mutta he nukkuivat sikeään, eivätkä tienneet mistään ennenkuin seuraavana aamuna. Silloin he huomasivat, että ovi olikin lauennut, ja huoneesta löytyi eräästä pesimäkopasta kyyryssään sitkeä vanha tappelupukari pesukarhu. Kumma kyllä, se ei ollut enää toiseen kanaan koskenut. Sen sydän oli muuttunut, kun se oli huomannut vangiksi joutuneensa, eikä kauaa kulunut, ennenkuin sen nahka riippui vajan päässä kuivamassa ja lihat talon ruoka-aitassa.

"Onko tämä näätä?" kysyi pikku Annette. Ja kun hänelle sanottiin, että ei, niin pettymys houkutteli hänestä sen tunnustuksen, että ukko Warren, jolla oli puoti järven takana, oli luvannut hänelle näädän nahkasta sinisen karttuunipuvun.

"Saat ensimäisen, jonka minä saan", sanoi Rolf.

Elämä kului hauskasti Van Trumperin talossa. Viikon kuluttua oli emäntä taas jalkeilla. Annette sai hoitaa perheen nuorinta, samoin kuin ennenkin tulleita. Hendrik ukko vähitellen selvisi monista kiireistään, kun oli saanut niin odottamatta apua, ja vaikka työ olikin raskasta, niin ei se kuitenkaan ystävällisessä talossa niin kovin raskaalta tuntunut. Intianeja oli tosin alussa vähän vierasteltu, mutta arkuus hälveni, varsinkin Rolfia kohtaan, joka oli niin seuranrakas ja avomielinen. Ja hollantilainen, jota ihmetytti se, että hänellä oli siniset silmät, vaikka ruskea iho, tuli lopulta siihen päätökseen, että hän mahtoi olla intiani vain puoleksi.

Elokuu kului nuorukaisen mielestä hauskasti, mutta Kuonab alkoi käydä varsin levottomaksi. Viikon hän saattoi tehdä työtä yhtä uutteraan kuin kuka valkoinen tahansa, mutta kärsivällisen, taukoomattoman, elinaikaisen työn arvoa ei hänen rotunsa kyennyt käsittämään.

"Paljonko rahaa meillä nyt on, Nibowaka?" oli semmoinen levottomuuden oire elokuun puolivälissä. Rolf laski: puolen kuukauden palkka Kuonabille, 15 dollaria, hänelle itselleen 10 dollaria, lehmäin löytämisestä 2 dollaria, yhteensä 27 dollaria. Ei riitä.

Kolmen päivän kuluttua Kuonab laski uudelleen. Seuraavana päivänä hän sanoi: "Me tarvitsemme kaksi kuukautta sulan aikaa löytääksemme hyvän maan ja majan rakentaaksemme." Rolf silloin teki niinkuin pitikin tehdä, hän meni ja kertoi lihavalle Hendrikille koko asian. He tarvitsivat kanuun ja pyyntivarustukset ja sitten piti löytää metsästys- ja ansamaat, joita ei toinen vielä ollut haltuunsa ottanut, sillä pyyntilakia oli tarkkaan noudatettava; ei kuolemanrangaistustakaan pidetty liian suurena sen rikkomisesta eräissä tapauksissa, jos nimittäin vääryyttä kärsinyt itse kykeni olemaan sekä tuomari, valaoikeus että tuomion täytäntöön panija. Van Trumper saattoikin antaa heille paljon tietoja pyyntipaikoista — Vermontin puolella ei tarvinnut yrittääkään, eikä missään Champlain järven, sen enempää kuin George järvenkään seuduilla, eikä kannattanut lähteä vallan kauas pohjoiseenkaan, sillä sillä puolella olivat ranskalaiset, jotka olivat uutteria metsämiehiä, niin että Hamilton-kaunti kieltämättä oli paras maa, mutta sinne taas oli melkein mahdoton päästä, se kun oli niin kaukana kaikista suurista vesiteistä ja tietysti aivan tietön. Vaikean pääsyn vuoksi se olikin niin vähän tunnettu.

Se oli kaikki hyvä; mutta onnellinen Hendrik kuuli hämmästyen ja suurin murhein, että uusi apu nyt heti jättäisi. Lopulta hän teki tämmöisen tarjomuksen: Jos he suostuivat jäämään syyskuun alkuun ja jättämään kaikki talveksi hyvään korjuuseen, niin hän paitsi sovittua palkkaa antaisi heille kanuun, yhden kirveen, kuusi minkin ansaa ja ketunraudat, jotka riippuivat vajassa, veisi heidät vankkureillaan aina "Viiden mailin taivallukselle" George järvestä Schroon joelle, jota he sitten saattoivat laskea siihen missä se yhtyi Hudsonin latvaosaan, jota taas oli noustava neljäkymmentä mailia, koskia ja vaikeita taivalluksia, kunnes tultiin lounaasta laskevan suojoen suulle, ja kun he olivat sitä nousseet kymmenen mailia, niin tulisivat Jesupin järvelle, joka oli kahta mailia leveä ja kahtatoista pitkä. Siinä maassa oli viljalta riistaa, mutta sinne oli niin vaikea päästä, että se Jesupin kuoltua oli saanut olla autiona.

Semmoiseen esitykseen ei ollut kuin yksi vastaus mahdollinen — he jäivät.

Joutohetkinään Kuonab toi kanuun vajaan, repi siitä muutamia raskaita tuohi- ja kangaspaikkoja, kevensi tuhtoja, korjasi kaaria, ja kun se sitten oli kuivattu ja saumat pietty, niin ei se painanut täyttä sataa naulaa. Se oli ainakin neljäkymmentä naulaa keveämpi kuin sinä iltana, jona hän ensi kerran meloi sillä järven poikki.

Tuli syyskuu. Aikaisin aamulla Kuonab yksin lähti järvenrantaan, istahti siellä eräälle kunnaalle, katseli kohti auringonnousua ja lauloi uuden päivänkoiton laulun, kalkutellen, kun rumpua ei ollut, toisiaan vastaan kahta keppiä. Ja kun auringonnousu oli vallannut maan, niin hän taas lauloi metsämiehen runon:

Sitten hän karkeloi laululleen, kasvot kohti taivasta, silmät suljettuina, jalkojaan tuskin nostaen, mutta liikutellen niitä tahdikkaasti. Siten hän kiersi kolmasti kehää laulaessaan, kolme auringonkehää, karkeloiden pyhää karkeloa, niinkuin David lienee tehnyt sinä päivänä, jona hän karkeloi Liiton arkin ympärillä sen kotomatkalla. Hänen kasvonsa olivat kirkastuneet, eikä kukaan olisi voinut häntä silloin katsella tuntematta, että se oli uskollisen sydämen hartautta todellista Jumalaa kohtaan, joka on kaikessa mitä Hän on luonut.

XVII.
Jokimatka Hudsonin latvoilla.

Ei ole muuta kuin yhtä laatua miestä, jonka kokoa minä en osaa arvata, ja se on se vietävä, joka pitää suunsa eikä virka mitään, sano' Si Sylvanne.

Hulett nimisellä uudisasukkaalla oli lautta, jota naapurit lainailivat, milloin oli vietävä valjakko järven poikki. Matkapäivän aamuna olivat hollantilaisen härkäpari ja vankkurit, kanuu ja miehet lautalla, Skookum keulassa sille kuuluvalla paikalla ja kaikki hyvästiksi valmiina. Rolfille oli se sana vaikea sanoa. Hyvä vanha hollantilainen eukko oli voittanut hänen sydämensä ja lapset olivat kuin hänen veljiään ja sisariaan.

"Dul takaas, boikkan, dul meittii gatton ja dul pian." Hän suuteli Rolfia, Rolf suuteli Annettea ja nuorempia lapsia. Sitten he kaikki lähtivät lautalle ja työnsivät sauvoilla niin pitkältä kuin ranta oli matalaa ja rupesivat sitten soutamaan. Kun idästä alkoi tuulla, niin he saattoivat kohottaa vankkurin peitteen purjeeksi ja parin tunnin kuluttua lautta kaikella kunnialla saapui länsirantaan, kauppapuodin luo, jonka kohdalta ratastie alkoi Schroon joelle.

Ovea lähestyessään he näkivät rentun näköisen miehen, joka nojasi seinää vastaan, kädet taskussa, tihkuisine silmineen luoden tulijoihin halveksivan vihamielisen katseen. Heidän ohi astuessaan hän sylkäsi tupakkalökää koiran päälle ja miesten jalkain poikki.

Ukko Warren, joka piti puotia, ei juuri intianeja suosinut, mutta kun hän oli Hendrikin hyvä ystävä ja kovin ahne turkisten kaupalle, niin uudet erämiehet saivat hyvän vastaanoton; sitten tuli tilien selvitys. Puodista otettiin vehnäjauhoja, kaurajauhoja, sianlihaa, perunoita, teetä, tupakkaa, sokeria, suoloja, ruutia, luoteja, hauleja, kangasta, palttinaa, kaira, nauloja, puukkoja, naskaleita, neuloja, lankaa, toinenkin kirves, muutamia tinalautasia ja paistinpannu, kaikki Hendrikin laskuun.

"Jos minä olisin teidän sijassanne, niin ottaisin ikkunanpuitteet; saisittepa nähdä, että niistä on kylmällä säällä hyvä apu." Kauppias vei heidät ulko- huoneeseen, jossa oli kasassa kuusiruutuisia ikkunanpuitteita, kaikki valmiina. Semmoinenkin kömpelö kappale siis lisättiin varustuksiin.

"Enkö saa teille myydä vielä hyvää rihlaakin?" ja hän otti alas uuden siron pienireikäisen rihlan, joka oli viimeistä mallia. "Viisikolmatta dollaria vain." Rolf pudisti päätään; "osa hintaa nyt, loput keväällä turkiksilla." Rolfin teki kovin mieli; mutta hän oli jo aikaisin saanut voittamattoman kammon velkaa vastaan. Hän vastasi jäykästi: "Ei." Mutta monesti hän sitä jäljestäpäin katui! Se vähä, mikä vielä jäi maksamatta, suoritettiin kovalla rahalla.

Heidän puodissa ostaessa ja valikoidessa kuului ulkoa vallan kamalaa kiljunaa, ja hetken päästä Skookum tuli puotiin ontuen ja luikaten kuin henkitoreissa. Kuonab oli samassa pihalla.

"Potkaisitko sinä minun koiraani?"

Raa'an maankulkurin muoto muuttui, kun häneen sattui miehen punaisen katse. "Enkä! en koskenutkaan; itse se loukkasi itseään tuohon haravaan."

Se oli ilmeisesti vale, mutta parempi tyytyä, ja Kuonab palasi puotiin.

Renttu silloin tuli puodin ovelle hänkin ja rehenteli: "Kuules Warren! etkö aio antaa minulle tuota pyssyä? On kai minun sanani yhtä hyvä kuin jonkun toisenkin."

"En", sanoi Warren, "johan sinulle sanoin, että en!"

"Ole sitten kanssa varma siitä, ett'et saa nähdä hännän päätäkään niistä nahkoista, mitä minä sain viime talvena."

"En niitä kaipaakaan", vastasi kauppias; "tiedän minä jo, minkä arvoinen sinun sanasi on." Niine hyvineen vieras laahusteli matkoihinsa.

"Kuka se oli?" kysyi Hendrik.

"En minä muuta tiedä, kuin että hänen nimensä on Jack Hoag; hän on vähän pyyntimiestä ja hyvin paljon heittiötä; petti minua viime vuonna. Suotta olisi häntä tälle puolelle odottaa; sanovat hänen vievän vietävänsä vuorien länsipuolelle."

Warrenilta saatiin uusia osviittoja matkoista, ja varsinkin se, että Jesupin joen suulla oli kelohongassa kotkanpesä. "Seuratkaa siihen saakka pääjokea, älkääkä ensi kevännä unohtako, että minä ostan nahkoja."

Verkalleen matkattiin vankkureilla Viiden mailin taipale; päälle pari tuntia kului, ennenkuin oltiin sen poikki, mutta samana päivänä kuitenkin iltamyöhällä päästiin Schroon joelle.

Sinne hollantilainen heidät jätti ja hyvästeli: "Jumalan halttu, dulkka doistki". Skookum hyvästeli farmeria vielä viimeisellä murahduksella, sitten Rolf ja Kuonab jäivät yksin erämaahan.

Päivä oli jo mennyt mailleen, he sen vuoksi paikalla ryhtyivät yömajailupuuhiin. Järkevä erämies aina varustaa päivän valolla vuoteensa ja katoksensa, jos suinkin mahdollista. Sillä välin kun Rolf teki tulen ja kiikutti kattilan sille kiehumaan, Kuonab valitsi kahden puun välistä tasaisen kuivan paikan, peitti sen kuusenhavuilla, ja näiden päälle, molempien puiden varaan asetetun tangon yli, viritti wigwamikankaan, niin että siitä tuli matala teltta. Telttavaatteen syrjät kiinnitettiin maahan tuoreilla kalikoilla, joita hät'hätää leikattiin metsästä. Näin he olivat säältä hyvässä turvassa.

Illalliseksi syötiin perunoita, paistettua sianlihaa, teetä, vaahterasiirappia ja laivakorppuja, jonka jälkeen Kuonab veti pitkät savut. Hän otti punaraidan oksan, jonka hän oli jo päivällä leikannut, ja alkoi kuoria sitä toiseen päähän päin, jättäen päähän kiinni käpristyneet lastut. Kun ne olivat kaikki yhdessä röyhelöisessä kimpussa, niin hän piti niitä tulen päällä, kunnes ne olivat kaikki ruskeiksi kärventyneet. Sitten hän hieroi niitä kädessään tupakan kera ja täytti piippunsa. Ja pian hän sitten oli tuossa metsälle tuoksahtavassa savussa, jota sanovat "intianihajuksi", ne jotka eivät tiedä, miten se syntyy. Rolf ei polttanut tupakkaa. Hän oli äidilleen luvannut, ettei polttaisi ennenkuin miehenä, ja nyt muistui äiti hänen mieleensä tavallista elävämmin, muistui balsamikuusen oksista, joista vuoteet oli tehty. Kuonab sanoi sitä "tshokotungiksi eli rakkopuuksi". Rolfin äidillä oli ollut pieni pohjan puolesta tuotu sohvatyyny —he olivat sitä sanoneet "pohjolan kuusen tyynyksi", koska siinä oli täytteenä outoja kuusenneulasia, joita Connecticutissa ei kasvanut. Monta kertaa oli Rolf pienenä poikasena painanut pyöreän nenänykerönsä tähän pielukseen hengittääkseen sen suloista hajua, ja siten siitä tuli se pyhä tuoksu, joka hänen mieleensä muistutti kaiken, mikä oli hänelle ollut lapsena rakasta, eikä se koskaan menettänyt tehoaan. Hajulla onkin se ominaisuus, ettei se unohdu. Kulkiessaan sisään sieraimiemme kautta se saa niin suuren vallan, että liikuttaa sieluammekin. Onpa kirkko ollut viisas, kun on tästä mahdista valinnut itselleen apulaisen. Sulotuoksuilla se karkottaa hartauden harjottajasta kaikki maailmalliset ajatukset hänen epäröivänä ja epäilevänä saapuessa sen luo lohdutusta etsimään. Se on muiston valtijatar, ja muisto taas hallitsee sielua! Olkaamme siis varuillamme, ettei mitään pahoja ajatuksia jonkun mieluisen hajun keralla tule mieleemme. Onnelliset ne, joissa kuusen puhdas raikas tuoksu liittyy sielun herkimpien kielien väreilyyn ja siten voi kohottaa ja rauhottaa heidän mieltään jokapäiväisen elämän murheissa. Balsamikuusesta siten tuli Rolfin taikapuu.

Se oli hänen muistojensa pyhitetty puu. Sen tuoksu ei milloinkaan pettänyt, ja yön hän nyt nukkui kokonaan sen vaikutuksien alaisena.

Seuraavana aamuna oli monet puuhat, ennenkuin päästiin matkaan lähtemään. Kantamuksia oli jaettava pienemmiksi, kanuu taiten kuormattava, arkoja tavaroita asetettava siten, etteivät päässeet kastumaan. Raskaat esineet, kuten kirveet ja padat, oli sidottava kiinni, etteivät pohjaan painuneet, jos kanuu sattui kaatumaan. Kanuu itse oli parista kohdasta piellä tiivistettävä, mutta kolmen tunnin kuluttua he kuitenkin pääsivät matkaan ja lähtivät laskemaan Schroon jokea.

Se oli Rolfin ensimäinen venematka. Hän oli tosin meloskellut Piipunvarren lammella, mutta ei muuta kuin lammen poikki päästäkseen. Nyt sitä vastoin alkoi oikea venematka. Hän ihmetteli heikon aluksen tuntoisuutta, sen tasapainon herkkyyttä, kuinka vähästä se melaa totteli, kuinka se näytti vaistomaisesti välttävän kiviä, ja kuinka ilkeästi kaaret pullistuivat sisäänpäin, kun pohja sattui liekoon ottamaan. Tämä oli hänelle uusi maailma. Kuonab häntä opetti, ettei koskaan pitänyt astua kanuuhun, ennenkuin se oli vesillä, ettei siinä pitänyt koskaan nousta eikä liikkua pitämättä kiinni laidoista, ei koskaan tehdä äkkiliikettä, ja vielä senkin hän oppi, että se oli keveämpi meloa, kun pohjan alla oli kuusi jalkaa vettä, eikä vain kuusi tuumaa.

Tunnissa he olivat kulkeneet viisi mailia ja tulleet Hudsonille, ja siellä heidän työnsä vasta täydellä todella alkoi, kun oli melottava vastavirtaa. Piankin tultiin matalalle osalle, jossa oli nipin näpin vettä kanuun uida. Astuttiin jokeen ja kuljettiin kaalaten, silloin tällöin nostaen tieltä kivi, kunnes päästiin syvemmälle osalle ja aljettiin taas terävään meloa. Pian he sitten tulivat koskellekin, jota oli mahdoton veneellä nousta, ja Rolf sai nyt ensi maun oikeasta taivalluksesta. Kuonabin katse tähyili rantaa, heti kun ensimäiset kuohut näkyivät, sillä ensi kysymys oli, mistäpä noustaan maalle? ja seuraava, pitkäkö on kantomatka? Amerikan lauhkeissa osissa ei ole ainoatakaan tärkeämpää jokea, jonka koskien sivu ei jo ammoisista ajoista olisi taivallettu. Ei kukaan venemies lähde taivaltamaan tutkimatta ensinnä tarkkaan, koska, missä ja miten hänen tulee maihin laskea. Kun hän siis paikan valitsee, niin tapahtuu se tarkan harkinnan jälkeen. Joku merkki hänen matkastaan aina jää, vaikkapa kuinka vähäpätöinen, ja seuraava taivaltaja aina huolellisesti tähyää semmoista merkkiä, päästäkseen etsimisen vaivasta.

"Ugh", oli ainoa sana, jonka Rolf kuuli toverinsa huulilta, ja kanuu kääntyi sileätä kalliota kohti, joka oli suvannossa kosken alla. Maalle noustuaan he huomasivatkin vanhan nuotiotulen hiilloksen. Päivä oli jo melkein puolessa, Rolf sen vuoksi rakensi aterian, Kuonabin ottaessa selkäänsä pienen kantamuksen ja lähtiessä polkua katsomaan. Se ei ollut kovin selvä, oli varmaankin ollut vuoden pari käyttämättä, mutta sillä on aina omat tapansa. Se tavallisesti kulkee läheltä veden sivua, ellei tiellä ole ylipääsemätöntä vastusta, ja helpointa juonta. Kuonab toisella silmällä piti varalta jokea, sillä kuljettava vesitie oli pääasia, ja satakunnan askelta astuttuaan hän jälleen olikin joen reunalla, mukavassa valkamassa kosken niskassa.

Kun oli syöty päivällinen ja intiani piippunsa polttanut, niin ryhdyttiin työhön. Tavarat kannettiin vähin erin kosken niskaan ja viimeksi kanuukin, joka sidottiin rantaan kiinni.

Kuorma sijotettiin jälleen veneeseen ja lähdettiin matkaan, mutta puolen tunnin kuluttua, kun oli kappale matalaa virtaa kuljettu, tultiin toiselle koskelle, joka ei ollut jyrkkä, mutta niin matala, ettei kanuu siinä uinut, vaikka molemmat miehet astuivat kahlaamaan. Kuonabin johdon mukaan koski kuljettiin vähän toiseen tapaan, demi-charge (puolella kuormalla), kuten ranskalaiset sanoivat. Tavaroista toinen puoli nostettiin rannalle, ja sitten miehet, toinen keulasta vetäen, toinen perästä työntäen, kahlasivat veneen kosken niskaan, johon sitten loput tavaroista kannettiin maisin. Oli taas kotvan helppoa matkaa, mutta sitten seurasi kappale hyvin vuolasta virtaa, joka oli paria kolmea jalkaa syvä, taajat lepikkörannat kahden puolen. Intiani meni maalle ja leikkasi kaksi kevyttä vahvaa sauvointa, ja sitten he, toinen keulasta, toinen perästä työntäen, alkoivat jalka jalalta ponnistaa kiivaaseen vastavirtaan, kunnes olivat hyvässä turvassa ylemmällä suvannolla.

Mutta vielä yksi laatu venematkaa oli koettava. He tulivat pitkälle sileälle, syvälle ja sangen kiivaalle virtamatkalle, melkein koskelle — se oli sitä laatua matkaa, jota on ilo kulkea myötävirtaan. Se erosi äskeisestä sen puolesta, etteivät rannat olleet taajan lepikön peitossa, vaan paljasta soraa. Kuonab otti sotalaukustaan pitkän lujan nuoran. Toisen pään hän sitoi, ei keulaan, vaan kanuun laitaan keulan puoleen, toisen sarvaannahkaiseen hihnaan, jonka kietasi rintansa poikki. Rolf perää pitäen, intiani rantaa pitkin vetäen, kanuu kaikella kunnialla nostettiin "väkevän veden" päälle.

Sillä tavalla he taistellen voittivat vuolasta jokea, päivän toisensa perästä, toisinaan päästen vain viisi mailia kahdentoista tunnin kovan työn jälkeen. Koskia, matalia virtoja, taivalluksia, väkeviä vesiä oli ylen runsaasti, ja ennenkuin he olivat kulkeneet ne viisikymmentä mailia, jotka Jesupin joen haaraan oli, niin hyvinpä he käsittivät, miksi tässä maakunnassa niin vähän käytiin.

Rolfista tuli tällä matkalla sitkeä jokimies, ja kun he viidennen päivän iltana näkivät valtavan kotkanpesän kelohongassa pitkän suon reunassa, niin he kumpikin tunsivat tulleensa omaan maahansa ja iloitsivat.

XVIII.
Eläinten elämää jokivarressa.

Älköön suinkaan luultako, etteivät he nähneet metsänelämää jokimatkalla, vaikk'emme ole sitä nimenomaan maininneet. Ääneti kulkevalla kanuumiehellä on mitä paras tilaisuus. Ensimäisellä leiripaikalla oli paljon valkohäntähirven jälkiä, ja samana aamuna, jona he poikkesivat Hudsonille, Rolf näki ensimäisen valkohäntähirvensä. He olivat kiertäneet erään niemen jotenkin kiivaassa virrassa, kun Kuonab kahdesti napautti parraspuuhun, joka merkitsi "silmät auki", ja osotti rantaa. Siellä, ehkä viidenkymmenen askeleen päässä, rannalla, heitä katsellen, oli valkohäntähirvi. Hiljaa hievahtamatta se seisoi, niinkuin punainen kivipatsas, sillä oli vielä punainen nuttunsa. Kolmella neljällä voimallisella työnnällyksellä Kuonab antoi pitkän ja kiivaan vauhdin; tapasi sitten pyssyään. Mutta valkohäntähirven valkoinen lippu välähti pystyyn. Se pyörsi ympäri ja loikki pois, ja valkoinen lippu se viimeksi hävisi näkyvistä. Rolf istui kuin lumottu. Se oli niin äkkinäinen; niin kevyt; se niin pian haihtui takaisin metsään. Hän vapisi, kun se oli mennyt.

Monesti he iltasin näkivät virran mutkissa biisameja, ja kerran vilaukselta jotain mustaa, kiiltävää, ikäänkuin mahdottoman suuren iilimadon, joka mutkaili ylös ja alas virrassa kulkiessaan. Kuonab kuiskasi "saukko" ja tapasi pyssyään, mutta se sukelsi eikä sen koommin näyttäytynyt.

Eräällä yöpaikalla he keskellä yötä heräsivät ihmeelliseen hälytykseen — räminään, joka lähti aivan pään vierestä; ja he nousivat ylös huomatakseen piikkisian voimainsa takaa hampaillaan nakertavan paistinpannua ja koettavan saada irti vähän enemmän suolasta, jonka makua se siinä tunsi. Skookum, joka oli puuhun sidottu, suotta ripitti rauhanhäiritsijää ja vapaaehtoisesti tarjoutui tekemään siitä kaikille varottavan esimerkin. Leirissä ei päästy rauhaan piikkiniekasta, ennenkuin kaikki keittoastiat oli ripustettu ylemmä tavotettavista.

Kerran he kuulivat ketun terävän lyhyen haukunnan ja pari kolme kertaa metsästävän harmaan suden lauhkean vienon maanittelevan ulvahduksen. Lintuja oli viljalti ja melkein joka leiripaikalla ampui milloin toinen, milloin toinen jonkun sorsan ruuan vaihteeksi.

Toisena päivänä nähtiin kolme valkohäntähirveä, kolmantena aamuna Kuonab pisti pyssyynsä panoksen sarvashauleja ollakseen paikalla valmiina, jonka jälkeen hän jo päivänkoitossa lähti liikkeelle. Rolf aikoi lähteä mukaan, mutta intiani pudisti päätään, sitten sanoi: "Elä tee tulta puoleen tuntiin."

Parinkymmenen minutin kuluttua Rolf kuuli pamauksen, jonkun ajan päästä intiani palasi, sarvaanpaistit mukanaan, ja matkalla he, mailin verran kuljettuaan, ottivat joenrannalta veneeseen loputkin lihoista. Nähtiin vielä seitsemän valkohäntähirveä, mutta enempää ei ammuttu; Rolfin mieli kuitenkin paloi saada hänenkin onneaan koettaa. Monta muutakin tilaisuutta hänellä oli ja muutamia hän käytti.

Eräällä metsätaivalluksella hän yhdessä Skookumin kanssa säikähytti lentoon parven sepelpyitä. Ne lentivät puihin heidän päänsä päälle, ja matkamiehet pysähtyivät. Koiran ylläpitäessä niiden huomiota Rolf tylpillä nuolilla kolkkasi viisi mieluisinta eväiksi. Mutta sarvaissa asuivat nyt hänen ajatuksensa ja sitä kunniaa hän himoitsi, saada yksin lähteä ja palata paistit selässään.

Seurasi sukkelaan uusi ja vielä jännittävämpi seikkailu. Erään mutkan kierrettyään he aikaisin aamulla näkivät mustan karhun, joka kahden pentunsa keralla tallusteli pitkin soraista rantaa ja silloin tällöin pysähtyi pistääkseen suuhunsa jotain äyriäisiä, kuten sitten huomattiin.

Kuonab ei ollut nähnyt karhua kuin lapsena, ollessaan isänsä keralla metsästämässä tammiharjuilla Myanoksen takana, ja nyt hän kiihtyi. Hän lakkasi melomasta, varotti Rolfia tekemään samoin ja antoi kanuun luistaa takaperin näkymättömiin; sitten hän laski rantaan. Nopeaan sidottuaan kiinni kanuun hän otti pyssynsä ja Rolf metsästysnuolensa, ja Skookumia nuorasta taluttaen he hyökkäsivät metsään. Pysytellen poissa näkyvistä he juoksivat niin nopeaan ja ääneti kuin suinkin karhuja kohti. Tuuli tietysti oli metsämiehiin päin, muutoin he eivät mitenkään olisi päässeet niin lähelle. He olivat nyt aivan karhuperheen kohdalla ja Kuonab vain odotti sopivaa tilaisuutta ampuakseen. Hiipien eteenpäin niin varovasti kuin mahdollista he pääsivät viidenkolmatta askeleen päähän, mutta vielä oli pensaita ravunsyöjäin edessä. Metsämiesten hiipiessä emäkarhu seisahtui ja epäluuloisesti haisteli; tuuli pyörähti; se sai haiskahduksen, josta ei voinut erehtyä; sitten se päästi äänekkään varotuksen "koff! koff! koff! koff!" ja lähti juoksuun niin nopeaan kuin pääsi. Metsämiehet älyten, että heidät oli huomattu, hyökkäsivät esiin kiljuen niin kovaa kuin taisivat, toivoen karhujen siitä nousevan puuhun. Emäkarhu laukkasi kuin hevonen, Skookum kintereillään urheasti haukkuen. Penikat jäljelle jäätyään, emon näkyvistä hävittyä, metelistä aivan ymmällään, karkasivat mukavan matkan päässä olevaa puuta kohti ja kapusivat oksiin.

"No nyt", Rolf ajatteli, muistellen kuulemiaan juttuja, "emäkarhu palaa takaisin ja syntyy tappelu."

"Tuleeko se takaisin?" hän hermostuneesti kysyi.

Intiani nauroi. "Ei, kyllä se vielä juoksee. Mustakarhu aina pelkuri; ne eivät koskaan tappele, kun vain pakoon pääsee."

Puuhun nousseet pienokaiset olivat tietysti kokonaan metsästäjäin armoilla, niiden henki ei tällä kertaa riippunut hiuskarvan varassa, vaan täyden pelastuksen. "Lihaa emme tarvitse, emmekä voi sitä mukaan ottaa; jätetään ne", Rolf sanoi, mutta lisäsi: "Löytäisivätköhän ne emänsä?"

"Kyllä, aikaa myöden, ne laskeutuvat maahan ja poraavat metsässä kaikkialla. Emä puolen mailin päässä odottelee ja yöllä ne ovat taas kaikki koossa."

Retkeläisten ensimäinen karhunajo oli siten päättynyt. Ei oltu laukausta ammuttu, ei karhua haavotettu, ei mailia matkaa tehty, eikä tuntiakaan menetetty. Ja kuitenkin se tuntui sisältävän paljoa enemmän tenhoavia vavistuksia kuin ainoakaan niistä monista jännittävistä karhunajoista, joissa Rolf ja Kuonab myöhemmin kahden olivat.

XIX.
Rannalla jalanjälki.

Jesupin joki oli untelo joki, joka tuli suoseuduilta, ja se olisi ollut helppo nousta, ellei siinä olisi ollut niin paljon kaatuneita puita. Toisia niistä oli jo monta vuotta takaperin katkottu, ja siitä saattoi päättää, että vanha erämies oli kulkenut tätä tietä. Kerran he jo pelästyivät keksiessään rannalla vereksiä lastuja, mutta murhe muuttui iloksi, kun ne huomattiinkin majavan töiksi.

Kymmenen mailia he kulkivat sinä päivänä. Illalla he tekivät leirin Jesupin järven rannalle, ylpeinä ja onnellisina siinä uskossa, että he nyt olivat tämän kaiken oikeat omistajat. Yöllä he tuon tuostakin kuulivat susien ulvovan, mutta se tuntui kuuluvan kaukaa järven takaa. Aamulla he lähtivät jalan tiedusteluretkelle ja äkkiä ilokseen näkivät viisi valkohäntähirveä ja jälkiä joka puolella. Ilmeisesti se oli oikea valkohäntähirvien paratiisi, ja vähemmässä määrässä oli muittenkin eläimien jälkiä — minkkiä melko runsaasti, parissa kohdassa saukkoja, vuoripantteri ja emähirvi vasikoineen. Molempain metsämiesten sydän pamppaili moista mahdollisuuksien ylöllisyyttä. He viehättyivät kulkemaan yhä kauemmaksi, ajatukset hekumoiden niissä monissa iloissa, jotka heitä täällä odottivat, mutta sitten aivan äkkiä sattui eteen jotakin, joka muutti heidän ilonsa murheeksi — ihmisen jalanjälki; lehmännahkaisen anturan veres painalmus. Siitähän saattoi raivostua. Ensi väläykseltä se tiesi, että heidän edellään oli toinen erämies, jolla oli laaksoon vanhempi oikeus, kirjottamattoman lain myöntämä. He seurasivat niitä mailin. Ne harppasivat rantaa hyvää kyytiä, toisinaan täyttä juoksua, ja aina läntistä rantaa seuraten. Sitten he löysivät paikan, jossa mies oli istahtanut ja murtanut koko joukon simpukankuoria, ja jälleen hän oli kiirein rientänyt. Mutta istumapaikoilla ei ollut mitään merkkiä pyssynperästä eikä muustakaan aseesta. Sitäpaitsi: miksi hän käytti saappaita? Metsästäjät käyttivät niitä harvoin.

Pari mailia intiani Rolfin keralla kulki perässä ja he huomasivat, että vihattu muukalainen toisin paikoin oli juossut kuin henkensä edestä. Sitten he palasivat takaisin kamalasti pettyneinä. Se näytti alussa musertavalta iskulta. Heillä oli kolme tietä edessään — joko lähteä edempää pohjoisesta paikkaa hakemaan, taikka otaksua, että järven toinen ranta oli heidän, taikka tarkkaan tutkia, kuka ja mikä mies muukalainen oli. Tämä viimeksi mainittu tuli päätökseksi. Kanuu työnnettiin vesille ja kuormattiin, ja he lähtivät etsimään ja toivoivat, etteivät löytäisi erämiehen majaa järven rannalta.

Meloskeltuaan järven rantaa neljä tai viisi mailia ja pelotettuaan juoksuun moniaan sarvaan ja sorsia monet parvet, erämiehet menivät maalle ja yhä he näkivät samain kovan onnen jalanjälkien vakaasti painavan etelää kohti. Puolenpäivän aikaan he olivat tulleet toiseen järveen vievän läntisen salmen eteläpäähän ja jälleen rantaa tutkittaessa huomattiin jalanjäljet, jotka tässä erosivat järvestä ja kulkivat etelää kohti. Erämiehet palasivat nyt pääjärveen ja pääsivät puolenpäivän aikaan sen pohjoispäähän. Majasta he eivät olleet nähneet merkkiäkään missään, vaikka järven kumpikin ranta oli kaiken päivää selvään näkyvissä. Kuka outo mies oli ollut, se jäi salaisuudeksi, mutta ei hän täällä asunut, eikä siis ollut pätevää syytä, joka olisi kieltänyt taloksi rupeamasta.

Entä paikka? Seutu näytti joka puolella yhtä hyvältä, mutta tavallisesti on paras majottua laskuväylän varteen. Siellä jos nousee myrsky, eivät isot laineet uhkaa kanuuta, eivätkä pakota maalla pysymään. Se on järveä kaartavien eläinten suosittu ylimenopaikka, ja toiset erämiehet tullessaan varmasti näkevät majanne, ennenkuin järveen nousevat.

Mutta kummalle puolelle jokea? Kuonab päätti sen; — länsipuolelle. Hän tahtoi nähdä auringon nousevan, ja vähän matkan päässä rannasta oli sillä puolella mäki, mäellä ulkoneva kallion törö. Hän osotti sitä ja sanoi tuon ainoan sanan: "Idaho". Sinne siis länsirannalle, sille paikalle, missä joki järvestä lähti, he alkoivat raivata talon paikkaa.

XX.
Erämiesten mökki.

Mies se, joka tietää, mitä hän ei osaa, sano' Si Sylvanne.

Otaksun jokaisen erämiehen, mitä on koskaan elänyt, sanoneen ryhtyessään ensi mökkiä rakentamaan: "Kah, olkoon miten pieni tahansa, kunhan vain on katto ja sen verran tilaa, että mahtuu pitkälleen." Mutta ennen kevään tuloa on jokainen erämies myös selvillä siitä, että oli suuri erehdys, ettei hän tehnyt sitä siksi suurta, että olisi mahtunut siihen asumaankin ja vielä varannut tavaroilleenkin sijaa. Kuonab ja Rolf olivat vasta-alkajat ja tekivät tavanmukaisen erhetyksen. He pohjasivat aivan liian pienen pirtin, 10x12 jalkaa, vaikka sen olisi pitänyt olla 12x20 jalkaa, ja seinäin korkeuden he määräsivät 6 jalaksi, vaikka 8 jalkaa olisi ollut tarpeen. Kumpikin oli tottunut kirvesmies. Kuusia oli yllin kyllin ja seinät kohosivat sukkelaan. Päivässä sai kehä valmiiksi. Mutta tärkeätä oli saada kunnon katto. Milläpä se katettaisiin? Limittäisilläkö niinenkuoren kouruilla, halkopäreillä vaiko savella? Helpoin tehdä, talvella lämpöisin, kesällä viilein on savikatto. Mutta sillä on kolme haittaa. Hyvin pitkällisillä sateilla se alkaa vuotaa, kuivilla siitä varisee pölyä ja likaa ja se on niin raskas, että se tavallisesti lopulta murtaa katonkannattimet ja niskahirret, ellei niitä tueta pönkillä, jotka taas ovat tiellä. Mutta sittenkin olivat sen edut niin ilmeiset, etteivät rakentajat epäilleet. Savesta he päättivät sen tehdä.

Kun seinät olivat viittä jalkaa korkeat, niin hakattiin hirret poikki oviaukon ja akkuna-aukon kohdalta, jättämällä sentään kummankin alimmasta hirrestä puolet vahvuutta jäljelle. Sitten nostettiin paikoilleen päällyshirret, käännettiin aluksi nurin ja lovettiin samoin oven ja akkunan kohdalta, ja puolet hirren vahvuutta veistettiin pois aukkojen jatkoksi. Sitten veistettiin kaksi latuskaa kuusipönkkää oven pihtipieliksi ja kaksi lyhyempää akkunan pihtipieliksi. Niihin kaivettiin reiät ja reikiin lyötiin tammiset vaarnat kunkin hirrenpään kohdalle, ja siten olivat ovi- ja akkuna-aukot valmiina.

Yhteen nurkkaan rakennettiin savesta ja kivistä pieni liesi. Mutta ei järven kivistä, niinkuin Rolf olisi tahtonut, vaan mäkirinteen kivistä; entä miksi? Kuonab sanoi, että järven kivet olivat vedenhaltijain kiviä ja etteivät ne tulen lähellä eläneet, vaan halkeisivat auki; mutta mäkirinteen kivet olivat auringon- ja tulenhaltijain kiviä, ja tulessa ne lisäisivät kuumuutta.

Totta on, että järvikivi kovasti kuumetessaan halkeaa, mäkikivi taas ei halkea; ja kosk'ei kukaan ole voinut todistaa vääräksi Kuonabin selitystä, niin pitäköön yhä vielä paikkansa.

Lieden suunnitelma oli yksinkertainen. Rolf oli ollut mukana useatakin rakennettaessa, ja pääasia oli, että savutorvi oli kyllin laaja ja että ahtain kohta oli heti pesän yläpuolella.

Räystäshirret, päätyhirret ja harjahirret olivat pian paikoillaan. Sitten leikattiin hienompia kuusi- ja tamarakki-salkoja,[12] sen mittaisia, että ne paraiksi ulottuivat harjasta räystääseen saakka, ja niin paljon, että ne peittivät koko katon. Läheltä saatiin vahvaa saraheinää kasvavasta niitystä kylläksi karkeata heinää, jolla salot vahvalta peitettiin. Ja hyväksi lopuksi kaivettiin kahdella puusta veistetyllä lapiolla savea ja sitä leviteltiin heinän päälle tasainen kuutta tuumaa vahva kerros; kun tämä sotkettiin tiiviiksi, niin saatiin katto, joka hyvin päti.

Hirsien väliset suurimmat raot tukittiin puunkaistaleilla, pienet tilkittiin sammalella. Veistetyistä lankuista tehtiin ovi, joka kääntyi kahden tapin varassa; toinen tappi veistettiin ovilautaan, toinen naulattiin siihen kiinni, kun ovi oli paikoilleen pantu; kumpikin tappi sopi tuuman kairanreikään.

Lattiata ei tarvittu, mutta vuoteita varten tarvittiin lavat, ja niitä tehdessään he alkoivat huomata, että pirtti oli liian pieni. Mutta olihan se nyt, viikon työn jälkeen, valmis. Suloinen oli sen tuoksu, puun ja sammalen sekainen, ja ainakin Rolf oli mökkiin niin tyytyväinen, ettei hän voinut toivoa koskaan myöhemmin taloa rakentaessaan tuntevansa yhtä vilpitöntä iloa.

Kuonab latoi lieteen huolellisesti pesällisen puuta, sytytti sitten piippunsa, hyräili pienen runon "kodin haltijoista", kulki mökin ympäri viitaten piipunvarrellaan erikseen kuhunkin neljään tuuleen, astui sitten pirttiin ja sytytti lieden piipustaan, heitti tuleen vähän tupakkaa ja valkohäntähirven karvoja, ja tupaantulijaiset olivat sillä vietetyt.

Mutta siitä huolimatta he edelleenkin nukkuivat teltassa, jota olivat kaiken aikaa käyttäneet, sillä Kuonab ei viihtynyt seinäin välissä, ja Rolfkin alkoi päivä päivältä olla yhä enemmän samaa mieltä.

XXI.
Rolfin ensimäinen valkohäntähirvi.

He rakensivat majaa uupumatta, jotteivät menettäisi ainoatakaan kaunista päivää, eivätkä edes joutuneet lähtemään valkohäntähirviä[13] ajamaan, joita silloin tällöin näkyi järven takaa. Kun veres liha oli loppunut, huomasi Rolf saavansa tilaisuuden, jota hän oli kauan odottanut. "Kuonab, nyt minun pitää saada lähteä yksin hirven ammuntaan; anna minulle pyssy."

"Ugh! mene. Tänä iltana sopii hyvin."

Rolf siis lähti yksin matkaan, kun aurinko oli painunut matalammalle, sillä keskipäivällä valkohäntähirvet tavallisesti makaavat pensaikoissa. Rolf tiesi hyvin, että oli kuljettava vastatuuleen ja niin ääneti kuin suinkin. Lounaasta kävi vieno tuulenhenki, ja lounatta kohti hän siis alkoi astua, pitkin järven rantaa. Jälkiä ja muita merkkejä näkyi kaikkialla; oli mahdoton seurata mitään erikoista jälkeä. Hänen suunnitelmansa oli vain kulkea ääneti ja luottaa onneensa, eikä hänen tarvinnutkaan kauaa odottaa. Pienen metsäaukion toisella puolella hän lännessä päin huomasi liikuntoa pensaissa, mutta se taukosi, ja hän oli epätietoinen siitä, oliko ehkä eläin, luulon mukaan sarvas, mennyt menojaan, vai vieläkö se oli paikallaan. "Elä hellitä, ennenkun olet varma", se oli yksi Kuonabin viisaita elämänohjeita. Rolfin piti saada tietää, mikä se oli liikkunut. Hän siis seisoi hiljaa ja odotti. Kului minuutti; toinen; monta; kauan aikaa; ja yhä hän odotti, mutta pensaissa ei sen koommin näkynyt elon merkkejä. Hän alkoi silloin luulla erehtyneensä; mutta hyvä metsämiehen tapa vaati saamaan selville, mikä se oli ollut. Monta kertaa hän tunnusteli tuulta, ensiksi sormeaan kostuttamalla, joka koe sanoi "lounaasta"; toiseksi heittämällä ilmaan jonkun kourallisen kuivia heiniä, josta sai tiedon: "lounaasta kyllä, mutta tässä lehdossa vähän etelään kallistuen". Siitä hän tiesi, että saattoi hiljaa hiipiä sen pensaan pohjoispuolelle. Hän tarkasti pyssynsä vänkkiruudin ja alkoi hiipiä verkalleen ja varkain, hakien semmoisia aukkopaikkoja, joita myöten saattoi kulkea ilman voimanponnistusta, oksia liikuttamatta ja melua synnyttämättä. Askel askeleelta hän teki matkaa; joka kerta hän jalkansa nostettuaan laski sen alas maahan vasta kun oli astumapaikan tunnustellut. Joka askeleella hän pysähtyi katselemaan ja kuuntelemaan. Sille varottavalle paikalle ei ollut kuin satakunta askelta, mutta Rolf viipyi sillä matkalla viisitoista minuuttia, ja monta kertaa hän pahasti hätkähti milloin lentoon pyrähtävää mustalakkitiaista,[14] taikka tikan takomista. Hänen sydämensä pamppaili yhä kovemmin ja kovemmin, niin että olisi luullut sen kuuluvan hyvään matkaan; mutta hän jatkoi varovasti hiipimistään, ja vihdoin hän pääsi siihen tiheikköön, joka hänessä oli synnyttänyt semmoisia vavahduksia ja toivoja. Siellä hän seisoi ja tähysi kokonaisen minuutin. Taas hän tunnusteli tuulta ja alkoi verkalleen kaartaa pensaan ympäri paikan länsipuolelle.

Hiivittyään verkalleen, jännityksessä, parikymmentä askelta hän tapasi suuren sarvaan jäljet ja merkit, aivan verekset, ja taas hänen sydämensä sykki kiivaammin; verta tunki kaulaan ja päähän, niin että hän oli tukehtua. Hän arveli parhaaksi seurata jonkun matkaa tätä kuumaa jälkeä ja astui pyssynhana viritettynä pehmeästi edelleen. Sininärhi huusi "hai tshai!" ilkeän kovalla äänellä ja näytti nauravan hänen jännittynyttä kiihtymystään. Vielä muutama askel eteenpäin varovasti, verkalleen hiipien, sitten hän kuuli takaapäin äänekkään viheltävän puhalluksen. Paikalla kääntyen hän huomasi olevansa naamakkain uljaan ja ison lyhytsinikarvaisen sarvaan kanssa. Siinä se seisoi, ei kolmenkaankymmenen askeleen päässä; eläin, jota hän oli niin kauan väijynyt, oli nyt täysin näkyvissä, kylki häneen päin. He katselivat toinen toistaan aivan alallaan muutaman sekunnin, sitten Rolf ilman sanottavaa levottomuutta kohotti pyssyn ampuakseen, ja yhä sarvas seisoi katsellen. Pyssy oli ojennettuna, mutta voi, kuinka häijysti se tutisi ja huojui! ja kuta vakavampana Rolf koetti sitä pitää, sitä enemmän se vapisi, kunnes vavistus kirotusta pyssystä levisi koko ruumiiseen; hengitys alkoi hätääntyä, kädet ja jalat tutisivat; ja viimein kun sarvas liikutti päätään paremmin nähdäkseen ja nosti häntänsä, niin nuorukainen kooten kaikkensa voittaakseen mielenliikutuksensa, veti liipasinta. Pau! ja sarvas katosi keveästi hyppien näkyvistä.

Rolf parka; kyllä hän nyt oli pahoillaan; aivan kipeänä itsensä halveksimisesta. Kolmekymmentä askelta, alallaan, koko kylki päin, keskellä päivää, iso sarvas ja niin ohi kuin suinkin. Niin aina, tuossa oli luodinreikä puussa. Viisi jalkaa sarvaan pään yläpuolella. "Ei minusta mihinkään; ei minusta tule koskaan metsämiestä", hän voihki, kääntyi sitten ja asteli hitaasti takaisin majalle. Kuonab katsahti häneen udellen, sillä hän oli tietysti kuullut laukauksen. Hän näki synkän ja murheellisen näköisen nuorukaisen, joka vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa vain pudisti päätään, ja ampuma-ase lensi naulaan ilkeästi helähtäen.

Kuonab otti alas pyssyn, pyyhki sen, panosti uudelleen ja kääntyen nuorukaisen puoleen sanoi: "Nibowaka, sinähän olet kipeä. Ugh! Tiedätkö miksi? Pääsit hyvälle matkalle, mutta saitkin hirvikuumeen. Niin se aina käy, käy jokaiselle ensi kerralla. Lähdet huomenna uudestaan, niin saat sarvaasi."

Rolf ei vastannut siihen mitään. Kuonab silloin arveli: "Vai pitääkö minun lähteä?" Se sana muutti asian, se koski Rolfin ylpeyteen.

"Ei, yritämmä huomenna uudestaan."

Aamukasteen aikana hän uudelleen oli eräretkellä. Tuulta ei ollut, mutta todennäköistä oli, että se jälleen alkaisi lounaasta. Hän sen vuoksi kulki jotenkin samaa jälkeä kuin edellisenäkin iltana. Hän huomasi paljoa helpommaksi kulkea ääneti nyt, kun koko maailma oli kasteesta märkänä, ja teki taivalta nopeaan. Hän kulki sen kovan onnen lehdon ohi, tarkasti jälleen puuta, joka oli silpoutunut monta jalkaa liian korkealta, ja sitten eteenpäin. Sitten kuului sininärhen räkätystä; se on usein merkki siitä, että valkohäntähirvi on läheisyydessä. Se aina varottaa, että jotain on tekeillä, eikä viisas metsämies koskaan jätä sitä huomioon ottamatta.

Rolf seisoi hetken kuunnellen ja tähyten. Hän luuli kuulevansa kuopinaa; sitten taas närhen äänen, mutta edellinen taukosi ja närhen mekastus hälveni etäisyyteen. Varovasti hän taas hiipi muutaman minuutin; tuli toinen aukio. Metsän peitosta hän tutki sitä; sitten hän näki koko etäällä toisella puolella lähellä maata pienen välähdyksen. Hänen sydämensä hätkähti; hän tutki paikkaa, näki välähdyksen uudelleen ja erotti sitten eläimen pään, naarashirven, joka makasi pitkässä ruohossa. Välähdyksen se sai aikaan korvallaan, ravistaessaan pois kärpästä. Rolf vilkasi vänkkipannuun, rohkaisi itseään, asettui täysin valmiiksi ja päästi sitten lyhyen terävän vihellyksen. Valkohäntähirvi paikalla nousi seisaalleen; sitten ilmestyi toinenkin, pienempi; sitten nuori sarvas, kaikki katselivat häneen päin. Pyssypä kohosi poskelle, mutta jälleen sen suu alkoi tutista. Rolf laski sen alas, sanoi itselleen kovat ja jyrkät sanat: "Se ei saa nyt vavista." Valkohäntähirvet oikoivat jäseniään ja alkoivat verkalleen kävellä järveä kohti. Kaikki olivat kadonneet, paitsi sarvas. Rolf päästi toisen vihellyksen, joka muutti sarvaan kuvapatsaaksi. Vahvistaen mieltään pontevalla "minä tahdon" hän kohotti pyssyn, piti sen vakaana ja ampui. Sarvas hytkähti kokoon, hyppäsi ja katosi. Rolfin mieltä jälleen käänteli pahastus, mutta hän panosti pyssynsä uudelleen ja lähti nopeaan eteenpäin.

Syvät jäljet oli sillä paikalla, jossa sarvas oli hypännyt pyssyn pamahtaessa, mutta verta ei näkynyt. Hän seurasi ja löysi muutaman askeleen päästä seuraavat kavionpainalmukset ja niiden päällä kirkkaan punaista väriä; vähän kauempana oli toinenkin veriläikkä; enemmän ja lyhempiä hyppyjä, kunnes sadan askeleen päässä — niin, siinä se makasi, pyöreä harmaa haahmo, aivan kuolleena, sydämeen ammuttuna.

Rolf päästi pitkän raikuvan sotahuudon ja sai vastauksen paikasta, joka oli kumman lähellä, ja Kuonab astui esiin puun takaa.

"Minä sain sen", huusi Rolf.

Intiani hymyili. "Tiesin minä, että saisit, sen vuoksi seurasinkin; eilen iltana minä tiesin, että sinun täytyi tutistavasi tutista, ja siksi annoin sinun lähteä yksinäsi."

Sangen huolellisesti se sarvas nyljettiin, ja Rolf oppi monen pienen tempun syyn.

Kun nahka oli nyljetty (paitsi päästä tai koivista), niin Kuonab varovasti leikkasi pois lihaksia peittävän leveän jänteen, joka alkaa selästä lanneluista ja ulottuu olkaluihin; se oli nimittäin neulesuoni. Sitten hän leikkasi ne molemmat pitkät paistit, jotka ovat selkärangan kummallakin puolella ulkopuolella, ja molemmat pienemmät sisäpuolelta. Ruumis sitten jaettiin neljään kappaleeseen, kuhunkin kappaleeseen lapa, ja nämä kaikki ynnä munuaiset ja sydän pantiin vuotaan. Sisälmykset, pään, kaulan, koivet, kaviot hän jätti ketuille, mutta ristiluun hän ripusti puuhun ja kiinnitti siihen kolme punaista lankaa, jotta Suuri henki mieltyisi ja antaisi hyvät metsästykset. Päälle puhuen hän sitten sanoi: "Veljyemme, anna meille anteeksi. Sääli oli sinua tappaa. Katso! Me annamme sinulle punaisten nauhain kunnian". Sitten he muita osia kantaen astuivat takaisin majalle.

Lihat ripustettiin varjoon säkkeihin kiedottuina, etteivät kärpäset niihin päässeet, mutta nahkan upotti Kuonab suon silmään lämpimään liejuun, ja kolmen päivän päästä, kun karva alkoi irtautua, hän kaapi sen puhtaaksi. Leveän saarnipuisen vanteen hän oli vuollut valmiiksi, ja kun vihanta parkitsematon vuota oli sille jännitetty, niin intianilla oli jälleen intianilainen rumpu.

Se ei ollut kunnolla kuiva, ennenkuin parin kolmen päivän kuluttua, ja kehällä kuivaessaan se napsahteli ja soinnahteli, josta kuuli, kuinka nahka pingottui. Kuonab koetteli sitä vielä samana iltana istuessaan tulen ääressä ja hiljaa hyräillessään: