"Punakuu" (elokuu) seuraa "ukkoskuuta", ja sen toisen viikon alkupäivinä Rolf ja Van, vedättäessään latoon ohria ja tutkiessaan oliko kaura jo kypsää, hätkähtivät, kun kanakopista kuului mitä kamalin elämä. Kauhea surma ilmeisestikin oli taas liikkeellä ja apuun rientäessään Rolf kuuli kovaa vihaista haukuntaa. Sitten hyökkäsi sieltä villipeto, suussaan kuollut "kaakotusosaston" jäsen, mutta pudotti saaliinsa haukkuakseen ja hypelläkseen "apuosastoa" vastaan hurjilla riemunosotuksilla, huolimatta Rolfin vihastuneesta huudosta: "Skookum, sinä pikku roisto!"
Niin tosiaankin! Kuonab oli palannut, se on: hän oli vielä järvenrannassa, ja Skookum oli rientänyt etukäteen saadakseen paikalla maistaa tämän sivistyskeskustan iloja ja nautinnoita, odottamatta tervehtimisen muodollisuuksia, taikka edes kuivin jaloin maalle pääsyä.
Seuraava kohtaus oli — iso pitkä paalu, pitkä luja kahle ja pieni murheellinen koira.
"Hoi, Kuonab, löysitkö heimosi? Oliko matka hauska?"
"Ugh", vastasi intiani, eikä muuta mitään, ja monta päivää kului, ennenkuin ukko hänelle kertoi pohjolan matkastaan.
Kuonabia viehätti paljoa enemmän matka Albanyyn Van Cortlandtia noutamaan kuin elon korjuu, jonka vuoksi asiat sovittiin sen mukaan. Callanin ohra oli kuhiloitu; jos he kaikki kolme auttoivat Callania kolme päivää, niin Callan olisi heille velkaa yhdeksästä, ja niin siis sovittiin.
Pian sitten jälleen sanottiin jäähyväiset ja Rolf, Kuonab ja pikku Skookum koira lähtivät Schroon jokea laskemaan yhtymäkohdalle, johon he jättivät "kätköön" ostamansa tarpeet, ja sitten yhä leviävää Hudsonia Albanyyn.
Rolf oli kahdesti kulkenut sen tien, Kuonab ei milloinkaan ennen, mutta hänen vesinenänsä oli niin tarkka, koskien ja taivalluksien vaisto punaisessa miehessä niin voimallinen, että monesti olikin hän laskumiehenä. "Tuosta kulkee väylä, sillä siitä sen täytyy kulkea"; "tässä on vettä vahvalta, kun on niin kapeata", "tuo koski on vaarallinen, koska taivallustie on niin vahvasti kuljettu"; "tuon me laskemme, sillä minä näen sen", taikka "koska ei ole taivalluspolkua" j.n.e. Kolme yötä nukuttiin matkalla, ja punakuun puolivälissä oli kahdeksankymmenen mailin matka kuljettu ja kanuu laski Pietari Vandamin rantaan. Jos Kuonabilla ehkä oli hetken johdosta mitään erikoisia tunteita, niin peitti hän ne täydelleen vaskenkarvaisen ulkomuodon alle silmänkään värähtämättä.
Heidän kokemuksiinsa Albanyssa kuului käynti kuvernörin puheilla ja yhteentörmäys kookkaan rehentelevän jokirosvon kanssa, joka nähdessään yksinäisen ja rauhallisen näköisen intianin, varta vasten poikkesi häntä odottamaan; ja kun vihdoin Kuonabin puukko välähti tupesta, niin hänen olisi voinut käydä huonosti, sillä paikalla oli paljon jätkiä, ellei uusi tuttavuus kuvernörin pojan kanssa olisi häntä pelastanut. Mutta jäykkä Vandam sattui tulemaan paikalle juuri pahimmalla hetkellä varottamaan pientä roskajoukkoa: "Ettekö tiedä että tämä on Van Cortlandtin opas?" Kun joukko kuuli, että kuvernöri ja Vandam olivat Kuonabin puolella, niin sekin paikalla kävi hänen puolelleen, ja jätkää nakkelivat lialla hänen omat ystävänsä, kun hän lipitti pakoon. Mutta suuret olivat Skookuminkin ansiot, sillä juuri vaarallisimmalla hetkellä se hyökkäsi kiinni roikaleen paljaaseen lihavaan pohkeeseen, semmoisella hämmästelevällä vaikutuksella, että pohkeiden omistaja paikalla kavahti taapäin, eikä Kuonabin puukko sattunutkaan. Kahakka näin väleen päättyi ja Kuonab pisti taas puukon tuppeensa, halveksien koko väkijoukkoa ennen tappelua, sen aikana ja sen jälkeenkin. Ei silloin, vaan monta päivää myöhemmin hän sanoi vastustajastaan: "Hän oli suupaltti; hän oli pelkoa täynnä."
Vaikka takaliston metsiin ei ollut kuin kolmekymmentä mailia, eikä rikkomattomiin saloihin sataakaan, niin tiesi nuori Henry van Cortlandt kuitenkin uskomattoman vähän metsistä ja niiden elämästä. Hän kuului kaupungin hienoimpaan hienostoon, ja sen tapana oli olla olevinaan niin tietämätön kuin suinkin metsien maailmasta ja sen elämästä. Mutta hänellä oli paljon tervettä järkeä hätävaraksi, ja loistavana esimerkkinä itse Washington, joka oli yhtä tuttava kansansa edustuskunnassa, armeijan kenttäleirissä, loistavassa tanssisalissa ja intianien metsästysmajoissa, joka koko elämällään osotti, että täydelliseen miehuuteen kuuluu hengen, siveyden ja ruumiin sopusointuinen kehitys.
Van Cortlandtin kasvatus oli saanut vähän liiaksi vaikutusta ajan ultra-klassillisesta suunnasta, ja sen vuoksi Kuonab hänen käsityksissään oli enemmänkin goottilaisen vallottajan Alarikin asemies taikka Xenofonin joukon soturi kuin ilmielävä ja mieltäkiinnittävä Amerikan alkuasukas, jäsenikkään, valppaan metsämiehen perikuva, menneen alkuperäisemmän ajan salaperäisen luonnonuskonnon edustaja. Kookas Rolf sinisine silmineen, ruskeine kiharine hiuksineen hänen mielestään muistutti enemmän nuorta Akillesta kuin Amerikan parasta nuorisoa, puhtaampia, terveempiä ja paljoa korkeampia ihanteita ja käsitteitä kuin Akilleen sokeimmatkaan ihailijat ovat voineet hänelle omistaa. Tämä melkein muistuttaa Wordsworthia ja Southeyta, molempia samanaikaisia englantilaisia runoilijoita. Kuulun Southeyn täytyi välttämättä lähteä vanhaan Intiaan saakka etsimään aineksia kaksitoistaosaiseen runoteokseensa, jota harva viitsii avatakaan; tuntematon Wordsworth kirjoitti oman aikansa asioista, kotikuusen kuiskehia ja hänen runonsa ovat kuolemattomat.
Lauloiko Homeros vanhoista Egyptiläisistä? Taikka kirjottiko Thackeray romaneja Babylonian asukkaista? Vanha on se sokeus ja vanha on seinäkin, johon voi päänsä juosta. Ainoastaan ne, jotka etsivät intoa pyhitetystä näköä antavasta savesta ja näkevät jalkainsa edessä hohtavan tien, eivät juokse päätään mihinkään seinään, vaan kiipeävät turvallisesti korkeuksiin. Henry van Cortlandt oli mies, jolla oli oivallisia ominaisuuksia, kaikenlaisia avuja, mutta siitä huolimatta häntä oli opetettu alati elämään menneisyydessä. Hänen silmänsä tarvitsivat vielä avausta. Elävä nykyisyys ei vielä kuulunut hänelle, hänen oli se vasta vallattava.
Nuori lakimies oli koonnut matkatarpeitaan Vandamin varastohuoneeseen, sillä huolimatta ystävien pilkasta hän tiesi, että Rolf palaisi häntä hakemaan.
Kun Rolf näki sen tavarapinon, joka siitä oli keräytynyt, niin hän vähän aikaa tuijotti siihen kauhistuneena, katsoi sitten Vandamiin, jonka jälkeen he yhdessä purskahtivat nauruun. Siinä oli kaikkea, mitä ajatella saattoi, kevyttä taloudenpitoa ja ankaraa tohtoroimista varten oli tuolejakin, pesukaappi, seinäpeili, huhmaro petkeleineen. Tuskin tämä tavarain paljous olisi mahtunut kuuteen kanuuhun.
"Ei se ole niin paljoa nuoren herran kuin hänen äitinsä syytä", selitti Iso-Pekka. "Alussa minä koetin esitellä sitä heille, mutta se oli suotta; sanoinpa siis: 'No, kantakaa sitten vain niin paljon kuin huoneeseen mahtuu.' Minä käyn syrjästä katselemaan, kuinka sinä tästä suoriudut, niin saanpa hyvän naurun."
"Fiuu, fiuuu — f-i-u-u-u-u", vihelteli Rolf eikä saanut vastatuksi sanaakaan. Mutta viimein hän muisti: "No hyvä, aina sitä on jokin tie. Näyttihän minusta ainakin hän sangen järkevältä. Saammepa nähdä."
Ja olikin tie, ja se oli helppo, sillä salaisessa kokouksessa Rolf, Pekka ja Van Cortlandt yhdessä erottivat kaikki tarpeelliset esineet. Pienen teltan, peittoja, varavaatteita, pyssyt, ampumatarpeet, hienompia ruokatavaroita kolmeksi kuukaudeksi, vähän rohtoja ja muodonsievistystarpeita. Siitäkin tuli sangen kunnollinen venekuorma, mutta tämä ei ollut mitään verrattuna siihen tavaravuoreen, joka jäi jäljelle.
"No nyt, Mr van Cortlandt", sanoi Rolf, "olkaa hyvä ja sanokaa äidillenne, että nyt otamme mukaan vain nämä, voidaksemme matkata sukkelammin, ja että lähetämme jäljelle jääneitä tavaroita noutamaan, kun niitä tarvitaan."
Iso-Pekka rauhallisesti naurahti. "Hyvä! Minä ihmettelin, kuinka hän tästä suoriutuisi."
Kuvernöri rouvansa kanssa tuli itse rantaan saattamaan, kun he lähtivät. Rantaan sen vuoksi kokoontui paljon väkeä. Äiti ei ollut milloinkaan ennen huomannut kuinka hatara alus kanuu on. Hän varotti poikaansa, ettei tämä lähtisi koskaan yksin vesille, että hän vaan muistaisi voidella rintaansa sillä voiteella, jonka hän oli valmistanut niin kuuluisan reseptin mukaan, joka oli aikanaan pelastanut vanhan kuvernöri Stuyvesantin hengen, ja että hänen piti palata kotiin paikalla, jos kylmettyisi; ja että hänen piti ensi leiripaikalla odottaa, kunnes loput tavaroista saapuisivat, ja (kuiskaten) "karta tuota kamalaa punaista intiania ja hänen puukkoaan, ja muista aina kaikille sanoa, kuka olet, ja kirjota säännöllisesti, eläkä unhota ottaa kalomeliasi joka maanantai, keskiviikko ja perjantai, vaihdellen kiinakuoren kanssa, jota otat tiistaina, perjantaina ja lauantaina, ja merilöökkiä sunnuntaina, paitsi joka toinen viikko, jolloin tiistaina, perjantaina ja sunnuntaina otat rabarberia ja kissanminttuteetä, paitsi täysikuun aikana, jolloin kissanmintun asemesta otat bergamottia ja merilöökin sijasta opodeldokkia, jossa on pidetty viikko rautanaulaa."
Henryä syleiltiin, Rolfin kättä pudistettiin, Kuonabille päätä nyökättiin, Skookumia ei huomattukaan, joka olikin viisainta; sitten soma kanuu ulkoni rannasta. Sydämellisten hurraahuutojen ja jäähyväistoivotusten raikuessa se kääntyi päin virtaa, kokka kohti pohjoista.
Rantasillalla seisoi äiti nenäliina silmillään, ja itki ajatellessaan, että hänen poikansa nyt oli menossa kauas, kauas kodista ja ystävistä, rakkaasta sivistyneestä ja hienostuneesta Albanysta kauas, kauas syrjäisiin, raakoihin, tiettömiin seutuihin, melkeinpä aina Champlain järven rannoille.
Nuori Van Cortlandt, sukkajalassa kuusi jalkaa kaksi tuumaa ja rinnan ympäri kolmekymmentäneljä tuumaa, oli, kuten Rolf sanoi monien aikain kuluttua, "mainion hyvää raaka-ainetta, mutta mainion raakaa". Ne kaksi vuotta, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän opintonsa päätti, puolet tästä ajasta lakitiedettä lukien, eivät olleet muuta aikaan saaneet kuin tehneet hänestä ruumiillisesti velttiön, vaikkapa samalla seuraelämän tähden. Mutta hänen henkinen kokoomuksensa oli parempi kuin hyvä; se sisälsi suuria toiveita. Häneltä ei puuttunut rohkeutta, sen enempää kuin älyäkään, ja se tie, jonka hän nyt oli valinnut, oli epäilemättä varmin tie miehuuteen.
Rolf ei ollut tullut ajatelleeksikaan, kuinka paljon maamies-, metsämies-, koskimies -retkeilijän kuitenkin täytyy tietää, ennenkuin nyt tavatessaan miehen, joka ei tiennyt mitään; hän ei ollut uneksinutkaan, kuinka monella tavalla sama asia voidaan väärin tehdä, ennenkun hän nyt näki uuden toverinsa yrittävän.
Ei ole toista yksinkertaista asiaa, joka täydellisemmin koettelisi miehen erämiestietoja kuin tulen tekeminen. Kymmmenkunta on hyvää keinoa ja tuhatkunta huonoa. Se joka voi kolmenakymmenenä päivänä peräkkäin sytyttää kolmekymmentä nuotiotulta kolmellakymmenellä tulitikulla taikka kolmellakymmenellä tuluskipunalla, on tunnustettava taitavaksi erämieheksi, sillä se kysyy monen vuoden kokemusta ja taitoa.
Kun Kuonab ja Rolf palasivat kanuulle, kannettuaan kumpikin taakkansa ensimäisen pienen taivalluksen poikki, huomasivat he Van Cortlandtin tekevän tulta, jota varten hän oli koonnut suuren tiuhan pinon pieniä, enimmäkseen märkiä ja tuoreita puita. Tuluksia hän osasi käyttää, sillä ne olivat siihen aikaan yleinen keino joka taloudessa. Lapsesta pitäen hän oli kotonaan sytyttänyt kynttilän tällä alkuperäisellä tavalla. Kun kaikki puut olivat kasassa, niin hän iski piikivellä kipinän sytykkeeseen, jota samalla pidetään kädessä, puhalsi kipinän liekiksi, pisti sen kahden märän puun väliin ja odotti, että kaikki nyt leimahtaisivat tuleen, ja ihmetteli sitten, miksi pieni liekki paikalla sammui, vaikka hän olisi kuinka monta kertaa yrittänyt.
Molempien erämiesten palatessa Van Cortlandt sanoi: "Se ei näytä palavan." Intiani kääntyi sanattomassa halveksimisessaan. Rolfin oli hyvin vaikea pysyä kohteliaisuuden muodoissa, kunnes hän tuli ajatelleeksi: "Varmaan minä näytin yhtä suurelta houkalta hänen maailmassaan Albanyssa."
"Nähkääs", hän sanoi, "tuore ja märkä puu eivät kelpaa, mutta tuolla on koivuntuohta ja tuolla männynjuurakko." Hän otti kirveensä, hakkasi juurakosta muutamia pilkkeitä ja vuoli sitten puukollaan kustakin lastukuontalon. Yhden kalikan, joka oli niin pihkainen, ettei sitä voinut vuolla, hän kirveenhamaralla musersi pieniksi pilasteiksi. Saatuaan kourallisen repaleiksi riivittyä tuohta hän oli valmis koettamaan. Hän iski piillä kipunan, puhalsi sytykkeen liekkiin ja tällä liekillä sytytti tuohet, tuohella männyn pilasteet, ja tuota pikaa oli siitä virinnyt hilpeä tuli. Kuonab ei osottanut Van Cortlandtille edes sitä kunniaa, että olisi tuleen käyttänyt hänen puitaan. Hän hakkasi kasvavan haavan vesan ja teki vihannista karahkoista lieden Rolfin virittämän tulen ympärille, ja muutamassa minutissa ateria oli valmiiksi keitetty.
Van Cortlandt ei suinkaan ollut tyhmä; tämä vaan oli kaikki hänelle niin uutta. Mutta nyt hänen huomionsa kiintyi tulen tekemiseen, ja kauan ennenkun he olivat saapuneet ylämaan mökilleen, hän oli sen oppinut, oppinut metsätiedon ensimäisen taidon — hän osasi rakentaa ja sytyttää tulen. Ja kun hän, monen viikon kuluttua, oppi vielä tavallisen tulen keinon lisäksi tekemään tulta kahta kalikkaakin hieromalla, niin oli hänen ilon maljansa täynnään. Hän tunsi olevansa opin tiellä.
Vakaasti aikoen olla kaikessa mukana hän nyt meloi kaiken päivää; alussa voimallisesti, sitten koneentapaisesti, lopulta heikosti ja vaivoin. Myöhään iltapäivällä oli kuljettava ensimäisen pitkän taipaleen poikki, jota oli neljännesmaili. Rolf otti sata naulaa, Kuonab puolta enemmän, Van Cortlandt hitaasti kompuroi heidän jäljessään, rohtorasiaansa ja melaansa kantaen. Sen yön hän mukavalla patjallaan nukkui sanomattoman uupumuksen unta. Seuraavana päivänä hän ei tehnyt juuri mitään, eikä puhunut mitään. Alkoi sataa; hän aukaisi mahdottoman suuren sateenvarjon ja kyykki sen alla, kunnes myrsky oli tauonnut. Mutta kolmantena päivänä hän alkoi uudelleen osottaa elonmerkkejä, ja ennenkuin he olivat viidentenä matkapäivänä päässeet Schroonin suulle, oli hänen nuori vartalonsa jo alkanut ylämaan elvyttävässä ilmassa verestyä.
Oli aivan selvää, etteivät he voineet ottaa mukaansa puoliakaan niistä tavaroista, jotka he olivat menomatkalla kätkeneet Schroon joen suuhun. Tavarat oli sen vuoksi uudelleen erotettavat ja osa jätettävä edelleen kätköön, kunnes jouduttaisiin toinen kerta käymään niitä noutamassa.
Kun he sinä iltana istuivat kuudennen nuotiotulensa ääressä, niin Van Cortlandt muisteli viime päivien vaiheita, ja niitä oli hänen mielestään ollut monta, siitä kun hän kotoa lähti. Hän tunsi itsensä paljoa vanhemmaksi ja voimallisemmaksi. Joki, kanuu, toverit eivät enää tuntuneet hänestä niin vierailta, vaan ne alkoivat olla hänelle hyvin tuttavat; ja hyvillään näistä voitoistaan hän laski kätensä Skookumin päälle, joka nukkui vieressä, mutta sai vastaukseksi äreän murauksen samalla kun tämä tärkeä eläin nousi ja siirtyi kokonaan toiselle puolen tulta. Harvoin on pieni koira jyrkemmin näsäyttänyt isoa miestä. "Ei Skookumille voi niin tehdä; teidän täytyy odottaa, kunnes sen aika on tullut", sanoi Rolf.
Matka Hudsonin latvoille pahoine virtoineen ja monine taivalluksineen oli jotenkin saman laatuinen kuin ennenkin. Sitten he saapuivat kotkanpesälle ja Jesup-joen tyynemmälle vedelle ja ilman mainittavampaa tapausta oman mökkinsä rantaan. Tunne siitä, että oltiin "jälleen kotona", valtasi joka mielen ja kaikki olivat hyvillään.
"Ettekö Te ole terve?" kysyi Rolf eräänä kirkkaana kalomeli-aamuna, nähdessään Van Cortlandtin valmistelevan jokapäiväistä rohtoannostaan.
"Kah, miks'en? Voin mainiosti, ja päivä päivältä yhä paremmin", vastasi kysytty hyväntuulisesti.
"Mitä minä tietäisin, mutta äitini tapana oli sanoa: 'Rohdot ovat semmoisia aineita, että sairaasta ne tekevät terveen, terveestä sairaan'."
"Minun äitini ja teidän äitinne olisivat paikalla joutuneet riitaan, sen voitte arvata. M-u-t-t-a" hän lisäsi hitaasti, kuin asiaa punniten, silmissään leikkisä välähdys, "jos asioita arvosteltaisiin sen mukaan, mitkä seuraukset ovat, niin pelkäänpä, että teidän äitinne helposti voittaisi", ja hän laski pitkän, laihan, näiveän kätensä kasvavan nuorukaisen leveän, voimakkaan käden viereen.
"Ukko Sylvanne taisi osata melkein oikeaan, kun hän sanoi: 'Ei muita sairaita olekaan kuin ne, jotka luulevat itseään sairaiksi'," sanoi Rolf.
"Ehkä minun pitäisi ruveta vähentämään", vastasi Van Cortlandt. Mutta vähentäminen sitten tapahtuikin sangen äkkiä. Ennen viikonkaan kulumista he arvelivat parhaaksi lähteä hakemaan tavaroita, jotka oli Schroonin suulle kätketty, ettei niille ennättäisi tulla vahinkoa. Ei oikeastaan ollut syytä ottaa Van Cortlandtia matkalle mukaan, mutta ei häntä voitu yksinkään jättää. Hän siis tuli mukaan. Rohtojaan hän oli nauttinut varsin säännöllisesti — kalomelia, rabarberia, kalomelia, rabarberia, merilöökkiä —, mutta Rolfin huomautus painui hänen mieleensä niinkuin tulipommi lävistää pärekaton ja laskee valoa ja saa aikaan mullistuksen.
Tämä aamu sattui olemaan rabarberiaamu. Van Cortlandt joi aamujuomansa, tukki sitten huolellisesti pullon, pisti sen laatikkoon muitten pullojen sekaan ja laatikko nostettiin keskelle kanuuta. "Hyvilläni minä olen, kun se loppuu", hän sanoi miettiväisesti, "en luule sitä nyt tarvitsevani. Toisinaan toivon, että voisin kokonaan luopua niistä kaikista."
Tätä juuri Rolf oli toivonut. Ilman semmoista huomautusta hän ei olisi uskaltanut tehdä mitä teki. Hän nakkasi telttavaatteen keskelle kanuuta, niin että kiikkerä alus siitä pahasti kallistui toiselle laidalleen. "Tuo ei käy päinsä", hän huomautti, nosti sitten pois useita tavaroita, rohtolaatikon niitten mukana, laski ne rannalle pensaitten alle, ja nostaessaan tavarat taas veneeseen takaisin tahallaan unohti rohtolaatikon.
Kun Van Cortlandt seuraavana aamuna nousi kalomeliaan valmistamaan, niin hän säikähtyi, kun ei löytänytkään laatikkoa.
"Mieleeni juolahtaa", sanoi Rolf, "että viime kerran näin sen sillä paikalla, jossa kanuun kuormaa korjasimme."
Niin sinne se varmaan oli jäänyt. Vanin täytyi elää joku aika aivan rohdotonna. Se häntä pelotti, melkein kuin nuorta uimaria, joka huomaa korkkipussien karanneen; mutta samoin kuin uimaria, samoin rohkaisi tämä häntäkin tulemaan toimeen ilman. Ja niin Van huomasi, että hän osasi uida ilmankin korkkipusseja.
Nopeaan sujui matka virran mukana, ja viikon kuluttua he palasivat tavaroineen.
Rohtolaatikko löytyi samasta paikasta, johon se oli jätettykin. Van Cortlandt otti sen maasta lammasmaisesti hymähtäen, heidän istahtaessaan syömään illallista. Rolf ei kauan viivytellyt, ennenkuin sanoi: "Muistan kerran nähneeni kolme haukanpoikasta samassa pesässä. Emä opetti niitä lentämään. Kaksi lähti mielisuosiolla, ja pian ne puikkelehtivat puiden latvoissa. Kolmas pelkäsi. Se sanoi: 'Ei äiti, minä en ole koskaan lentänyt, ja minä pelkään, että minä tapan itseni jos koetan'. Emä lopulta suuttui ja nakkasi sen pesästä. Paikalla kun se tunsi pudonneensa se levitti siipensä pelastuakseen. Siivissä ei ollut mitään vikaa, ja paljoa ennenkuin oli maahan pudonnut, se jo lensi."
Van Cortlandtin tulo oli pakottanut erämiehet rakentamaan uuden ja paljoa suuremman mökin. Heidän pohjatessaan sitä sanoi asianajaja: "Minä teidän sijassanne tekisin sen paljoa suuremman, kaksikymmentä kertaa kolmekymmentä jalkaa, ja rakentaisin siihen suuren kiviuunin.
"Miksi niin?"
"Ehkä minä vielä palaan takaisin ja tuon jonkun toverin kerallani."
Rolf katsoi häneen vakaasti. Sehän oli tärkeä mahdollisuus, joka olisi ollut huomioon otettava, mutta ilman vetojuhtaa oli niin suuria hirsiä vaikea käsitellä. Uuden mökin mitoiksi sen vuoksi tuli viisitoista ja kaksikymmentä jalkaa, ja kahdenkinkymmenen jalan hirsiä oli kyllä vaikea liikutella. Van Cortlandt suurella huolella sisusti majan, rakensi koivuista kaksi valkoista laveria, pani balsamipuun oksista patjat, niiniset matot lattialle.
Ensimäisen uupumuksen jälkeen hän oli nopeaan vahvistunut sen jälkeen kun oli rohtojen syömisen heittänyt, ja nyt hän perehtymistään perehtyi heidän elämäänsä, muuttui heikäläiseksi. Mutta Kuonab ei häntä suvainnut. Se tulenteko ja monta muuta samanlaista tapausta oli saanut hänen arvonsa laskemaan nollaakin alemmaksi punaisen miehen silmissä. Kun hän oppi tulta tekemään kahdella kalikalla, niin hänen arvonsa hiukan nousi; mutta sen jälkeen se oli taas vähän alentunut, melkein joka päivä, ja nyt sattui tapaus, joka sai sen laskemaan vielä alkuperäistäkin alhaista kantaansa alemmaksi.
Huolimatta ihmeteltävästä uutteruudestaan Van Cortlandtin yritykset saada valkohäntähirvi ammutuksi olivat turhat. Tämä oli masentava ja surullinen tosiasia, sillä intiani sen vuoksi silminnähtävästi halveksi häntä, ei tosin teoissa sitä osottanut, mutta väitteli kuitenkin Vania, eikä ollut koskaan häntä huomaavinaan; ja Van taas luuli huomanneensa, että ilman tätä ja tuota ja muuta laiminlyöntiä Kuonabin puolelta hän itse ehkä olisi tehnyt niin ja niin.
Asiaa parantaakseen Rolf kerran kahden kesken sanoi intianille: "Emmekö voisi jollain tavalla antaa hänelle hirveä?"
"Hmh," vastasi Kuonab, jota ehdotus näytti huvittavan.
"Minä olen kuullut tuosta tuulastuskeinosta, osaatteko te panna sen toimeen?"
"Ugh!"
Ryhdyttiin siis puuhaan.
Kuonab teki laatikon, jonka hän täytti hiekalla. Kolmelle puolelle hän asetti kaarnalaidat, kahdeksaatoista tuumaa korkeat, ja keskelle hän teki männynoksista soihdun, sytykkeeksi hienoa koivuntuohta. Tavallisesti tätä laitosta pidetään veneen keulassa, ja urheilija sitten sytyttää sen oikealla hetkellä. Mutta Kuonab ei luottanut Vaniin sytyttäjänä, hän asetti tämän vanhanaikaisen valonsyytäjän eteensä tuhdolle veneen peräpuoleen, mutta siten, että avoin laita oli käännettynä viistoon eteenpäin.
Suunnitelma on se, että kuljetaan pitkin järven rantaa pimeän tullen, siihen aikaan kun valkohäntähirvet tulevat rannalle juomaan ja syömään ulpukanlehtiä. Paikalla kun äänestä havaitaan hirvien olopaikka, niin kanuu ääneti melotaan paikalle, soihtu sytytetään ja valkohäntähirvi pysähtyy ihmettelemään tätä kummaa auringonnousua; sen ruumista ei tavallisesti näy hämärässä valossa, mutta silmät heijastavat loistetta kuin kaksi lamppua ja nyt pyssymies suorittaa osansa raehaulipanoksella. Se on helpoin ja epäurheilumaisinkin kaikista pyydystavoista. Se on jo kauan ollut laitonkin; ja se oli paha varsinkin siitä syystä, että sen uhriksi tavallisesti joutuivat naaraat ja vasikat.
Mutta nyt se näytti oikealta keinolta pelastaa Van Cortlandtin metsämieskunnia.
He siis lähtivät; Vanilla oli aseena kaksipiippuinen haulikkonsa ja vyöllään mahdoton koristettu metsästyspuukko, Vanin mielestä metsämiehen paras tunnusase, Kuonabin mielestä houkan lelu. Rolf jäi mökille.
He lähtivät pimeän tultua matkaan, heikko itätuuli pakotti heitä soutamaan itärantaa pitkin, etteivät hirvet saaneet heistä hajua. Heidän hiljaa liukuessaan järven poikki keksi oppaan nopea silmä pinnalla pitkän juovan hienon tuulenkareen poikki, — se varmaankin oli jonkun suuren eläimen, todenmukaisimmin valkohäntähirven vanavesi. Hyvä onni. Antaen vauhtia minkä jaksoi hän kiidätti kanuun sen jälkeen ja kolmen neljän minutin kuluttua he keksivät suuren tumman eläimen, joka nopeaan pyrki pakoon, mutta se oli matala vedessä eikä sillä ollut sarvia. He eivät voineet käsittää, mikä se mahtoi olla. Van istui kiihkeästi tähyten, pyssy kädessään, mutta kanuu kulki uivan eläimen yli; se katosi keulan alle ja seuraavassa silmänräpäyksessä tuoksahti laidan yli valtava musta kalastaja-näätä.
"Puukolla," huusi Kuonab, tulisessa tuskassa peläten, että Van ampuisi ja puhkaisisi kanuun.
Kalastajanäätä hyökkäsi oikopäätä asianajajan kimppuun, kähisten ja möristen kuin karhu.
Van tarttui puukkoonsa ja sitten alkoi mitä ihmeellisin tappelu; torjuen hyökkääjää päältään niin etäälle kuin saattoi, hän pisti ja pisti sitä pitkällä veitsellään. Mutta näätäpä näytti olevan kuin rautapaidassa. Puukko joko livahti syrjään, taikka tökkäsi kerrassaan kerta toisensa jälkeen, ja hurja vikkelä peto luikerteli, tappeli, kynsi ja repi ja oli jo haavottanut asianajajaa kymmeneen paikkaan. Jäb, jäb, Van suotta pisti ja sohi. Näätä näytti vain enemmän raivostuvan ja voimistuvan. Se puri Vanin sääreen kiinni heti polven alapuolelle, ja ärhenteli ja repi kuin bulldoggi. Van kävi kahden käden sen kurkkuun kiinni ja kuristi koko voimallaan. Peto lopulta hellitti ja kavahti taapäin, tehdäkseen uuden hyökkäyksen, nyt Kuonab huomasi tilaisuuden ja iski sitä melalla kuonoon, niin että se käpertyi. Näätä mukelti eteenpäin; Van väisti, muka uuden hyökkäyksen välttääkseen, ja samalla kanuu kaatui ja he olivat kaikki järvessä uimassa henkensä edestä.
Onneksi he kuitenkin olivat ajautuneet länsirannalle, eikä vettä ollut kuin vajaata kuusi jalkaa. Kuonab siis ui rantaan, mela toisessa kädessään, toisella kanuuta uittaen, ja Van kaalasi, vetäen hännästä kuollutta kalastajanäätää.
Kuonab hairasi tuulen kantaman seipään ja pisti sen liejuun niin lähelle kuin suinkin kaatumapaikkaa, jotta he saattoivat sen aamulla löytää ja etsiä pyssyn järvenpohjasta; sitten hän vaieten meloi takaisin mökille.
Seuraavana päivänä he seipään mukaan löysivät paikan ja ensin Vanin pyssyn, sitten hänen mahtavan metsästyspuukkonsa. Ja hämmästyksekseen ja harmikseen he huomasivat, että se vielä oli tupessaan: koko tuon pistämisen ja iskemisen ajan oli sen pystyvä terä ollut piilossa, ase paksussa ja pyöreässä messinkihelaisessa nahkatupessaan.
Mies ei voi ajaa omaa asiaansa, sen enempää kuin houraileva lääkärikään voi itselleen määrätä oikeata rohtoa, — sano' Si Sylvanne.
Kuinka paljoa etevämmäksi Rolf tiesikin itsensä joella ja metsässä, niin yksi paikka kuitenkin oli, jossa Van Cortlandt otti johdon, nimittäin niissä pitkissä keskusteluissa, joita heillä oli milloin nuotiotulen ääressä, milloin Vanin omassa mökissä, johon Kuonab harvoin astui.
Mieltäkiinnittävimmät asiat, mitä näinä joutohetkinä pohdittiin, olivat vanha Kreikka ja nykyinen Albany. Van Cortlandt oli lukenut paljon Kreikan kirjallisuutta, ja tavattuaan hartaan kuulijan kertoi hän tälle jännittäviä juttuja Priamoon Ilionista, Atheenasta ja Pergamonista, innostuneena kuten ainakin opettaja, tavatessaan oppilaan, jota vanha klassillinen aika viehättää. Ja kun hän ulkoa lausui runoa Troijan piirityksestä ja kreikkalaisista sankareista, niin Rolf sitä kuunteli hartain mielenkiinnoin, joka oli sitä ihmettelevämpää, kun hän ei niistä asioista mitään tiennyt. Mutta hän sanoi, että se kuului tosipuheelta ja miesten astunnalta, jotka olivat lähteneet suuria aikaan saamaan.
Mieluisena puheenaineena Rolfille oli niinikään Albany, valtiollinen elämä, hallituksen talo virastoineen, yhteiskunnalliset ja valtiolliset renkaat ja juonet. Rolfia politiikka ja seuraelämä naurettavine piirteineen ja kujeineen suuresti huvitti, epäilemättä siitä syystä, että Van Cortlandt esitti asiat huvittavassa valossa. Ja monta kertaa Rolf ihmetteli, kuinka järkevät ihmiset saattoivat aikaansa menettää semmoisiin hullutuksiin ja lapsellisuuksiin, mitä seuraelämän tavat hänestä olivat. Van Cortlandt hymyili hänen huomautuksilleen, mutta ei vastannut pitkään aikaan.
Eräänä päivänä, ensimäisenä sen jälkeen kun Van Cortlandtin mökki oli valmistunut, avasi omistaja, erämiehen keralla majaa lähestyessään, oven ja astui sitten syrjään, antaakseen Rolfin ensimäisenä astua sisään.
"Menkää edellä", sanoi Rolf.
"Teidän jälkeenne", vastasi toinen kohteliaasti.
"Mitä vielä, astukaa pois vaan", vastasi nuorukainen, jota tämä temppuilu nauratti, vaikka samalla harmittikin.
Van Cortlandt kohautti hattuaan ja astui edellä.
Kun oli sisään tultu, niin Rolf kääntyi oitis Vanin puoleen ja puhui: "Te sanoitte tuonnoin, että kaikenlaisilla hienoston tempuilla oli joku syykin; selittäkää minulle nyt, mitä hemmettiä kaikki tuommoiset hullutukset merkitsevät? Minun mielestäni ei vapaan amerikkalaisen pitäisi tarvita ottaa hattuaan päästään kenenkään muun kuin Jumalan edessä."
Van Cortlandt naurahti herttaisesti ja sanoi: "Voitte olla varsin varma siitä, että kaikki seuraelämän tavat ovat terveen järjen aiheuttamia, lukuunottamatta yhtä taikka paria tapaa, joita yhä jatkuu, vaikka syy on kadonnut. Takin selässä olevat napit esim. tulivat alkuaan sinne siitä syystä, että niiden avulla takin liepeet käännettiin syrjään miekan tieltä. Miekan käyttäminen on nyt jäänyt, mutta napit ovat siitä huolimatta yhä samalla paikalla.
"Mitä taas hatun nostamiseen tulee, niin riippuu sen arvo kokonaan siitä, mitä tällaisella tervehtämisellä tarkotetaan. Koska se on seuraelämän yleinen tapa, niin on tyydyttävä siihen merkitykseen, jonka seuraelämä sille antaa.
"Kuljeskelevien ritarien ajalla, kun vieras ritari tuli tiellä vastaan, niin hän saattoi olla vihollinen. Kymmenestä oli yhdeksän tavallisesti vihollisia. Mutta jos vastaantulija oli ystävä, niin hän kohotti ilmaan oikean kätensä ilman asetta. Käsi kohotettiin korkealle, jotta se näkyi niin kauas kuin nuolella nähtiin ampua, ja paremmaksi vakuudeksi vielä kohotettiin kypärin silmikkoa, niin että kasvot näkyivät. Mutta maantiet pysyivät vaarallisina vielä kauan sen jälkeenkin, kun ritarit olivat lakanneet pitämästä rautapaitaa, ja samaa merkkiä sen vuoksi yhä edelleen käytettiin, silmikon sijasta vaan kohotettiin hattua. Jos joku ei sitä tehnyt, niin hän siten joko ilmaisi vihamielisyyttä, halveksimista, taikka tietämätöntä moukkamaisuutta. Sen vuoksi hatun nostaminen kaikissa sivistyneissä maissa on molemminpuolisen luottamuksen ja kunnioituksen osotus."
"No niin, se muuttaa koko asian. Mutta miksi te koskitte hattuunne äsken, kun te astuitte huoneeseen ennen minua?"
"Siitä syystä, että tämä on minun huoneeni ja että te olette vieraani. Sen mukaan velvollisuuteni on palvella teitä, niinkuin isännän ainakin, ja kehottaa teitä edellä kulkemaan. Jos olisin antanut teidän avata minulle oven, niin olisin saattanut teidät palvelijan asemaan; vastapainoksi kohotin hattuani tasa-arvon ja kunnioituksen merkiksi."
"Hm", sanoi Rolf, "suottapa ei vanha Sylvanne sanonut: 'Ei miehen järki aina riitä, vaikka se olisi ovela kuin teräsansa, tarkka kuin hiusliipasin ja varma kuin kallio. Kuta enemmän mies oppii, sitä enemmän hän varmuuttaan menettää. Ja se mikä on kauan ollut voimassa, ei tavallisesti lepää laholla perustuksella'."
Eräänä aamuna, Vanin astuessa ulos mökistään, kuului auringonnousun kalliolta tahdikas tam-tatam-taa.
"Mitä hän hommaa, Rolf?"
"Se on hänen auringonnousu-rukouksensa," vastasi tämä.
"Tiedättekö, mitä se merkitsee?"
"Kyllä, ei juuri paljoa. Hän vain sanoo: 'Oi sinä, joka aamulla vaellat taivaalle, sinua tervehdän'."
"Niinkö? Minä en tiennytkään intianeilla olevan semmoisia tapoja, —aivan kuin Osiriksen papeilla. Onko hänelle kukaan opettanut? Tarkotan kukaan valkoinen?"
"Ei, se on aina ollut intianien tapoja. Heillä on laulu tai rukous melkein jokaiseen huomattavaan tapaukseen. Eri rukoukset auringonnousua, auringonlaskua, kuunnousua, hyvää metsästystä varten, ja taas eri rukoukset sen varalta, kun ovat sairaina, taikka kun lähtevät matkalle, taikka kun sydän on paha."
"Minä aivan hämmästyn. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että he ovat niin inhimillisiä. Se johtaa minut taaksepäin Delfoin temppeleihin. Se on Ilionin Kassandran arvoista. Minä luulin, että intianit ovat vain raakoja villejä, jotka metsästävät kunnes vatsa on täysi, ja makaavat, kunnes se taas on tyhjä."
"Hm," sanoi Rolf hymähtäen. "Minä huomaan, että tekin olette vähän arvostellut siihen 'hiusliipasin-, teräsansa-, kukkovarmaan tapaan'."
"Olisipa hauska tietää, haluttaisiko häntä kuulla minun lauluani?"
"Voihan koettaa. Minä ainakin yrittäisin."
Ja vielä samana iltana lauloi Van tulen ääressä "Iloisen ritarin", "John Peelin metsästyksen", ja "Dundeen Bonneyn". Hänellä oli kaunis baritoniääni. Hän oli erittäin suosittu Albanyn soitannollisissa piireissä. Rolf oli ihastunut, Skookum uikutti myötätuntoisesti, ja Kuonab istui, eikä liikahtanut, ennenkun laulu oli päättynyt. Hän ei sanonut mitään, mutta Rolf tunsi että hänen mieltymyksensä oli herännyt. Koettaen käyttää tätä seikkaa hyväksi sanoi hän:
"Tässä on rumpusi, Kuonab. Etkö tahtoisi laulaa 'Wabanakin laulua'? Mutta pyyntö ei tullut otollisella hetkellä ja intiani vain pudisti päätään.
"Kuulkaapa, Van," virkki Rolf (Van Cortlandt oli ehdottanut tämän lyhennyksen). "Kuonab ei teitä koskaan hyvin suvaitse, ennenkun olette ampunut sarvaan."
"Olenhan minä yrittänyt."
"Totta, totta, mutta huomenna lähdemme ja yritämme uuden kerran; ehkä silloin on parempi onni. Mitä luulette ilmasta, Kuonab?"
"Puolenpäivän aikaan alkaa myrsky, ja sitä kestää kolme päivää," vastasi punainen mies lyhyeen ja lähti sitten ulos.
"Se on eri juttu", sanoi Rolf, "sitten saamme odottaa."
Van hämmästyi, ja sitä enemmän kun taivas tunnin kuluttua pimeni, myrskyvihurit alkoivat suhista ja rankkasade pieksi maata.
"Mistä — Belsazarin ilmantoitottajan nimessä! — hän sen tietää?"
"Ehkä on parempi, ettette kysy sitä häneltä. Minä koetan saada sen selville, jos tahdotte tietää, ja kerron teille perästäpäin."
Rolf puistikin esille tiedot, vaikkei helposti, eikä yhdellä puhuttelulla:
"Eilen tshipmukit[23] olivat kovassa työssä; nyt ne ovat alallaan, ja pikkulinnut ovat kateissa.
"Eilen auringonnousu oli kellertävä, tänä aamuna se oli rusottava.
"Viime yönä kuu vaihtui ja sen ympärillä oli vahva pieni kehä.
"Ei ole satanut kymmeneen päivään, ja tämä on kolmas päivä, jona tuuli on idässä.
"Viime yönä ei ollut kastetta. Näin Kielen vuoren aamun koitossa; tomtomini ei soi.
"Aamulla savu kieppui kolmelle taholle, ja Skookumin kuono oli kuuma."
He siis jäivät mökille niin tiedoin, pakosta uskoen, ja vasta kolmantena päivänä taivas tosiaan selkisi; länsituuli alkoi maksaa takaisin, mitä oli idältä lainannut, ja niin kävi toteen sananlasku: "kolmen päivän sade taivaan tyhjentää".
Sinä iltapäivänä työnsivät Rolf ja Van kanuun vesille ja lähtivät melomaan järveä poispäin. Kuljettuaan mökiltä mailin laskivat he rantaan; sillä paikalla oli suosittu hirvenpolku. Rolf tuota pikaa osotti maata: hän oli löytänyt aivan vereksen jäljen; mutta Van ei näyttänyt siitä mitään ymmärtävän. He kulkivat edelleen, Rolf keveästi ja ääneti, mutta Van sai pitkillä säärillään ja jaloillaan aikaan arveluttavan paljon ryskettä. Rolf kääntyi ja kuiskasi: "Ei sillä tavalla. Älkää astuko kuiville risuille." Van koetti kulkea varovammin ja onnistui mielestään hyvinkin, mutta Rolfin kärsivällisyys oli lujilla ja hän alkoi nyt ymmärtää, mitä Kuonab oli mahtanut hänestä itsestään ajatella vuosi takaperin. "Katsokaas", sanoi Rolf, "nostakaa jalkanne tällä tavalla, älkääkä kääntäkö sitä noin ulospäin. Ja tarkatkaa paikkaa, ennenkun sen taas maahan laskette. Tunnustelkaa varpaallanne, jotta tunnette, ettei alla ole kuivia risuja, ja työntäkää se sitten lujasti maahan, ennenkun sille astutte. Parempi tietysti olisi, kun teillä olisi mokkasinit. Älkää koskaan kulkeko oksien ohi, niin että ne hankaavat, vaan kohottakaa ne syrjään, etteivät raavi ja päästäkää ne sievästi takaisin. Kuivaa oksaa ei pidä koskaan taivuttaa; se täytyy kiertää", j.n.e. Näitä seikkoja ei Van ollut tullut ajatelleeksikaan, mutta paikalla hän käsitti ne ja hänen kulkunsa parantuikin ihmeteltävässä määrässä.
He tulivat jälleen veden partaalle. Rolf paikalla huomasi pienen lahdelman toisella puolen sarvaan, joka seisoi aivan alallaan, katseli heihin päin ja arvatenkin ihmetteli, mitä otuksia he mahtoivat olla.
"Siinä on nyt teille," Rolf kuiskasi.
"Missä?" kysyi Van kiihkeästi.
"Tuolla, näettekö tuon harmaan ja valkoisen."
"En minä näe."
Viisi minuuttia koetti Rolf turhaan saada Vania huomaamaan tuon kuvapatsasmaisen haahmon; viiteen minuttiin se ei liikahtanut. Sitten se vaaran aavistaen loikkasi pitkään ja katosi näkyvistä.
Se oli kerrassaan masentavaa. Rolf istahti alas melkein epätoivoissaan. Mutta sitten hänen mieleensä johtui eräs ukko Sylvannen huomautus: "Ei mies silti vielä ole houkka, vaikkei hän olekaan juuri sinun mielesi mukainen."
Sitten Rolf äkkiä sanoi: "Van, onko teillä kirjaa matkassa?"
"On minulla Virgilius."
"Lukekaa minulle ensi sivua."
Van luki, kirja kuuden tuuman päässä nenästään.
"Mutta lukekaapa nyt," sanoi Rolf ja piti kirjaa neljän jalan päässä.
"Se on mahdotonta, en näe muuta kuin hämärän valkoisen laikan."
"Hyvä, no entä näettekö tuolla tuon kaakon?"
"Tarkotatteko tuota pitkää mustaa esinettä tuolla lahdella?"
"En, se on pölkky tässä aivan vieressä", nauroi Rolf. "Ei, vaan tuolla puolen mailin päässä."
"En, en minä näe muuta kuin vähän hämärrettä."
"Minä arvasin sen. Turha on teidän koettaa sarvasta ampua, ennenkun saatte silmälasit. Älyä teillä kyllä on, mutta silmät eivät ole metsämiehen aistimet. Jääkää te tänne, kunnes minä lähden koettamaan, onko minulla onnea."
Rolf häipyi metsään. Parinkymmenen minuutin kuluttua Van kuuli pamauksen, ja pian Rolf palasi takaisin, kantaen kahden vuoden vanhaa sarvasta, ja yön tullen he palasivat mökille. Kuonab vilkasi heidän kasvoihinsa, kun he kulkivat hänen ohitseen, pientä sarvasta korennossa kantaen. He koettivat säilyttää muotonsa muuttumatta. Mutta intiania ei niinkään petetty. Hän ei ääntänyt muuta kuin sähähtävän "hmh!"
"Kun asiat näyttävät pimeimmiltä, niin se on merkki, että onni onkin tulossa sinun tietäsi." Niin sanoi Si Sylvanne, ja Van Cortlandtiin nähden se kävi toteen. "Varisevien lehtien kuu" oli päättymässä, lokakuu loppumaisillaan, se päivä lähestymässä, jona heidän oli suunnattava kulkunsa Albanyyn, koska hänen piti lähteä siksi hyvissä ajoin, että erämiehet ennättäisivät vielä avoveden aikana palata. Hän oli ihmeteltävästi voimistunut ja käynyt komeaksi. Kasvot olivat verevöityneet ja ruskettuneet. Hän oli heittänyt kaikki rohdot ja saanut kokonaista kaksikymmentä naulaa lisäpainoa. Hän oli oppinut tekemään tulta, melomaan kanuuta ja kulkemaan metsässä melkein ääneti. Oppineitten puheittensa takia oli hän paljon kohonnut Rolfin silmissä, ja oivalla laulullaan oli hän saanut Kuonabinkin jonkun vähäsen itseensä suostumaan. Mutta kaikki hänen yrityksensä sarvaan kaatamiseksi epäonnistuivat. "Kun ensi vuonna palaatte ja teillä on hyvät silmälasit, niin sitten olette kyllä mies puolestanne", sanoi Rolf, ja sen verran Vanille siis jäi toivon kipunaa.
Kolmen päivän myrsky oli kaatanut niin paljon puita, että erämiehet päättivät parhaaksi laskea jokea Kotkanpesälle saakka, raivatakseen pois joen poikki kaatuneita puita, jotta päästäisiin sukkelammin kulkemaan silloin kun oli vähemmän aikaa.
Heidän arvelunsa oli aivan oikea. Joen poikki oli tosiaan kaatunut paljon puita. He hakkasivat poikki lähes kolmekymmentä runkoa, ennenkun puolenpäivän aikaan olivat päässeet Kotkanpesälle, ja perkattuaan joen parempaan kuntoon kuin se oli ollutkaan, he kääntyivät paluumatkalle, noustakseen oikopäätä ja viivyttelemättä ne kymmenen mailia, jotka Kotkanpesältä oli heidän mökilleen.
Heidän pyörtäessään viimeisen niemen ohi, näkyi vedessä melkoisen lähellä äkkiä suuri tumma olento. Skookumin niskakarvat nousivat pystyyn. Kuonab kuiskasi: "Iso hirvi! Ampukaa sukkelaan!" Van oli ainoa, jolla oli pyssy käsillä. Suuri musta otus seisoi alallaan hetkisen, tuijottaen heihin silmät selällään, korvat hörössä ja sieraimet suurina, pudisti sitten leveitä sarviaan, pyörsi ympäri ja hyökkäsi rannalle. Van ampui, ja uroshirvi lyyhistyi suurella pauhulla ulpukkain joukkoon. Rolf ja Skookum puhkesivat mitä epämetsästäjämäisimpiin riemuhuutoihin. Mutta jättiläinen hyppäsi jälleen pystyyn ja saavutti rannan, kaatuakseen siellä uudelleen Van Cortlandtin laukaistessa toisen piippunsa. Mutta vain hetkeksi se seisahtui; äkkiä se taas nousi jaloilleen ja syöksyi metsän peittoon. Kuonab käänsi paikalla kanuun ja pyrki rantaan.
Pensaista kuului raskas huoahdus, kuului toisia vähin ajoin. Kuonab näytti hampaansa ja viittasi sinnepäin. Rolf tarttui pyssyynsä, Skookum hyppäsi veneestä ja vähäistä myöhemmin päästi sotahuutonsa läheltä viidakosta.
Miehet hyökkäsivät eteenpäin, pyssyt kädessä, mutta Kuonab neuvoi: "Pitäkää varanne! Ehkä se odottaa."
"Jos niin on, niin se kyllä voi saada meistä jonkun", sanoi Rolf naurahtaen, sillä hän oli kuullut ison hirven tavoista.
Puiden suojassa seisten he odottivat, kunnes Van oli panostanut uudelleen kaksipiippuisen pyssynsä, sitten he varovasti lähestyivät. Ehtimän takaa kuului hirven voimallisia, rajuja puhalluksia. Skookuminkin ääni kuului tiheiköstä, ja lähestyessään paikkaa he näkivät valtavan eläimen makaavan maassa pitkänään, silloin tällöin heitellen päätään ylöspäin ja samalla päästäen kamalan tuskaäänen.
Intiani ampui luodin hirven aivoihin, sitten kaikki vaikeni; surunäytelmä oli päättynyt.
Mutta nyt heidän huomionsa kääntyi Van Cortlandtiin. Hän horjui, hoiperteli, hänen polvensa vapisivat, kasvot kalpenivat, hervottomana hän vaipui kaatuneen puun tyvelle. Sitten hän peitti kasvot käsillään, hänen jalkansa polkivat maata, olkapäät nytkähtelivät ylös ja alas.
Toiset eivät sanoneet siihen mitään. He älysivät merkeistä ja eleistä, että nuori Van Cortlandt, niin mies kuin olikin, ainoastaan ankarilla voimanponnistuksilla saattoi pidättää itsensä hysterisestä itkusta ja nyyhkytyksestä.
Ei vielä silloin, mutta seuraavana päivänä sanoi Kuonab: "Muutamille se tulee sen jälkeen, kun he ovat tappaneet, toisille ennen, niinkuin sinulle, Rolf. Minulle se tuli silloin, kun tapoin ensimäisen tshipmukkini, silloin kun varastin isäni lumot."
Otuksen nylkemisessä ja lihaamisessa oli moneksi tunniksi työtä. Onneksi he jo olivat lähellä kotoaan. Retkikunnan mielenlaadussa tapahtui ihmeteltävä muutos. Kuonab puhutteli kahdesti Van Cortlandtia, viimeksi mainitun yhdessä heidän kerallaan täydessä touhussa korjatessa talteen hänen hirvensä lihoja. Hän tahrautui, hieraantui, ryvettyi otuksen lihasta, karvoista ja verestä, ja kun he illalla istuivat mökissä tulen ääressä, niin Skookum nousi, oikoi itseään, haukotteli ja lähti vakain aikomuksin astumaan, laski kuononsa asianajajan käteen, nuolasi sitä ja laskeutui sitten hänen jalkoihinsa maata. Van Cortlandt vilkasi Rolfiin, kummankin silmissä oli naurun välähdys. "Nyt on kaikki hyvin. Voitte nyt silitellä Skookumia, pelkäämättä että se runtelee raajanne. Se on päättänyt ruveta ystäväksenne. Te olette vihdoinkin meikäläinen"; ja Kuonab katseli ja kaksi pitkää norsunluun-valkeata hammasriviä loisti hänen hymyillessään.
Onko milloinkaan aurinko kirkkaampana noussut niin synkeän yön jälkeen? Saalis ei ollutkaan mikään valkohäntähirvi, vaan suurin kaikista hirvistä; Van Cortlandt olikin joukosta ainoa, joka oli ison hirven kaatanut. Nahka säilytettiin ja siitä tehtiin myöhemmin voittajalle metsästystakki. Pää ja sarvet korjattiin huolellisesti talteen Albanvyn vietäviksi, jossa ne yhä vieläkin ovat myöhemmän samannimisen sukupolven huoneissa nähtävinä. Erämiesten majalla kuluivat viimeiset päivät mitä onnellisimmassa mielentilassa. Hetket katosivat liiankin nopeaan, ja pitkäsäärinen asianajaja nousi ahavoituneena ja terveen näköisenä kanuuhun, lähteäkseen molempien toveriensa keralla paluumatkalle Albanyyn. Kolmella melalla ("kahdella ja puolella", väitti Van) viilettivät he lastittoman kanuunsa parissa tunnissa alas Jesupin joen suvannoista ja olivat illalla, majautuessaan, kulkeneet kokonaista viisineljättä mailia mökiltään. Seuraavana päivänä he saapuivat miltei Schroonin suulle, ja viikon kuluttua he kaarsivat Hudsonin suuren mutkan ja Albany kohosi näkyviin.
Kuinka Vanin sydän pamppaili! Kuinka iloissaan hän oli, saapuessaan kotiin voittajana, terveytyneenä ja joka tavalla voimistuneena. Heidät nähtiin ja tunnettiin. Sananviejäin nähtiin juoksevan, suuri tykki pamahti, Capitolion katolle kohosi lippu, kellot alkoivat soida, ihmisiä juoksi rantaan ja laivoihin nousi lippuja.
Rantaan oli kokoontunut suuri väkijoukko.
"Tuolla ovat isä ja äiti!" huusi Van, hattuaan heiluttaen.
"Hurraa", ja väkijoukko yhtyi huutoon, kellojen moikaessa ja Skookumin kanuun keulasta yhtyessä huutoihin voimainsa mukaan.
Kanuu vedettiin maalle miesjoukolla. Van sulki äitinsä syliinsä ja tämä huudahti: "Poikani, poikani, rakas poikani! Kuinka terveeltä sinä näytät! Ah, mikset sinä kirjoittanut? Mutta Jumalan kiitos, sinä olet palannut takaisin ja näytät niin reippaalta ja voimalliselta. Tietysti sinä otit säännöllisesti rohtojasi. Jumalalle kiitos niistä! Oi, minä olen niin onnellinen, poikani! Ei mikään vedä vertoja merilöökille ja Jumalan siunaukselle."
Rolf ja Kuonab saivat kokea, että heilläkin oli ilosta osa. Kuvernöri puristi lämpimästi heidän kättään, ja sitten kuului ystävällinen ääni: "Kas niin, täällä sinä taas olet, poikani. Kasvanut ja voimistunut joka tavalla, mutta muutoin sama kuin ennenkin". Rolf kääntyi ympäri ja näki vanhan Si Sylvannen kookkaan vartalon, kulmikkaan muodon ja ystävällisen harmaan pään, mutta vielä enemmän hän hämmästyi kuullessaan häntä puhuteltavan "senaattoriksi".
"Niin aina", sanoi senaattori, "olipahan semmoinen sattuman vaali, joka joskus osaa oikeaankin. Suuri onni Albanylle, vai eikö ollut?"
"Hoo", sanoi Kuonab, puristaen senaattorin kättä, mutta Skookum näytti hämmentyneeltä ja nololta.
"Niin aina", sanoi kuvernöri, intianin, nuorukaisen ja senaattorin puoleen kääntyen, "muistakaa nyt, että odotamme teitä meille päivälliselle tänä iltana, kello seitsemän."
Mutta Rolfin mieleen samalla nousi sovinnaisuuden pöpö, joka vartioitsee kaikkia ovia, vaanii kaikissa juhlissa. Hän sai Vanin vähän syrjemmäksi ja purki tälle huolensa: "Minä pelkään, ettei minulla ole kelvollisia vaatteita. Enkä minä tiedä, miten käyttäytyä", hän sanoi.
"Kyllä minä sitten näytän, ei siitä hätää. Ensinnäkin pitää puhdistautua niin hyvin kuin suinkin ja ajauttaa partansa. Pankaa päällenne parhaat vaatteet, mitä teillä on, ja katsokaa, että ne ovat puhtaat. Tulkaa sitten täsmälleen kello seitsemän ja olkaa vakuutetut siitä, että kaikki ovat teitä kohtaan ystävälliset ja että teille koetetaan pitää hauskaa. Mitä muihin temppuihin tulee, niin pitäkää silmällä minua, — ja hätää ei ole lainkaan."
Kun siis vieraat alkoivat saapua kello seitsemän aikaan ja astua portaita kuvernöörin asuntoon, niin tuli heidän mukanaan myös kookas solakka nuorukainen, keveästi astuva intiani ja pystykorva keltainen koira. Nuori Van Cortlandt oli ovella vastassa, pelastaakseen heidät kaikista pulista. Mutta kyllä hän nyt näyttikin muhkealta, puhtaaksi ajeltuna, ruskettuneena, kookkaana, amerikkalaisen kapteenin ryhdikkääseen univormuun puettuna, ystävien ympäröimänä ja kaikkien jumaloimana. Kylläpä täällä oli kaikki toisenlaista kuin heidän yksinäisessä mökissään salojärven rannalla.
Muuan kamaripalvelija, joka yritti häätää pois Skookumin, pelasti nahkansa vain sen kautta, että ensiksi Kuonab, sitten Van riensivät apuun. Ja kun sitten pöytään istuttiin, niin tämä leppymätön nelijalkainen sydänmaan lapsi varustautui Kuonabin tuolin alle ja murisi joka kerta, kun kamaripalvelijan silkkisukat uhkasivat lähestyä sitä lähemmäksi kuin Skookum mielestään saattoi suvaita.
Nuori Van Cortlandt enimmäkseen piti yllä keskustelua päivällisen aikana, mutta seuran huomattavimpia henkilöitä oli muuan mahtipontinen sotilas. Kerran tai kahdesti kuvernöri ja rouva Van Cortlandt kääntyivät puhuttelemaan Rolfia, jonka silloin täytyi puhua koko seuralle. Hänen poskensa kävivät kovin punaisiksi, mutta hän tiesi, mitä tahtoi sanoa, ja osasi vaieta sen sanottuaan, eikä hän sen vuoksi joutunut kovinkaan pahaan pulaan.
Ruokia kannettiin lukemattomia ja syömistä ja keskustelua kesti tuntikausia, mutta sitten tapahtui sangen merkillinen muutos. Emännän esimerkkiä seuraten kaikki nousivat pöydästä, tuolit nostettiin pois tieltä ja naiset poistuivat toiseen huoneeseen. Ovet jälleen suljettiin ja miehet kokoontuivat istumaan lähemmäksi kuvernöriä.
Van lähestyi Rolfia ja selitti hänelle, mitä se merkitsi: "Tämä taas on seurustelutapa, jolla alkuaan on ollut toinen merkitys. Sata vuotta takaperin oli tapana, että miespuoli aina juopui juhlapäivällisissä ja alkoi käyttäytyä siihen laatuun, etteivät naiset enää voineet sitä sietää, ja säästääkseen omia tunteitaan ja antaakseen miehille vapaan vallan he sen vuoksi poistuivat. Nykyisin miehet eivät enää hairahdu semmoiseen hurjisteluun, mutta tapaa jatkuu, koska miehet siten voivat tupakoida päivällisen jälkeen ja naiset taas keskenään jutella kaikenlaisista semmoisista asioista, jotka eivät miehiä huvita. Tälläkin tavalla on siis järkevät juurensa ja syynsä."
Rolfin mielestä tämä olikin päivällisen paras osa. Niin kauan kun naiset olivat saapuvilla, painosti seurustelua ylenpalttinen kohteliaisuuden, melkeinpä teeskentelyn tunne; keskustelua olivat etupäässä hoitaneet nuori Van Cortlandt ja eräät nuoret neitoset, muutamien sangen iloisien nuorien miehien ja kenraalin avulla. Heidän juttelunsa oli hupaisaa, mutta ei sen enempääkään. Nyt sitä vastoin piiri muuttui toisen muotoiseksi, puhuttiin toisista asioista, toiseen tapaan, ja puhujat olivat toisia miehiä.
"Olemme kärsineet kaikki, mitä kohtuudella voimme kärsiä", sanoi kuvernöri, tarkottaen erästä äsken kerrottua tapausta, kuinka brittiläinen sotalaiva oli väkisin tarkastanut amerikkalaisen kauppalaivan ja vienyt mukanaan puolet sen miehistöstä sillä verukkeella, että ne muka olivat brittiläisiä merimiehiä, vaikka purjehtivat amerikkalaisina. "Kolme vuotta on tätä nyt kestänyt. Se on joko merirosvoutta taikka sotaa, ja kummassakin tapauksessa velvollisuutemme on taistella."
"Jersey on jäykästi sotaa vastaan", sanoi eräs edusmies, joka oli tullut alempaa Hudsonin rannoilta.
"Jersey on aina vastustanut kaikkea, joka koskee todella kansan parasta", sanoi punakka ja pönäkkä käheä-ääninen sotilas, jonka silmät pyörivät päässä ja joka liitti aina lauseen loppuun sanat: "hyvä herra".
"Sama on Connecticutin laita", sanoi muuan toinen, "he sanovat: muistakaa suojattomia rantojamme ja satamakaupunkejamme."
"Suuremmassa vaarassa New York on", sanoi siihen kuvernöri, "ja kaikki sen satamat pitkin Hudsonia, takaovi avoinna hyökkäykselle Canadan puolelta."
"Onneksi eivät Pennsylvania, Maryland eivätkä Lännen valtiot ole unohtaneet kunniakasta menneisyyttään, hyvä herra. Minä en muuta pyydä kuin että saamme kerran näyttää, mihin kykenemme, hyvä herra. Minä himoitsen vielä kerran ruudin käryä, hyvä herra."
"Minun tietoni mukaan presidentti Madison on lähettänyt useita vastalauseita, ja huolimatta Connecticutin ja New Jerseyn vastusteluista hän ennen kolmen kuukauden kulumista lähettää uhkavaatimuksen. Hän luulee Britannialla olevan työtä kyllä, nyt kun Napoleon liittolaisineen jyskyttää sen ovia, ja uskoo sen siis tahtovan nyt välttää sotaa."
"Minun luuloni on", sanoi Sylvanne, "että englantilaiset ovat siksi visapäitä ja itsekylläisiä, etteivät he huoli tämän taivaallista siitä, suutummeko me vai emmekö. Heillä on nyt se käsitys, että Paavali Jones[24] on kuollut, mutta luulenpa nykyisestä sukupolvesta ilmestyvän monta samanlaista, kunhan saavat tilaisuuden yrittää. Kolmattakymmentä kauppalaivaa on meiltä joka vuosi joutunut haaksirikkoon sen vuoksi, että 'ystävällinen valta' on vienyt niiden miehistön. Minusta näyttää, ettei meidän käy paljoa huonommin, vaikka sota syttyykin, ja onhan silloin ainakin kunnia pelastettu."
"Teidänpä kotinne ja tavaranne ovat kolmensadan turvallisen mailin päässä maan sydämessä", sanoi siihen Manhattan mies.
"Niin on, ja aivan Canadan rajalla", vastasi ukko Sylvanne.
"Se että meidän lippuamme yhä ja yhä loukataan ja että kansalaisemme saavat kokea häväistystä, on vielä pahempi asia kuin laivain ja tavarain menetys ovatkaan, hyvä herra. Vereni kiehahtaa, kun sitä ajattelen", ja kunnon kenraali loi silmäyksen seuraan, ja hänen punertava, poimuinen leukalihansa värähteli valkoisen kaulahuivin solmulla.
"Se on eittämätön asia, että jos varastatte joltakin päivällisen ja sanotte, että hän on niitä maailman parhaita jalomiehiä, niin hän siitä ihastuu teihin paljoa enemmän kuin jos annatte hänelle viisi dollaria, ettei hän naamaansa näyttäisi", sanoi Sylvanne hitaasti, mutta painavasti.
"Paljon voidaan sanoa toiseltakin puolelta", sanoi se, joka oli pelokkaan kannalta asiaa katsellut. "Te varmaan myönnätte, että Englannin hallitus pyrkii menettelemään oikein, ja meidän tulee kaiken kaikkiaan myöntää, että Jilsonin juttu tuottaa meidän omalle hallituksellemme sangen vähän kunniaa."
"Mies saattaa tehdä yhden pahan erehdyksen ja kumminkin olla oikeassa, mutta hän ei saata joka päivä tehdä pieniä erehdyksiä ja kuitenkin vaatia paikkaa puhtaassa joukossa", sanoi vasta valittu senaattori.
Kuvernöri vihdoin nousi ja lähti muitten edellä vierashuoneeseen, jossa naiset jälleen yhdytettiin, ja keskustelu alkoi kääntyä toiselle tolalle. Mutta samalla se olikin menettänyt merkityksensä niitten mielestä, jotka eivät olleet oppineet kuiskuttelevan panettelun jaloa taitoa, ja jotka mieluummin keskustelivat maan asioista ja kansan menestyksestä. Rolf ja Kuonab olivat siitä nyt jotenkin saman verran huvitetut kuin Skookum oli ollut koko ajan.
Kuonab pohti kauan mielessään sitä ihmeellistä tosiasiaa, että Van Cortlandt silminnähtävästi nautti suurta arvoa "oman heimonsa keskuudessa". — "Varmaankin hän on viisas neuvonantaja, sillä tiedänhän minä, ettei hän osaa taistella ja että hän on kelvoton metsämieheksi." Se oli hänen loppupäätöksensä.
He kävivät vielä viimeisen kerran kuvernörin ja hänen poikansa luona, ennenkun lähtivät. Rolf sai itselleen ja toverilleen luvatut sataviisikymmentä dollaria ja koko kuvernörin väen sydämelliset kiitokset. Lopuksi kumpikin sai lahjaksi upean metsästyspuukon, jotenkin samanlaisen kuin nuoren Vanin oli, mutta pienemmän. Kuonab sanoi "hoo!" omansa vastaanottaessaan, ja lisäsi sitten vähän aikaa vaiettuaan: "Ehkä se lähtee tupesta, jos milloin tarvitaan". — "Hoo! hyvä!" hän sanoi, nähdessään sitten sen pystyvän terän.
"Ja Rolf", sanoi asianajaja, "aion tulevana vuonna palata uudelle retkelle ja ottaa mukaani kolme toveria, ja me maksamme teille kukin saman määrän mukaan kuukaudelta. Mitä siihen sanot?"
"Ilolla otamme teidät jälleen vastaan", sanoi Rolf. "Elokuun viidentenätoista päivänä tulemme teitä hakemaan; mutta muistakaa ottaa matkaan kitarri ja silmälasit."
"Vielä sana", sanoi kuvernöri, "tunnetteko kanuureitin Champlainin kautta Canadaan?"
"Kuonab tuntee."
"Voitteko palvella tiedustelijana niillä seuduin?"
Intiani nyökkäsi päätään.
"Jos syttyy sota, niin ehkä tarvitsemme teitä kumpaakin, niin että pitäkää korvat auki."
Ja jälleen käänsi kanuu kokkansa pohjoista kohti, Kuonab perässä, Skookum keulassa.
Vähemmässä kuin viikossa pääsivät he kotiin, eivätkä suinkaan liian aikaiseen. Puut olivat jo paljaina, ja heidän täytyi murtaa joella jäätä, ennenkun olivat perillä.
Rolf oli molempien viime kuukausien kuluessa saanut paljon uusia aatteita. Hän ei aikonut viettää koko elämäänsä erämiehenä. Hän tahtoi nähdä New Yorkin. Hän tahtoi suunnitella tulevaisuuttaan. Hän tarvitsi rahoja suunnitelmainsa toteuttamiseksi. Hän oli Kuonabin kanssa rakentanut satasen penikulmaa ansajuonta, mutta jotkut erämiehet yksinkin rakentavat enemmän. Heidän täytyi paikalla käydä pari uutta juonta, ennenkun pakkaset alkoivat. Toinen niistä juoksi alas Hudsonille, Kotkanpesän seuduille; toinen pohjoiseen kohti Sinivuoria, Racquet joelle. Se oli kovan työn takana, ja kun he saapuivat jälleen mökilleen, olivat punarinta-satakielet jo lähteneet lehdettömistä metsistä; sepelpyyt lentelivät öisin pitkät matkat; notkoissa näkyi juoksulla olevien sarvaitten jälkiä, kolkko, kammonsekainen tunnelma oli vallalla, sillä "hullukuu" oli tulossa hämärtyvälle taivaalle; kaikilla kukkuloilla vaani sen kaamea valo.
Seuraavana päivänä oli järvi ohuen teräsjään peitossa; lähellä rantaa räpylöi sen kirkkaalla pinnalla kaksi sorsaa. Miehet menivät niin lähelle kuin pääsivät ja Kuonab sanoi: "Ei, eivät ne ole sorsia, vaan shingebiksejä, uikkuja. Ne pääsevät nousemaan ainoastaan vedestä. Nuori jää on yöllä veden näköistä; ne laskeutuivat alas, eivätkä pääsekään nousemaan. Olen sen usein nähnyt." Parin päivän kuluttua tuli vielä kovempi pakkanen. Jää kantoi koiran; uikut olivat vielä jäällä näkyvissä. Skookum siis päästettiin matkaan. Ja pian se palasi takaisin, mukanaan kaksi kaunista uikkua, joiden kiiltäviä valkoisia rintahöyheniä pidetään yhtä suuressa arvossa kun eräitä turkisnahkoja.
Kuonab rykäsi niitä nostaessaan. "Ugh, niin se on usein tämän 'hullunkuun' aikana. Sen vuoksi, sanoi isäni, että Kaluskap silloin karkeloi."
"Sitä minä en muistakaan."
"Niin, mutta siitä onkin pitkä aika. Kaluskapia laiskotti. Se tahtoi syödä, mutta ei halunnut metsästää, jonka vuoksi se kutsui sininärhen luokseen ja sanoi: 'Kerro kaikkialla metsissä, että Kaluskap huomeniltana hyppelee uuden karkelon ja opettaa uuden laulun'. Huuhkaja sai saman käskyn, ja toinen sitten hoki kaiken päivää: 'Kaluskap opettaa huomisiltana uuden karkelon', ja toinen hoki kaiken yötä: 'Kaluskap opettaa ensi neuvostossa uuden laulun'.
"Ja sitten tapahtuikin niin, että kaikki metsät ja vedet lähettivät väkensä kisoihin.
"Sitten Kaluskap otti laulurumpunsa ja sanoi: 'Kun minä soitan rumpua ja laulan, niin teidän pitää piirissä karkeloida myötäpäivään, sulkea tarkkaan silmänne, ja kun minä huudan 'uudet laulut'! niin jokaisen tulee huutaa sotahuutonsa'!
"Sitten kaikki alkoivat karkeloida, Kaluskap keskellä rumpua väristellen. Ja he lauloivat: