XXXIII.
Kiitosruno.

Tointuessaan Rolf makasi tulen vieressä, Kuonab kumartuneena hänen ylitseen vakavan ja huolestuneen näköisenä. Kun hän avasi silmänsä, niin intiani hymyili; semmoisen lempeän, viehkeän hymyn, taustana norsunluuvalkoiset pitkät hammasrivit.

Sitten hän toi kuumaa teetä ja Rolf virkistyi, niin että saattoi nousta istumaan ja kertoa aamullisen seikkailunsa.

"Se on paha manito", ja hän vilkaisi kuolleeseen sarvaaseen; "emme saa sitä syödä. Varmaan teit taian, että Skookum tuli?"

"Niin kyllä, tein taiat suullani", vastasi toinen, "minä paruin, minä kiljuin, kun se tuli luokseni."

"Tästä on pitkä matka mökille", vastasi Kuonab. "En voinut sinua kuulla; Skookum ei voinut sinua kuulla; mutta isäni Kos Kob sanoi, että kun hädässä huutaa apua, niin lähettää matkaan taian, joka kulkee kauemmaksi kuin huuto. Voi niin olla; minä en tiedä: minun isäni oli ylen viisas."

"Näitkö sinä, Kuonab, Skookumin lähtevän?"

"En; se oli luonani monta tuntia sen jälkeen, kun olit lähtenyt, mutta se oli rauhaton ja vinkui. Sitten se jätti minut ja kului kauan, ennenkuin kuulin sen haukkuvan. Mutta se oli semmoista 'ei ole asiat oikein' haukuntaa. Minä lähdin. Se toi minut tänne."

"Se on varmaan seurannut jälkiäni koko juonikierroksen."

Tunnin kuluttua he lähtivät palaamaan mökille. Korpit nauroivat "ha — ha — haata" ja "ho — ho — hoota" heidän mennessään. Kuonab otti turman sarven, jonka Rolf oli irti hakannut ja ripusti sen nuoreen puuhun tupakkapalan ja punaisen tuulirihman keralla lepyttämään pahaa henkeä, joka varmaan oli lähellä. Siinä se kiikkui monta vuotta, kunnes puu kasvoi isoksi ja nieli sarven, kaikki paitsi kärjen, joka mätäni pois.

Skookum vielä viimeisen kerran haistoi kaatunutta vihollistaan, osotti sille halveksumistaan, niinkuin koirain on tapana, ja juoksi sitten saaton etunenässä kotia kohti.

Ei sinä päivänä, eikä seuraavanakaan, vaan ensimäisenä päivänä, kun taivas auringon laskiessa oli tyyni ja ruskottava, Kuonab lähti mäelleen hartaudenharjotukseen, ja kun pienestä tulesta, jonka hän sytytti, kohosi ilmaan savurihma, kuin luotirihma päällä rusottavasta pilvestä, niin hän poltti näpillisen tupakkaa, ja kasvot ja käsivarret kohotettuina kohti punaista valoa hän lauloi uuden laulun:

XXXIV.
Tuohiset.

Rolf oli viikon päivät sen jälkeen kankea ja runneltu; sama oli Skookumin laita. Kuonab oli aika ajoin kylmä, synkkämielinen ja vaitelias monta päivää erällään. Sitten tuntui hänen sydämessään puhaltavan joku lauhkeampi tuuli, jäätävä kalpea pinta suli muiston tai ystävyyden säteilyn puroiksi.

Juuri ennen sarvasseikkailua oli ollut semmoinen kylmyyden ja eristäytymisen aika. Vähästä se jälleen palasi. Pakkasten tultua ja vetten ulkona jäädyttyä Kuonab tavallisesti pesi kätensä samassa astiassa, jossa leipäkin paistettiin. Rolfilla oli sivistyneemmät käsitykset ruuanlaitoksen puhtaudesta, ja vihdoin hän unhotti sen kunnioituksen, jota oli velkapää iälle ja kokemukselle. Se oli juuri yksi syy, miksi hän oli sinä päivänä lähtenyt yksin ulos. Nyt kun oli aika asioita ajatella, oli tietysti luonnollisin varokeino se, että pidettiin erikoista pesukuppia; mutta mistä se saatiin? Läkkipeltisiä astioita oli siihen aikaan vähän ja ne olivat kalliita. Tapana oli etsiä metsästä melkein kaikki, mitä jokapäiväisessä elämässä tarvittiin; ja kun vanha tapa ja kokemus olivat johtona, niin ei tarvinnutkaan usein turhaan etsiä. Rolf oli nähnyt kaukaloita, juottokaukaloita, siankaukaloita, kanankaukaloita, taikinakaukaloita ja niitä itsekin tehnyt kaiken ikänsä, ja niinpä hän otti niinipuupölkyn ja kirveen ja alkoi veistää kaukaloa. Jos aseet olisivat olleet paremmat, niin siitä olisi voinut tulla hyväkin, mutta kun ei ollut muuta kuin kirves, ja käsivarsikin kun vielä oli kankea, niin tuli siitä hyvin raskas ja kömpelö. Vettä se kyllä piti, mutta kun se ei sopinut avantoon, niin täytyi tehdä vielä kippokin.

Kun Kuonab älysi tuuman ja tuloksen, niin hän sanoi: "Isäni majassa ei ollut muuta kuin tuohta. Katso; minä teen kupin." Hän otti aitasta suuren tuohikäärön, joka oli lämpimään aikana kiskottu (kylmällä se tuskin lähteneekään) kanuun paikoiksi. Valiten hyvän kohdan hän leikkasi nelikulmaisen kappaleen, joka oli kaksi jalkaa kumpaankin suuntaan, ja pisti sen suureen pataan, joka oli täynnään kiehuvaa vettä. Samalla hän sen keralla hautoi wattakia, kimpun valkokuusen pitkiä säikeisiä juuria, jotka niinikään oli ennen pakkasten alkamista kerätty kanuun korjuun tarpeiksi keväällä.

Sillä välin kun nämä kuumassa vedessä pehmisivät, hän leikkasi ja halkaisi koivusta pari pitkää sälöä, joiden leveys oli tarkalleen puolen tuumaa, paksuus kahdeksasosa tuumaa, ja pani nämäkin tuohen keralla pehmiämään. Sitten hän vuoli pari kolme haarukkaa, halkaisten toisesta päästä pieniä piippuja, joiden toisessa päässä oli oksa; ne olivat kuin vaatepidikkeitä.

Sitten hän otti pois kuusenjuuret pehmeinä ja taipuvina, valitsi niistä muutamia, joitten vahvuus oli noin kahdeksasosa tuumaa, raapi pois kuoren ja karkeuden, kunnes hänellä oli kymmenisen jalan kimppu pehmeitä tasaisia valkoisia rihmoja.

Tuohi levitettiin ja leikattiin sitten, niinkuin kuvasta näkyy.

Oli tarpeen pyöristää a ja b, koska ompeluksen reiät repisivät pois kaistaleen, jos ne kaikki olisivat samalla syyllä. Kukin kulma taivutettiin sitten keskeltä ja käännettiin kaksin kerroin (C), jonka jälkeen haarukka pistettiin niitä siten pitämään (D). Tuohen syrjä oli leikattu siten, että se poikki syiden oli suora, pitkin syitä kaartava. Syrjän ympäri taivutettiin pehmenneet koivusäleet ja suurella naskalilla läpiä pistellen neuloi Kuonab reunasälöt tuoheen kiinni ylikatepistoksilla, niin että reunat tulivat sileät, ja tuohiastia oli valmis (E). Jos astia tehdään sen tapainen kuin kuvissa F ja G, niin voidaan käyttää paljoa vahvempaa tuohta, mutta semmoista on vaikea saada vettä pitämään.

Nyt heillä siis oli pesuastia, ja yksi kiistan syy oli poistettu. Rolf huvikseen ja opikseen teki enemmänkin tuohisia, eri kokoisia, minkä kipoksi, minkä pienien kapineitten säilyttäjäksi. Se oli soveliasta työtä nyt hänen levätessään ja toipuessaan, ja hänestä tuli taituri. Katsellessaan sangen onnistunutta yritystä tehdä kalakoukkujen ja muiden kapistusten säilytysastiaa, sanoi Kuonab: "Isäni majassa nämä olisi väripiikeillä kirjattu."

"Niinpä niinkin", sanoi Rolf, muistellessaan tuohiesineitä, joita intianit usein möivät, "saisipa nyt olla piikkisika."

"Ehkä Skookum löytäisi", sanoi intiani hymysuin.

"Annatteko minun tappaa ensi kahkin, jonka näemme?"

"Kyllä, jos piikit käytät ja poltat kuonokarvat."

"Miksi ne pitää polttaa?"

"Isäni sanoi, että ne pitää polttaa. Savu nousee suoraan Sen luo, joka on ylin kaikista; Manito siitä tietää, että olemme tappaneet, mutta me olemme muistaneet tappaa vain käyttääksemme ja häntä kiittääksemme."

Kului monias päivä, ennenkun löydettiin piikkisika, ja kun se tapahtui, niin sitä ei tarvinnutkaan tappaa. Mutta tuo kuuluu myöhempään lukuun.

He ottivat siltä nahkan kaikkine piikkeineen ja ripustivat sen aittaan. Valkovartiset piikit, jossa on valmis neulankärki kummassakin päässä, ovat oivallisia kirjailuun, mutta niitä on vain valkoisia.

"Mitenpä ne värjäisimme, Kuonab?"

"Kesällä on värejä paljon; talvella niitä on vaikea saada. Voimme saada joitakuita."

Hän meni hemlokkikuusen luo ja kuori sen kaarnaa, kunnes saattoi leikata pois sisemmän punaisen mäihän; tämä piikkien keralla keitettynä muutti ne tummansinipunaisiksi; lepänkuoresta saatiin samalla keinolla mehevää punakeltaista ja tuhka-pähkinäpuun kuoresta ruskeata. Tammenlastut keitettyinä yhdessä muutaman rautasirun keralla, värjäsivät mustaksi.

"Tulipunaista ja vihreää ei saa ennenkun kesällä," sanoi intiani. "Kirkkaan punaista ei ole kuin marjoissa, parhaiten murossa[17], jota me sanomme akanmarjaksi ja mis-ka-vaaksi; keltaista saadaan keltajuuresta".[18]

Mutta musta, valkoinen, oranssi, sinipunerva, ruskea ja himmeänpunainen, jota saatiin kastamalla ensin oranssiväriin ja sitten sinipunervaan, ovatkin jo sangen hyvä väriasteikko. Piikkien käytäntö on yksinkertaista. Naskalilla tehdään tuoheen reiät kutakin varten; epätasainen takapuoli sitten peitetään toisella tuohella, joka neulotaan päiden päälle; ja ennenkuin talvi oli päättynyt, oli Rolf saanut valmiiksi tuohisen lippaan ja koristellut sen kannen sekä sivut piikkikirjauksilla; tässä lippaassa hän säilytti näädännahkaa, jolla oli ostettava Annetelle uusi puku, ne vaatteet, joita hän oli haaveillut, hänen nuoren ikänsä toivottu ja ihana melkein uskomaton unelma, yhdeksänkymmenenviiden sentin edestä painettua karttunaa.

Oli vielä eräs toinen vaarallinen hankauksen aihe. Aina kun Kuonabin vuoro oli pestä ruoka-astiat, niin hän vain asetti ne permannolle ja antoi Skookumin nuolla. Kuonabin mielestä tämä keino oli käytännöllinen, Skookumista mainio, ja tuloksien puolesta tyydyttävä, mutta Rolf pani vastaan. Intiani sanoi: "Eikös se syö samaa ruokaa kuin mekin. Et tiedä, ellet näe."

Rolf pesi epäilyttävät astiat uudelleen, milloin saattoi, mutta monesti se oli mahdotonta, ja asema kävi hyvin ärsyttäväksi. Mutta hän tiesi, että se mies, joka malttinsa menettää, on jo ensi kahakankin menettänyt, ja kun hän siis ei yleisillä puhtaussyillä saanut aikaan muutosta, niin hän etsi jotakin nimenomaan intianilaista vaikutetta.

Heidän eräänä päivänä istuessaan iltatulen ääressä, hän johti puheen äitiinsä — kuinka voimalliset taiat hänellä oli ollut, ja kuinka monet pahat taiat olivat häntä kiusanneet. "Se oli hänelle hyvin paha taika, jos koira nuoli hänen kättään taikka koski hänen ruokaansa. Kerran koira nuoli hänen kättään, ja unikoira näkyi hänelle kolme päivää ennenkuin hän kuoli." Jonkun aikaa vaiettuaan hän lisäsi: "Muutamassa asiassa minä olen samanlainen kuin äitinikin."

Pari päivää myöhemmin Rolf sattui näkemään ystävänsä aitan takana antavan Skookumin nuolla paistinpannun, heidän paistettuaan siinä sarvaan rasvaa. Intianilla ei ollut aavistustakaan siitä, että Rolf oli näkemässä, eikä hän koskaan saanut sitä kuulla.

Mutta samana yönä nuorukainen puolenyön jälkeen nousi hiljaa, sytytti männyn päreen, hieroi vähän nokea kummankin silmänsä ympäri mustiksi renkaiksi, jotta näyttäisi kauhistuneemmalta. Sitten hän rupesi hakkaamaan Kuonabin rumpua, laulaen:

Kuonab nousi hämmästyneenä istumaan. Rolf ei ollut huomaavinaankaan vaan jatkoi, täristeli rumpua, lauloi ja tuijotti ylöspäin tyhjään avaruuteen. Muutaman minutin päästä Skookum raapi ja vinkui aitan ovella. Rolf nousi, otti puukkonsa, leikkasi tukon karvoja Skookumin niskasta ja poltti ne pärevalkeassa, jatkaen sitten kamalan juhlallisena lauluaan:

Vihdoin hän kääntyi ja ollen vasta nyt huomaavinaan Kuonabin katselevan, sanoi:

"Unikoira tuli minun luokseni. Minusta näytti kuin se olisi nuollut mökin takana sarvaanrasvaa paistinpannusta. Se nauroi, sillä se tiesi tekevänsä minulle pahan taian. Minä koetan karkottaa sen, ettei se voi tehdä minulle pahaa. Minä en tiedä. Minä olen samanlainen kuin äitinikin. Hän oli sangen viisas, mutta hän sen jälkeen kuoli."

Kuonab nyt nousi, leikkasi Skookumista vielä enemmän karvoja, lisäsi hyppysellisen tupakkaa, sytytti palamaan ja lauloi palavien karvain ja tupakan kitkerässä hajussa voimallisimman runonsa pahan taian rikkoakseen; ja Rolf mielessään nauraen ja makeaan uneen vaipuen tiesi, että taistelu oli voitettu. Hän tiesi, ettei hänen ystävänsä enää milloinkaan, ei milloinkaan antaisi Skookumille padannuolijan, astiain pesijän taikka pyyhkijän korkeata ja pyhää tointa.

XXXV.
Jäniksenpaulat.

Lumen syventyessä näkyi mökin ympärillä kaikissa viidakoissa joka puolella valkoisen jäniksen jälkiä. Toisinaan metsästäjät näkivät jäniksiäkin, mutta eivät välittäneet niistä sen enempää. Miksi olisivat he hakeneet jäniksiä, kun valkohäntähirviä oli niin runsaasti?

"Osaatko pyytää jäniksiä?" kysyi Kuonab eräänä päivänä, Rolfin jälleen ollessa entisellään.

"Voinhan ampua jonkun jousellani", nuorukainen vastasi, "mutta miksikä minä, kun sarvaita on vaikka kuinka paljon?"

"Minun kansani aina metsästi jäniksiä. Toisinaan ei hirviä ollut; silloin syötiin jäniksiä. Toisinaan, vihollisen maassa, ei ollut hyvä metsästää muuta kuin jäniksiä tylpillä nuolilla, ja niitä syötiin. Toisinaan oli leirissä vain naisia ja lapsia, — ei ruokaa, ei pyssyjä; silloin syötiin jäniksiä."

"Hyvä, tuonemme moniaan", ja Rolf otti jousensa ja nuolensa. Monta valkoista pupua hän näkikin, mutta ne olivat aina tiheimmissä pensaikoissa. Hän yritti toisenkin kerran, mutta ainaisen harmin virvet ja oksat haittasivat jousta ja käänsivät syrjään nuolet. Monta tuntia kului, ennenkuin hän vihdoin palasi, kantaen pehmeänahkaista lumikenkäjänöä.

"Se ei ole meidän tapamme." Kuonab astui edellä viidakkoihin, katsoi paikan, jossa oli monta polkua, leikkasi kimpun oksia ja teki niistä aidan tapaisen, jossa oli monta aukkoa. Jokaiseen aukkoon hän asetti lujasta rihmasta tehdyn paulan, jonka kiinnitti pitkään haarukan varassa lepäävään saittaan, ja saitta oli siten asetettu, että kun paulaa tempasi, niin saitta pääsi irti ja vuorostaan kohotti paulan ja sen mukana otuksenkin korkealle ilmaan.

Kun he seuraavana aamuna menivät kokemaan, niin oli neljässä ansassa kussakin lumivalkea jänis kaulastaan riippumassa. Niitä käsitellessään Kuonab tunsi pahkan erään takakoivessa. Hän aukaisi sen varovasti ja otti siitä ihmeellisen näköisen, tammenterhon kokoisen litteän nokareen, joka oli lihasta muodostunut, karvain peittämä ja melkein suuren pavun muotoinen. Hän tarkasteli sitä ja sanoi Rolfin puoleen kääntyen kiihkein mielenkiinnoin:

"Ugh! olemme löytäneet hyvän metsästyksen. Tämä on Piito-uab-uus-ons, pieni taikajänö. Nyt meillä on mökissä voimalliset lumot. Saatpa nähdä."

Hän kävi molemmilla tyhjillä pauloilla ja pujotti jäniksen kummankin läpi. Kun he tunnin kuluttua palasivat pauloille, niin oli ensimäisessä jälleen jänis.

"Niin se aina on", sanoi intiani. "Nyt saamme jäniksiä, koska vain tahdomme. Isälläni oli Piito-uab-i-ush, pikku taikahirvi kerran, eikä hän turhaan metsästänyt, paitsi kahdesti. Silloin hän huomasi, että hänen poikasensa, Kuonab, oli varastanut hänen suuren taikansa. Hän oli sangen viisas poika. Tappoi maaoravan kumpanakin päivänä."

"Kuule! mitä tuo on?" Rolfin korvaan oli kantanut hiljaista oksien kahinaa ja jonkinlaisia eläinääniä metsästä. Sen oli Skookumkin kuullut, sillä koira hyökkäsi paikalla matkaan, niinkuin se, joka on aikonut tehdä jonkun suurtyön.

"Japp, japp, japp", kuului Skookumin vihainen haukunta. Ken voi sanoa, etteivät eläimet osaa puhua? Sen iloinen "jipp, jipp, jipp" puussa istuvalle sepelpyylle, taikka pitkä rattoisa "jauu, jauu, jauu" kun se kaikista kielloista huolimatta oli karannut sarvaan jäljille, olivat aivan erilaiset kuin vihainen "japp, japp, japp", sen haukkuessa puuhun noussutta karhua, tai ärisevä "hrrrjapp-hrrrjapp", jolla se osotti vihaansa piikkisialle.

Mutta nyt se oli samaa "japp, japp, jappia" kuin karhuja puuhun ajettaessa.

"Puussa jotain", päätteli intiani, kun he ääntä seurasivat. Jotain puussa! Rolfin mielestä siellä oli kokonainen eläinkokoelma, kun he paikalle tulivat. Viimeisessä paulassa kiikkui, kaulastaan jo hervonneena, pieni ilveksen poikanen, saman vuoden penikoita. Viereisessä puussa, jonka juurella Skookum kiersi ja räyhäsi, oli vihainen vanha ilves. Oksanjuuressa sen yläpuolella oli toinen penikka ja vielä korkeammalla kolmas, kaikki katsellen kuvaamattomalla inholla puun alla pauhaavaa koiraa; emä silloin tällöin kähistenkin, mutta ei yksikään niistä uskaltanut tulla alas sitä vastustamaan. Ilveksellä on sangen hyvä nahka, ja se on hyvin helppo saalis. Intiani ampui emän ensimäisellä laukauksella; sitä myöten kun hän ennätti pyssynsä panostaa, pääsivät molemmat penikatkin pussiin, ja kun vielä otettiin se yksi paulastakin, niin heillä oli saalista niin paljon kuin jaksoivat kantaa mökilleen.

Intianin silmissä hehkui omituinen liekki. "Ugh! Ugh! Isäni sen sanoi; se on hyvä taika. Nyt sen näit, se ei petä."

XXXVI.
Majavan ansoilla outoja jälkiä.

Ansajuonet oli koettu kerran viikossa, ja turkisvarasto karttui mainiosti. Oli saatu viisikolmatta majavaa ja melkein varmana saattoi pitää, että niitä saataisiin pari kolme joka kerralla, kun majavalammilla käytiin. Mutta joulukuussa sattui ikävä yllätys, kaikki majava-ansat olivat tyhjiä, ja selvät merkit osottivat, että joku oli käynyt paikalla ja vienyt saaliin. He seurasivat hänen lumikenkiensä hämäriä jälkiä, jotka äskeinen tuuli oli melkein umpeen pyryttänyt, mutta yöllä satoi vielä enemmän lunta ja jäljet hävisivät.

Ansajuonta ei varas vielä ollut löytänyt, näädän ja minkin saalis oli hyvä. Mutta tämä oli vasta alkua.

Erämiesten laki salolla on hyvinkin samanlainen kuin kaikki alkuperäiset lait; ensiksi tulleella on oikeus, jos hän nimittäin itse voi sen hankkia. Jos voimallinen kilpailija tulee pyydysmaille, niin ensiksi tulleen täytyy taistella miten voi. Laki hyväksyy kaikki, mitä hän tekee, jos hänelle onnestaa. Laki hyväksyy kaikki mitä toinenkin tekee, murhaa lukuun ottamatta. Se on: puolustaja saa toisen vaikka kuoliaaksi ampua; hyökkääjältä se on kielletty.

Mutta se seikka, että Kuonab oli intiani, ja että Rolfia siksi luultiin, olisi Adirondackissa kääntänyt yleisen mielipiteen heitä vastaan, ja hyvin luultavaa oli, että kilpailija piti heitä oman pyyntioikeutensa loukkaajina, vaikka taas se seikka, että hän oli tyhjentänyt heidän ansansa ottamatta niitä mukaansa ja ettei hän uskaltanut näyttäytyä, pikemmin osotti itseänsä syyttävän varkaan huonoa omaatuntoa.

Hän oli ilmeisesti tullut lännestä käsin; ehkä Racquet River maasta; oli iso mies, jalasta ja askeleen pituudesta päättäen, ja perehtynyt ansapyyntiin; mutta laiska, sillä hän ei ollut virittänyt ansoja. Hänen päätarkotuksensa näytti olevan varastaminen.

Eikä kauaa kestänyt, ennenkun hän löysi heidän näätäansajuonensakin, ja silloin hänen varkautensa lisääntyivät. Yksinkertaisimmat mielenliikutukset ovat aina pinnalla, ja alkuperäisissä oloissa puhkeavat ne ilmi hyvin vähästä. Rolf ja Kuonab tunsivat, että nyt oli sota.

XXXVII.
Pekan eli kalastajanäätä.

Lumessa oli eräät suuret jäljet, jotka he monta kertaa näkivät; ne olivat samanlaiset kuin näädän, mutta paljoa isommat. "Pekan", sanoi intiani, "se iso näätä; se ylen voimallinen näätä, joka taistelee pelotta.

"Kun isäni oli poika, niin hän ampui nuolella pekania. Hän ei tiennyt, mikä se oli; se näytti vain suurelta mustalta näädältä. Se sai haavan, mutta hyppäsi puusta isäni rintaan kiinni. Se olisi tappanut hänet, ellei koira olisi joutunut apuun; sitten se olisi tappanut koiran, mutta minun isoisäni oli lähellä.

"Hän antoi isäni syödä pekanin sydäntä, jotta hänen sydämensä kävisi samanlaiseksi. Se ei hakenut tappelua, mutta haavotettuna se kääntyi ja taisteli pelkäämättä. Se on oikea tapa; etsi rauhaa, mutta taistele pelkäämättä. Semmoinen oli isäni sydän ja minun." Katsahtaen sitten länttä kohti hän jatkoi uhkaavalla äänellä: "Tuo ansarosvo saa sen pian nähdä. Me emme etsineet tappelua, mutta jonain päivänä minä hänet tapan."

Ne suuret jäljet jatkuivat harppauksin, kadotakseen matalaan taajaan metsään. Mutta ne löydettiin uudelleen.

Kulkiessaan hemlokkisärkän poikki mailin verran kauempana, he tulivat toisille jäljille, jotka alussa olivat yhtenä pitkänä, syvänä, toista jalkaa leveänä vakona, ja tässä vaossa näkyivät käpälien painalmukset, jotka olivat kalastajanäädän jälkien kokoiset, mutta hajallaan toisistaan.

"Kahk", sanoi Kuonab, ja "kahk" sanoi Skookumkin, mutta muristen ja niskakarvat pystyssä, ja ehkä samalla muistaen ikävät kokemuksensakin. Kun sen varovaisuus vielä näytti hyvin alkeelliselta, niin Rolf pujotti vyönsä koiran kaulapantaan, sitten he seurasivat jälkiä, sillä Rolf muisti paikalla, että tässä olivat kirjailutarpeet edellä juoksemassa.

He eivät kauaksikaan ennättäneet, ennenkun jälkiin yhtyivät toiset —suuren kalastajanäädän jäljet; ja pian he kuulivat metsästä edestä päin raaputusta, niinkuin kiipeämisestä, ja kerran, pari, heikkoa etäistä tappelun rähäkkää.

Sukkelaan sitoen liiaksi urhoollisen Skookumin puuhun he hiipivät eteenpäin, valmiina vaikka mihin, ja näkivät tuota pikaa sangen kumman tappelun.

Tappelua se oli, vaikka siinä ihmeen vähän tapeltiin. Siellä näkyi otus, valtavan mustan näädän tai lyhytjalkaisen mustan ketun näköinen. Se seisoi turvallisen välimatkan päässä vastustajastaan, suuresta piikkisiasta, joka oli puoleksi näkymättömissä kaatuneen puun takana, takapuoli ja häntä vain vaaralle alttiina. Molemmat olivat sangen hiljaa, mutta pian näätä murahti ja hyökkäsi eteenpäin. Piikkisika, äänen kuullessaan, taikka ehkä tuntien lumen pöllähtävän siltä puolelta, sivalsi hännällään; mutta kalastajanäätä pysähtyi siksi etäälle, ettei isku sattunut. Sitten tapahtui valehyökkäys toiselta puolelta, samalla seurauksella; sitten monta, ikäänkuin kalastajanäätä olisi tahtonut väsyttää piikkisian hännän taikka kuluttaa sen piikeistä tyhjäksi.

Toisinaan hyökkääjä hyppäsi puulle ja ärsytteli piikkisikaa ylöspäin sivaltamaan, ja monet kaarnaan uponneet valkoiset tikarit osottivat näitä temppuja jo kestäneen jonkun aikaa.

Molemmat erämiehet näkivät nyt jäljistä, että samanlainen tappelu oli jo tapahtunut toisenkin pölkyn luona, ja että piikkisian jäljissä siitä lähtien oli veritäpliä. Millä keinolla kalastajanäätä oli pakottanut sen pois lähtemään, ei ollut selvää, mutta pian he sen saivat nähdä.

Petettyään kahkia, kunnes se ei enää viitsinyt sivaltaa, alotti pekan uuden liikkeen. Juosten piikkisian kuonoa suojelevan pölkyn toiselle puolelle, se nopeaan kaivoi läpi lumen ja lehtien. Pölkky oli kolmisen tuumaa maasta kohollaan, ja ennenkuin piikkisika oli huomannutkaan, oli pekan raivannut aukon ja saanut kiinni piikkiniekan pehmeästä piikittömästä kuonosta. Röhisten ja uikuttaen tämä veti taapäin ja sivalteli peljättävällä hännällään. Mitäpä hyötyä siitä? Hakkasi vain pölkyn täyteen piikkejä. Koko voimallaan kahk kiskoi ja riuhtoi, mutta pekan oli voimallisempi. Kynsillään se levitteli reikää, ja kun uhri väsymyksestä taukosi, niin pekan äkkiä hyökkäsi eteenpäin, heitti kuonon ja purasi kiinni piikkisian vielä hellempään kurkkuun. Se ei tosin saanut niin täydeltä purastuksi, että olisi henkitorven tavottanut, mutta se piti kiinni. Minutin tai parin kahk ponnisteli epätoivon voimalla ja sen sivalteleva häntä alkoi olla paljaana piikeistä, mutta haavasta pisarteleva punainen puro uuvutti sen voimia. Kalastajanäädän jota puunrunko suojeli, ei tarvinnut muuta kuin pitää kiinni ja odottaa aikaansa.

Kahkin nostelut ja taapäin kiskomiset kävivät lopulta sangen heikoiksi; kalastajanäätä oli melkein päättänyt tappelun. Mutta se alkoi jo käydä kärsimättömäksi ja peräytyen reiästä se nousi puunrungolle, näyttäen sangen rikkiraavitun kuonon; sitten ojentaen alas siron käpälänsä lähelle kahkin olkapäätä se antoi sille äkkisysäyksen, niin että eläin keikahti selälleen, ja ennenkun se pääsi ylös nousemaan, purivat kalastajanäädän leuat sen rintaan kiinni, murtaen ja repien. Voimaton, melkein piikitön häntä ei ulottunut siihen. Punainen veri virtasi ja piikkisika makasi alallaan. Aina vähän väliä ylpeästi murahtaen pekan kaivoi hampaansa lämpöiseen lihaan ja ravisteli ja raateli voittamatonta, jonka se oli voittanut. Se nuoli verisiä leukojaan kahdettakymmenettä kertaa, ahmien hurmetta, kun Kuonabin pyssy äänsi "pau", ja pekan sai tilaisuuden uudistaa tappelunsa kahkin kanssa kaukana autuaitten metsästysmailla.

"Japp, japp, japp!" hyökkäsi Skookum paikalle, vetäen perässään Rolfin vyön pätkää, sen poikki jyrsittyään, koira kun oli päättänyt päästä tappeluun osalliseksi vaikka millä hinnalla; ja ellei piikkisika nyt olisi maannut maha taivasta kohti, niin olisi Skookum varmaan päässyt uudelleen potilaan kirjoihin.

Tämä oli ensimäinen kalastajanäätä, jonka Rolf näki, ja hän tutki sitä kuten ainakin eläintä — tai ihmistä —, jota on kuullut paljon kiitettävän, niin että se on saanut maineen ihannehohteen. Tämä siis oli tuo metsien rosvoritari; se kamala musta kissa, joka ei pelännyt mitään jalan kulkevaa. Tämäkö oli se ainoa, joka saattoi tapella kahkin kanssa ja sen voittaa.

Tehtiin paikalla tuli, ja sillä välin kun Rolf keitti teetä ja verestä riistalihaa päivälliseksi, Kuonab nylki kalastajanäädän. Sitten hän leikkasi pois sen sydämen ja maksan. Kun ne olivat kiehuneet, antoi hän Rolfille sydämen ja Skookumille maksan, edelliselle sanoen: "Minä annan sinulle pekanin sydämen", ja koiralle: "Tuo ajaa sinusta kaikki piikit, jos lähdet vielä kerran hulluttelemaan, niinkuin luulen sinun tekevän."

Pekanin niskanahkassa ja hännässä oli useita piikkejä, toiset uusia, toiset selvästikin aikaisemmasta samanlaisesta tappelusta, mutta ne eivät olleet nahkaa turmelleet. Ei näkynyt tulehduksen eikä myrkytyksen merkkejä. "Niin se aina on", sanoi Kuonab, "piikit eivät voi sitä vahingoittaa." Kääntyen sitten piikkisian puoleen hän huomautti ruvetessaan sitä nylkemään:

"No kahk! siitä nyt näet, että oli suuri erehdys, kun et antanut Nana Bojun istua pölkyn kuivalla päällä."

XXXVIII.
Hopeakettu.

Heidän eräänä päivänä palatessaan mökille Kuonab pysähtyi ja osotti kädellään. Kaukana etäisen rannan lumella näkyi liikkuva olento.

"Kettu ja luullakseni hopeakettu; se on niin musta. Minä luulen, että se asustaa siellä."

"Miksi niin?"

"Olen monta kertaa nähnyt hyvin suuret ketunjäljet, eivätkä ne liiku muualla kuin missä asustavat. Talvellakin ne pysyvät omilla maillaan."

"Sekö on kymmenen näädän arvoinen, niin sanotaan?" arveli Rolf.

"Ugh! viidenkymmenen."

"Emmekö voi sitä saada?"

"Voimme koettaa. Mutta vesiviritys ei kelpaa talvella, meidän täytyy koettaa toista."

Tämmöinen oli suunnitelma, paras, minkä Kuonab lumessa käytettäväksi saattoi keksiä: Kooten tuhkat liedestä (kuiva hieta olisi kelvannut) hän katsoi metsästä järven etelärannalta kuusi aukiota ja teki kuhunkin tuhkatilan, jolle hän tiputti kolme tai neljä tippaa hajulumoa. Sitten hän kolmenkymmenenviiden askeleen päähän kunkin pohjois- tai länsipuolelle (vallitsevan tuulen puolelle) ripusti nuoreen kuuseen joitakuita sulkia, pyyn siiven tai pyrstön ja muutamia punaisia rihmoja. Hän jätti paikat pariksi viikoksi käymättä, sitten palasi katsomaan ensi tempun menestystä.

Päättäen siitä, mitä hän entisestään tiesi ketun luonnosta, ja niistä muutamista merkeistä, joita lumessa näkyi, olivat tapaukset olleet seuraavat: Joku kettu oli tullut piankin sen jälkeen kun erämiehet olivat pois lähteneet, seurannut jälkiä vähän matkaa, tullut ensimäiselle aukiolle, vainunnut houkuttelevan hajulumon, kaartanut sen ympäri, nähnyt heiluvat sulat, säikähtänyt ja mennyt matkoihinsa. Eräällä toisella paikalla oli käynyt näätä. Se oli kuopinut tuhkaa. Seuraavan ympäri oli susi kiertänyt turvallisen matkan päästä.

Muuatta koepaikkaa oli kettu taikka ehkä monikin kettu kaarrellut monta kertaa, mutta ne olivat palanneet takaisin yhä uudelleen ja uudelleen ja vihdoin oli viettelys voittanut, ne olivat käyneet tutkimassa turmanhajua, lopuksi olivat siinä piehtaroineet, kaikesta päättäen nautinnon hurmauksessa. — Tuuma oli siis hyvässä alussa.

Seuraava temppu oli kuusien ketunrautain virittäminen, kun ne ensin oli kauttaaltaan savuutettu ja sidottu kukin viidentoista naulan puupölkkyyn.

Lähestyen paikkaa varovasti ja vereen hierottuja kintaitaan käyttäen, Kuonab asetti jokaiseen tuhkaläjään raudat. Liipasimen alle hän pani valkoista jäniksennahkaa. Sitten hän peitti raudat kaikkineen tuhkaan, heitti sinne tänne moniaita jäniksenlihanpalasia, tiputteli vähän hajulumoa, heitti sitten kaiken ylle lunta sekä uudisti killuvat höyhenet silmänpetteiksi; ja loput hän jätti sään ja tuulen huoleksi.

Rolf oli kärkäs lähtemään jo seuraavana aamuna, mutta vanha erämies sanoi: "Vah! mitä vielä! ei mikään ansa ota ensi yönä, ihmisen haju liian väkevä." Toisena päivänä satoi lunta ja kolmantena aamuna Kuonab sanoi: "Nyt näyttää olevan oikea aika."

Ensimäinen ansa oli ennallaan, mutta kymmenen askeleen päässä siitä oli selvään suuren ketun jäljet.

Seuraava oli lauennut. Kuonab sanoi hämmästyneen äänellä: "Hirviä!" Niin toden totta, jäljet olivat selvät. Suuri sarvas oli astellut siitä sivu; tarkalla vainullaan se heti oli haistanut, että lähellä oli voimallinen kumma viettelys. Pahaa epäilemättä se oli lähestynyt sitä, haistellut ja kuopinut moista selittämätöntä, kiihottavaa sierainlumoa; sitten "näppis!" ja se oli hypännyt kymmenkunnan jalkaa pirullinen löyhkävehje jalassaan riippumassa. Hypp, hypp, hypp, sarvas oli karannut tuulimurrokseen. Perässä haraava pölkky oli tarttunut kaatuneihin puihin, raudat olivat luiskahtaneet sarvaan kovista kapenevista kavioista ja jääneet jäljelle, sarvas taas kiiruimman kautta paennut turvallisemmille maille.

Seuraavissa raudoissa oli kaunis näätä, jonka teräsleuat olivat paikalla surmanneet. Viimeiset raudat olivat kadonneet, mutta jäljistä ja merkeistä saattoi helposti lukea, mitä oli tapahtunut: kettu oli tullut petetyksi, se oli mennyt matkoihinsa raudat ja pölkky mukanaan. Sitä ei tarvinnut etäältä etsiä, he löysivät sen lähimmästä viidakosta ja Rolf valmisti päivällisen, sillä välin kun Kuonab korjasi talteen nahkan. Nahkan otettuaan intiaani aukaisi ketun ruumiin, niin että sai rakon poistetuksi. Hän pirskotti sen sisällystä kaikkien rautain lähettyville, se muka oli hyvä taika; ja Skookum ilmeisesti oli samaa mieltä.

Monta kertaa he näkivät seudun suuren ketun jäljet, mutta eivät koskaan hyvin lähellä ansaa. Se oli liian viisas, että sitä olisi voinut pettää hajulumoilla ja munuaistuotteilla, vaikkapa ne olisi kuinka viettelevästi asetettu. Kolme punakettua erämiehet tosin saivat; mutta niistä oli ollut ylen paljon vaivaa. Se yritys ei siis kannattanut. Hopeakettu tosin oli seudulla, mutta se varjeli liian tarkasti kallisarvoista nahkaansa. Pieninkin aavistus, että ihminen oli lähettyvillä, sai sen lisäämään kolmenkertaiseksi jo ennestään kahdenkertaisen varovaisuutensa. He eivät koskaan olisi sitä läheltä nähneet, ellei olisi sattunut erästä jännittävää seikkailua, joka kertoi tarinansa talven kovuudesta.

XXXIX.
Skookumin nöyryytys.

Jos sanomalehtimies olisi voinut Skookumia haastatella, niin se varmaan olisi hänelle sanonut: "Minä olen sangen huomattava koira. Osaan ajaa sepelpyyt puuhun. Piikkisikoja vihaan kuin kuolemaa. Koiratappeluun minä olen aika hyvä; en oikeastaan ole kertaakaan saanut köniini; mutta minun todella ihmeteltävä lahjani on nopeus; minä olen peto juoksemaan."

Niin, se oli peräti ylpeä koivistaan, ja ketut, jotka talviöinä kiertelivät mökin ympärillä, antoivat sille monta tilaisuutta taitonsa näyttämiseen. Monta kertaa se oli aivan vähällä saada ketun kiinni. Skookum ei tiennyt, että ne juuttaat tekivät siitä pilkkaa; mutta niin ne tosiaan tekivät, ja se huvitti niitä mahdottomasti.

Itserakas penikka ei milloinkaan sitä älynnyt, eikä se laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta vähällä saada kiinni kettua. Erämiehet eivät päässeet näkemään näitä syyskilpajuoksuja, koska ne tapahtuivat pimeän aikana; mutta talvella ketut pakostakin metsästelevät paljon päivälläkin, ja silloin niitä usein näkee; ja useamman kuin yhden kerran he sitten näkivätkin näitä ilvekilpajuoksuja.

Valkoinen hohtava lumi tuli nyt olemaan paljoa tärkeämmän kiistan näyttämönä.

Vähää ennen auringonlaskua kuului eräänä päivänä heikkoa revon haukuntaa järven lumipeittoiselta jäältä.

"Se oli minulle", näytti Skookum ajattelevan, hyppäsi pystyyn sangen vihaisesti muristen ja juoksi pois; erämiehet ensiksi katselivat akkunasta. Kaukana lumella, takajaloillaan istuen, oli heidän ystävänsä, iso musta hopeakettu.

Kuonab tapasi pyssyään ja Rolf yritti kutsua takaisin Skookumin, mutta se oli liian myöhäistä. Se oli nyt lähtenyt kettua pyytämään; heidän asiansa oli katsella ja paukuttaa käsiään. Kettu istui takakynkillään, näytti irvistävän, kunnes Skookum oli kautta lumen tulla porhaltanut parinkymmenen askeleen päähän. Sitten tuo hohtava musta kettu juoksi kauniisti pois, mahtava häntä vaakasuorana perässään, ja Skookum, varmana voitostaan, lyhensi väliä kuudeksi tai seitsemäksi askeleksi. Muutama hyvä harppaus vielä, niin voitto olisi saatu. Mutta mikä lie ollut, se ei voinutkaan juosta umpeen tuota kuuden-seitsemän askeleen aukkoa. Vaikka se olisi kuinka ponnistanut ja harpannut, pysyi suuri musta karvasuti aina yhtä pitkällä edellä. Ensin oli juostu rantaan päin, mutta kettu kaarsi takaisin selälle ja sitten edes ja takaisin. Skookum luuli kierreltävän siitä syystä, kun muka pelastus oli toivoton, ja se yhä paransi. Mutta kaikki turhaan. Se vain väsytti itseään, läähätti jo ääneensä. Lunta oli jo siksi vahvalta, että se teki paljon haittaa, ja enemmän koiralle kuin ketulle, koska paino merkitsi paljon moisessa kiistassa. Aikomattaan Skookum hiljensi vauhtiaan. Kettu pitensi välimatkaa, kääntyi sitten rohkeasti ympäri ja istahti lumeen.

Tämä oli koirasta jo liikaa. Se kulutti melkein keuhkontäyden ilmaa kiukkuiseen haukuntaan ja hyökkäsi jälleen vihamiehen perään. Uudelleen alkoi sama kierto-ajo, mutta sangen pian koira oli niin väsynyt, että se istahti, ja nyt musta kettu toden totta palasi takaisin ja haukkui sitä.

Siitähän saattoi tulla hulluksi. Skookumin ylpeyttä oli loukattu. Nyt täytyi joko voittaa taikka kaatua. Viimeiset voimansa ponnistaen se pääsi noin viiden jalan päähän tuosta valkokärkisestä häntäsudista. Mutta sitten, kumma sanoa, suuri musta kettu päästeli vähän runsaita säästyneitä nopeusvarojansa ja metsää kohti kääntyen jätti Skookumin kauas jälkeensä. Miksi? Syy oli selvä. Kuonab, joka turhaan oli vaaninut tilaisuutta ampuakseen, koiraa vaaraan saattamatta, oli metsän suojassa hiipinyt järven ympäri ja odotti siellä viidakossa. Mutta kettua oli tarkka nenänsä varottanut. Se älysi, että huvipuoli nyt oli päättynyt, juoksi metsään ja katosi, samalla kun luoti pöllähytti lunta sen takana.

Skookum paran kieli liikkui melkein paria korttelia pitkällä, kun se nöyrästi tallusti rantaa kohti. Se näytti masentuneelta; häntä roikkui; korvat olivat lupassa; mutta olisiko se sanomalehtikertojalle sanonut "en ollut tänään tavallisessa kunnossa" taikka "ettekö nähnyt, että minä koko ajan voitin?" — sitäpä ei voinut mistään huomata.

XL.
Nahkoista paras.

He näkivät hopeaketun kolmasti tai neljästi talven kuluessa ja kerran huomasivat sen uskaltaneen hypätä korkean luminietoksen päältä aitan katolle ja siitä mökin katolle, jossa se oli syönyt suuhunsa muutamia valkoisia jäniksiä, joita säilytettiin siellä loukkujen syötiksi. Mutta kaikki yritykset saada se ansaan menemään taikka ammutuksi olivat turhat, ja heidän tuttavuutensa olisi ehkä päättynyt samoin kuin alkoikin, ellei olisi sattunut muuatta seikkailua.

Talvesta tuli tavallista lumisempi. Paksu lumi on metsän turkiskarjalle pahin onnettomuus, mikä sitä voi kohdata. Se peittää ravinnon saamattomiin, ja se estää niiden liikkeitä, niin etteivät ne voi kauaksi kulkea ravintoansa etsimään, eivätkä nopeaan juosta vihollisiaan välttääkseen. Paksu lumi sen vuoksi merkitsee vankeutta, nälkää ja kuolemaa. On kaksi keinoa selvitä tästä pulasta: puujalat ja lumikengät. Jälkimäinen keino on paljoa parempi. Karibulla ja isolla hirvellä on puujalat; jänis, pantteri ja ilves käyttävät lumikenkiä. Kun on kolmea tai neljääkin jalkaa vahvalta pehmyttä lunta, niin ilves on kaikkien pienien eläinten kuningas, eikä sen tarvitse isojakaan paljoa pelätä. Lumikenkäisen ihmisen armoilla ovat useimmat neljin jaloin juoksevat metsäneläimet.

Skookum, jolla ei ollut kumpaistakaan keinoa tämän pulan autteeksi, sai nyt oleskella paljon yksinään mökillä. Nähtävästi juuri tämmöisessä tilaisuudessa oli hopeakettu kerran sen melkein suunniltaan suututtanut, syömällä jäniksiä katolta sen yläpuolella.

Heidän ansajuonensa raivostuttavaa rosvoilua oli jatkunut epäsäännöllisin ajoin kaiken talvea, mutta varas oli kylläkin ovela, taikka onnen suosima heidät välttääkseen.

Palatessaan kerran mökille kolmen päivän kiertoretkeltä he näkivät kaukana järven valkoisella pinnalla kaksi eläintä, jotka vuoron takaa juoksivat ja tappelivat. "Skookum ja kettu", oli heidän ensi ajatuksensa, mutta kun he mökille saapuivat, niin olikin Skookum itse siellä tervehtimässä.

Kuonab tähyili tarkkaan molempia juoksevia pilkkuja ja sanoi: "Toisella ei ole häntää. Minä luulen, että ne ovat peeshoo (ilves) ja kettu."

Rolf rakensi päivällistä. Tuon tuostakin hän vilkasi järvelle ja näki molemmat pilkut tavallisesti juoksemassa. Päivällisen jälkeen hän sanoi: "Hiivitäänpä ympäri, emmekö saisi ammutuksi."

Kiinnittäen jalkaansa lumikengät ja pysytellen poissa näkyvistä he hiihättivät joen poikki hirvenkaalamon kohdalta ja pääsivät metsien kautta niemeen lähelle taistelijoita. Siellä he näkivät näyn, joka paikalla muistutti mieleen Skookumin nöyryytyksen päivän.

Sadan askeleen päässä oli avoimella lumella valtavan suuri ilves ja heidän vanha ystävänsä, musta hohtava hopeakettu naama vasten naamaa; kettu pääsemättömässä pulassa, näytellen kauniita hammasrivejään, mutta vaipuen lumeen mahaansa myöten pakoon yrittäessään. Se oli jo pahasti haavotettu. Se oli joka tapauksessa ilveksen varma uhri, sillä vaikka tämä oli raskaampi, niin oli sillä niin leveät ja mainiot lumikengät, että se voi hiipailla pitkin lumenpintaa, jota vastoin ketun pienet jalat painuivat syvään. Ilves ei enää ollut likimainkaan vereksissä voimissa, ja vielä se jonkun verran pelkäsi noita hammasrivejä, jotka naksahtelivat kiinni kuin ansaraudat, sen yrittäessä liiaksi lähennellä. Se tietysti aikoi tappaa mustan kilpailijansa, mutta samalla säilyttää oman nahkansa ehjänä. Yhä ja yhä siinä tapahtui jonkinlaista loppuottelua, uupuneen ketun läähättäen upotessa petollisen armottomaan lumeen. Jos se vain olisi päässyt takaisin metsään, niin se ehkä olisi löytänyt jonkun kolkan takapuolensa suojaksi ja voinut koettaa otella henkensä edestä. Mutta minne se kääntyikin, aina oli tuo valtava kissa vastassa, kahdenkertaisin asein ja muin varustuksin, joita ei ketulla ole milloinkaan lumessa kulkeakseen.

Kukapa olisi voinut katsella tätä urheaa tappelua, tuntematta myötätuntonsa kallistuvan kauniin hopeaketun puolelle. Rolf ainakin mieli auttaa sitä pakoon, kun loppuhyökkäys tapahtui. Yrittäessään vielä kerran hyökätä metsään, humahti kettu näkymättömiin vahvaan nietokseen, joka kortteikon kohdalla oli vielä tavallista pehmeämpi, ja ennenkuin se siitä selvisi, niin ilveksen leuat iskivät kiinni sen niskaan ja tuimat kynnet olivat viiltäneet auki sen vatsan.

Tappamisen oikeutus on itsesäilytys, ja tässä tapauksessa se siis olisi ollut oikeutettua, jos ilves olisi ketun syönyt. Tekikö se sen? Mitä vielä. Ravisteli nahkojaan, nuoleskeli itseänsä onnittelevaan tapaan rintaansa ja käpäliään ja ravistettuaan kuollutta vielä viimeisen kerran lähti tyynesti kävelemään lumen pintaa rannan mukaan.

Kuonab nosti kätensä selkäpuolen suulleen ja rääkäsi äänekkäästi, hyvin samalla tavalla kuin paulaan tarttunut jänis. Ilves pysähtyi, pyörsi ympäri ja juoksi oikopäätä tätä lupaavaa soitantoa kohti. Pahaa aavistamatta se lähestyi kahdenkymmenen askeleen päähän erämiehistä. Piilukko pamahti ja ilves sätki lumessa.

Kauniin hopeaketun nahka oli hyvin vähän vahingoittunut ja se kohotti heidän koko saaliinsa arvon melkein kahdenkertaiseksi; ilveksen nahka taas oli näädän arvoinen.

Heillä oli nyt aikaa tutkistella jälkiä ja he huomasivat, että kettu oli ajanut viidakossa jäniksiä, kun ilves sen yhdytti. Ensin oli kettu kierrellyt pensaikoissa ja siellä pelastanut nahkansa jotenkin hyvin, sillä jänikset olivat jonkun verran tallanneet lunta. Tätä oli ehkä kestänyt tunnin verran, sitten se oli väsynyt ja koettanut pelastua pakenemalla kokonaan pois ilveksen asuinmailta; se oli lähtenyt avoimen järven poikki juoksemaan. Mutta siellä lumi oli liian pehmeätä eikä ensinkään kannattanut, jota vastoin ilves sielläkin hiihätteli pintaa pitkin. Se siis oli turmion tuottava erehdys. Kettu oli voimallinen ja urhea. Se piti puoliaan vielä ainakin toisen tunnin, ennenkun paljoa voimakkaampi ja raskaampi ilves sai sille surman tuotetuksi. Siihen ei ollut mitään oikeutusta. Se oli selvä tapaus tirannimaista murhaamista, mutta tässä tapauksessa kosto oli pikainen ja oikeutta tuli nopeammin kuin muutoin tapaa tulla.

XLI.
Vihollisen linna.

Raivota kannattaa ehkä kerran sadasta, mutta mistä sen edeltäpäin tietää mikä olisi se oikea kerta — sano' Si Sylvanne.

Läntisen ansajuonen kiertämiseen ja kokemiseen tavallisesti kului kaksi päivää. Mukavaan paikkaan he olivat rakentaneet jonkinlaisen suojan puolivälin majaksi. Tullessaan siihen huomasivat he eräänä päivänä, että siinä heidän viime käyntinsä jälkeen oli oleskellut joku, joka puri tupakkaa. Se tapa oli kummallekin heistä vieras. Kuonabin haahmo kävi yhä synkemmäksi joka kerralta kun ilmestyi uusia todistuksia vihollisesta. Kauaa ei enää tarvinnut odottaa ratkaisevaakaan vääryyttä.

Jotkut erämiehet merkitsevät ansansa; toiset eivät siitä välitä. Rolf oli merkinnyt kaikki heidän ansansa, viilaamalla rautaan lovet. Kaksi, yksi, kolme, oli heidän merkkinsä, ja se oli viisas suunnitelma, kuten saatiin myöhemmin kokea.

Kiertäessään läntistä majavalampea he huomasivat, että kaikki kuusi ansaa olivat kadonneet. Toisista ei huomannut, että ne oli varas vienyt; mutta toisten luona oli selviä jälkiä siitä, että ne olivat saman rosvon viemät, joka oli heitä kaiken aikaa härnännyt, ja erääseen okaiseen oksaan oli jäänyt sininen langanpätkä.

"Nyt minä lähden hänen jäljilleen ja tapan hänet", sanoi intiani.

Rolf oli vastustanut kaikkein viimeistä keinoa ja intti nytkin vastaan. Hänen ihmeekseen intiani kääntyi vihaisesti ja sanoi: "Sinä tiedät, että se on valkoinen. Jos se olisi intiani, kärsisitkö sitten? Et!"

"Järven eteläpuolella on paljon maata. Ehkä hän oli täällä ensimäinen.

"Sinä tiedät, ettei hän ollut. Monta pekanin sydäntä sinun pitäisi syödä. Minä olen rauhaa etsinyt, nyt minä tappelen."

Hän heitti kantamuksen olalleen, tarttui pyssyynsä ja hänen lumikenkänsä lähtivät "tssappe, tssappe, tssappe" astumaan lumen pintaa.

Skookum istui Rolfin vieressä. Sekin nousi matkaa jatkamaan ja juoksi vähän matkaa Kuonabin jäljessä. Rolf ei liikahtanut; tämä äkillinen ja tuskallinen pula saattoi hänet ymmälleen. Kapina on aina pahempi kuin sota. Skookum katsoi taakseen, juoksi edelleen, Rolf yhä istui ja tuijotteli. Kuonabin haahmo katosi etäisyyteen; Skookumin oli katoamaisillaan. Rolf ei liikahtanut. Kaikki kuluneen vuoden tapaukset tulvivat hänen mieleensä; kuinka intiani oli suonut hänelle suojan; sarvaskahakka ja punaisen miehen hellä hoito. Hän epäröi. Sitten hän näki Skookumin palaavan takaisin jälkiä pitkin. Koira juoksi nuorukaisen luo ja pudotti suustaan kintaan, toisen Kuonabin kintaista. Intiani epäilemättä oli sen pudottanut, Skookum oli sen löytänyt jäljiltä ja kantanut sen lähimmälle isännistään. Ilman sitä kinnasta Kuonab palelluttaisi kätensä. Rolf nousi ja lähti kiirein toisen jäljille. Sen askeleen astuttuaan hän sai helposti huudettuakin pitkän huudon, sitten toisen ja kolmannenkin, kunnes kuuli vastauksen. Muutamassa minuutissa Rolf saavutti intianin, joka oli istahtanut puulle odottamaan. Vaieten toinen ojensi kintaan ja toinen murahtaen otti sen vastaan.

Minutin parin kuluttua Rolf sanoi: "Mennään pois sitten" ja nousi rosvon epäselviä jälkiä seuraamaan.

Tunnin tai pari he astuivat vaieten. Sitten heidän matkansa kohosi, kun tuli vastaan vuorenselänne. Tämän paljaitten, tuulen lakaisemain harjanteitten keskellä kaikki merkit katosivat, mutta intiani kulki samaa suuntaa, kunnes he olivat päässeet yli toiselle puolelle'. Kulkien sitten onnen kaupalla viistoon paksuun tuulettomaan metsään he jälleen löysivät jäljet, jotka varmasti olivat samat, sillä lumikenkä oli kaksi sormea leveämpi kummaltakin puolelta ja käden leveyttä pitempi kuin Kuonabin; sitä paitsi oli oikeanpuolisen sanka katkennut, ja nahkasiteen painalmus tuntui lumessa. Se oli se merkki, jonka he olivat nähneet koko talven, ja länttä kohti se kulki nyt niinkuin ennenkin.

Yön tullen he majautuivat erääseen notkoon. He olivat tottuneet lumessa majailemaan. Aamusella he jatkoivat matkaa, mutta tuuli ja lumi oli peittänyt opastavat jäljet.

Mikä nyt eteen? Rolf ei kysynyt, ihmetteli vain.

Kuonab ilmeisesti oli ymmällään.

Rolf lopulta arveli: "Varmaankin hän elää jonkun joen rannalla — tuolla ilmalla — eikä päivän matkaa kauempana. Nämä jäljet ovat hävinneet, mutta ehkä löydämme uudet. Sittenpä saadaan nähdä kun yritetään."

Intianin kasvoihin palasi ystävällinen ilme. "Sinä olet Nibowaka."

Heidän ei tarvinnut kulkea puoltakaan mailia, ennenkun kohtasivat verekset jäljet, — ja ne olivat ne vanhat tuttavat. Skookumkin osotti vihamielistä tuntemustaan. Muutamassa minuutissa ne johtivat mökille. He riisuivat lumikengät ja ripustivat ne puuhun. Kuonab avasi oven koputtamatta. He astuivat sisään ja näkivät edessään luisevan, pahan näköisen valkoisen miehen, jonka he kaikki kolme, Skookumkin mukaan luettuna, tunsivat Hoagiksi, samaksi mieheksi, jonka he olivat puodilla tavanneet.

Tämä arvon mies tavotteli nopeaan pyssyään, mutta Kuonab tähtäsi häntä ja sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaan sanomista: "Istu alas!"

Hoag teki niin, synkän näköisenä, räyhäsi sitten: "No niin, toverini ovat täällä kymmenen minutin kuluttua."

Rolf säikähti. Kuonab ja Skookum eivät säikähtäneet.

"Me jo teimme selvät toveriesi kanssa tuolla vuorella", sanoi edellinen, hyvin tietäen, että toinen vale oli yhtä hyvä kun toinenkin. Skookum murisi ja haisteli vihamiehen sääriä. Vanki liikahutti äkkiä jalkaansa.

"Potkaiseppa sitä koiraa vielä kerran, niin se on viimeinen potkusi", sanoi intiani.

"Kuka on sinun koiraasi potkaissut, ja mitä tarkotatte sillä, kun käytte päälleni kuin ryövärit? Saattepa nähdä, ennenkun luulettekaan, että maassa on laki", vastasi Hoag.

"Sitä me juuri etsimmekin, sinä ansavaras, sinä rosvo. Me olemme täällä ensinkin ansojamme perimässä ja toiseksi sanoaksemme sinulle tämän: Ensi kerran kun tulet ansajuonellemme, saavat korpit ruokaa. Etkö luule minun noita tuntevan?" ja intiani osotti suuria pitkäkantaisia lumikenkiä, joista oikeanjalan kenkä oli nauhalla paikattu. "Katsos tätä sinistä langanpätkää", ja intiani näytti sen olevan sinisestä vyöstä, joka riippui seinällä naulassa.

"Niin, ne ovat Bill Hawkinsin; viiden minutin kuluttua hän on täällä."

Intiani teki halveksivan liikkeen; kääntyen sitten Rolfin puoleen sanoi hän: "Etsi sinä ansojamme." Rolf etsi tarkkaan sekä majan että sen vieressä olevan vajan. Hän löysikin muutamia ansoja, mutta niissä ei ollut heidän merkkiään, eivätkä ne olleet samanlaista tekoakaan.

"Parempi metsästää akalle ja lapselle", vihotteli Hoag, joka joutui aivan ymmälleen siitä että Rolf ilmeisestikin oli valkonahkainen.

Mutta kaikki etsiminen oli turha. Hoag joko ei ollut varastanut heidän ansojaan, taikka oli kätkenyt ne muualle. Ainoat suuret raudat, mitä he löysivät, olivat suurinta kokoa, kahdet karhun raudat.

Hoagin haukkumiset lakkasivat äkkiä, kun uhattiin usuttaa Skookum hänen sääriensä kimppuun, ja hän näytti sitten semmoiselta matelevalta hylyltä, että vieraat päättivät päästää hänet tällä kertaa varotuksella.

Intiani otti ansavarkaan pyssyn, ampui sen pihalla tyhjäksi, välittämättä vähääkään siitä, kuulivatko sen Hoagin toverit. Hän tiesi, ettei niitä ollutkaan. Muuttaen sitten mieltään hän sanoi: "Ugh! löydät pyssysi puolen mailin päästä jäljiltämme. Mutta elä tule sen kauemmaksi, eläkä enää toista kertaa tuo noitten lumikenkien jälkiä vedenjakajan toiselle puolelle: korpit ovat siellä kovin nälissään."

Skookum mielipahakseen kutsuttiin pois, ja kantaen erämiehen pyssyä jonkun matkaa he jättivät sen pensaaseen ja lähtivät omille mailleen.

XLII.
Skookumin pantteri.

"Minkähän tähden tähän aikaan on niin vähän hirvieläinten jälkiä?"

"Hirvieläimet ovat talvea tarhoissa", vastasi intiani; "vaikea kulkea syvässä lumessa."

"Me pian tarvitsemme moniaan", sanoi Rolf, ja se, ikävä kyllä, oli totta. He olisivat voineet ampua enemmänkin valkohäntähirviä syystalvesta, kun liha oli parhaillaan, mutta ei ollut säilytyspaikkaa. Nyt täytyi tyytyä semmoiseen, mitä oli saatavana, ja tietysti se viikko viikolta kävi laihemmaksi ja huonommaksi.

Joitakin päiviä myöhemmin he olivat korkealla mäellä. Sieltä oli selvä näköala, ja he huomasivat useita korppeja, jotka liitelivät parveillen.

"Ehkä kuollut sarvas; ehkä hirvitarha", sanoi intiani.

Ne olivat taajan, suojaisen ja laajan ketrisuon kohdalla, lähellä niitä metsiä, joissa he olivat edellisenä vuotena nähneet niin paljon valkohäntähirviä, eikä se heitä kummastuttanut, että löysivät niin paljon jälkiä tähän taajaan metsikköön astuessaan.

Hirvitarhaa yleensä luullaan semmoiseksi paikaksi, jossa valkohäntähirvet talven pitkän joka päivä juoksentelevat tallaten tahallaan lumen niin kovaksi, että ne sitten voivat vapaasti juosta kovalla pinnalla kaikkialla, niin pitkältä kuin tarhaa riittää. Asian laita on se, että valkohäntähirvet kokoontuvat semmoiseen paikkaan, jossa on runsaasti ravintoa ja hyvä suoja. Lumi ei siellä lennä, ja niinpä hirvet, alituiseen liikkuessaan, piankin tallaavat tarhansa ristiin rastiin polkuja täyteen, ulottaen niitä sitä myöten, kun täytyy lähteä etäämmältä ravintoa etsimään. Ne tietysti voivat lähteä tarhastansa milloin tahansa, mutta samallapa on vastassa pehmeä syvä lumikin, peljättävä este, jossa ne ovat avuttomia.

Päästyään näille sileille tallatuille poluille metsämiehet riisuivat lumikenkänsä ja kulkivat varovasti näitä metsäharjanteita eteenpäin. He näkivät jonkun vilaukselta ja saattoivat siitä arvata, että taajan metsän peitossa oli enemmänkin. He kulkivat korppien meteliä kohti, ja huomasivat silloin, ettei surmanlinnuilla ollut herkkunaan vain yksi, vaan kolme valkohäntähirveä, ja ne olivat kaikki aivan hiljakkoin tapetut.

Kuonab tutki pikaisesti jälkiä ja sanoi "pantteri".

Niin, pantteri, kaguari eli puuma oli niinikään löytänyt hirvitarhan, ja siinä se elosteli, niinkuin rotta ruokapuodissa, ei muuta kuin ottaa, milloin mieli teki.

Pantterille se oli hupaista, mutta hirviparoille sitä pahempi; sillä se surma tappaa tuhlaten, tappaa usein murhaamisen himosta.

Se ei ollut syönyt neljättä osaakaan niistä raadoista, jotka tässä makasivat; se ruokki ainakin pariakymmentä korppia, ja ehkä vielä kettuja, näätiä ja ilveksiäkin.

Ennenkun hirveä ammuttiin, arveli Kuonab parhaaksi kierrellä hiljakseen paikkaa, jos ehkä pantteri nähtäisiin. Skookum päästettiin irti ja sitä kehotettiin näyttämään lahjojaan.

Ylpeänä kuin kenraali, jolla on lukuisa ja kuuliainen joukko, se hyökkäsi eteenpäin, metelistä päättäen levittäen valkohäntähirvien keskuuteen uutta kauhua. Sitten se löysi jonkun uuden kiihotushajun ja ilmaisi uuden kiihotuksen uudella äänellä, äänensävyllä, jossa oli seassa vähän pelkoakin. Lopulta sen haukunta oli kaukana lännessä, jossa metsässä oli kallioita ja vuoria. Mikä otus lieneekään ollut, oli se ajettu puuhun, sillä haukunta pysyi paikallaan.

Erämiehet seurasivat nopeaan ja löysivät koiran raivoisena ärhentelemästä paksun ketripuun alla. Ensimäinen ajatus oli: "piikkisika"; mutta läheltä nähden otus osottautui valtavaksi maassa olevaksi pantteriksi, joka ei näyttänyt kovin kiihtyneeltä eikä viitsinyt nousta puuhun. Se ei ollut paljon huomaavinaankaan koiraa, rypisti vain kuonoaan ja kähisten murahti, kun ärhentelijä yritti tulla liian lähelle.

Mutta erämiesten tulo antoi taululle uutta väriä. Pantteri kohotti päätään, hyppäsi sitten suureen puuhun ja varustautui oksanjuureen, urhean Skookumin noustessa pystyyn puuta vastaan ja äänekkäästi uhaten tulevansa perässä repimään saaliin kappaleiksi.

Tämä oli harvinainen löytö ja oiva tilaisuus estää hirvivarastoa liiaksi hupenemasta, ja erämiehet sen vuoksi kiersivät puun ympäri päästäkseen hyvälle ampumamatkalle. Mutta ei löytynyt semmoista kohtaa, jossa ei olisi ollut jotain edessä. Näytti melkein siltä, kuin olisi oksia käsketty suojelemaan pantterin jaloimpia ruumiinosia, sillä aina oli joku sakara luodin tiellä.

Puuta turhaan kierrettyään Kuonab sanoi Rolfille: "Nakkaa sitä jollakin, niin että se liikahtaa."

Rolf oli aina ollut mestari kiviä heittelemään, mutta kiviä hän ei nyt löytänyt. Lähellä sitä paikkaa, jossa he seisoivat, oli kuitenkin sula lähteensilmä, ja sen partaalla oli nuoskaa lunta, josta helposti tuli kova, raskas lumipallo. Rolf heitti suoraan ja tuimasti, ja onnen kaupalla osasi pantteria aivan keskelle turpaa ja säikäytti sitä niin, että se umpimähkään hyppäsi puusta ja pudota pöllähti lumeen.

Skookum oli heti sen kimpussa, mutta sai korvatillikan, joka paikalla muutti sen äänensävelen, ja pantteri loikki näkymättömiin, urhoollinen Skookum takanaan kymmenen jalan päässä kiljuen ja räyhäten kuin raivohullu.

Työlästyminen paremminkin kuin pelko sai pantterin nousemaan matalaan puuhun, Skookumin juurella ärhennellessä ja polkiessa kovan koirapolun yltyleensä sen ympärille. Erämiehet lähestyivät nyt sangen varovaisesti, karttaen äänen synnyttämistä, ja pysytellen näkymättömissä. Pantteri oli kokonaan kiintynyt ihmettelemään tuon koiran hämmästyttävää röyhkeyttä, kun Kuonab levollisesti lähestyi, tuki pyssynsä puuta vastaan ja ampui. Savu hälveni, näyttääkseen pantterin selällään makaamassa, jalat suonenvedon tapaisesti ilmassa häälyen, ja Skookumin urhoollisesti sitä hännästä kiskomassa.

"Minun pantterini", se näytti sanovan; "mitähän te saisitte aikaan ilman minua?"

Pantteri hirvitarhassa on melkein kuin susi lammaskarsinassa. Se olisi luultavasti samana talvena lopettanut kaikki hirvet, vaikka niitä olisi ollut kymmenen kertaa enemmän kuin se ravinnokseen tarvitsi; sen surma oli onnen potkaus sekä erämiehille että valkohäntähirville, ja sen komeasta nahkasta saatiin jalo voitonmerkki, joka myöhempinä aikoina pääsi odottamattomiin kunnian paikkoihin.

XLIII.
Sunnuntai salolla.

Rolf noudatti vielä sunnuntaitapoja, ja Kuonabkin oli tavallaan niihin yhtynyt. Punainen mies, kumma kyllä, osotti paljoa enemmän suvaitsevaisuutta valkoisen miehen uskonnollisia käsityksiä kohtaan kuin valkoinen mies punaisen.

Kun Kuonab lauloi auringolle ja hengelle, tai kun hän poltti hyppysellisen tupakkaa tai eläinten kuonokarvoja, niin ne Rolfin mielestä olivat vain viattomia, joutavia temppuja. Jos hän olisi niille antanut toiset nimet, sanonut niitä hymneiksi ja suitsutukseksi, niin Rolf luultavasti olisi paljoa helpommin pitänyt niitä arvossa. Hän oli unhottanut äitinsä opetuksen: "Jos joku tekee työn vilpittömässä mielessä ja luulee sillä Jumalaa palvelevansa, niin hän palvelee Jumalaa." Häntä loukkasi, kun Kuonab sunnuntaisin käytti kirvestä tai pyssyä, ja intiani taas, huomatessaan, että semmoinen teko oli Rolfille pahaa taikaa, siitä melkein kokonaan luopui. Mutta Rolf ei vielä ollut oppinut kunnioittamaan niitä punaisia rihmoja, joita intiani ripusti sarvaan kalloon, vaikka hän tulikin älyämään, että ne oli jätettävä rauhaan, jos mieli majassa sovun säilyä.

Sunnuntaista oli tullut lepopäivä, ja Kuonab teki siitä myös runon ja muistojen päivän.

Eräänä sunnuntaina he istuivat mökissään valkean ääressä, nauttien tulesta, kun myrsky raastoi ovea ja akkunaa. Valkojalkainen hiiri, muuan aitassa asuvasta perheestä, paraillaan kokeili kuinka lähelle se voisi lähestyä Skookumin kuonoa kiinni joutumatta, ja Rolf katseli sitä. Kuonab nojasi taapäin sarvaannahkakimppua vastaan, piippu suussa, pää nahkakimpulla ja kädet ristissä niskan takana.

Vallitsi tyytyväisyyden ja veljellisen tunteen henkäys; ilta oli vasta alulla, kun Rolf rikkoi äänettömyyden:

"Oletteko ollut naimisissa, Kuonab?"

"Ugh", vastasi intiani myöntävästi.

"Missä?"

"Myanoksessa."

Rolf ei uskaltanut kysyä sen enempää, vaan jätti hetken vaikutuksen kytemään. Se oli herkän tasapainon hetki, ja Rolf tiesi, että henkäyskin joko avaisi oven tai sulkisi sen kaksiin salpoihin. Hän itsekseen ajatteli, kuinka voisi halunsa mukaan antaa tuon henkäyksen. Skookum vielä nukkui. Molemmat erämiehet katselivat hiirtä, kun se vikkelin liikkein hiiviskeli. Nyt se lähestyi pitkää koivukeppiä, joka nojasi seinää vastaan. Ylempänä riippui laulurumpu. Rolf toivoi, että Kuonab ottaisi sen ja antaisi sen avata sydämensä, mutta hän ei uskaltanut sitä tarjota, sillä juuri se olisi voinut olla väärä vaikutus. Hiiri oli nyt koivukepin takana. Rolf huomasi, että jos keppi kaatuisi, niin se koskettaisi kuivausnuoraa, jonka toinen pää oli kiinnitetty rumpunaulaan. Hän sen vuoksi äkkiä hyökkäsi hiirtä kohti ja samalla työnsi paikaltaan koivukepin; nykäys, jonka se nuoralle antoi, pudotti ontosti äännähtävän laulurummun maahan. Nuorukainen kumartui, pannakseen sen paikoilleen; hänen niin tehdessään Kuonab rykäsi ja kääntyessään näki Rolf hänen ojentavan kättään rumpua kohti. Jos Rolf olisi varta vasten tarjonnut sitä niin se olisi hylätty; nyt intiani otti sen, kopautti sitä, lämmitti tulen edessä ja lauloi Wabanakin laulun. Vienosti hän sen lauloi, sangen hiljaisella äänellä, mutta Rolf oli lähellä, melkeinpä ensi kerran pitempää runoa kuulemassa, ja hän sai aivan uuden käsityksen punaisen miehen soitannosta. Laulajan kasvot kirkastuivat hänen peukaloidessaan ja laulaessaan omituisella sulolla ja kurkkulurauksin "Kaluskapin taistelusta tietäjän kanssa", ja hänen kansansa henki syttyi sävelen suloisen taian nostamana hohtaen hänen silmiinsä. Hän lauloi rakastajan laulun "Tuohikanuun":