Mutta seuraavana aamuna hän ennen auringonnousua kohosi vaaralle, päivän paistamalla kallionnokalla istuen hän tervehti Päivän jumalaa rukouksella, jota hän ei ollut rukoillut siitä päivästä, jona he lähtivät Asamukin ison kallion luota; jatkoksi hän lauloi runon:

XXII.
Ansajuoni.

Nyt kun oli talveksi maja ja ensi hätään ruokaakin, oli aika ryhtyä ansain teon vakavaan toimeen; nyt oli rakennettava loukkujuoni lähestyvänä kylmänä aikana käytettäväksi. Se tosin oli vielä vähän aikaista, mutta oli hyvin suotavaa, että juonet saatiin asetetuiksi kautta metsäin kaikkiin aiottuihin suuntiin, sen varalta että sattuisi muita erämiehiä tulemaan. Useimmat turkiseläimet viihtyvät pienien puronnotkojen varsilla: majava, saukko, minkki, biisami, pesukarhu, muita mainitsematta. Ne jotka eivät vakinaisesti elä veden luona, etsivät semmoisia paikkoja niiden suojaisuuden vuoksi ja siksi että niiden riistaeläimet niissä asuvat; semmoisia ovat ilves, kettu, iso "kalastajanäätä" ja oikea näätä, jotka syövät kanineja, jäniksiä ja hiiriä. Ansajuoni sen vuoksi tavallisesti kulkee jotain puronlaaksoa pitkin, vedenjakajan poikki ja sitten johonkin toiseen laaksoon, josta se palaa lähtökohtaan.

Myöhään syyskuun lopulla siis Rolf ja Kuonab makuuvaatteineen, kattiloineen, neljän päivän eväin, kaksi kirvestä mukanaan, Skookum milloin edellä juosten, milloin perässä puuhaillen, lähtivät nousemaan erään puron laaksoa, joka lähellä heidän majaansa päättyi järveen. Neljännesmailin kuljettuaan he rakensivat ensimäisen näädänloukun. Siihen kului tuntikausi, se jätettiin virittämättä. Paikka oli valtavan puun alla, maasaarekkeella, jonka ympäri puro juoksi mutkassa. Puuhun veistettiin kolmelle puolelle pilkat. Kolmisensataa askelta kauempana oli toinen hyvä paikka ja siihenkin rakennettiin loukku. Eräässä paikassa oli kannaksen poikki kapea polku, nähtävästi saukkojen tallaama. "Siinä on hyvä rautain paikka, jahka aika joutuu", huomautti Kuonab.

Tuon tuostakin he säikyttivät valkohäntähirviä, ja eräässä liejuisessa kohdassa, jossa puron poikki kulki niiden polku, he huomasivat, paitsi kaikenlaisia pieniä jälkiä, susien, karhujen ja vuoripantterin eli puuman käpälänjäljet. Pikku Skookum haisteli niitä pelokkaasti ja pystyyn nousseet niskakarvat osottivat, että ne ainakin siihen olivat tehneet syvän vaikutuksen.

Viisi tuntia kuljettuaan ja työskenneltyään he tulivat toiselle siihen yhtyvälle purolle, ja molempien notkojen kulmauksessa he huomasivat pienen puun, joka melkein miestä korkealle oli merkillisellä tavalla jyrsitty ja raavittu.

"Karhupuu", sanoi Kuonab, ja Rolf sai sitten vähitellen kuulla siitä enemmänkin.

Karhuilla ja useimmillakin eläimillä on nimittäin tapana merkitä se piirikunta, jota ne omanaan pitävät. Tavallisesti se tapahtuu siten, että ne eri paikkoihin jättävät omaa hajuaan, käyden siten koko piirinsä, mutta toisinaan tehdään vielä näkyviäkin maamerkkejä. Majava leipoo pienen multakokkareen, susi raapii maata takajaloillaan ja karhu kynsin hampain repii merkkipuun. Kun tämä uudistuu tuon tuostakin, milloin karhu sattuu puun lähellä olemaan, niin se pysyy vereksenä, niin kauan kun karhu paikkakunnankin omistaa. Mutta varsinkin juhannuksen aikaan, jolloin on karhujen kiima-aika, merkkipuu loistaa valkeaksi verestettynä ja on apuna sopivien seurakumppanien löytämiseen, sillä kaikki metsän karhut ovat silloin liikkeellä elämänkumppania etsimässä; kaikki ne poikkeavat ja jättävät merkkipuuhun muiston itsestään, jotta seuraava karhu tarkalla vainullansa voi aina päättää, mitä sukupuolta se oli, joka sitä ennen puulla poikkesi, ja jäljistä tietää, mille suunnalle se matkasi.

Tämä oli siis karhun merkkipuu, mutta pian Kuonab osotti Rolfille paikan, jossa yhtyi kaksi pitkää pölkkyä kulmaksi puun luo, joka oli hangattu ja löyhkäävä, ja näytti moniaita näädänkarvoja, jotka ilmaisivat sen näädän merkkipuuksi ja hyväksi loukun paikaksi.

Löydettiin vielä kolmaskin merkkiasema: avoimesta heinäisestä lehdosta suuri valkoinen kivi, jolla oli ketun jätteitä. Intiani selitti:

"Jokainen kettu, joka likitienoilla kulkee, tulee haistelemaan tätä kiveä saadakseen tietää, kuka heimolainen se on liikkeellä, niin että tämä siis on hyvä ketunpyydyksen paikka; rautain tietenkin, sillä kettu ei koskaan mene loukkuun."

Ja vähitellen Rolf oppi, että samanlaisia tapoja on jossain määrin kaikilla eläimillä; yksinpä hiirillä ja myyrilläkin. Me vain näemme niistä niin vähän, koska aistimemme ovat tylsät ja havaintokykymme harjaantumaton; mutta luonnontutkija ja metsämies aina tietävät mistä etsiä metsän nelijalkaisia asukkaita, ja he voivat tällaisista merkeistä sanoa, omistaako maan tämä tai tuo piileskelevä heimo.

XXIII.
Majavalampi.

Puolenpäivän aikaan levähtäessään he olivat kymmenkunnan mailin päässä kotoaan ja olivat rakentaneet viisitoista näädänloukkua; kuta enemmän he niitä tekivät, sitä sukkelammin seuraavat syntyivät.

Iltapäivällä he jatkoivat työtä, mutta puro oli ehtynyt pieneksi ojaksi ja he olivat nyt korkealla tasaisemmalla maalla, joka oli paikka paikoin suottunut. Seuratessaan yhä kapenevan ojan pääuraa, etsiskellen yhä uusia turkiseläinten merkkejä, he kulkivat sen poikki moneen kertaan. Vihdoin Kuonab pysähtyi, tuijotti eteensä ja osotti ojaa, joka ei enää ollut selkeä, vaan liejusta sekainen. Hänen silmänsä loistivat, kun hän päällään nyökkäsi vastavirtaan ja lausui tuon taikasanan: "Majavia".

He astuivat länttä kohti jonkun satakunnan askelta taajan lepikkörämeen poikki ja tulivat vihdoin epäsäännölliselle lammikolle, joka levittelihe pajupehkojen sekaan ja katosi rämeviidakoihin. Puroa seuraten he piankin tulivat majavapadolle, pitkälle mutkaiselle tokeelle, joka oli rakennettu pajunoksista ja liejusta. Selän poikki kaatui kymmenkunta vähäistä köngästä, jotka alempana yhtyivät siksi puroksi, jonka vartta he olivat kulkeneet.

Punasiipisiä nokilintuja[15] liiteli parvittain lammen seuduilla; sorsia näkyi koko joukko, ja kuivaneessa puussa, jonka veden paisuminen oli kuolettanut, seisoi suuri sininen haikara. Paljon pienempiä eläimiä hyppi tai liehui ilmassa tällä vilkkaalla paikalla, ja kaukaa lammen keskestä kohosi kekomainen risukasa: majavanpesä, joita kauempaa keksittiin vielä kolme. Ei ainoatakaan majavaa näkynyt, mutta verekseltä katkotut vesat, uiskentelevat oksat, joista kuori oli tyystin pois jyrsitty, ja pitkä, vankka ja hyvässä korjuussa pidetty pato riittivät tottuneen silmälle paikalla ilmoittamaan, että siinä oli suuri majavasiirtokunta häiritsemättömässä luonnonrauhassa.

Majava oli niihin aikoihin kaikkein arvokkaimpia turkiseläimiä. Se menee hyvin helposti ansaan ja lammen löytäminen tiesi siis samaa kuin jos olisi löytänyt kukkarollisen kultaa. He kiersivät sen epämääräisiä rantoja ja Kuonab osotti majavain monia maihinnousupaikkoja, jotka näyttivät oikeilta pieniltä satamilta. Ne olivat rakennetut mudasta ja kivistä; niihin oli varattu koloja, joista saattoi sukeltaa oikopäätä syvään veteen. Siellä täällä oli rannalla korkea kekomainen muurahaispesä ja sen luo vei lammesta polku, joka muka osotti, sanoi intiani, että majavain tapana oli selkeinä päivinä tulla makaamaan muurahaispesien päälle päivänpaisteeseen ja antaa muurahaisten noukkia pois syöpäläiset nahkastaan. Eräältä korkealta syvään veteen pistävältä niemekkeeltä he löysivät pienen hyvin väkevältä löyhkäävän multaleivoksen; se oli, sanoi intiani, majavan kätkö, merkkipaikka, jolla majavien kesken oli sama tehtävä kuin karhupuulla karhujen kesken.

Vaikka lampi näytti pieneltä, niin saivat he kuitenkin astua neljännesmailin, ennenkuin pääsivät sen yläpäähän, ja sieltä he löysivät toisen padon ja sen takaa toisen lammen, joka oli vähän korkeammalla edellistä, eikä siinä ollut kuin yksi majakeko. Ja vielä senkin takana oli patoja ja lampia, kaikkiaan kaksitoista lampea, toinen toistaan korkeammalla. Ainoastaan ensimäisessä, suurimmassa, ja toisessa oli pesiä, mutta kaikki ne kuitenkin näyttivät olevan osia samasta menestyvästä siirtokunnasta, sillä verekseltä katkotuita puita ja oksia oli joka puolella. "Ugh, hyvä; saamme ehkä viisikymmentä majavaa", sanoi intiani, ja he tiesivät tulleensa luvattuun maahan.

Rolf olisi mielellään viettänyt lopun päivää lammen tutkistelemisessa ja koettanut saada pyydystetyksi majavan, kun ne iltasella lähtisivät ulos pesästään, mutta Kuonab sanoi: "Kaksikymmentä loukkua vasta; meillä pitää olla puolentoistasataa." Astuen siis tuuheaan sokerivaahteralehtoon, joka oli lammen länsipuolella kuivalla maalla, he veistivät pilkat suureen puuhun, rakensivat siihen loukun ja etsivät helpoimman reitin itäpuolella olevan louhisen vaaran poikki, toivoen löytävänsä lähimmän joen, joka johtaisi alas heidän järvelleen.

XXIV.
Piikkisika.

Skookum oli vain osaksi opetettu pikku koira; se käskettynä jäi majalle, jos sille nimittäin sopi, mutta seurasi arvelematta isäntäänsä, taikka juoksi hänen edellään, jos arveli ihmisen viisautta huonommaksi kuin kolmentoista kokemuksen kuukauden kuluessa hankittua kypsää koiraviisautta. Mutta nyt se eli elämää, jossa entinen kokemus usein väkisinkin petti. Hiljainen kahina maata peittävistä lehdistä oli saanut sen sitä kohti hyökkäämään, ja terävä kiukkuinen haukkuna ilmaisi, että se oli keksinyt jonkun vihamielisen metsänasukkaan. Mutta vihainen haukunta vähän väliä muuttui jonkinlaiseksi ulinaksi, joka oli puoleksi kiukkua, puoleksi tuskaa. Metsämiehet juoksivat paikalle ja näkivät tuon pikku tyhmeliinin kerran toisensa jälkeen hyökkäävän valtavan suuren piikkisian kimppuun, joka oli pistänyt päänsä kaatuneen puun alle ja jättänyt piikkejä täynnään töröttävän takaruumiinsa koiran ahdistettavaksi; hännästä, joka sivalteli puoleen ja toiseen, jäi aina uusi annos piikkejä koiran kuonoon ja naamaan joka kerta kun se uudisti hyökkäyksensä. Skookum oli kiukkuinen tappelemaan, mutta selväänkin se jo näytti saaneen melkein tarpeekseen. Piikkien tuottamat tuskat tietysti yhä lisääntyivät, kiihtyivät joka liikkeellä. Kuonab otti vahvan kepin ja ajoi sillä piikkisian piilopaikastaan. Rolf luuli hänen tappavan sen, heti kun eläimen pää oli paljastunut, mutta piikkisika, huomatessaan uuden ja voimallisemman vihollisen, ei menettänyt hetkeäkään, vaan laukkasi hidasta löntystävää juoksuaan lähimmän pienen kuusen luo ja kapusi korkealle sen oksiin turvalliseen piilopaikkaan.

Metsämiehet kutsuivat nyt koiran luokseen. Se oli surkean näköinen, pyyhkieli kuonoaan, ensin toisella käpälällään, sitten toisella, koettaen karistella pois piikkejä kielestään, räpytellen kovin silmiään, murahdellen ja itkeä vikisten tuskasta hangatessaan päätään milloin maata, milloin molempia etukäpäliään vastaan. Rolf piteli sitä sen aikaa, kun Kuonab äkkinykäyksellä nyhti pois piikin toisensa jälkeen. Kolme- neljäkymmentä myrkyllistä pikku pistintä siten noukittiin irti sen vavahtelevista koivista, päästä, poskista ja kuonosta, mutta pahimmat olivat ne, jotka olivat huulissa ja kielessä. Ne olivat jo painuneet syvälle pehmeään värisevään lihaan. Yksitellen veti punainen mies voimakkailla sormillaan ulos huuliin tarttuneet piikit, ja Skookum vain vikisi vähän, mutta se kiljui ääneensä, kun kieleen tarttuneita poistettiin. Rolfilla oli täysi työ sitä kiinni pidellessään, ja se, joka ei olisi tiennyt, mitä oli tekeillä, olisi saattanut luulla, että molemmat miehet pitelivät koiraa kiduttaakseen sitä tahallaan mitä julmimmin.

Mutta kovin syvälle ei kuitenkaan ainoakaan piikki ollut uponnut. Kaikki saatiin viimein irti nyhdetyiksi ja pikku koira pääsi vapauteensa.

Rolf alkoi nyt miettiä kostoa piikkisialle, joka hyvässä turvassa istui läheisessä puussa.

Ruutia ei kannattanut tuhlata, mutta Rolf varustautui puuhun kiipeämään, kun Kuonab sanoi: "Ei, ei; sitä et saa. Näin kerran valkoisen miehen kiipeävän kahkia ottamaan; se odotti, kunnes hän oli lähellä, sitten peräytyi alemmaksi hännällään sivaltaen. Hän nosti käsivartensa suojellakseen kasvojaan. Se keihästi hänen käsivarttaan viiteenkymmeneen kohtaan, eikä hän voinut kasvojaan suojella; silloin hän koetti päästä maahan, mutta kahk tuli nopeammin ja sivalteli häntä; sitten hänen kätensä pääsivät irti ja hän putosi. Sääri katkesi ja käsivarsi oli puolen vuotta turvoksissa. Piikit ovat sangen myrkyllisiä. Vähältä piti, ettei hän kuollut."

"No mutta voin minä ainakin hakata puun poikki, niin että se putoo", ja Rolf otti kirveen.

"Wah!" sanoi Kuonab, "ei; isäni sanoi, ettei kahkia saa tappaa, ellei uhraa ja käytä sen piikkejä kotitöihin. Se on huono taika, jos kahkin tappaa."

Piikkiniekka siis jätettiin rauhaan paikalleen, jota se oli niin urhoollisesti puolustanut. Mutta entä Skookum, mitenpä se? Se oli lopulta laskettu irti. Viisastuakseenko? Johan nyt! Ei ollut kulunut tuntiakaan, ennenkuin se löysi toisen piikkisian ja muistaen vain vihansa teki saman ikävän erehdyksen ja sai jälleen alistua saman tuskallisen avun alaiseksi, jota ilman se varmaan olisi kuollut. Mutta vasta illalla se alkoi tuntea oikean rangaistuksensa, eikä seuraavana aamuna kukaan olisi tuntenut tuota metsämiesten perässä surkeana kulkevaa limppupäätä samaksi vilkkaaksi pikkukoiraksi, joka vielä edellisenä päivänä oli niin iloisesti metsässä juoksennellut. Monta pitkää päivää kului, ennenkun se oli täysin parantunut, ja vähän aikaa oli henkikin vaarassa. Eikä se sittenkään elämänsä loppuun saakka tullut täysin älyämään, kuinka mieletöntä oli hyökätä hännällään tappelevan eläimen kimppuun.

"Niin se on aina", sanoi intiani. "Ilveksen, vuoripantterin, suden, ketun, kotkan, kaikkien, jotka hyökkäävät kahkin kimppuun, täytyy kuolla. Kerran isäni näki karhun, jonka sen piikit tappoivat. Se oli koettanut purra kahkia, mutta se sai suun täyteen piikkejä, joita se ei voinut sylkeä ulos. Ne upposivat syvempään ja sen leuat turposivat, niin ettei se voinut avata eikä sulkea niitä syödäkseen; sitten se kuoli nälkään. Minun väkeni löysi sen kosken alta kala-allikon luota. Siinä oli paljon kaloja. Karhu saattoi niitä kämmenellään tappaa, mutta ei syödä, niin että se suu selkisten selällään ja ylellisyys ympärillään kuoli siinä allikossa nälkään.

"Ei ole muuta kuin yksi eläin, joka voi kahkin tappaa, ja se on ojeeg, suuri kalastajanäätä. Se on piru itse. Se tekee kovin voimalliset taiat; kahk ei voi sille mitään. Se kääntää sen selälleen ja repäisee auki sileän mahan. Niin se on joka kerta. Emme me tiedä, mutta minun isäni sanoi syyksi, että kun Nana Boju kerran vedenpaisumuksessa istui uivalla puulla kahkin ja ojeegin kanssa, niin kahk oli pöyhkeä ja tahtoi istua korkeimmalla paikalla, mutta ojeeg kunnioitti Nana Bojua ja puri kahkia, opettaakseen sitäkin, ja sai siitä korvilleen monipiikillisen hännästä. Mutta manito veti ulos piikit ja sanoi: 'Olkoon nyt näin aina; ojeeg voittaa kahkin, eivätkä kahkin piikit koskaan pysty ojeegiin'."

XXV.
Saukkojen mäenlasku.

Oli jo myöhä ja erämiehet viettivät yönsä korkeassa viileässä metsässä. Skookum unessa itki niin ääneensä, että he kerran tai pari heräsivät. Päivän lähestyessä koittoaan he kuulivat susien ulvontaa ja sarvihuuhkajan[16] kummasti samanlaista huhuilua. Naarassuden lyhyen alku-ulvahduksen ja huuhkajan pitkän huhuamisen välillä ei tosiaan ole juuri mitään erotusta. Puolivalveillaan sitä kuunnellessaan Rolf kuuli siipien vikinää, joka pysähtyi heidän päälleen, sitten tuttavallista kuhertelua. Hän nousi istumaan ja näki Skookumin murheellisena nostavan muodottomaksi turvonnutta päätään katsellakseen mustarintapyitä, joita istui rivi sen päällä oksalla, mutta halli parka oli liian sairas välittääkseen niistä sen enempää. Ne eivät olleet sepelpyitä, joita Rolf oli ennenkin nähnyt, vaan lajia, joka oli hänelle uusi. Katsellessaan oksalla istuvia lintuja hän huomasi Kuonabin hiljaa nousevan, menevän lähimmän pajun luo ja leikkaavan pitkän hoikan vavan, jonka mitta oli ainakin kaksitoista jalkaa; sen päähän hän teki rihmasta lyhyen silmukan. Sitten hän varovasti asteli killistelevien pyitten alle ja vapaansa kohottaen pujotti silmukan ensimäisen kaulaan. Terävä nykäys kiristi silmukan, pyy pyllähti alas oksaltaan ja toverit vain kukertelivat kummastustaan, mutta eivät yrittäneetkään pakoon.

Lyhyt terävä isku päästi pyydystetyn vaivoistaan. Vapa silmukkoineen kohosi uudelleen ja toinen, aina alin, nykäistiin alas ja sama temppu uudistettiin, kunnes kolme mustarintapyytä oli noukittu. Vasta silloin alkoi toisille hämärtää, että tässä oli perin vaarallisia naapureita, niin että ne pyrähtivät lentoon.

Rolf nousi hämmästyneenä istumaan. Kuonab pudotti nuo kolme lintua tulen viereen ja alkoi valmistaa aamiaista.

"Ne ovat pöllöjä kanoja", hän selitteli. "Enimmäkseen niitä voi pyytää tällä tavalla, ainakin jos on koira apuna; mutta se toinen pyylaji ei ole niin tyhmä."

Rolf kyni ja aukoi linnut ja tapansa mukaan nakkasi sisälmykset Skookumille. Penikka parka! Se toden totta oli säälittävä nähtävä. Se katseli murheellisesti killistelevillä silmillään, heikosti liikutteli turvonneita leukojaan, mutta ei nyt koskenutkaan ruokaan, jonka kimppuun se ennen olisi hyökäten hypännyt. Sille ei kelvannut, sillä se ei saanut suutaan auki.

Nuotion paikalle erämiehet tekivät hirsiloukun ja jatkoivat sitten ansajuontaan, veistäen puihin pilkat, rakentaen loukut, kunnes he mailin kuljettuaan tulivat leveälle tamarakkisuolle ja sen reunoja kaartaen suosta lähtevälle purolle, joka juoksi itää kohti antautuvaan notkoon. Joka puolella näkyi riistan merkkejä, mutta he eivät osanneet odottaakaan, mitä nyt näkivät, varovaisesti kulkiessaan tiheikön läpi korkeaan vanhaan metsään. Valkohäntähirvi nousi ruohosta ja katsoi heihin uteliaasti; sitten toinen ja taas toinen, kunnes oli kymmenkunta näkyvissä; vielä kauempana oli paljon muita; niitä oli vasemmallakin puolella, ja liikkumisista saattoi päättää, että niitä oli vielä oikeallakin kädellä. Sitten niiden valkoiset liput keikahtivat pystyyn ja ne kaikki juoksivat sievästi pois pohjoista kohti kohoavaan rinteeseen. Niitä saattoi olla näkyvissä kahden- ja kolmenkymmenen välillä, mutta kun niiden kaikkien valkoiset hännät töyssyivät poispäin, niin näytti koko metsä olevan valkohäntähirviä täynnään. Niitä näytti olevan satoja, ja näin monen kauniin otuksen näkeminen täytti molemmat erämiehet sitä iloisemmalla tunteella, kun he tiesivät niiden olevan heidän omilla metsästysmaillaan. He olivat toden totta tulleet runsauden maahan.

Puro heidän kulkiessaan kasvoi; moni lähde sitä kartutti ja joku melkoinen syrjäpurokin. Muutamia vanhoja majavanmerkkejä he tapasivat, mutta eivät uudempia; ja aina neljännesmailin ja lyhemmänkin matkan päähän he jättivät loukun.

Joki alkoi laskea nopeammin, kunnes se tuli pitkään kapeaan laaksoon, jossa oli monta allikkoa ja kahden puolen jyrkät savirinteet. Siellä he näkivät yhä ja yhä saukon jälkiä ja merkkejä, ja kulkiessaan rauhallisesti törmän nokatse, jonka takaa avautui uusi oikea, he kuulivat kumean molskahduksen, sitten toisen ja yhä useampia.

Erämiesten ensi ajatus oli, että Skookum oli sidottava, mutta silmäys osotti, että se oli tarpeetonta. Hiljaa he laskivat maahan taakkansa ja sairas koira asettui nöyrästi niiden viereen maata. Sitten he, kuin metsämiehet ainakin, varoen hiipivät eteenpäin, vienon itätuulen puhaltaessa hyvältä puolelta. Ensiksi he luulivat loiskuttelijoita majaviksi, mutta eivät kuitenkaan olleet nähneet vereksiä majavan merkkejä, eikä näkynyt minkäänlaista padontapaistakaan. Tuo varma molskis, molskis, molskis — se ei kuulunut kaukaa edestäpäin. Se ehkä saattoi olla kalaa tapaileva karhu, taikka — eihän kumminkaan, se ajatus oli liian vastenmielinen — kanuuta melova ihminen. Mutta yhä kuului samaa hidasta molskis, molskis, vaikkei aivan säännöllisin väliajoin.

Nyt se tuntui olevan vain kolmenkymmenen askeleen päässä ja joessa.

Varoen minkä suinkin taisivat he hiipivät savitörmän reunalle ja vastapäätä he näkivät näyn, jota harvan kuolevaisen on suotu katsella. Siellä oli kuusi saukkoa; kaksi ilmeisestikin täysikasvuista ja neljä näköjään parikunnan penikkaa, kaikki täydessä touhussa, mitä rattoisimmassa inhimillisessä kisassa laskemassa mäkeä pitkin jyrkkää savirinnettä syvään suvantoon, joka oli sen juurella.

Plumpp laski suurin, arvatenkin isä; sukelsi veteen, noustakseen jälleen rannassa näkyviin, kavutakseen kuivalle ja loivemmasta kohdasta parinkymmenen jalan korkuiselle törmälle. Molskis, molskis, molskis, laski sitten kolme nuorukaista, molskis, molskis emä ja yksi penikoista melkein yht'aikaa.

"Skuut" laski taas iso uros, ja märkä nahka tuhratessaan ja hangatessaan pitkää savirinnettä teki sen kerta kerralta niljakkaammaksi ja liukkaammaksi.

Molkis, plumpp, molskis -- molskis, plumpp, molskis hurautteli saukkoperhe kiistalla, karkasi jälleen törmän päälle ikäänkuin kilvalla, kuka ensiksi ennättäisi ja useamman kerran laskisi.

Tuon näyn kisaileva sulous, ilmeinen leikillisyys, eläimellinen rattoisuus, oli lumoavan hupaisaa. Molemmat erämiehet katselivat sitä mielihyvin, joka osotti, kuinka läheistä sukua ovat luonnontutkija ja metsämies. Tietysti heillä oli ahnaitakin ajatuksia, jotka olivat yhteydessä noiden kiiltävien nahkojen kanssa, mutta oli vasta syyskuu, eivätkä edes saukon nahkat vielä olleet täysikelpoisia.

Skuut, plumpp, molskis, jatkoi onnellinen joukko, sen näki, vähentymättömällä ilolla ja ratolla. Luisu paranemistaan parani ja saukot näyttivät olevan väsymättömät; kunnes äkkiä kuului äänekästä vaikka läkähtyvää räyhyä ja Skookum, kaiken varovaisuuden unohtaen, laukkasi törmää alas kyytiä antamaan.

Kimakoilla lintumaisilla kirahduksilla vanhat saukot varottivat nuorukaisia. Molskis, molskis, molskis, hurauttivat kaikki suvantoon, mutta jälleen noustakseen, pää ojossa uiden, sillä ne olivat vain vähän säikähtäneet. Se oli Kuonabille liikaa; hän kohotti piilukkonsa, liksahdus, paukaus, vanha uros maalina, mutta tämä sukelsi liksahtaessa ja vältti. Metsämiehet nyt, Skookum kolmantena, hyökkäsivät rinnettä alas suvantoon, sillä se oli pieni ja matala; ellei siitä ollut maanalaista käytävää, niin olivat ne kaikin satimessa.

Mutta saukot huomasivat vaaran. Kaikki kuusi ne hyökkäsivät pois allikosta avoimeen sorapohjaiseen virtaan, vanhemmat kaiken aikaa hätäisesti kirahdellen sikiöilleen. Ne livahtivat kaatuneitten puitten ja pensaitten alitse, alitse juurien, päällitse särkkäin, erämiehet takaa-ajaen, nuija kummallakin, ja Skookum aivan aseetta.

Saukot näyttivät hyvin tietävän, mihin matka oli, ja jättivät jälkeensä kaikki muut paitsi koiran. Unohtaen oman tilansa Skookum oli melkein tavottanut yhden saukonpoikasista, kun emä kääntyikin ympäri ja kähisten ja äristen teki hyökkäyksen. Skookum sai kiittää onneaan, kun pääsi pienellä näykkäyksellä, sillä saukko on vaarallinen vastustaja. Mutta koira paran täytyi uikuttaen palata molempien kantamuksien luo, joita sen ei olisi pitänyt ensinkään jättää.

Molemmat metsämiehet tulivat nyt avoimeen metsään, jonka kautta Kuonab saattoi juosta edelle ja sulkea tien saukoilta, näitten laukatessa alaspäin virrassa, perässä Rolf, joka turhaan koetti saada nuijallaan isketyksi. Muutamassa sekunnissa perhekunta oli Kuonabin kohdalla, näköjään satimessa, mutta ei ole sen urhoollisempaa tappelijaa kuin sikiöittensä puolesta tappeleva saukko. Vähääkään ymmälle joutumatta molemmat isot saukot päin vastoin tekivät yhtaikaa raivoisan hyökkäyksen intiania vastaan. Tämä oli hänelle täydellinen yllätys, hän ei osannut nuijallaan ja hyppäsi syrjään välttääkseen niiden hampaat. Perhe mennä porhalti hänen sivuitseen, ja emän kaiken aikaa kiiruhtaessa poikasia kirahduksillaan, ne kaikin sukelsivat liekoryteikköön ja pakenivat pajurämeeseen, joka levisi vanhaksi majavalammeksi. Siinä hävisi saukkoperhe eränkävijäin näkyvistä äänettömään erämaahan.

XXVI.
Takaisin majalle.

Pitkän rämeen toisesta päästä joki lähti uudelleen ja entistään paljoa leveämpänä, ja erämiehet jatkoivat työtään. Yön tullessa he olivat rakentaneet viisikymmentä loukkua kaiken kaikkiaan, ja taas he yöpyivät suojatta taivasalle.

Seuraavana päivänä Skookum oli niin paljon huonompana, että he alkoivat pelätä hengen menevän. Se ei ollut syönyt mitään siitä kovan onnen tappelusta pitäen. Juoda se vähän saattoi; Rolf siis teki kupillisen liemiruokaa, ja kun se oli jäähtynyt, niin koira parka sai vähäsen niellyksi puolen tuntia kestäneen kärsivällisen puuhan jälkeen.

He olivat nyt kotijuonellaan; eräältä mäeltä he jo näkivät järvensä, vaikka se vielä olikin etäällä, ainakin viiden mailin päässä. He kulkivat alaspäin pitkin puron vartta, rakentaen yhä pyydyksiä sopiviin paikkoihin ja nähden savikoissa paljon riistan jälkiä. Puro vihdoin tuli laajalle avoimelle pensasmaalle, jossa siihen yhtyi toinen etelästä tuleva puro, ja yhdessä ne muodostivat pienen joen. Siitä pitäen näytti riistamaa vasta oikein alkavankin; joka puolella näkyi maassa valkohäntähirven jälkiä, ja tuon tuosta he säikyttelivät niitä levoltaan. Varjoisa tammimetsä vaihtui toisin paikoin tiheiksi ketripuurämeiksi, joissa hirvet halusta viettävät talvea, ja kun he olivat astuneet sitä pari mailia, niin intiani sanoi: "Hyvä, nyt tiedämme, minne meidän on talvella tultava, kun liha loppuu."

Erään leveän liejuisen kaalamon kohdalla he kerrassaan hämmästyivät jälkien paljoutta. Enimmäkseen ne olivat valkohäntähirven sorkkimia, mutta oli joukossa vuoripantterinkin, ilveksen, kalastajanäädän, suden, saukon sekä minkin jälkiä.

Iltapäivällä he saapuivat järvelle. Joki oli käynyt jo melko leveäksi ja laski järveen noin neljän mailin päässä majasta etelään päin. Jättäen loukun sen suistamoon he kulkivat järven rantaa pitkin ja tekivät hirsiloukun aina neljännesmailin päähän, vähän ylemmäksi ylintä vesirajaa.

Tultuaan sen paikan kohdalle, jossa Rolf oli ampunut ensimäisen sarvaansa, he poikkesivat sitä katsomaan. Harmaanärhet olivat nokkineet raadon löysiä lihoja koko joukon. Mitään suurempaa eläintä ei ollut käynyt, vaikka lähellä oli runsaasti sekä suden että ketun jälkiä.

"Ugh", sanoi Kuonab, "ne vainuvat sen ja tulevat lähelle, mutta ne tietävät, että ihminen on käynyt paikalla; niiden ei vielä ole kovin nälkä, ne pysyvät poissa. Tämä kelpaa loukun paikaksi."

He siis tekivät loukut haaskan kahden puolen. Vielä loukku tai pari, niin oltiin kotona, saavuttiin mökille juuri pimeän tullessa ja rankan sateen alkaessa.

"Hyvä", sanoi Kuonab, "loukkumme ovat valmiit; olemme tehneet kaiken työn, joka pakkasella olisi ollut vaikeata, kun sormemme olisivat olleet kontassa ja maa jäässä, niin etteivät paalut olisi siihen painuneet. Nyt saavat loukut tuulehtua, ennenkun kierrämme ja viritämme ne. Mutta meillä pitää vielä olla hyvä taikakin, vähän ansamiehen lumoja."

Seuraavana aamuna hän lähti matkaan, kalarihma ja kalakeihäs mukanaan; pian hän palasi takaisin hauki saaliinaan. Hän leikkeli siitä viipaleita, pisti ne pulloon, sulki pullon tulpalla ja ripusti sen mökin lämpöiselle päivän puolelle. "Siitä tulee taika, joka lumoo joka karhun", hän sanoi ja jätti pullon auringonsäteiden haudottavaksi.

XXVII.
Skookum potilaana.

Kotiin on aina ilo tulla; mutta kävellessään huomeneksella mökin ympärillä he huomasivat monta pientä paikkaa nurin kurin. Kuonabin vuodelaveri oli maassa, melat, jotka olivat seisoneet mökin seinustalla, olivat hujan hajan maassa, ja lihasäkki, joka oli ripustettu korkealle harjan alle, oli auki revitty ja tyhjä.

Kuonab tarkasteli jälkiä ja ilmotti: "Paha vanha mustakarhu; se on myllännyt pahaa tehdäkseen, kääntänyt kaikki nurin. Mutta lihasäkkiin se ei ulottunut, näätä on repinyt auki säkin."

"Siitä siis näkyy, mitä meidän pitäisi tehdä: rakentaa aitta mökin päähän", sanoi Rolf ja lisäsi: "Sen täytyy olla tiivis ja sen täytyy olla viileä."

"Miksikä ei! Joskus ennen talven tuloa", sanoi intiani; "mutta nyt meidän täytyy rakentaa vielä yksi ansajuoni, niin kauan kun ilmat pysyvät kauniina."

"Ei maar", vastasi nuorukainen, "Skookumista ei nyt ole matkaan lähtijäksi. Me emme voi sitä tänne jättää, ja aitan teemme kolmessa päivässä."

Halli riepu oli nyt entistäänkin huonommassa kunnossa. Se tuskin saattoi hengittää, vielä vähemmän syödä ja juoda, ja tämä ratkaisi asian.

Ensinnä potilaan päätä haudottiin niin kuumassa vedessä kuin se suinkin sieti. Se näyttikin helpottavan sen verran, että se ahnaasti nieli vähän lientä, jota kurkkuun kaadettiin. Sille tehtiin vuode päivänpaisteiseen paikkaan ja erämiehet rupesivat uutta huonetta rakentamaan.

Kolmessa päivässä aitta sai valmiiksi, ei puuttunut muuta kuin tilkitsemistä. Lokakuu oli alkanut ja kirpeä pakkasyö varotti, että kovat valkoiset kuukaudet olivat tulossa. Kuonab murtaessaan jään kannusta ja katsellessaan matalalle jäänyttä aurinkoa sanoi: "Lehdet varisevat nopeaan; pian tulee lumi; me tarvitsemme vielä yhden ansajuonen."

Äkkiä hän vaikeni, tuijotti järvelle. Rolf katsoi samaan suuntaan, ja sieltä tuli kolme valkohäntähirveä, kaksi sarvasta ja yksi naaras, juosten, kävellen, hyppien keveästi esteitten yli, naaras edellä ja molemmat kilpakosijat perässä seuraten. Kun ne pysyttelivät järvenrannalla, niin ne lähestyivät mökkiä. Rolf katsahti Kuonabiin, joka nyökkäsi, Rolf pujahti majaan, sai pyssyn naulasta ja hiipi nopeaan joelle sille paikalle, missä metsäkarjan polku kulki joen poikki. Sarvaat eivät vielä tapelleet, se aika ei vielä ollut tullut, mutta niiden sarvet olivat puhtaat, niska turpoamassa ja ne uhkailivat toisiaan juostessaan edellä kulkevan perässä. Ne kulkivat kaalamolle kuin tuttuun paikkaan ja laukkasivat sen poikki, melkein uimatta. Kun ne olivat maalle nousseet, niin Rolf odotti, kunnes näki ne selvään, ja äännähti sitten lyhyesti ja terävään "hist". Se oli kuin taikasana, sillä se muutti nuo kolme samoavaa valkohäntähirveä kolmeksi kivijäykäksi patsaaksi. Rolfin tähtäimet kääntyivät pienempään sarvaaseen, ja kun pamauksen suuri savupilvi oli edestä haihtunut, niin kaksi oli mennyt menojaan ja pienempi sarvaista makasi maassa sätkien viidenkymmenen askeleen päässä.

"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat; hirvet kävelevät leiriin", sanoi Kuonab; ja saalis lihattiin nopeaan ja ensimäiset ruuakset ripustettiin uuteen aittaan.

Sisälmykset kasattiin ja peitettiin pensailla ja kivillä. "Nämä säilyttävät ne korpeilta ja närheiltä; talvella houkuttelemme niillä kettuja ja otamme niiltä nahkat."

Nyt heidän oli päätettävä huomispäivästä. Skookum oli vähän parempi, mutta yhä vielä sangen huonona, ja Rolf ehdotti: "Kuonab, ota sinä kirves ja pyssy ja tee uusi ansajuoni. Minä jään tänne, varustan majan talveksi ja hoidan koiran." Niin sovittiinkin. Intiani lähti tällä kertaa yksin leiristä ja meni järven itärannalle; siellä seuratakseen toista jokea lähteille samoin kuin edellistä, ja palatakseen kolmen tai neljän päivän kuluttua mökille.

XXVIII.
Yksin erämaassa.

Rolf alkoi päivänsä siten, että antoi Skookumille niin kuuman kylvyn kuin se suinkin sieti, ja sen päälle vellin. Edellistä koira parka hiukan vinkui ja jälkimäiselle heikosti heilutteli häntäänsä; mutta ilmeisesti se oli parantumisen tiellä.

Uuden pirtin suutiminen ja sammalilla tilkitseminen kiinnitti sitten Rolfin koko huomion. Siihen kului päivä, ja se näytti suurimmalta puuhalta, mitä tässä oli, mutta Rolf oli miettinyt paljon talvea. Connecticutissa oli viisaampien uudisasukkaitten tapana mullata talonsa kylmän ajaksi; Adirondackissa hän tiesi olevan paljoa, paljoa kylmemmän, ja hän päätti sen vuoksi luoda sekä mökin että aitan ympärille niin vahvalta maata kuin suinkin. Ensinnäkin hän tarvitsi hyvän lapion, veisti sen valkoisesta tammesta ja karkaisi terän tulessa paahtaen, ja kun hän oli kaksi päivää kaivanut, niin oli sekä mökki että aitta "silmiään myöten" mullattu tuoreella puhtaalla mullalla.

Sisään kannettu pino uusia kuivia puita kostean sään ajaksi piankin auttoi huomaamaan, kuinka liian pieni mökki oli. Ja nyt oli raskain työ tehty; Rolfilla oli runsaasti aikaa ajatella.

Ken meistä ei muistaisi ensimäisen päivän tunteita yksikseen erämaahan jäätyään! Omavaraisuuden ja jonkinlaisen hillittömyyden tunnetta; sivistyneen ajatuksen päättymistä; täydellistä alkuperäisyyteen palaamista; metsäkansan läheisyyttä; jonkinlaista tuttavallisuuden mielialaa; yhä palaavaa kammon tunnetta kaiken ympärillä olevan sanattoman järkähtymättömyyden vuoksi; ja vapauden itsensä ihanaa, valtaavaa herruuden tunnetta. Semmoiset ajatukset muiden mukana aalloin ajelivat kautta Rolfin mielen, ja kun ensi yö tuli, niin hän tunsi — niin, se hänen täytyi tunnustaa — suurta lohdutusta sen pienen avuttoman koiran seurasta, jonka vuode oli hänen oman vuoteensa vieressä.

Mutta nämä olivat tunnelmia, jotka eivät tule usein; neljässä päivässä ja yössä, jotka hän oli yksin, ne olivat kokonaan menettäneet mahtinsa.

Metsästäjäin sananparsi "pyssyttömästä miehestä, oudoista otuksista" toteutui nyt täsmälleen, kun Kuonab oli ottanut heidän ainoan ampuma-aseensa. Toisena iltana Rolf mökkiin astuessaan — hän nukkui nyt siinä — kävi luomassa viimeisen silmäyksen tähtiin, kun suuri musta haahmo kiiti puunrunkojen välitse hänen ja hohtavan järven välitse; pysähtyi, katsoi häneen, sitten ääneti katosi rantaa pitkin. Oliko kumma, että hän siksi yöksi sulki mökin oven, ja kun hän seuraavana aamuna kävi hiekkasärkkiä tutkimassa, niin näki hän selvästi, ettei yöllinen kulkija ollut ilves eikä kettu, vaan saalista etsivä pantteri.

Kolmantena aamuna hän, lähtiessään ulos varhaiseen hiljaiseen päivänkoittoon, kuuli korskahduksen ja kuusimetsään katsellessaan hämmästyksekseen näki korkeaksi kohottautuneena, patsasmaisena, melkein kummituksen kaltaisena muulinkorvineen ja vedenpaisumuksen aikuisine sarvineen, kookkaan uroshirven.

Rolf ei ollut pelkuri, mutta tuommoinen hirviö ja melkein aivan vieressä pani päänahkan syyhymään. Hän tunsi itsensä niin avuttomaksi ilman minkäänlaista ampuma-asetta. Hän astui pirttiin, otti alas jousensa ja nuolensa, murahti sitten halveksivasti: "Yhhyh, hyvät kyllä pyille ja oraville, mutta pyssy se olla pitää metsässä!" Hän lähti jälleen ulos; siinä seisoi hirvi entisessä paikassa. Nuorukainen hyppäsi muutaman askeleen sitä kohti ja kiljasi; se tuijotti mitään välittämättä. Mutta Rolf tunsi mielenliikutusta ja peräytyi pirttiin. Muistaen sitten tulen voiman hän äkkiä teki lieteen valkean. Paksu savu pöllysi tyveneen ilmaan, laskeutui matalalle, kierteli nauhoina metsikköön, kunnes heikko tuulenhenki kantoi siitä kiemuran hirven luo. Suuret sieraimet joivat sitä siemauksen, joka tartutti kauhun eläimen sieluun, se pyörähti ympäri ja laukkasi parasta kyytiään kohti etäistä suota, eikä sitä sen koommin näkynyt.

Viisi kertaa tuli näinä neljänä päivänä valkohäntähirviä aivan lähelle, käyttäytyen tavalla, ikäänkuin olisivat varsin hyvin tienneet, että tuo nuori ihmisolento oli vaaraton, kerrassaan vailla salaperäisen kaukosurman voimaa.

Kuinka kiihkeästi Rolf nyt toivoi pyssyä. Kuinka elävästi hänelle muistui se hetki, kun hänelle kauppias viime kuussa oli tarjonnut kaunista pyssyä viidestäkolmatta dollarista, jotka olisi saanut maksaa nahkoilla seuraavana kevännä, ja vihaisesti hän moitti itseään, kun ei niin hyvää tilaisuutta ymmärtänyt käyttää. Tällä hetkellä hän päätti päästä pyssyn omistajaksi paikalla, kun tulisi uusi tilaisuus, ja hän päätti pakottaa sen tilaisuuden pian tulemaan.

Yhden pienen voiton hän sai tällä ajalla. Se eläin, joka oli repinyt auki lihapussin, oli vielä mökin lähettyvillä; se näkyi selvään siitä, kun pussia oli taas käyty repimässä aitassa, jonka seinät eivät olleet tukitut. Muistaen Kuonabin huomautuksen hän viritti kahdet näädänraudat, toiset katolle sen raon viereen, josta peto oli aittaan tullut, toiset orrelle, jota pitkin sen täytyi kiivetä päästäkseen lihapussille. Viritys on hyvin yksinkertaista; koverretaan kolo, johon raudat avattuina mahtuvat, liipaisimelle sivellään vähän rasvaa; rautain kahden puolen asetetaan vähän pistävää risua, niin että eläin niiden yli hypätessään hyppää suoraan vaanivaan satimeen. Vitjat kiinnitettiin pieneen pölkkyyn.

Vaikka näätää niin harvoin näkee, niin käy se kuitenkin epäilemättä etupäässä päivällä retkillään. Sen yön ansa pysyi laukeamatta. Kun Rolf seuraavana aamuna hiljaisen päivänkoiton aikana meni järvestä vettä hakemaan, niin hän huomasi pitkän mustan juovan; siellä näkyi olevan sorsia. Istuessaan niitä katselemassa hän kuuli ääntä mökin takaa puusta. Se oli kiipeävän oravan rapinaa. Sitten hän näki eläimenkin, se oli näköjään kuin suuri tumma orava. Se syöksyi puun ylös, toisen alas, yli pölkkyjen, ali pensaitten, salamasukkelaan kuin salamaorava, ja tuon tuostakin se pysähtyi ja oli hiljaa kuin kivi, tähyten jotain etäistä epäiltävää esinettä. Nyt se kiiti puuhun kuin ruskea välähdys, vähän päästä latvasta lähti lentoon kaksi toruvaa sepelpyytä. Alas maahan, mutkailevana, sirona, herkeämättä toimihaluisena livahti näätä. Se juoksi pölkkyä pitkin aaltoilevin hypyin; keskellä se pysähtyi kuin jähmettyneenä, tuijottaen tuikeasti saraheinä-mättääseen. Kolmella aaltomaisella hypyllä sen sujuva hahmo oli saraheinän reunassa, se välähti heinäin sekaan ja heti taas ulos, hiiri murisevissa hampaissaan; hyppy sivulle päin ja samalla toinen hiipijä oli hiipimätönnä, ja taas muuan. Nämä kolme se tappoi, sitten nakkasi syrjään, ruskea hirmu kun sattui huomaamaan sorsaparven, joka lensi yli. Se katosi raitapensaikkoon, tuli jälleen näkyviin, sujuen liejulla kuin ankerias, kavutakseen sitten paksuun pökköön, jossa oli tikan koloja, livahti suurimpaan koloon niin äkkiä, että Rolf tuskin sitä huomasikaan ja tuli taas parin silmänräpäyksen kuluttua ulos, hampaissaan lento-orava, jonka kallon se oli ruhjonut. Pudottaen oravan se juoksi sen perässä, hyökäten taas vavahtelevan uhrinsa kimppuun julmasti äristen; sitten ravisteli sitä rajusti, repi sen kappaleiksi, nakkasi syrjään. Pitkin maata sen keltainen loistava rinta aaltosi kuin kultainen ampumamaali. Taas se pysähtyi. Nyt kuin lintukoiran asennossa, sanomattoman soreana, mutta ah, kuinka ilkeänä! Käärmemäinen kaula heilautti kobramaista päätä tuulessa, se haisteli ja haisteli, eteni muutaman askeleen, tunnusteli tuulta ja maata. Vielä vähän edemmä, jo kurotettu kaula ja kiemurteleva häntä osottivat kiihkeätä mielenkiintoa. Se loikkasi tiheikköön ja toiselta puolen pompahti samalla esiin lumikenkäjänis, pois, pois henkikullan edestä. Loikkasi, loikkasi, loikkasi, kaksitoista jalkaa joka loikkauksella, nopeammin kuin silmä saattoi seurata, näätä aivan kintereillä. Se vasta oli kilpajuoksua; kuinka ne mennä vilistivät läpi pensaikon! Jänis kyllä on nopeampi, mutta rohkeus merkitsee paljon, ja sen sydän oli vallan lamassa. Mutta onni ja hyvät tähdet ahdistivat sen kaartamaan joelle siihen kohtaan, jossa valkohäntähirvien polku kulki joen poikki; siihen tultuaan se ei voinutkaan enää palata. Siinä ei ollut valitsemisen varaa. Se hyppäsi sulaan virtaan ja ui henkensä edestä. Entä näätä —mikä pakko sen oli jokeen mennä? Vettä se vihasi; nälkä ei ollut; se oli urheilemassa, mutta vesiurheilu ei kuulunut sen mielihaluihin. Ojennellen jäsenikkäitä sääriään se jäi aivan rannalle, pupu rievun pulikoidessa joen poikki metsän suojaan.

Takaisin palasi jälleen wahpestan, ruskea kuolema, livahteli yli pölkkyjen kuin siivekäs käärme, liukui yli maan kuin turman varjo, ja kääntyi nyt mökille, mökin omistajan katsellessa. Kuolleen oravan ohi kulkiessaan se pysähtyi repiäkseen sitä taas, sitten se pensaihin sukeltaen tuli ulos niin pitkän matkan päässä ja niin sukkelaan, että katselija ensin luuli sitä toiseksi näädäksi. Se lensi ylös pitkin aitan nurkkaa, tuskin näytti kiipeävänkään, heilutti keltaista kaulaansa ja mustanruskeata kuonoaan hetkisen, sitten oikaisi aukkoa kohti.

Rolf istui tuijottavin silmin, kun tuo kaunis pakolainen, sirosti potkien kattoturpeita, kevein tasaisin hypyin lähestyi avointa rakoa ja — tuomiotaan. Yks kaks, kolme — loikaten pistävien ketrinoksaneulasten yli se hyppäsi etukäpälänsä salattuun satimeen; näpsis, kamala parahdus, rävistys — taistelu, jota olisi ollut mahdoton silmin seurata, ja oravien anastaja oli itse anastettuna.

Rolf hyökkäsi nyt paikalle. Satimessa raivosi ja riehui kultarinta kuin pieni piru; se puri rautaa hampaillaan; se kirkui lähestyvälle ihmisviholliselle.

Siitä oli tehtävä loppu, kuta pikemmin, sitä parempi, ja samoin kuin näätä oli nytistänyt lento-oravan ja hiiret, samoin kuin Kuonab minkin, samoin nyt Rolf nytisti näädän, ja salolla oli hiljaista.

XXIX.
Lumikengät.

"Se on Anneten", sanoi Rolf, lupauksensa muistaen, kun ripusti oksille pingotetun näädännahkan kuivamaan.

"Hoi! Hoi! Hoi!" kuului kolme huikkausta, samanlaista kuin sinä päivänä, jona hän ensi kerran oli Kuonabin tavannut, ja vesillä näkyi toverin kanuu, kapean järven poikki meloskellen.

"Me olemme löytäneet hyvät metsämaat", sanoi Kuonab, kun Rolf rannassa tuki kanuuta ja Skookum, joka jälleen oli melkein terve, hemputti koko ruumistaan puoleen ja toiseen tervehtiessään erämiestä kotiin saapuvaksi. Ensimäinen esine, jonka nuorukaisen katse keksi, oli mainio pajunoksalle pingotettu majavannahka. "Ohhoo!" hän huudahti.

"Ugh, löysin toisen lammen."

"Mainiota", sanoi Rolf silittäessään ensimäistä majavannahkaa, minkä oli koskaan salolla nähnyt.

"Nämä vielä paremmat", sanoi Kuonab kohottaen kahta hajurauhas-tukkoa, jotka on joka majavalla ja jotka jostain salatusta syystä vastustamattomalla tenholla houkuttelevat kaikkia metsäneläimiä. Ihmisen mielestä se haju ei ole juuri minkään arvoista, mutta rauhasilla on se ominaisuus, että ne vahvistavat, kiinnittävät ja lisäävät tehoa semmoisille hajuaineille, joita niihin sekotetaan. Erämies ei koskaan pidä täkyään täysipätöisenä, ellei siihen ole sekotettu vähän tätä salaperäistä majavanhajuakin. Se erinomaisen haiseva aine, jota he jo olivat kalanöljystä keittäneet ja aurinponpaisteessa hautoneet mätäkaasuista löyhkäväksi, vahvistettiin sitten kuivatulla majavanrauhasjauholla, joten siitä syntyi väkevä, eltaantunut, löyhkävä hylkysyötti, yhtä lumoava taikatenho metsän hyvänahkaisille eläville kuin ihmiselle iljettävä myrkky, kaukaa viettelevä kuin suloisin soitanto, pettämätön kuin kohtalo, salakavala kuin naurukaasu, rauhottava ja turruttava kuin absintti. Tämä varovaisuutta huumaava lumo ja viettelys on katalin petoskeino, mitä ansamies on keksinyt. Se on yhtä tappava kuin selittämätönkin, jonka vuoksi se monessa valtiossa julistettiin noituudeksi ja sen käyttäminen rikokseksi.

Mutta Kuonabin aikana ei ylämaassa vielä tunnettu tämmöisiä ennakkoluuloja; heidän valmistuksensa ansain syöttämiseksi alkoivat näin olla melkein valmiit. Kolmekymmentä loukkua oli Kuonab retkellään rakentanut, kuusikymmentä oli rakennettu edellisellä retkellä, ja nämä yhdessä rautain kanssa, joita oli toistakymmentä, takasivat kunnollisen saaliin. Marraskuu oli tulossa, nahka oli jo parhaimmillaan, miksei siis jo aljettu? Siitä syystä, että ilmat vielä olivat liian kauniit. Pitää olla pakkanen, muutoin loukkuun mennyt riista pahenee, ennenkuin erämies joutuu ansojaan kokemaan.

Puita oli jo hakattu aika melkoinen pino; aitta ja mökki oli suudittu ja tilkitty, seinusta talveksi mullattu. Valkohäntähirviä ei vielä uskallettu ampua talven tarpeiksi, mutta olipa vielä eräs toinenkin tehtävä tekemättä. Lumikengät olivat pikapuoleen välttämättömät; ja kuta enemmän he tekivät tätä hyppystyötä ilmain pysyessä lämpöisinä, sitä parempi.

Sangat tehdään koivusta tai saarnesta; koivu ei halkea, mutta on kovempaa vuolla. Valkoista saarnea kasvoi runsaasti lähistöllä rannalla; hakattiin tuota pikaa kymmenen jalan mittainen hoikka pölkky, ja tämä halkaistiin pitkiksi säleiksi. Kuonab tietysti rakensi edellä, mutta Rolf teki perässä aivan samoin kuin hänkin. Kumpainenkin otti säleen ja vuoli sen tasaiseksi, kunnes se oli tuumaa leveä ja kolmeneljännestuumaa paksu. Keskelle tehtiin merkki ja säle vuoltiin kymmenen tuuman matkalta sen kahden puolen puolta tuumaa vahvaksi. Sitten tarvittiin kaksi latuskaa poikkipuuta, joiden mitat olivat kymmenen ja kaksitoista tuumaa, ja näitä varten kaivettiin sankaan noin puolta vahvuutta syvät lovet. Pata kiehui valmiina tulella, sangat taivutettiin siten, että päitten välille sidottua nuoraa kiristettiin ja puu kastettiin kiehuvaan veteen. Tunnissa höyry oli siihen määrään pehmittänyt puun ja lamauttanut sen joustavuuden, että sitä saattoi helposti muodostella vaikka minkä muotoiseksi. Kumpaakin sankaa taivutettiin, kunnes päät koskivat toisiinsa, jonka jälkeen poikkipuut sovitettiin loviinsa. Väliaikaisilla siteillä sangat sitten kiristettiin, niin että kaikki pysyi hyvin paikallaan. Ja viimeiseksi sangat asetettiin tasaiselle paikalle, etupuoli paria tuumaa maata korkeammalle, ja niille pantiin raskas pölkky painoksi, jotta varvastaive kipertyi.

Näin ne saivat jäädä kuivamaan ja intiani alkoi valmistella nauhoja. Kosteassa tuhkassa käytetty valkohäntähirven nahka oli jo aikaisemmin upotettu suonsilmään vettymään. Se oli ollut jo viikon likoamassa, karva lähti helposti kaapien, ja nahka, josta oli poistettu kaikki löysät säikeet ja kedet, levitettiin maahan pehmeänä, valkoisena ja nuorteana. Ulkosyrjästä alkaen ja reunaa ympärinsä seuraten Kuonab leikkasi raakavuota-hihnan, joka oli niin tarkalleen kuin suinkin neljännestuumaa leveä. Hän leikkasi leikkaamistaan, kunnes nauhaa oli monta syltä ja kaikki nahka oli lopussa. Toinen nahka oli paljoa pienempi ja ohempi. Hän terotti puukkonsa ja leikkasi toisen nauhan, joka oli edellistä paljoa kapeampi, tuskin puoltakaan siitä. Nyt oltiinkin valmiit kutomaan lumikengät valmiiksi, etu- ja takapuolet hienommalla nauhalla, keskusta, jonka päällä astujan jalka lepää, vahvemmalla. Kätevä intianieukko olisi nauranut näitä kömpelöitä lumikenkiä, mutta ne olivat lujat ja käytännölliset.

Lumikengistä johtui mieleen, että tietysti oli tehtävä ahkiokin, toboggani. Sitä varten halkaistiin neljä ohutta saarnisälköä, kukin niistä oli kuutta tuumaa leveä ja kymmentä jalkaa pitkä. Päät taivutettiin höyryssä kiperiksi ja sälöt sidottiin poikkipuihin, jotka pitivät niitä koossa.

XXX.
Ketunpyynti.

Mitä viisauteen tulee, niin ei ihminen ole mikään lähde; astia hän on, josta vain vuotaa pois se, mitä siihen on kokoontunut, — sano' Si Sylvanne.

Kun Kuonabia ei haluttanut muuttaa vuodettaan teltasta mökkiin, niin Rolf ja Skookum jäivät hänen luokseen. Koira oli jälleen oma itsensä, ja useammin kuin kerran se pimeän tullen suurella melulla lähti ajamaan otuksia, jotka päivän valjetessa huomattiin ketuiksi. Niitä osaksi veti puoleensa valkohäntähirven haaska, osaksi hiekkarannan yleinen sopivaisuus kisakentäksi, ja osaksi kettumainen uteliaisuuskin, mökki, erämiehet ja heidän koiransa.

Eräänä aamuna, monen yöllisen hälyytyksen ja monen Skookumin hyökkäyksen jälkeen, Rolf sanoi: "Ketunnahkahan on jo hyvä, miksen minä tuon lisäksi ottaisi muutamaa ketunnahkaakin?" ja hän osotti hieman ylpeillen näädännahkaa.

"Ugh, hyvä; ala pois; sitten opit", vastasi intiani.

Rolf siis otti molemmat ketunraudat ja ryhtyi työhön. Pannen merkille, missä kettujen oli parhaasta päästä tapana juoksennella ja kisailla, hän katsoi kaksi vankasti tallattua polkua ja kätki niihin raudat tarkkaan, aivan samoin kuin oli näädän raudat kätkenyt; sitten hän leikkasi pari pientä ketripuun oksaa ja pani ne polun poikki, yhden rautain kummallekin puolelle, otaksuen kettujen tavallista tietään kulkien hyppäävän oksain yli ja siten rautoihin putoavan. Ollakseen kahta varmempi hän pani lihapalan kummankin satimen viereen ja puoliväliin niiden välille suuren kappaleen kivelle.

Sitten hän ripotteli verestä multaa polulle, satimien ja syöttien ympärille, jotta jäljet näkyisivät.

Kettuja tuli sinäkin yönä, rannalla oli hietikossa jälkiä, mutta hänen rautojaan ei ollut ainoakaan lähestynyt. Hän tutki jälkiä ja sai vähitellen selville kaikki pääseikat. Ketut olivat tulleet tapansa mukaan kisaillen. Ne olivat paikalla keksineet syötit ja satimet —kuinkapa ne olisivatkaan jääneet niin tarkoilta neniltä huomaamatta —ja yhtä väleen ne olivat älynneet epäilyttävän raudanhajun ja joka puolelta tuntuvan ihmisenkin hajun, käsistä, jaloista ja muusta ruumiista. Rolf huomasi vielä, ettei lähestymään houkutellut karkea kylmä liha, jota ei voinut verratakaan lämpimiin mehukkaisiin hiiriin, ja niitä taas oli vaikka kuinka runsaasti joka niityllä. Ketut olivat hyvissä lihoissa ja nälkä oli kaukana. Mikä pakko oli niiden lähteä niin ilmeiseen vaaraan? Sanalla sanoen, kivimuurit eivät olisi täydellisemmin suojelleet paikkaa ja syöttiä ketuilta kuin näiden satimien julkisuus; ei ainoatakaan jälkeä ollut likettyvillä ja useista etäämmistä saattoi nähdä, kuinka sukkelaan ne olivat poikenneet pois.

"Ugh, niin se aina on", sanoi Kuonab. "Aiotko koettaa toista kertaa?"

"Aion kun aionkin", vastasi Rolf, jonka mieleen johtui, ettei hän ollutkaan muistanut hävittää hajua raudoista ja jalkineistaan.

Hän teki ketripuusta tulen ja savusti raudat, niiden kahleet ja kaiken muunkin. Sitten hän otti palan raakaa lihaa ja hivutti sillä kintaitaan ja anturoitaan, ihmetellen sitten, kuinka hän oli edellisenä yönä yrittänytkään ilman näitä ihmishajun hävittämiskeinoja. Hän pani kumpainkin rautain liipasimen alle hienoa pehmeätä sammalta, otti sitten pois ketripuun oksat ja sirotteli päälle taitavasti hienoa kuivaa multaa. Viritys näyttikin nyt täydelliseltä; ihmissilmä ei olisi voinut huomata, että paikalla oli satimia. Menestys näytti ennakolta varmalta.

"Kettu ei mene silmänäön mukaan", virkkoi intiani, ei sen enempää, sillä hän arveli parhaaksi antaa oppilaan itsekseen päästä asiain perille.

Aamusella Rolf oli kiihkeä näkemään tulokset. Tyhjää kaikki. Yksi kettu oli tosin eräässä paikassa tullut kymmenen askeleen päähän, mutta käyttäytynyt sitten sillä tavalla, ikäänkuin koko tämä hajuava laitos olisi sitä kerrassaan huvittanut lapsellisuudellaan. Vaikka paikalla olisi seisonut mies nuija kädessä, niin ei hän olisi voinut suojella rautain seutua paremmin ketuilta. Rolf palasi mökille nolona ja aivan ymmällään. Mutta hän ei kauaksikaan ennättänyt, ennenkun kuuli Skookumin kamalasti kiljuvan ja haukkuvan, ja kääntyessään katsomaan hän huomasi, että häärivä penikka oli jalastaan tarttunut ensimäisiin rautoihin. Se kiljui kuitenkin enemmän säikähdyksestä kuin tuskasta.

Erämiehet tulivat kiiruumman kautta apuun ja Skookum paikalla pääsi vapaaksi edes telaamatta itseään, raudoissa kun ei ollut hampaita; ne vain pitivät kiinni. Pitkä taistelu ja nälkä, ne ne etupäässä ovat julmia, ja jokaisen erämiehen pitäisi niitä aina lyhentää ja käydä kokemassa pyydyksensä usein.

Nyt Kuonab puuttui asiaan. "Toisille eläimille tuo on kylläkin hyvä. Siihen menee pesukarhu, minkki tai näätä — taikka koira — mutta ei kettu eikä susikaan. Ne ovat sangen viekkaita. Saatpa nähdä."

Intiani otti esille vahvat nahkakintaat, savusti ne ketripuulla ja raudat niinikään. Sitten hän hivutti mokkasiininsa pohjia raa'alla lihalla, katsoi rannalta pienen lahdekkeen ja paiskasi hiekkaan pitkän riu'un ylempänä olevan kuivan soran reunasta poikittain vesirajaan. Kädessään hänellä oli seiväs. Astuen varovaisesti riu'un selkää ja sitten sillä seisoen hän hakkasi seipään veteen pystyyn noin neljän jalan päähän rannasta; halkaisi sen ja pani haarukkaan vähän pehmyttä sammalta. Tämän päälle hän valoi kolme tai neljä pisaraa "hajulumoa". Nyt hän asetti rautain liipasimelle kappaleen kuusenpihkaa, piti sen alla tulta, kunnes pihka oli sulanut, ja pihkaan hän painoi pienen litteän kiven.

Rautain kahleet hän kiinnitti mukavan muotoiseen kymmenen naulan kiveen ja upotti kiven veteen puolitiehen seipään ja rannan välille. Viimeksi hän asetti raudat tälle kivelle sillä tavalla, että ne avattuina olivat kokonaan veden alla lukuun ottamatta latuskaa kiveä, joka oli liipasimella. Sitten hän palasi takaisin riukua pitkin ja veti sen perässään pois.

Siten ei paikan läheisyydessä ollut jälkiä eikä ihmishajua.

Viritys oli täydellinen, mutta eivät sittenkään ketut lähestyneet pyydystä seuraavana yönä; niiden täytyi tottua siihen. Niiden ohjesäännössä on: "oudot laitokset ovat aina vaarallisia". Rolfia halutti aamulla tehdä pilkkaa. Mutta Kuonab sanoi: "Wah! Ei mikään pyydys ota ensi yönä."

Heidän ei tarvinnut odottaa toiseen aamuun. Skookum keskellä yötä hyökkäsi ulos kovasti haukkuen ja he seurasivat nähdäkseen hurjan kamppailun, kettu hyppi ja teutaroi irti päästäkseen, ja kiinni sen jalassa olivat raudat, ankkurikivi perässä laahaten.

Sitten uudistui sama temppu, joka oli lopettanut minkin ja näädänkin taistelun. Otuksen takakoivet sidottiin yhteen ja se ripustettiin aittaan naulaan. Huomeneksella he ahnain silmin tutkivat sen oivallista nahkaa ja liittivät sen entisiin saaliisiinsa.

XXXI.
Ansajuonella.

Sinä yönä kuu muuttui. Seuraava päivä tuli kovan pohjatuulen keralla. Puolenpäivän aikana sorsat olivat lähteneet järvestä. Monta pitkää hanhiviirua pakeni kaakkoa kohti, meiskaten mennessään. Yhä kylmemmin puhalteli kova tuuli, ja pienemmillä lammilla pian näkyi pakkasen jälki. Satoi vähän luntakin, mutta se heitti. Taivaan seestyessä tuuli tyyntyi ja pakkanen kävi kirpeämmäksi.

Aamun hämärtäessä, kun erämiehet nousivat, oli aika pakkanen. Kaikki oli jäässä, paitsi järven selkä, ja he tiesivät talven tulleen; ansatyöaika oli alkamassa. Kuonab paikalla meni vaaralle kallionpatsaalle, teki pienen tulen ja laulaen sitten "metsämiehen rukouksen" heitti tuleen ketun ja näädän kuonokarvoja, vähän majavan hajurauhasta ja tupakkaa. Sitten hän laskeutui alas kokoomaan retken varustuksia, — peitot, majavanansat, aseet, kahden päivän eväät ynnä hajulumot ja vähän kalaa syötiksi.

Loukkuihin pantiin syötit ja ne viritettiin; intiani aina lopuksi asetti loukun liipasimelle tukon sammalia, joihin hän tipautti hajulumoa, ynnä hivutti jonkun pisaran kumpaankin mokkasiiniinsa. "Ahah", sanoi Rolf.

"Näätä seuraa tätä jälkeä kuukauden", selitteli Kuonab. Skookum näytti olevan samaa mieltä, vaikkei se sanonutkaan "ahah", niinkuin Rolf, se kun ei osannut.

Koira pienoinen sangen pian ajoi puuhun parven sepelpyitä ja Rolf tylpillä nuolillaan pudotti niitä kolme. Rinnat otettiin erämiesten eväiksi, mutta muu osa, sisälmykset ja höyhenet, olivat mitä parhaat näädän syöteiksi, ja niistä riitti kaikkiin loukkuihin, kunnes he puolenpäivän aikaan saapuivat majavalammelle saakka. Jää ei vielä ollut niin vahvaa, että se olisi kantanut, mutta helppo oli löytää ne paikat, missä majavat olivat viimeksi maissa käyneet. Kuhunkin pantiin luja teräksinen majava-ansa, joka peitettiin kuivan ruohon sekaan, ja jalan päähän pantiin halkaistuun kalikkaan sammalta, johon tiputettiin monias tippa taikanestettä. Ansakahleitten päässä oleva rengas pujotettiin pitkään, hoikkaan ja sileään salkoon, joka upotettiin syvälle liejuun, maata kohti kallelleen. Keino oli vanha ja hyväksi koettu. Majava, himoitessaan tutkia tuota ystävälliseltä löyhähtävää tuoksua, astuu jalkansa ansaan; vaaran huomatessaan se vaistomaisesti sukeltaa oikopäätä syvään veteen; rengas luistaa salkoa pitkin pohjaan saakka ja kiintyy sitten niin, ettei majava voikaan enää nousta, vaan hukkuu.

Tunnissa saatiin kaikki kuusi majava-ansaa viritetyiksi; äkkiä erämiehille, heidän penkoessaan metsää lisää pyitä saadakseen, tuli kova kiire pelastamaan Skookumia uudesta piikkisika-ryvetyksestä.

He saivat moniaita pyitä, syötitsivät jälleen pari mailia ansajuonta ja majautuivat sitten yöksi.

Ennen aamua alkoi sataa lunta ja sitä oli kolmea tuumaa vahvalla heidän noustessaan. Ei ole maailmassa paikkaa, jossa ensi lumi olisi ihanampi kuin Adirondack-vuoristossa. Aikaisin syksyllä luonto näyttää siihen valmistautuvan. Vihannat lehdet karistautuvat pois, jotta näkyvät punaiset marjarypäleet; ruovostot takkuuntuvat pehkoiksi, käyvät kullanruskeiksi ja kumartavat päätään ottaakseen vastaan hopeisen taakan; matalat mäet ja monenlaiset joulupuurivit ovat puettuina vaikuttavimpiin helyihinsä; näyttämövalmistukset ovat mitä parhaat ja näyttämö niinikään, mutta vielä puuttuu juhlavalaistus. Se välttämättä kaipaa valkoisen runsasta loistoa. Ja kun se laskeutuu kuin morsiolle huntu, kuin ratsun koruloimelle hopeakirjat, tai auringonlaskun kultainen palo, niin tuo loistava kristallipuku on sen lopullinen kunnian kruunu, jota ilman kaiken muun täytyy jäädä vaikutustaan vaille, ei voi kirkasta täydellisyyttään saavuttaa. Sen ihanuus liikutti erämiehiä, vaikk'ei se saanutkaan parempaa ilmausta kuin Rolfin yksinkertaiset sanat: "Eikös ole kaunista!" intianin äänetönnä katsellessa.

Idän metsissä ei ole toista paikkaa, jossa lumella olisi niin vaihtelevat ja runsaat ilmeet, ja erämiehet sinä päivänä metsää kulkiessaan huomasivat yhden yön aikana saaneensa saman ihmeteltävän kyvyn kuin on koiralla, jolle jokaiset jäljet ovat selvä tieto jokaisesta monen tunnin kuluessa liikkuneesta eläimestä. Ja vaikka ensimäisellä päivällä pyryilman jälkeen on vähemmän kerrottavaa kuin toisella, samoin kuin toisella vähemmän kuin kolmannella, niin ei silti puuttunut lumen pinta kirjotuksiaan. Tässä oli kiidellyt sarvas, juoksennellut valkoisen vielä lentäessä. Tuossa oli kettu hiipinyt juonen poikki ja epäillen katsellut tuota loukkua. Tämän lavean uran monine leveine ja lähekkäisine jälkineen oli tehnyt eräs Skookumin ystävistä, ritari monipeitsellinen. Tuo loikkija oli ollut näätä. Kas kuinka se juoksi tuon pensaikon ristiin rastiin, tässä se tapasi meidän löyhkäjuonemme. Kas kuinka se oli pysähtynyt ja haistellut sitä; nyt se lähtee pois — aivan niin, oikopäätä meidän ansaamme.

"Se on lauennut, hurraa!" Rolf huusi, sillä siellä oli pölkyn alla kuolleena mitä uhkein näätä, tumma, melkeinpä musta, rinnassa suuri leveä loistava kultatäplä.

He palasivat nyt takaisin majavalammelle. Seuraava loukku oli lauennut ja tyhjä; sitä seuraavassa oli punainen orava, ainainen harmin kappale, eikä muuhun kelvollinen kuin syötiksi laukaisemaansa loukkuun. Mutta seuraavassa oli näätä ja sitä seuraavassa valkoinen lumikko. Muut olivat laukeamatta, mutta heillä oli jo kaksi hyvää nahkaa majavalammelle saapuessaan. He olivat kovin rohkealla mielellä hyvästä onnestaan, mutta eivät kuitenkaan osanneet odottaa sitä ihmeteltävää apajaa, mikä nyt heitä odotti. Joka ansassa oli majava, kuusi suurta majavaa, kuolleena, sukelluksissa, hyvässä tallessa. Joka nahka oli viiden dollarin arvoinen, ja erämiehet mielestään olivat rikkaita. Tapauksella oli lisäksi tämä lupaava merkitys: se osotti näitten majavien vielä olevan varomattomia, niitä ei siis oltu vielä pyydystelty. Helppo oli näistä lammista ottaa viisikymmentä nahkaa.

Erämiehet virittivät uudelleen ansansa; jakaen sitten taakat he etsivät syrjäisen paikan nuotiolleen, sillä majavalammen lähelle ei ole hyvä tehdä tulta. Sataviisikymmentä naulaa majavia kantamuksien lisäksi, semmoisin taakoin ei penikulmia kuljettu; puolen mailin päästä he löysivät lämpöisen alhon, tekivät tulen ja nylkivät saaliinsa. Ruumiit avattiin ja ripustettiin puuhun myöhemmin käytettäviksi, mutta nahkat ja hännät otettiin mukaan.

He kulkivat sinä päivänä pitkän vaivalloisen matkan, pannen syötit kaikkiin loukkuihin, ja palasivat myöhään yöllä kotiin.

XXXII.
Sarvistaan yhteen kytkeytyneet sarvaat.

Ihmiselämässä marraskuu on synkkyyden, epätoivon ja itsemurhain kuukausi.

Mutta metsän elämässä marraskuu on raivokuu. Monet ja erilaiset ovat sen ajan raivot, mutta ei ole mitään sen hurjempaa kuin valkohäntähirven kiima-aika. Se ilmautuu kuin joku tauti, ensiksi sarvaitten niskan turpoamisessa ja sitten koko hirvikansan kuumekiihkossa. Pitkät ja itsepäiset tappelut sarvaitten kesken ovat tuolle ajalle ominaisia; laiminlyöden syömisenkin ne viettävät päivät ja yöt juoksussa ja tapettavan haussa.

Sarvet, jotka keväästä pitäen ovat yhtä mittaa kasvaneet, ovat nyt täysikokoiset, terävät, raskaat ja nukasta puhtaat; ne ovat parhaimmillaan. Mitä varten? Onko luonto tehnyt ne pistämistä, haavottamista ja hävittämistä varten? Mutta näitä hyökkäysaseita ei juuri käytetä muuhun kuin puolustukseen, vaikka se kummalta kuuluukin; sarvas käyttää niitä vertaistensa kanssa otellessaan enemmän kilpenä kuin peitsenä. Pitkälliset kovat tappelut eivät ole juuri muuta kuin vääntelyn ja puskemisen voimankoetuksia; tuskin milloinkaan ne surmaan päättyvät. Jos joskus kuolemakin päättää taistelun, niin ei se usein johdu ammottavasta haavasta, vaan äkillisestä sarvien sekaantumisesta, jonka kautta kaksi sarvasta takertuu yhteen niin selviytymättömästi, toivottomasti, että kumpikin kuolee nälkään. Harvoin on tavattu kaksintaistelupaikalta valkohäntähirveä, joka kilpailijansa sarven iskusta olisi surmansa saanut, hyvin harvoin ja etäisin välimatkoin. Mutta semmoisia tapauksia tiedetään satoja, että sarvaat ovat sarvistaan yhteen takertuneet ja nälkään nääntyneet.

Sadottain oli valkohäntähirviä tässä maassa, jonka Rolf ja Kuonab näin olivat omakseen ottaneet. Toinen puoli oli uroita ja ainakin puolet näistä oli joka päivä jonkun kerran, ja montakin kertaa, tappelussa koko marraskuun ajan; toisin sanoen, kymmenkunnan mailin piirissä mökistä taisteltiin tässä kuussa luultavasti tuhatkunta kaksintaistelua. Kummako siis, että Rolf sattui jonkun näkemäänkin ja etäältä kuulemaan vielä useampia.

He asuivat nyt pirtissä ja Rolfin tapana oli hiljaisina pakkasöinä, luodessaan tähtiin viimeisen katseen, ennenkun pirttiin meni, tarkkaan kuunnella pimeyden ääniä. Toisinaan kuului sarvihuuhkajan huhuileminen, kerran tai pari suden pitkä sujuva ulvonta; mutta monesti kuului sarvienkin kapsetta, joka tiesi kahden sarvaan kaukana salolla kiistävän tuosta kaikkein tärkeimmästä kysymyksestä: "Kumpi meistä on parempi?"

Eräänä aamuna hän vielä kuuli satunnaista kalinaa samalta paikalta kuin edellisenä yönäkin. Hän lähti aamiaisen jälkeen yksin liikkeelle ja varovaisesti lähelle hiipien kurkisti pieneen aukioon, nähdäkseen kaksi sarvasta päät yhdessä, heikosti ja verkalleen puskevan puoleen ja toiseen. Niiden kieli roikkui suusta; ne näyttivät melkein uupuneilta, ja melkein eekeriä laajalta tallattu lumi osotti selvään, että ne olivat taistelleet tuntikausia; nämä siis tosiaan olivat samat, jotka hän oli yöllä kuullut. Mutta yhä ne olivat tasaväkiset, ja silmien viheriä liekki ilmaisi päältä nähden lempeäin eläinten raivoisaa sisua.

Rolfin oli helppo päästä aivan lähelle. Jos ne hänet huomasivat, niin eivät ne paljoa välittäneet silmäinsä todistuksesta, sillä velttoa taistelua yhä jatkettiin, kunnes ne pysähtyessään jälleen hengähtämään erosivat, kohottivat vähän päätään, haistelivat ja sitten juoksivat loitommaksi niin lähelle päässeestä pelätystä vihollisesta. Viidenkymmenen askeleen päässä ne kääntyivät, ravistelivat sarviaan, näyttivät olevan kahden vaiheilla, juostako pois, ruvetako taas tappelemaan, vai hyökätäkö ihmisen kimppuun. Onneksi ne valitsivat ensimäisen, ja Rolf palasi mökille.

Kuonab kuunteli hänen kertomustaan ja sanoi sitten: "Olisivat voineet sinut tappaa. Kaikki sarvaat ovat raivoja tähän aikaan. Usein ne hyökkäävät ihmisen kimppuun. Isäni veljen tappoi raivokuun sarvas. Löysivät vain hänen ruumiinsa, riekaleiksi revittynä. Hän oli päässyt puuhun vähään matkaan, mutta sarvas oli hänet puuta vastaan läpi puskenut, jäljet olivat selvät, ja lumesta nähtiin, kuinka hän oli pitänyt kiinni sarvista ja kuinka hirvi oli raahannut häntä mukanaan, kunnes hänen voimansa olivat loppuneet. Hänellä ei ollut pyssyä. Sarvas meni menojaan. Siinä kaikki, mitä he saivat tietää. Luottaisin ennemmin karhuun kuin sarvaaseen."

Intianin sanat olivat niukat, mutta ne antoivat koruttoman kuvan. Kun Rolf seuraavan kerran kuuli sarvaiden tappelun etäistä ääntä, niin hän kammoten muisti tuon epätoivoisen taistelun lumessa, ja hän sai siitä uuden toisenlaisen käsityksen oikkuisten mielentilain sarvipäästä.

Pari viikkoa tämän jälkeen, kun hän palasi kotiin, yksin käväistyään ansajuonen osalla, niin hänen korvaansa kantautui edestä päin metsästä outoja ääniä; syviä, soinnukkaita, puoli-inhimillisiä ne olivat. Oudot kummalliset metsä-äänet talvella ovat melkein varmaan korpin tai närhen; syvät taas luultavasti korpin.

"Kuok, kuok, ha, ha, ha — hruu, hrrr, huup, huup"' — semmoisia pirullisia räkätyksiä kuului, ja Rolf, hiipien hiljaa lähemmäksi, näki vilaukselta sydensynkkiä siipikyniä suhahtelevan alempien mäntyjen seassa.

"Ho, ho, ho — jah — hiu — u — u — u", kuului kalmanlintujen kamala räkätys, ja piankin Rolf erotti niitä oksien seassa toistakymmentä, hyppien ja joskus maahankin lentäen. Yksi laskeusi ruskealle kasalle. Sitten mätäs alkoi liikahdella. Korppi nokkimaan, mutta taas ruskea kasa liikahti ja korppi hyppäsi läheiselle oksalle. "Uah — uah — uah — uo — huu — jau — uau — rrrrr — rrr — rrrrr" — ja muut korpit yhtyivät siihen.

Rolfilla ei ollut muuta asetta kuin jousi, taskuveitsi ja tappara. Hän otti viimeksimainitun käteensä ja astui hiljaa lähemmäksi. "Hou — hou", huusivat korpit kolkolla äänellään, sitten lensivät turvallisille oksille, joilta ne nauroivat kuin menninkäiset jollekin kummitusilveelle.

Nuorukainen lähemmä astuessaan näki näyn, joka herätti hänessä kauhunsekaista sääliä. Suuri väkevä sarvas — ainakin ennen väkevä — seisoi, hoiperteli, lankeili polvilleen siellä; toisinaan kohoten takajaloilleen, suonenvedontapaisesti veti, nytki maassa makaavaa pitkää harmaata ruhoa, toisen sarvaan, tappelutoverin ruumista, hengetöntä, niskaansa taittanutta, kuten sitten huomattiin. Kuolleen suuriin vankkoihin sarviin olivat elävän sarvaan sarvet takertuneet ikäänkuin raudalla kotkaten, terässinkilöillä liittäen. Kaikella voimallaan elävä sarvas tuskin saattoi päätään liikuttaa, raahaten tappelutoverinsa ruumista perässään. Lumen merkit osottivat, että se alussa oli voinut vetää ruumista monta syltä; se oli näykkinyt vähän vesoja ja oksia; mutta silloin kun se oli paremmissa voimissa, jo aikoja sitten. Kauanko? Vähintäin neljä päivää, ehkä viikonkin oli kurja sarvas kitunut toivottomana kuolemaa, joka ei tahtonut tulla. Sitä osottivat sen kuihtuneet kyljet, sen palava riippuva kieli, joka ei ollut jalankaan päässä lumesta eikä kuitenkaan ulottunut, sen rauenneet silmät, joista kuoleman himmeän hunnunkin alta vielä heikosti välähti tappeluraivon viheriä liekki uuden vihollisen lähestyessä.

Korpit olivat nokkineet kuopistaan kuolleen sarvaan silmät ja syöneet kolon sen selkään. Ne olivat alkaneet nokkia elävääkin sarvasta, mutta etukoivellaan se oli saanut silmänsä suojelluiksi; kuitenkaan sen tila tuskin olisi voinut olla kamalampi. Se oli säälittävin näky, mitä Rolf oli milloinkaan nähnyt metsäelämässä, melkeinpä koko elämässään. Hän tunsi syvää sääliä eläin raukkaa kohtaan. Hän unohti, että se oli ajettava riistaeläin; näki vain sävyisän, sorean luontokappaleen surkeimmassa, kamalimmassa pulassa; lähimmäisen hädässä; ja hän paikalla ryhtyi auttamaan. Tappara kädessä hän hiljaa astui esiin, katsoi kuolleen sarvaan sarvien juuresta hyvän esillä olevan paikan ja iski siihen terävästi tapparalla. Vaikutus elävään sarvaaseen oli hämmästyttävä. Se havahtui koviin voimanponnistuksiin, jotka osottivat kuoleman vielä olevan kaukana. Se puski, sitten peräytyi taapäin, vetäen mukanaan sekä kuollutta että halukasta auttajaansakin. Rolf silloin muisti intianin sanat: "Suulla on suuri taikavoima". Hän puheli sarvaalle lempeästi, rauhottavasti. Sitten meni hän lähemmäksi ja koputti sarvea, jonka hän tahtoi katkaista; tyynnytellen ja koputellen hän vähitellen lisäsi voimaa, kunnes lopulta saattoi iskeä kiinni pitävää sarvea oikein tuntuvasti. Monta kertaa hän sai iskeä, sillä hirven sarviaine on siihen aikaan sangen paksua ja lujaa, mutta vihdoin sarvi kuitenkin erkani. Rolf kiepautti sitä ja voimakas sarvas oli vapaa. Vapaa miksi hyväksi?

Oi, älkää kertoko sitä niille, jotka ovat olleet metsän hirvien ystäviä! Salatkaa se kaikilta, jotka sokeasti uskovat, että hyvää työtä aina täytyy seurata kiitollisuuden! Odottamattomalla tarmolla, kiihkoisella raivolla, pirullisella tarkotuksella tuo kiittämätön hyökkäsi vapauttajansa päälle, tähdäten iskun niin kuolettavan kuin sen voimilla suinkin saattoi.

Se oli Rolfille täydellinen yllätys, hän tuskin ennätti käydä kiinni murhaajan sarviin ja vääntää niitä syrjään vatsastaan. Sarvas teki raivoisan hyökkäyksen — voih! mikä villitty paholainen sille antoikin semmoisen voiman? — ja Rolf kaatui kumoon. Takertuen henkensä edestä häijyn kataliin, irstaisiin sarviin hän kiljui, kiljui kovempaa kuin oli koskaan kiljunut ennen: "Kuonab, Kuonab! auta, voih, auta minua!" Mutta hän oli kuin maahan naulattu, raivo elukka rutisti hänen rintaansa, koettaen saada sarviensa kärkiä tehoomaan; pelastuksestaan hän sai kokonaan kiittää sitä, että sarvien leveys soi hänen ruumiilleen välissään tilaa. Mutta paino, joka runteli hänen rintaansa, rutisti ulos hänen voimansa, hänen henkensä; hänellä ei enää ollut ilmaa uudelleen huutaakseen. Kuinka korpit puusta nauroivat ja "hou-houasivat!"

Sarvaan silmissä kiehahti jälleen murhamielisen vihan viheriä liekki, se riuhtoi voimakasta niskaansa puoleen ja toiseen raivohullun voimalla. Sitä ei voinut kestää kauaa. Pojan voimat raukenivat nopeaan; puskeva peto ruhjoi hänen rintaansa.

"Voih, Jumalani, auttakaa!" hän läähätti, kun sarvas jälleen alkoi tempoa turmansarviaan saadakseen ne valloilleen. Elukka oli melkein vapaa, kun korpit äkkiä lähtivät lentoon kovasti raakkuen ja metsästä hyökkäsi joku kolmas tappelemaan. Pienempikö sarvas? Ei; mutta mikä? Rolf ei sitä tiennyt, mutta samalla kuului kamalaa rähinää ja Skookum oli kiinni murhaajan takakoivessa. Se repi ja raastoi, ei tosin jaksanut heittää nurin sarvasta, mutta sen hampaat olivat terävät ja koko sisu toimessa, ja kun se käänsi julman hyökkäyksensä vielä arempiin ruumiinosiin, niin sarvas uupumaisillaan peräytyi, kaarti ympäri ja kaatui. Ennenkuin se ennätti toipua, Skookum hyökkäsi kiinni sen turpaan ja riippui siitä kuin synti. Sarvas sai jonkun verran heilutetuksi vankkaa niskaansa ja vedetyksi mukanaan koiraa, mutta se ei saanut sitä irti ravistetuksi. Rolf huomasi hetken otollisuuden, nousi vapiseville jaloilleen, tarttui tapparaansa, iski raivon elukan pökerryksiin. Löytäen sitten lumelta pudonneen puukkonsa hän pisti "eränhaavan", josta vuoti ulos punainen elämän neste ja vaipui sitten lumelle, eikä sen koommin mitään tiennyt, ennenkuin Kuonab seisoi hänen vieressään.