"Niiden karkeloidessa piiriä, poimi Kaluskap joukosta lihavimmat. Ojentaen toisen kätensä otti hän ne kiinni ja väänsi niskat nurin, samalla huutaen: 'Enemmän sotahuutoja, enemmän melua! Sillä tavalla, nythän te opitte!'
"Viimein shingebis, uikku, alkoi epäillä ja raotti varovasti silmiään. Se huomasi petoksen ja huusi: 'Paetkaa, veljet, paetkaa! Kaluskap tappaa meidät!'
"Sitten syntyi sekasorto. Jokainen koetti päästä pakoon, ja Kaluskap tavotti kostonhalussaan shingebistä, surmatakseen sen. Mutta uikku juoksi veteen ja juuri kun se pääsi rantaan, niin Kaluskap potkasi sitä takapuoleen, niin että se lensi puolen mailin päähän järvelle, ja menetti kaikki pyrstösulkansa. Samalla muutti potku sen muodon, niin että sen jalat siitä pitäen ovat olleet pyrstön paikalla, eikä se voi nousta lentoon maalta eikä jäältä. Minä tiedän, että asia on niin, sillä isäni Kos Kob kertoi että se oli totta, ja me olemme sen itse nähneet. Niin se aina on. Kun Kaluskapia vastustaa, niin siitä seuraa sitten paljon pahaa, jota saa kauan ajatella."
Muutamia päiviä myöhemmin kuulivat he illalla, istuessaan mökissään tulen ääressä, seinän takaa ihmeellistä vinkunaa. He olivat monesti kuulleet saman äänen, mutta eivät milloinkaan niin selvään kuin nyt. Skookum käänsi päätään ja heristi korviaan. Sitten ilmestyi raosta, hirsien ja uunin välistä, pieni valkorinta hiiri.
Sen kuono ja korvat hiukan väreilivät, mustat silmät kiiluivat tulen loisteessa. Se kiipesi korkeammalle hirrelle, kynsi kylkiään, nousi sitten takajaloilleen, päästi taas muutaman vingahduksen, samanlaisen kuin he olivat niin usein kuulleet, mutta pian ne kävivät äänekkäämmiksi ja yhtämittaisiksi:
Hiiri pienoinen istui pystyssä takajaloillaan, vatsalihakset liikkuivat, suu haukotteli sen näin soitellessa. Puolen minuttia tätä kesti, sitten Skookum teki äkkihyökkäyksen; mutta hiiri oli vikkelä ja livahti äkkiä reikänsä turviin.
Rolf katsoi kysyvästi Kuonabiin.
"Se on mishabohkuas, laulava hiiri. Se tulee aina kertomaan, että sota on ovella. Pian tapellaan."
"Oletko sinä koskaan nähnyt sodittavan, Kuonab?"
"Ugh! Vallankumouksessa; olin kenraali Gatesin vakooja."
"Puheista päättäen meitä luultavasti tarvitaan ennen vuoden loppua. Mitä aiot tehdä?"
"Tapella."
"Sotamiehenäkö?"
"En! Tiedustelijana."
"Entäpä jos meitä ei tarvita."
"Tiedustelijoita aina tarvitaan", vastasi intiani.
"Minusta näyttää, että minun pitäisi nyt ruveta harjottelemaan."
"Olethan sinä harjotellut."
"Kuinka niin?"
"Tiedustelija on kaikkea mitä armeijakin, mutta kaikki yhdessä miehessä. Eikä hänen tarvitse kulkea 'yhtä-jalkaa' toisten kanssa."
"Ahaa, minä ymmärrän", vastasi Rolf, sillä hän älysi nyt, että vakooja on vain tottunut metsämies, jonka sota pakottaa ajamaan maansa vihollisia metsäneläimien asemesta.
"Katsos tuota?" sanoi intiani ja osotti sarvasta, joka nuuski karpaloita avopaikalla joen takana, siinä missä se alkoi järvestä. "Nyt saat nähdä, mitä tiedusteleminen on." Hän vilkasi mille suunnalle savu painui, huomasi sen suosivan hänen aikomustaan, ja sanoi: "Katsos! minä otan jouseni. Tässä ei ole mitään suojaa välillä, mutta kuitenkin minä aion päästä lähelle ja kaataa tuon sarvaan."
Sitten alkoi temppu, joka oli Rolfille uutta, ja se osottikin, että intiani tosiaan oli saavuttanut metsänkävijän korkeimmat kyvyt. Hän otti jousensa ja kolme hyvää nuolta, sitoi päänsä ympäri nauhan ja pisti sen alle koko joukon oksia ja köynnöksiä, niin että hänen päänsä oli kuin ruohomätäs. Sitten hän lähti mökin ovelta ja pääsi aukean paikan partaalle, reunalla kasvavien pensaitten suojassa kulkien. Parinsadan askeleen päässä sarvas haisteli ruohoa ja tuon tuostakin kohotti komeata päätään ja patsasmaista niskaansa ympäri katsellakseen. Hiipijällä ei ollut muuta suojanaan kuin lakastunutta ruohoa. Rolf luuli, että intiani pettäisi sarvaan vihellyksellä taikka muulla merkillä, sillä sarvaan turvonnut kaula osotti, että se oli tappelutuulella.
Intiani makasi maata vasten painuneena vatsallaan. Hänen olkapäänsä ja kyynärvartensa näyttivät liikkuvan kuin satajalkaisen; pää oli vain ruohomätäs. Hän ryömi hiljaa viisikolmatta askelta, tuli sitten avoimelle viettävälle rannalle, jonka edessä oli neljäkymmentä askelta leveä tasainen, hohtava jää, kaikki kokonaan sarvaan näkyvissä. Miten oli sen paikan poikki päästävä?
Valkohäntähirven valkoisella hännällä on eräs ominaisuus, johon intiani perusti yrityksensä. Painaessaan päänsä maahan syödäkseen, ei sarvas näe etäisiä esineitä, vaikkapa ne olisivatkin näkyvissä, ja ennenkuin se nostaa päätä, nousee taikka värähtää häntä. Kuonab tiesi, että jos hän voisi pitää hännän näkyvissään, niin hän voisi välttää sarvaan huomion. Sanalla sanoen, ainoastaan varomaton liike voisi hänet ilmaista.
Kuonab liukui nopeasti eteenpäin.
Avoin jää oli tietysti kova koetus; siinä olisi erämies helposti joutunut huomatuksi, ellei hänen vartalonsa olisi ollut niitten pölkkyjen näköinen, joita makasi rannalla taikka oli jäähän jäätynyt.
Alati valppaan hännän osotusten mukaan hän siis järjesti kulkunsa, uurastaen kovasti ja liikkuen nopeaan silloin, kun pää oli alhaalla, mutta hännän heilahduksen huomatessaan muuttautuen rungoksi, jäsentäkään väräyttämättä. Kun hän oli kerta päässyt jään poikki, niin ei näkymisestä enää ollut suurtakaan vaaraa; enemmän täytyi pelätä, että sarvas vainuisi hänet haistimillaan, se kun liikuskeli sinne tänne. Kuonab katsoi mökin savua, arvatakseen tuulen suunnan, ja sen mukaan sovittaakseen kulkunsa. Siten hän pääsi viidenkymmenen askeleen päähän ja sarvas, joka yhä haisteli ja ahnaasti poimi suuhunsa punaisen karpalon sieltä täältä jäätyneeltä sammaleelta, eteni hiukan korkeampaan ruohikkoon. Heinä oli nyt puolentoista jalkaa pitkää ja Kuonab saattoi lähetä vähän nopeammin. Sarvas keksi mättään juurelta suuremman ryhmän karpaloita ja lankesi polvilleen niitä ahmimaan; Kuonab paikalla keksi tilaisuuden ja pääsi kymmenen askelta lähemmäksi, ennenkuin hirven häntä antoi uuden varotuksen. Mutta niin kauan syömään kumarruttuaan tähysteli sarvas ympärilleenkin tavallista kauemmin ja käveli sitten metsää kohti, joten Kuonab siis menetti kaiken, mitä oli voittanut. Samalla otuksen katse käsitti taas hohtavan marjamättään ja sitten taas uuden; mutta sitten sarvas kaarsi niin paljo sivulle päin, että täytyi pelätä tuulen pettävän; se painoi taas päänsä ja Kuonab peräytyi viisitoista askelta, pysyäkseen tuulen alla. Kerran sarvas kohotti päänsä ja haisteli avosieraimin, ikäänkuin se olisi vanhalta ystävältään, tuulelta, saanut varotuksen. Mutta pian se näytti rauhoittuvan, sillä vihamiestä ei näkynyt millään suunnalla, ja Kuonab voitti jälleen takaisin, mitä oli menettänyt. Sarvas siirtyi nyt metsänreunaa kohti suurempaan suojaan, mutta jälleen sattui tielle matalan, taajan pensaan alta houkutteleva marjamätäs, ja eläin lankesi polvilleen, paremmin käsittääkseen marjat pensaan alta. Kuonab mateli nopeaan eteenpäin, oli tuota pikaa päässyt kantomatkan, viidenkolmatta askeleen päähän, nousi toiselle polvelleen ja jännitti jämeän ketripuujousen. Rolf näki sarvaan ponnahtavan ilmaan ja sitten suurin, korkein hypyin pakenevan metsään; tämä pako oli hänelle pettymys, mutta Kuonab nousi seisomaan, oikea käsi kohotettuna ja huusi:
"Hoo-oo."
Hän tiesi, että nuo hypyt olivat tarpeettoman korkeat, ja ennenkuin metsä oli sarvaan niellyt, se jo kompastui — nousi — kompastui uudelleen — eikä enää noussut. Nuoli oli läväissyt sydämen.
Rolf hyökkäsi paikalle intoisin silmin ja löi ylpeänä toverinsa taidosta häntä selkään ja huudahti:
"Sitä minä en olisi luullut mahdolliseksi! Se oli taitavin metsämiehen temppu, mitä olen milloinkaan nähnyt! Sinä teet ihmeitä!"
Lauhkeasti hymyillen vastasi intiani:
"Hoo! Sillä tavalla minä sodassa noukin pois yksitoista brittiläistä etuvartijaa. Sain siitä mitalin, johon oli uurrettu Washingtonin pää."
"Saitko tosiaan! Kuinka et ole siitä ennen mitään maininnut? Missä se on?"
Intianin muoto synkistyi. "Minä heitin sen laivan jälkeen, joka varasti minun Gamowinini."
Talvea olisi voinut pitää vaiherikkaana, elleivät niin monet tapaukset olisi olleet entisten kokemusten uusintoja. Mutta sattui kuitenkin semmoisiakin seikkailuja, jotka uutuutensa vuoksi ansaitsevat päästä näille lehdille samoin kuin ne saivat tilan Rolfin muistossa.
Eräs niistä sattui heti ensimäisen kovan pakkasen jälkeen. Syksy oli ollut sangen kuiva, paljon allikoita oli kokonaan kuivunut, ja sen vuoksi täytyi biisamirottien joukolla lähteä hakemaan sopivampia asuinpaikkoja. Ensi kerran nähdessään moisen vedestä karkotetun merimiehen maalla matkaamassa, lähti Rolf suin päin sitä takaa ajamaan. Ensin se ponnisti kaikki voimansa pakoon päästäkseen; sitten näkyi sen edellä toinen biisamirotta ja kohta vielä kolmaskin. Rolf kiihtyi siitä yhä enemmän, ja oli muutamalla loikkauksella niitten keskellä, mutta saikin kokea suuren ällistyksen. Huomatessaan joutuneensa tavotetuiksi biisamirotat epätoivoissaan kääntyivät hyökkäykseen, käyden rohkeasti ja kiukkuisesti yhteisen vihollisen kimppuun. Rolf hyppäsi ensimäisen yli, mutta toinen loikkasi ilmaan, pureutui kiinni hänen housunlahkeeseensa ja riippui siinä. Kolmas tarrasi kiinni hänen jalkaansa ja puri terävät hampaansa mokkasiinin puhki. Nopeaan ensimäinenkin saapui paikalle ja kävi yhtä kiukkuisesti hänen toisen jalkansa kimppuun heikkojen etukäpäliensä ja lujain leukainsa koko voimalla.
Kuonab nauroi ääneensä ja pidätteli Skookumia, joka tuiski tulta ja murhaa ja oli raivona, kun ei päässyt tappelemaan.
"Hoo! hyvä tappelu! hyvät biisamit! Hoo, Skookum, elä aina pidä hänestä huolta, muutoin hän ei opikaan yksin kulkemaan.
"Ugh, hyvä!" huudahti hän, kun kolmas biisami hyppäsi kiinni Rolfin pohkeeseen.
Juttu ei tietenkään voinut päättyä muuta kuin yhdellä tavalla ja se päättyi sukkelaan. Ensimäinen biisami sai nasevan potkun, toista pyöräytti Rolf hännästä ja iski tantereeseen, kolmannen hän muserti jalkansa alle; siihen se tapaus päättyi. Rolf oli saanut kolme biisamia ja viisi haavaa. Kuonab oli saanut vallan hauskan hetken, Skookum taas tunsi pettymystä, kun oli menettänyt hyvän tilaisuuden.
"Tämä meidän pitäisi maalata wigwamin seinälle", sanoi Kuonab. "Kolme suurta sotilasta kävi yhden sagamorin kimppuun. Ne olivat urheita, mutta hän oli Nibowaka ja sangen väkevä, hän löi ne maahan, niinkuin ukkoslintu, Hurakan, lyö maahan kelohongat, jotka tuli on jättänyt mäen kukkulalle taivasta vastaan. Nyt sinun tulee syödä niiden sydämet, sillä ne olivat urhoollisia. Isäni kertoi minulle, että tappelevan biisamin sydän on hyvä taika; sillä biisami etsii rauhaa niin kauan kuin se on mahdollista, mutta tappelee pelotonna, kun muu ei auta."
Muutama päivä sen jälkeen he näkivät ketun. Pitääkseen vähän ilvettä Skookumin kanssa, usuttivat he koiran sen jäljille. Kiivaana karkasi Skookum matkaan, päästäen ilonkiljauksiaan joka loikkauksella. Erämiehet istuivat alas odottamaan, hyvin tietäen, että tunnin kuluttua Skookum palaisi takaisin nolona ja kieli pitkällä. Mutta ajo päättyikin odottamattomalla tavalla. Kettu tuli hyppien lumessa ja kolmenkymmenen askeleen päässä tuli sen jäljessä heidän tarmokas nelijalkainen erätoverinsa.
Ja vielä kummempaa tapahtui. Seuraavassa tiheikössä koira yhdytti ketun, ravisti sen hengiltä ja laahasi saaliinsa Kuonabin jalkain juureen. Skookumin loistava voitto ei ollut niinkään ihmeellinen, sillä tarkempi tutkimus osotti, että kettu oli ollut pahassa pulassa. Jokin surkuteltava äkkinäinen erehdys oli saanut sen käymään piikkisian kimppuun, ja siitä oli repo joutunut maksamaan kovat oppirahat. Suu, leuat, kuono, kaula ja sääret olivat piikkejä täynnään. Se oli sairas ja uupunut. Montakaan päivää se ei olisi enää elänyt, ja Skookumin armoton lynkkaus oli sille enemmän onni kuin onnettomuus.
Erämiesten jokapäiväiseen elämään tuli kuitenkin vähän huomattavampikin tapaus vaihteluksi. Eräänä tammikuun päivänä, kun maassa jo oli vahvalta lunta, olivat he kokemassa pohjoista ansajuontaan, joka juoksi Racquet joelle. Yönsä he viettivät sinne rakentamassaan majassa. Iltahämyssä kuulivat he ihmeekseen Skookumin äkkiä rajusti haukkuvan ja ihmisäänen vastaavan siihen. Ulos pistäytyen näkivät he metsästä ilmaantuvan lyhyen mustaviiksisen miehen. Tulija kohotti ilmaan toisen kätensä ystävyyden merkiksi ja erämiehet kutsuivat hänet majaan.
Hän oli Canadan ranskalainen, La Colle Millsistä kotoisin. Hän oli metsästellyt jonkun vuoden näillä mailla. Mutta kun sodan syttyminen Yhdysvaltain ja Canadan välille oli melkein varma asia, niin hänen toverinsa olivat kaikki jääneet kotiin. Hän oli sen vuoksi pyydystellyt yksin, vaikka yksinäisyys erämetsissä aina on vaarallista, ja oli koonnut melkoisen määrän hyviä nahkoja. Pahaksi onneksi hän kuitenkin oli jäällä kaatunut ja saanut sisäisen vamman, josta hän oli kovin heikontunut. Lumikengillään hän kyllä pääsi kotiin palaamaan, mutta ei jaksanut kuljettaa mukanaan nahkakimppuaan. Hän oli kauan tietänyt, että hänen eteläpuolellaan oli naapureita; leirituli oli sen osottanut, ja nyt hän tarjosi kaikkia nahkojaan heille kaupan.
Kuonab pudisti päätään, mutta Rolf sanoi: "Me tulemme katsomaan."
Parissa tunnissa he aamulla astuivat ranskalaisen mökille. Hän avasi nahkakimppunsa; siinä oli monta saukkoa, koko joukko näätiä, joku ilves ja yli kolmekymmentä majavaa. Koko kimppu oli kaupan kahdesta sadasta dollarista. Lyons Fallsissa niiden arvo oli kaksi sen vertaa.
Rolf huomasi, että tässä voitiin tehdä hyvät kaupat. Hän kuiskasi: "Kuonab, me voimme saada niistä kahta vertaa enemmän. Mitä arvelet?"
Intiani vastasi vain: "Ugh! Sinä olet Nibowaka."
"Me suostumme ehdotukseenne, jos voimme sopia maksusta, sillä minulla ei ole rahoja mukanani, ja mökilläkin on minulla tuskin pariasataa dollaria."
"Onko tabakki? Ja tee?"
"On; enemmänkin."
"Voiko te hakea? Si?"
Rolf vaikeni, katsoi maahan ja sitten ranskalaista suoraan silmiin.
"Luotatteko minuun, että nyt otan mukaani puolet nahkoista; loput saan, kun palaan rahat mukanani."
Ranskalainen näytti vähän hämmästyvän, sanoi sitten: "Parbleu, te katso ulos hyvältä. Se ole hyvä. Te varma hyvä mies, parbleu."
Rolf siis lähti matkaan, vieden puolet nahkoista mukanaan ja neljän päivän kuluttua hän palasi takaisin, ja maksoi kalpealle, mutta ilostuvalle ranskalaiselle ne sataviisikymmentä dollaria, jotka hän oli saanut Van Cortlandtilta, ynnä muita rahoja sen verran, että siitä keräytyi satayhdeksänkymmentäviisi dollaria. Lopun hän korvasi, antamalla runsaasti sokeria, teetä ja muuta ruuansärvintä mitä ranskalainen tarvitsi. Ranskalainen huomattiin sangen herttaiseksi mieheksi. Hän ja Rolf kiintyivät toisiinsa suuresti, ja pudistaessaan toistensa kättä erotessaan tekivät he sen siinä toivossa, että toiste kohdattaisiin onnellisemmissa oloissa.
François la Colle lähti urheasti lumiselle, yhdeksänkymmenen mailin pituiselle kotomatkalleen, Rolf taas palasi etelään mukanaan nahkat, jotka sangen runsaasti korvasivat mitä hän oli niistä maksanut, vieläpä monella tavalla muodostivat hänen tulevaa elämäänsä ja kerran tavallaan pelastivat hänen henkensäkin.
Vuosi kahdeksantoistasataa ja kaksitoista oli päättynyt. Presidentti Madison oli kansalaistensa kärsimäin vääryyksien ja nöyryytysten vuoksi, joita ei minkään kansan pidä säyseästi suvaita, julistanut Suur-Britanniaa vastaan sodan. Kykenemättömänä aseman vaatimuksia täyttämään ja sopimattomien neuvojain avustamana hän oli ryhtynyt sotaan, jossa hänen pieni uljas armeijansa oli kyvyttömien päälliköiden johtamana kärsinyt tappion toisensa jälkeen.
Fort Mackinaw menetettiin, Chicago, Detroit, Brownstown niinikään; koko se amerikkalainen armeija, joka kävi Queenstownin kimppuun tuhottiin, eikä näille monille tappioille ollut sen parempaa vastapainoa kuin pieni voitto Niagaran luona ja Ogdensburgin luja puolustus.
Rolf ja Kuonab olivat saapuneet Albanyyn, niinkuin oli sovittu, mutta he eivät sitten lähteneetkään saattelemaan neljää nuorta urheilijaa erämetsiin, niinkuin oli edellisenä syksynä suunniteltu, vaan he lähtivät sieltä Yhdysvaltain tiedustelijoina.
Ensi asiakseen he saivat viedä ohjeita Plattsburgiin.
Kahdessa päivässä he valiokanuulla ja mitä kevyimmin lastattuina saapuivat Ticonderogaan ja uudistivat siellä tuttavuutensa kenraali Hamptonin kanssa, joka puuhaili sitä ja tätä ja rakensi tarpeettomia varustuksia, ikäänkuin hän olisi odottanut mahtavaa piiritystä. Rolf kutsuttiin hänen puheilleen saamaan kirjeitä, jotka hänen piti viedä eversti Pikelle Plattsburgiin. Hän sai paperit ja tiedon siitä, minne ne oli vietävä, mutta teki sitten paikalla pahan erehdyksen. "Suokaa anteeksi, herra kenraali", hän alkoi, "jos minä kohtaan —"
"Nuori mies", sanoi kenraali ankarana, "teidän ohjeenne on 'menkää!' 'Kuinka' ja 'jos', — se on teidän itsenne ratkaistava, siitä teille palkka maksetaan."
Rolf kumarsi. Hänen poskensa hehkuivat. Hän oli kovin vihoissaan, kun oli saanut mielestään niin ansaitsemattoman nuhteen, mutta hän sulatti kiukkunsa eikä milloinkaan unohtanut opetusta. Si Sylvanne sen lausui muistettavaan muotoon:
"Tyhmä hevonenkin voi kulkea portin kautta, mutta miehen järkeä kysytään siltä, joka kiipee, ui, kulkee veneellä, luistelee, lymyy, eksyttää, keinottelee auki lukot, kiertää pitkän matkan, kun suoraan olisi paljoa mukavampi, pakenee oikealla ajalla ja tappelee silloin kun on viisasta, — kaikki yhtenä iltapäivänä." Rolf lähti sitten pohjoista kohti, mukanaan Hamptonin mahtipontinen, rauhottavaksi aiottu viesti, että hän muka musertaisi jokaisen vihollisen, joka uskaltaisi Champlain järven vettä samentaa.
Tällä retkellä Rolf sai Kuonabilta kuulla, mitä hän oli kokenut käydessään St. Regisissä heimoansa tervehtimässä. Ilo, minkä hänelle tuotti jonkun harvan heimonsa miehen kohtaaminen, turmeltui pahasti sen takia, että hän kohtasi suuren joukon Mohawkeja, vanhoja vihamiehiään. Oli paljonkin puhuttu sodan syttymisestä englantilaisten ja jenkkien välille. Mohawkit olivat ilmottaneet aikovansa taistella brittiläisten puolella, ja tämä täysin riitti saamaan Kuonabin, joka oli Sinawa, pysymään amerikkalaisten puolella. St. Regisin intiaanialueelta lähtiessään oli Kuonab niin tuskaantunut, ettei häntä vähääkään haluttanut sinne palata.
Plattsburgissa Rolf ja Kuonab kohtasivat erään toisen Albanyssa saamansa tuttavan, kenraali Wilkinsonin, ja saivat häneltä kirjeitä, jotka olivat vietävät takaisin Albanyyn. Matkan he olivat kulkeneet kahdeksassa päivässä.
Vuoden 1812 päättyessä Rolf ei ollut juuri muuta tehnyt kuin kuljettanut kirjeitä edes takaisin Champlain järvellä. Seuraavana vuonna amerikkalaiset yhä olivat kenraalien Wilkinsonin ja Hamptonin johdossa, mutta näitten surkea kyvyttömyys alkoi päivä päivältä käydä yhä ilmeisemmäksi.
Vuosi 1813 näki Rolfin, joka oli kahdeksantoistavuotias ja täytti sukka jalassa kuusi jalkaa ja tuuman, karkaistuna tiedustelijana ja sanansaattajana.
Tammikuussa hän suoritti lumikengillä pikamatkan, kuljetti kenraali Hamptonin kirjeet Ticonderogasta Sackets Harbouriin ja palasi takaisin kahdeksassa päivässä, kuljettuaan tässä ajassa lähes 300 mailia. Hän saavutti sillä retkellään suuren airutmaineen, mutta ne uutiset, joita hän toi, olivat surullisia. Niistä saatiin tietää, että eräs amerikkalainen armeija oli Frenchtownin luona kokonaan hävinnyt ja joutunut vangiksi. Vähän aikaa levättyään sai Rolf uudelleen lähteä lumikengillä poikkimaisin samoamaan ja viemään rauhottavia tietoja Ogdensburgiin. Ilmat olivat nyt paljoa kylmemmät, ja ohut peite oli vaarallisen heikko suoja yön aikana. "Lentävä Kittering", joksi Rolfia nyt mainittiin, otti sen vuoksi Kuonabin toverikseen, sillä yhdessä voivat he kulettaa mukanaan toboggania ja runsaammin tavaroita. Skookum taas jätettiin hyvään hoitoon. Tobogganiin köytettiin peitteet, padat, maljat, ruoka, pyssyt ja kirjeet, ja päivänkoitossa helmikuun 18 päivänä 1813 lähdettiin matkaan Ticonderogasta, samottiin kohti pohjoista, ainoana oppaana kompassi. He kulkivat sinä päivänä kolmekymmentä mailia, huolimatta läpitunkevasta viimasta ja pyryttävästä lumesta. Mutta yöllä alkoi kamala myrsky ja pakkasta oli kahdeksantoista astetta. Ilma tulvi sakeanaan pistävää, leikkaavaa lunta. Noustessaan aamunkoitossa he olivat melkein hautaantuneet kinoksen alle, vaikka majailivatkin taajassa, suojaavassa tiheikössä. Kompassi oppaanaan he uudelleen lähtivät matkaan, mutta tuiskivan valkoisen lumen sokaisemina he umpimähkään joutuivat jos kuinka moneen pulmaan ja pahaan paikkaan ja matka edistyi huonosti. Raahattuaan perässään toboggania kolmisen tuntia ja vuoron takaa jälkeä poljettuaan he taaskin vaihtoivat paikkaa ja Rolf huomasi silloin Kuonabin poskessa ja nenässä harmaan täplän.
"Kuonab, sinun kasvosi ovat paleltuneet", hän sanoi.
"Niin ovat sinunkin", vastasi toinen.
He kääntyivät nyt syrjään, kulkivat erästä notkoa pitkin, kunnes saapuivat kuusinoroon, majautuivat siihen ja kompassia tarkastaessaan huomasivat, että oli suuri ero sen ja heidän käsityksensä välillä matkan suunnasta. Kaikesta päättäen oli suotta pyrkiä myrskyssä eteenpäin. He sen vuoksi kuivalla lumella hieroivat paleltuneita paikkojaan ja jäivät nuotion ääreen.
Hyvä tiedustelija ei koskaan etsi rasituksia; hän karttaa tarpeettomia voimankoetuksia ja säästää itseään välttämättömiä varten. Kun pakkasta kesti eikä myrsky hellittänyt, niin he koettivat majautua mitä mukavimmin.
Lumikengillään he loivat lumen pois paria syltä leveästä kehästä, kasaten sen reunoille niin korkeaksi suojaksi kuin suinkin. Kun he olivat maahan saakka kaivaneet, niin heidän ympärillään oli viittä jalkaa korkea lumiseinä. Sitten he ottivat tapparansa, hakkasivat joukon pieniä kuusennäreitä ja kasasivat ne kasvavia kuusia vastaan majapaikan ympärille, niin että siitä tuli kymmentä jalkaa korkea tiuha vihanta seinä, joka oli avoin vain ylhäältä, viittä jalkaa leveältä. Kuivaa kuusipuuta oli runsaasti, balsamioksista tehtiin paksut vuoteet, ja kun peittoja oli mukana kyllälti, niin oli heillä nyt niin mukava majapaikka kuin metsänkävijä suinkin saattoi toivoa.
Muu ei nyt ollut neuvona kuin jäädä odottamaan. Kuonab istui ja veteli rauhallisesti savuja, Rolf neuloi revennyttä takkiansa, myrsky pauhasi ja tuulessa lentävät jääneulaset putoilivat kahisten kuusikkoon, toiset valkeassa pihahtaen sulaakseen. Ilman matala tasainen jymy raukasi yksitoikkoisuudellaan, kun äkkiä kuului lumesta heikkoa jalan narsketta. Rolf tapasi pyssyään, kuusiaita liikahti vähän ja oksien seasta hyökkäsi heidän joukkoonsa lumisena pieni Skookum koira, ilmaisten mielihyväänsä ylenpalttisella merkkikielellä, jota tehosti joka jäsen ja ruumiinosa. He olivat tosin jättäneet sen jälkeen, mutta se ei tapahtunut Skookumin suostumuksella ja ilman sitä kauppa tietysti oli päättämätön.
Ei ollut nyt syytä kysyä: mitä sen kanssa teemme? Sen asian oli Skookum itse ratkaissut; "minkä vuoksi" ja "miten", — sitä se ei koskaan yrittänyt selittää.
Se oli viisas mies, joka sääti, että "samanlainen kuin oli sen osa, joka pois taisteluun lähti, samanlainen oli oleva sen, joka jäi tavaran luo", sillä kaikkein vaikeinta on odottaminen.
Aamusella luonnonvoimien riehuna oli jonkun verran asettunut. Oli satunnaisia tyynenkin aikoja ja lopulta sää alkoi käydä niin kuulakkaaksi, että pyryharso selvästikin oli hajaantumaisillaan.
Kuonab palasi vähästä matkaa tiedustelemasta ja sanoi: "Ugh! — keli hyvä."
Pilvet olivat hajonneet ja pakenivat, aurinko pääsi vähän väliä paistamaan niiden lomasta, mutta tuuli oli yhä kova, pakkanen tuima ja lumi lensi. Skookum paran oli paljoa pahempi kahlata kuin miesten lumikengillään; mutta se ei muille valitellut vaivojaan, vaan kömpi urheasti perässä. Jos se olisi kyennyt semmoisia miettimään, niin se olisi voinut sanoa: "Hyvähän nyt on ilma, kirputkin pysyvät visusti".
Sinä päivänä ei tapahtunut sen merkillisempää; pakkanen vaan oli kova ja molemmat miehet palelluttivat jälleen pohjanpuoleisen poskensa. Illalla majauduttiin kallion räystään juurelle, ja siinä oli hyvä suoja. Seuraavana päivänä huono sää alkoi uudelleen, mutta kun oli kiire, niin he eivät siitä välittäneet, vaan lähtivät matkaan, kulkien enimmäkseen tuulen opastuksella. Tuuli kävi luoteesta, ja niin kauan kun he tunsivat sen rajun, polttavan kylmän viiman armottomasti purevan oikeanpuolista arkaa poskilihaansa, tiesivät he olevansa oikealla tolalla.
Mutta ilomielin he illalla asettuivat levolle ja sulattelivat paleltuneita kasvojaan. Seuraavana päivänä he olivat jälleen päivänkoitossa liikkeellä. Aluksi sää oli tyyni, mutta pian alkoivat luminietokset jälleen elää ja ilma täyttyi lumesta, jota tuiskui kinosten harjoista; oli mahdotonta nähdä kunnolla viittäkymmentä askelta millekään suunnalle. Ylen hidasta oli eteenpäin pääsy. Heidän olisi pitänyt neljäntenä päivänä päästä Ogdensburgiin, mutta vielä he olivat siitä kaukana; kuinka kaukana, — sen voivat he vain arvata, sillä he eivät olleet tavanneet ainoatakaan taloa eikä uudisasukasta.
Sama lumimyrsky yhä raivosi seuraavanakin päivänä, kun Skookum ilmeisin merkein osotti, että se vainusi jotain.
On aina parasta saada selville, mikä koiranne huomiota herättää. Kuonab katsoi tuikeasti Skookumiin. Tämä viisas nelijalkainen haisteli kiihkeästi ylös ilmaan, eikä maata. Sen niskakarvat eivät kohonneet pystyyn, ja se tumma karvatukko, joka jokaisella harmaalla tai keltaisella koiralla on hännän juuressa, oli sileänä.
"Se haistaa savua", päätti intiani sukkelaan. Rolf osotti vastatuuleen ja teki kysymismerkin. Intiani nyökkäsi.
Heidän velvollisuutensa selvästikin oli tutkia, kuka oli tämä savuava naapuri. He eivät nyt olleet kovinkaan kaukana St. Laurentista. Saattoihan olla mahdollista, että savu oli merkki vihollisjoukosta, mutta paljon todenmukaisempaa oli, että se kohosi ystäväin tulilta; ja kaikkein uskottavimmalta tuntui, että se nousi jonkun uudisasukkaan mökistä, josta he saattoivat saada matkan johtoa.
He polvesivat syrjään. Tuuli siirtyi nyt oikean posken puolelta suoraan eteenpäin ja puhalsi vasten heidän kasvojaan. Rolf kulki eteenpäin, kiirehtien kulkuaan, kunnes hän oli niin kaukana edellä kuin mahdollista, katoamatta näkyvistä. Mailin päästä alkoi maa aleta, metsä vahveni, tuuli asettui, eikä ilmassa enää tuiskunnut yhtä sakealta lentävää lunta. Rolf tuli pitkälle ja syvälle tieaukeamalle, joka kierteli metsän halki ja jolla oli sangen kovaa lunta. Jäljet olivat peittyneet uuden pehmeän lumen alle, mutta ne olivat yhä vielä verekset ja johtivat asutuksiin, jotka Skookum oli vainunnut.
Rolf kääntyi ympäri ja kehotti merkillä heitä odottamaan. Sitten hän lähti varovasti kulkemaan mutkailevaa tienpohjaa.
Parinkymmenen minutin kuluttua alkoivat asutuksen merkit käydä yhä ilmeisemmiksi. Tiedustelija tuli vihdoin metsän reunalle, josta hän näki avoimen, kaltevan rinteen takana leveän joen ja sen rannalla sahan, sekä sahan ympärillä tavanmukaisia erämaan ränstyneitä lautavajoja, latoja ja lautapinoja.
Työ näytti olevan seisauksissa ja se kummastutti Rolfia, kunnes hän muisti, että oli sunnuntai. Rohkeasti hän lähestyi ja kysyi pomoa. Hänen koko ulkomuotonsa ilmaisi metsämäestä, ja sellaiseksi häntä luuli pomokin.
Hän sanoi tulleensa maan poikki toiselta puolelta ja eksyneensä tieltä myrskyssä.
"Mikä olette ammatilta?"
"Erämies."
"Minne matka?"
"Lähimpään suurempaan kyläkuntaan; mutta mikä on lähin?"
"Tämä paikka on Alexandria Bayn ja Ogdensburgin keskivälillä."
Rolf siis kysyi tarkkaan tietä Alexandria Bayhin, jonne hän ei aikonut. Mitä syytä oli hänellä olla niin varovainen? Sahanhoitaja ilmeisestikin oli kunnon amerikkalainen, mutta tiedustelijalla ei ollut oikeutta ilmaista kenellekään, millä asioilla hän liikkui. Saattoihan sahanhoitaja olla varma mies, mutta entäpä jos hän olisi varomattomuudessaan jutellut jollekulle toiselle, joka ei ollut varma?
Sattumalta hän sitten sai kuulla, että joki oli Oswegatchie nimeltään, ja että kolmenkymmenen mailin päässä sen varrella oli alamaan puolessa Ogdensburgin kaupunki.
Vereksiä huomattavampia tapauksia hän ei saanut kuulla, mutta ilmeisestikin brittiläiset joukot virran takana vain odottivat kevään tuloa hyökätäkseen.
Näön vuoksi Rolf osti vähän teetä ja sianlihaa, mutta vieraanvarainen sahanhoitaja ei suostunut ottamaan siitä mitään maksua, sitten hän lähti kulkemaan Alexandria Bayhin päin, mutta kaarsi piankin takaisin ja saapui ystäväinsä luo metsään.
Kaukaa kiertäen he kulkivat sahan ohi. Oli siksi luja pakkanen, ettei tarvinnut pelätä kenenkään seisoskelevan ulkosalla, ja akkunat olivat järjestään jäässä, joten ei ainoakaan elävä sielu heitä huomannut, kun he kulkivat paikan ohi ja laskeutuivat virralle, sitä pitkin matkaa jatkaakseen.
Oswegatchien jäällä oli lumi uupumattoman tuulen vaikutuksesta kovettunut, matka sujui helpommin ja sama hellittämätön lumimyrsky pyyhki pois jäljet, heti kun he olivat ne jättäneet.
Mutkainen on joella tie, mutta keli oli hyvä, ja nopeaan edistyi nyt matka. Pohjoista kohti suuntautuvilla käänteillä oli lumi vielä tavallistakin kovempaa, jopa jää aivan paljaanakin, ja tiedustelijat saattoivat silloin riisua jalasta lumikenkänsä ja juosta hyvää kuuden mailin hölkytystä. Kolmasti he pysähtyivät teetä juomaan ja levähtämään, mutta se että heillä oli kerallaan tärkeitä kirjeitä, että he toivat hyviä sanomia, ja että matkan määrä yhä läheni, se yhä kiihottamistaan kiihotti heitä. Kymmenen aikaan aamupäivällä he olivat lähteneet sahalta, josta Ogdensburgiin oli matkaa kolmisenkymmentä mailia. Aurinko jo läheni laskuaan, mutta siitä huolimatta he toivoivat voimiaan ponnistaen vielä samana iltana pääsevänsä perille. Se oli heidän paras päivämatkansa, ja voitontunne antoi heille siihen voimia; se iloinen ajatus, kuinka he astuisivat komentajan eteen ja hänelle ojentaisivat hartaasti odotetut rauhottavat asiakirjat, lisäsi heidän tarmoaan ja kiihotti heidän kunnianhimoaan. Niin! heidän täytyi päästä perille vielä samana iltana, maksoi mitä maksoi. Päivä oli päättynyt; Rolf kulki edellä puolijuoksua, vakaata kyytiä. Kädessään hänellä oli tobogganin pitkä vetohihna, kymmenen jalkaa hänen jäljessään kulki Kuonab, kiskoen lyhyestä vetohihnasta, ja Skookum milloin juoksi edellä, milloin sivulla, milloin jäljessä, sen mukaan kuin yleinen vastuunalaisuudentunne sen mielestä vaati.
Oli jo aivan pimeä. Kuutamoa ei ollut, metsäinen ranta oli musta. Heidän ainoana oppaanaan oli joen leveä, aava pinta, joka toisin paikoin oli tuulen paljaaksi puhaltama, mutta kauttaaltaan hyvä kulkea. He vuorotellen kävelivät ja juoksivat, edeten noin viisi mailia tunnissa. Kuonabia jo uuvutti, mutta Rolf oli nuori, ja kiihkeä pääsemään perille. He olivat juuri kaartaneet moniaan niemen ja päässeet viimeiselle suurelle mutkalle, ponnistellen eteenpäin mailin toisensa jälkeen; kymmenen vain enää, ja Rolf oli niin kiihkoissaan, että hän sata askelta juostuaan ei saanut hiljentäneeksi vauhtiaan kävelyyn, vaan paransikin yhä juoksuaan. Kuonab, jolle tämä temppu oli odottamaton, luiskahti nurin ja tobogganin nuora pääsi hänen kädestään. Rolf töytäsi eteenpäin ja samassa tuokiossa räiskähti jää uves-avennon kohdalta rikki, Rolf suistui jokeen ja katosi jään alle, tobogganin luikuessa aina reiän partaalle saakka.
Kuonab hypähti äkkiä seisomaan ja juoksi reiän alapuolelle. Toboggani oli pyörähtänyt samalle puolelle ja pitkä vetohihna oli kireällä; hetkeäkään viivyttelemättä rupesi intiani siitä vakaasti ja voimallisesti kiskomaan, ja muutaman sekunnin kuluttua hänen toverinsa pää jälleen kohosi jään alta näkyviin. Kun Rolf yhä piti lujasti kiinni vetonuorastaan, niin sai Kuonab hänet kaikella kunnialla kiskotuksi jääkylmästä joesta. Poika purskutteli vettä sieraimistaan ja huohotti vavisten, läpimärkänä, mutta oli muuten säilynyt loukkaantumattomana.
Mutta nyt esiintyi uusi vaara. Jäätävä tuuli piankin jäädyttäisi hänen vaatteensa läpeensä kivikoviksi. Ne kangistuivatkin muutamassa minutissa ja intiani tiesi hyvin, että vaatteitten jäädyttyä kädet ja jalat paleltuisivat sitä helpommin.
Hän sen vuoksi paikalla kääntyi rantaa kohti, etsi tiheimmän kuusinoron keskustan, rakensi viipymättä kaksi rytisevää valkeata, joitten välillä Rolf seisoi sillä aikaa kun intiani teki vuoteen. Paikalla kun nuorukainen sai vaatteet riisutuksi, hän ilomielin kömpi vuoteeseen. Lämpimät peitot ja kuuma tee tuota pikaa lämmittivät hänen ruumiinsa, mutta tunti tai pari kuluisi, ennenkuin hänen vaatteensa olivat uudelleen kuivaneet. Tuskin mistään ne siihen määrään turmeltuvat kuin liian nopeasta kuivamisesta. Kuonab rakensi seipäistä telineet ja seuraavina kahtena tuntina hän vain kohenteli tulta, hoiteli vaatteita ja pehmitteli mokkasineja.
Oli jo puoliyö, kun he olivat valmiina, ja Kuonab oikopäätä epäsi kaikki ehdotukset, että oli matkaa jatkettava. "Ogdensburg on aseissa", hän sanoi. "Ei ole viisasta lähestyä sitä yöllä."
Kello kuuden aikaan aamulla he olivat jälleen taipaleella, kankeina pitkästä matkasta, jalat verillä, kasvot paleltuneina, ja mieli monista viivytyksistä harmissaan. Mutta nopeaan ja terhakkaasti he sittenkin ponnistivat eteenpäin, vuoron juosten ja kävellen. Usean kylän ohi he kulkivat, mutta karttoivat niitä. Puoli kahdeksan aikaan he etäältä näkivät Ogdensburgin ja kuulivat rumpujen rohkaisevan tärinän, ja muutaman minutin kuluttua he erään mäen kukkulalta vapaasti näkivät koko tämän urhean pienen kaupungin - niin! selvään kyllä näkivät — että siellä liehui tangossa Englannin lippu.
Voih, mikä turman isku! Nyt vasta Rolf älysi, kuinka uupunut hän oli, kuinka kiihkoisa perille saattamaan rohkaisevaa sanomaansa ja pääsemään hetkeksi jännityksestä. Hän tunsi itsensä nyt niin peräti heikoksi. Ei ollut epäilystäkään, onnettomuus oli kohdannut hänen maansa aseita.
Hänen ensimäinen huolensa oli kadota näkyvistä ahkioineen ja kalleine kirjeineen.
Mitä piti hänen tehdä? Ei mitään, ennenkun oli saanut tarkempia tietoja. Hän lähetti Kuonabin takaisin ahkion keralla, pyytäen häntä asettumaan erääseen paikkaan, joka oli siitä kahden mailin päässä, majautumaan sinne ja odottamaan häntä.
Sitten hän lähti yksin matkaan. Yhä ja yhä häntä vaivasi ajatus: "Jos minä olisin ennen ennättänyt, niin he ehkä olisivat kestäneet."
Joen rannalle oli suurimman rakennusryhmän ympärille kokoontunut hevosia, ja siitä hän arvasi, että siinä mahtoi olla ravintola. Hän meni huoneeseen ja tapasi siellä koko joukon miehiä aamiaista syömästä. Hänen ei tarvinnut kysellä; pöydässä ei muusta puhuttu. Ogdensburg oli vallotettu edellisenä päivänä. Tapaus on jokaiselle amerikkalaiselle hyvin tunnettu. Prescotista (Laurentin joen pohjoisrannalta) tuli eversti Mac Donnel joka päivä ylämaalaisineen[26] tekemään joen jäällä harjotusliikkeitä aivan vastapäätä Ogdensburgia. Toisinaan he kulkivat ohi aivan pyssynkantaman rajoilla, toisinaan olivat tekevinään hyökkäyksen, mutta peräytyivät vähää ennen kuin olivat tulleet ampumamatkan piiriin. Ne vähät amerikkalaiset, jotka Ogdensburgia puolustivat, katselivat huvikseen näitä viattomia harjotuksia ja joskus osottivat mielihyväänsäkin, kun englantilaiset tekivät jonkun tavallista somemman liikkeen. Amerikkalaiset luulivat olevansa hyvässä turvassa varustuksiensa takana. Ikäänkuin sopimuksen mukaan ei kummaltakaan puolelta ammuttu edes hajalaukauksia. Ei olisikaan mistään huomannut, että siinä oli kaksi vihollista vastakkain. Kummallakin joukolla oli toisella puolella ystäviä ja brittiläiset olivat monta kertaa juosseet ohi tavallisen ampumamatkan päästä, eikä heitä tervehditty ainoallakaan laukauksella.
Helmikuun 22 p., samana päivänä, jona Rolf ja Kuonab olivat tulleet Oswegatchien rantaan, oli brittiläisen joukon päällikkö tavalliseen tapaan harjotellut väkeään, kaartanut vielä tavallista lähempää amerikkalaisen linnotuksen ohi ja sitten lähimmälle kohdalle saapuessaan tehnyt sangen soman hyökkäyksen. Amerikkalaiset vain katselivat vihollisen lähestyessä, mutta pieni englantilainen joukko ei kaartanutkaan takaisin rantaan, vaan hyökkäsi päin raikkain huudoin, ja ennenkun linnan puolustajat tulivat muistaneeksikaan, että oli täysi sota, oli linna yllätetty ja Ogdensburg vallattu.
Amerikkalainen komentaja vangittiin. Kapteeni Forsyth, joka oli hänen jälkeensä korkein mies, sattui olemaan poissa lumikenkäretkellä ja hän siten pelastui. Kaikki muut olivat joutuneet vangeiksi, ja Rolfin oli nyt vaikea päättää, mitä tehdä kirjeille, taikka miten saada tapauksesta virallinen selonteko. "Kun et tiedä, miten tehdä, niin jätä tekemättä", oli muuan vanhan Si Sylvannen sananparsia, ja "epäiltävässä paikassa on paras ruveta matalaksi ja tukkia suunsa." Rolf kuljeskeli kaupunkia kaiken päivää, odotellen jotakin tietoa. Puolenpäivän aikaan ajoi majatalon pihaan kevyessä reessä pitkä, ryhdikäs ja vilkas mies, puettuna puhvelinnahkaiseen viittaan. Hän söi häthätää aterian sisähuoneessa. Rolf otaksui, että hän oli amerikkalainen upseeri, mutta saattoi hän olla canadalainenkin. Suotta Rolf koetti saada hänestä jonkinlaisia tietoja; sisähuoneen ovea pidettiin kiinni, ravintolanomistaja ilmeisestikin tiesi salaisuuden. Kun vieras tuli ulos, niin oli hänellä jälleen yllään puhvelinnahkainen laaja viittansa. Rolf viisti hyvin läheltä hänen ohitseen, hänen oikeanpuolisessa takintaskussaan tuntui olevan joku kova pitkulainen kappale.
Majatalonomistaja, vieras ja hänen kyytimiehensä kuiskuttelivat keskenään. Rolf lähestyi niin lähelle kuin uskalsi, mutta sai osakseen vain tutkistelevan katseen. Kyytimies puhui toisen kyytimiehen kanssa ja Rolf kuuli sanan "Mustajärvi". Niin, sitä juuri hän oli epäillyt. Mustajärvi oli sen tien ääressä, joka maan sisään kaartaen kulki Alexandria Bayhin ja Sackets Harbouriin.
Kyytimies, joka oli verevä nuori mies, oli ilmeisestikin hyvissä suhteissa ravintolan isännän tyttären kanssa; vieras taas puheli isännän kanssa. Heti kun he olivat eronneet, meni Rolf isännän luo ja sanoi tyynesti: "Kapteenilla taitaa olla kiire." Ainoana vastauksena oli kylmähkö katse ja sanat: "Se on hänen oma asiansa." Hän siis oli kapteeni. Kyytimiehen kintaat olivat nuoralla uunin takana. Rolf nykäsi nuoraa, niin että ne putosivat pimeään nurkkaan. Kyytimies kaipasi kintaitaan ja hyvillään siitä, kun sai syytä palata taloon, hän lähti pois, jättäen upseerin yksinään. "Kapteeni Forsyth", kuiskasi Rolf, "älkää lähtekö, ennenkun saan keskustella kanssanne. Aion tavata teidät tiellä, mailin päässä täältä."
"Kuka olette ja mikä on asianne?" kysyi kapteeni lyhyeen ja vihaisesti; hän ei siis nimeään kieltänytkään.
Rolf avasi takkinsa ja näytti tiedustelijamerkkinsä.
"Voimmehan puhua tässä, jos teillä on uutisia — tulkaa sisään." He astuivat sisempään huoneeseen. "Kuka tämä on?" kysyi Rolf varovasti, kun majatalon omistaja tuli sisään.
"Hän on oikea mies, Titus Flack, majatalon omistaja."
"Mistä voin siihen luottaa?"
"Ettekö ole kuullut häntä puhuteltavan sillä nimellä pitkin päivää?" sanoi kapteeni.
Flack hymyili, lähti ulos ja toi palatessaan lupakirjansa myydä väkijuomia ja valtakirjansa, joka vahvisti hänet New Yorkin valtion virkamieheksi. Viimeksi mainitussa oli hänen omakin nimikirjotuksensa. Hän otti kynän, ja kirjotti sen uudelleen. Kapteeni heitti sitten yltään päällystakkinsa ja seisoi armeijaupseerin täydessä univormussa Rolfin edessä. Hän avasi laukkunsa ja otti siitä paperin, mutta samalla Rolf näki siinä toisen mytyn, joka oli osotettu kenraali Hamptonille. Pienempi paperi oli ainoastaan kartta. "Tuo toinen mytty luullakseni on aiottu minulle", sanoi Rolf.
"Emme vielä ole nähneet teidän valtuuksianne", sanoi upseeri. "Ne ovat parin mailin päässä takamatkassa", sanoi Rolf ja viittasi metsää kohti.
"Lähdetään sitten", sanoi kapteeni, ja he nousivat. Kitteringin käytös oli kaikin tavoin luottamusta herättävä, mutta parin mailin lyhyellä matkalla, jolla ei sanaakaan vaihdettu, kapteeni alkoi saada epäilyksiä. Saattoihan tiedustelijan merkki olla varastettu. Canadalaiset usein kävivät amerikkalaisesta, j.n.e.. Reki vihdoin pysähtyi ja Rolf kulki edellä metsään. Ennenkun oli kuljettu sataakaan askelta, komensi upseeri "seis", ja kun Rolf seisahtui ja kääntyi, niin hän näki pistoolin ojennettuna päätään kohti. "No, nuori mies, te olette ajanut asianne rohkeasti, enkä vielä tiedä, mitä tästä tulee. Mutta sen tiedän, että heti kun huomaan vähänkään petosta, niin puhaltaa tuuli ainakin teidän aivokoppaanne."
Rolf hätkähti. Ensi kertaa katseli hän nyt itseään kohti ojennetun pistoolin suuhun. Ei hän tavallisesti pitänyt pistoolia suurena kapineena, olipahan vain tuollainen tuuman vahvuinen ja jalan mittainen, mutta nyt hän huomasi, että saattaa se näyttää yhtä paksulta kuin jauhosäkki ja niin pitkältä, että toinen pää ulottuu ijäisyyteen. Hän kalpeni, mutta sai pian takaisin värinsä, hymyili ja sanoi: "Älkää olko huolissanne, viiden minuutin kuluttua saatte nähdä, että kaikki on niinkuin pitääkin."
Pian kuului terävää haukuntaa ja opas ja upseeri astuivat tulelle, jossa Kuonab ja pieni Skookum koira heitä odottivat.
"Ei tämä satimelta näytä", ajatteli kapteeni, luotuaan silmäyksen ympärilleen ja huomattuaan, ettei paikalla ollut muita. Sitten hän sanoi ääneensä: "No mitä teillä on minulle näytettävää?"
"Suokaa anteeksi, kapteeni, mutta mistä minä tiedän, että te olette kapteeni Forsyth? Pari vakoojaa olisi voinut antaa minulle aivan samat todistukset kuin tekin."
Kapteeni avasi laukkunsa ja näytti ensiksi ohjeensa, jotka hän oli saanut neljä päivää aikaisemmin, lähtiessään Ogdensburgista. Hän paljasti käsivartensa ja osotti siihen tatuoidun merkin, "U.S.A", joka oli muisto hänen opintoajoiltaan, sitten liinavaatteensa merkit, J.F., sinettisormuksen, jossa oli samat alkukirjaimet, ynnä vihdoin suuren, kenraali Hamptonille osotetun kirjemytyn. Sitten hän sanoi: "Samalla kun annatte omat kirjeenne minulle, annan minä omani teille, niin on meillä toisistamme hyvät takeet."
Rolf nousi, otti paperimyttynsä ja vaihtoi ne Forsythin papereihin; kumpikin käsitti nyt, että toinen oli luotettava. Pian heistä tuli ystävät ja Rolf sai kuulla jännittäviä tapauksia järveltä, ja suurista valmistuksista, joihin oli ryhdytty keväällä tehtävää retkeä varten.
Puolen tunnin kuluttua kookas uljas kapteeni, miehuullisen voiman perikuva, lähti pois. Kolme tuntia myöhemmin he paraillaan valmistivat illallistaan, kun Skookum jälleen ilmotti, että vieraita oli tulossa. Kun oli sota-aika, niin Rolf otti varalle pyssynsä, ja samalla juoksi majapaikalle se nuori mies, joka oli ollut kapteeni Forsythia kyyditsemässä.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat, vasemmasta käsivarresta tippui verta ja oikeassa kädessä hänellä oli kirjelaukku. Hän katsoi tuikeasti Rolfiin. "Oletteko kenraali Hamptonin tiedustelija?" Rolf nyökkäsi ja osotti merkkiä, joka hänellä oli rinnassaan. "Kapteeni Forsyth lähetti nämä takaisin", hän huohotti. "Hänen viimeiset sanansa olivat: 'Polttakaa ne mieluummin kuin annatte englantilaisten niitä saada.' He saivat hänet — siellä oli majatalossa vakooja. Minä pääsin pakoon, mutta jälkiäni on helppo seurata, ellei tuisku lakaise niitä umpeen. Älkää viivytelkö."
Poika parka, hänen käsivartensa oli katkennut, mutta hän täytti kuitenkin kuolleen upseerin käskyn ja poistui sitten etsiäkseen kylistä apua.
Yö oli jo tulossa, mutta Rolf lähti paikalla liikkeelle, kulkien itää kohti, molemmat kirjekääröt mukanaan. Hän ei silloin tiennyt, mutta sai myöhemmin kuulla, että kirjeistä ilmeni Oswegon, Rochesterin ja Sacketts Harbourin puolustuslaitoksien heikkous ja niiden kiire avun tarve, sekä että niissä seikkaperäisesti selviteltiin hyökkäyssuunnitelma, jonka amerikkalaiset olivat laatineet Montrealia vastaan. Mutta Rolf arvasi, että ne olivat tärkeitä ja että ne oli viipymättä vietävä kenraali Hamptonille.
Vaikeata, perin uuvuttavaa oli kulkea tiheäin metsäin ja soiden poikki poispäin virrasta, sillä Rolf ei nyt uskaltanut kulkea jokea pitkin, mutta kolmisen tuntia he kulkivat minkä suinkin mahtoivat, ja pimeän tullen majautuivat ketripuusuolle, ylen kehnoon paikkaan.
Päivänkoitossa he olivat jälleen liikkeellä. Mutta sää oli nyt heidän harmikseen aivan tyyni. Ei enää ollut lumituiskua, joka olisi heidän jälkensä salannut; jäljet olivat selvät kuin valtatie, kulkivatpa minne tahansa. He tulivat tallatulle tielle, seurasivat sitä puolen mailia ja poikkesivat sitten taas omalle suunnalleen. Mutta siitä, että heitä ajettiin takaa, heillä ei ollut aavistustakaan, ennenkun auringon noustessa, heidän jo oltuaan tuntikauden matkalla. Mutta silloin he näkivät muutamalla etäisellä rinteellä parin mailin päässä ohuen mustan juovan, jossa oli monta mustaa pistettä, ainakin tusina brittiläisiä sotamiehiä ajamassa heitä takaa.
Vihollinen kaaloi lumikengillä, eikä sillä näyttänyt olevan matkatavaroita, koska joukko näkyi nopeaan etenevän. Rolf ja Kuonab, joilla oli ahkio vedettävänä, tuskin saattoivat heille puoliaan pitää. Mutta he kulkivat niin nopeaan kuin pääsivät, hikoillen ja ponnistellen arvokkaan kuormansa keralla. Rolf mietti, eikö jo ollut aika pysähtyä ja polttaa kirjemytyt, mutta katsahtaessaan taapäin korkealta harjulta, josta oli vapaa näköala, hän samalla huomasi rivin päitä, jotka puolen mailin päässä katosivat kivien taa, ja uusi juoni välähti silloin hänen mieleensä. Hän astui rohkeasti parinkymmenen jalan levyisen avopaikan poikki, joka oli vihollisen näkyvissä, poikkesi sitten tiheään kuusikkoon, käski Kuonabin seurata, juoksi tiheikön kautta takaisin ja kulki uudelleen avopaikan poikki. Siten hän ja Kuonab jatkoivat viisi minuuttia, niin nopeaan kuin suinkin, hyvin tietäen, että heitä katseltiin. He kiersivät kiertämistään samaa puuryhmää, toisinaan aivan lähekkäin, pyssyjään kantaen, toisinaan ahkiota vetäen, toisinaan lyhyt laukku, taikka vain lumikimpale selässään. He koettivat joka tavalla muutella ulkonäköään, ja vähän ajan kuluttua komentava brittiläinen upseeri oli laskenut viisikymmentäkuusi asestettua amerikkalaista, jotka peräkkäin nousivat rinnettä, mukanaan runsaat varastot ja viisi keltaista koiraa. Jos Skookum olisi saanut oman päänsä mukaan tehdä, niin olisi koiria ollut viisi- tai kuusikymmentä, sillä sen mielestä tämä oli oivallista lystiä.
Jäljet eivät tosin osottaneet, että matkassa oli niin suuri joukko, ja mitenpä olisivatkaan voineet? Toboggani lakaisi kaikki jäljet, taikka olivat amerikkalaiset ehkä saaneet lisäväkeä. Mitä mahtoi hän kymmenellä miehellä viittäkymmentä vihollista vastaan? Hän kiitti onneaan, kun oli niin sukkelasti välttänyt salaväjytyksen, ja koettamatta saada sen enempää selkoa vihollisen miesluvusta hän kääntyi takaisin ja riensi minkä pääsi Ogdensburgin turviin.
Tuntikausia kului, ennenkun Rolf saattoi olla varma siitä, että englantilaiset olivat luopuneet takaa-ajosta. Mutta kun pian nousi uusi ankara lumimyrsky, niin hän rauhottui. "Siunattu myrsky!" ajatteli hän sydämessään, huomatessaan jälkien kokonaan peittyvän muutaman sekunnin kuluttua siitä kun olivat syntyneetkin. Ja hän ajatteli: "Kuinka minä menomatkalla sadattelin tuota tuulta, joka meitä pidätti — vangiksi joutumasta. Kuinka minä kiukuttelin tuota kylmää jokikylpyäni, joka toden totta pelasti kirjeeni vihollisen käsiin joutumasta. Kuinka kiitollinen olen nyt myrskystä, joka aivan hiljan tuntui niin katkeran tylyltä."
Aamupäivällä he kohtasivat joen suuren mutkan ja lähtivät sitä nyt pelotta kulkemaan; joen jäällä oli koko joukon helpompi astua. Rensselaer Fallsissa he poikkesivat erään siirtolaisen taloon ja saivat siitä ruokaa, lähtivät sitten kautta myrskyn samoamaan maan poikki ja majautuivat yöksi noin neljänkymmenen mailin päässä Ogdensburgista.
Merkillisen vähän riistan jälkiä he olivat nähneet tällä ankaralla retkellä; ilmaa karttoi jokainen, ken vain voi. Mutta Cranberryjärven lähellä he eräästä ketrisuosta löysivät valkohäntähirvi-tarhan, johon satoja hirviä näytti asettuneen talveksi. Sen laajuus oli yhteen suuntaan pari kolme mailia, toiseen suuntaan puolen mailia, ja vaikka lunta oli vahvalta, niin tarha oli melkein täyteen tallattu polkuja. Tiedustelijat näkivät siitä läpi kulkiessaan ainakin viisikymmentä valkohäntähirveä, ja helppo oli heidän sen vuoksi kaataa joukosta nuori sarvas eväikseen.
Matka siitä edelleen ei tarjonnut mitään erinomaista. Se oli samaa jokapäiväistä taistelua pakkasta vastaan, mutta pakkanen toki oli jonkun verran lauhtunut, taikka oikeammin tuuli oli myötäinen eikä sen vuoksi purrut niin pahasti. Helmikuun 27 p:nä, yhdeksän päivää myöhemmin kun olivat taipaleelle lähteneet, he saapuivat Ticonderogaan ja ilmottautuivat pääkonttorin ylipäällikölle.
Kenraali yhä kaivoi varustuksia ja uhkasi tuhota koko Canadan. Mutta molempain tiedustelijain tuomat sanomat antoivat hänelle uutta ajattelemisen ja puheen aihetta. Se osa, joka hänellä piti olla sotaretkessä Montrealia vastaan, kylläkin hyvitteli hänen itserakkauttaan, mutta Ticonderogan varustusten merkitys kävi silloin naurettavaksi.
Kolme päivää Rolf sitten sai pilkkoa puita, jonka jälkeen hänet lähetettiin Albanyyn kirjeitä viemään.
Maaliskuun kuluessa hän sai suorittaa kaikenlaisia pieniä toimia, sian tappamisesta aina tallin puhdistukseen ja varustusten kaivamiseen saakka. Sitten seurasi huhtikuu, jolloin oli mahdoton päästä kulkemaan kanuulla paremmin kuin lumikengilläkään ja kaikki yhteydet pohjoisrajan kanssa katkesivat.
Mutta sitten tuli toukokuu, suuri ihana toukokuu virkistävine säineen ja elähyttävine tehoineen. Kanuut työnnettiin vesille, metsät olivat alta ruskeat, päältä kullan karvaiset.
Kuin nuori sarvas tunsi Rolf voimainsa paisuvan. Häntä kovin halutti päästä uudelleen matkaan, ja hän tarjoutui innolla vapaaehtoisesti viemään viestejä Sackets Harbouriin, Ontarion rannalle. Hän halusi lähteä yksin, sillä nyt riitti yksi peitto vuoteeksi ja pari naulaa kuivattua lihaa päiväravinnoksi. Pienen kirveen hän tarvitsi matkaan, mutta pyssy näytti liian raskaalta kantaa. Hänen sitä epäröiden harkitessaan tarjosi muuan nuorempi upseeri hänelle pyssyn sijasta pistoolin, ja mielihyvin hän pisti sen vyöhönsä.
Vielä entistä kookkaampana, koko joukon yli kuuden jalan, hieman hinteränä varreltaan, mutta notkeana ja hartevana hän lähti taipaleelle voimallisen kulkijan kevyin askelin. Hänen kasvonsa hehkuivat terveyttä ja harmaansinervät silmänsä loistivat, kun hän lähti pitkälle taipaleelleen, samotakseen Adirondack vuoriston poikki Sackets Harbouriin. Vartiosotamies teki kunniaa ja päivystävä upseeri, jonka huomiota herätti yhtä paljon hänen komea muotonsa ja hehkuvat kasvonsa kuin asiankin laatu, pysähtyi häntä kättelemään ja sanoi: "Onneksi olkoon, Kittering, ja olkoon teille nyt suotu tuoda meille parempia tietoja kuin kahdella viime kerralla."
Rolf tiesi nyt, miten kulkea; hän alkoi hiljakseen. Puolen tuntia hän astui pitkin kevein askelin, sitten kiireettä juoksi mailin tai pari. Viisi mailia tunnissa oli hänen nopeutensa, mutta tähän aikaan vuotta oli muuan suuri haitta, joka esti kulkua — jokainen joki oli tulvillaan, niiden poikki oli vaikea päästä. Purojen poikki tosin pääsi enimmäkseen joko kaalomalla, taikka siten että hän niiden poikki kaatoi puun, mutta joet olivat liian leveät, jotta puu olisi ulottunut niiden poikki sillaksi, ja vesi siksi kylmää, ettei niiden poikki voinut uidakaan. Melkein joka kerran hän sen vuoksi rakensi lautan. Hyvä tiedustelija ei antaudu onnen kaupalle. Jos lautta on huono, niin on ylimenokin vaarallinen; jos taas lautta on hyvä, niin hän pääsee turvassa joen poikki; mutta hyvän lautan rakentamiseen kuluu enemmän aikaakin. Viisitoista hyvää lauttaa Rolf rakensi niiden kolmen päivän kuluessa, jotka hän menomatkalla viipyi. Kuivia kuusipuita oli aina runsaasti saatavissa ja hän sitoi ne yhteen pajuvitsoilla. Siihen kului joka kerta tunnin verran aikaa, päivässä siis viisi tuntia, mutta se aika oli viisaasti käytetty. Päivät olivat pitenneet paljon, hän saattoi vielä hämäränkin tullen jatkaa matkaansa. Pian hän sitten saapui saloilta kyläkuntiin. Erään siirtolaisen talossa hän kuuli huhua Sir Georg Prevostin hyökkäyksestä Sackets Harbouria vastaan ja hyökkäyksen urheasta torjumisesta, ja neljännen päivän aamuna hän tuli Sackets Harbourin yläpuolella olevalle kukkulalle — samalle, jolla hän oli seisonut kolme kuukautta aikaisemmin. Hänen sydäntänsä kouristi, kun hän loi katseensa etäisille ilmoille. Edellinen surullinen kokemus herätti hänessä pelokkaita aavistuksia, mutta — Jumalan kiitos, "vanha kunnia". Yhdysvaltain tähtilippu liehui vielä tankonsa päässä. Hän ilmotti itsensä vartiomiehille, tuli juosten linnaan ja vietiin päällystön luo.
Ilo vallitsi nyt joka taholla. Vihdoinkin oli onni kääntynyt. Kommodori Chauncey oli lakaissut puhtaaksi Ontario järven ja tehnyt äkillisen hyökkäyksen Yorkia (nykyistä Torontoa), Ylä-Canadan pääkaupunkia vastaan, oli sen vallottanut ja hävittänyt. Sir George Prevost oli Chaunceyn poistumista hyväkseen käyttäen tehnyt hyökkäyksen Sackets Harbouria vastaan, mutta vaikka amerikkalainen laivasto olikin ollut poissa, niin oli vihollista vastustettu niin uljaasti, että sen muutaman päivän kuluttua täytyi luopua piirityksestä.
Seinissä ja katoissa oli luodin reikiä, sairashuoneessa oli joku haavotettu, vihanta ranta oli ammuttu rikki ja lipputangostakin olivat kuulat pirstoneet siruja. Mutta vihollinen oli lähtenyt, tähtilippu liehui tuulessa ja puolustajain urhea pieni joukko oli täynnään semmoista uljuutta, joka syttyy ainoastaan kotiensa puolesta taistelevain sankarien rinnassa.
Kuinka riemullisen toista olikaan täällä kuin Ogdensburgissa!
Vielä samana iltana lähti Rolf paluumatkalle, vieden mukanaan vereksimmät tiedot ja komentajan raportit.
Hän oppi vähitellen tuntemaan maan tarkoin, ja aito metsänkävijänä hän muisti paikat niin tarkkaan, että saattoi palata aivan samaa tietä kuin oli tullutkin. Se ei ehkä ollut paras suunta, mutta siitä oli se etu, että hän saattoi käyttää kaikkia menomatkallaan rakentamiaan lauttoja; siten häneltä säästyi paljon kallista aikaa.
Menomatkalla hän oli nähnyt monta valkohäntähirveä ja yhden karhun ja joka yö kuullut sutten ulvovan; mutta aina etäältä. Toisena yönä, aivan salon sydämessä, sudet olivat hyvin lähellä ja pitivät rumaa ääntä. Rolf oli pimeässä asettunut yötelalle. Hän teki pienen tulen semmoisista risuista, mitä kopeloiden käteen sattui, ja tulen valossa hän sitten parinkymmenen askeleen päässä huomasi kaatuneen kuusen. Hän otti kirveensä ja meni sen luo, ja samalla nousi, viiden askeleen päässä tästä puusta, maasta susi etujaloin kaatuneelle puulle ja katsoi häneen uteliaana. Kauempaa kuului susien ulvontaa ja pian tämäkin kohotti kuonoaan ja päästi pitkän sujuvan ulvahduksen.
Rolf oli jättänyt pistoolinsa tulen luo; kirveellä hän taas ei uskaltanut heittää petoa, hän kun siten olisi jäänyt aseetta. Hän kumartui maahan, otti kalikan ja nakkasi sen päin sutta. Eläin väisti sen lyyhistymällä, peräytyi sitten puun luota jonkun askeleen ja katseli häntä, osottamatta ilmeistä pelkoa enempää kuin vihamielisyyttäkään. Toiset sudet ulvoivat; Rolfia pelotti. Hän peräytyi varovasti tulen luo, otti pistoolinsa ja lähti jälleen kaatuneen kuusen luo, mutta susia ei hän enää nähnyt, vaikka hän kuulikin niiden ulvovan kaiken yötä; hän ylläpiti kahta suurta valkeata suojakseen.