Ja sitten kätkytlaulun: "Ei saa sua koskaan kontio paljas."
Vaiettuaan hän tuijotti tuleen; ja kauan ääneti oltuaan Rolf vihdoin uskalsi huomauttaa: "Äitini olisi pitänyt lauluistanne."
Lieneekö hän tätä kuullut, vai eikö, toisen mielessä huokuva lämpö ainakin sattui intianiin, ja hän alkoi nyt vastata tuntia takaperin tehtyyn kysymykseen:
"Hänen nimensä oli Gamowini, sillä hän lauloi, niinkuin sulo yölintu Asamukin rannalla. Toin hänet Sangotukista, hänen isänsä majasta. Me elimme Myanoksessa. Hän teki kauniita koppia ja mokkasineja. Minä kalastin ja viritin ansoja; meillä oli kylläksi. Sitten tuli poika. Sillä oli suuret pyöreät silmät, siitä me nimitimme hänet Wee-weeksi, 'pikku pöllöksemme', ja me olimme sangen onnelliset. Kun Gamowini lauloi lapselleen, niin maailma näytti olevan aurinkoa täynnään. Eräänä päivänä, kun Wee-wee osasi kävellä, jätti vaimo hänet minun huostaani ja lähti Stamfordiin myymään muutamia koppia. Satamassa oli suuri laiva. Laivassa he ottivat hänet kiinni muka karanneena orjana ja kätkivät hänet, kunnes purjehtivat pois.
"Kun hän ei palannut, niin otin Wee-ween olalleni ja kuljin nopeaan Stamfordiin. Pian sain vähän selville, mutta ihmiset sanoivat, etteivät tunteneet sitä laivaa, eivät tienneet mistä se oli tullut, eivätkä minne se meni. Eivät he näyttäneet välittävän. Minun sydämeni kävi kuumemmaksi ja hurjemmaksi. Minä tahdoin tapella. Minä olisin tappanut satamassa olevat miehet, mutta niitä oli monta. He sitoivat minut ja pitivät minua vankeudessa kolme kuukautta. Kun pääsin pois, oli Wee-wee kuollut. He eivät välittäneet. Minä en ole sen jälkeen mitään kuullut. Sitten muutin asumaan kallion alle, etten näkisi ensimäistä kotiamme. Minä en tiedä; ehkä hän on elossa. Mutta minä luulen, että se tappoi hänet, kun hän lapsensa menetti."
Intiani vaikeni; nousi sitten äkkiä. Hänen kasvoissaan oli kova ilme. Hän astui ulos lumimyrskyyn ja yöhön. Rolf jäi yksin Skookumin kanssa.
Surua, surua, kaikki näytti olevan surua hänen ystävänsä elämässä, ja sitä ajatellessaan ikäistään vanhemman mielellä Rolf pakostakin tuli itseltään kysyneeksi: "Jos Kuonab ja Gamowini olisivat olleet valkoisia, olisiko semmoista tapahtunut? Olisiko hänen epätoivonsa kohdannut vain halveksivaa välinpitämättömyyttä?" Ei, ei! hän tiesi sen varmaan. Hän tiesi että siitä olisi tullut aivan toisenlainen juttu, ja sitten hän pakostakin tuli kysyneeksi itseltään: "Palaako tämä veteen heitetty leipä monen päivän kuluttua? Onko Jumalaa, joka tuomitsee ja palkitsee ansion mukaan? Ketä on kaikkien näiden ilkitöiden koston kirous kerran kohtaava?"
Parin tunnin kuluttua intiani palasi. Ei sanaakaan vaihdettu, kun hän astui majaan. Vilu hänen ei ollut. Varmaan hän oli kävellyt pitkän matkan. Rolf valmisti vuoteen. Intiani kumartui, otti neulan pölyisestä maasta, neulan, joka oli edellisenä päivänä hukkunut, ja antoi sen mitään virkkamatta toverilleen, joka vain sanoi "hm" ja pudotti sen tuohiseen lippaaseen.
Ansajuonilla olivat varkaudet merkitsevällä tavalla lakanneet heidän puolinaiseksi jääneen käyntinsä jälkeen vihollisen leirissä. Mutta maaliskuu toi uuden vielä suuremman pulan, kun lumi vuoroin suojaten ja jäähtyen kovettui kantavaksi hangeksi, lumikengät kävivät tarpeettomiksi ja oli helppoa vaeltaa vaikka minne jälkiä jättämättä.
He olivat saaneet kalastajanäädän ja muutamia tavallisia näätiä, ennenkuin saapuivat majavalammelle. Majava-ansoja heillä ei nyt enää ollut, mutta oli mieltäkiinnittävää nähdä, montako majavaa oli jäänyt ja mitä ne puuhailivat.
Lammen reunoille olivat poreilevat lähteet moneen paikkaan avanneet sulia, sillä pakkaset olivat lauhtumassa. Majavat usein sukelsivat niistä ylös, kuten jäljistä selvään näkyi, jonka vuoksi erämiehet lähestyivät niitä varovasti.
Kaatuneen puun takaa he tähyilivät erästä niistä, Kuonab pyssy valmiina, Rolf pidellen levotonta Skookumia, kun samalla tuttu, leveä ja latuska pää kohosi vedestä. Suuri majava uiskenteli ympäri sulan silmää, haistellen ja katsellen, kiipesi sitten hiljaa rannalle, aikoen ilmeisestikin kulkea haavan luo, jota se jo oli käynyt leikkaamassa. Se oli oivan ampumamatkan päässä ja Kuonab aikoi jo laukaista, kun samassa Rolf painoi hänen käsivarttaan ja osotti taakseen. Sieltä tuli metsän kautta kulkien suuri ilves. Se ei vielä nähnyt eikä vainunnut etupuolellaan olevia eläviä olennoita, mutta huomasi sitten äkkiä majavan, joka jo oli täydessä puuhassa leikkaamassa kumoon puuta.
Majavan nahka oli arvokkaampi kuin ilveksen, mutta luonnontutkija on voimallinen useimmissa metsästäjissä, ja heitä huvitti nähdä, miten tässä kävisi.
Ilves näytti vajonneen maan sisään, se katosi kokonaan näkyvistä paikalla kun huomasi saaliin mahdollisuutta edessä päin. Sitten alkoi hiipiminen. Erämiehet näkivät sen vilaukselta, kun se kulki lumessa olevan pälven poikki. Se ei ryömiessään näyttänyt neljää tuumaa korkeammalta. Kaatuneista puista, mättäistä, pensaista ja oksista se sai riittävästi suojaa, kunnes sen viikset tulivat näkyviin eräästä pensaasta viidentoista jalan päässä majavasta.
Skookumille tämä kaikki oli tuskallisen kiihottavaa, sillä vaikkei se voinutkaan nähdä, niin tuntui sen nenään kuitenkin moniaita sangen kiihottavia lehahduksia, ja se ponnisteli eteenpäin tilaisuuksiaan parantaakseen. Tämän hiljaisen taistelun ääni kantoi majavan korvaan. Se herkesi työstä, kääntyi ympäri ja pakeni sulaa kohti. Ilves karkasi väijytyksestään, tarttui majavan selkään ja piti kiinni; mutta majava oli kahta vertaa raskaampi kuin ilves, törmä oli jyrkkä ja liukas, taistelevat eläimet vyöryivät alamäkeä, yhä lähemmäksi ja lähemmäksi sulaa. Sitten aivan sen reunalle päästyään majava hyökkäsi koko voimallaan ja humahti veteen, ilves selässään kiinni. Ne katosivat heti ja molemmat metsämiehet hyökkäsivät paikalle, toivoen niiden pian nousevan pinnalle ja joutuvan heidän helpoksi saaliikseen; mutta ne eivät nousseetkaan. Vihdoin kävi ilmeiseksi, että ne molemmat olivat menneet jään alle, sillä vedessä majava oli voimallisempi.
Viiden minutin kuluttua oli varma, että ilves oli saanut surman. Kuonab leikkasi karahkan ja teki haran; sillä hän pisteli jään alle eri suuntiin, kunnes hän lopulta tunsi jotain pehmeää. Tapparalla hakattiin sen paikan päälle reikä ja siitä vedettiin ilveksen ruumis jäälle. Majava tietysti meni menojaan eikä tainnut olla millänsäkään.
Sillä aikaa kun Kuonab nylki saalista, kiersi Rolf lampea ja palasi pian juosten kertomaan ihmeellisestä tapauksesta.
Eräästä toisesta sulansilmästä oli tullut ulos majava, kulkenut parikymmentä askelta kummulle, johon se oli hajuaan jättänyt, mennyt sitten upeitten puitten ohi suuren poppelin eli haavan luo, joka on sen paras ruokapuu. Suurella taidolla se oli ruvennut sitä kaatamaan, mutta jostain syystä, ehkä sen vuoksi, että se oli yksin, oli eläin erehtynyt laskuissaan, ja kun puu oli romahtanut kumoon, oli se kaatunut majavan selän poikki, tappanut kaatomiehen ja seivästänyt sen maahan kiinni.
Erämiehet vierittivät pois puun ja pelastivat nahkan, ja niinpä he lähtivät lammelta rikkaampina kuin olivat luulleetkaan.
Seuraavana iltana, tullessaan puolimatkan-majalleen, he olivat saaneet parhaan saaliin, mitä olivat tältä juonelta saaneet aina siitä muistettavasta päivästä saakka, jolloin olivat saaneet kuusi majavaa.
Aamu valkeni selkeänä ja kirkkaana. Aamiaista syödessään he huomasivat merkillisen korppien kokouksen kaukana pohjan puolessa, kauempana etäisimpiäkin seutuja, joissa he olivat käyneet. Ainakin pari-kolmekymmentä lintua kierteli suuria kehiä korkealla erään paikan päällä, päästäen tuon tuostakin syviä sointuvia raksutuksia. Joskus aina joku korppi sukelsi alas näkymättömiin.
"Miksi ne tuolla tavalla ilmassa lentelevät?"
"Antaakseen toisille korpeille tiedon, että siellä on ruokaa. Niillä on hyvin hyvät silmät. Ne näkevät merkin kymmenen mailin päähän ja silloin kaikki tulevat paikalle. Isäni kertoi, että on helppo koota kaikki korpit, mitä on parinkymmenen mailin piirissä, kun jättää jonkun haaskan, niin että ne huomaavat sen ja voivat antaa toisilleen tiedon."
"Eiköhän meidän täytyne lähteä katsomaan, ehkä siellä on toinen pantteri", huomautti Rolf.
Intiani nyökkäsi. Jättäen siis turkiskimpun varmaan paikkaan yhdessä lumikenkäin kanssa, jotka olivat sattumalta mukana, he lähtivät kovaa hankea astumaan. Korppien käräjille oli pari kolme mailia matkaa; ne olivat jälleen ketripuu-metsikön päällä, jossa oli valkohäntähirvien tarha.
Skookum paikalla tiesi kaikki. Se hyökkäsi metsään, täynnään sotaisen kunnian iloa. Mutta sukkelaan se palasi takaisin, juosten minkä suinkin pääsi, kiljuen apua "jouv, jouv, jouv!" ja sen perässä seurasi nopeaan pari harmaata sutta. Kuonab odotti, kunnes ne olivat neljänkymmenen askeleen päässä; ihmiset huomatessaan sudet sitten hiljensivät juoksuaan ja kääntyivät pois; Kuonab ampui; toinen susista kiljaisi vähän kuin koira. Sitten ne hyökkäsivät pensaikkoon ja katosivat näkyvistä.
Lumesta löytyi, tarkkaan tutkien, monias vähäpätöinen veritahra. Hirvitarhasta he löysivät ainakin pari toistakymmentä susien tappaman hirven haaskaa, mutta ei ainoatakaan aivan verestä. He näkivät vain muutaman harvan valkohäntähirven, eivätkä susia enää ensinkään, sillä hanki oli saattanut koko seudun avoimeksi, ja kumpikin laji pakeni metsämiesten edellä.
He tutkivat sitten erästä alavampaa seutua, jossa kasvoi pajua ja raitaa, toivoen löytävänsä majavia, ja niinpä oli jo iltapäivä, kun he palasivat puolimatkanmajalleen. Siinä oli kaikki ennallaan, juuri niinkuin heidän lähtiessäänkin, paitsi että nahkakimppu oli kerrassaan hävinnyt.
Kovassa hangessa ei tietysti näkynyt jälkiä. Heidän ensimäinen ajatuksensa oli vanha vihollinen, mutta etsiessään kaukaa ja läheltä jälkiä, he löysivät kärpännahkan palasia ja neljännesmailia kauempaa loput siitä, sitten toisesta paikasta biisaminnahkan riekaleita. Näistä merkeistä se oli kuin ansamiehen pahimman vihollisen, ahman työtä, sillä ahmoja epäilemättä oli näissä vuorimaissa. Aivan niin! tuossa oli ahman kynnen jäljet ja täällä toinen riekale biisaminnahkaa. Aivan selvää oli nyt, kenen työtä varkaus oli.
"Se ainakin repi halvemmat nahkat", sanoi Rolf.
Erämiehet katsoivat toisiansa merkitsevästi — ainoastaan halvat nahkat oli revitty; miksi olisi ahma tehnyt semmoisen eron? Varmoja ahman jälkiä ei näkynyt; jäinen hanki ei näyttänyt minkäänlaisia jälkiä. Olihan selvää, että nahkat oli revitty ja lunta raavittu heidän harhaan johtamisekseen; tämä oli siis ihmisrosvon työtä, melkein varmaan Hoagin.
Hän epäilemättä oli nähnyt heidän aamulla lähtevän, ja yhtä varmaa oli, että hän nyt oli kaukana, koska hän oli monta tuntia edellä.
"Ugh! Antaa hänen odottaa muutama päivä, jotta luulee olevansa turvassa, sitten minä lähden ja selvitän välimme", ja tällä kertaa intiani selvästikin aikoi tehdä lopullisen tilin.
Miehestä, joka säälistä itkee, eikä sormeaankaan liikuta auttaakseen, ei ole juuri sen enempää hyötyä kuin päällystakista hukkuvalle — sano' Si Sylvanne.
Eräät huomattavat ilmanvaihdokset tekivät auttamattomia muutoksia heidän suunnitelmiinsakin ja pelastivat heidän vihollisensa nopealta turmiolta. Tuli parin viikon yhtämittaiset suojat ja satoi paljon vettä. Järvellä oli kuutta tuumaa vahvalta vettä; joessa virtasi vesi jään päällä, nopeaan sulattaen sitä. Joka puolella oli lumisohjua ja hyyhmää, joka keskeytti retkeilyt ja toi kevään yhdellä humauksella.
Öin tosin vähän pakasti, mutta joka päivä aurinko vahvistui ja kaikkiin päivärinteisiin ilmestyi suuria sulia päiviä.
Ensimäisenä kylmänä päivänä erämiehet taas lähtivät kiertoretkelleen hyvin tietäen että pyyntikausi oli päättynyt. Kuusi kuukautta saisivat loukut ja ansat taas olla jouten ja virittämättä.
He kulkivat tavallista reittiään, mukanaan lumikengät, mutta harvoin niitä tarviten. Sitten he kulkivat suurien jälkien poikki, jotka Kuonab osotti, murahtaen myöntyvästi, kun Rolf sanoi: "Karhunko?" Niin kyllä! karhutkin olivat taas liikkeellä; niiden talviuni oli päättynyt. Ne olivat nyt hyvässä lihassa ja nahkakin oli paraimmillaan; kuukauden kuluttua ne olisivat laihat ja turkista olisi karva lähtemässä. Nyt oli karhun metsästyksen aika, joko ansoilla tai koirilla.
Skookum epäilemättä oli sitä mieltä, että retkikunta ainakin koiriin nähden oli mitä parhaiten varustettu, mutta ei mikään koira yksin pidätä karhua. Niitä pitää olla kolme tai neljä sen takakintuilla ärhentelemässä, ennenkuin se päin kääntyy ja taistelee; yksi koira saa sen vain kiiruummin juoksemaan.
Ansoja heillä ei ollut, ja kun he hyvin tiesivät, että karhu keväällä kulkee pitkät matkat, niin he eivät yrittäneetkään seurata.
Loukuista saatiin kaksi näätää, mutta toinen niistä oli ilman lämpimyydestä pilaantunut. Vihdoinkin he huomasivat, että vihollisella oli ansajuonikin, joka kulki kappaleen matkaa heidän loukkujuontaan myöten. Hän oli hiljakkoin käynyt kierroksensa ja ainakin jonkun verran hyötynyt heidän työstään.
Jälkiä ei ollut vaikea seurata lumella sen enempää kuin paljaallakaan maalla, vaikka ne olivat jo paria päivää vanhat. Kuonab vilkasi pyssynsä lukkoa; hänen alahuulensa kiristyi ja hän harppasi eteenpäin pitkin askelin.
"Mitä sinä aiot tehdä, Kuonab? Ethän ampune?"
"Kun pääsen kylliksi lähelle", ja punaisen miehen vaarallinen katse kehotti Rolfia olemaan hiljaa ja seuraamaan.
Kolmen mailin matkalla he näkivät vain kolme hänen näädänloukkuaan — sangen laiskaa ansan viritystä — ja sitten he erään puun luota löysivät suuren hirsikolmion täkyineen ja muine merkkeineen, joista kokenut silmä saattoi arvata, että siihen nurkkaukseen oli kätketty valtavat karhunraudat.
Vähältä liian myöhään he saivat hillityksi Skookumin tiedonhalun. He kulkivat edelleen mailin tai pari ja huomasivat silloin, että niin huono ansamies kuin vihollinen lieneekin ollut, niin hyvä hän oli kulkemaan ja hyvästi tunsi hän seudun.
Auringonlaskun aikana he tulivat puolimatkanmajalleen ja asettuivat siihen yöksi. Kerran, kun Rolf lähti ulos katsoakseen taivasta, ennenkun yöpuulle rupesi, kuuli hän etäisen puun narahtavan ja ihmetteli, kun oli aivan tyyni. Skookumkin sen huomasi. Mutta se ei toistunut. Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaa.
Salolla kuuluu alati paljon omituisia ääniä; puiden narahtelemista, ainakin toistakymmentä erilaista närhen ääntä ja korppien vielä kahta vertaa enemmän; lisäksi hömötiaisten ja metsän kanalintujen ja pöllöjen satunnaisia äännähdyksiä. Nelijalkaiset yleensä ovat hiljempää, mutta punaorava on aina liikkeellä ja meluaa samalla kuin häärääkin.
Nämä metsän kaiut kantavat kauas, toiset hyvinkin kauas. Tuskin kului päivällä tai yöllä viittä minuuttiakaan niin ettei alati valppaan koiran terävään korvaan olisi kantanut jotain omituista salopakinaa, raaputusta, varahdusta, rääkäsyä taikka vihellystä. Siis noin kolmesataa kertaa päivässä sen ulkokorva antoi sisäkorvalle tietoja, että oli jotain tapahtumassa ja yhtä monta kertaa nämä viestit joskus monta päivää peräkkäin hylättiin joutavina ja arvottomina. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt, että siltä jäi mitään huomaamatta; vaikka heidän jalkainsa tasainen trampp, trampp erämiehille tylstyttikin kaikki äänet, ei se näyttänyt vaikuttavan Skookumiin mitään. Jälleen kantoi jonkun etäisen puun rasahdus korvan aivojen sisäosiin, sen niskakarvat nousivat, kun se pysähtyi ja haukahti matalaan "vuuh!"
Erämiehet pysähtyivät kuuntelemaan; niin tekee järkevä erämies aina, kun koira sanoo "seis!" He odottivat. Muutaman minutin kuluttua kuului taas sama — ei muuta kuin pitkäveteinen rääkäys, jonkun puunoksan hangatessa naapuriaan vastaan.
Ja kuitenkin, "vuuh, vuuh, vuuh", sanoi Skookum ja juoksi edelle.
"Tule takaisin, pikku hupakko!" huusi Rolf.
Mutta Skookum piti oman päänsä. Se juoksi edelle, sitten pysähtyi, vaikeni ja haistoi jotain, joka oli lumessa. — Intiani otti sen maasta. Se oli semmoinen ruuvipuristin, joka on jokaisella karhunpyytäjällä voimallisten rautain virittämiseksi ja jota paitsi ei mies yksinään kykenisi jousia jännittämään.
Hän kohotti sen sanoen: "Ugh! Nyt on Hoag pulassa." Kilpaileva erämies oli ilmeisestikin pudottanut tämän välttämättömän kojeen.
Mutta sen löytäminen oli sattuma. Skookum riensi eteenpäin. He tulivat veden juoksua seuraillen pieneen notkoon. Koira, kaukana edelläpäin, alkoi haukkua ja vihaisesti äristä, mitä lienee haukkunut. Miehet riensivät paikalle löytääkseen lumesta, pirullisten karhunrautain armottomista leuoista — vihamiehensä ruumiin — Hoagin, erämiehen, toisesta säärestä ja käsivarresta tarttuneena kojeeseen, jonka hän itse oli virittänyt.
Julma valo sävyili intianin kasvoja. Rolf oli kauhusta sanatonna. Mutta heidän juuri katsellessaan ruumista, kuului siitä jälleen heikko parahdus.
"Hän on elossa, riennä!" huusi Rolf. Intiani ei rientänyt, mutta hän tuli. Hän oli luvannut kostaa; miksi hän olisi juossut auttamaan?
Ankarat rautaleuat olivat purreet väliinsä erämiehen toisen polven ja oikean käden. Ensi työ oli päästää hänet pälkäästä. Miten? Eivät mitkään käsivoimat riitä moisia jousia pakottamaan. Entä ruuvipuristin!
"Kuonab, auta häntä! Jumalan nimessä, tule!" huusi Rolf hädissään, unohtaen kokonaan vihat ja nähden ainoastaan kituvan, kuolevan ihmisen.
Intiani katsoi hetkisen, nousi sitten sukkelaan ja kiinnitti paikoilleen ruuvipuristimen. Hänen jäntevien sormiensa alla toinen jousi taipuikin, mutta entä toinen? Toista puristinta ei ollut. Pitkä hirvennahkainen hihna, joka heillä aina oli mukana, kierrettiin nopeaan yhteenpuristetun jousen ympärille sitä pitämään. Puristin sitten kiinnitettiin toiseen jouseen; se taipui ja rautaleuat irtaantuivat. Intiani pusersi ne aivan levälleen, veti pois ruhjoutuneet jäsenet ja erämies oli vapaa, mutta niin henkitoreissaan, että he näyttivät tulleen liian myöhään.
Rolf levitti takkinsa. Intiani teki tulen. Viidentoista minutin kuluttua he valoivat kuumaa teetä uhrin huulien väliin. Heidän sitä paraillaan tehdessään korahti hänen heikontuneesta kurkustaan jälleen sama pitkä, heikko vaikerrus.
Sää oli nyt leutoa. Vanki ei oikeastaan ollut paleltunut, turtunut vain ja kiduttunut. Lämmintä, kuumaa teetä, ystävällistä hieromista, ja hän hiukan virkosi.
Ensin he luulivat hänen tekevän kuolemaa, mutta tunnin kuluttua hän oli sen verran vironnut, että saattoi puhua. Heikolla äänellä ja katkonaisin lausein hän kertoi seikkailunsa:
"Ee—e m-m-m... Eilen — ei; kaksi tai kolme päivää takaperin — m-m-m-m-m — en muista — minä — kiersin ansajuontani — karhunrautojani. Ei ollut onnea — m-m-m-m — kyllä, vielä kulaus, ei suinkaan teillä ole viinaa — eikö? — m-m-m... Ei yhdessäkään ansassa ollut mitään, ja kun tälle tulin — voih — m-m — minä näin — linnut olivat vieneet syötin, ja liipasin — m-m-m — ja liipasin — niin, näin on parempi —ja liipasin oli paljaana. Niin rupesin sitä peittämään — ke-ket-rillä — ei ollut mitään muuta — m-m-m-m — kallistuin yli — toista puolta kiinnitin — jalka luiskahti — joka paikka on niin iljanteinen — ja — m-m-m-m — minä — kaaduin — polvi koski liipaisimeen — Herra Jumala — kuinka minä kärsin! — m-m-m — ja polvi — ja — k-k-käsi jäivät väliin —." Ääni kuoli kuiskeeseen ja hän vaikeni; hän näytti vaipuvan.
Kuonab nousi häntä pidelläkseen. Sitten Rolfiin katsoen intiani pudisti päätään, ikäänkuin sanoakseen, että loppu oli käsissä; mutta mies raukalla oli erämiehen terve ruumis, ja vaikka se olikin ruhjoutunut ja lopen uupunut, niin toipui hän uudelleen. Hän sai enemmän kuumaa teetä, ja jälleen hän alkoi kuiskutellen:
"Toinen käsi oli vapaa ja — ja — ja — minä ehkä — o — olisin päässyt irti — m-m — mutta ei ollut puristinta — se putosi — minne lie — m-m-m-m.
"Sitten — minä huusin — en — en tiedä — jos kuka kuulisi — se he-helpotti, — kun huusi — m-m-m.
"Tuota — viekää tuota koiraanne — kauemmaksi — tahdotteko — en tiedä — siitä on kuin viikko — kai minä pyörryinkin — m-m-m —huusin — milloin taisin."
Seurasi pitkä äänettömyys. Rolf sanoi: "Taisin kuulla sen eilen illalla, kun olimme majallamme. Ja koirakin kuuli. Siirränkö säärenne toiselle puolelle?"
"M-m-m — kyllä — se olisi parempi — sano, oletko sinä — valkoinen — etkö? Ettehän minua jätä — vaikka — minä olen tehnyt ilkeyttä —m-m-m. Ettekö jätä, ettekö?"
"Emme, elkää sitä pelätkö — jäämme luoksenne."
Sitten hän mutisi, ne eivät saaneet selvää, mitä. Hän sulki silmänsä. Pitkän vaitiolon jälkeen hän katseli ympärilleen kuin kuumehoureissa ja alkoi taas:
"Kuulkaa — olen tehnyt rumasti — mutta älkää jättäkö minua — älkää jättäkö." Kyyneliä valui hänen kasvoilleen ja hän vaikeroi surkeasti: "Minä — korvaan — kaikki — sinähän olet valkoinen, etkös ole?"
Kuonab nousi ja lähti hakemaan enemmän puita. Erämies kuiskasi: "Minä pelkään häntä — jos — jos hän tekee minulle — minä olen vaivainen —vanha raukka. Vaikka minä jäisinkin henkiin — m-m-m — en enää pääse kulkemaan. Rampa kai minä olen."
Kului hyvän aikaa, ennenkuin hän taas jatkoi. Sitten hän alkoi: "Tuota, mikäs päivä on tänään? — perjantai! — Minä olin — varmaan kaksi päivää tässä — m-m-m — minusta se oli kuin viikko. Kun — koira —tuli — niin minä luulin susien tulevan. Voi — ah — en minä paljoa välittänyt — m-m-m. Sanohan, ettehän jätä minua — vaikka — vaikka — minä tein teille niin häijysti. Mi — minulla ei ole — ollut o-o-onnea." Hän vaipui kuin horroksiin, mutta päästi sitten pitkän, kammottavan huudon, samanlaisen kuin he olivat yöllä kuulleet. Koira murisi, miehet tuijottivat. Kurjan silmät jälleen pyörivät päässä. Hän näytti hourailevan.
Kuonab viittasi itää kohti, teki auringonnousun merkin ja pudisti uhrille päätään. Ja Rolf ymmärsi sen merkitsevän, ettei hän enää näkisi auringonnousua. Mutta he olivat väärässä.
Pitkä yö kului taistelussa kuoleman ja vuorelaisen sitkeän ruumiinrakennuksen välillä. Aamunkoiton varttuva valo näki kuoleman voitettuna ja pakenevana taistelutanterelta. Auringon noustessa korkeammalle uhri näytti voimistuvan melkoisesti. Ei ollut välitöntä pelkoa lopusta.
Rolf sanoi Kuonabille: "Minne me hänet viemme? Eiköhän teidän olisi parempi käydä kotoa toboggani, niin kuljetamme hänet mökille."
Mutta sairas kykeni puuttumaan puheeseen. "Tuota, älkää viekö minua sinne. Ah — kotiin minun pitäisi päästä. — Kyllä vain — kotona minun olisi parempi. Minun joukkoni on Moose-joella. En pääse milloinkaan pois, jos sinne lähden", ja sanalla "sinne" hän näytti tarkottavan Intiani-järveä (Jesupin järveä) ja vilkasi salavihkaa punaisen miehen jäykkiin kasvoihin.
"Onko sinun mökilläsi toboggania?" kysyi Rolf.
"On — hyvä onkin — katolla — kuules", ja hän nyökkäsi heikosti Rolfille, "anna hänen mennä noutamaan — älä jätä minua — se tappaa minut", ja hän itkeä tihuutti surkeasti itseään sääliessään.
Siispä Kuonab lähti vuorelta alas — jäntevä mies — harppaava haahmo, pilkku sulavassa etäisyydessä.
Punainen mies kulki parissa tunnissa Hoagin majalle ja ryhtyi paikalla vähääkään epäilemättä tai arkailematta sitä perinpohjin tutkimaan. Toboggan oli mökin katolla, niinkuin pitikin, ja semmoisen rentun ahkioksi se oli varsin hyvässä kunnossa.
Orsista riippui nahkamyttyjä, ei kuitenkaan monta, sillä nahkain kerääminen on ison työn takana. Kuonab, niitä epäluuloisesti katsellessaan, ei kovinkaan hämmästynyt tavatessaan seassa menetetyn ilveksen nahkan, jonka helposti tunsi siitä, ettei siinä ollut haavaa ja että karva osasta vielä oli semmoisenaan, miksi se oli likomärkänä oltuaan kuivanut. Toisesta mytystä hän löysi itsensä tappaneen majavan nahkan, sillä siinä oli selässä poikittain tumma juova.
Näädistä hän ei voinut olla varma, mutta hän suuresti epäili, että suurin osa näistä nahkoista oli hänen omista ansoistaan.
Hän sitoi tobogganiin Hoagin peitot ja kiirehti sitten takaisin vuorelle, jonne molemmat toiset olivat jääneet.
Skookum tuli vastaan jo paljoa ennen kun hän oli perillä. Skookum ei viihtynyt Hoagin seurassa.
Rampa oli sillä välin jutellut vapaasti Rolfin kanssa, mutta intianin saapuminen näytti masentavan häntä.
Vetäen tobogganilla sairasta he sitten lähtivät matkaan. Maa oli monessa paikassa paljaana, niin että matkan teko oli kylläkin työlästä, mutta onneksi oli koko väli alamaata, ja neljä tuntia ponnisteltuaan he olivat mökillä.
He nostivat sairaan vuoteeseen, Rolf alkoi valmistaa ruokaa, Kuonab pilkkoa puita.
Kun oli saatu syödyksi ateria, teetä, lihaa ja leipäsiä, niin kaikki tunsivat itsensä melkoista virkeämmiksi. Hoag oli nyt paljon enemmän itsensä kaltainen. Hän puhui vapaasti, melkeinpä rattoisesti, Kuonabin vaieten polttaessa piippuaan ja tuijottaen tuleen, Skookum jalkainsa edessä.
Kauan aikaa vaiettuaan intiani kääntyi, katsoi Hoagia suoraan silmiin ja osottaen piipunvarrella nahkoja sanoi: "Montako on meidän?"
Hoag näytti pelästyneeltä, sitten kärtyiseltä, ja sanoi: "En ymmärrä, mitä tarkotat. Olen kovin sairas. Viekää minut kunnialla Lyons Fallsiin, niin saatte vaikka kaikki", ja hän itki.
Rolf pudisti Kuonabille päätään, kääntyi sitten potijan puoleen ja sanoi: "Älkää olko peloissanne, saatamme teidät vielä kunnolla kotiinne. Onko teillä hyvä kanuu?"
"Vallan hyvä, vähän korjauksen tarpeessa vain."
Yö kului hyvin, sairas vain pari kertaa sai pahanlaatuisen puuskauksen ja pyysi silloin vettä juodakseen. Aamulla hän oli ilmeisesti toipunut, ja aljettiin tuumata, mitä oli tehtävä.
Ensi sopivassa tilassa hän kuiskasi Rolfille: "Etkö voi lähettää häntä pois? Sinun kanssasi me sovimme hyvin." Rolf ei sanonut mitään.
"Tuota", hän jatkoi, "sano nuorukainen, mikä on sinun nimesi?"
"Rolf Kittering."
"Tuota noin, odota sinä Rolf, viikko, tai kymmenkunta päivää, niin jää lähtee; sitten minä jo kykenen matkustamaan. Tämän paikan ja Lyons Fallsin välillä ei ole kuin muutamia taivalluksia."
Hyvän aikaa vaiettuaan, sen johdosta että Kuonab kävi pirtissä, hän taas jatkoi: "Moose-joki on helppo kulkea, viidessä päivässä minut täältä viette. Minun joukkoni asuu Lyons Fallsissa." Hän ei maininnut mitään siitä, ettei hänellä ollut muuta joukkoa kuin vaimo ja poika, jotka saivat tulla toimeen miten taisivat, mutta joiden muka nyt piti häntä hoitaa.
Rolf oli ymmällään.
"Kuules, minä annan sinulle kaikki nahkat, jos toimitat minut täältä pois." Rolf loi häneen kumman katseen — ikäänkuin sanoakseen: "Tarkotatte meidän nahkamme."
Jälleen keskustelu päättyi, kun Kuonab tuli pirttiin.
Rolf lähti sitten ulos, ottaen intianin kerallaan. Kauan he puhelivat keskenään. Kun Rolf palasi pirttiin, niin sairas jälleen alkoi:
"Jää sinä tänne ja kuljeta minut pois. Annan sinulle pyssyni" — ja sitten, hetken vaiettuaan — "ja minä vielä lisään kaikki ansani ja kanuun."
"Minä jään tänne luoksesi", sanoi Rolf, "ja parin viikon päästä viemme sinut alas Lyons Fallsiin. Arvatenkin voit meille tien näyttää."
"Saatte kaikki nuo nahkat", näin erämies jälleen tarjosi varastamaansa riistaa, "ja ole varma siitä, että pyssy on sinun, kun olette minut kotiin kuljettaneet."
Niin asia siis sovittiin. Mutta Kuonabin piti palata takaisin heidän omalle mökilleen. Mitä oli tehtävä? Kantaako uudet nahkat sinne, vai tuodako vanhatkin Hoagin mökille ja viedä ne Lyons Fallsiin myytäviksi?
Rolf oli sitä ajatellut moneen suuntaan. Hän oli nähnyt monen ihmisen huonot puolet, Hoaginkin. Vaarallista oli viedä outoon paikkaan kaikki turkikset, joita Hoag saattoi väittää omikseen. Sen vuoksi sanoikin hän:
"Kuonab palaa takaisin kymmenen päivän kuluttua. Otamme vain vähän nahkoja Lyons Fallsiin, sen verran, että voimme ostaa, mitä tarvitsemme. Loput jätämme hyvään talteen ja viemme ne myöhemmin Warrenille. Sieltä saamme hyvän hinnan, mutta mitä Lyons Fallsissa saamme, sitä emme tiedä."
Nahkoista siis valittiin ilveksen ja majavan nahkat sekä toistakymmentä näädän nahkaa. Loput Kuonab kokosi myttyyn, heitti olalleen ja lähti Skookumin keralla vuoreen kämpimään ja katosi näkyvistä metsään.
Ylen hitaasti kuluivat nuo kymmenen päivää. Hoag oli milloin riidanhaluinen, milloin itkua tuhertava, valittava ja iljettävän liehakoiva, taikka koetti hän saada yhä parempaa passausta, lahjottamalla yhä uudelleen ja uudelleen samat nahkat, pyssyn ja kanuun.
Rolf sen vuoksi mielellään poistui mökistä, milloin vain ilma oli kaunista. Eräänä päivänä hän, Hoagin pyssyn ottaen, nousi lähimmän joen vartta mailin verran ja tuli suurelle majavalammelle. Kiertäessään ja tutkiessaan sen rantoja hän piankin keksi veteen kuolleen majavan, joka oli mennyt ansaan, ja ansan hän paikalla tunsi, sillä sen sangassa oli merkki (" ' "'). Sitten hän löysi tyhjän ansan, jossa oli majavan sääri, ja vielä yhden ja lopulta kaikki kuusi. Sitten hän otti mukaansa kaikki ansat sekä majavan ja palasi mökille, jossa potilas häntä tervehti monin valituksin:
"Ei sinun olisi pitänyt jättää minua tuolla tavalla. Maksanpa minä kyllä hyvän korvauksen. Pyydänkö minä apua armosta?" j.n.e.
"Katsokaapa mitä minä sain", ja Rolf näytti majavaa. "Ja kas, mitä minä löysin"; ja hän näytti ansoja. "Eikös ole kumma", hän jatkoi, "meillä oli kuusi juuri samanlaista ansaa ja minä merkitsin sangat juuri samalla tavalla kuin nämäkin, ja ne kaikki katosivat ja lumikenkäin jäljet näyttivät tänne päin. Ei suinkaan teillä ole täällä kieroja naapureita, vai mitä?"
Hoag näytti äreältä ja hämmästyneeltä ja mutisi: "Panen vetoa, että se on Bill Hawkinsin työtä", ja vaipui sitten äänettömäksi.
Kun on kysymyksessä personalliset tunteet, niin on parempi antaa ystäväin puhua ja arvostella. Ei kukaan voi omaa asiaansa ajaa sen enempää kuin houraileva lääkärikään voi itselleen antaa oikeata rohtoa — sano' Si Sylvanne.
Kevään tulo salolla on vienoimpia, suloisimpia tapauksia mitä maan päällä on. Toisinaan sataa rankkoja sateita, jotka täyttävät tulvilleen kaikki pienet joet, ja tulvavesi syö nopeaan sekä lumen että jään, mutta tavallisesti metsämaan joet luovat jäänsä verkalleen ja vähitellen. Hyvin harvinainen on rankka veteytyminen, äkkitulva ja mullistava lähtö, joka murtaa jään ja tunnissa tai parissa päättää sen vallan. Se on suurien virtain tapoja, niiden jää on irtain ja liikkeellä. Salolla lumi sulaa hitaasti, ja kun jää alkaa riutua, niin se tapahtuu vähitellen, nöyrästi ja ilman meteliä. Kevät tulee metsiin paisuvin nupuin, venyvin riippuvin tertuin, metakoivin villihanhin, raakuvin variksin, jotka tulevat alamaasta jakamaan suurempien serkkujensa, korppien kanssa talven tapon saaliita.
Etelän pikkulinnut ilmestyvät muutamine lyhyine kevätsävelineen ja nenäkkäät hömötiaiset, jotka ovat urheasti talven kestäneet, hokevat nyt muitten edellä iloisesti "sanoinhan minä sen" -sirkutuksiaan, kunnes punarinta-satakielinen ja mustarastas yhtyvät niihin ja vaativammilla sävelillään saavat unohtumaan kaikki vähemmät rallatukset.
Kun talvi kerran oli astunut taka-askeleen, niin kevään oli helppo muuttaa sen peräytyminen hurjaksi hätäpaoksi; ja ne kymmenen päivää, jotka Kuonab viipyi poissa, olivat mullistavien muutoksien päiviä. Sillä niiden kuluessa puolitalven tilalle tuli hymyilevä kevät, nietokset olivat kaikki sulaneet, paitsi ehkä metsien synkimmissä varjopaikoissa.
Oli kirkas aamu, Rolfille onnen aamu, kun hän ulkoa kuuli intianin lyhyen "hoi", ja pian Skookum hyppi ja tepasteli hänen ympärillään. Hoagiin oli vaikutus aivan toisenlainen. Hän oli jo siksi toipunut, että saattoi olla ylhäällä ja suurella vaivalla nilkuttaa mökissä sauvan varassa, sekä moitti kaikkea ja söi päivässä kolme perusteellista ateriaa; mutta samalla kun intiani tuli, hän muuttui umpimieliseksi, vaiteliaaksi ja levottomaksi. Tuskin oli tuntia kulunut, ennenkuin hän jälleen lahjotti Rolfille nahkat, pyssyn, kanuun ja ansat sillä ehdolla, että tämä toimittaisi hänet joukkonsa luo.
Hyvillään he olivat kaikki kolme, kun vielä samana päivänä pääsivät lähtemään Lyons Fallsin matkalle.
He laskivat Pientä Moose-jokea Pieneen Moose-järveen, jatkaen sitten matkaa pitkin Moosen eteläistä latvahaaraa ja vihdoin pääjokea. Joki oli tulvillaan; vettä oli runsaasti, ja se onneksi vähensi kantomatkain lukua; sillä Hoag ei voinut kävellä eikä tahtonut sauvoilla kulkea. Hiellä ja vaivalla he kantoivat hänet joka taipaleen poikki; mutta siitä huolimatta he kolmessa päivässä kulkivat matkan, jota oli viisikymmentä mailia, ja saapuivat kolmannen päivän iltana Lyons Fallsiin, pieneen takaliston kylään.
Hoagissa tapahtui nyt hyvin huomattava ja ruma muutos. Hän alkoi nyt käskeä, missä edellisenä päivänä olisi ruikuttaen pyytänyt. Hän käski heitä "laskemaan sievästi maihin, eikä tärvelemään hänen kanuutaan". Hän tervehti suurella uholla sahan luona vetelehteleviä miehiä, saamatta kuitenkaan samanlaista vastausta. Heidän kylmäkiskoinen tervehdyksensä: "Halloo, Jaakko, vai olet sinä palannut?" ei ollut juuri muuta kuin ohimenevää tuntemista. Erästä heistä pyydettiin Rolfin sijasta auttamaan häntä kotia. Niin, siellä nyt oli hänen joukkonsa, mutta se ei näyttänyt kovinkaan ihastuvan hänen paluustaan. Hän kuiskasi jotain pojalleen, joka nyrpeänä lähti joen rantaan ja toi palatessaan pyssyn, — nyt Rolfin pyssyn, kuten tämä luuli — ja olisi ottanut nahkamytynkin, ellei Skookum olisi hyökännyt rosvon kimppuun ja ajanut häntä pois kanuun luota.
Ja nyt Hoag näytti oikeat tapansa. "Ne ovat minun nahkani ja minun kanuuni", hän sanoi eräälle sahatyömiehelle ja kääntyen niiden molempien puoleen, jotka olivat hänet pelastaneet, hän sanoi: "Ja te molemmat kelvottomat, punanahkaiset varkaat ja puukkojunkkarit, korjatkaa te luunne tästä kylästä ja sukkelaan, taikka minä toimitan teidät vankilaan." Ja hänen katalan luontonsa koko kauan pidätetty viha purkautui solvauksiksi, jotka olivat liian törkeitä tässä kerrottaviksi.
"Puhuu kuin valkoinen mies", sanoi Kuonab kylmästi. Rolf oli sanatonna. Niin uskolliset vaivannäöt, ja palkaksi niin riettaat, nöyryyttävät sanat! Hän itsekseen ihmetteli, olisiko hänen setänsä Mikkokaan osottanut niin katalaa sisua.
Hoag päästi kielensä valloilleen ja hänen juomaveikkonsa, Bill Hawkins, kuunteli hörökorvin hänen kärsimystensä historiaa. Raukka alkoi nyt tuntea itsensä kamalan pahoin pidellyksi. Innostuen lopulta hänen kokemiensa vääryyksien yhä synkeämmästä luettelosta, haki "osamies" paikalle kylän virkamiehen, niin että he saattaisivat vannoa vangitsemisvaatimuksen, saada tyrmään molemmat "rosvot" ja varsinkin "Hoagin nahkat" kanuusta.
Ukko Si Sylvanne, sahan omistaja ja paikan ensimäinen asukas, oli myös sen virkamies. Hän oli kookas, laiha, mustaverinen mies, Abe Lincolnin[19] mallia ruumiillisesti ja tavallaan henkisestikin. Hän kuuli pöyristyttävät jutut kamalasta rikoksesta, rosvouksesta ja kidutuksesta, jonka alaiseksi viaton Hoag parka oli joutunut näiden molempien ihmismuotoisten köntösten puolelta; hän kuunteli, ensin kauhistuen, mutta vähitellen hymyillen.
"En minä anna sinun vannoa, ennenkuin olen toisenkin puolen kuullut", sanoi hän. Rolf ja Kuonab tulivat huudettaessa. Vanha uutisasukas kohdisti heihin tutkivan silmäyksen heidän siinä seistessään ja kysyi sitten Rolfin puolen kääntyen;
"Oletko sinä intiani?"
"En."
"Oletko sitten veripuoli?"
"En".
"Hyvä, kerro meille sitten tämä asia", ja hän käänsi läpitunkevat silmänsä täydesti nuorukaisen kasvoja kohti.
Rolf kertoi suoraan ja koruttomasti heidän ja Hoagin tuttavuuden, ensi päivästä Warrenin puodilla aina siihen, kun he saapuivat Fallsiin. Oikea kertomus ei koskaan kuulu epäiltävältä, kun se on kyllin pitkä, eikä tämä tositarina alastomuudessaan voinut tehdä muuta kuin yhden vaikutuksen älykkääseen ja ystävälliseen vanhaan metsämieheen, kauppiaaseen, sahanomistajaan ja virkamieheen.
"Poikani", sanoi hän hitaasti ja ystävällisesti, "minä tiedän, että sinä olet puhunut totuuden. Minä uskon joka sanan. Me kaikki tiedämme, että Hoag on häijyin hylky ja suurin valehtelija, mitä on tällä virralla. Hän on, ja on aina ollut kiusankappale. Hän vain lupasi antaa sinulle kanuun ja pyssyn, ja koska hän ei nyt tahdo, niin emme voi sille mitään. Mitä taas tulee teidän rettelöihinne metsässä, niin teitä on kaksi todistamassa yhtä vastaan, ja nahkat ja ansat ovat teidän hallussanne. Saattoipa olla yhtä hyvä, että jätitte loput nahkat metsään, taikka ehkä olisitte saaneet nekin jakaa; pitäkää siis ne ja olkoon asia sillä hyvä. Hankimme teille kanuun, jolla pääsette palaamaan tästä iloisesta pääkaupungista, ja mitä Hoagiin tulee, niin olkaa huoletta; hänen matkainsa päivät ovat päättyneet."
Mies, jolla on kimppu ensi luokan turkisnahkoja, on aina toimeen tuleva mies vaikka missä kaupungissa uudisasutuksen eturintamalla. Kylän virkamies oli kauppiaskin, ja niinpä ruvettiin nyt nahkoja myymään ja tarpeita ostamaan.
Päivä oli melkein loppuun kulunut, ennenkun uusi kanuu oli valittu ja uusin tarpein valmiina. Ukko Sylvannella oli kauppaa tehdessään lempeät, levolliset eleet ja omituinen tapa tehdä leikillisiä huomautuksia, joista olisi voinut luulla, että hän oli kaupoissa "helppo". Mutta tavallisesti kuitenkin lopulta huomattiin, ettei hän suinkaan joutunut tappiolle tapojensa takia, ja kilpailevat kauppiaat mielellään karttoivat yhteentörmäystä sileänaamaisen pitkän Sylvannen kanssa.
Kun kaupat oli tehty — tarkkaan ja täydelleen — niin hän sanoi: "Nyt minä annan teille kummallekin lahjan", sekä pisti sitten kummankin käteen kaksiteräisen linkkuveitsen; ne olivat siihen aikaan aivan uusia kapineita, heistä ihmeitä ja kalliita aarteita, loppumattoman ilon lähteitä; ja vaikka he olisivatkin tienneet, että niitä yhdellä näädännahkalla sai tuopillisen, niin ei se ensinkään olisi vähentänyt eikä häirinnyt heidän mieluisaa yllätystään eikä lapsellista iloaan.
"Parempi, kun jäätte minun luokseni ruualle, pojat, ja lähdette aamulla." He siis liittyivät sahanomistajan lukuisaan aukottomaan perheeseen ja söivät hänen kanssaan illallista. Kun he sen jälkeen istuivat kolmisen tuntia juttelemassa ja tupakoimassa avaralla kuistilla, joka antoi joelle, niin ukko Sylvanne, joka ilmeisesti oli Rolfiin mieltynyt, kertoi heille pitkät jutut kokemuksistaan ja ihmisistä, joitten kanssa hän oli tullut tekemisiin, ja se oli Rolfin mielestä mielenkiintoisin juttu, mitä hän oli milloinkaan kuullut. Aluksi se häntä vain huvitti; vasta vuosien kuluttua nuorukainen tuli älyämään sen vaikutuksesta häneen itseensä, sattuvaisuudesta ja muistoon kiintymyksestä, että Si Sylvannen pakina oli todellista elämänviisautta. Toiset osat siitä eivät näyttäisi hyvältä painettuina; mutta karkeat sanat, kömpelö kielenkäyttö, raakamaiset puheenparret olivat vain se tammiastia, jolla puhtainta, kalleinta elämän vettä ammennettiin pinnalle.
"Luuli hylky saaneensa teidät satimeensa, kun sai teidät tänne Lyons Fallsiin. No niin, Jaakko Hoagille on kaksi paikkaa pahaa; toinen on se, missä häntä ei ollenkaan tunneta ja pidetään sinä miltä hän näyttää; ja toinen on se, missä mies tunnetaan sisältä ja päältä kuin aapiskirja ja on tunnettu kaksikymmentä vuotta, niinkuin täällä meillä. Kykenevä roisto voi näyttää väärää etumusta vuoden taikka ehkä kaksi, mutta kun häntä saa kokea kaksikymmentä vuotta, suuressa ja vähässä, kesät ja talvet, niin tunnusteleepa se tarkoin miehen luonnonlaadun, eikä häneen sitten enää jää monta pimeää kohtaa.
"Eipä siltä, että minä tahtoisin häntä liian kovasti tuomita, sillä en minä voi tietää, mitkä madot hänen sisuksiaan syövät ja tekevät hänet niin kehnoksi. Mutta kyllä hänessä niitä on, ei hän muutoin menettelisi niin tyhmästi. Minun tapani on sanoa, että pitää varoa, ennenkun kenenkään mustaksi tahraa; ja äitini tapana oli varottaa: 'Elä koskaan sano pahaa sanaa, ennenkun olet kysynyt: onko se totta, onko se ystävällistä, onko se tarpeen?' Ja minä sanon sinulle, että kuta vanhemmaksi elän, sitä hitaammin tuomitsen; kun minä olin sinun iälläsi, niin olin kuin teräsansassa hiusliipasin ja aina kukkovarma. Ja sen minä sanon, ettei olekaan sen viisaampaa kuin kuudentoista vanha poika, paitsi ehkä viidentoista vuotias tyttö.
"Saatpa ylipäätään nähdä, poikani, että juuri kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin se on sen merkki, että onni onkin tulossa sinun tietäsi, jos nimittäin pysyt vakaana, olet kylmäverinen ja hyväntahtoinen; jotain sattuu joka kerta, joka tasottaa kaikki. Aina sitä on joku tie, ja luja sydän sen löytää.
"Ole hyvin varma siitä, poikani, ettei sinua ole koskaan rökitetty, ennenkuin itse luulet sen tapahtuneen; ja ellet luule, niin sinua ei voidakaan rökittää.
"Se on juuri sama asia kuin sairaus. Minä olen nähnyt paljon tohtoroimista aikanani, ja minun täytyy uskoa, ettei ole muita sairaita kuin ne, jotka luulevat itseään sairaiksi.
"Kuta vanhemmaksi minä elän, sitä enemmän minun täytyy ajatella, että enimmät asiat ovat sisäpuolella, eikä se, mitä on pinnalla, tule suureen lukuun.
"Ja minun järkeni sanoo, että se joka pelaa sen varassa, mitä on sisässä, se voittaa kaikki ulkopuolen pelaajat. Kun te teitte Hoagille hyvän työn, niin te, vaikkette olisi sitä tarkottaneetkaan, vahvistitte hyvyyttä omassa itsessänne, panitte sen kuin pankkiin säästöön, käyttääksenne joskus vastaisuudessa elämän taipaleella, kun sitä tarvitaan. Mutta hän taas, mitä muuta hän teki kuin hakkasi poikki oman jalkansa, tehdessään teille ilkeyttä? Lavertelevaa kristittyä ei minussa paljoakaan ole, mutta minä luotan kylmäverisen hyödyn kannalta siihen, että kannattaa auttaa lähimmäistään. En minä luule suuria kiitollisuudesta, sitä on vähemmän kuin helvetissä lunta; mutta minä huomaan sen, ettei kukaan vihaa minua pahemmin kuin se, joka tietää tehneensä minulle ilkeyttä. Eikä taas ole toista, joka olisi valmiimpi tappelemaan puolestani kuin se, jonka on onnestanut minua auttaa, vaikkapa hän olisi auttanut vain jonkun toisen kiusaksi — josta minulle muistuu mieleeni Mc Carthyn koira, joka erehdyksestä pelasti upotettavat kissanpojat hukkumasta ja sen jälkeen aina tappeli kissain puolesta, menettäen sen vuoksi elämänsä pääilon, jona oli ollut kissain tappaminen. Ja kissa heitti oravan tappamisen, kun sille annettiin kokonainen poikue oravanpenikoita hoidettavaksi.
"Maakunnassa on, se on minun luuloni, paljon tervettä järkeä ja ystävyyttä, se vain on niin pahuksen hidasta lähtemään liikkeelle; jota vastoin häijyys ja konnuus aina hosuu, niinkuin tuntisivat ne helvetin tulen karvojaan kärventävän ja tietäisivät, että niillä on vain juuri vähän aikaa elää, jonka vuoksi muka täytyy pitää kiirettä. Sitä miestä minä sanon viisaaksi, joka asettaa asiansa sillä tavalla, että hän voi kestää kauan, sillä hyvä aine se ihmisten mielessä kestää, ja se joka voi sen kanssa pystyssä pysyä, on pystyssä pysymisen kautta arvonsa osottanut. Mutta miten satuit tämän intianin kuppikumppaniksi."
"Pitääkö se kertoa pitkään vaiko lyhyeen?" kysyi Rolf.
"Noh, vaikkapa lyhyeen aluksi", sanoi Silas Sylvanne ja naurahti.
Rolf siis kertoi hyvin lyhyeen entisen elämänsä.
"Vallan hyvä", sanoi sahanomistaja. "Annappas nyt kuulua juurta jaksain."
Ja kun hän oli kertomuksensa päättänyt, niin sahanomistaja sanoi: "Huomaan sinun kokeneen melkein kaikkea, mitä mieheksi tarvitaan, Rolf, ja minulla on omat luuloni tuloksesta. Et sinä aio koko ikääsi elää tuolla vuorilla. Kun olet saanut tarpeeksesi ja haluat vaihtelua, niin nykäseppä minua."
Aikaisin seuraavana aamuna molemmat erämiehet lähtivät melomaan Moose jokea ylöspäin hyvällä kanuulla, mukana jauhoja ja siirtomaan tavaraa ja vähän kovaakin rahaa.
"Hyvästi, poikani, hyvästi! Tule tämän kautta toinenkin kerta, niin huomaat meidän paranevan tuttavuudesta, älkääkä unohtako, että minä ostan nahkoja", olivat Si Sylvannen viimeiset sanat. Kun he kotomatkallaan olivat päässeet ensimäisen niemen taa, niin Rolf kääntyi kanuussa päin Kuonabia ja sanoi: "Nyt sen näit, että vielä niitä on joitakuita hyviäkin valkoisia miehiä", mutta intiani ei rävähyttänyt silmäänsä, ei liikahtanut eikä äännähtänyt.
Paluumatkalla oli melottava kovaa vastavirtaa, mutta muutoin ei tapahtunut mitään mainittavaa. Erämies tavallisesti muistaa matkan, kun on sen kerrankaan kulkenut. He eivät tehneet erehdyksiä, ja kun painoa ei ollut paljoa, niin ei viivytty taivalluksissakaan, ja parissa päivässä he olivat palanneet Hoagin mökille.
He ottivat sen haltuunsa. Ensin keräsivät kaikki, mitä siinä oli jonkun arvoista; se tosin oli vähäistä, kun nahkat ja vuodevaatteet oli viety, — olihan kuitenkin moniaita ansoja ja vähän astioita. Tavarat koottiin kahteen kantamukseen. Matka kävi nyt maan poikki ja kanuu sen vuoksi kätkettiin ketritiheikköön, neljännesmailin päähän joenrannasta. Molemmat erämiehet olivat juuri nostamaisillaan kantamukset selkäänsä, Kuonab sytytti piippuaan, ollakseen valmis lähtemään, kun Rolf sanoi:
"Mitäs sinä arvelet, Kuonab! Tuo pokko, jonka me näimme Fallsissa, sanoi olevansa Hoagin osamies. Hän voi tulla tänne ja tehdä meille kiusaa, ellemme häntä pysytä poissa. Poltetaan koko rähjä", ja hän nyökkäsi päällään majaa kohti.
"Ugh!" vastasi intiani.
He kokosivat kuivia risuja ja koko joukon koivuntuohta, kasasivat niitä seinälle mökin sisään ja latoivat päälle koko pinon pilkottuja puita. Piikivellä ja teräksellä Kuonab iski elävän kipunan, tuohi syttyi käristen, kuivat pihkaiset halot ottivat tulen helposti ja pian tuprusi akkunasta, ovesta ja savutorvesta vahvalta mustaa savua; ja Skookum, matkan päässä seisten, hyvillään ääneensä haukkui.
Metsämiehet heittivät kantamukset olalleen ja alkoivat nousta pitkää kohoavaa rinnettä. Tunnin kuluttua he olivat saapuneet korkealle kallioharjanteelle. Siellä he pysähtyivät levätäkseen ja vahingoniloisina katselivat kiertelevää ja kallistuvaa, mustaa savupatsasta, joka oli jäänyt kauas heidän alleen.
Sen yötä he olivat metsässä ja seuraavana päivänä suureksi ilokseen saapuivat takaisin omalle mökilleen, omalle järvelleen, kotiinsa.
Matkalla he olivat monessa kohdin nähneet vereksiä valkohäntähirven jälkiä, ja koska verestä lihaa nyt tarvittiin, niin Rolf ehdotti hirvenajoa.
Paljon hirvieläimiä saa joka talvi surmansa; toiset talvi tappaa; paljon syövät petoeläimet tai metsämiehet saavat saaliikseen; huhtikuussa niiden luku on niukimmillaan, jonka vuoksi ei nyt voinut toivoa sarvasta löytävänsä umpimähkään kulkien. Nyt täytyi seurata jälkiä.
Lumella voi vaikka kuka löytää hirvieläimen. Eikä ole vaikeata seurata sitä pehmeässä maassakaan, ellei lähettyvillä ole runsaasti muita valkohäntähirviä. Mutta sangen vaikeata on seurata yksiä samoja jälkiä kivisellä maalla ja kellastuneilla lehdillä, menettämättä niitä kertaakaan taikka eksymättä toisille jäljille, vaikka hirvieläinten jälkiä risteilee sadottain joka suunnalle.
Rolfilla oli paremmat silmät kuin Kuonabilla, mutta kokemus merkitsee yhtä paljon kuin näkö, ja Kuonab se johti. He valitsivat suuret sarvaan jäljet, jotka olivat tuoreet — kunnon metsästäjä ei koskaan ammu naarashirveä tähän vuodenaikaan. He tunsivat jäljet sarvaan jäljiksi koosta ja varpaiden pyöreydestä.
Rolf ennen pitkää sanoi: "Kuules Kuonab, minä tahtoisin oppia tämän homman; anna minä seuraan jälkiä ja korjaa sinä, jos minä linjalta poikkean."
Ei oltu kuljettu sataa askelta, ennenkuin Kuonab rykäsi ja pudisti päätään. Rolf näytti hämmästyneeltä, sillä hän oli hyvillä vereksillä jäljillä.
Kuonab ei muuta sanonut kuin: "Naaras".
Niin oikein, tarkemmin katsoen jäljet olivatkin vähän kapeammat ja lähempänä toisiaan ja vähän terävämmät kuin ne, joille hän alussa lähti.
Takaisin palasi Rolf viimeisille jäljille saakka, joista hän oli varma, ja luki selvään, millä kohdalla sarvas oli kääntynyt sivulle päin.
Jonkun matkaa kaikki taas kävi hyvin, Kuonab ja Skookum seurasivat Rolfia. Viimeksi mainittu alkoi tuntea tuon vasemman jalan tylpän kavion. Vihdoin he tulivat vereksen "merkinkin", s.o. lantakasan luo. Se oli kaikki yhdessä kasassa. Siitä tiesi että sarvas oli seisonut paikallaan, siis oli levollinen; ja se oli lämmintä, mikä merkitsi, että otus oli vain muutaman minutin heidän edellään. Nyt täytyi lähestyä mitä varovimmin, sillä tämä oli koko ajon ratkaiseva kohta.
Sen verran he vain tiesivät varmaan, että sarvas oli nyt tietyn matkan päässä, ja sen saadakseen heidän täytyi nähdä se ennen kuin se näki heidät.
Skookum sidottiin. Rolfin annettiin päästä edelle hyvään matkaan, ja hiipien hiljaa, askel askelelta, hän kulki laskien alas mokkasinipukuisen jalkansa vasta kun oli tunnustellut ja valinnut paikan. Kerran tai pari hän heitti ilmaan tukon kuivia ruohoja vakuuttautuakseen, että tuuli oli kuin pitikin, ja hitain astein hän siten saapui pienen aukion reunalle. Hän tähyili kauan sen poikki, lähtemättä sille. Sitten hän heilautti käsivarttaan ja teki merkin, jotta Kuonab tiesi sarvaan kulkeneen poikki ja että hänen itsensä täytyi kiertää. Mutta hän viivytteli vielä ja etsi silmillään läheistä metsää. Hämärän harmaana harmaitten oksain keskessä hän silloin huomasi pienen liikahduksen, niin pienen, että se saattoi olla vaikka tiaisen pyrstön heilahdus. Mutta se kiinnitti hänen huomionsa, ja tästä harmaasta harsosta hän vähitellen erotti sarvaan pään, sarvien ja kaulan ulkopiirteet. Se oli satakunnan askeleen päässä, mutta "käytä tilaisuutta, kun se tulee" on metsämiehen viisautta. Rolf vilkasi tähtäintänsä, tähtäsi vakaasti, laukaisi, ja sarvas lyyhistyi kaatuneen puun taa. Skookum vinkui ja hyppi korkealle, niin kiihkeä se oli näkemään. Rolf pidätteli sen menokiihkoa, panosti pyssynsä uudelleen, ja sitten he kaikin kolmen sukkelaan lähtivät paikalle. Ennenkuin he olivat päässeet viidenkymmenen askeleen päähän, niin sarvas hypähti jaloilleen ja poukkui pois. Seitsemänkymmenen askeleen päässä se hetkeksi seisahtui katsomaan. Rolf ampui uudelleen; taas sarvas lyyhistyi alas, mutta hyppäsi jaloilleen ja harppasi pois.
He kävivät kummallakin paikalla, mutta verta ei näkynyt. Aivan ymmällään he heittivät ajon siksi päivää, sillä yön varjot olivat salolla, ja huolimatta siitä, että Skookum olisi ollut hyvin halukas selvittämään ja saattamaan kaiken päätökseen he palasivat mökilleen.
"Mitä sinä siitä arvelet, Kuonab?"
Intiani pudisti päätään ja sanoi sitten: "Ensi laukaus sattui ehkä päähän, niin että se pökertyi; toinen, wah! Minä en tiedä."
"Mutta minä tiedän, että minä osasin", sanoi Rolf, "ja aamulla minä sen aion tuoda."
Siinä mielessä hän olikin paikalla jo aamun koitossa, mutta suotta hän nytkin etsi verimerkkejä. Lehdillä, ruohossa ja mullassa ei punainen tosin olekaan kovin näkyvää, mutta kaksi paikkaa on, joista metsämies voi etsiä johtoa — kivistä ja kaatuneista puista. Rolf seurasi sarvaan jälkiä, joita nyt oli hyvin vaikea erottaa, kunnes hän eräällä paljaalla paikalla kivenmukulalla huomasi veripilkun. Jäljet sillä paikalla yhtyivät muitten hirvien polkuun, jolla oli niin paljon jälkiä, että oli kovin vaikea sanoa, mitkä olivat oikeat. Mutta Rolf astui sukkelaan puulle, joka oli kaatunut polun poikki, ja puunrungolla oli jälleen kuivunut veripilkku, joka hänelle ilmaisi, mitä hän tahtoi tietääkin.
Hänen tiensä kulki nyt suoraan neljänneksenmailia ja tuon tuostakin hän näki maassa omituisia raappeita, joiden syntymistä hän ei ymmärtänyt. Eräästä semmoisesta raavintakohdasta hän löysi veripilkun, mutta ei minkäänlaisia muita merkkejä, jotka olisivat osottaneet, että sarvas oli haavottunut.
Haavotettu valkohäntähirvi melkein varmaan pyrkii sinne päin, jonne maakin viettää, ja Kuonab, jättäen Skookumin Rolfin luo, kiipesi näköalapaikalle nähdäkseen, mille suunnalle sarvas oli mennyt.
Puolen mailin päässä hirvipolku haarautui; kummallakin polulla oli sarvaanjälkiä, eikä Rolf voinut saada selkoa jäljistä, joita hänen piti seurata. Hän kulki vähään matkaan kumpaakin, tutkistellen kaikkia merkkejä, mutta ei voinut varmaan päättää, mitkä olivat haavotetun sarvaan jäljet.
Nyt Skookum puuttui asiaan. Sitä oli aina kielletty ajamasta valkohäntähirviä, ja se tiesi, että se oli luvatonta huvia, mutta nyt se painoi kuononsa sille hirvipolulle, joka kääntyi alamaan puoleen, seurasi sitä muutaman askeleen ja katsoi sitten Rolfiin, ikäänkuin sanoakseen: "Voi sinua nenäsokeata raukkaa! Eikö muka vereksiä sarvaanjälkiä hajusta tunne? Tässähän se on, ja tuonne noin se on mennyt."
Rolf katsoi pitkään ja sanoi sitten: "Vai olet sinä sitä mieltä", ja seurasi alempaa polkua. Pian hän tapasikin taas samanlaisen raavintapaikan ja aivan sen takaa löysi uudet nukkapintaiset sarvaansarvet, ja ne olivat veressä ja juuresta ruhjoutuneet.
Siitä edelleen oli jälkiä helppo osata, kun ei muita jälkiä ollut, ja nämä kulkivat vakaasti myötämaan suuntaan.
Pian tuli Kuonabkin perässä pitkin askelin. Sarvasta hän ei ollut nähnyt, mutta kaukana alempana jokivarressa oli ollut pari närhiä ja korppi koolla erään metsikön kohdalla. Erämiehet luopuivat jäljiltä ja oikaisivat suoraan sinne päin. Lähemmäksi tultuaan he jälleen tapasivat jäljet ja näkivät taas samat kummat raappeetkin.
Jokainen metsämies tietää, että missä tiheikön ympärillä hääräilee sininärhejä, siinä lymyilee joku otuskin, todenmukaisimmin hirviä. Hitaasti, sangen hitaasti ja hiljaa he tunkeutuivat tähän tiheikköön. Mutta he eivät huomanneet mitään, ennenkun tiheimmässä viidakossa kahahti ja sarvas laukkasi pois. Se jo oli Skookumille liikaa. Se kimposi perässä kuin susi ja purasi kiinni toiseen takakoipeen ja sarvas mukeltui eteenpäin nurin niskoin. Laukaus päätti sen päivät, ennenkun se taas pääsi jaloilleen nousemaan. Tarkkaan tutkien saatiin nyt asia selville. Rolfin ensimäinen laukaus oli sattunut sarvien juureen murtaen ne, paitsi toisen puolen nahkaa, ja saanut sarvaan pökerryksiin. Toinen laukaus oli murtanut takakoiven. Raappeet olivat syntyneet siitä, kun sarvas oli koettanut käyttää murtunutta takajalkaa, ja eräässä semmoisessa paikassa otus oli kompastunut ja samalla oli revennyt nahka, joka vielä piteli sarvia.
Tämä oli Rolfin ensimäinen tärkeä harjotus jälkien seuraamiseen; menestys osotti, että hän siihen pystyi ja että hän nopeaan perehtyi eränkäynnin kaikkein vaikeimpaan taitoon.
Jokainen, joka on elellyt suurilla saloilla, on joskus eksynytkin. Niin, eksyipä joskus itse Daniel Boonekin.[20] Päättyykö se huvittavaan seikkailuun, vaiko kamalaan surunäytelmään, se riippuu kokonaan siitä, miksi asianomainen asian ottaa. Tämä se tosiaan on erämiehen ja partioretkeläisen suuri koe, hänen tiedonnäytteensä, hänen jäsenvoimansa ja varsinkin hänen rohkeutensa koettelu; ja samoin kuin kaikki ylimmät kokeet, tämäkin tulee ilman varotusta.
Metsäkyyhkyjen ihmeteltävät laumat olivat saapuneet. Toukokuussa niitä oli muutamina päivinä miljoonittain. Ne parveilivat maanpinnalla kauas ulottuvina karjoina, kävellen, nokkien, syöden, takimaiset aina lentäen parven yli eturintamaan. Se ravinto, jota ne nyt niin ahnaasti hakivat, oli punajalavan siementä, pienoisia pähkylöitä, joita sateli maahan siivillään liidellen kuten leveälierisiä hattuja. Ja kun lauma jotain pelästyen nousi lentoon, niin syntyi siitä jymy kuin merenrannan myrskyssä.
Kyyhkysiä näytti olevan runsaimmin alavalla maalla järven kaakkoispuolella, sillä siellä tietysti, matalalla maalla, kasvoi runsaimmin jalaviakin. Rolf siis otti jousensa ja nuolensa, meloi järven poikki kanuulla ja lähti hyvässä luottamuksessa kopauttamaan kyyhkysiä tusinan pari paistikkaiksi.
On kerrassaan ihmeellistä, kuinka hyvin riistaeläimet osaavat arvata aseemme kantavuuden ja sen mukaan pysyä turvallisen matkan päässä. Ja ihmeellistä on, kuinka monasti saa ampua nuolensa kyyhkyparveen, saamatta ainoatakaan. Rolf käveli ja käveli, näkyvissä alati pitkät harhailevat parvet, milloin ilmassa milloin maassa, mutta harvoin jousen kantomatkan päässä. Monta monituista kertaa hän ampui umpimähkään etäiseen joukkoon, mutta ei saanut pariin tuntiin ainoatakaan. Viimein osui, kyyhkynen putosi, mutta se nousi lentoon hänen paikalle juostessaan ja lensi kymmenisen askelta, uudelleen pudotakseen. Taas hän hyökkäili sen perään, mutta se lentää lepatti tavottamattomiin ja puolisen tuntia sillä tavalla vei häntä perässään hengästyttävässä kilpajuoksussa, kunnes hän viimein pysähtyi, ampui koko taidollaan ja tappoi sen nuolella.
Nyt ihmeellinen valittaminen ja rääkyminen, joka kuului metsästä kaukaa edestä päin, kiinnitti hänen huomiotaan. Hän hiipi ja ryömi monet minutit, ennenkun hän huomasi, niinkuin hänen olisi pitänyt paikalla arvata, että ne olivat sininärhin kujeita.
Viimein hän tuli notkoon, jossa oli lähde, ja laskien jousensa ja nuolensa kuivuneen puun tyvelle, hän meni juomaan.
Ylös noustessaan hän huomasi edessään pari valkohäntähirveä, emän ja vuoden vanhan lihavan pienen sarvaan. Ne töllistelivät häntä, vähääkään pelkäämättä. Päättäen pistää vasikankin pussiinsa palasi Rolf hiljaa hakemaan joustaan ja nuoliaan.
Hirvet eivät olleet juuri ampumamatkan päässä enää, mutta näyttivät uteliain mielenkiinnoin pitävän metsämiestä silmällä. Kerran, hänen seisoessaan alallaan pitkän aikaa, ne kävelivät pari kolme askeletta lähemmäksi; mutta aina hänen lähestyessään ne taas juoksivat loitommalle.
Hirven ampuminen nuolella on jo hyvä näyte metsämiehen taidosta, ja Rolf kovasti halusi näyttää, että hän siihen pystyi; hän sen vuoksi lähentelemistään lähenteli, yrittäen jos jollain tavalla, ja kaiken aikaa näki edessään menestyksen, joka sitä myöten pakeni.
Hirvet sitten kävivät levottomammiksi ja juoksivat pois, kun hän saapui toiseen laaksoon, jossa kiehui kyyhkysiä.
Hänen alkoi olla nälkä, hän siis kyni saamansa kyyhkyn, teki tulen piillä ja teräksellä, jotka hänellä oli alati matkassa, paahtoi sitten kyyhkysen huolellisesti vartaassa ja syötyään oli taas kunnossa matkaa jatkaakseen.
Päivä oli pilvessä, auringosta ei ollut tietoa; mutta hän arvasi, että jo oli myöhä, ja kääntyi kotiin päin.
Se seutu, jossa hän kulki, oli aivan vierasta, ja tietymätöntä oli, millä puolella aurinko kaarsi rataansa; mutta hän tiesi yleisen matkan suunnan ja käveli nopeaan sitä paikkaa kohti, johon hän oli kanuun jättänyt.
Kaksi tuntia astuttuaan hän kummastui sitä, kun järveä ei alkanutkaan näkyä puitten välistä, ja kiirehti sen vuoksi kulkuaan.
Kolme tuntia sai kuluneeksi, eikä vaan näkynyt vettä.
Hän alkoi luulla lähteneensä liian kauas pohjoiseen, muutti sen vuoksi suuntaa ja samosi edelleen, vähän väliä juostenkin joukkoon. Mutta sai taas kuluneeksi tunti, eikä järveä vaan näkynyt.
Rolf silloin tiesi, että hän oli eksynyt laduiltaan. Hän kiipesi puuhun ja näki seutua vähän laajemmalta. Oikealla kädellä oli pieni mäki. Hän lähti sille kiipeämään. Oli kuljettava erään notkon poikki. Hän tunsi siinä kaksi valtavaa niinipuuta, ja se rauhotti häntä. Vähän etäämpää hän tapasi lähteen, merkillisesti sen lähteen näköisen, jonka luota hän oli muutama tunti aikaisemmin lähtenyt. Kyykistyessään juomaan hän keksi hirvenjäljet ja sitten ihmisenkin jäljet. Hän tutki niitä. Varmaan ne olivat hänen omat jälkensä, vaikka ne nyt näyttivät olevan eteläpuolella, eivätkä pohjoispuolella, niinkuin olisi pitänyt. Hän tähyili tasaharmaata taivasta, toivoen auringosta merkkiä, mutta siitä ei saanut mitään vihiä. Hän polki nopeaan mäkeä kohti, joka lupaili näköalaa. Hän kulki yhä kiireemmin ja kiireemmin: puolen tunnin kuluttua metsä vähän harveni, sitten alkoi laskea. Hän riensi alaspäin, ja notkon pohjalle päästyään huomasi hän seisovansa saman tutun lähteen partaalla, vaikka pohjoinen oli taas vaihtunut.
Hän oli pökerryksissään tästä kolauksien sarjasta. Hän käsitti nyt, että hän oli eksynyt erämaahan; oli kulkenut kehää.
Lähde kierti ympäri; milloin näytti olevan pohjoisessa; milloin etelässä. Hänen ensi päähänpistonsa oli hurjasti hyökätä luodetta kohti, sinne missä hän luuli luoteen olevan. Hän katsoi puista johtoa; sammalta pitäisi olla vahvemmalta pohjoisella puolella. Ja niin sitä olisikin, jos kaikki puut olisivat aivan suoria ja pohjoiselle yhtä alttiina. Mutta ah! Tuskin on ainoatakaan semmoista. Kaikki ne ovat kallellaan puolelle tai toiselle, ja sammalesta hän olisi voinut todistaa vaikka minkä suunnan pohjoiseksi. Hän katsoi hemlokin latvakasvaimia. Niiden muka aina pitäisi osottaa itää kohti, semmoinen on perimätieto. Mutta nyt olivat ne keskenään aivan eri mieltä siitä, mikä oli itä.
Rolf alkoi tuskastua yhä enemmän ja enemmän. Hän oli rohkea poika, mutta julma pelko hiipi hänen mieleensä, kun hän alkoi käsittää olevansa niin kaukana mökiltä, ettei ääni mitenkään kantaisi; maassa oli liian paljon lehtiä, jotta hänen jälkiään voisi seurata; avutta hän ei näyttänyt pääsevän erilleen tuosta kovan onnen lähteestä. Hänen päätään alkoi huimata, kun hän äkkiä muisti pienen neuvon, jonka oli jo monta aikaa sitten kuullut opettajaltaan: "Ei pidä säikähtää, kun eksyy. Nälkä ei tapa eksynyttä, eikä kylmäkään, vaan pelko. Ei pidä pelätä, niin kaikki vielä selviää hyvin."
Hän ei siis lähtenytkään juoksemaan, vaan istui miettimään.