"Tuota noin", hän sanoi, "minä kuljin kanuusta kaiken päivää suoraan kaakkoa kohti." Sitten hän pysähtyi; hän muisti taas, ja se oli uusi kolaus, ettei hän ollut nähnyt aurinkoa koko päivänä. Oliko hän tosiaan kulkenut kaakkoa kohti? Se oli mieltä murtava epäilys, ajatus, joka olisi voinut monen miehen kokonaan sekottaa, mutta Rolf sanoi taas itselleen: "Olipa miten tahansa; ei pidä säikähtää, niin kaikki selviää. Huomenna kirkastuu taivas."

Hänen istuessaan ja miettiessään punaorava viereisessä puussa rapisteli ja torui; lähemmäksi ja lähemmäksi tuli nenäkäs elukka härnäämään outoa kulkijaa.

Rolf jännitti jousensa, ja kun tylppä nuoli putosi maahan, niin putosi punainen oravakin, kelvolliseksi syötäväksi muuttuneena. Rolf pisti pienen otuksen taskuunsa hyvin arvaten, että siitä tulisi hänen illallisensa.

Kun ilta jo alkoi pimetä, niin hän varustautui yötä olemaan.

Niin kauan kun vielä saattoi nähdä, hän keräsi kasan kuivia puita suojaiseen notkelmaan. Sitten hän rakensi tuulensuojan ja vuoteen balsamikuusen oksista. Piikivellä, teräksellä, taulalla ja koivuntuohella pian syntyi loimuava tuli, eikä yksinäiselle ja eksyneelle olekaan parempaa lohdutusta.

Oravasta tuli nahkoineen paistettuna mukiin menevä illallinen, ja Rolf kyyristyi maata. Yö olisi ollut mieluinen ja rauhallinen, ellei se olisi käynyt kylmäksi, ja kun tuli paloi matalaksi, niin vilu hänet herätti, niin että hänen vuorotellen täytyi rakentaa tulta ja nukahtaa.

Heti päivän valjettua hän kuuli kauheata jyminää ja muutamassa minutissa metsä jälleen oli täynnään kyyhkysiä.

Rolfin oli nyt eläminen metsästä, hän siis lähti jousineen liikkeelle. Onni oli suotuisa; ensi nuolella hän ampui suuren lihavan koiraan. Toisella nuolella hän haavotti toista siipeen, ja kun se mennä räpylöi pensaikkoon, niin hän juoksi päistikkaa perässä kiinni ottamaan. Puoleksi juosten, puoleksi lentäen se mennä lepatti edellä, ja Rolf, sitä sokeassa innossa seuratessaan, livahti nurin ja mukelsi suin päin alas jyrkkää rinnettä, pysähtyen vasta sen juurella hirveällä tärskyllä. Toinen sääri vääntyi hänen alleen; hän luuli sen katkenneen, sillä alaosassa tuntui kamala tuska. Mutta kun hän tarkemmin tunnusteli, niin hän huomasikin, ettei luita ollut toki katkennut, toinen nilkka oli vain pahasti väännähtänyt. Hänen asemansa oli nyt todella vaikea, sillä hän oli rampa ja kykenemätön kulkemaan.

Hän oli saanut kiinni toisenkin linnun, ja vaivoin ja hitaasti ryömiessään takaisin nuotiolle hän alkoi käydä sitä synkemmäksi ja toivottomammaksi, kuta enemmän hän alkoi älytä onnettomuutensa koko suuruutta.

"Ei ole muuta kuin yksi asia, jota miehen täytyy hävetä, ja se on pelko." Ja sitten: "Aina sitä on joku pelastuksen keino." Nämä sanat kaikuivat nyt hänen korvissaan ja kuuluivat hänen sydämeensä; toinen puheenparsi oli Kuonabin ja toinen ukko Sylvannen. Niin, aina on tosiaan joku keino, ja luja mieli sen aina löytää.

Rolf kyni ja keitti molemmat linnut, toisen hän söi aamiaiseksi, toisen pisti taskuunsa päivällisen varaksi, käsittämättä vielä, että hänen oli päivällinenkin syötävä samassa paikassa. Usean kerran hänen siinä istuessaan lensi pieniä sorsaparvia puiden ylitse suoraan pohjoista kohti. Lopulta koko taivas, joka oli seljennyt, paloi nousevan auringon valaistuksessa, ja kun se nousi, niin se oli Rolfin länsitaivaalla.

Nyt hän käsitti sorsien lennon. Ne oikeastaan lensivätkin kaakkoa kohti laitumilleen Intianijärvelle, ja Rolf olisi saattanut seurata niitä, jos hän olisi voinut kävellä, mutta hänen jalkansa kävi yhä pahemmaksi. Se oli pahasti ajettunut, siitä ei olisi mihinkään moneen päivään, — ehkäpä ei viikkoonkaan, — ja hänen täytyi nyt koota kaikki mielenlujuutensa, jottei heittäytyisi pitkälleen ja itkisi tätä viimeistä onnettomuutta.

Jälleen hän muisti jäykän, hyväntahtoisen, voimakkaan vanhan uutisraivaajan harmaansiniset silmät ja äänen, joka sanoi: "Juuri kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin jos pysyt vakaana ja olet kylmäverinen ja hyväntahtoinen, niin jotain sattuu, joka tasottaa kaikki. Aina sitä on joku tie ja luja sydän sen löytää."

Mutta mitä tietä oli enää hänelle? Nälkään hän kuolisi ja viluun, ennenkuin Kuonab hänet löytäisi. Näin hiipi jälleen mieleen pelon pöpö. Kunpa hän vain olisi keksinyt jonkun keinon, jolla voisi antaa toverilleen tiedon. Hän huusi kerran tai kahdesti siinä heikossa toivossa, että hiljainen ilma kantaisi perille äänen, mutta kaikuva metsä vaikeni huudon lakattua.

Sitten hän muisti erään keskustelunsa Kuonabin kanssa. Hän muisti, kuinka intiani piennä poikana oli ollut kolme päivää kateissa. Vaikka hän silloin oli vain kymmenen vuoden vanha, niin oli hän rakentanut savun, joka toikin apua. Niin, se oli intianien tapa; kaksi savua merkitsee, "minä olen eksyksissä", taikka "hätä käsissä".

Tämän uuden toivon elähyttämänä Rolf ryömi vähän syrjään nuotionsa äärestä ja teki ison tulen, jonka hän sitten tukehutti laholla puulla ja vihannilla lehvillä. Siitä nousi paksu valkoinen savupatsas, joka kohosi korkealle yli puiden.

Vaivoin hän sitten nilkutti ja ryömi toiseen paikkaan, noin sadan askeleen päähän, ja teki toisen tulen. Nyt hän ei muuta tiennyt, kuin ruveta odottamaan.

Lihava kyyhkynen, joka oli parvestaan eksynyt, istahti hänen majailupaikkansa päälle puun oksalle aivan kuin kaitselmusta kiusaten. Rolf jännitti tylpän nuolen aivan nuppiin saakka, ja tuota pikaa kyyhky oli hänen kädessään jotain myöhempää ateriaa varten.

Valmistaessaan sitä hän huomasi, että sen kupu oli täpö täynnään punajalavan lentäviä siemeniä, hän sen vuoksi, linnun perkattuaan, pisti ne kaikki takaisin vatsaonteloon, hyvin tietäen, että ne olivat herkullista ruokaa ja että ne varsinkin nyt tarjosivat tervetullutta vaihtelua linnunlihan ohella.

Tunti kului hitaasti. Rolfin täytyi lähteä etäisemmälle tulelle, sillä se oli melkein sammunut. Vaistomaisesti hän katsoi vankan sauvan avukseen; sitten hän muisti, kuinka Hoag oli kompuroinut yhdellä jalalla ja kahdella kainalosauvalla. "Ahaa!" hän huudahti. "Sehän onkin vastaus — tämä on se 'tie', jonka luja sydän löytää."

Hänen huomionsa kiintyi nyt kaikkiin mahdollisiin kainalosauvoihin. Puut näyttivät olevan niitä täynnään, mutta kaikki olivat pääsemättömän korkealla. Kului hyvän aikaa, ennenkun hän löysi semmoisen, jonka saattoi puukollaan leikata. Ainakin tunnin verran hän sitä vuoleskeli; sitten hän kuuli äänen, joka sai veren hätkähtämään.

Kaukaa pohjoisesta se tuli, heikkona, mutta perille kantavana: "Jih-huu-oo".

Puukko putosi Rolfin kädestä ja hän kuunteli, vaistomaisesti pitäen suutaan auki, jonka kautta korvain rumpukalvo vapautuu kaikesta jännityksestä ja kuulo sen mukaan terottuu. Jälleen se kuului: "Jih-huu-ooa." Erehdys ei ollut mahdollinen, ja Rolf lähetti takaisin raikuvan vastauksen: "Jih-huu-oo, jih-huu-oo."

Kymmenen minutin kuluttua kajahti terävä "japp japp", ja Skookum töytäsi metsästä, hyppien ja haukkuen Rolfin ympärillä, ikäänkuin se olisi tiennyt koko asian; ja muutaman minutin kuluttua Kuonab saapui pitkin askelin.

"Hehei, poika", hän sanoi, tyynesti hymähtäen ja tarttuen Rolfia käteen. "Ugh! Tuo oli hyvä", ja hän nyökkäsi savutulia kohti. "Minä tiesin, että sinä olit pulassa."

"Niin olen", ja Rolf näytti ajettunutta nilkkaansa.

Intiani kohotti nuorukaisen syliinsä ja kantoi hänet takaisin nuotiotulelle. Sitten hän keveästä kantamuksestaan otti leipää ja teetä ja rakensi aterian kummallekin. Syödessään kumpikin sai kuulla, mitä toisella oli kerrottavaa.

"Minä huolestuin, kun sinua ei kuulunut kotiin viime yönä, sinulla kun ei ollut peittoa eikä eväitä. En saanut unta. Aamunkoitossa nousin kalliolle, jolla käyn rukoilemassa, ja katselin kaakkoa kohti, jonne sinä kanuulla lähdit. En nähnyt mitään. Sitten menin korkeammalle kukkulalle, josta näin koilliseenkin; heti kun katsoin, äkkäsin nämä molemmat savut ja minä tiesin, että minun poikani oli elossa".

"Aiotteko minulle uskotella, että minä olen mökin koillispuolella?"

"Nelisen mailin päässä. En päässyt hyvin sukkelaan, koska minun täytyi hakea kanuu ja tulla sillä".

"Kuinka te tarkotatte, kanuulla?" sanoi Rolf hämmästyen.

"Et ole kuin puolen mailin päässä Jesup-joesta", vastasi intiani. "Pian vien sinut kotiin."

Se tuntui alussa uskomattomalta, mutta oli helppoa osottaa se todeksi. Kirveellä tehtiin pari välttävää kainalosauvaa ja lähdettiin sitten yhdessä matkaan.

Parinkymmenen minutin kuluttua he olivat kanuussa matkalla ja tunnin kuluttua onnellisesti kotona.

Ja Rolf pohdiskeli tätä paljon jälkeenkinpäin. Aivan synkimmän epätoivon hetkellä tie oli auennut, ja se oli ollut niin yksinkertainen, luonnollinen ja tehokas. Totta tosiaan, koko elämänsä hän nyt muistaisi, että aina sitä on joku tie ja luja sydän sen löytää.

L.
Turkiksia kaupalle.

Jos Rolf olisi ollut kotona äitinsä luona, niin tämä olisi hieronut hänen mustelmaista, ajettunutta nilkkaansa hanhenrasvalla. Stamfordin lääkäri olisi hieronut sitä huolellisesti valmistetulla salavoiteella. Hänen intianilainen ystävänsä lauloi pienen loitsun ja hieroi sitä sarvaan rasvalla. Kukin omalla tavallaan, mutta kukin avuksi, sillä jokainen heistä olisi ensinnäkin rauhottanut potilasta, viihdyttänyt häntä sillä tiedolla, että puuhataan suuria hänen hyväkseen, ja kukin myös taajaan hieromalla auttanut luonnon parannustointa.

Kolmasti päivässä Kuonab hieroi mustunutta nilkkaa. Rasva suojeli nahkaa viottumasta, ja viikon kuluttua Rolf saattoi heittää pois kainalosauvansa.

Toukokuu oli miltei loppuun kulunut; kesäkuu oli pian alkamassa; kevät siis oli päättynyt.

Ihminen on kaikkina aikoina tuntenut keväällä muuttohalua, vaikkei se tapana olisikaan. Sitä noudattaen hän joko on siirtynyt johonkin toiseen seutuun, taikka ainakin perusteellisesti elämänlaatuaan muuttanut. Useimmat erämiehet, jotka viettivät talvensa Adirondackissa, lähtivät kevään tullen tukkijoille ansiolle; toiset, joilla oli perheet ja vakinainen koti, lähtivät istuttamaan perunoita ja kalastamaan verkoilla. Rolfilla ja Kuonabilla ei ollut kumpaakaan tietä, mutta saman vaiston yllytyksestä he nyt päättivät lähteä Warreniin turkiksiaan myymään.

Kuonab halusi tupakkaa — ja vaihtelua.

Rolf halusi pyssyä ja käyntiä Van Trumperissa — ja vaihtelua.

Kesäkuun 1 p. siis näki heidät kaikin kanuussa. Kuonab istui perässä viilettämässä, Skookum kokassa hau-vauta hätiköiden, ja matkan määränä oli suuri Warrenin kaupunki: yksi kauppapuoti ja kolme taloa, sangen kaukana toisistaan.

Joissa oli jalosti vettä, ja kun he syksyllä olivat kirveillään raivanneet väylän, niin saattoivat he nyt ilman pysäystä laskea Jesup-joen ja yöksi majautua Hudsonin rannalle, kokonaista viidenkolmatta mailin päässä mökistään.

Pohjoista kohti lentävät pitkät juovamaiset kyyhkysparvet olivat yleisimmät elämän muodot. Mutta rannalla piikkisika ja joessa karhu herättivät Skookumissa vallan mahdottoman innostuksen ja uhmaavan urhoollisuuden, jota sen täytyi hillitä.

Kolmannen päivän iltana he laskivat Warrenin rantaan, ja kauppias, jättäen joukon maleksijoita, lausui heille sydämelliset tervetuliaiset ja tuli heitä vastaan.

"Hyvää päivää, poikani. No mutta, kylläpä sinä olet kasvanut."

Niin hän olikin. Ei Rolf ollut sitä huomannut, sen enempää kuin Kuonabkaan, mutta nyt he olivat jotenkin saman mittaiset. "No, entä kuinka luonnisti pyynti? — Ahaa, oikeinpa paremmanpuolisesti!" huomasi kauppias, kun kumpikin laski turkismyttynsä hänen tiskilleen. "Tämähän on jotain, nyt on saatava ryypyt pohjaksi"; mutta jonkun verran kauppias nolostui, kun kumpikin erämies kielsi. Se oli hänelle pettymyskin, sillä kielto merkitsi, että he saisivat nahkoistaan paljoa paremmat hinnat. Mutta hän salasi mielipahansa ja touhuili edelleen: "Nyt ainakin saan sinulle myydä parhaan pyssyn, mitä on koko maassa", ja Rolfin kasvoista hän huomasi, että siitä kaupasta tulisi nyt tosi.

Alkoi sitten nahkain hinnottelu, ja kaupanhierominen tietysti tapahtui ovelan jenkkipojan ja kauppiaan kesken. Intiani seisoi vierastellen syrjässä, mutta merkitsevillä nykäyksillä ja katseilla hän siitä huolimatta antoi apuaan.

"Kas niin", sanoi Warren, kun näädät oli eroteltu ja ladottu riviin, "kolmekymmentä näädännahkaa — vähän haaleita ne ovat — kolme dollaria viisikymmentä senttiä kappaleelta, taikka olkoon neljä dollaria, ei kitsastella." Rolf vilkasi Kuonabiin, joka kauppiaan huomaamatta pudisti päätään, ojensi ulos oikeata kättään, kämmenpuoli ylöspäin, ja sitten äkkinykäyksellä kohotti sitä pari tuumaa.

Rolf sukkelaan käsitti viittauksen ja sanoi: "Haaleitako, johan nyt. Nehän ovat priima tummia jok'ikinen." Kuonab levitti sormensa hajalleen, pystyyn kaikki viisi, ja Rolf jatkoi: "Ne maksavat viisi dollaria kukin, ei senttiäkään sen alle."

"Hyh hyh!" älähti kauppias, "etpä muistakkaan, että nahkat ovat kovin vaarallista tavaraa: muistappas home ja koit ja markkinat, sattuu niin paljon vahingoita. Mutta olkoon teidän mieliksenne; viisi kappaleelta. Tuossa on oiva mustan ketun nahka; sen arvo on neljäkymmentä dollaria."

"Niinpä luulisi", sanoi Rolf, kun Kuonab teki liikkeen, ikäänkuin heittäen pivollisen hiekkaa oikealla kädellään, joka merkitsi "hylkää."

He olivat jo ennen keskustelleet sen ketunnahkan arvosta ja Rolf sanoi: "Kuulkaas, minäpä tiedän, että mustan ketun nahkasta on saatu kaksikinsataa dollaria."

"Missä niin?"

"Alhaalla Stamfordissa."

"Niin, mutta sepä onkin jo lähellä New Yorkia."

"Niin tietenkin, mutta New Yorkiin kai tekin lähetätte nahkanne?"

"Kyllä, kyllä, mutta mitäs se maksaa, ennenkuin ne siellä ovat?"

"No olkoon", sanoi Warren, tovin odotettuaan toisen jatkavan, "jos otatte sen edestä tavaroita, niin pannaan riitaraha halki, sanotaan sata dollaria tasan."

"Maksakaa sata ja viisikolmatta dollaria, niin minä otan pyssyn; olkoon minun puolestani."

"Hyh hyh!" päivitteli kauppias. "Mistä olet saanut semmoisia luuloja?"

"Eivät ne ole mitään luuloja, ukko Si Sylvanne lupasi minulle melkein saman hinnan, jos tulisin nahkoineni hänen kauttaan."

Tästä oli se etu, että se osotti olevan muitakin ostajia. Kaupat lopulta päätettiin.[21] Paitsi ketun nahkaa heillä oli kolmen sadan dollarin arvosta turkiksia. Ketun nahka riitti kaikkien siirtomaatavarain ja muitten tarpeitten hinnaksi, mitä he tarvitsivat. Mutta Rolfilla oli vielä muutakin mielessään.

Hän oli valikoinut muutamia myttyjä makeisia, painettua kalikokangasta ja helakoita nauhoja, kun kauppias käsitti tarkotuksen. "Vai niin, aiot lähteä vieraisiin. Kenen luo? Varmaankin Van Trumpereille!"

Rolf nyökkäsi päätään, ja nyt hän sai muutamia hyvin älykkäitä neuvoja. Hän ei ostanutkaan Annetten pukukangasta, tietysti piti tämän saada itse tulla valitsemaan, sehän oli puolet ilosta; mutta joukon uhkeita juvelineuloja, solkia ja sormuksia hän osti — ne maksoivat kymmenen senttiä kappale — ja nauhoja, joiden värien räikeyttä saattoi verrata vain siihen iloon, mitä ne synnyttäisivät salotytön sydämessä.

Tarttuessaan ylpeästi uuteen pyssyynsä, pistäessään lompakkoonsa kolmensadan dollarin velkasitoumuksen heidän molempien hyväksi, Rolf tunsi itsensä entistä tärkeämmäksi mieheksi. Kun he lähtivät ulos puodista, niin kauppias sanoi: "Ei tainnut Hoag sattua tiellenne toista kertaa, vai mitä."

"Kun ei vain sattunut!" ja Rolf lyhyesti kertoi, mitä kokemuksia heillä oli kehnosta ollut.

"Se on juuri hänen tapaistaan; sai kerrankin palkkansa; aika hylky hän oli. Mutta kuulehan, elä anna viekotella itseäsi viemään nahkojasi Lyons Fallsiin. Siellä on huonoa väkeä, ja selväähän se on, että minä voin maksaa teille paremmat hinnat, kun olen sata mailia lähempänä New Yorkia."

Sitä opetusta ei unhotettu. Kuta lähempänä New Yorkia, sitä paremmat hinnat; seitsemänkymmentäviisi dollaria Lyons Fallsissa; sataviisikolmatta Warrenissa; kaksisataa dollaria New Yorkissa. Rolf pohti kauan tätä asiaa, ja hänen mietteensä kantoivat vielä kerran hedelmän.

LI.
Van Trumperit saavat vieraita.

"Nibowaka" — Kuonab sanoi aina "Nibowaka", kun Rolfin älykkäisyys herätti hänen huomiotaan — "Entä mitä teemme kanuun ja tavaroittemme kanssa?"

"Eikö liene parasta, kun jätämme kaikki tänne. Callanilta saamme kanuun lainaksi." He siis heittivät pyssyt olalleen, Rolf pitäen kovasti kiinni omastaan, kulkivat taipaleen poikki ja saapuivat vajaassa kahdessa tunnissa Callanin talolle.[22]

"Miks'ei, kanuun te kyllä saatte, mutta poiketkaa ensin taloon iltasta haukkaamaan", oli takalistomiehen ystävällinen tervehdys. Mutta Rolf piti kiirettä, kanuu työnnettiin vesille tuota pikaa ja nopeaan he väläyttelivät järvellä melojaan.

Paikka näytti herttaisen tuttavalliselta, kun he tulivat lähemmäksi. Pelloilla rehottivat laihot, aitan luona kaakotti lukuisa kanalankarja ja ovella oli kaunis lapsilauma.

"No, voi jestapoo!" huusi lihava Hendrik ukko, kun he astuivat tallin ovelle. Heti paikalla hän tuli ja kouristeli heidän käsiään, kasvot punaisissa, valkoisissa ja sinisissä hymyissä. "Dul huaneh, dul huaneh, poik. Hih, Marta, Rolf ja Kuonab on. No voi herranen aik! Sehän nyt oli hauska."

"Missä on Annette?" kysyi Rolf.

"Ah, Annette paralla kuume, vähä; ei paljo, pikkusen vain", ja hän kulki edellä nurkkaan, jossa matalalla vuoteella makasi Annette, laihana, kalpeana ja voimatonna.

Hän hymyili heikosti, vastaukseksi, kun Rolf kumartui ja suuteli häntä.

"Näin ikään, Annette, minä olen palannut sinua katsomaan. Sinun pitää lähteä minun kanssani Warrenin puodille valitsemaan pukukangastasi. Katsos, minä toin sinulle ensimäisen näädännahkani ja tein sinulle tämän lippaan; mutta piikkisian piikeistä, joita siinä on, saat kiittää Skookumia."

"Lapsi parka; on sairastanut kaiken kevään", ja Martta eukko karkotti ruohoviuhkalla kärpäsiä ja sääskiä, joita pörisi ja kimitti lapsen ympärillä.

"Mikä häntä vaivaa?" kysyi Rolf huolestuneena.

"Sitä emme tiedä", kuului vastaus.

"Ehkäpä täällä on joku, joka tietää", ja Rolf vilkaisi intianiin.

"Vissist onki. Enks mnää ol stä ains sanonn, aina — niin se on. Ain — ko mnää ole kovin avun darppes — mnää rukkoile hyvää Jumalaa ja aina — aina — ja ny juur kahrest, hän lähettä avu ens veneell. Ah, Hän o mnuull liikka hyvä" — ja kunnon hollantilaisen silmät täyttyivät kiitollisuuden kyynelistä.

Kuonab polvistui sairaan viereen. Hän tunnusteli tytön kuumaa, kuivaa kättä, huomasi lyhyen nopean hengityksen, silmäin kiillon ja vuoteen ääressä kupin maissivelliä, johon ei lapsi ollut koskenutkaan.

"Suokuumetta", sanoi Kuonab. "Minä tuon hyvää rohtoa." Hän meni sen enempää sanomatta metsään ja toi palatessaan kimpun käärmeenjuuria, joista hän teki teetä.

Annette ei aikonut sitä maistaakaan, mutta äiti sai hänet muutaman kerran maistamaan, kun Rolf kupilla tarjosi.

"Wah! tämä ei ole hyvä", ja Kuonab silmäili pitkin umpinaista huonetta, jossa kärpäsiä lenteli joka puolella. "Minun täytyy tehdä makuupaikka." Hän väänsi nurin vuodevaatteet, — kolme neljä suurta ruskeata latuskaa otusta pakeni hiljaa pois valosta. "Niin, minä teen makuupaikan."

Oli jo yö nyt ja kaikki menivät levolle; vastatulleet vajaan. Tuskin he olivat sisälle astuneet, kun kanain meteli antoi asioille tuttavallisen käänteen. Mutta kun he riensivät paikalle, niin siellä ei ollutkaan minkkiä, eikä pesukarhua, vaan Skookum vanhoine kujeineen. Isäntiensä tullessa se pakeni syyllisen kiireellä; ryömi patsaan juurelle, joka oli sen vanha tuttu paikka, ja oli taas pian kahleissa.

Aamulla Kuonab alkoi rakentaa makuupaikkaa, ja Rolf sanoi: "Minun täytyy lähteä Warrenille sokeria hakemaan." Sokeri oli puoleksi totta, puoleksi tekosyytä. Paikalla kun Rolf oli kuullut suokuumeesta puhuttavan, niin hän muisti, että Reddingissä jesuitan kuori (jota myöhemmin sanottiin kininiksi) tunnettiin parhaaksi lääkkeeksi. Hän oli nähnyt äitinsä antavan sitä monta kertaa, ja mikäli hän muisti, aina menestyksellä. Jokaisella eturintaman ja takaliston kauppiaalla samoin on rohtoja puodissaan, ja kun Rolf parin tunnin kuluttua lähti Warrenin tiskin äärestä, niin hänellä oli mytyssään viisikolmatta naulaa vaahterasokeria ja pullo kininimehua.

"Sanot kärpäsien vaivaavan häntä; mikset ota vähän tätä uutta kangasta uutimiksi?" ja kauppias näytti sääskiharsoa, jommoista Rolf nyt näki ensi kerran. Se olikin hyvä tuuma; viidentoista kyynärän pituinen kappale leikattiin ja Rolf sai erinomaisen tärkeän lisän tuliaisiinsa. Hinta vähennettiin hänen saatavastaan ja parin tunnin kuluttua hän taas oli Van Trumperissa.

Kuonab oli sillä välin rakentanut talon varjopuolelle pienen makuusuojan, jonka hän kattoi lakanalla.

Lapsi makasi männyn oksista tehdyllä matalalla vuoteella. Lähellä ovea oli hiljalleen palava ketripuutuli, jonka hyvänhajuista savua vieno tuuli hajotteli majan joka kolkkaan.

Pääpuolessa istui intiani, viuhtoen kanansiivellä pois sääskiä. Lapsen silmät olivat ummessa; hän nukkui rauhallisesti. Rolf hiipi hiljaa eteenpäin, kosketti kädellään nukkuvan kättä, se oli viileä ja kostea. Hän meni ostoksineen huoneeseen; äiti häntä tervehti onnellisella katseella: Niin, Annette oli vähän parempi; hän oli nukkunut rauhallisemmin siitä pitäen, kun oli ulos siirretty. Äiti ei ymmärtänyt. Mutta miksi oli intiani asetellut hänen ympärilleen männynoksia? miksi käryytti hän ketripuuta? miksi lauloi hän niin kummallisesti? Niin aina, hän alkoi jälleen. Rolf lähti ulos näkemään ja kuulemaan. Intiani lauloi laulua, vienosti helähytellen vaatepäisellä puikolla peltiastiaa. Rolf myöhemmin oppi sanatkin:

Annette ei liikkunut, hengitti vain keveästi, maaten suloista, rauhaisaa unta ensi kerran monesta ajasta.

"Eikö hänen olisi huoneessa parempi?" kuiskasi huolestunut äiti.

"Ei, antaa Kuonabin pitää oman päänsä", ja Rolf itsekseen ihmetteli, olisikohan monikaan istunut pikku Wee-ween päänalusen vieressä ja karkotellut kärpäsiä hänen viimeisen vuoteensa luota.

LII.
Annetten uusi puku.

Syvät tunteet eivät itsessään paljoa paina; mutta jos ne toimella tyynnytät, niin sanon sinua mieheksi; mutta jos itkemällä, niin kivisydän olisi sinulle parempi — sano' Si Sylvanne.

"Kuonab, minä menen ja ammun hänelle pyyn."

"Ugh, hyvä."

Rolf siis läksi. Hetken hän oli taipuvainen suostumaan Skookumin rukoukseen päästä mukaan, mutta sitten hänen mieleensä juolahti toinen ja parempi tuuma. Skookum luultavasti löytäisi jonkun emälinnun, jota ei kenenkään pidä ampua kesäkuussa; uroslinnun taas hän itse löytäisi yksinkertaisella tavalla: kuuntelemalla. Ilta oli tyyni ja ennenkuin Rolf oli puolta mailiakaan astunut, niin hän kuuli etäistä sepelpyyn päristystä: "Thumpp, thumpp, thumpp, thumpp — rrrrrrr". Hän astui nopeaan ja varovasti sinne päin ja pysähtyi sitten kuuntelemaan uutta päristystä. Kun sitä piti odottaa, niin hän polvistui sammaleisen kaatuneen lahopuun viereen ja löi sitä kädellään, matkiakseen metsäkanan "thumppia" ja pärinää. Ja paikalla tuli vastaus.

"Thumpp — thumpp — thumpp, thumpp rrrrrrr" sotaisen uhmaavana ja kiihkoisesti, ja lähemmä hiipiessään Rolf huomasi soittelijan, joka mahtipontisena patsasteli edes takaisin kaatuneen puun rungolla, viidenkymmenen askeleen päässä. Hän tähtäsi vakaasti, ei kuitenkaan päähän, kun pyssy oli outo ja matka siksi pitkä, vaan ruumiiseen. Pyssyn paukahtaessa lintu kaatui kuolleena ja Rolfin rinnassa hytkähti pieni ilon hurmahdus, jonka hän luuli tulevan pienen potilaan muistelemisesta, mutta jonka tarkempi erittely varmaankin olisi osottanut yhtä suuressa määrin johtuvan hänen oman taitonsa ja äsken ostamansa pyssyn tuottamasta ylpeydestä.

Yö oli tulossa kun hän palasi takaisin, ja hollantilainen isäntä ja emäntä näyttivät olevan jostain kiihkoissaan. "Tuo indiani sanos, ettei Annettea tuodakka yäks huaneesse. Pitääks hänen nukut ulkkon, — niink koera — niink niggeri — niink kerjälääse? Jah, se paha, eiks olkki?" Ja ukko Hendrik parka oli kovin huolestunut ja ihmeissään.

"Hendrik, luuletteko te, että Jumala antaa huonompaa ilmaa yöllä kuin päivällä?"

"Ah, tiäränks mnää?"

"Noh, näettehän te, että Kuonab tietää mitä tekee."

"Jah."

"No hyvä, antakaa hänen tehdä. Hän taikka minä makaamme lapsen luona; ei hänellä ole mitään hätää." Ja Rolf ajatteli, mitä katalaa hän pirtissä oli nähnyt vuoteissa ryömivän.

Rolf luotti paljonkin intianin rohtotaitoon, mutta vielä enemmän hän luotti oman äitinsä neuvoon. Hän oli päättänyt antaa Annettelle kininin, mutta oli kuitenkin kahden vaiheilla, saattoiko hän asiaan sekaantua. Vihdoin hän sanoi: "Nyt on jo kylläksi viileätä; minä asetan nämä ohuet uutimet hänen vuoteensa ympärille."

"Ugh, hyvä!" mutta punainen mies jäi siihen istumaan, hänen niitä asetellessaankin.

"Ei sinun tarvitse enää olla täällä, kyllä minä jään vartijaksi, Kuonab."

"Annan pian enemmän rohtoa," vastasi intiani, saattaen Rolfin uuteen pulaan. Hän siis muutti juontaan. "Etkö tahtoisi ottaa tätä pyytä ja keittää siitä liemiruokaa. Minä olen käsilläni pidellyt myrkyllistä köynnöstä, enkä uskalla siihen koskea."

"Jahaa, mut se onki mnuun tehtäväni. Antakaa se mnuull vaan." Ja lihava äiti laski kiireisesti nuorimman lapsensa kätkyeeseen ja alkoi touhuten ryhtyä keittopuuhiin.

"Taaskin tuli tenä", ajatteli Rolf, mutta jenkkiläisäly keksi keinon. Hän tunnusteli toisella kädellään maljaa, jossa oli käärmeenjuuri-teetä. Se oli haaleata. "Annatko sinä sen kuumana vaiko kylmänä, Kuonab?"

"Kuumana."

"Minä vien sen sisälle ja lämmitän." Hän teki niin ja ajatteli mennessään: "Kun Kuonab ei salli minun antaa kuorta, niin antakoon itse." Hämärässä keittiössä hänen oli helppo kaataa teehen kenenkään huomaamatta kininimehua. Sitten hän lämmitti teen ja vei sen ulos, jonka jälkeen Kuonab itse antoi sen sairaalle lapselle.

Makuuajan lähestyessä sairas, kuullessaan intianin lupaavan nukkua hänen luonaan, sanoi heikolla äänellä: "Äiti, äiti", ja kuiskasi äitinsä korvaan: "Minä tahdon Rolfin."

Rolf levitti peittonsa lapsen vuoteen viereen ja nukkui kevyttä unta. Kerran tai kahdesti hän nousi Annettea katsomaan. Tämä unessaan liikahti, mutta ei kuitenkaan herännyt. Rolf katsoi, että sääskiharso oli paikallaan, ja nukkui sitten aamuun asti.

Lapsi oli aamulla kieltämättä paljoa parempi. Ensimäinen hyvä oire oli, että ruoka rupesi paremmin maittamaan, ja sepelpyy sai täyttää luomisensa tarkotuksen. Käärmejuuri ja kinini tehosivat jalosti, ja lapsi parani siitä pitäen nopeaan. Äiti luonnollisesti halusi saada lapsensa takaisin huoneeseen. Se oli selvää, että hänen täytyi pikapuoliin muuttaa. Sitä pidettiin välttämättömänä pahana, että noita ruskeita iljetyksiä aina piti olla vuoteessa.

Mutta Rolf ajatteli toisin. Hän tiesi, mitä hänen äitinsä olisi ajatellut ja tehnyt. Siitä seurasi uusi matka Warreniin ja hän toi sieltä väkevästi löyhkäävää öljyä, jota niihin aikoihin sanottiin "maaöljyksi", — se oli raakaa petrolia. Kun sitä oli valettu kaikkiin sängyn rakoihin ja seinänrakoihinkin vuoteen ääressä, niin se suuressa määrin vähensi, melkeinpä hävitti sen "ruton, joka pimeässä kulkee".

Kuonab sillä välin oli kelpo vastaanoton hyvitykseksi tehnyt ahkerasti maatyötä. Mutta kun viikko oli kulunut, niin hän alkoi osottaa levottomuuden oireita. "Meillä on rahoja kylliksi, Nibowaka, miksi viivymme?"

Rolf paraillaan nosti kaivosta sangolla vettä. Hän laski sangon kaivon partaalle, katsoi kaivoon ja sanoi hitaasti: "Enpä tiedä". Mutta jos oikeata syytä olisi etsitty, niin se olisi ollut se, että tämä oli ainoa kotoinen piiri, minkä hän tunsi. Heimotunne häntä pidätti, ja pian huomattiin, että juuri sama tunne se yllytti Kuonabia matkaan.

"Minä olen kuullut", sanoi intiani, "että heimoani vielä asuu Canadassa, Rouse Pointin takana. Tahtoisin käydä heitä katsomassa. Punakuussa (elokuussa) tulen takaisin".

He siis vuokrasivat pienen kanuun, ja eräänä kirkkaana aamuna Kuonab lähti sillä taipaleelle, Skookum keulassa; lähti melomaan lähes 120 mailin matkaa George-järven ja Champlain-järven tyyntä pintaa. Kanuu loittoni mustaksi pisteeksi järven pinnalla; häipyi hitaasti näkymättömiin, kunnes näkyi vain välähtelevä mela, ja vihdoin sekin katosi niemen taa.

Seuraavana päivänä Rolf harmitteli, kun oli päästänyt Kuonabin yksin lähtemään, sillä kävikin ilmi, ettei Van Trumper vielä kuukauteen tarvinnut apua. Se on, hänellä ei ollut varoja maksaa palkkaa, ja vaikka Rolfin hyvin kannatti jäädä muutamaksi päiväksi ja tehdä työtä ruokansa edestä, niin ei semmoinen järjestys olisi ajan pitkään ollut kummallekaan tyydyttävä.

Mutta yksi asia hänen oli tehtävä, ennenkuin lähti: hänen täytyi viedä Annette uutta pukukangastaan valitsemaan. Tyttö oli nyt aivan terve, ja eräänä aamuna he siis, Annette ja Rolf, istuivat kanuuhun. Ei isä eikä äitikään voinut lähteä kotoa. Heillä tosin oli pahat aavistuksensa, mutta mitä saattoivat he tehdä? Tyttö oli raikas ja onnellinen, täynnään lapsellista iloa, joka on sille iälle ominaista, ja oli ensi kerran eläissään moisella tärkeällä matkalla.

Mutta hänen kasvoissaan oli jotain muutakin kuin vain lapsellista iloa, joku kokeneempi olisi sen paikalla huomannut, mutta Rolf ei huomannut mitään. Tyttö pyrki aina punastumaan nauraessaan ja teki pientä kiusaa "isolle veikolleen", sortaen häntä kaikenlaisissa pikku asioissa.

"Nyt sinun pitää kertoa minulle enemmän 'Robinpoika Crusoesta'", alkoi tyttö heti kun olivat kanuussa, ja Rolf alkoi kertoa tuota vanhaa tarinaa, jota vilkkaalla mielenkiinnolla kuunneltiin, vaikka George-järven maanviljelysolojen mukaan sitä arvosteltiin. "Missä hänen vaimonsa oli?" "Kuinka hänellä saattoi olla talo, eikä kanoja?" "Kuivatut viinimarjat varmaan ovatkin hyviä, mutta minun mielestäni porsas olisi parempi kuin vuohi" j.n.e.

Rolf tietysti piti Robinpoika Crusoen puolta, mutta hän vähän nolostui, kun tyttö sanoi Kuonabia hänen "Perjantaikseen".

Länsirannalla heidän piti pyytää rouva Callania tulemaan mukaan kauppiaalla käymään, ja joka tapauksessa heidän piti lainata hevonen ja rattaat. Rouva Callan ei kuitenkaan joutunut sen enempää kuin rattaatkaan, mutta hevosen he saivat mielihyvällä. Annette sai siis istua hevosen selkään loimimytyn päälle, ja kaiken matkaa hän jutteli ja liverteli, Rolfin vieressä kulkien ja kuunnellen vakavana ja miehevänä niinkuin paljon vanhempi veli. Siten he kulkivat viiden mailin taipaleen ja saapuivat Warrenin puodille. Hermostuneena ja kiihkoissaan, säkenöivin silmin Annette laski tiskille näädännahkansa, sai viisi dollaria ja ryhtyi sitten kamalan vaikeaan tehtäväänsä, ensimäistä oikeata ehta painettua kaliko-pukukangastaan valitsemaan; ja Rolf huomasi, että se ilo, minkä uusi pyssy oli hänelle tuottanut, oli sangen vähäistä verrattuna siihen käänteen tekevään sielua täyttävään, elämää perustavaan, sanomattomaan luonnonmullistuksen kaltaiseen autuuteen, mitä pieni tyttö tuntee, kun hän saa ensi kerran vapaasti ja mielensä mukaan valita painettua kalikoota pukukankaakseen.

"Kaunistako?" Miten voisi paljailla sanoilla kuvailla sitä keltaisen pilkutuksen runsautta kirkkaalla sinisellä pohjalla ja niitä viheriäisiä ja tulipunaisia unikkoja, joita oli noin ja näin, miten sattui, pilkkujen seassa. Ei, teidän olisi pitänyt nähdä Annetten puku, muutoin te ette voi odottaakaan saavanne vastaavaa hermosykäystä. Ja kun huomattiin, että vielä jäi riittävästi rahaa tulipunaisen pumpuliparasollin ostamiseksi tämän ihanuuden lisäksi, niin puodissa kaikilla kasvoilla hohti hyväntahtoinen ilo ja kauppias, hetken tunteitten valtaamana, antoi vielä kaupanpäällisiksi kiiltävät messinkinapit.

Warren piti ruokalaakin, — sana oli pieni kepponen, joka vapautti hänet rasittavasta vieraanvaraisuudesta. Siinä vakaassa mielessä, että kaiken piti tapahtua parhaaseen laatuun, vei Rolf Annetten kerallaan ruokalan pöytään. Tyttö tosin arastellen katseli pöytäliinan ja valkoisten posliiniastiain upeutta, mutta kaikki olivat ystävällisiä.

Puhellen vieraan kanssa, joka istui vastapäätä, ja ilmeisestikin jatkaen samaa asiaa, josta he olivat keskustelleet, sanoi Warren:

"Niin, tahtoisin tällä viikolla lähettää koko määrän alas Albanyyn, kun saisin toisen kanuumiehen".

Rolf paikalla heristi korvansa ja sanoi väliin: "Paljonko te maksatte palkkaa?"

"Viisikolmatta dollaria ja ruuan."

"Kelpaisinkohan minä?"

"Well," sanoi Warren, ikäänkuin asiaa ajatellen: "Mikä ettei? Voisitko lähteä jo huomenna?"

"Kyllä, mutta vain yhdeksi kuukaudeksi."

"No hyvä, asia on sovittu."

Ja siten Rolf astui askeleen, joka vaikutti hänen koko elämäänsä.

Mutta Annette kuiskaili iloisena ja kiihkoissaan: "Saanko vähän tuota ja tuota?" osottaen kaikkia näkemiään outoja ruokia, ja hänelle annettiin kaikkia.

Puolenpäivän jälkeen he lähtivät paluumatkalle, Annette pitäen kovasti kiinni aarteistaan ja laverrellen väsymättä, Rolf astellen vieressä, syvissä ajatuksissa, vastaten hänen lapsellisiin kysymyksiinsä, mutta alakuloisena siitä, kun piti huomenna lähteä. Hän havahtui vihdoin, kun kuuli ylhäältä raapivaa ääntä, ja samalla terävän moitteen: "Rolf, sinä revit uuden parasollini, ellet taluta hevosta paremmin".

Kello kahden aikaan he olivat Callanissa. Tunnissa he soutivat järven poikki ja Annette, ilosta heleänä, pääsi näyttelemään aarteitaan omaistensa ihmeteltäviksi ja kadehdittaviksi.

Puvun valmistaminen oli niihin aikoihin yksinkertainen asia ja Martta lupasi: "Niin ain, kyll mnää vaa sen neulon jonnain päevän kon on joutlast aikka". Annette sillä välin syvin, sielua tyydyttävin siemauksin katseli sitä kellan, punan, viheriän ja sinisen loistoa, johon puettuna hänen pian piti julkisesti esiintyä. Ja kun makuuaika tuli, niin hän pitäen vaatekangasta sylissään ja punainen parasolli viritettynä pään yli, vaipui uneen vallan uupuneena, mutta sanomattoman onnellisena.

LIII.
Matkalla suureen kaupunkiin.

Se on epäonnistunut mies joka ei ole kuningas jossain pienessä kolkassa — sano' Si Sylvanne.

Lapset vielä nukkuivat, kun Rolf seuraavana aamuna lähti. Hän näki vilaukselta Annetten, joka vielä nukkui punaisen parasollin alla, mutta pukukangas ja messinkinapit olivat pudonneet lattialle. Rolf astui kanuuhun. Varhaisen aamun peilityyneys oli vesillä, ja pieni alus liiti kohisten ja nuokkuen sen pintaa. Puolen tunnin kuluttua se oli Callanin rannassa maalle vedettynä. Vielä tunnin, toista juostuaan ja harppailtuaan hän oli Warrenissa, valmiina työhön. Kun hän voimakkaana ja reippaana astui puotiin, posket hehkuen kävelemisestä, siniset silmät vilkkaina siitä ajatuksesta, että hän pian pääsisi Albanyyn, niin kauppias ei voinut olla ihastelematta häneen näköään, varsinkin kun hän muisti heidän edelliset kohtauksensa ja ajatteli kuinka hyvää arvosteluälyä ja nopeata päätöskykyä hän oli osottanut.

Katsellen notkeata punaposkista nuorukaista hän sanoi: "Sanoppa, Rolf, oletko sinä intiani?"

"En".

"Oletko sitten veripuoli?"

"En, kyllä minä olen jenkki; nimeni on Kittering; minä olen syntynyt ja kaavannut Reddingissä, Connecticutissa."

"Niin aina, siltä kyllä näytät. Ensiksi luulin sinua intianiksi. Sinä näytit niin tummaveriseltä (Rolf nauroi hiljaisessa mielessään, muistellessaan tuota pähkinäpuuväriä), mutta minun täytyy sanoa iloitsevani siitä, että olet valkoinen."

"Katsoppa tänne, Bill, tämä on nyt Rolf, Rolf Kittering, joka lähtee sinun kanssasi Albanyyn." Bill, keski-ikäinen, romuluinen, latuskajalka, isokätinen mies, puoleksi jätkä, kohotti terävät harmaat silmänsä nahkakimpusta, jota hän paraillaan siteli.

Warren sitten vei Rolfin syrjään ja selitti: "Lähetän tällä matkalla alas kaikki nahkani. Niitä on kymmenen kimppua, kuudenkymmenen naulan painoisia kukin, melkein koko omaisuuteni. Ne on vietävä suoraa Vandamille, elkääkä niitä jättäkö yöllä eikä päivällä, ennenkun olette siellä. Vandamin liike on aivan satamarannassa. Ilmotan sinulle tämän kahdesta syystä: joella on rosvoja ja varkaita niin että vilisee. Niille ei olisi mikään mieluisempaa kuin anastaa viidensadan dollarin nahkakimppu. Ja toiseksi, vaikka Bill on mies mitä paras joella, niin on hän kuitenkin kovin viinaan menevä; on mennyttä miestä, heti kun alkuun pääsee. Mutta minä olen huomannut, että sinä taas olet aina kieltänyt täällä. Älkää sen vuoksi poiketko Troyhin, ja kun tulette Albanyyn, niin menkää suoraan Vandamiin. Saatte mukaan kirjeen, joka ilmottaa kaikki, ja kauppias antaa tavarat, jotka teidän on takaisin tuotava. Hän on jonkinlainen osamies, ja hänen käskynsä on sama kuin minunkin.

"Oikeastaan minun pitäisi lähteä itse, mutta juuri tähän aikaan tulevat kaikki nahkat ja minun pitää olla paikalla kauppoja tekemässä, ja koita taas on niin paljon, etten uskalla pitää nahkoja kauempaa varastohuoneessa."

"Mutta entä jos Bill tahtoo poiketa Troyhin?" sanoi Rolf.

"Ei, ei hän sitä tee. Hän on kyllä oikea mies, kun on selvänä. Kirjeen minä olen antanut hänelle."

"Ettekö voisi antaa kirjettä minulle, siltä varalta?"

"Tokkopa, Bill suuttuisi niin, että paikalla jättäisi."

"Ei hän saa sitä tietää."

"Se on totta, niinpä teenkin." Ja kun he sitten lähtivät jokea melomaan, niin pöyhkeili Billin ulkotaskussa, ikäänkuin varta vasten itseään näytellen, tuo tärkeä kirje, jossa kaikki ohjeet olivat. Mutta Rolfilla oli siitä jäljennös sisätaskuunsa kätkettynä, vedenpitävään kankaaseen käärittynä, vaikkei sitä tiennyt kukaan muu kuin hän ja Warren.

Bill oli miestä mitä parasta joella, ystävällinen ja hiljainen vanha salolainen ja paljoa väkevämpi kuin päältä näytti. Hän tiesi turkistavaran arvon ja ymmärsi kuinka paha sille oli kastuminen, eikä hän sen vuoksi mennyt urheilemaan semmoisiin koskiin, joita ei tuntenut. Monta kertaa oli sen vuoksi taivallettava ja kova oli työ.

Tokkopa monellakaan on aavistusta siitä, kuinka kovaa työtä taivallus on? Joka tahtoo saada siitä vähän esimakua, ottakoon selkäänsä kolmen leiviskän jauhosäkin ja astukoon sitten neljännesmailin tasaista maata ja viileällä säällä. Ellei hän ole tehnyt enemmänkin sitä työtä, niin hän, ennenkun on puoltakaan matkaa kulkenut, huomaa sen raskaaksi taakaksi. Otaksumme sitten, ettei taakka olekaan pehmeä, niinkuin jauhosäkki, vaan että siinä on terävät kulmat; kantaja piankin tuntee sen kidutuksen. Otaksukaamme, että kannettava taakka on kahta vertaa suurempi; voimia se kysyy paljoa enemmän kuin kaksi sen vertaa. Ja otaksumme vielä viimeiseksi, ettei matka ole neljännesmailia, vaan koko maili, eikä tasaista maata, vaan suota, kalliota, kivikkoa, ryteikköä, eikä sää ole viileätä, vaan tukahuttavan kuumaa, niinkuin se on kesällä metsässä, ja että sääsket hyökkäävät kiinni kaikkiin paljaisiin ruumiin osiin ja saavat sen vapaasti tehdä, kun molemmat kädet ovat kiinni joko taakassa taikka vesoissa ja oksissa, joista taivaltaja hakee tukea jyrkillä kohdilla — niin silloin hän saa vähän käsitystä siitä, mitä taivaltaminen merkitsee. Mutta taivalluksia oli monta, ja jokainen niistä täytyi molempien venemiesten kulkea kuuteen kertaan raskaan taakan kera, viidesti tyhjänä miehenä. Ihmekö siis, että venemiehet monasti laskevat jonkun vihaisenkin kosken onnen kaupalla, päästäkseen taivalluksen rasituksista sääskisessä metsässä.

Billin uskollisuutta osotti, että he taivalsivat monen semmoisenkin kosken ohi, jonka hän oli ennen laskenut, koska hän oli saanut vastuulleen kauppiaan kallisarvoisten turkisten onnellisen viemisen perille saakka.

Matka Warrenista Albanyyn laskettiin kahdeksaksikymmeneksi mailiksi, mutta pysäkkejä ja taivalluksia oli monen monta, niissä tärväytyi paljon aikaa, ja kokonainen viikko sai kuluneeksi, ennenkun Bill ja Rolf olivat kulkeneet Glens Fallsin, Fort Edwardin ja Schuylervillen siirtokuntien ohi ja raskaine kuormineen päässeet pienen Troyn kaupungin kohdalle, josta alkaen joki on tyyntä leveätä suvantoa. Rannalta tervehtivät Billiä joutilaat jätkät, mutta Bill ei ollut kuulevinaankaan heidän houkutuksiaan. Molemmat venemiehet vaan jatkoivat rauhallisesti matkaansa, hyvillä mielin siitä, että matkan vaivat nyt oli voitettu, kosket taakse jätetty ja että sama leveä tyyni suvanto veti satamaan saakka.

LIV.
Albany.

Ainoastaan se, joka nuoruudessaan vihdoinkin on päässyt jonkun suuren kaupungin näkyviin, josta hän on kaiken ikänsä haaveillut, johon päästä käennyt, ainoastaan se voi käsittää Rolfin tunteet kun he olivat viimeisen suuren mutkan kiertäneet ja Albany — Albany kohosi näkyviin. Albany, ensimäinen Yhdysvaltain kaupunki, joka sai kaupunginoikeudet; Albany, sen tärkeimmän valtion pääkaupunki; Albany, jossa asui lähes kuusituhatta ihmistä ja jossa oli niin vilkas liike; Albany, joka julkisine rakennuksineen kauniina ja arvokkaana loisti mahtavalle Hudsonille, joka siitä alkaen kantoi suurimmatkin laivat mereen saakka.

Rolf oli paljon lukenut raamattua, ja nyt hän mielestään käsitti apostoli Paavalin tunteet sinä historiallisena päivänä, jona hänen elinaikainen toivonsa toteutui, jona hän ensi kerran lähestyi ikuista kaupunkia, — jona mahtavan, uljaan Rooman tornit hänelle vihdoin näkyivät.

Pitkät satamalaiturit olivat täynnään mastoja ja köysiköitä; veden pinnalla vilisi veneitä ja kanuita; satamasiltain takana olivat puumakasinit ja niiden takaa näkyivät monenkertaiset puurakennukset, ja kaikkia muita korkeammalle kohosi Capitolium, maan isien yhtymäpaikka.

Rolf ei ollut aivan tietämätön meriasioista, ja kaikkien näitten mastollisten laivain keskellä hänen katseensa nyt käsitti oudon, kömpelön näköisen aluksen, jonka kummallakin puolella oli valtava vesiratas. Kun se tuli selvemmin näkyviin, niin hän saattoi nimenkin lukea, se oli "Clermont", ja hän tiesi siitä, että se oli Fultonin kuulu höyrylaiva, höyryn aikakauden ensimäinen.

Mutta Bill ei joutanut semmoisia katselemaan. Albany, Hudson, "Clermont", kaikki oli hänelle tuttua, ja vakaasti hän ohjasi venettä sitä siltaa kohti jonka hän vanhastaan tunsi.

Rannalla kökötti pollarien päissä jätkiä ja nämä tervehtivät häntä, aluksi kompasanoilla; mutta veneen tullessa lähemmäksi Bill tunnettiin. "Helloo, Bill, vai olet sinä palannut? Hauska nähdä," ja apua tarjottiin joka taholta kanuun maihin laskiessa.

"Well, well, well, vai sinäkö se todella olet," sanoi erään turkiskauppiaan urkkija erinomaisen ystävällisellä äänellä; "tuleppas mukaan, niin saat ryypyt."

"En tule," sanoi Bill jäykästi, "ensin ajetaan asiat ja vasta sitten ryypätään."

"No mutta, Bill, eihän tästä ole Van Roostiin kuin kymmenen askelta ja siellä on juuri aljettu uusi tynnöri — mitä parasta."

"Ei, johan minä sen sanoin, minä en maista — nyt."

"No jaa, olkoon sitten, tiedäthän sinä asiasi. Minä ajattelin, että sinä ehkä olit iloinen, kun taas meidätkin näit."

"Well, no enkö sitten muka ole?"

"Helloo, Bill," ja Billin lihava lankomies ilmestyi sillalle. "Tämä minulle tekee hyvää, ja sisarellesikin, joka on niin ikävöinyt sinua. Ryyppy nyt pitää saada."

"Ei, Sam, en minä nyt jouda ryyppylle; minulla on asioita ajettavana."

"Weil, yksi vain pään selvitykseksi. Sitten ajat asiasi ja palaat meidän luo."

No, Bill lähti ottamaan yhden ryypyn pään selvitykseksi. "Kuules Rolf, parin minutin kuluttua minä palaan," mutta Rolf ei häntä sen koommin nähnyt moneen päivään.

"Parempi on, kun tulet sinäkin samaan matkaan, penikka," sanoi joukosta muuan punanokka. Mutta Rolf pudisti päätään.

"Anna minä autan sinua, että saadaan kaikki rannalle," tarjotteli muuan puhelias vieras, jolla oli vain yksi silmä.

"En minä tarvitse apua."

"Millä ihmeellä sinä aiot ne yksin saada?"

"Well, yhden asian saisitte mielellänne tehdä; menkää ja tuokaa tänne Pietari Vandam."

"Minä vartioin tavaroitasi sillä aikaa kun sinä käyt."

"Ei, minä en voi lähteä."

"Mene sitten hiiteen, pidätkö sinä minua juoksupoikanasi?" ja Rolf jätettiin yksin.

Hän oli vasta alkaja kaupan alalla, mutta hän alkoi kuitenkin jo käsittää "turkis"-sanan mahdin ja sen kaupan tärkeyden. Turkikset olivat erämaitten arvokkain tuote, ja ainoastaan metsämiehet saattoivat niitä hankkia. Maailman kauppiaat himoitsivat turkiksia yhtä ahneesti kuin kultaa, ja vielä paljoa ahnaammin kuin jalokiviä.

Ne olivat niin kevyttä tavaraa, että niihinkin aikoihin satakunta naulaa nahkoja saattoi maksaa sadasta viiteentuhanteen dollariin, niin että mies, jolla oli kimppu hyviä turkisnahkoja, oli kapitalisti. Erämiehet niistä ansaitsivat hyvät rahat, kauppiaat vielä enemmän, sillä tavarassa maksaen he lisäsivät voittonsa kahdenkertaiseksi; mutta Albanyn välikauppiaitten voitot olivat vielä paljoa suuremmat ja New Yorkin vientikauppiaitten aivan suunnattomat.

Oliko siis ihme, että erämiehet olivat vallanneet maata paljoa laajemmalta kuin siirtolaiset taikka edes kullankaivajat; ja muutaman nahkan kaupan vuoksi tehtiin enemmän pahoja rikoksia, enemmän rohkeita ryöstöjä kuin minkään muun laillisen liikkeen alalla. Rolf ei näistä asioista vuosi takaperin tiennyt mitään, mutta hän oppi minkä ennätti ja Warrenin huomautukset nahkoista painuivat yhä arvokkaammiksi hänen mieleensä. Ne saivat joka seikasta aina matkan alusta pitäen uutta vahvistusta.

Aamupäivä kului, eikä Billiä vaan kuulunut; kun siis iltapäivällä siihen tuli muutamia paljasjalkaisia poikia, niin Rolf sanoi heille: "Tietääkö kukaan teistä missä Pietari Vandamin talo on?"

"Kyllä, se on aivan tuossa", ja he osottivat suurta hirsitaloa, joka oli vain satakunnan askeleen päässä.

"Tunnetteko hänet?"

"Kyllä, hän on minun isäni", sanoi auringonpaahtama, teerenpisamainen poika.

"Jos tuot hänet nyt heti tänne, niin saat kymmenen senttiä. Sano, että minä olen Warrenin miehiä, ja että täällä on tavaroita."

Pojat pyyhälsivät matkaan kuin villihevoset, niin että pöly lensi, sillä kymmenen senttiä oli suuri raha siihen aikaan. Ja sangen pian ilmestyi rantaan pitkä punakka mies. Hän oli hollantilainen vain nimeltään. Ensi näkemältä häntä ei juuri olisi muista jätkistä erottanut, mutta oli hän kuitenkin lihavampi ja lähempää katsoen hän näytti toimeliaammalta.

"Oletko sinä Warrenin miehiä?"

"Olen".

"Yksinäsikö olet?"

"En, tulin Bill Bymuksen keralla. Mutta hän lähti jo aamulla pois; en ole häntä sen koommin nähnyt. Minä pelkään, että hänelle on sattunut joku vastoinkäyminen."

"Minne hänen piti mennä?"

"Tuonne kapakkaan ystävien kanssa."

"Vai sinne, se on hänen tapaistaan; niin, kyllä hänelle on sattunut se tavallinen vastoinkäyminen. Ei hänestä nyt ole mihinkään yhteen viikkoon. Viime kerralla hän oli vähällä menettää kaikki nahkamme. Katsotaanpa nyt, mitä sinulla on mukana."

"Oletteko te Pietari Vandam?"

"Olen tietenkin."

Mutta Rolf näytti epäilevän. Siihen oli kokoontunut pieni joukko uteliaita ja Rolf kuuli monta ääntä: "On, tämä on Pietari, olkaa huoleti sen puolesta." Mutta Rolf ei tuntenut puhujiakaan. Hänen epäröivä ilmeensä ensiksi harmitti hollantilaista, sitten huvitti häntä ja lopulta hän remahti sydämelliseen nauruun.

"No noh, sinä näyt ajattelevan meistä pahaa. Katsos tänne", ja hän veti taskustaan mytyn kirjeitä, jotka kaikki oli osotettu Master Pietari Vandamille. Sitten hän näytti kultakellon, jonka selkään oli kirjotettu: "Pietari Vandam"; sitten hän näytti sinettinsä, jossa seisoi "Petrus Vandamus". Sitten hän kääntyi pojan puoleen ja sanoi: "Juokse, tuolla on pastori Tri Powellus, ehkä hän auttaa meitä." Mustaviitta, polvihousu, latuskahattu kirkonmies tuli ja sanoi mahtipontisesti: "Kyllä, nuori ystäväni, ilman epäilystä voit olla vakuutettu siitä, että tämä on erittäin kunnianarvoisa seurakuntalaisemme, Master Pietari Vandam; mies, joka on hyvin tunnettu kauppamaailmassa."

"Ja nyt", sanoi Pietari, "syntymätodistukseni ja vihkimätodistukseni avulla, jotka kaikella mahdollisella kiireellä tuodaan nähtäväksesi, minä toivon saavani sinut tunnustamaan minut siksi, kuka olenkin." Asema, joka alussa oli ollut vähän kireä, oli käynyt yhä hullunkurisemmaksi ja läsnäolijat nauroivat ääneensä. Rolf ei ottanut hämmästyäkseen, vaan sanoi verkalleen hymyssä suin: "Minä olen taipuvainen luulemaan, että te mahdatte olla Master Pietari Vandam, kotoisin Albanysta. Jos niin on, niin tämä kirje on teille ja kuorma samoin." Ja kuorman luovutus siten tapahtui.

Bill Bymus ei ole vielä tänäpäivänäkään antanut sitä toista kirjettä. Luultavasti hän ensiksi lähti sisarensa luo, mutta ei ennättänyt kauaakaan siellä viipyä, sillä hänen olonsa Albanyssa oli yhtä ja samaa juopottelua, niinkuin ainakin. Selvää oli, että ellei Rolfia olisi ollut, niin olisivat turkikset menneet sen tien, ja Vandam osottikin kiitollisuuttaan siten, että otti nuorukaisen omaan kotiinsa, jossa vielä kauan jälkeenkinpäin kerrottiin ja herttaisesti naurettiin sitä, kuinka vaikea ukko Vandamin oli saada Rolfia uskomaan.

Venemiesten piti palatessaan viedä Warrenille semmoisia kauppatavaroita, joita Vandamilla oli varastossa, ja toisia, joiden kokoomiseen kului monias päivä.

Kun Rolf niitä seuraavana päivänä lajitteli ja laittoi mytyiksi, niin tuli huoneeseen pitkä, laiha, hyvin puettu nuori mies, joka näytti liikkuvan kuin kotonaan.

"Hyvää huomenta, Pietari."

"Huomenta, huomenta", ja he alkoivat jutella vuodentulotoiveista ja politiikasta.

Vandam hetken kuluttua sanoi: "Rolf, tule tänne."

Rolf meni ja hänet esitettiin pitkälle vieraalle, joka tosiaan oli sangen laiha, melkeinpä sairaan näköinen. "Tämä on", sanoi Pietari, "Master Henry van Cortlandt, hänen kunniansa, herra kuvernörin poika ja sangen oppinut lakimies. Hän aikoo lähteä pitkälle metsästysretkelle terveytensä vuoksi. Minä olen hänelle sanonut, että sinä varmaan olet juuri se mies, jota hän tarvitsee."

Tämä tuli niin odottamatta, että Rolf punastui ja loi alas katseensa. Van Cortlandt paikalla rupesi asiaa selittelemään, sanoi: "Minä olen heikko, niinkuin näette. Haluan viettää kolme kuukautta mailla semmoisessa seudussa, että saan vähän metsästää ja olen kaikista asioista erilläni. Maksan teille kolmesta kuukaudesta sata dollaria ja saan teiltä hoidon ja opastuksen. Ja jos olen matkaani tyytyväinen ja metsästys menestyy, niin saatte vielä lisäksi viisikymmentä dollaria, kun palaan Albanyyn."

"Mielihyvällä minä rupeisin oppaaksenne", sanoi Rolf, "mutta minulla on osamies. Minun täytyy kysyä, suostuuko hän."

"Et suinkaan tarkota tuota juoppoa Bill Bymusta?"

"En, vaan erämiestoveriani; hän on intiani." Hetken vaiettuaan hän sitten lisäsi: "Ette suinkaan halua lähteä kärpäsaikana, vai kuinka?"

"En, haluan olla rauhassa. Mutta elokuun ensi päivän jälkeen koska tahansa."

"Minun täytyy auttaa Van Trumperia elonkorjuussa; siihen menee melkein koko elokuu."

Hänen puhuessaan nuori asianajaja nopeaan muodosti käsityksensä ja sanoi itsekseen: "Tuo on minun miehiäni."

Ja päätettiin sitten, ennenkun he erosivat, että Rolf saapuisi Albanyyn Kuonabin keralla heti kun hän elokuussa saattoi palata, kuvernörin poikaa erämetsissä käyttääkseen.

LV.
Bill pelastetaan.

Kolmen päivän kuluttua heidän tulostaan tavaramytyt olivat valmiina ja kanuu piellä tiivistetty, mutta Billiä ei vaan näkynyt. Lähetettiin sana hänen lankonsa kotiin, ja sieltä vastattiin, ettei häntä ollut näkynyt kahteen päivään. Mutta huolimatta siitä, että Albanyssä oli kaikkiaan "lähes kuusituhatta elävää sielua", ei kauaakaan tarvinnut etsiä sataman lymyistä, ennenkuin syntipukki löytyi. Pahin vihamieskin olisi häntä säälinyt. Hän oli niin ränstynyt, että tuskin häntä saattoi tuntea, silmät punottavat, puolikuollut nälästä, sairas ja heikko, tunnonvaivoissa, sillä kirje oli hukkunut ja juomaveikot hänelle uskottelivat, että kuormakin oli varastettu ja maalaismoukka, joka oli hänen mukanaan ollut, murhattu ja ruumis heitetty jokeen. Oliko ihme, ettei hän enää uskaltanut tulla ihmisten ilmoille! Ja kun iso Pietari ja Rolf ilmi elävinä seisoivat hänen edessään, vaikka hän oli pelännyt oikeudenpalvelijan tulevan, ja kun he kehottivat häntä lähtemään pois piilopaikastaan ja tulemaan kanuuhun, niin Bill itki katkeria katumuksen kyyneliä ja vannoi, ettei hän koskaan, ei koskaan koko elämässään enää maistaisi tippaakaan väkeviä. Tämä mielentila pysyi vahvana puolentoista päivää ja vielä kolmantenakin päivänä sitä oli vähäisen jäljellä.

He kulkivat Troyn ohi, haluamatta sinne poiketa, ja alkoivat sitten taistella virtaa vastaan. Työ oli vielä kovempi kuin menomatkalla, nyt kun oli noustava vuolasta vastavirtaa ja taivalluksissa kannettava tavarat vastamäkeä; sitä paitsi oli vesi alennut, kuorma oli raskaampi ja Bill huonommassa kunnossa. Kymmenen päivää heiltä kului kahdeksankymmenen mailin matkalla. Mutta onnellisesti he kuitenkin lopulta pääsivät perille tavaroineen päivineen ja laskivat hyvissä voimin Warrenin rantaan yhdentenäkolmatta päivänä siitä kun olivat matkaan lähteneet.

Bill oli taas entisellään. Vakavana ja itsetietoisena hän meni Warrenin luo ja antoi hänelle suuren kirjeen, jonka ulkopuolella oli: "Tavaraluettelo", mutta sisällä oli, kun hän oli sen avannut: "Tämän tuojasta, Bill Bymuksesta ei ole mihinkään. Älkää enää luottako häneen Albanyssa. — Pietari Vandam."

Warrenin silmät rävähtivät, mutta hän ei virkkanut mitään. Sitten hän puhutteli Rolfia kahden kesken ja sanoi: "Annappa tänne, mitä sinulla on tuotavaa." Rolf antoi hänelle oikean kirjeen, joka oli ollut hänen hallussaan Billin tietämättä, ja Warren sai siitä lukea uutiset, jotka tosin kulkivat vanhaa tuttua latua.

Rolfin sopimus oli tehty kuukaudeksi. Kymmenen päivää oli vielä jäljellä, ja niiden kuluessa hän sai punnita sokeria, kirjottaa laskuja, lypsää lehmiä ja katsella, kuinka nahkoja ostettiin. Warren ei tosin halunnut näyttää hänelle kovinkaan paljoa nahkakauppojaan, mutta Rolf piankin pääsi selville pääperusteista: Anna ostajalle, jos se suinkin käy laatuun, pääntäysi "viinaa nahkoja vastaan". Toiseksi: arvioi kaikki nahkat keskinkertaisiksi tai toisluokkaisiksi, jos rahoja vaaditaan, mutta ole auliimpi, jos hinta otetaan tavaroissa. Punnitsemisessa, luokittelussa, hinnottelussa oli jos kuinka monta tilaisuutta parastaan katsoa, ja lopun lopuksi Rolf oli päässyt selville siitä, että Albanyn hinnat olivat 30 — 50 prosenttia Warrenin hintoja paremmat. Mutta siitä huolimatta pidettiin Warrenia ensi luokan miehenä, hyvänä naapurina ja kirkon jäsenenä. Yleinen käsitys oli, että nahkain kaupalla oli samoin kuin hevoskaupallakin omat oikeutensa.

Muutamaa päivää ennen sopimusajan päättymistä Warren sanoi: "Mitenkähän olisi, etkö jää toiseksikin kuukaudeksi?"

"En voi, lupasin auttaa Van Trumperia elonkorjuussa."

"Paljonko hän sinulle maksaa?"

"Seitsemänkymmentäviisi senttiä päivässä ja ruuan."

"Minä maksan dollarin."

"Minä olen antanut sanani", Rolf sanoi hämmästyen.

"Oletko paperin allekirjottanut?"

"Mitä papereita siinä tarvitaan? Eihän kirjotetusta paperista ole muuta hyötyä, kuin että siitä näkee antaneensa sanansa", toisti Rolf äitinsä sanoja yhä enemmän harmistuen.

Kauppias murahti hieman halveksivasti, sanomatta mitään. Mutta hän hyvin myönsi itsekseen, että nuorukaista, joka oli vakaa ja älykäs työssään, joka ei juonut ja joka ehdottomasti piti sanansa, oli paras pitää hyvässä muistossa. Hän sen vuoksi sanoi jonkun ajan kuluttua: "No niin, ellei Van sattuisi tätä nykyä tarvitsemaan, niin tule takaisin pariksi viikoksi."

Aamulla varhain Rolf keräsi ne vähät lelut, joita hän oli pikku lapsille koonnut ja Annettelle ostamansa kirjan; se oli kaunis juttu mallitytöstä, joka kuoli ja pääsi taivaaseen, etukansi mieltä järkyttävällä kuvalla kaunistettu. Sitten hän kulki tutun viiden mailin taipaleen niin sukkelaan, että tunnin kuluttua oli päässyt järven rantaan.

Van tervehti häntä kuin veljeään, joka on matkalta palannut.

"S'ol lystii, Rolf, ettäs tliit takasin. Mnää jo kaipailinki. Hei, Martta, enks mnää snuull sanont, vai. Enks mnää sanont, ett kon hyvä Jumala nyt lähetäis Rolfin dänn. Voeh, kon onkki giir!"

Niin kyllä olikin. Heinä oli niitettävä, ohra alkoi kypsyä. Rolf sen vuoksi alkoi talossa tavanmukaiset toimensa, tehden töitä, joihin hänen voimansa eivät olisi vuosi takaperin riittäneet, sillä vuorimaan henki oli nyt hänessä, sen kasvukiihko, sen ilo voimanponnistuksissa, sen ylpeys, voima tunnossa. Ja jokainen joka näki pitkäsäärisen, pitkäkätisen, sileäselkäisen nuorukaisen joko kuokkaa tai kirvestä heiluttamassa taikka heinää niittämässä, arveli itsekseen: "Tuosta se vielä tulee mies; parempi on vielä olla hänen ystävänään kuin vihamiehenään."

LVI.
Sairas härkä.

Ukkoskuu kului nopeaan, heinä oli niitetty, ohra osaksi leikattu. Joka päivä olivat nyt läsipäät härät valjaissa kiskomassa natisevin ikein milloin heinäkuormaa, milloin viljakuormaa yli vasta raivatun maan kantojen ja juurien. Kaikki näytti menestyvän mitä parhaiten, mutta samalla tulikin onnettomuus kuin salama kirkkaalta taivaalta. Buck, oikeanpuolinen vetojuhta, sairastui.

Semmoiset, jotka eivät karjaa tunne, ovat paljon kirjottaneet nöyrästä ja kärsivällisestä härästä. Ne jotka paremmin tietävät, tuntevat härän kaikista juonikkaista eläimistä juonikkaimmaksi. Se on teeskentelijä, mahtailija, pelkuri, varas, juonijaakko ja kavala; ja kun se ei ole pahanteossa, niin se ainakin sitä ajattelee. Häijyinkin kuormamuuli, mikä on milloinkaan kuormaa selässään kantanut, on höyhenetön kyyhkysenpoikanen verrattuna tavalliseen härkään. On tosin joskus hyväluontoisiakin härkiä, mutta niitä on harvassa; useimmat ovat kavalat, toiset vaarallisetkin, ja nämä on paras hylätä, sillä ne houkuttelevat iestoverinsakin pahoille tavoille ja saattavat ajajansa häpeään. Vanin molemmat härät, Buck ja Bright, osottivat tavanmukaista luonnonlaatuaan ja härkämäisyyttään työssä. Hyvissä käsissä ne kulkivat jotenkin hyvin, ja Rolf osasi ajaa paremmin kuin Van, sillä hän oli "härkäin kanssa kasvanut", jota vastoin jykevät iesjuhdat eivät näyttäneet ymmärtävän Vanin kovin monisanaista vaikka jankkaavaa englantilais-hollantilaista mongerrusta. Jenkin yksinkertaisempi piiskan käyttö ja vähemmät sanat menestyivät niin ilmeisen hyvin, että Van luopui ruoskasta ja vallasta ja antoi härkäparin Rolfin ajettavaksi.

Tavallisesti härkäparin ajaja kulkee "hoo" puolella (vasemmalla puolella) juhtaparin pääpuolessa, huutaen "jii" (oikealle), "hoo" (vasemmalle), "vakoon", "noin ikään", tai "uhua" (seis), säestäen käskyään ruoskan läiskäyksellä, (kuitenkaan lyömättä). Taitamattomat ajajat läiskäyttävät härkiä "hoo" puolelle, kun tahtovat saada ne kääntymään "jii" puolelle, ja päin vastoin. Mutta tunnettu asia on, että hyvät ajajat yleensä käyttävät vähän ruoskaa. Ruoskaa on käytettävä säästäen, muutoin pari menee pilalle. Ei senvuoksi kauaakaan kulunut, ennenkuin Rolf saattoi ohjata niitä kuorman päältä, ajaessaan pellolla ruolta ruolle. Tämä huuto-ohjaus pelasti hänen henkensä, taikka ainakin raajansa, kun hän eräänä aamuna vahingossa putosi kuorman ja härkäparin väliin. Härkäpari oikopäätä karkasi laukkaan, mutta kun hän samalla karjasi "uhua!" niin ne paikalla pysähtyivät ja nuorukainen pelastui. Jos sitä vastoin Van olisi ollut "uhua" huutamassa, niin härkäpari olisi laukannut vinhempään, sillä hänen tapanaan oli säestää jokaista huutoa ruoskan sivalluksella.

Rolf siten saavutti jykeväin ajokkaittensa kunnioituksen, vaikkapa ei juuri lempeäkään. Yhä paremmin hän sai ne valtaansa. Mutta mainittuna kovanonnen aamuna, kun loput ohrista oli katokseen ajettava, Van tuli sisään valittaen: "Voi, mitääst nyt dehrä! Mikääs nyn neovoks! Kon Buck maka pualikualiaan."

Voi surkeutta! Se tosiaan makasi maassa, toisinaan päätään kohotellen, toisinaan aivan litteänä maassa, mölyten ja voihkien vähän väliä.

Rolf oli sattunut neljä vuotta takaperin näkemään aivan samanlaisen tapauksen Reddingissä. Silmien pyörityksen, vatsalihaksien kouristukset, väänteet ja mölyämisen. "Sillä on vatsan väänteitä. Onko teillä inkivääriä?"

"Ei, ei mittä muut ko pehmeet suoppa."

Mitä pehmeällä suovalla ja inkiväärillä oli yhteistä, oli vaikea arvata, ja Rolf ihmetteli, mahtoiko sillä olla jotain salaista rohtovoimaa, josta hänen äitinsä ei tiennytkään.

"Tiedättekö, kasvaako tässä missään lähellä punajalavaa?"

"Kyll mnää dierä."

"Keittäkää sitten sen kuorta sangollinen, minä lähden hakemaan piparminttua." Jalavankuorta keitettiin padan täysi, siitä tuli ruskeata lientä. Pipariminttu kuivatettiin hellalla, kunnes se voitiin jauhaa hienoksi, ja se sekotettiin jalavaliemeen. Löydettiin vähän rikkiäkin ja soodaa, niitä sekotettiin joukkoon väetteeksi, ja sitten riennettiin takaisin pellolle suuren avuttoman elukan luo.

Buck parka näytti nyt olevan vielä huonompi entistään. Se makasi kyljellään, selkä koukussa, vähän väliä mölyten ja väännähdellen. Mutta apu oli nyt lähellä, ainakin miesten mielestä. Läkkipeltisellä napolla he koettivat kaataa rohtoaan sairaan avoimeen suuhun, mutta tämä osotti niin huonoa ymmärrystä, että loputkin voimansa kooten puhalsi napon sisällyksen vasten heidän kasvojaan. Yritettiin monta kertaa, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Elukka sitten, ikäänkuin suutahtaen, heilautti kuonoaan, niin että nappo lensi hyvän matkan päähän. Sitten he koettivat toista tavallista keinoa, sekottivat rohtonsa lesepöperöön. Lesepöperöön — voiko härälle tarjota parempaa herkkua? — mutta Buck ei ollut siitä välittävinäänkään, ja kun sitä tyrkyttämällä tyrkytettiin, niin se heilautti kuonoaan, niin että astia mukelsi nurin ja lesepöperö valui pitkin kenttää.

Miehet silloin tuumasivat, että he ehkä saisivat juoman sen kurkkuun tyrkytetyksi, jos vaan voisivat sen päätä kohottaa. He siis vipusivat härän kuonoa ylemmäksi, yrittivät jälleen avata sen kitaa ja tukkia siihen lesepöperöä, mutta Buckpa samalla kavahtikin jaloilleen, ikäänkuin olisi koko tauti ollut paljasta teeskentelyä, ja laukkasi navettaan, minkä pääsi, ei pysähtynyt, ennenkun oli hinkalossaan, mutta paiskautui siellä jälleen kyljelleen ja sai entiset kouristukset.

Hyvin tavallista on, että härät teeskentelevät sairautta, mutta tämä näytti kuin näyttikin olevan todellista. Näytti kuin näyttikin siltä, ettei juhta enää siitä nousisi, ja että ainakin osa sadosta sen takia menetettäisiin.

Mutta navetassa voitiin mukavammin tehdä uusi yritys. Härkä kytkettiin ja pää vivuttiin korkealle, niin että kuono oli paljoa ylempänä hartialapoja. Nyt näytti helpommalta valaa rohdot sen pitkään, jyrkästi viettävään kurkkuun. Mutta se piti kuonoaan tiukkaan kiinni ja sen mikä sieramiin valui se puhalsi pitkän matkan päähän, ja kärsivä elukka vääntelihe kytkyessään niin, että lopulta olisi luullut sen tukehtuvan.

Sekä miehet että juhta uupuivat tässä tappelussa, mutta elukka ei näyttänyt siitä paranevan, vaan päin vastoin käyvän vielä huonommaksi.

"Jopa jotain", sanoi Rolf, "paljon minä olen nähnyt juonikkaita härkiä, mutta en tuommoista härkäilijää vielä milloinkaan, ja mennyttä se on, se on varma, ellemme saa siihen pian tuota myrkkyä."

Härkien elämää ei tunnettu niin tarkkaan kuin hevosten, sillä maanviljelijät tavallisesti pitivät niitä vain hätävarana, joitten sijaan hankittaisiin hevosia, heti kun varat kannattivat. Härät olivat niin voimalliset, ja ne tulivat toimeen viljattakin, kun heinät olivat hyviä; ne eivät koskaan päätään kadottaneet johonkin suon silmään, ne vetivät auraa vakaasti ja tasaisesti, välittämättä paljoa kivistä tai kannoista. Mutta ne kulkivat niin epätoivoisen hitaasti ja olivat ainiaan kujeita täynnään. Kun Bright oli juonikkaampi, niin valjastettiin se tavallisesti vasemmalle puolelle, ollakseen lähempänä ajajaa. Tavallisesti Rolf sai Buckin helposti hallituksi, mutta nyt näytti asema kerrassaan epätoivoiselta. Hän muisteli mielessään Reddingin aikojaan ja ukko Eli Goochia, viisasta härkämiestä, ja tuumaili ja aprikoi, mitähän hän olisi tehnyt tämmöisessä tapauksessa. Siinä istuessaan hän huomasi, kuinka sairas härkä kurotteli päätään ja salavihkaa nuolasi suuhunsa lesepöperöä, jota oli varissut sen iestoverin astiasta. Rolfin kasvoille ilmestyi hymy. "Se on juuri sinun tapaistasi. Sinun mielestäsi ei mikään muu maistu hyvältä kuin varastettu tavara. No hyvä, saadaanpa nähdä." Hän sekotti taas lesepöperöön aimo annoksen rohtojaan. Sitten hän sitoi Brightin pään, niin ettei se ulottunut maahan, ja asetti lesepöntön puolitiehen molempien härkien väliin. "No hyvästi sitten, Bright", hän sanoi kuin muodon vuoksi ja lähti pois navetasta, mutta katseli sitten seinänraosta. Buck keksi, että tässä oli hyvä tilaisuus varastaa Brightiltä. Se vilkasi ympärilleen; sepä sattui hyvästi, ajaja oli mennyt matkoihinsa. Se kurotti varovasti päätään, haisteli ja heilautti sitten pitkään kieltään ulos suustaan, maistaakseen toverinsa astiasta. Mutta samalla Rolf päästi huudon ja juoksi sisään. "Ahaa, sinä vanha rosvo! Annappas sen olla vaan, se on Brightin osa."

Sairas härkä vakautui nyt omaan hinkaloonsa ja pysyi jonkun aikaa alallaan, sillä välin kun Rolf taas meni raolle katsomaan. Mutta kun ei muutamaan minuttiin kuulunut mitään, niin se jälleen ojensi kuonoaan ja kieltään, nielasi äkkipikaa yhden suuntäyden rohtosekotusta, samalla Rolf päästi huudon ja juoksi ruoska kädessä navettaan varasta kurittamaan. Bright parka, se pinnisteli ja kurotteli, päästäkseen maistamaan viettelevää pöperöä, ja siten tietämättään auttoi Rolfin juonta, sillä Buck ei tietysti voinut muuta luulla, kuin että se kovasti himoitsi tuota leserohtopöperöä.

Läimähytettyään Buckia moniaan kerran ruoskalla Rolf taas poistui. Sairas härkä taas odotti jonkun aikaa hiljaa alallaan ja sitten ahnaan kiireisesti kurotti päätään, hotasi suuhunsa, mitä pöntössä oli, tyhjensi sen kerrassaan; jonka nähdessään Rolf taas juoksi sisään ja antoi sille piiskasta vielä vähän voitelua, vastaisenkin varalta.

Rohdot tietysti tehosivat, kuinkapa eivät semmoiset rohdot olisi tehonneet, ja seuraavana aamuna Buck oli päässyt mahavaivoistaan. Se oli entisellään, vaikkapa sangen janoissaan ja vielä vähän heikkokin; mutta tarkkaan tutkittuaan sitä Van sanoi: "Kyll vaa snää näytä oleva entiselläs, ekkäs juoness näy oleva Brightii huanompp."